KYMMENES LUKU.
Alkaa hiukan selvitä.
Mutta Stineli tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi ja laihemmaksi. Pikku lapset huusivat: "Ei Stineli enää kerro meille satuja, eikä hän enää naura." Äitikin sanoi isälle: "Etkö sinä sitte huomaa? Eihän tuo ole ensinkään entisellään." ja isä sanoi: "Siitähän se tulee, kun hän kasvaa niin rajusti. Hänelle on aamuisin annettava lämmintä vuohenmaitoa."
Mutta kun kolme viikkoa oli näin kulunut, otti mummu eräänä iltana Stinelin huoneeseensa ja sanoi: "Kuulehan Stineli, minä huomaan hyvin, ettet sinä voi unohtaa Rikoa; mutta sinun on muistettava, että hyvä Jumala on ottanut hänet pois, ja koska Jumala on tehnyt sen, niin se ihan varmasti on Rikolle hyväksi, sen me vielä kerran tulemme näkemään."
Silloin Stineli alkoi itkeä niin katkerasti, ettei mummu milloinkaan ennen ollut nähnyt hänen noin itkevän, ja hän nyyhkytti ääneen: "Ei hyvä Jumala sitä ole tehnyt, minä sen olen tehnyt, mummu; sentähden täytyy minun ihan kuolla tuskasta, sillä minähän kehoitin Rikoa lähtemään järveään katsomaan ja nyt hän on pudonnut rotkoon ja kuollut, ja häneen on koskenut hyvin kipeästi, ja se on kaikki minun syyni." Ja Stineli itki ja nyyhki niin, että sitä kävi sääliksi katsella.
Mummusta tuntui ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään; hänkin oli uskonut, että Riko oli kuollut, ja häntä oli alituiseen vaivannut se ajatus, että huono kohtelu oli saanut poikapoloisen juoksemaan pois kotoaan ja että hän nyt ehkä makasi kuolleena järven pohjassa tai oli saanut surmansa metsässä. Nyt hänessä syttyi uusi toivo.
Hän sai Stinelin siihen määrin rauhoitetuksi, että tämä voi kertoa kaikki mitä tiesi järvestä, josta mummu itse ei tiennyt mitään; kuinka Riko alituisesti oli puhunut järvestä, joka aina veti häntä puoleensa ja kuinka Stineli oli keksinyt miten sinne voisi päästä. Tyttö oli aivan varma siitä, että Riko oli lähtenyt tälle matkalle, mutta isän puhe rotkoista oli vienyt häneltä kaiken toivon.
Mummu tarttui lapsen käteen ja veti hänet luoksensa: "Tule tänne,
Stineli", sanoi hän hellästi, "minun täytyy selittää sinulle asia.
Muistatko mitä sanotaan siinä vanhassa laulussa, jonka viimeisenä
iltana lauloimme Rikon kanssa?"
"Niin, Hänen kaikki aikeensa
ne parhaan lopun saa!"
"Näetkös, vaikka emme voi huomata, että hyvä Jumala itse olisi tehnyt tämän, niinkuin huomaisimme sen, jos hän olisi antanut Rikon heti kuolla vuoteessaan, niin on hänen kätensä kuitenkin ohjannut asiain menoa, ja vaikka sinä oletkin menetellyt hiukan nurinpäin, niin voi hän kuitenkin ohjata tällaisen pienen Stinelinkin toimia. Kaiken ikäsi on sinun nyt pidettävä mielessäsi tämä väärä menettelysi ja kuinka käy, kun lapset lähtevät pois avaraan maailmaan ja ryhtyvät asioihin, joista eivät ymmärrä mitään, eivätkä hiisku sanaakaan vanhemmille eikä mummulle, jotka kuitenkin tarkottavat heidän parastaan. Mutta nyt on hyvä Jumala antanut tapahtua näin, ja niin voimme varmasti toivoa, että kaikki vielä päättyy hyvin.
"Pidä kaikki tämä mielessäsi, Stineli, äläkä milloinkaan unohda mitä nyt olet oppinut. Mutta kun sinun taas tulee oikein ikävä, niin saat rukoilla hyvää Jumalaa kääntämään hyväksi sen pahan, minkä sinä ja Riko olette tehneet. Sitte sinä taas saat olla iloinen, ja minäkin tahdon olla iloinen, sillä minä uskon varmasti, että Riko vielä elää, ja ettei hyvä Jumala ole hyljännyt häntä."
Siitä päivin oli Stineli taas iloinen, ja vaikka hän joka askeleella kaipasi Rikoa, ei entinen tuska eivätkä omantunnon soimaukset enää vaivanneet häntä, ja joka päivä hän katseli tietä pitkin, odotellen että Riko tulisi Malojasta päin. Näin kului aika, mutta Rikosta vain ei kuulunut mitään.
YHDESTOISTA LUKU.
Pitkä matka.
Riko oli tuona sunnuntai-iltana istuutunut tuolille pimeässä huoneessaan. Siinä päätti hän istua siksi, kunnes täti oli mennyt nukkumaan.
Stinelin keksimä matkustustapa oli tuntunut Rikosta hyvin helpolta, ja hän alkoikin heti tuumata, milloin olisi paras lähteä matkalle, sillä hän aavisti, ettei täti päästäisi häntä menemään, vaikka hän samalla tiesi, ettei häntä suurestikaan kaivattaisi.
Kun hän sitte kotiin tullessaan sai noin kovat nuhteet, ajatteli hän:
"Minäpä lähden heti paikalla, kun täti vain on mennyt vuoteeseen."
Pimeässä huoneessa istuissaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka hauskaa olisi, jos ei moneen päivään tarvitsisi kuulla tädin torumisia ja kuinka hän kotiin tullessaan toisi Stinelille suuren vihkon punaisia kukkia. Samassa hän taas näki selvästi edessään päivänpaisteisen rannan ja sinervät vuoret, ja niitä ihaellen hän nukkui.
Mutta hän ei ollut varsin mukavassa asennossa, sillä hän piti vielä viulua kädessään; sentähden hän heräsi, kun vielä oli aivan pimeä. Nyt hänelle kerrassaan selvisi miten oli meneteltävä. Hänellä oli vielä yllään pyhänuttu; sehän oli hyvä. Lakkikin oli vielä päässä. Viulun hän pisti kainaloonsa ja hiipi hiljaa alas portaita, veti säpin ovesta ja astui ulos kylmään aamu-ilmaan.
Vuoren yläpuolella näkyi jo vieno päivän sarastus ja Silsessä kaakottivat kanat. Hän käveli reippaasti eteenpäin, jotta pian pääsisi ohi talojen ja joutuisi kylästä suurelle tielle. Nyt hän jo saavuttikin sen ja kulki sitte tyytyväisenä eteenpäin; kaikki oli niin tuttua, sillä hän oli usein käynyt täällä isän kanssa. Ei hän oikein tiennyt kauanko kesti, ennenkuin hän saapui Malojaan, mutta pitkältä matka tuntui; ehkä hän oli hyvinkin astunut pari tuntia.
Mutta nyt oli vähitellen tullut kirkas päivä ja kun hän vihdoin saapui Malojan ravintolan edustalle, mistä hän isän seurassa usein oli katsellut alaspäin vievää tietä, silloin aamu-aurinko valaisi vuoria, ja honkien latvat olivat kuin kultaa.
Riko istahti maantien viereen. Hän oli hyvin väsynyt, ja vasta nyt tuntui, ettei hän ollut syönyt sitte kuin eilen sai päivällistä. Mutta ei hän siltä ollut allapäin, sillä täältähän matka vei alaspäin ja tästä puoleen siis järvi voi milloin tahansa sukeltaa esiin. Hänen siinä istuissaan tulla rämistivät suuret kyytivaunut ylös mäkeä. Riko oli jo monesti nähnyt nämä vaunut, kun ne kulkivat Silsen läpi ja aina hän oli silloin arvellut, että kuski varmaankin on onnellisin ihminen maailmassa, hän kun saa piiska kädessä istua korkealla istuimellansa ja sieltä hallita viittä hevostaan. Nyt hän kerran sai nähdä tämän onnellisen miehen aivan läheltä, sillä kyytivaunut seisahtuivat ravintolan edustalle. Riko ei siirtänyt silmiään tästä merkillisestä miehestä, joka astui alas korkealta istuimeltaan ja meni sisään. Pian hän palasi, kädessään suunnattoman suuri kappale ruisleipää, jonka päällä oli tavattoman paksu juustokimpale.
Nyt veti ajaja esille terävän veitsen; sillä hän alkoi leikellä leipää kappaleiksi, joista sitten pisteli vuoron perään hevostensa suuhun. Tuon tuostakin tuli hänen omakin vuoronsa, mutta hänen leipäpalaselleen osui aina mehukas juustosirpale. Kun he nyt siinä tyytyväisinä syödä mukelsivat, katseli ajaja hiukan ympärilleen ja samassa hän huusi: "Hei, pieni soittaja, tahdotko sinäkin osasi? Tulepas tänne lähemmäksi?"
Vasta nähdessään muiden syövän oli Riko tuntenut kuinka kova nälkä hänen oli. Mielihyvällä noudatti hän kutsua ja meni ajajan luokse. Tämä leikkasi hänelle hämmästyttävän suuren juustopalasen, jonka hän pani vielä paljon suuremmalle leipäpalaselle, niin että Riko tuskin tiesi miten siihen oli ryhdyttävä.
Hänen täytyi laskea viulunsa hetkeksi maahan. Ajaja katseli mielihyvällä kuinka Riko haukkasi aamiaistaan, ja samalla kun hän itse jatkoi tointaan, sanoi hän:
"Sinä näytät olevan pieni viulunsoittaja. Osaatko sinä myöskin soittaa jotain?"
"Osaan, kaksi laulua ja sitten vielä yhden isältä oppimani."
"Vai niin, ja mihin sinä nyt olet menossa pienine jalkoinesi?" jatkoi ajaja kuulusteluaan.
"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko totisesti.
Nyt pääsi ajajalta niin suuri nauru, että Riko hämmästyneenä katsoi häneen.
"Olet sinä hyvä matkamies", nauroi ajaja, "et taida tietää kuinka pitkä matka sinne on, ja että tuollainen pieni soittoniekka saa juosta kenkänsä anturat puhki, ennenkuin on saanut nähdä tippaakaan Gardajärven vettä? Kuka lähettää sinut tuonne kauas?"
"Minä läksin vain itsestäni", sanoi Riko.
"Tuollaista poikaa en ole ennen tavannut", nauroi hyväluontoinen ajaja.
"Mistä sinä, soittaja, olet kotoisin?"
"Sitä en oikein tiedä; ehkä Gardajärven tienoilta", vastasi Riko hyvin totisena.
"Onpa sekin vastaus!" Ajaja katsoi tarkoin poikaa. Karanneelta kerjäläispojalta Riko ei ensinkään näyttänyt. Mustakiharainen, pyhäpukuinen lapsi näytti oikein komealta; hienopiirteisissä, vakavasilmäisissä kasvoissa oli niin jalo leima, ettei voinut muuta kuin mielihyvällä katsella häntä.
Niin kävi varmaan ajajankin, sillä hän katsoi ensin kauan Rikoon ja sitte vielä kerran oikein tarkoin ja sanoi sitte lopuksi ystävällisesti: "Sinulla on passisi kasvoissasi, poikaseni, eikä se olekaan huono passi, jos kohta et tiedä mistä olet kotoisin. Mitä annat minulle, jos nostan sinut ajaja-istuimelle ja vien sinut tuonne alas?"
Riko hämmästyi. Ihanko tosissaan tuo mies lupasi viedä hänet korkeissa vaunuissaan alas laaksoon? Sellaista onnea ei hän koskaan ollut ajatellutkaan. Mutta mitä voi hän antaa ajajalle?
"Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viulu ja tätä en voi antaa", sanoi hän suruissaan, vähän aikaa mietittyään.
"Ja mitäpä minä tuolla tekisinkään", nauroi ajaja. "Mutta nyt me nousemme istuimelle — ja sinä saat matkalla hiukan soitella minulle."
Riko tuskin uskoi korviaan; mutta toden totta! Ajaja nosti hänet yli pyörän korkealle istuimelle ja kapusi itse jäljestä. Matkustajatkin olivat taas nousseet vaunuihin, ovi oli suljettu ja nyt mentiin tietä myöten alaspäin, samaa tuttua tietä, jota Riko niin usein oli katsellut ylhäältäpäin ja jota myöten hän oli halunnut päästä kulkemaan. Nyt tuo toivo oli toteutunut ja tällä tavoin vielä! Korkealla taivaan ja maan välillä Riko kiiti ja voi tuskin todeksi uskoa, että hän itse nyt tässä kulki.
Mutta nyt ajajakin rupesi miettimään, kenenkä poikaa hän siinä mahtoi kiidättää eteenpäin.
"Sanopa minulle, sinä pieni matkamies, missä sinun isäsi on?" kysyi hän ja lyödä läimäytti lujasti hevosia piiskallaan.
"Hän on kuollut", vastasi Riko.
"Vai niin, ja missä on äitisi?"
"Hän on kuollut."
"Vai on, mutta onhan sinulla kuitenkin iso-isä ja iso-äiti. Missä he ovat?"
"He ovat kuolleet."
"Vai niin, vai niin, mutta onhan sinulla varmaan veli tai sisar; missä ne ovat?"
"He ovat kuolleet", oli Rikon yksitoikkoinen, surullinen vastaus.
Kun ajaja huomasi että kerrassaan kaikki olivat kuolleet, ei hän sen enempää kysellyt pojan sukulaisia, vaan virkkoi nyt: "Mikä oli isäsi nimi?"
"Enrico Trevillo Peschierasta Gardajärven tienoilta", vastasi Riko.
Ajaja alkoi mielessään punnita näitä asioita ja ajatteli sitte: Poika poloinen on jollain tavalla joutunut tänne vuoristoon ja hyvä on, kun hän pääsee takaisin kotipuolelleen. Ja silleen se asia sitte jäi.
Kun sitte oli kuljettu ensimäinen, jyrkästi viettävä taival vuoristotiestä ja tie oli muuttunut tasaisemmaksi, sanoi ajaja: "Kuulehan, soittaja, nyt saat soittaa meille oikein iloisen laulun."
Silloin Riko veti esille viulunsa ja iloisena istuessaan siinä korkealla istuimella ja sinitaivaan alla kiitäessään eteenpäin, alkoi hän helein äänin kaikin voimin laulaa:
"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan!"
Mutta vaunujen katolla istui kolme ylioppilasta, jotka olivat lähteneet huvimatkalle; ja kun Riko iloissaan ja innossaan soitteli ja lauloi kaikki Stinelin sepittämät värssyt, alkoi vaunujen katolta kuulua kovaa melua ja naurua, ja ylioppilaat huusivat: "Hoi, viuluniekka, alahan laulusi alusta; mekin tahdomme laulaa kanssasi!"
Silloin Riko taas alkoi alusta, ja ylioppilaat yhtyivät lauluun ja lauloivat täyttä kurkkua:
"Te lampaat, te lampaat —"
Aina välillä he nauroivat niin tavattomasti, ettei Rikon soitosta kuulunut vähääkään. Sitte he taas yhtyivät lauluun, ja yksi heistä lauloi yksin:
"Ken mitään ei mieti,
on mnrheeton!"
Sitte toiset taas yhtyivät häneen ja lauloivat niin kovaa kuin ikänä jaksoivat:
"Te lampaat, te lampaat —"
Siten jatkettiin pitkät ajat, mutta kun Riko vihdoin lakkasi soittamasta, huusivat ylioppilaat: "Jatka, viuluniekka, älä lakkaa!" ja viskasivat hänelle pieniä rahoja, joita Rikolle karttui lakkiin koko kasa.
Vaunuissa istuvat matkustajat avasivat kaikki vaunujen ikkunat ja pistivät ulos päänsä kuullaksensa iloista laulua. Silloin Riko taas alkoi laulunsa alusta ja ylioppilaat lauloivat mukana. Yksi lauloi juhlallisesti sooloa:
"No, järvi kuin järvi, se vettä on vaan!"
Ja sitte taas:
"Ken mitään ei mieti, on murheeton!"
Ja sillä välillä lauloivat toiset kuorona kaikin voimin:
"Te lampaat, te lampaat —"
Ja sitte he taas nauroivat ihan kuollakseen, niin etteivät pitkään aikaan naurultaan voineet laulaakaan.
Mutta vihdoin ajaja seisautti vaunut, sillä nyt oli levähdettävä ja syötävä päivällistä. Kun Rikon oli laskeuduttava maahan, piti ajaja huolellisesti hänen lakkiaan kädessään, sillä siinähän oli kaikki hänen saamansa rahat, ja Rikolla oli kyllin tekemistä viulunsa hoitamisessa.
Ajaja oli varsin tyytyväinen, kun hän laski lakin Rikon käteen ja sanoi: "Sepä hyvä, että nyt voit saada päivällisen."
Ylioppilaatkin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen vaunujen katolta, ja kaikki tahtoivat nyt nähdä viuluniekkaa, sillä he eivät oikein selvästi voineet nähdä häntä ylhäiseltä istuinpaikaltaan, ja kun he nyt näkivät hinterän miehenalun, syntyi entistä suurempi ihmettely ja ilo; hyvästä lauluäänestä päättäen olivat he luulleet laulajaa paljon suuremmaksi; ja nytpä vasta syntyi aika ilonpito. He ottivat pojan keskellensä ja astuivat laulaen ravintolaan. Kauniisti katettuun ruokapöytään istutettiin Riko kahden ylioppilaan välille, ja he sanoivat pitävänsä häntä vieraanaan. Kaikki kolme latoivat kilvan makupaloja hänen lautaselleen, sillä ei toinen tahtonut olla toista tarkempi, ja sellaista päivällistä ei Riko ikänään ennen ollut syönyt.
"Keltä sinä, pikku viuluniekka, olet oppinut kauniin laulusi?" kysyi muuan ylioppilaista.
"Stineliltä; hän on itse sepittänyt sen", sanoi Riko totisesti.
Nuo kolme katsoivat toisiinsa ja taas syntyi uusi, äänekäs naurunrähäkkä.
"Onpa se Stineli aika näppärä", huusi eräs, "nyt me huudamme 'eläköön!' ja juomme hänen terveydekseen."
Rikon täytyi kilistellä lasiaan heidän kanssansa ja ilomielin hän tekikin sen Stinelin terveydeksi.
Nyt oli lepoaika kulunut, ja kun taas seisottiin vaunujen vieressä, tuli Rikon luo mies, jolla oli kädessään niin suunnattoman suuri sauva, että olisi luullut hänen repäisseen maasta nuoren, kasvavan puun. Yllään hänellä oli paksu keltaisenruskea vaatepuku.
"Tule tänne, pienokainen", sanoi hän. "Sinähän olet laulanut varsin kauniisti. Minäkin kuulin laulusi tuonne vaunuihin, ja minä olen myös tekemisissä lammasten kanssa, niinkuin sinäkin. Näetkös, minä olen lammaskauppias, ja koska sinä olet laulanut niin kauniisti lampaista, täytyy sinun saada jotain minultakin." Näin sanoen pisti hän kauniilla hohtavan hopearahan Rikon käteen, sillä lakki oli jo tyhjennetty ja rahat pantu taskuun.
Sitte nousi mies vaunuihin, ajaja nosti Rikon taas entiselle paikalleen ja kohta lähdettiin ajamaan.
Kun vain ei kuljettu varsin kovaa vauhtia, tahtoivat ylioppilaat aina kuulla soittoa ja Riko soitti kaikki sävelmät, mitkä ennen oli isältään oppinut, ja viimeiseksi hän soitti:
"Nyt mietin, kielin laulamaan!"
Tätä säveltä kuunnellessaan olivat ylioppilaat varmaankin makeasti nukahtaneet, sillä oli syntynyt hiljaisuus. Leppoisa iltatuuli humisi ja tähtiä alkoi ilmestyä taivaalle, kunnes niitä tuikki kaikkialla mihin ikään Riko käänsi silmänsä. Poika ajatteli Stineliä ja mummua ja heidän hommiaan, ja hänen mieleensä johtui, että näihin aikoihinhan rukouskello soi ja nuo molemmat rukoilevat "Isä meitää". Niin hänkin tahtoi tehdä; silloin tuntui ikäänkuin hän olisi ollut heidän luonansa. Hän pani kätensä ristiin ja saneli tähtien tuikkeessa hartaasti "Isä meidän" rukouksen.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kuljetaan eteenpäin.
Rikokin oli nukahtanut. Hän heräsi siitä, että ajuri tarttui häneen nostaakseen hänet alas. Nyt astuivat kaikki muutkin vaunuista ja nuo kolme ylioppilasta tulivat Rikon luo, pudistivat hänen kättänsä ja toivottivat hänelle onnellista matkaa. Eräs heistä huusi: "Sano ystävälliset tervehdyksemme Stinelille!"
Sitte he hävisivät tien mutkaan ja Riko kuuli kuinka he vieläkin kerran lauloivat:
"Te lampaat, te lampaat —"
Siinä nyt Riko seisoi yön pimeydessä eikä aavistanut missä hän oli tai mitä nyt oli tehtävä. Silloin hän muisti, ettei hän edes ollut kiittänyt ajajaa, joka oli antanut hänen ajaa näin kauas, ja hän tahtoi heti sen tehdä.
Mutta ajaja hevosineen oli hävinnyt ja ylt'ympärillä oli pilkkopimeätä; kaukaa vain loisti lyhdyn valo, ja sitä kohden meni Riko. Lyhty riippui tallin ovella, ja hevoset oli viety talliin. Oven edustalla seisoi tuo vahvasauvainen mies ja näytti hänkin odottavan ajajaa. Rikokin asettui oven edustalle odottamaan.
Lammaskauppias ei nähtävästi ensin pimeässä tuntenut poikaa, mutta sitte sanoi hän hämmästyksissään: "Mitä! Oletko sinäkin, pienokainen, täällä? Missä aiot viettää yösi?"
"En tiedä", vastasi Riko.
"Jopa jotakin! Tuollainen pieni pojannassikka kello yhdentoista aikaan yöllä ja vieraalla maalla —"
Lammaskauppiaan täytyi suorastaan puhaltaa sanat suustansa, sillä mielenliikutus salpasi häneltä hengen. Mutta hän ei tullut päättäneeksi lausettaan, sillä ajaja tuli samassa tallista ja Riko juoksi hänen luoksensa ja sanoi: "Minä haluaisin vielä kiittää teitä, kun otitte minut mukaanne."
"Hyvä on, että vielä tulit; hevosia korjatessani unohdin sinut äsken, mutta haluaisin kuitenkin jättää sinut jonkun tuttavan turviin. Teiltä, hyvä ystävä, tahtoisin kysyä", jatkoi ajaja kääntyen lammaskauppiaan puoleen, "ettekö tahtoisi ottaa poikaa mukaanne, koska kuitenkin lähdette Bergamoon. Hän on matkalla Gardajärven tienoille, jonnekin; hän on noita, jotka kulkevat sinne tänne — ymmärrättehän."
Lammaskauppiaan mieleen johtui kaikenmoiset kertomukset varastetuista ja hukkuneista lapsukaisista; lyhdyn valossa hän katseli säälien Rikoa ja sanoi puoliääneen ajajalle: "Näyttääkin siltä kuin tuo ei olisi oikeassa kuoressaan. Herraskaapu hänelle oikeastaan kuuluu. Minä otan hänet mukaani."
Sitte kun hän vielä oli keskustellut ajajan kanssa eräästä lammaskaupasta, jättivät he toisilleen hyvästit, ja kauppias viittasi Rikoa tulemaan mukanaan.
Vähän aikaa astuttuaan meni mies erääseen taloon ja suoraan suureen ravintolahuoneeseen, jonne asettui Rikon kanssa istumaan.
"Katsotaanpa nyt paljonko rahaa sinulla on mukanasi, jotta tietäisimme mihin varat riittävät. Mihin paikkaan olet menossa?"
"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko niinkuin ennenkin. Hän otti nyt esille kassansa, jossa oli koko joukko pieniä rahoja ja yksi suurempi hopearaha.
"Onko sinulla vain yksi ainoa suurempi raha?" kysyi kauppias.
"On tämä, jonka sain teiltä", vastasi Riko.
Miestä näytti miellyttävän, että hän yksin oli antanut suuremman rahan, ja että poika sen hyvin muisti; hänessä heräsi halu antaa hänelle lisää. Kun sitte oli tuotu ruokaa pöytään, nyykäytti hyvinvoipa mies pienelle kumppanilleen ja sanoi: "Tämän minä maksan ja yösijan myöskin, niin tulet huomenna paremmin omillasi toimeen."
Riko oli niin väsynyt kaikesta laulamisesta, soittamisesta ja matkustamisesta, jota oli kestänyt koko päivän, että hän tuskin jaksoi syödä, ja tuskin oli hän tullut suureen huoneeseen, jossa hän suojelijansa kanssa vietti yönsä, ja päässyt vuoteeseen, ennenkuin hän vaipui raskaaseen uneen.
Varhain seuraavana aamuna ravisti voimakas käsi Rikon hereille. Poika hyppäsi kiireesti vuoteestaan. Hänen kumppaninsa seisoi vieressä matkapuvussa ja sauva kädessä. Ensin he menivät ravintolahuoneeseen, jossa kauppias huusi kahvia. Sitte kehotti hän poikaa nauttimaan sitä runsaasti, sillä nyt oli lähdettävä pitkälle matkalle, ja vieläpä sellaiselle, joka antoi ruokahalua.
Kun tämä toimi oli tyydyttävästi suoritettu, lähtivät matkustajat pois ja jonkun matkaa astuttuaan ja tehtyään eräässä nurkkauksessa äkki käänteen, ilmestyi heidän eteensä suuri, välkkyvä järvi. Nytkös Rikon silmät repesivät suuriksi ja liikutettuna hän huusi: "Gardajärvi!"
"Ei vielä pitkiin aikoihin, poikaseni. Tämä on vasta Comojärvi", selitti hänen suojelijansa. Nyt he menivät laivaan ja kulkivat monta tuntia järvellä, Riko katseli milloin päivänpaisteisia rantoja, milloin siintäviä aaltoja, ja hänestä tuntui niin kodikkaalta. — Sitte laski hän hopearahansa pöydälle.
"Mitä, mitä, onko sinulla rahaa liiaksi?" kysyi kauppias, joka molemmin käsin sauvaansa nojautuen katseli pojan hommia.
"Tänäänhän minun on itse maksettava", sanoi Riko. "Niinhän te eilen sanoitte."
"Sinä, näemmä, otat huomioon, mitä sinulle sanoo, ja se on hyvä; mutta ei ole tapana noin vain laskea rahaa pöydälle. Anna se minulle."
Sitte kauppias nousi ja lähti suorittamaan maksua laivamatkasta. Mutta kun hän veti esiin pullean nahkakukkaronsa, joka oli aivan täynnä samanlaisia rahoja, — sillä hän oli kauppamatkalla — niin ei hän hennonut antaa pois pojan ainoata hopearahaa, vaan toi sen hänelle takaisin, samalla kuin antoi hänelle matkalipun ja sanoi:
"Tuossa saat rahasi; ehkä hyvinkin tarvitset sen huomenna. Tänään olet vielä minun luonani, mutta ei tiedä kuinka sinun sitte käy. Kun saavut perille enkä minä enää ole luonasi, niin tiedätkö taloa, minne mennä?"
"En", vastasi Riko.
Kauppiaan valtasi suuri hämmästys, ja pojan kohtalo tuntui hänestä hyvin salaperäiseltä. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä kysynyt sen enempää; hän näet arveli, ettei hän siten kuitenkaan pääse asioista selville. Postivaunun ajaja saa joskus selittää kaikki; hän varmaan tietää asiat paremmin kuin pikku poika itse. Poikapoloista hän suuresti sääli, sillä pian tämän oli jäätävä yksikseen.
Kun laiva seisahtui rantaan, tarttui mies Rikoa käteen ja sanoi: "Nyt en heitä sinua, jotta et jäisi jälkeen; täytyy kulkea joutuisasti, sillä uusi hevonen ei odota meitä."
Rikolla oli täysi työ juostessaan miehen rinnalla. Ei hän ennättänyt katsoa oikealle eikä vasemmalle, ja pian saavuttiinkin paikalle, missä seisoi jono kummallisia vaunuja. Pieniä portaita myöten hän nousi kauppiaan kanssa erääseen niistä, ja nyt Riko ensi kerran eläissään ajoi rautatiellä. Kun oli kuljettu noin tumiin verran, nousi kauppias ja sanoi: "Nyt minä olen perillä, sillä kohta tulemme Bergamoon; mutta sinä saat istua rauhallisesti, siksi kunnes tullaan viemään sinua ulos, sillä minä olen pitänyt huolta kaikesta. Silloin astut pois junasta ja olet perillä."
"Olenko silloin Peschierassa Gardajärven rannalla?" kysyi Riko. Mies myönsi. Silloin Riko hartaasti kiitti suojelijaansa, sillä hän oli hyvin ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää tämä oli hänelle tehnyt. Sitte he erosivat toisistaan, ja ikävältä tuntui kumpaisestakin.
Riko istui aivan hiljaa nurkassaan; miettimiseen hänellä oli kyllin aikaa, sillä ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään. Liikkumattomana hän istui ainakin kolme tuntia, kunnes juna taas seisahtui, niinkuin monta kertaa ennenkin.
Samassa astui eräs junailija vaunuun, otti Rikoa käsipuolesta, veti hänet kiireesti ulos ja ohjasi alas portaita. Sitte hän viittasi läheistä ylänköä kohden ja sanoi "Peschiera" ja samassa oli hän taas vaunusillalla, ja juna lähti jyristen eteenpäin.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kaukaisen, kauniin järven rannalla.
Riko siirtyi muutamia askeleita rakennuksista, joiden edustalla juna oli seisonut, ja katseli ympärilleen. Nämä valkoiset rakennukset, tämä aukea paikka, tuo supisuora, kauas etenevä tie, kaikki oli hänelle aivan vierasta; sitä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja hän ajatteli itsekseen: "En ole tullut oikeaan paikkaan." Suruissaan hän kulki eteenpäin puiden reunustamaa tietä; mutta nyt se teki äkkikäänteen, ja Riko jäi siihen paikkaan seisomaan kuin unta nähden eikä enää liikahtanut. Hänen edessään välkkyi kirkkaassa päivänpaisteessa taivaansininen järvi lämpimine, hiljaisine rantoineen, sen takana kohosivat kaukaiset vuoret, tuossa keskellä oli päivänpaisteinen lahdelma ja ystävälliset talot sen rannoilla hohtivat tänne saakka. Tämän kaiken tunsi Riko, tämän hän oli ennen nähnyt. Tuossa hän oli seisonut, juuri tuossa, nämä puut hän tunsi; mutta missä oli pieni kotitalo? Tuossa sen pitäisi olla, juuri tuossa. Mutta sitä ei ollut siinä.
Mutta alhaalla kulki vanha tie, oi, sen hän hyvin tunsi. Ja tuolla loistivat suuret, punaiset kukkaset vihertävien lehtiensä keskestä. Tuolla, tuolla aivan järven taskukohdalla oli varmaankin se kaitainen kivisilta, jota myöten hän niin usein oli kulkenut; mutta täältä sitä ei voinut nähdä.
Äkkiä juoksi Riko, ikäänkuin polttavan kaipuun ajamana, tielle ja sitä myöten eteenpäin. Niin, tässä oli pieni silta, hän tunsi sen; juuri tämän sillan yli oli hän kulkenut ja joku piti häntä kädestä — äiti se oli.
Samassa hän näki aivan selvästi äitinsä kasvot, selvemmin kuin moneen, moneen vuoteen; tuossa oli äiti seisonut hänen vieressään ja hellin silmin katsellut häntä, ja Rikoon se vaikutti valtavammin kuin milloinkaan ennen koko elämässä.
Pienen sillan läheisyydessä heittäytyi hän maahan ja itki ja nyyhki ääneen: "Oi äiti, missä sinä olet? Missä on minun kotini, äiti?"
Näin makasi hän kauan ja itki ilmoille suuren surunsa; tuntui ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtumaisillaan ja ikäänkuin nyt kerrankin saisi ilmaista tuskan, joka näihin saakka oli tehnyt hänet mykäksi ja jäykistyneeksi.
Kun Riko vihdoin nousi, oli aurinko paljon alentunut, ja iltarusko kultasi järven. Vuoret näyttivät nyt sinipunervilta ja punerva utu rusotti rantamilla. Sellaisena oli Riko säilyttänyt järvensä muistossaan, sellaisena oli hän nähnyt sen unissaan ja vielä paljon kauniimpaa oli kaikki nyt, kun hän taas näki sen silmillään. Ja kun hän siinä istui ja katsomistaan katseli ja ihaili tätä kauneutta, ajatteli hän yhtä mittaa: "Kunpa vain voisin näyttää tämän kaiken Stinelille!"
Nyt oli aurinko laskeutunut ja valo ylt'ympäriltä sammunut. Riko nousi ja alkoi kulkea tietä myöten sinnepäin, missä oli nähnyt punaisten kukkasten kasvavan. Rantatieltä poikkesi sinne kaitaisempi polku. Tuolla ne kasvoivat, pensas pensaan vieressä, mutta paikka näytti puutarhalta. Sen ympärillä kulki jonkinmoinen aitaus ja puutarhassa kasvoi sekaisin kukkia, puita ja viiniköynnöksiä.
Puutarhan perällä oli kaunis talo, jonka ovi oli auki ja puutarhassa kulki nuorukainen, joka sieltä täältä viiniköynnöksistä leikkasi suuria, kullankeltaisia rypäleterttuja ja sitä tehden vihelsi laulun säveltä.
Riko katseli kukkasia ja ajatteli: "Kunpa Stineli voisi nähdä nämä!" ja liikahtamatta hän seisoi kauan aitauksen luona.
Nyt katsoi nuorukainen häneen ja huusi: "Tulepas sisäpuolelle, viuluniekka, ja soita kaunis laulu, jos osaat!"
Tämän lausui nuorukainen italiankielellä ja Rikosta tuntui hyvin kummalliselta: hän ymmärsi mitä kuuli; mutta hän ei olisi osannut puhua sitä kieltä. Hän meni puutarhaan, ja nuorukainen alkoi puhutella häntä, mutta kun hän huomasi, ettei Riko osannut vastata, viittasi hän kohden avonaista ovea ja selitti, että siellä tuli Rikon soittaa.
Riko lähestyi ovea, joka vei suoraan asuinhuoneeseen. Siellä oli pieni vuode ja sen ääressä istui rouva, joka valmisti jotain punaisesta punonnaisesta. Riko asettui oven edustalle ja alkoi soittaa ja laulaa mielilauluaan:
"Hoi, lampahat pienet!"
Kun hän oli lopettanut, kohosi vuoteesta pienen pojan kalpea pää, ja ääni huusi:
"Soita vielä!"
Riko soitti toisen sävelmän.
"Soita vielä!" kuului taas vuoteesta.
Näin kävi viisi, kuusi kertaa ja aina vain kuului vuoteesta: "Soita vielä!"
Nyt ei Riko enää osannut mitään uutta. Hän otti viulun käteensä ja aikoi lähteä pois. Mutta silloin alkoi pienokainen huutaa: "Älä mene, soita vielä, soita vielä!" Rouva nousi ja tuli Rikon luo. Hän pisti jotain Rikon käteen, mutta poika ei ymmärtänyt mitä rouva tahtoi. Samassa hän kuitenkin muisti mitä Stineli oli sanonut: "Kun sinä soitat viulua oven edustalla antavat ihmiset sinulle jotain." Sitte rouva ystävällisesti kysyi mistä poika oli ja mihin hän oli menossa? Riko ei osannut vastata. Rouva kysyi taas oliko hän tullut tänne vanhempiensa kanssa? Riko pudisti kieltäen päätänsä. Oliko hän sitte yksin? Riko nyökäytti myöntäen päätänsä. Mihin hän aikoo mennä yöksi? Riko pudisti taas surullisena päätään. Silloin rouva sääli pientä muukalaista; hän huusi luokseen nuorukaista ja käski hänen viedä Riko "Kultainen aurinko" nimiseen ravintolaan. Isäntä ehkä ymmärtää pienen soittoniekan puhetta, sillä hänkin on ollut kaukaisissa maissa. Isännälle olisi sanottava, että hän antaisi yösijan pojalle, niin rouva sen kyllä maksaa. Ja aamulla hänen pitäisi neuvoa pojalle tie sinne, minne tämä on maikalla, sillä poikahan on vielä niin nuori — "vain muutamia vuosia minun poikaani vanhempi" — jatkoi rouva säälien — ja ruokaakin olisi pojalle annettava.
Mutta pienokainen huusi taas vuoteestaan: "hänen täytyy vielä kerran soittaa!" eikä hän herennyt huutamasta, ennenkuin äiti sanoi: "Tuleehan hän uudestaan huomenna, mutta nyt hänen täytyy mennä nukkumaan, niinkuin sinunkin."
Nuorukainen lähti nyt Rikon edellä, ja tämä tiesi hyvin mihin mentiin, sillä hän oli ymmärtänyt rouvan puheen.
Pieneen kaupunkiin oli täältä noin kymmenen minuutin matka. Siellä poikkesi nuorukainen kaitaisen kadun varrella olevaan taloon ja meni suoraan ravintolahuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja jossa joukko miehiä istui pöytien ympärillä.
Nuorukainen toimitti asiansa ja isäntä sanoi: "Hyvä on." Samassa tuli siihen emäntäkin ja molemmat tarkastivat Rikoa kiireestä kantapäähän. Mutta kun lähimmän pöydän ääressä istuvat vieraat näkivät viulun, huusivat monet heistä: "Nytpä saamme soittoa", ja muuan huusi: "Soitapas, pienokainen, jotain iloista!" Ja näin he huusivat kilvan, jotta isäntä tuskin pääsi kysymään mitä kieltä Riko puhui ja mistä hän tuli. Riko vastasi nyt omalla kielellään, että hän oli tullut yli Malojan ja että hän ymmärsi kaikki, mitä täällä puhuttiin, mutta ei osannut puhua tätä kieltä. Isäntä ymmärsi hänen kieltänsä ja kertoi itsekin olleensa vuoristossa, ja sanoi vasta puhelevansa pitemmältä Rikon kanssa, mutta nyt tulisi pojan soittaa viuluaan, sillä vieraat yhä huusivat haluavansa soittoa.
Riko totteli ja alkoi nyt niinkuin ainakin soittaa ja samalla laulaa omaa lauluaan. Mutta vieraat eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan, ja sävel tuntui heistä kovin yksinkertaiselta. Toiset alkoivatkin rupattaa ja meluta, toiset taas huusivat tahtovansa kuulla jotain muuta, tanssisäveltä tai muuta kaunista.
Siitä välittämättä lauloi Riko laulunsa loppuun, sillä kun hän kerran oli pannut sen alulle, tahtoi hän myöskin laulaa sen kokonaisuudessaan. Kun se oli tehty, alkoi hän tuumailla. Tanssi-säveltä ei hän voinut soittaa, sillä hän ei osannut sellaisia; mummun laulu oli soitettava vieläkin hitaammassa tahdissa, eivätkä nämä ymmärtäisi senkään sanoja. Mutta nyt hän muisti ja alkoi laulaa:
"Una sera
In Peschiera —"
Tämän sulosointuisen laulun ensimäiset säveleet olivat tuskin kajahtaneet, ennenkuin syntyi täydellinen hiljaisuus ja samalla alkoi sieltä täältä ja vihdoin joka pöydän äärestä ääniä yhtyä lauluun ja syntyi niin kaunis kuoro, ettei Riko moista milloinkaan ennen ollut kuullut; hän joutuikin aivan haltioihinsa ja soitti yhä tulisemmin ja miehet lauloivat yhä innokkaammin, ja kun yksi värssy loppui, alkoi hän voimakkaasti soittaa toista, sillä hän oli isältä oppinut milloin laulu päättyi. Ja kun vihdoin loppu tuli, syntyi kauniin laulun jälkeen sellainen melu, ettei Riko sellaistakaan ollut milloinkaan kuullut. Kaikki ihmiset huusivat ja rähisivät kilvan ja puivat pelkästä ilosta nyrkkiä pöytään, ja sitte he kaikki lasit kädessä töytäsivät Rikon luo, ja joka lasista täytyi hänen juoda ja kaksi pudisti häntä kädestä ja yksi hartioista ja kaikki huusivat kilvan, saaden pelkällä ilon-vimmallaan Rikon pelon ja tuskan valtaan, niin että hän kävi yhä kalpeammaksi. Mutta hänpä olikin soittanut heidän oman Peschieralaulunsa, joka kuului yksinomaan heille, ja jota ei yksikään muukalainen voinut oppia, ja hän oli soittanut sen voimakkaasti ja puhtaasti ikäänkuin hän olisi ollut peschieralainen; tätä nämä vilkasluontoiset peschieralaiset eivät voineet kyllin ihailla, eikä kyllikseen iloita tästä ihmeellisestä viuluniekasta, jonka kanssa he nyt tahtoivat juoda veljenmaljoja.
Mutta samassa tuli emäntä kädessä lautanen täynnä riisiä ja ylinnä suuri kimpale kananlihaa. Hän viittasi Rikon luoksensa ja vieraille hän sanoi, että poika on jätettävä rauhaan; hänen täytyi nyt päästä syömään, sillä hän, raukka, on aivan kalpea pelkästä ponnistuksesta. Sitte hän asetti lautasensa nurkkapöydälle ja istui itse pojan viereen ja kehotti häntä syömään vahvasti, sillä niin laihalle pojalle se tekee vain hyvää.
Rikolle maistuikin illallinen mainion hyvältä, sillä siitä saakka kun hän ani varhain aamulla oli juonut kahvia, ei hän ollut muruakaan nauttinut, ja tänään oli hän kuitenkin paastonsa ohessa kokenut varsin paljon.
Kun lautanen oli tyhjä, painuivatkin hänen silmänsä väsymyksestä umpeen. Isäntäkin oli tullut pöydän luokse ja kiitti Rikon soittoa ja kysyi kenen poika hän oli ja mihin hän oli menossa. Riko, vaivoin kokien pitää silmiänsä auki, sanoi, ettei hänellä ollut ketään omaisia ja ettei hän aikonut mennä mihinkään.
Silloin rohkaisi isäntä ystävällisesti poikaa ja arveli että nyt on vain huoletta mentävä nukkumaan. Huomenna voi hän uudestaan mennä rouva Menotin luo, joka oli lähettänyt hänet tänne; tämä rouva on varsin hyvä ja voi ehkä ottaa hänet juoksupojakseen, koska hän ei tiedä mihin olisi mentävä.
Mutta emäntä nykäisi kaiken aikaa miestään käsipuolesta ikäänkuin estääkseen häntä puhumasta. Isäntä puhui kuitenkin asiansa selville, sillä hän ei ymmärtänyt mitä toinen tahtoi.
Nyt miehet pöytien äärestä taas alkoivat meluten huutaa, että he tahtoivat uudestaan kuulla laulunsa. Mutta emäntä huusi: "Ei, ei, vasta sunnuntaina se soitetaan. Eihän poika pelkästä väsymyksestä enää pysy pystyssä." Sitte tarttui hän Rikon käteen ja vei hänet suureen huoneeseen. Siellä riippui valjaita seinillä, ja erääseen nurkkaan oli levitetty viljaa ja toisessa oli vuode. Ei aikaakaan niin lepäsi Riko vuoteessa ja nukkui raskaasti ja makeasti.
Myöhemmin, kun talossa vallitsi hiljaisuus, istui isäntä sen pienen pöydän ääressä, missä Riko oli syönyt, ja emäntä seisoi hänen vieressään — sillä hän siivosi parastaikaa — ja puhui innokkaasti: "Tätä poikaa et saa lähettää pois rouva Menotin luokse; juuri sellaisen pojan minä tarvitsisin kaikenmoisiin toimiin. Etkö huomannut, kuinka hyvin hän soittaa viulua? Kaikkihan olivat ihan hurjia ihastuksesta. Pane vain merkille, tästä tulee vielä parempi viulunsoittaja kuin ne kolme, jotka meillä on nykyään. Tanssisäveleitä hän pian oppii soittamaan, niin että saat hänestä ilmaiseksi soittajan kaikkia tanssipäiviä varten ja voit vielä vuokrata hänet muillekin. Tätä et enää saa päästää käsistäsi, hän näyttää siivolta ja miellyttää minua; me pidämme hänet."
"On se minustakin parasta", sanoi mies. Hän älysi heti, mitä etua vaimon esityksestä tulisi olemaan.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta.
Seuraavana aamuna seisoi emäntä ulko-ovella ja tarkasteli ilmaa ja mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Silloin tuli rouva Menotin nuori palvelija pitkin tietä; hän oli samalla isäntä ja renki rouvan kauniilla, hedelmärikkaalla maatilalla, — hän oli, näet, perehtynyt puutarha- ja peltotyöhön. Hän hallitsi ja vallitsi ja piti huolta kaikesta ja hänen oli hyvä olla. Sentähden hän yhtä mittaa viheltelikin.
Kun hän nyt saapui emännän eteen, herkesi hän hetkeksi viheltämästä ja sanoi, että jos tuo eilinen nuori soittoniekka ei vielä ole lähtenyt pois, saisi hän taas tulla rouva Menotin luo, sillä pikku poika tahtoisi vielä kuulla hänen soittoaan.
"Voihan poika tulla, kun ei rouva Menotti vain liikoja vaadi", sanoi emäntä ja pani samalla molemmat kätensä puuskaan ikäänkuin merkiksi siitä, ettei tässä kovin suurta kiirettä pidetä. "Parastaikaa makaa soittoniekka tuolla ylhäällä hyvässä vuoteessaan ja ottaa makeita unia, ja minä suon mielelläni hänelle sen levon. Voitte sanoa rouva Menotille, että vielä minä hänet sinne lähetän; hän ei lähde täältä pois, sillä minä olen ottanut hänet turviini. Hän on turvaton orpopoika, joka ei tiedä mihin hänen on mentävä, ja nyt hänestä on pidetty huolta."
Nuorukainen läksi näine tietoineen.
Emäntä antoi Rikon nukkua kyllikseen, sillä hän oli hyväluontoinen nainen; tosin ajatteli hän aina ensin omaa etuaan, mutta sitte myöskin toisten. Kun Riko vihdoin itsestään heräsi, oli hän nukkunut pois kaiken väsymyksen, ja tuli nyt reippaana alas. Silloin emäntä viittasi häntä kyökkiin ja asetti suuren maljan kahvia hänen eteensä pöydälle ja viereen kauniin, keltaisen maissileivän. Sitte hän sanoi: "Tällaista voit saada joka päivä, jos vain tahdot, ja päivälliseksi ja illalliseksi vielä paljon parempaa, sillä missä keitetään vieraille, siellä jää aina tähteitä. Sitte saat vain juosta minun asioillani, ja sen ohessa tarvittaissa soittaa viulua. Meillä saat kodin ja oman huoneen eikä sinun enää tarvitse kiertää maailmaa. Nyt saat vain sanoa, tahdotko jäädä tänne."
Silloin Riko tyytyväisenä vastasi: "Tahdonhan minä jäädä", sillä niin paljon hän toki osasi emännän kieltä.
Sitte emäntä heti kuljetti häntä läpi koko talon, käytti vajassa ja tallissa, kasvitarhassa ja kanapihassa, ja joka paikasta näytti hän pojalle ympäristöä ja selitti mistä mentiin kauppapuotiin, mistä suutariin ja muiden tärkeämpien ihmisten luokse. Riko kuunteli tarkasti, ja koetellakseen häntä, lähetti emäntä hänet kohta kolmeen, neljään eri paikkaan hakemaan kaikenlaista tavaraa, kuten olutta, saippuaa ja lankaa sekä noutamaan suutarista korjattavaksi lähetetyn saappaan; sillä hän oli huomannut, että Riko kyllä osasi lausua yksityisiä sanoja.
Riko toimitti kaikki asiat oikein; tämä miellytti emäntää suuresti ja illemmällä hän sanoi: "Nyt saat mennä viuluinesi rouva Menotin luo ja olla siellä koko illan."
Siitä Riko tuli hyvin iloiseksi, sillä nyt hän taas sai kulkea pitkin järven rantaa, ja mennä sinne, missä kauniit kukkaset kasvoivat.
Järven luokse tultuaan juoksi hän jälleen pienelle sillalle ja istui vähäksi aikaa sen läheisyyteen, sillä siellä levisi taas kaikki entinen ihanuus hänen eteensä; vesi ja vuoret olivat nytkin hienon kulta-udun verhoamia, ja Riko tuskin malttoi lähteä paikaltaan.
Mutta joka tapauksessa hän jatkoi matkaansa, koska hän tiesi, että nyt oli noudatettava emännän käskyä, sillä sitä vartenhan hän sai asua ravintolassa.
Kun hän tuli puutarhaan, kuuli hän heti pikku pojan äänen — ovi näet oli aina auki — ja tämä huusi: "Tule taas soittamaan!"
Rouva Menotti tuli ulos, antoi ystävällisesti Rikolle kättä ja vei hänet huoneeseen. Se oli avara sali ja suuresta ovesta näkyi kaunis puutarha kukkasineen. Sairaan pojan pieni vuode oli asetettu aivan vastapäätä ovea, ja sen ohessa oli huoneessa vain pöytiä ja tuoleja ja kauniita kirstuja, mutta ei toista vuodetta; sillä yöksi vietiin pieni sänky viereiseen huoneeseen, jossa äidinkin vuode oli, Aamulla vietiin poika vuoteineen taas kauniiseen, iloiseen saliin, missä aurinko joka päivä loi loistavan valojuovan lattialle ja siten ilahutti pikku sairaan sydäntä. Pienen vuoteen vieressä oli kaksi kainalosauvaa, ja tuontuostakin nosti äiti pienokaisen vuoteesta ja kuljetti häntä sauvojen nojassa ympäri huonetta, sillä hän ei osannut kävellä eikä seisoakaan yksikseen; hänen jalkansa olivat halvaantuneet eikä hän ollut milloinkaan niitä käyttänyt.
Kun Riko astui huoneeseen, ponnahti pikku poika istumaan pitkän nuoran avulla, joka vuoteen kohdalla riippui katosta; sillä omin voimin ei hän päässyt istumaan. Riko meni vuoteen luo ja katseli ääneti pientä sairasta. Hänellä oli hentoiset käsivarret, pienet, laihat kätöset, ja niin pienet kasvot, ettei Riko milloinkaan ennen ollut niin pieniä pojankasvoja nähnyt, ja niissä oli kaksi suurta silmää, jotka terävästi katselivat Rikoa; sillä pieni sairas, joka harvoin pääsi näkemään jotain uutta tai outoa, mutta joka aina kovin halusi nähdä sellaista, katseli hyvin tarkoin kaikkea, mikä sattui hänen yksinäiselle tielleen.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pikku poika ensin.
"Riko", oli vastaus.
"Minun nimeni on Silvio. Kuinka vanha sinä olet?" jatkoi hän kyselyään.
"Kohta yhdentoista."
"Kohta minäkin olen yhtä vanha", kertoi poika.
"Voi, Silvio, mitä puhut", sanoi siihen äiti. "Sinähän täytät vasta neljä vuotta. Ei ne vuodet niin pian kulu."
"Soita taas!" sanoi nyt pikku Silvio.
Äiti istui paikalleen vuoteen viereen, ja Riko asettui vähän etäämmälle ja alkoi soittaa viuluaan. Silvio ei tuntunut saavan siitä kyllikseen; niin pian kun Riko oli saanut kappaleen soitetuksi, kuului vuoteesta taas: "Soita vielä!"
Näin soitti Riko kaikki kappaleensa ainakin kuuteen kertaan; sitte lähti äiti pois, ja kun hän tuli takaisin, toi hän mukanaan lautasellisen kullankeltaisia viinirypäleitä ja sanoi, että nyt on Rikon levättävä ja istuttava tuolille vuoteen viereen ja syötävä rypäleitä Silvion seurassa.
Sitte äiti läksi hetkeksi puutarhaan katsomaan kasvejaan, ja oli varsin hyvillään siitä, että kerrankin voi poistua pienokaisen vuoteen äärestä; tavallisesti ei hän voinut mennä mihinkään, sillä Silvio ei häntä päästänyt luotansa, vaan alkoi heti surkeasti huutaa, jos äiti vähänkin jätti hänet yksikseen.
Sillä aikaa molemmat lapset tulivat mainiosti toimeen keskenään; sillä Silvion kysymyksiin osasi Riko varsin hyvin vastata; sitäpaitsi sai hän helposti Silvion ymmärtämään itseään silloinkin, kun ei tiennyt oikeita sanoja, ja tällainen seurustelu oli pikku sairaalle suureksi hauskuudeksi. Äiti sai käydä katsomassa ei vain kukkamaitaan, vaan myöskin viiniköynnöksiään, kauniita viikunapuitaan ja kaikkea muuta sekä puutarhassa että pellolla, ilman että Silvio kertaakaan oli huutanut häntä.
Kun hän taas tuli huoneeseen, ja kun alkoi hämärtää ja Riko nousi lähteäkseen, nosti Silvio kovan melun, piti molemmin käsin kiinni Rikon nutusta eikä tahtonut päästää häntä irti, ennenkuin tämä olisi luvannut tulla takaisin huomenna ja joka päivä. Mutta rouva Menotti oli varovainen nainen; hän oli kyllä ymmärtänyt, mitä emäntä tervehdyksellään oli tarkottanut. Sentähden koetti hän rauhoittaa Silviota ja lupasi heti seuraavina päivinä mennä puhuttelemaan emäntää ja pyytää häneltä Rikolle lupaa; sillä ei Riko itse voinut mitään luvata, hänen täytyi totella emäntäänsä.
Vihdoin päästi pienokainen irti nutun, antoi Rikolle kättä, ja tämä lähti vastenmielisesti pois. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt tänne, missä oli niin hiljaista ja niin kaunista ja Silvio ja äiti niin ystävällisiä hänelle. —
Muutamien päivien päästä tuli rouva Menotti pyhävaatteisiinsa puettuna illalla "Kultaiseen aurinkoon", ja emäntä juoksi häntä vastaan ja vei hänet yläkerran saliin. Sitte rouva Menotti kohteliaasti kysyi, olisiko emännälle siitä haittaa, jos Riko noin pari iltaa viikossa tulisi hänen poikansa luokse, sillä hän osasi niin hyvin huvittaa pikku sairasta; hän, rouva Menotti, olisi valmis palkitsemaan tämän avun sillä tavalla kuin emäntä vain suvaitsisi määrätä.
Emäntää miellytti suuresti, että arvoisa rouva Menotti näin tuli pyytämään häneltä palvelusta, ja heti tehtiin sellainen sopimus, että Riko saisi viettää siellä kaikki vapaat iltansa ja korvaukseksi rouva Menotti pitäisi huolta Rikon puvusta. Tähän oli emäntä varsin tyytyväinen; sillä nyt ei hänellä ollut pojasta edes penninkään menoja, puhdasta voittoa vain. Siten molemmat rouvat kaikessa ystävyydessä erosivat. —
Näin kului Rikolta aika. Pian hän osasi italiankieltä niin sujuvasti kuin olisi hän aina sitä puhunut. Pienenä hän olikin jo puhunut sitä; sentähden se sana sanalta vaivatta muistui hänen mieleensä, ja kun hänellä oli hyvä korva, puhui hän pian yhtä puhtaasti kuin syntyperäinen italialainen, niin että kaikki ihmiset ihmettelivät.
Emäntä voi käyttää häntä apunaan paremmin kuin ikänään oli voinut toivoa, sillä hän suoritti työnsä näppärämmin ja kunnollisemmin kuin emäntä itse, joka oli luonteeltaan kärsimätön. Ja kun oli varustettava juhlia joskus häitäkin varten, niin oli Rikon ryhdyttävä työhön, sillä hän tiesi mikä oli kaunista ja osasi koristaa. Kun hänet lähetettiin asioille, tuli hän takaisin ennen kuin emäntä osasi aavistaakaan, sillä hän ei turhia vitkastellut. Kun joku alkoi kysellä hänen asioitaan, jätti hän kysyjän siihen paikkaan, ja riensi pois. Kun emäntä tuli tämän perille, miellytti se häntä suuresti, ja hän rupesi siihen määrin kunnioittamaan pojan arkatuntoisuutta, ettei hän itsekään tiedustellut hänen entisiä olojaan, ja siitä johtui, ettei oikeastaan kukaan tiennyt kuinka hän oli tullut Peschieraan. Siellä oli yleisesti levinnyt sellainen käsitys, että Riko oli turvaton orpopoika, jota vuoristossa oli huonosti hoidettu ja pahasti kohdeltu, jonkatähden hän oli karannut pois ja pitkällä matkallaan joutunut monenmoisiin vaaroihin, mutta vihdoin saapunut tänne, missä ihmiset eivät ole niin raakoja kuin vuoristossa ja missä hän viihtyy hyvin. Ja kun emäntä kertoi tämän kertomuksen, lisäsi hän aina lopuksi, että Riko olikin sellainen poika, jonka sieti käydä hyvin ja saada suojaa hyvän emännän katon alla.
Kun ensimäinen tanssisunnuntai tuli, kokoontui "Kultaiseen aurinkoon" niin tavattoman paljon väkeä, että tuskin tiedettiin, mihin kaikki saataisiin mahtumaan, sillä jokainen tahtoi nähdä ja kuulla pientä soittoniekkaa, ja ne, jotka ensimäisenä iltana olivat kuulleet häntä, tulivat ensimäisinä ja tahtoivat heti kuulla oman laulunsa.
Emäntä juoksi edestakaisin tulisessa touhussa, kasvot niin loistavina kuin hän itse olisi muuttunut "kultaiseksi auringoksi", ja aina kun hän tapasi miehensä, sanoi hän voitonriemuisena: "Enkö sanonut sitä sinulle?"
Riko kuunteli ensin, kuinka kolme tilattua viulunsoittajaa soitti tanssisävelmää. Sävel tarttui heti hänen korviinsa ja sormiinsa, ja pian hän osasi soittaa mukana, ja siitä pitäen hän osasi sen. Ja kun tanssi myöhään illalla lakkasi, oli hän oppinut kaikki tanssisävelmät, sillä niitä oli tietysti moneen kertaan soitettu.
Lopuksi oli Peschieralaulu taas laulettava, ja Riko säesti. Jos melu kyllä kaiken iltaakin oli ollut suuri, tulistuivat mielet laulettaessa siihen määrin, että Riko jo pari kertaa ajatteli: "Nyt he karkaavat toistensa kimppuun ja tappavat toisensa." Mutta kaikki tämä oli vain ystävyyden ilmaisua. Hänen osakseen tuli niin korvia särkevä mielenosoitus, että Riko aina vain ajatteli: "Jospa nuo pian vaikenisivat!" Sillä Rikolle ei mikään ollut niin vastenmielistä kuin suuri melu.
Illalla sanoi emäntä isännälle: "Oletko huomannut? Ensi kerralla tarvitsee meidän tilata vain kaksi soittajaa."
Isäntä oli varsin tyytyväinen ja sanoi: "Meidän täytyy antaa pojalle vähän rahaa."
Kahden päivän päästä oli tanssijaiset Desenzanossa ja Riko lähetettiin sinne toisten kanssa; nyt hänet voi jo lähettää soittamaan maksun edestä. Siellä oli samanlaista melua ja hälinää, ja vaikka siellä ei laulettukaan Peschieralaulua, oli melske kuitenkin yhtä rajua, ja Riko ajatteli alusta loppuun: "Jospa tämä vain pian loppuisi!"
Hän toi koko taskullisen rahaa kotiin, ja heti palattuaan hän rahoja lukematta tyhjensi taskunsa pöydälle, sillä emännän rahojahan ne olivat. Ja emäntä kiitti ja ylisti häntä ja toi hänelle kauniin omenakakkukimpaleen.
Seuraavana sunnuntaina oli taas tanssijaiset Rivassa ja tällä kertaa Riko iloitsi niistä, sillä Riva oli järven toisella puolella, siellä, missä järvi Peschierasta nähden muodosti päivänpaisteisen lahdelman, jonka rantamilta ystävälliset, valkoiset talot loistivat aina Peschieraan saakka.
Iltapäivällä lähti hän soittajien seurassa veneellä yli kultaisen järven sinitaivaan heloittaessa, ja Riko ajatteli: "Jospa saisin kulkea tästä yli Stinelin seurassa! Kylläpä hän ihmettelisi tätä järveä, jonka olemassaoloa hän ei edes uskonut!"
Mutta sielläkin alkoi entinen melu, ja Riko toivoi taas pääsevänsä pian pois, sillä oli paljon kauniimpaa hiljaisuudessa katsella Rivaa ihanassa iltavalaistuksessa toiselta rannalta, kuin olla täällä keskellä melskettä.
Mutta kun ei ollut tanssipäiviä, sai Riko aina iltaisin mennä pikku Silvion luokse ja viipyä siellä kauan, sillä emäntä tahtoi olla rouva Menotille avulias. Sinne meni Riko mielellään ja oikein ilolla. Kun hän kulki järven ohi, poikkesi hän aina pienelle kivisillalle ja istui hetkeksi maahan; tämä oli, näet, ainoa paikka, missä hän tunsi ehkä olevansa kotona. Silloin muistui hänen mieleensä elävimmin, miten kaikki oli silloin, kun hänellä tosiaan oli koti täällä. Sillä minkä hän nyt näki, sen hän oli silloinkin nähnyt, ja täällä hän kaikkein selvimmin voi nähdä äitinsäkin. Tuossa rannalla oli äiti seisonut ja pessyt jotain, tuontuostakin katsonut Rikoaan ja lausunut hänelle rakkaita sanoja, ja nyt hän istui juuri samalla paikalla, missä oli istunut silloinkin. Tämän kaiken hän tiesi tarkoin. Sitten hänen täytyi riistäytyä irti ja mennä pois, sillä hän tiesi Silvion odottavan. Rouva Menotti oli tavallaan ystävällisempi hänelle kuin kukaan muu, sen hän hyvin tunsi; hän sääli suuresti turvatonta "orpoa", joksi hän aina nimitti Rikoa; sillä hänkin oli kuullut kerrottavan pojan pakenemisesta. Hän ei koskaan tiedustellut Rikolta hänen mennyttä elämäänsä vuoristossa, sillä hän pelkäsi sen herättävän surullisia muistoja. Hän tiesi myöskin, ettei Riko nyt saanut sitä hoitoa, minkä hänen ikäisensä tyyniluontoinen lapsi olisi tarvinnut; mutta kun hän ei voinut auttaa asiaa, koetti hän vain pitää Rikoa luonaan niin paljon kuin mahdollista. Useasti laski hän kätensä Rikon pään päälle ja sanoi säälien: "Orporaukka!"
Pienelle Silviolle tuli Riko päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi. Jo aamulla alkoi hän ruikuttaa ja ikävöidä häntä, ja kun tuskankohtaukset sattuivat, huusi hän kahta kauheammin eikä ottanut rauhoittuakseen, jollei Riko vain voinut tulla. Sillä siitä saakka kun Riko oli oppinut puhumaan sujuvasti, oli Silviolle avautunut ehtymätön ilonlähde: Rikon kertomukset.
Riko oli ruvennut kertomaan Silviolle Stinelistä, ja kun aine häntä itseään miellytti ja hän kertoi koko sydämestään, niin hän kertoissaan muuttui niin hilpeäksi ja huvittavaksi, että häntä tuskin enää voi tuntea. Hän osasi satoja kertomuksia Stinelistä: kuinka hän kerrankin sieppasi kiinni Sami-veikkonsa säärestä, kun tämä oli pudota syvään vesilätäkköön, ja kaikin voimin kannatti siitä poikaa, samalla huutaen apua, ja kuinka Samikin parkui lätäkössä, kunnes isä vihdoin rauhallisesti kävellen tuli paikalle; sillä isä otaksui aina, että lapset huutavat vain huvikseen eikä hädissään. — Ja kuinka Stineli Peterli-veikolleen saksilla leikkasi ihmisiä ja eläimiä ja Ursli-siskolle laittoi huonekaluja jos jostakin aineesta, niinkuin puusta, sammalista ja ruohonkorsista. — Ja kuinka kaikki lapset sairaina ollessaan huusivat Stineliä luokseen, koska unohtivat kipunsa, kun Stineli huvitteli heitä. Sitte kertoi Riko, kuinka hän Stinelin kanssa lähti huvimatkoille ja kuinka hauska heillä silloin oli, ja hänen silmänsä loistivat, ja koko Riko oli niin hämmästyttävän eloisa, että pikku Silviokin joutui ihan haltioihinsa ja yhä tahtoi kuulla lisää. Ja kun Riko vihdoin herkesi kertomasta, huusi Silvio heti: "Kerro vielä Stinelistä!"
Eräänä iltana kiihtyi Silvio ihan suunniltaan, kun Riko aikoi lähteä pois ja samalla kertoi, ettei hän voi tulla huomenna eikä sunnuntainakaan. Silvio ratkesi huutamaan äitiä, ikäänkuin talo olisi ollut ilmitulessa ja hän itse liekkien keskellä. Kun äiti kauhistuneena syöksyi puutarhasta sisään, huusi poika yhtä mittaa: "Riko ei enää saa lähteä ravintolaan; hänen on jäätävä tänne! Hänen on aina oltava täällä! Sinun täytyy olla täällä! Sinun täytyy, Riko, sinun täytyy!"
Silloin sanoi Riko: "Olisinhan minä kernaasti, mutta minunhan täytyy mennä."
Rouva Menotti oli varsin neuvoton. Hän tiesi hyvin, minkä arvoinen Riko oli ravintolanpitäjille, tiesi etteivät nämä millään ehdoin tahtoneet luopua pojasta. Hän koetti sentähden rauhoittaa Silviota, ja Rikon hän veti luokseen ja sanoi säälien: "Voi sinua orporaukkaa!"
Silloin Silvio vihoissaan huusi: "Mikä se orpo on? Minäkin tahdon olla orpo!"
Mutta nyt rouva Menottikin kiihtyi ja huusi: "Voi Silvio, älä puhu noin pahasti! Näetkös, orpo on sellainen lapsiraukka, jolla ei ole isää eikä äitiä eikä hänellä missään koko maailmassa ole kotia."
Riko katsoi rouvaan tummin silmin, jotka tulivat yhä synkemmiksi, mutta rouva ei sitä huomannut. Hän ei vähääkään ollut muistanut Rikoa, kun hän liikutettuna oli selittänyt asiaa Silviolle. Riko hiipi hiljaa ovelle ja riensi pois. Rouva Menotti ajatteli, että hän hävisi noin hiljaa, jottei pienokainen uudestaan tulisi pahoilleen, ja se oli rouvasta hyvä. Hän istahti pienen vuoteen viereen ja sanoi: "Kuulehan, Silvio, minä selitän sinulle tämän asian ja sitte sinä et enää saa meluta. Näetkös, poikia ei voi noin vain ottaa toiselta; sillä jos minä yrittäisin ottaa emännältä Rikon, voisi hän tulla ja ottaa minulta Silvioni. Silloin et koskaan enää saisi nähdä puutarhaa ja kukkia ja sinun täytyisi maata yksin huoneessa, missä riippuu valjaita seinillä ja minne Rikokin menee niin vastenmielisesti ja josta hän jo monesti on kertonut sinulle. Mitähän sinä sitte tekisit?"
"Tulisin kotiin takaisin", sanoi pienokainen arvelematta. Mutta hän oli siitä saakka siivosti ja laskeutui hiljaa levolle.
Riko kulki läpi puutarhan ja pitkin maantietä järven rantaan. Siellä hän istahti tavalliselle paikalleen, laski päänsä käsiensä varaan ja lausui toivottomasti: "Nyt sen tiedän, äiti; koko avarassa maailmassa ei minulla ole missään kotia, ei missään!"
Näin istui hän suuressa surussaan aina yöhön saakka, ja kaikkein mieluimmin hän olisi jäänyt siihen ainiaaksi istumaan; mutta vihdoin viimein täytyi hänen kuitenkin nousta ja mennä huoneeseensa.
VIIDESTOISTA LUKU.
Silvio toivoo oikein pontevasti.
Pikku Silvion kiihtynyttä mieltä kesti yhä edelleen, ja kun hän nyt tiesi, ettei Riko kahteen päivään voisi hetkeksikään tulla, alkoi hän jo ani varhain aamulla tuskitella ja valittaa: "Nyt ei Riko tulekaan! Nyt ei Riko tulekaan!" Tätä hän pitkitti kaiken päivää aina iltaan asti, ja aikaisin seuraavana päivänä alkoi sama valitus. Kolmantena päivänä oli hän pelkästä ikävöimisestä niin kiihdyksissä, että hän oli kuin kuiva heinätukko, jonka pieni kipinä saa syttymään ilmiliekkiin.
Illemmällä tuli sitte Riko vielä täynnä inhoa edellisten iltojen tanssimelskeestä. Siitä saakka kun hän sai tietää, ettei hänellä ollut missään kotia, oli hän yhä useammin tullut ajatelleeksi Stineliä ja tuumi itsekseen: "Koko avarassa maailmassa ei ole ketään muuta kuin Stineli, jonka oma olisin tai joka välittäisi minusta." Ja hänet valtasi suuri kaipuu Stinelin luo. Tuskin oli hän sitte istuutunut Silvion vuoteen viereen, kun hän sanoi: "Näetkö, Silvio, Stinelin luona vain on hyvä olla, mutta ei missään muualla." Tuskin oli hän lausunut nuo sanat, kun pienokainen samassa ponnahti istumaan ja huusi kaikin voimin: "Äiti, minä tahdon tänne Stinelin! Stinelin pitää tulla tänne; vain Stinelin luona on hyvä olla, mutta ei missään muualla!"
Äiti tuli vuoteen viereen, ja kun hän usein oli suurella mielihyvällä kuullut Rikon kertovan Stinelistä ja hänen pienistä siskoistaan ja veikoistaan, tiesi hän heti mistä oli puhe ja sanoi: "Niin, niin, olisihan se minullekin mieleistä, jos saisin tänne sellaisen Stinelin auttamaan sinua ja minua; mutta mistäpä sen saisin!"
Mutta tällaiseen epämääräiseen lausuntoon ei Silvio ottanut tyytyäkseen; hän oli itse pelkkää tulta ja innostusta.
"Nythän voit saada Stinelin", huusi hän taas. "Rikohan tietää missä hän on; Rikon on mentävä hakemaan häntä; minä tahdon Stinelin tänne kaikiksi päiviksi ja ainiaaksi. Huomenna on Rikon lähdettävä tuomaan häntä."
Kun äiti huomasi pienokaisen ihan tosissaan miettivän asiaa ja toivovan sen toteuttamista, koki hän kaikin tavoin saada häntä luopumaan tuumastaan; sillä hän oli monet kerrat kuullut kerrottavan, kuinka arvaamattoman suuriin vaaroihin Riko oli joutunut matkallaan; kuinka oli ilmeinen ihme, että hän elävänä oli saapunut Peschieraan ja kuinka hirveän hurja vuoriston kansa oli. Sentähden hän otaksui, ettei kukaan ihminen voisi lähteä hakemaan tyttöä sieltä, ei ainakaan sellainen hentoinen poika kuin Riko. Moisella matkalla voisi poika poloinen ihan joutua surman suuhun, ja hän, rouva Menotti, saisi sen omalletunnolleen. Sitä hän ei millään muotoa tahtonut; hänellä oli jo ennestään kyllin syntiä omallatunnollaan.
Äiti selitti Silviolle, kuinka mahdoton asia oli, ja kertoi hänelle monta kauhistuttavaa tapausta ja kuinka pahat ihmiset voisivat ajaa takaa Rikoa ja surmata hänet. Mutta tällä kertaa ei mikään auttanut. Asia oli tarttunut lujemmin pikku Silvion päähän kuin konsanaan mikään muu; sillä vaikka äiti olisi kuinkakin puhunut ja vaikka hän pelkästä huolesta joutui aivan kiihdyksiin, aina Silvio vain sanoi: "Rikon täytyy hakea tänne Stineli; Riko tietää missä hän on."
Silloin sanoi äiti: "ja vaikka hän tietäisikin, niin luuletko Rikon tahtovan antautua vaaroihin ja siten kiusata Jumalaa, nyt kun hänen täällä on hyvä olla eikä hänen enää ole pakko mennä pahojen ihmisten luo?"
Silloin katsoi Silvio Rikoa ja kysyi: "Tahdotko mennä hakemaan Stineliä vai etkö?"
"Tahdon", sanoi Riko päättävästi.
"Voi toki, mikä tästä tuleekaan! Nyt on Rikokin yhtä järjetön!" huusi rouva Menotti varsin säikähtyneenä. "Mikä tässä nyt neuvoksi tulee. Ota, Riko, viulusi ja ala soittaa ja laulaa; minun on mentävä puutarhaan", ja rouva Menotti juoksi kiireesti hedelmäpuittensa luo, sillä hän otaksui, että Silvio parhaiten unohtaisi oikkunsa, kun hän ei enää voisi kärttää siitä äidillensä.
Mutta nuo hyvät ystävykset eivät soittaneet eivätkä laulaneet, he vain kuumeisella innolla puhelivat siitä, kuinka Stineli oli haettava ja kuinka kaikki sitte oli asetettava, kun hän tulee. Riko ihan unohti lähteä pois, vaikka oli tullut pimeä; ja rouva Menotti ei tahtonut tulla huoneeseen, sillä hän toivoi Silvion sitä ennen nukkuvan. Vihdoin hän kuitenkin tuli sisään ja Riko lähti heti pois; mutta Silvion kanssa sai äiti vielä kestää vaikean hetken. Poika ei millään ehdoin tahtonut suikea silmiänsä, ennenkuin äiti lupaisi, että Rikon on haettava Stineli. Sitä äiti ei voinut luvata, ja Silvio ei ottanut rauhoittuakseen, ennenkuin äiti sanoi: "Ole nyt vain hyvällä mielellä; yön kuluessa kaikki kyllä selviää!" Sillä äiti ajatteli, että hän nyt, kuten monesti ennen, yön kuluessa unohtaa toivomuksensa ja joku muu asia juolahtaa hänelle mieleen.
Silvio tyyntyikin ja nukkui. Mutta äiti oli erehtynyt. Tuskin oli poika seuraavana aamuna herännyt, kun hän jo huusi vuoteestaan: "Onko kaikki selvinnyt, äiti?"
Kun ei äiti parhaalla tahdollaankaan voinut sitä vakuuttaa, nosti Silvio sellaisen mellakan, ettei äiti milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin suunniltaan. Tätä meteliä kesti kaiken päivää aina iltaan asti ja seuraavana aamuna hän jatkoi taas eilistä elämöimistään.
Näin itsepintaisesti ei Silvio milloinkaan ennen ollut pysynyt vaatimuksissaan. Pojan meluamiset voi äiti vielä kestää; mutta vaikeampaa oli, kun pienokainen sai kovat tuskankohtauksensa ja silloin yhtä mittaa vaikeroiden uikutti: "Stinelin luona vain on hyvä olla, mutta ei missään muualla!"
Tämä vihlaisi äidin sydäntä ja tuntui ikäänkuin moitteelta, koska hän muka ei tahtonut toimittaa sairaalle tätä lievitystä. Mutta miten voisi hän edes ajatella koko asiaa? Olihan hän itse kuullut, kuinka Silvio kysyi Rikolta: "Tiedätkö oikean tien Stinelin luo?" Ja kuinka Riko vastasi: "En tiedä, mutta saan minä sen selville."
Päivä päivältä toivoi äiti, että joku uusi vaatimus juolahtaisi Silvion mieleen, sillä näin kauan ei mitään mielitekoa ollut kestänyt. Äiti oli näet huomannut, että jos poika terveempänä ollessaan oli jotain halunnut, unohtui se aina, kun tuskanpuuska tuli. Mutta tällä kertaa kävi toisin, ja siihen olivat syynä Rikon kertomukset Stinelistä. Rikon ylistyspuheet olivat saaneet herkkämielisen, sairaan Silvion siitä lujasti vakuutetuksi, että kaikki hänen tuskansa loppuisivat, jos Stineli vain olisi hänen luonansa. Sentähden kesti Silvion vaikeroimista päivä päivältä, eikä hänen äitinsä lopulta tiennyt mikä neuvoksi tulisi.