KUUDESTOISTA LUKU.
Neuvo, joka oli monelle iloksi.
Näinä levottomuuden aikoina tunsi rouva Menotti todellista lohdutusta, kun hän taas kerran monesta ajasta näki pitkään, mustaan nuttuun puetun miehen astuvan puutarhan käytävää. Se mies oli hyväntahtoinen, vanha pastori, joka tuon tuostakin kävi pientä sairasta tervehtimässä. Rouva hypähti tuoliltaan ja huusi iloisesti: "Katsopas, Silvio, tuolla tulee hyvä herra pastori!" ja meni vierasta vastaan. Mutta Silvio, joka yhä vielä oli huonolla tuulella, huusi niin kovaa kuin jaksoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos Stineli tulisi!"
Mutta sitte poika kiireesti sukelsi peitteen alle piiloon, jottei pastori tietäisi mistä ääni tuli. Äiti oli hyvin kauhistunut, ja kun pastori astui huoneeseen, pyysi äiti, ettei tämä suinkaan panisi pahakseen vastaanottoa; eihän poika tosissaan tuollaista puhunut. Silvio ei liikahtanut peittonsa alla, sopersi sieltä vain hiljaa: "Puhuin minä sittekin tosissani."
Pastori nähtävästi aavisti mistä ääni tuli, sillä hän meni suoraan vuoteen luo, ja vaikkei hän nähnyt hituistakaan koko Silviosta, sanoi hän: "Jumala antakoon hyvän päivän, poikaseni. Miten on terveytesi laita? Ja miksi piilottelet maanalaisissa lokeroissa niinkuin mikäkin pikku myyrä? Tulepa sieltä esiin ja selitä minulle: mitä sinä Stinelillä tarkotat?"
Nyt Silvio kömpi esille, sillä hän tunsi kunnioitusta herra pastoria kohtaan, kun tämä oli näin lähellä. Hän ojensi heti vanhukselle pienen, laihan kätensä ja sanoi: "Rikon Stineliä."
Nyt täytyi äidin ruveta selittämään, sillä herra pastori pudisti hämmästyneenä päätänsä istuutuessaan Silvion vuoteen viereen. Äiti kertoi vieraalle kaikki mitä Stinelistä tiesi ja kuinka pikku Silvio nyt oli saanut päähänsä, ettei hänen koskaan enää tulisi hyvä olla, jos ei Stineli tule hänen luoksensa, ja kuinka Rikokin oli tullut niin typeräksi, että luuli voivansa tuoda tytön, vaikkei tiennyt edes tietä kaukaiseen vuoristoon, missä tyttö asui ja minne ei kukaan voinut lähteä, koska ei oikein tiedetty minkälaista kauheata kansaa siellä eleli. Mutta arvaahan sen, ettei siellä kunnon väkeä ole, koska noin hentoinen poika kuin Riko kernaammin antautui matkan suuriin vaaroihin kuin jäi sellaisten ihmisten pariin. Jos asiat muuten olisivat oikealla tolalla — lisäsi rouva Menotti — olisi hän valmis maksamaan vaikka kuinka paljon saadakseen tytön tänne Silviolle mieliksi ja itselleen avuksi pojan hoidossa; sillä monesti karttui hänelle aivan liian paljon työtä eikä tätä tällaista menoa voinut kauemmin jatkua. Riko, joka muuten oli varsin järkevä, arveli ettei kukaan muu kuin Stineli voisi olla hänelle niin hyväksi avuksi. Riko varmaankin tunsi tytön hyvin, ja jos tämä oli sellainen, joksi häntä oli kuvattu, olisi se hänellekin hyväksi, kun pääsisi pois vuoristosta. Mutta rouva Menotti vain ei tiennyt kuka sellaisen hyvän työn ottaisi tehdäkseen.
Pastori oli varsin vakavana kuunnellut eikä itse sanonut sanaakaan, ennenkuin rouva Menotti oli puhunut puhuttavansa. Ei hänen olisikaan ollut varsin helppoa saada puheenvuoroa, sillä rouva, joka ei pitkään aikaan ollut purkanut sydäntään, jutteli niin kiivaasti, että oli tukehtua omaan sanatulvaansa.
Kun hän nyt lopulta vaikeni, otti herra pastori ensin hyppysellisen nuuskaa ja sanoi sitte levollisesti:
"Hm, hm, rouva Menotti, minä luulen, että teillä on liian kamalat ajatukset vuoriston kansasta; on sielläkin kristityitä, ja senjälkeen kun on keksitty kaikellaisia kulkuneuvoja, joiden avulla voi päästä kauas, on käynyt mahdolliseksi matkustaa vaaratta vuoristoonkin. Tästä olisi vain hankittava tietoja, ja asiaa on mietittävä."
Tässä täytyi herra pastorin uudestaan vahvistuksekseen turvautua nuuskarasiaansa; mutta sitte hän jatkoi: "On olemassa kaikellaisia kauppiaita, lammaskauppiaita ja hevoskauppiaita, joita tulee vuoristosta Bergamoon; he varmaan tuntevat tiet. On ensin kuulusteltava ja sitte vasta päätettävä asiasta; tottahan keksitään joku keino, jos te, rouva Menotti, pidätte asian tärkeänä, voisin ehkä minäkin olla avuksi; käyn vuosittain kerran tai kahdesti Bergamossa ja silloinhan voisin kenties ryhtyä hommiin."
Rouva Menotti oli niin suuresti kiitollinen pastorille, ettei laisinkaan tiennyt miten ilmilausua tunteensa. Näin hän kerrassaan vapautui raskaista ajatuksista, jotka olivat vainonneet häntä monet päivät ja yöt ja käyneet sitä sotkuisemmiksi, jota enemmän hän niitä mielessään hautoi, niin että lopulta tuntui ikäänkuin hän ei enää olisi voinut selviytyäkään tästä pulmasta. Nyt oli pastori ottanut koko taakan niskoilleen, ja pastorin puoleen hän voisi tästälähin neuvoa Silviotakin kääntymään toivomuksineen.
Koko puhelun ajan oli Silvio jännitetyin mielin terävästi katsonut pastoria harmaine silmineen. Kun tämä nyt nousi ja hyvästiksi ojensi pienokaiselle kätensä, paiskasi tämä siihen lujasti omansa ikäänkuin olisi sanonut: "Nämä tuumat minä hyväksyn." Pastori lupasi ilmoittaa asiasta niin pian kuin oli päättänyt kuulustelunsa ja saanut selville oliko tuuma toteutettavissa vai oliko Silvion luovuttava vaatimuksistaan.
Nyt kului viikko viikolta, mutta Silvio pysyi yhä rauhallisena. Hän eli toivossa, ja sitä paitsi oli Riko kerrassaan muuttunut vielä entistään huvittavammaksi ja vilkkaammaksi. Aina siitä saakka kuin hän oli kuullut mitä pastori oli luvannut, oli häneen lentänyt kuin sytyttävä ilonkipinä ja hän eli kuin uutta elämää. Hän osasi kertoa Silviolle entistä enemmän, ja kun hän tarttui viuluunsa, lähti siitä niin sydäntä virkistäviä säveleitä ja lauluja, ettei rouva Menotti enää hennonut lähteä huoneesta eikä kyllin voinut ihmetellä mistä Riko tuon kaiken oli oppinut.
Ainoastaan tässä talossa olikin Rikolla tosi-iloa viulustaan; avarassa, korkeassa huoneessa kaikui soitto niin ihanalta; täällä oli niin hiljaista ja ilmavaa, täällä ei ollut tupakansavua eikä ihmishälinää, eikä hänen tarvinnut soittaa yksinomaan tanssisävelmiä, vaan sitä, mikä milloinkin oli hänelle itselleen iloksi. Päivä päivältä palasikin Riko yhä mieluummin tähän huoneeseen, ja usein sinne tullessaan hän ajatteli: "tältä varmaankin tuntuu, kun tulee kotiinsa". Mutta tämähän ei ollut hänen kotinsa, hän sai vain tulla sinne pariksi tunniksi, ja sitte oli aina lähdettävä pois.
Mutta viime aikoina oli Riko muuttunut tavalla, joka sai hänen emäntänsä suuresti ihmettelemään. Kun emäntä joskus laski solkkuisen, rikkinäisen likaämpärin hänen eteensä ja sanoi: "Viepäs, Riko, tämä kanoille!" — silloin vetäytyi Riko hiukan syrjään, asetti kädet taaksensa ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän voinut koskea ämpäriin, ja sanoi tyynesti: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi sen!"
Ja kun emäntä toi vanhat kenkänsä ja tahtoi antaa ne Rikon käteen, jotta tämä veisi ne paikattaviksi, teki Riko taas samalla tavalla ja sanoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi ne."
Mutta emäntä oli ymmärtäväinen nainen, jonka silmä näki mitä ympärillä tapahtui, ja hän oli kyllä huomannut kuinka Riko viime aikoina oli muuttunut ja miltä hän nyt näytti. Rouva Menotti oli pitänyt Rikon hyvissä vaatteissa aina siitä saakka kuin hän otti tämän tehtävän huolekseen. Ja kun kaikki kaunisti Rikoa ja hän yhä enemmän alkoi näyttää herraspojalta, niin rouva Menotti ilomielin hankki hänelle hyvää kangasta puvuiksi ja Riko puolestaan piti vaatteitaan siististi ja huolellisesti, sillä häntä miellytti kaikki, mikä oli kaunista, ja likaisuus ja epäjärjestys oli hänelle yhtä vastenmielistä kuin melu. Tämän kaiken oli emäntä huomannut, ja sitäpaitsi hän hyvin tiesi, että Riko yhä vielä, niinkuin ensi kerrallakin tanssihuveista palatessaan, tyhjensi hänelle taskunsa ja antoi pois kaikki rahat, eikä milloinkaan näyttänyt vaativan niistä osaansa.
Hän toikin kotiin yhä suurempia rahamääriä, siliä hän ei soittanut vain tanssisävelmiä niinkuin muut, vaan tanssin jälkeen pyydettiin häneltä aina lauluja ja mitä muuta hän osasi. Sentähden tahtoi emäntä kernaasti pitää Rikon luonaan, ja siksi kanat ja vanhat kenkärajat saivat hänen puolestaan jäädä rauhaan ja muiden hoidettaviksi.
Näin oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Riko tuli Peschieraan. Hän oli nyt neljäntoista vanha nuorukainen, ja kuka vain hänet näki, se mieltyi häneen.
Taas loisti kultainen syyspäivyt yli Gardajärven ja sininen taivas kaareili yli hiljaisen aallokon. Puutarhassa riippui köynnöksissä kultaisia rypäleitä ja punaiset oleanderikukkaset helottivat kirkkaassa päivänpaisteessa. Silvion huoneessa vallitsi hiljaisuus, sillä äiti oli mennyt puutarhaan poimimaan rypäleitä ja viikunoita illalliseksi. Silvio kuunteli Rikon askeleita, sillä tähän aikaan hänen oli määrä tulla. Nyt narisi portti; Silvio kiepsahti istumaan. Pitkä, musta kauhtana näkyi käytävällä; tulija oli herra pastori. Tällä kertaa Silvio ei piiloutunut; hän ojensi kätensä niin kauas kuin voi pastoria vastaan, vaikka tämä vielä oli kaukana puutarhan käytävällä. Tämä vastaanotto miellytti vierasta; vaikka hän kyllä näki äidin etäämmällä puutarhassa, tuli hän heti huoneeseen Silvion vuoteen viereen ja sanoi: "Oikein tehty, poikani! Miten on terveytesi laita?" — "Hyvin", vastasi Silvio nopeasti. Suuresti jännitettynä hän katsoi herra pastoria ja kysyi sitte hiljaa: "Milloin voi Riko lähteä?"
Pastori istuutui vuoteen viereen ja sanoi juhlallisella äänellä:
"Huomen aamulla kello 5 lähtee Riko, pikku poikani."
Samassa tuli rouva Menottikin huoneeseen ja alkoi innokkaasti kysellä ja ihmetellä; pastori töin tuskin sai hänet niin paljon vaikenemaan, että häiritsemättä sai ruveta kertomaan mitä oli saanut toimitetuksi. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja heti jutun alusta kiinnitti Silvio katseensa kertojaan kuin pieni varpusenpoika.
Herra pastori tuli juuri Bergamosta, jossa oli ollut kaksi päivää. Siellä hän oli erään ystävänsä avulla tavannut hevoskauppiaan, joka noin 30 vuoden kuluessa on joka syksy tullut Bergamoon, ja tuntee vuoriston kaikki tiet ja paikkakunnat, vieläpä paljon etäämmätkin kuin se, jonne Rikon oli mentävä. Hän tiesi myöskin miten vuoristoon on matkustettava yhtä painoa tarvitsematta koko matkalla astua ajoneuvoista tai etsiä yösijaa. Tällaiselle matkalle lähtee kauppias itse ja on luvannut ottaa Rikon mukaansa, jos tämä huomen aamuna saapuu Bergamoon ensimäisellä junalla. Tämä mies tunsi myöskin kaikki ajajat ja junailijat ja lupasi pyytää näitä ottamaan pojan ja hänen matkakumppaninsa suojaansa ja hoitoonsa myöskin paluumatkalla, niin että he voivat kulkea aivan turvallisesti.
Pastorin mielipide oli siis, että nyt voitiin rauhallisella mielellä lähettää Riko menemään, ja hän puolestaan antoi hänelle siunauksensa matkalle.
Mutta kun hän sitte lähti ja oli jo ennättänyt puutarhaportille, kääntyi rouva Menotti, joka oli saattanut häntä, vielä kerran hänen puoleensa ja kysyi huolestuneena: "Voi, herra pastori, eihän Riko vain mahda joutua hengenvaaraan matkalla tai eksyä noilla monimutkaisilla teillä ja niin jäädä harhailemaan jylhään vuoristoon?"
Pastori koetti vielä kerran rauhoittaa rouvaa, ja tämä palasi huoneeseen ja alkoi ajatella millä tavalla Rikoa nyt oli varustettava matkalle. Samassa Rikokin astui puutarhaan, ja Silvio tervehti häntä sellaisella ilohuudolla, että Riko hämmästyneenä riensi vuoteen ääreen katsomaan mikä oli tapahtunut.
"Mikä sinulle tuli? Mikä sinulle tuli?" kysyi Riko hätäytyneenä, ja Silvio taas huusi minkä jaksoi: "Minä tahdon kertoa! Minä tahdon kertoa!" Sillä hän pelkäsi, että äiti ehtisi ennen häntä kertoa tuon suuren uutisen. Mutta äiti jätti pojat kahdenkesken iloitsemaan ja lähti omiin toimiinsa, sillä nepä nyt olivatkin tärkeimmät. Hän haki esille matkalaukun ja pisti pohjalle suunnattoman suuren kappaleen savustettua lihaa ja leipäpuolikkaan ja suuren käärön kuivattuja luumuja ja viikunoita. Sitte tuli laukkuun vaatteita: kaksi paitaa, sukka- ja kenkäpari ja nenäliinoja. Matkalaukkua sääliessään tuntui rouva Menotista kuin olisi Riko lähdössä maailman etäisimpään maanosaan, ja nyt hän vasta huomasi kuinka rakas Riko oli hänelle, niin että hän tuskin tuli toimeen ilman häntä.
Kesken työtään täytyi hänen tuon tuostakin istuutua ja ajatella: "Jospa tästä vain ei koituisi onnettomuutta!"
Nyt toi hän laukun Rikolle ja neuvoi häntä heti menemään ravintolaan ja tarkoin kertomaan emännälle kaikki ja pyytämään häneltä lupaa lähteä matkalle; laukun voisi hän sitte heti viedä rautatieasemalle.
Riko hämmästyi suuresti näistä matkatavaroistaan; mutta hän totteli heti ja läksi emännän luokse. Hän kertoi tälle, että hänen oli matkustettava vuoristoon noutamaan Stineliä, ja että pastori oli esittänyt, että hänen olisi lähdettävä jo huomenaamuna kello viideltä.
Kun emäntä kuuli, että pastorillakin oli tämän asian kanssa tekemistä, tuli hän heti myöntyväiseksi. Hän halusi vain tietää kuka Stineli oli, ja minkälainen; hän ajatteli heti, että ehkä tuo olisi hänelle sopiva. Mutta hän sai heti tietää että Stineli oli tyttö, jonka nimi oli Stineli ja että hän oli tuotava rouva Menotin apulaiseksi. Silloin hän suostui asiaan, sillä rouva Menottia hän ei tahtonut vastustaa; hän oli, näet, hyvillään siitä, että tämä antoi hänen pitää Rikoa palveluksessaan. Hän otaksui Stinelin olevan Rikon sisaren, vaikkei poika sitä sanonut; mutta eihän tämä muutenkaan koskaan puhunut perhe-oloistaan.
Samana iltana kertoikin emäntä kaikille vierailleen, että Riko seuraavana aamuna lähtee hakemaan sisartaan, sillä hän on tullut huomaamaan, kuinka täällä on hyvä olla.
Nyt hänkin puolestaan tahtoi näyttää kuinka hyvää hän soi Rikolle. Hän toi ullakolta suuren kopan ja ahtoi sen aivan täyteen makkaroita ja juustoa ja munia ja leipäpilppuja, joiden väliin pani sormenpaksulta voita. Rikolle hän sitte sanoi: "Et sinä saa nähdä nälkää matkalla, ja loput saat syödä perillä; siellä taidat tavata tyhjänpuoleiset paikat ja kotimatkalla tarvitset myöskin hiukan evästä. Sillä tulethan sinä, Riko, aivan varmasti takaisin?"
"Tulen", sanoi Riko. "Viikon päästä olen taas täällä."
Nyt Riko vielä vei viulunsa rouva Menotin luo, sillä muiden hoitoon ei hän sitä olisi uskonut, ja sitte hän heitti heidät viikoksi hyvästi; sillä jos kaikki kävi hyvin, toivoi hän palaavansa sen kuluttua.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Vuorien poikki takaisin.
Seuraavana aamuna seisoi Riko rautatieasemalla jo kauan ennen kello viittä ja tuskin malttoi odottaa junan lähtöä. Nyt hän taas oli vaunussa, aivan kuin kolme vuotta takaperin. Silloin hän pelonalaisena istua kyyrötti viuluineen nurkassa; nyt hän oli ottanut haltuunsa koko penkin; sillä hänen vieressään oli matkalaukku ja koppa, ja ne veivät suuren tilan. Bergamossa hän tapasi välipuheen mukaan hevoskauppiaan, ja nyt he yhdessä jatkoivat matkaa ensin hyvän aikaa samassa vaunussa ja sitte laivalla yli järven. Sitte he astuivat maihin ja lähtivät erääseen ravintolaan; sen edustalla oli suuret postivaunut, hevoset täysissä valjaissa. Rikon mieleen muistui selvästi kuinka hän oli yöllä seisonut täällä ypö yksin sitte kun ylioppilaat olivat lähteneet astumaan tuonne poispäin. Ja tuolta kauempaa näkyi tallin ovi, mistä lyhdyn valo oli loistanut, ja missä hän oli uudestaan tavannut lammaskauppiaan.
Nyt oli jo ilta ja kohta noustiin vaunuihin ja lähdettiin kulkemaan vuoristoa kohden. Tällä kertaa matkusti Riko kumppaninsa kanssa itse vaunuissa. Tuskin hän oli päässyt mukavasti istumaan nurkkaansa, kun hänen silmänsä painuivat umpeen, sillä mielenliikutukseltaan hän ei edellisenä yönä ollut nukkunut vähääkään. Nyt tämä vahinko oli korvattava; ja kertaakaan heräämättä nukkui Riko nukkumistaan, kunnes aurinko oli noussut korkealle ja vaunut kulkivat hyvin hiljaa. Kun Riko pisti päänsä ulos ikkunasta, huomasi hän sanomattomaksi hämmästyksekseen, että vaunut kulkivat sitä polveilevaa tietä, joka vei ylös Malojaan ja jonka hän niin hyvin tunsi.
Ikkunasta ei hän voinut nähdä paljoa, senverran vain, että tie tuon tuostakin teki äkkikäänteen; mutta hän olisi kernaasti tahtonut nähdä koko seudun. Nyt vaunut seisahtuivat; oli saavuttu kukkulalle. Tuossa oli ravintola; tuossa tiepuolessa hän oli istunut ja puhellut ajajan kanssa. Kaikki matkustajat astuivat hetkeksi vaunuista, hevosia syötettiin. Rikokin astui vaunuista; hän meni ajajan luo ja kysyi nöyrästi: "Saisinkohan ajaa teidän kanssanne ajaja-istuimella Silseen saakka?"
"Totia kai", sanoi ajaja.
Ja nyt nousivat kaikki taas vaunuihin ja iloista kyytiä kuljettiin ensin alas ja sitten tasaista tietä eteenpäin. Nyt näkyi järvi. Tuolla oli metsäinen niemi ja tuolla — tuolla näkyivät Silsen valkoiset talot ja taustassa Sils-Maria. Pieni kirkko loisti aamuauringon valossa ja vuoren juurella näkyivät molemmat pienet mökit.
Rikon sydän alkoi sykkiä rajusti. Missähän Stineli oli? Vielä muutamia askeleita, ja postivaunut pysähtyivät Silseen.
Rikon katoamisen jälkeen oli Stineli kokenut monta kovaa päivää. Lapset olivat varttuneet suuremmiksi, työtä oli karttunut yhä enemmän ja suurin osa siitä joutui Stinelin suoritettavaksi; sillä hän oli lapsista vanhin ja aikaihmisistä nuorin. Sentähden sanottiin aina: "Stineli tehköön tämän; johan hän on siksi vanha"; ja kohta senjälkeen taas: "Tämän voi Stineli tehdä, koska hän vielä on niin nuori." Siitä saakka kuin Riko joutui pois, ei hän enää voinut oikein jakaa iloaankaan kenenkään kanssa, jos joku lyhyt vapaahetki joskus olisikin sattunut hänen osalleen.
Edellisenä vuonna oli hyvä mummu kuollut, ja siitä saakka ei Stinelin osalle tullut vapaahetkiä ensinkään; sillä aamusta iltaan oli niin paljon työtä, ettei sitä milloinkaan saatu loppumaan, vaan täytyi aina olla samassa työtouhussa.
Mutta Stineli oli säilyttänyt reippaan mielensä, vaikka hän olikin hartaasti itkenyt mummua ja vieläkin monesti joka päivä tuli ajatelleeksi: "Ilman mummua ja Rikoa ei tämä maailma enää ole niin kaunis kuin kerran ennen."
Päivänpaisteisena lauantai-aamuna tuli hän ladosta suuri olkitukko pään päällä; hän aikoi ruveta tekemään hyviä olkihuiskuja iltapäivän siivousta varten. Päivä paistoi ihanasti Silseen vievälle kuivalle tielle, ja tyttö jäi seisomaan ja katselemaan. Silsestä päin tuli nuorukainen, jota Stineli ei tuntenut; sen hän toki heti huomasi, ettei se ollut silseläinen. Kun nuorukainen tuli lähemmäksi, jäi hän seisomaan ja katsoi Stineliä, ja tämäkin katsoi tulijaa ja näytti hämmästyneeltä. Mutta samassa tyttö heitti olkitaakkansa kauas luotansa ja juoksi seisovan nuorukaisen luo ja huusi: "Oi Riko, elätkö sinä vielä? Oletko tullut takaisin? Mutta suureksipa olet kasvanut, Riko! Ensin en ollut tuntea sinua, mutta kun näin kasvosi, tunsin sinut heti; eihän kellään ihmisellä ole sellaisia kasvoja kuin sinulla!"
Ja Stineli seisoi ilosta hehkuvan punaisena Rikon edessä, ja Riko seisoi liikutuksesta valkeana kuin palttina eikä aluksi saanut sanaa suustansa, katsoi vain katsomistaan Stineliä. Sitten sanoi hän: "Sinäkin olet kasvanut suuremmaksi, Stineli, mutta muuten sinä olet aivan samanlainen kuin ennen. Jota lähemmäksi kotianne tulin, sitä tuskallisemmalta tuntui, kun pelkäsin sinun tulleen toisenlaiseksi."
"Oi, kuinka hauskaa, Riko, kun taas olet täällä!" riemuitsi Stineli. "Voi, jospa mummu tietäisi! Mutta sinun on tultava sisään, Riko; kylläpä nyt kaikki hämmästyvät!" Stineli juoksi edeltä ja avasi oven ja Riko astui tupaan. Lapset pujahtivat heti piiloon toistensa taakse ja äiti nousi ja tervehti Rikoa kuin vierasta ainakin ja kysyi mitä hän halusi. Sillä ei äiti eikä yksikään lapsista tuntenut Rikoa. Samassa tulivat myös Trudi ja Sami ja tervehtivät hekin ohimennen.
"Ettekö sitte tunne häntä?" huusi Stineli; "Rikohan tämä on!"
Nytkös kaikki rupesivat ihmettelemään, ja samassa tuli isäkin ruualle.
Riko meni häntä vastaan ja ojensi kätensä. Isä tarttui siihen ja katsoi nuorukaista.
"Nyt ei isäkään tunne häntä", sanoi Stineli hiukan loukkautuneena.
"Sehän on Riko, isä."
"Niinkö? Aivan oikein!" sanoi isä ja katseli häntä uudestaan kiireestä kantapäähän; sitte sanoi hän taas: "Sinua tosiaan kannattaa katsella; oletko opetellut jotain ammattia? Tule istumaan kanssamme ruoalle ja kerro mitä sinulle on tapahtunut."
Riko ei käynyt istumaan, katseli vain yhtä mittaa ovelle päin; vihdoin hän kysyi empien: "Missä mummu on?" Isä kertoi, että mummu lepää Silsessä, vanhan opettajan läheisyydessä. Riko oli tuskin uskaltanut kysyä tätä, sillä hän pelkäsi vastausta, kun ei mummua missään näkynyt. Nyt hän istui ruoalle toisten kanssa; mutta aluksi oli hän aivan ääneti, eikä voinut syödäkään, sillä mummu oli ollut hänelle hyvin rakas.
Mutta nyt halusi isä kuulla mihin hän oli joutunut silloin, kun häntä täällä etsittiin vuoren rotkoista, ja mitä hänelle tuolla kaukana oli tapahtunut. Silloin Riko kertoi kaikki ja pääsi piankin puhumaan rouva Menotista ja Silviosta ja selvitti nyt minkätähden hän oikeastaan oli tullut ja kuinka hän Stinelin kanssa aikoi palata Peschieraan, jos isä ja äiti vain suostuisivat siihen. Stineli kuunteli Rikon kertomusta silmät pystyssä, sillä olihan tämä kaikki hänellekin uutta. Sydämessä leimahti kuin ilonliekki: Rikon kanssa hänen kauniin järvensä rannalle, joka päivä olemaan hänen seurassaan hyvän rouvan ja sairaan Silvion luona, joka niin suuresti toivoi häntä luoksensa!
Isä oli ensin jonkun aikaa aivan ääneti, sillä hän ei koskaan liikoja hätiköinyt; sitte hän sanoi: "Hyvä on; kun pääsee vierasten luo, oppii aina jotakin. Mutta Stineli ei voi lähteä; siitä ei kannata puhua. Hänet tarvitsemme täällä kotona. Mutta voihan joku toisista lähteä, ehkäpä Trudi."
"Niin, niin, sehän on parempi", sanoi äiti. "Ilman Stineliä minä en tule toimeen." Silloin Trudikin nosti päätään ja sanoi: "Niin on minustakin parempi; eihän täällä kotona milloinkaan ole muuta kuin lastenhuutoa."
Stineli ei sanonut sanaakaan, katsoi vain jännityksellä Rikoa: Sanoisikohan tämä vielä jotain, kun isä noin jyrkästi oli kieltänyt, vai suostuisikohan hän ottamaan Trudin mukaansa? Mutta Riko katsoi isää rohkeasti silmiin ja sanoi:
"Ei se niinpäin sovellu. Sairas Silvio tahtoo ainoastaan Stineliä luokseen eikä ketään toista, ja hän kyllä tietää mitä tahtoo; hän lähettää Trudin heti paikalla kotiin ja tämä saa tehdä matkansa aivan turhanpäiten, Sitte on rouva Menotti myöskin sanonut: Jos Stineli tulee Silvion kanssa hyvin toimeen, saa hän joka kuukausi lähettää kotiin kymmenen frangia, jos vanhemmat sitä vaativat. Ja kyllähän Stineli hyvin tulee Silvion kanssa toimeen, sen tiedän niin varmasti kuin olisin jo nähnyt sen."
Isä työnsi lautasensa pois ja pani lakin päähänsä. Hän oli lopettanut syömisensä ja piti kernaasti lakkia päässään, kun oli tarkkaan mietittävä; ajatukset tuntuivat siten pysyvän paremmin koossa.
Nyt hän punnitsi mielessään miten paljon hän sai ahertaa, ennenkuin sai ansaituksi yhdenkään frangin ja sitte hän ajatteli: "Kymmenen frangia jok'ainoa kuukausi tuohon käteen, tarvitsematta liikuttaa sormeaankaan." Sitte hän työnsi lakin ensin toiselle ja sitte toiselle korvalle ja sanoi: "Menköön sitte; ehkäpä joku toinenkin voi tehdä jotain täällä kotona."
Stinelin silmät loistivat. Mutta äiti katsoi hiukan huokaillen kaikkia noita pieniä päitä ja lautasia; kukahan tästä puoleen auttaa näiden puhtaana pitämisessä? ja Trudi töykkäsi Peterliä kyynärpäällään ja sanoi: "istuhan kerrankin hiljaa!" vaikka tämä tällä kertaa söi papujaan aivan ääneti.
Mutta isä oli vielä kerran korjannut lakkiaan; eräs asia oli taas johtunut hänen mieleensä. "Mutta eihän Stineli vielä ole käynyt rippikoulua", sanoi hän. "Minusta hänen pitäisi ensin suorittaa se asia."
"Vastahan minun kahden vuoden päästä oli määrä käydä rippikoulua", sanoi Stineli innoissaan. "Voinhan varsin hyvin lähteä kahdeksi vuodeksi ja sitte taas tulla kotiin."
Se oli hyvä ehdotus, ja nyt olivat kaikki tyytyväisiä. Isä ja äiti ajattelivat: "Vaikka kaikki Stinelin lähdettyä kävisikin hullusti, niin eihän tuota ainaisesti kestä; lähteköön nyt ja tulkoon sitte takaisin." — Ja Trudi ajatteli: "Kun Stineli tulee takaisin, lähden minä, ja sittepähän nähdään, milloin minä tulen takaisin." Mutta Riko ja Stineli katsoivat toisiaan, ja puhdas ilo loisti heidän silmistään.
Kun isä nyt piti asian päätettynä, nousi hän pöydästä ja sanoi:
"Huomenna voitte lähteä, niin tiedämme millä kannalla asiat ovat."
Mutta silloin alkoi äiti surkeasti vaikeroida ja sanoi, ettei heidän toki niin pian tulisi lähteä, ja niin kauan hän voivotteli, kunnes isä sanoi: "Menkööt sitte vasta maanantaina", sillä kauemmaksi ei isä tahtonut lähtöä siirtää, koska hän hyvin tiesi suruvirsien soivan siksi, kunnes matkalle oli lähdetty.
Stinelillä oli nyt paljon tehtävää; Riko ymmärsi sen hyvin ja sentähden hän kääntyi Samin puoleen ja kertoi lähtevänsä katsomaan oliko Sils-Mariassa kaikki entisellään, ja koska hän aikoi Silsestä tuoda matkalaukun ja kopan, pyysi hän Samia mukaansa kantamaan toista niistä. Yhdessä he sitte lähtivät matkalle. Ensin jäi Riko seisomaan entisen kotimökkinsä edustalle; siinä hän katseli vanhaa ulko-ovea ja kanakoppelia. Hän kysyi Samilta kuka siellä asui ja elikö täti siellä yksikseen. Mutta täti oli aikoja sitte muuttanut pois, Silvaplanaan, eikä kukaan ollut häntä sittemmin tavannut, sillä ei hän milloinkaan enää käynyt Sils-Mariassa.
Mökissä asui nyt väkeä, jota Riko ei ensinkään tuntenut. Joka paikassa mihin Riko tuli, näki hän vanhoja, tuttuja taloja, mutta ikkunoista kurkisti outoja ihmisiä; ei kukaan tuntenut häntä. Kun he sitte illemmällä tulivat Silseen, poikkesi Riko hautuumaalle, sillä hän halusi käydä mummun haudalla, mutta Sami ei varmasti tiennyt missä se oli.
Matkalaukkua ja koria kantaen he palasivat hämärissä kotiin. Siellä seisoi Stineli vielä kaivon luona ja puhdisti navettasankoa viimeistä kertaa, ja kun Riko jäi hänen viereensä seisomaan, sanoi hän ilosta ja siivoamisinnosta loistavana: "Tuskin vielä voin uskoa sitä todeksi, Riko."
"Mutta minä uskon", sanoi Riko niin varmasti, että Stineli hämmästyneenä jäi katsomaan häneen. "Mutta, näetkös, Stineli, sinä et olekaan yhtä kauan ajatellut tätä asiaa kuin minä."
Mutta Stinelin täytyi vielä pitempäänkin ihmetellä sitä, että Riko noin varmasti voi sanoa sanottavansa; sitä hän ei ennen osannut tehdä.
Rikolle oli tehty vuode ullakkohuoneeseen; sinne vei hän tavaransa, sillä vasta huomenna aikoi hän purkaa esille tuomisensa. Seuraavana aamuna, joka oli kirkas, kaunis sunnuntaipäivä, tuli Riko kun kaikki istuivat ruokapöydässä ja latoi ihan Urslin ja Peteriin eteen niin suuren kasan luumuja ja viikunoita, etteivät nämä olleet mokomaa milloinkaan nähneet, ja viikunoita he eivät ennen olleet edes maistaneetkaan. Keskelle pöytää latoi Riko suuret määrät makkaroita ja lihaa ja munia. Kun suuri hämmästys hiukan oli asettunut, alkoivat sellaiset pidot, ettei niiden vertaisia ennen oltu tässä talossa pidetty, ja ihan iltaan saakka syödä nakertelivat lapset mielihyvällä makeita viikunoita.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kaksi iloista matkamiestä.
Maanantaina oli vasta illalla lähdettävä matkalle, sen oli hevoskauppias aivan selvästi ilmoittanut Rikolle, niin että tämä varmasti tiesi kuinka oli meneteltävä silloin ja koko matkalla. Kun siis oli heitetty hyvästit, lähtivät Riko ja Stineli astumaan Silseen, ja kodin edustalla seisoi äiti ja kaikki pienet lapsukaiset hänen ympärillään katsomassa poislähteviä. Sami kulki heidän rinnallaan ja kantoi päänsä päällä matkalaukkua; koria kantoivat Riko toiselta ja Stineli toiselta puolelta. Molemmat olivat Stinelin vaatteita täynnä.
Silsen kirkon luona sanoi Stineli: "Jospa mummu nyt voisi nähdä meidät! Meidän on sanottava hänelle hyvästi, eikö niin, Riko?" Riko suostui siihen kernaasti ja kertoi Stinelille käyneensä täällä jo eilen, vaikkei löytänyt paikkaa. Mutta Stineli tiesi hyvin missä mummu lepäsi.
Kun postivaunut tulivat ja seisahtuivat, huusi ajaja korkeudestaan:
"Onko täällä ne kaksi matkustajaa, jotka aikovat Gardajärvelle?
Kuulustelin heitä jo eilen!"
Hevoskauppias oli näet suositellut heitä, ja nyt ajaja taas huusi: "Nouskaahan tänne! Muita matkustajia palelee, vaunu on täysi ja te olette nuoria."
Sitte hän auttoi heitä istuimelle, joka oli vaunun katolla, ajaja-istuimen takana, otti esille paksun hevosloimen, jolla peitti ja kääri heidät hyvin, ja niin lähdettiin eteenpäin.
Ensi kerran pitkästä ajasta istuivat Riko ja Stineli nyt kahden kesken ja saivat rauhassa kertoa kaikesta, mitä heille kolmen pitkän vuoden kuluessa oli tapahtunut. Sydämen halulla he puhuivatkin kaikki ihan alusta alkaen. Tähtien tuikkeessa he kulkivat eteenpäin eivätkä koko yönä voineet nukkua vähääkään pelkästä ilosta ja tyytyväisyydestä. Aamulla he saapuivat järven rantaan, juuri samaan aikaan kuin Rikokin kolme vuotta takaperin oli tullut Peschieraan, ja lähtivät heti astumaan järvelle päin. Mutta Riko ei tahtonut että Stineli näkisi sen ennenkuin saavuttiin hänen omalle paikalleen. Sentähden hän kuljetti Stineliä puiden välitse siksi kunnes tultiin rantaan aivan pienen sillan luo.
Siinä oli heidän edessään ilta-auringon valaisema järvi, ja Riko ja Stineli istuutuivat alimmalle rantatörmälle sitä ihailemaan. Kaikki oli juuri sellaista kuin Riko oli kuvaillut, paljon kauniimpaa vain, sillä tällaisia värejä ei Stineli milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän katseli joka puolelle, katseli sinipunervia vuoria ja kultaista aallokkoa ja huusi vihdoin täynnä ihastusta: "On tämä vielä paljon kauniimpi kuin Silsjärvi!"
Ei Rikokaan ollut milloinkaan nähnyt järveä niin kauniina kuin nyt, kun hän Stinelin kanssa istui sen rannalla.
Kaikessa hiljaisuudessa kantoi Riko mielessään vielä toistakin iloa — sitä, kuinka hän hämmästyttää Silviota ja hänen äitiään! Ei kukaan osannut arvata, että hän näin pian voisi tulla takaisin. Ei kukaan odottanut häntä ennenkuin viikon päästä, ja nyt he jo istuivat järven rannalla! Auringon laskuun asti he jäivät törmälle. Rikon täytyi näyttää Stinelille, missä äiti seisoi pestessään vaatteita rannassa ja missä hän itse istui odotellen, ja hänen täytyi kertoa kuinka he yhdessä kulkivat yli pienen sillan ja kuinka äiti talutti häntä kädestä.
"Mutta minne hän sitte meni?" kysyi Stineli. "Etkö milloinkaan ole löytänyt taloa, johon hän meni?"
"En", sanoi Riko. "Kun lähden täältä rannasta rautatielle päin, tuntuu kuin olisin seisonut juuri niillä paikoin äidin kanssa ja istunut talon portailla nähden edessämme punaiset kukkaset, mutta siellä ei enää ole taloa, enkä tunne tietä, joka vei sinne; en ole milloinkaan sitä nähnyt."
Vihdoin he nousivat ja lähtivät puutarhaan päin. Riko kantoi laukkua ja Stineli koppaa. Kun he astuivat puutarhaan, täytyi Stinelin huutaa ääneen: "Oi, kuinka kaunista! Oi, kuinka kauniita kukkia!"
Silloin Silvio äkkiä ponnahti istumaan. Hän huusi kaikin voimin: "Riko tulee Stinelin kanssa!"
Äiti luuli kuumeen taas ahdistavan poikaa; hän viskasi kaikki tavaransa sikin sokin kirstuun, jossa hän parastaikaa oli myllännyt, ja tuli juosten apuun.
Mutta samassa silmänräpäyksessä astui Riko ilmielävänä huoneeseen, ja hämmästyksestä ja ilosta oli hyvä rouva miltei kaatua; sillä tähän hetkeen saakka oli häntä yhtä mittaa vaivannut salainen pelko, että Riko tällä matkalla heittää henkensä.
Rikon takaa ilmestyi huoneeseen tyttö, jolla oli niin ystävälliset kasvot, että rouva Menotti heti paikalla mielistyi häneen, sillä hän oli hyvin herkkätunteinen. Mutta pelkästä ilosta täytyi hänen ensin molemmin käsin tarttua Rikon käteen, ja sillä välin meni Stineli pienen vuoteen luo tervehtimään Silviota. Hän kietoi käsivartensa pienen pojan hentosen vartalon ympärille ja katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin, ikäänkuin he jo kauan olisivat olleet hyvät tuttavat, ja Silvio otti heti tyttöä kaulasta ja veti hänet puoleensa. Sitte laski Stineli vuoteelle lahjan, jonka hän oli pistänyt taskuunsa, jotta se olisi käsillä. Se oli taideteos, joka aikoinaan oli tuottanut Peterlille suurempaa iloa, kuin mikään muu lelu: petäjänkäpy, näet, jossa jokaisesta pienestä aukosta, joita on kovien suomujen välissä, oli pujotettu hieno lanka, joka langan päähän oli kiinnitetty korkista valmistettu, hullunkurisen näköinen pieni nukke. Kaikki nämä pienet nuket hyppelivät vastatusten ja kumarsivat toisilleen niin mukavasti, ja niillä oli kaikilla punamaalilla ja hiilellä niin lystikkäästi maalatut kasvot, että Silvio nauroi nauramasta päästyäänkin.
Sillä välin oli äiti lyhimmittäin Rikolta kuullut kuinka hyvin ja onnellisesti matka oli käynyt. Nyt hän kääntyi Stinelin puoleen ja tervehti häntä ystävällisesti, ja Stineli vastasi enemmän ystävällisillä silmillään kuin suullaan; sillä hän ei osannut italian kieltä ensinkään, vaan hänen täytyi käyttää omaansa. Mutta Stineli ei juuri ottanut asioita raskaasti ja mukautui heti olosuhteisiin, niin että kun hän ei osannut puhua, selitti hän asiat sormillaan ja kaikenmoisilla merkeillä, jotka olivat Silviosta niin huvittavia, että kaikki oli hänestä kuin hauskaa leikkiä vain, jossa yhtä mittaa oli jotain arvattavaa.
Nyt meni rouva Menotti kaapin luo, jossa oli kaikki mitä ateriaa varten tarvittiin: lautaset ja pöytäliina ja kylmää kanaa ja hedelmiä. Kun Stineli sen huomasi, juoksi hän heti paikalla apuun, kattoi pöydän ja toi kaikki ruuat ja oli niin hämmästyttävän sukkela toimissaan, ettei rouva Menotti ennättänyt muuta kuin ihmetellen katsella tätä menoa; ja ennenkuin rouva ennätti tuumata mitä nyt olisi tehtävä, oli Silviolla jo kaikki tarjottimella edessään ja ruuat valmiiksi leikattu ja sievästi valmistettu. Tämä nopea tarjoilu oli Silviolle hyvin mieleen.
Silloin istui rouva Menotti ruokapöydän ääreen ja sanoi: "Näin mukavaa elämää ei minulla milloinkaan ennen ole ollut; mutta tulehan sinäkin, Stineli, nyt istumaan meidän kanssamme ruualle."
Nyt istuivat he kaikki iloisina pöytään ja söivät yhdessä, ja tuntui kuin he olisivat kaiken ikänsä olleet toistensa kanssa ja tästä puoleenkin aina kuuluisivat samaan perheeseen. Sitte alkoi Riko kertoa matkan vaiheita, ja Stineli nousi hiljaa ja raivasi kaikki paikoilleen kaappiin, sillä hän tiesi jo missä mitäkin tavaraa pidettiin. Sitte istui hän aivan lähelle Silvion vuodetta, ja alkoi notkeilla sormillaan muodostaa kuvioita, joista syntyi varjokuvia seinälle, ja Silvio nauroi yhtä mittaa ihan ääneen ja huusi: "Jänis! Sarviniekka eläin! Pitkäkoipinen hämähäkki!"
Näin kului ensimäinen ilta niin nopeasti, ettei kukaan voinut ymmärtää mihin aika oli vierähtänyt, kun kello löi kymmenen. Riko nousi, sillä hän tiesi, että hänen nyt oli lähdettävä pois; mutta hänen kasvojaan synkisti kolkko pilvi. Hän sanoi jyrkästi: "Hyvää yötä!" ja läksi. Mutta Stineli juoksi hänen jälessään, ja puutarhassa hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Nyt et saa olla murheissasi, Riko; täällähän on niin kaunista, enkä voi sanoa, kuinka tämä kaikki miellyttää minua ja kuinka iloinen olen, ja kaikesta tästä saan kiittää sinua, ja huomenna sinä taas tulet tänne ja joka päivä. Etkö iloitse siitä, Riko?"
"Iloitsen", sanoi Riko ja katsoi tyttöön synkästi. "Mutta joka ilta, kun on kaikkein hauskinta, on minun lähdettävä pois, minähän en kuulu kenellekään."
"Voi, et saa ajatella noin", sanoi Stineli rohkaisevasti. "Mehän olemme aina kuuluneet yhteen. Kolme pitkää vuotta olen ilolla ajatellut sitä aikaa, jolloin taas tapaisimme toisemme. Ja kun elämä kotona monesti oli sellaista, että kernaimmin olisin lähtenyt pois, silloin ajattelin aina: jos vielä kerran saisin olla Rikon kanssa, jaksaisin tehdä vaikka mitä. Ja nyt on kaikki muuttunut niin hauskaksi, etten voi ajatella tämän suurempaa iloa, etkä sinä sittekään tahdo iloita kanssani, Riko!"
"Tahdonhan minä", sanoi Riko ja katsoi iloisempana Stineliä. Olihan hänelläkin siis joku omainen. Stinelin sanat olivat taas saaneet hänet tasapainoon. Vielä kerran he antoivat toisilleen kättä, ja sitte Riko lähti puutarhasta.
Kun Stineli taas tuli huoneeseen ja äidin kehoituksesta sanoi Silviolle "hyvää yötä", alkoi poika jälleen riidellä. Hän ei millään ehdolla tahtonut päästää Stineliä luotansa ja huusi yhtä mittaa: "Stinelin täytyy olla minun luonani ja aina istua vuoteeni vieressä, hän sanoo niin lystillisiä sanoja ja nauraa silmillään."
Ei mitkään neuvot auttaneet, kunnes äiti vihdoin sanoi: "No, pidä sitte Stinelistä kiinni koko yön äläkä päästä häntä nukkumaan; aamulla hän sitte on sairas niinkuin sinäkin eikä voi nousta vuoteeltaan, etkä sinä saa nähdä häntä moniin aikoihin." Silloin päästi Silvio irti Stinelin käden, johon hän oli tarttunut lujasti, ja sanoi:
"Mene nukkumaan, Stineli, mutta tule takaisin aamulla ani varahin!"
Sen Stineli lupasi, ja nyt vei rouva Menotti hänet sievään, pieneen huoneeseen, joka oli puutarhaan päin, ja jonne suloinen kukkain tuoksu tunkeutui avonaisen ikkunan kautta.
Päivä päivältä tuli Stineli yhä välttämättömämmäksi pikku Silviolle; kun tyttö meni vain ovelle, piti Silvio jo sitäkin onnettomuutena. Hän olikin aina siivo ja hyvä, kun Stineli oli hänen luonansa ja teki kaikki, mitä tyttö vain pyysi, eikä ensinkään enää vaivannut äitiään kärttämisillään. Näytti siltä kuin hermostunut pikku poika Stinelin tulon jälkeen olisi päässyt suurista tuskistaan vapaaksi, sillä hän ei ollut kertaakaan valitellut kipujaan, vaikka jo oli kulunut monta päivää siitä illasta, jolloin tyttö taloon ilmestyi.
Stinelillä olikin loppumaton määrä huvituskeinoja, ja kaikki mitä hän vain otti käteensä tai mitä hän teki ja sanoi, oli Silviolle kuin miellyttävintä huviketta, sillä Stineli oli pienestä saakka saanut hoitaa pieniä lapsia ja aina vain miettiä miten heitä huvittaa ja pitää tyytyväisinä sanoin, käsin, silmäyksin, liikkein ja jos jollakin keinoin.
Siten tuotti Stinelin koko olo ja olento hänen tietämättään parasta huvitusta tälle pienelle, herkkätunteiselle, sairasvuoteeseen kytketylle poikaselle. Pian oli teräväpäinen Stineli oppinut Silviolta italialaisia sanoja ja jutteli vallan rohkeasti hänen kanssaan; ja kun hän tuon tuostakin vielä käytti niitä nurinkurisesti, huvitti se Silviota suuresti ja koko asia oli hänestä kuin vartavasten hänen hauskuudekseen keksitty.
Joka kerta kun äiti näki Rikon astuvan puutarhaan, täytyi hänen aina kiirehtiä tätä vastaan, sillä nythän hän saattoi juosta mihin vain tahtoi ja milloin häntä halutti; ja aina hänen täytyi viedä Riko hetkeksi syrjään ja vielä kerran kertoa minkä aarteen tämä oli taloon tuonut; kuinka onnellinen ja iloinen pikku Silvio oli, iloisempi kuin milloinkaan ennen koko kurjan elämänsä aikana, ja kuinka hän ei laisinkaan voinut käsittää, että tuollainen tyttö oli todella olemassa: Silvion seurassa hän oli aivan lapsellinen, ja näytti siltä kuin kaikki leikit, mitkä hän Silvion huviksi keksi, olisivat olleet hänelle itselleenkin mitä suurimmaksi iloksi; mutta hänen, äidin kanssa voi hän puhua niin järkevästi, ja kaikkiin töihin ja askareihin oli hän perehtynyt enempi kuin moni perheenemäntä. Siitä saakka kuin Stineli tuli taloon kävi kaikki kuin itsestään, ja joka päivä oli heille kuin sunnuntai. Lyhyesti sanottuna, rouva Menotti ei löytänyt sanoja kyllin kiitelläkseen ja ylistääkseen Stineliä ja kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan, ja Riko kuunteli kernaasti tällaista puhetta.
Kun he sitte kaikki yhdessä istuivat huoneessa ja katselivat ystävällisesti toisiaan, ikäänkuin ei kukaan heistä enää olisi voinut erota toisistaan, silloin täytyi väkisinkin ajatella, että olisi kaukaa saanut etsiä sen onnellisempia ihmisiä, joilta ei enää mitään puuttunut Mutta ilta illalta, kellon lyödessä kymmenen, kävi Rikon otsalla pilvi yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, ja vaikkei rouva Menotti omalta iloltaan sitä huomannut, näki Stineli sen kuitenkin varsin hyvin, ja huolissaan hän ajatteli itsekseen: "Näyttää ihan siltä kuin raju-ilma olisi tulossa."
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Pilviä kauniilla Gardajärvellä.
Tuli kaunis syksyinen sunnuntai, ja Rivassa piti illalla olla tanssit. Rikon oli mentävä sinne soittamaan. Tätä päivää hän siis ei saanut viettää Stinelin ja toisten seurassa; asiasta oli jo monet kerrat puhuttu pitkin viikkoa, sillä kaikista oli hyvin ikävää kun Riko ei voinut tulla. Stineli puolestaan koki kaikin tavoin esittää asian hauskojakin puolia. "Sinä lähdet kauniissa päivänpaisteessa yli järven ja palaat tähtien tuikkeessa ja me ajattelemme sinua kaiken aikaa", oli hän sanonut Rikolle jo silloin, kun tämä ensi kerran kertoi seuraavana sunnuntaina olevan tanssit.
Riko tuli lauantai-iltana viuluineen, sillä Stinelin suurin ilo oli kuulla hänen soittavan, Riko soitti kauniita lauluja, toisen toisensa jälkeen, mutta ne olivat kaikki surullisia; ehkä ne tekivät hänet itsensäkin alakuloiseksi, sillä hän katseli viuluaan niin murhemielin kuin olisi se tuottanut hänelle suurinta tuskaa.
Mutta sitte hän äkkiä laski pois viulunsa, vaikkei kello vielä ollut läheskään kymmenen ja sanoi: "Nyt minä lähden."
Rouva Menotti pyysi häntä viipymään, sillä hän ei ensinkään käsittänyt mikä Rikolle tuli. Stineli oli Rikon soittaessa kaiken aikaa pitänyt häntä silmällä. Nyt hän vain sanoi: "Minä lähden saattamaan sinua vähän matkaa."
"Älä lähde!" huusi Silvio. "Älä lähde pois! Jää tänne, Stineli!"
"Jää vain, Stineli", sanoi Rikokin. "Jää tänne ja anna minun mennä!"
Näin sanoessaan hän näytti juuri samanlaiselta kuin silloin, kun hän tuli opettajan luota halkopinon taakse ja sanoi: "Kaikki on mennyttä!"
Stineli meni Silvion vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Ole nyt kiltti,
Silvio. Huomenna kerron sinulle kaikkein hauskimmat kertomukseni
Peterlistä, jos vain et nyt melua."
Silvio ottikin ollakseen aivan hiljaa, ja Stineli lähti Rikon kanssa. Kun he sitte seisoivat puutarhan aituuksen luona, kääntyi Riko, osoitti valaistua taloa, joka täältä puutarhasta näytti niin miellyttävältä ja sanoi:
"Mene takaisin, Stineli; sinne sinä kuulut, ja siellä on kotisi; minun kotini on maantie. Minähän olen ja tulen aina olemaan koditon; anna minun sentähden mennä menojani."
"En anna, en, en, näin en voi päästää sinua menemään, Riko. Mihin sinä nyt olet menossa?"
"Järven rantaan", sanoi Riko ja lähti sillalle päin. Stineli lähti hänen mukaansa. Kun he saapuivat äyräälle, kuulivat he aaltojen hiljaista loisketta, jota kuuntelivat hetkisen. Sitte sanoi Riko: "Näetkös, Stineli, jos sinä et olisi täällä, lähtisin pois, kauas pois, vaikka en tiedäkään minne. Minunhan täytyy aina olla koditon raukka, ja kaiken ikäni soittaa ravintoloissa, missä ihmiset meluavat ikäänkuin olisivat hulluja, ja nukkua huoneessa, johon mieluummin en enää milloinkaan palaisi. Sinun kotisi on noiden luona, jotka asuvat tuossa kauniissa talossa, mutta minulla ei ole kotia missään. Ja tiedätkö, kun katson alas syvyyteen, ajattelen: jospa äitini ennen kuolemaansa olisi heittänyt minut tuonne, niin minusta ei olisi tullut tällainen koditon poika poloinen."
Stineli oli sydämen surulla kuunnellut Rikon puhetta; mutta samalla kun hän lausui viimeiset sanansa, valtasi tytön suuri kauhu ja hän huusi: "Voi, Riko, et saa puhua tuollaista! Sinä et varmaankaan ole pitkiin aikoihin rukoillut 'Isä meitääsi'. Sentähden on sinussa herännyt näin pahoja ajatuksia."
"En olekaan enää rukoillut sitä, enkä edes enää osaa sitä."
Tämä oli Stinelistä ihan kauheata.
"Voi Riko, tietäisipä vain mummu tämän", vaikeroi hän, "niin kyllä olisi hän kovin pahoillaan sinusta. Tiedätkö kuinka mummu sanoi: 'Joka unohtaa 'Isä meitänsä', hänen käy huonosti!' Oi, Riko, sinun täytyy oppia se uudestaan, minä opetan sen sinulle heti. Kyllä sinä pian opit sen."
Ja Stineli ryhtyi heti toimeen, ja sydämensä lämpimällä osanotolla hän saneli kahdesti perättäin "Isä meidän" rukouksen. Kun tyttö nyt syvätunteisesti lausui nuo sanat, huomasi hän kuinka paljon lohdutusta niissä oli juuri Rikon varalta, ja kun oli päästy loppuun, sanoi hän:
"Näetkös, Riko, koska koko valtakunta on hyvän Jumalan oma, niin voihan hän löytää sinullekin kodin, ja koska hänen on voima, niin hän myöskin voi antaa sen sinulle."
"Mutta, Stineli", vastasi Riko, "jos hyvällä Jumalalla on minulle koti valtakunnassansa ja myöskin voimaa antaa se minulle, niin näethän, ettei hän siis tahdo antaa."
"Mutta sinun tulee ajatella", jatkoi Stineli, "että hyvä Jumala voi sanoa itsekseen: 'Jos Riko tahtoo minulta jotakin, niin voihan hän joskus pyytää sitä minulta ja ilmoittaa asiansa'."
Siihen ei Riko voinut vastata mitään. Hän oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:
"Lausuppa minulle vielä kerran 'Isä meidän'. Minä tahdon oppia sen uudestaan."
Stineli toisti sen vielä kerran, ja sitte Riko jo osasikin sen aivan oikein. Nyt he läksivät kotiin, kumpainenkin omalle taholleen, ja Rikon täytyi yhtä mittaa ajatella valtakuntaa ja voimaa.
Mutta illalla, kun hän oli hiljaisessa huoneessaan, rukoili hän nöyrtynein sydämin; sillä hän tunsi selvästi kuinka väärin oli odottaa, että Jumala antaisi hänelle hänen tarpeensa, vaikkei hän milloinkaan ollut Jumalalta niitä rukoillut.
Stineli astui miettiväisenä puutarhaan. Hän tuumaili mielessään, voisiko puhua kaikesta tästä rouva Menotille; ehkä tämä voisi hankkia Rikolle toisen toimen, koska ravintoloissa soittaminen oli hänelle niin vastenmielistä. Mutta kun hän tuli huoneeseen, huomasi hän heti, ettei hän nyt voinut vaivata rouva Menottia kertomalla omista asioistaan. Silvio lepäsi hehkuvan punaisena vuoteellaan ja hengitti raskaasti ja epätasaisesti, ja vuoteen vieressä istui äiti ääneen itkien. Silviolla oli taas pitkästä ajasta ollut tautikohtaus ja hän oli kärsinyt suuria tuskia. Kuumekin oli noussut vain siitä syystä, että Stinelin poissaolo oli saanut hänet suuttumaan. Stineli ei vielä milloinkaan ollut nähnyt äitiä noin masentuneena. Kun tyttö vihdoin sai hänet hiukan tointumaan, sanoi hän: "Tule, Stineli, istumaan tähän viereeni, minun täytyy kertoa sinulle jotain. Näetkös, minulla on niin raskas taakka sydämelläni, että toisinaan tuntuu ikäänkuin en enää jaksaisi kantaa sitä. Sinä olet tosin nuori, mutta sinä olet ymmärtäväinen tyttö, olet jo nähnyt paljon, ja minun mieltäni ehkä keventäisi, kun saisin puhua sinulle tästä asiasta. Sinähän näet, miten Silvion, ainoan pienen poikani laita on. Mutta nyt minä en kärsi vain hänen tautinsa takia, joka on parantumaton, vaan minun täytyy usein itsekseni sanoa: ehkä tämä on Jumalan lähettämä rangaistus siitä, kun me vääryydellä olemme pitäneet ja nauttineet toisen omaisuutta, jos kohta emme olisi tahtoneetkaan anastaa ja pitää sitä. Mutta minä kerron sinulle asian ihan alusta.
"Kun me, Menotti ja minä, menimme naimisiin — hän oli tuonut minut tänne Rivasta, missä isäni vielä elää — oli Menotilla täällä hyvä ystävä, joka halusi päästä heti pois täältä; tämä seutu oli käynyt hänelle vastenmieliseksi, sillä hänen vaimonsa oli kuollut. Hänellä oli täällä pieni tila rakennuksineen, peltoineen, päivineen; varsin hyvää maa ei ollut laadultaan, mutta alaltaan jotakuinkin suuri. Lähtöä tehdessään ystävä pyysi miestäni ottamaan tuon kaiken hoitoonsa; maa ei paljon tuota, sanoi hän, mutta hoitaahan sitä pitäisi ja rakennusta samoin, siksi kunnes hän parin vuoden päästä tulisi takaisin. Tällaisen sopimuksen tekivät ystävät keskenään, sillä he pitivät toisistaan; vuokrasta ei tehty sopimusta. Mieheni sanoi: 'Saat omaisuutesi takaisin, milloin palaat.' Hän aikoi hoitaa kaikkea hyvin, sillä hän oli maanviljelykseen perehtynyt. Sen hänen ystävänsäkin tiesi ja sentähden hän heitti kaikki hänen hoitoonsa. Mutta seuraavana vuonna alettiin rakentaa rautatietä. Rakennus oli siirrettävä pois ja rautatiekiskot kulkevat nyt pellon poikki. Mieheni sai maasta suuremman korvauksen kuin sen oikea arvo olikaan, ja hän osti täällä alempana hyvää maata ja puutarhan ja rakensi tämän rakennuksen, kaikki noilla saamillaan rahoilla. Tämä maa on antanut kahta paremmat sadot kuin tuo entinen. Minä kyllä sanoin monesti miehelleni: 'Eihän tämä ole meidän omaisuuttamme, toisen omaa käyttämällä me elämme ylellisyydessä. Jospa vain tietäisimme, missä hän on!' Mutta mieheni rauhoitti minua ja sanoi: 'Minähän hoidan tätä hyvin; kun hän palaa, saa hän omansa takaisin, ja voitosta, jonka panen säästöön, tulee hänkin saamaan osansa.'
"Sitte saimme Silviomme, ja kun huomasin, että poika oli tällainen vaivainen, täytyi minun tuontuostakin sanoa miehelleni: 'Me elämme toisen tavarasta, ja tämä on rangaistus siitä.' Monesti tuntui elämä minusta niin raskaalta, ja paljon kernaammin olisin tahtonut olla köyhä ja koditon. Mutta mieheni lohdutti minua ja sanoi: 'Saatpa nähdä, kuinka tyytyväinen hän on minuun, kun hän kerran palaa.' Mutta hänpä ei palannutkaan. Noin neljä vuotta takaperin kuoli mieheni. Voi, sitä tuskaa, mitä olen siitä saakka kärsinyt! Ja yhtä mittaa täytyy minun ajatella: mitenkähän voisin päästä vapaaksi tästä toisen tavarasta; täytyyhän minun hyvin hoitaa tätä, siksi kunnes ystävä palaa. Ja sitte taas ajattelen: ehkä hän elää köyhyydessä ja kurjuudessa ja minä elän yltäkylläisyydessä hänen varoillaan enkä tiedä hänestä mitään."
Stineli sääli suuresti rouva Menottia, sillä hän käsitti hyvin miltä tuntui rouvasta, jonka täytyi syyttää itseään epärehellisyydestä, mutta ei kuitenkaan voinut muuttaa oloja. Hän lohdutti rouvaa ja sanoi hänelle: Kun emme tahdo tehdä väärin, vaan mielellämme tahtoisimme sovittaa tekemämme pahan, silloin saamme luottamuksella rukoilla hyvältä Jumalalta apua, sillä hän voi kääntää hyvin päin senkin, jonka me olemme tehneet pahasti, ja hän tahtookin tehdä sen, jos vain olemme oikein pahoillamme teostamme. Tämän kaiken sanoi Stineli oppineensa mummulta, kun hän itse kerran joutui suureen tuskaan eikä kyennyt auttamaan itseään.
Sitte kertoi Stineli järvestä, jota Riko aina muisteli, ja kuinka hän oli syypää siihen, että Riko lähti pois kotoaan, ja kuinka hän pelkäsi pojan joutuneen surman suuhun. Hän kertoi myöskin kuinka hänen mielensä oli rauhoittunut, kun hän oli rukouksessa jättänyt koko asian hyvän Jumalan hoitoon. Nyt tulisi rouva Menotin tehdä samoin, siliä se keventäisi suuresti hänen sydäntään ja hän saisi aina ilomielin ajatella: "Nyt on hyvä Jumala ottanut tämän asian ajaaksensa."
Stinelin puhe lohdutti suuresti rouva Menottia ja hän sanoi nyt lähtevänsä rauhassa levolle, sillä Stinelin luottamus oli tehnyt hänelle hyvää.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Vihdoin kotona.
Kun kultainen sunnuntai-aamu heloitti yli puutarhan ja sen punaisien kukkien, astui rouva Menotti ulos ja kävi istumaan turvepenkille aituuksen viereen. Hän katseli ympärilleen ja omituisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Tässä oli oleanderikukkia ja niiden takana laakeripensasto, tuolla viikunapuita hedelmiä täynnä ja niiden välillä kultaisia viiniköynnöksiä. Silloin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Jumala tietää kuinka iloinen olisin, jos pääsisin vapaaksi omantunnon soimauksista; mutta toista näin kaunista paikkaa en mistään löydä."
Samassa tuli Riko puutarhaan; hänenhän oli tänään iltapäivällä lähdettävä pois. Mutta ei hän kuitenkaan jaksanut kaiken päivää olla käymättä täällä. Kun hän nyt oli menossa suoraa päätä huoneeseen, huusi rouva Menotti häntä ja sanoi:
"Istu vähän aikaa tässä luonani; kuka tietää kauanko saatamme istua vieretysten!"
Riko pelästyi.
"Kuinka niin, rouva Menotti? Ettehän te toki lähde pois?"
Nyt täytyi rouva Menotin kääntää puhe toisaalle, sillä eihän hän voinut kertoa Rikolle huoltansa. Hän muisti mitä Stineli eilen illalla oli kertonut Rikosta, mutta hänen mielensä oli silloin niin täynnä omia huolia, ettei hän ollut oikein päässyt tytön kertomuksesta selville. Nyt häntä hiukan oudostutti, kun asia taas johtui hänen mieleensä.
"Kerropas minulle, Riko", alkoi hän, "oletko joskus ennen ollut täällä Peschierassa, koska sinä uudestaan halusit nähdä tätä järveä? Stineli, näet, kertoi siitä minulle eilen illalla."
"Olinhan täällä pienenä ollessani", sanoi Riko. "Sitte jouduin pois täältä."
"Kuinka sinä pienenä ollessasi sitte jouduit tänne?"
"Minä olen täällä syntynyt."
"Mitä? Täällä syntynyt? Mikä sinun isäsi sitte oli, koska hän tuli tänne vuoristosta?"
"Ei hän ollut vuoristosta. Äiti vain oli sieltä."
"Mitä puhut, Riko?" huusi rouva. "Ei suinkaan isäsi ollut täältä kotoisin?"
"Olipa niinkin!"
"Tätä kaikkea et ole milloinkaan kertonut, ja se on kuitenkin hyvin merkillistä! Eihän sinulla edes ole meikäläistä nimeä. Mikä oli isäsi nimi?"
"Sama kuin minunkin: Enrico Trevillo."
Rouva Menotti syöksähti penkiltään ikäänkuin joku äkkipuuska olisi häntä kohdannut.
"Mitä sanot, Riko?" huusi hän. "Mitä sanoit äsken?"
"Mainitsin isäni nimen", sanoi Riko tyynesti.
Mutta rouva Menotti ei sitä enää kuullut; hän oli jo juossut ovelle.
"Stineli, tuo minulle huivi!" huusi hän ovelta. "Minun on heti paikalla mentävä pastorin luo. Joka jäseneni vapisee."
Hämmästyneenä toi Stineli huivin,
"Tule vähän matkaa saattamaan minua, Riko", sanoi rouva Menotti lähtiessään. "Minulla on vielä vähän kyselemistä sinulta."
Rikon oli vielä kaksi kertaa sanottava mikä hänen isänsä nimi oli, ja kolmannen kerran kysyi rouva Menotti vielä pastorin portailla, tiesikö hän tämän asian ihan varmasti. Sitte hän meni sisään. Riko lähti pois ja ihmetteli suuresti rouva Menotin kiihtymystä.
Riko oli tuonut viulun mukanaan, sillä hän tiesi Stinelin aina olevan hyvillään soitosta. Kun hän nyt saapui Silvion huoneeseen, tapasi hän sekä tämän että Stinelin mitä parhaimmalla tuulella. Lupauksensa mukaan oli Stineli kertonut kaskuja Peterlistä ja siten saanut sekä itsensä että kuuntelijansa varsin iloiselle mielelle. Kun Silvio nyt näki viulun, huusi hän heti: "Nyt me laulamme, nyt me laulamme Stinelin kanssa: 'Hoi, lampahat' —."
Stineli ei ollut kuullut lauluaan siitä saakka kuu hän sen sepitti, eikä hän ollut edes muistanut koko laulua, sillä Riko soitti nykyään niin paljon muuta kaunista. Sentähden olikin Stineli ihmeissään, kun pikku Silvio tahtoi laulaa tätä saksankielistä laulua, sillä eihän hän voinut tietää, että Riko kolmena vuonna oli satoja kertoja laulanut sen Silviolle. Stinelille oli suureksi iloksi, kun vielä kerran sai laulaa vanhan laulunsa Rikon kanssa. Alettiin, ja kas: Silvio lauloi kaikin voimin mukana; vaikkei hän ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa, oli hän kuitenkin oppinut kaikki värssyt. Mutta tällä kertaa oli Stinelin vuoro nauraa, sillä Silvio äänsi ne niin hullunkurisesti, ettei tyttö naurultaan voinut ensinkään laulaa. Ja kun Silvio näki Stinelin nauravan naaman, nauroi hänkin mukana, ja lauloi sitte taas entistään selvemmin ja kovemmin, jotta Stinelin täytyi nauraa vieläkin sydämellisemmin, ja Riko soitti voimainsa takaa: "Hoi, lampahat" —.
Moinen laulu ja nauru kajahti kaukaa rouva Menottia vastaan, kun hän lähestyi puutarhaansa. Hänen oli vaikea käsittää, kuinka näin tärkeällä hetkellä voitiin pitää tuollaista melua. Kiireesti kulki hän läpi puutarhan ja astui huoneeseen; mutta hänen täytyi heti istahtaa lähimmälle tuolille, sillä säikähdys ja ilo ja juoksu ja odotettavissa olevat asiat olivat niin vallanneet hänet, että hänen täytyi ensin saada tointua. Laulajat hämmästyivät ja katsoivat ihmeissään äitiä. Nyt hän olikin jo tointunut.
"Riko", sanoi hän tavallista juhlallisemmalla ääneltä. "Riko, katso ympärillesi! Tämä rakennus, tämä puutarha, tämä pelto, kaikki minkä näet ja mitä et voi nähdä on katosta lattiaan asti sinun; sinä olet sen omistaja; se on kaikki isäsi jättämää perintöä. Tämä on sinun kotisi. Sinun nimesi on kastekirjassa. Sinä olet Enrico Trevillon poika, ja hän oli mieheni paras ystävä."
Ensimäiset sanat kuultuaan oli Stineli jo käsittänyt koko asian, ja sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Riko istui kuin kivettyneenä tuolillaan, eikä saanut sanaa suustansa. Mutta Silvio, joka nähtävästi aavisti, että tästä vielä voi syntyä suurtakin hauskuutta, alkoi riemuita ja huusi:
"Nyt tämä talo on kerrassaan Rikon. Missä hänen täytyy nukkua?"
"Täytyy? Täytyy? Silvio!" sanoi äiti. "Hän saa olla kaikissa huoneissa missä vain tahtoo. Hän voi vielä tänä päivänä ajaa meidät kaikki kolme ulos, jos häntä vain haluttaa ja jäädä tänne ypö yksikseen."
"Silloin minäkin mieluimmin lähtisin ulos teidän luoksenne", sanoi
Riko.
"Oi sinua, hyvää Rikoa!" huudahti rouva Menotti. "Jos sinä tahdot pitää meidät täällä, niin jäämmehän me mielellämme! Tiedätkö, kotimatkalla minä jo hiukan suunnittelin miten ehkä voisimme järjestää asiat. Minä voisin antaa sinulle puolet tästä rakennuksesta ja samoin puutarhasta ja koko alueesta. Siten tulisi puolet kaikesta olemaan sinun ja toinen puoli Silvion omaisuutta."
"Sitte minä annan osani Stinelille!" huusi Silvio.
"Hänelle minäkin annan osani", sanoi Riko.
"Ohoh! Nyt on sitte kaikki Stinelin omaa", nauroi pienokainen iloisesti, "puutarha ja rakennus ja kaikki mitä siinä on: tuolit ja pöydät ja minä ja Riko ja hänen viulunsa. Nyt on meidän taas laulettava."
Mutta Riko ei voinut pitää asioita niin pian päätettyinä kuin Silvio. Hän oli tällä välin mielessään miettinyt rouva Menotin sanoja, ja nyt hän arasti kysyi:
"Mutta miten voi Silvion isän talo joutua minulle, vaikka isäni olikin hänen ystävänsä?"
Nyt vasta tuli rouva Menotti ajatelleeksi, ettei Riko vielä tiennyt mitään asiain menosta, ja hän alkoi heti kertoa koko tapausta alusta alkain ja vielä paljoa laveammin kuin eilen illalla Stinelille. Kun hän oli lopettanut, olivat kaikki kolme täydellisesti käsittäneet asian, ja ääretön riemu valtasi heidät, sillä eihän mikään estänyt Rikoa heti paikalla muuttamasta taloonsa asumaan ja ikipäiviksi jäämästä sinne.
Mutta keskellä riemuhuutoja sanoi Riko:
"Jos kaikki on näin, rouva Menotti, niin eihän minkään siltä tarvitse muuttua talossa; minäkin tulen vain tänne ja tämä on minunkin kotini, ja näin me saamme olla yhdessä ja te olette meidän äitimme."
"Oi Riko, että tämä joutuikin juuri sinulle! Onpa hyvä Jumala johtanut kaikki hyvin! Nyt saan antaa tämän kaiken sinulle ja kuitenkin hyvällä omallatunnolla jäädä tänne! Minä tahdon mielelläni olla äitisi, Riko; olenhan jo kauan rakastanut sinua kuin omaa lastani. Tästä puoleen on sinun sanottava minua äidiksi ja samoin Stinelin ja me olemme onnellisin perhe koko Peschierassa."
"Nyt meidän on laulettava laulumme loppuun", huusi Silvio, joka tahtoi sävelissä päästää ilonsa ilmoille; ja Riko ja Stineli yhtyivät suurimmalla ilolla uudestaan laulamaan, sillä heidänkin sydämensä oli riemua täynnä. Kun he pääsivät loppuun, sanoi Stineli:
"Nyt tahtoisin laulaa toisenkin laulun sinun kanssasi, Riko; tiedätkö minkä?"
"Tiedän", vastasi Riko, "ja sen minäkin lautan mielelläni. Alotamme suoraan mummun mielivärssystä." Hän pani sävelen alulle ja lauloi kauniimmin ja hartaammin kuin milloinkaan ennen. Stineli yhtyi häneen kaikesta sydämestään:
"Ei erhetysten pelkoa,
kun Herra johdattaa.
Niin, Hänen kaikki aikeensa
ne parhaan lopun saa.
Siis taivu Herran johtohon sa hiljaa vaieten, niin osanasi rauha on ja riemu ijäinen!"
Mutta Rivaan ei Riko lähtenyt sinä päivänä. Äiti Menotti neuvoi häntä heti menemään emännän luo kertomaan muuttuneista olosuhteistaan, pyytämään häntä lähettämään toisen viulunsoittajan Rivaan, ja vielä tänään muuttamaan taloonsa asumaan. Tämä ehdotus miellytti Rikoa ja hän riensi heti pois. Emäntä kuunteli suurimmalla hämmästyksellä Rikon tiedonantoja. Kun Riko oli lopettanut kertomuksensa, huusi emäntä miestänsä saapuville, osoitti suurta iloa ja toivotti Rikolle kaikenpuolista siunausta talossaan, ja tekikin sen täydestä sydämestä. Hän olisi hyvin kernaasti edelleenkin pitänyt Rikoa luonaan, ja viime aikoina hän oli hautonut mielessään sellaista epäluuloa, että "Kolmen kruunun" emäntä tavoitteli Rikoa itselleen ja koki tehdä tämän nurjamieliseksi emäntäänsä kohtaan; ja sitä ei emäntä voinut sietää. Nyt nämä tuumat ainakin raukesivat tyhjiin, ja kernaasti hän soi Rikosta tulevan maatilanomistajan; sillä emäntä oli aina suonut hänelle kaikkea hyvää. Mies puolestaan iloitsi erityisesti tästä, sillä hän oli tuntenut Rikon isän eikä nyt laisinkaan voinut käsittää miksei hän jo ennen ollut huomannut kuinka Riko oli hiuskarvalleen isänsä näköinen. Näin Riko ystävällisesti erosi tästä talosta, ja kun emäntä vielä kerran oven edustalla antoi hänelle kättä, suositteli hän itseään Rikolle siltä varalta, että tämä ehkä tulevaisuudessa viettäisi jotain juhlaa oman kotinsa ulkopuolella. Vielä samana iltana tiesi koko Peschiera Rikon elämäntarinan; kuinka emäntä oli pitänyt hänestä huolta ja paljon muuta sen lisäksi. Jokainen soi kernaasti Rikolle tämän onnen, ja he sanoivat toinen toiselleen: "Hän sopiikin pienen maatilansa haltijaksi niin hyvin kuin hän olisi juuri sitä varten luotu."
Mutta äiti Menotti ei oikein tiennyt kuinka hän olisi järjestänyt talon kyllin hyvin uutta omistajaa varten. Hän pani häntä varten kuntoon yläkerrassa suuren huoneen, jonka molemmat ikkunat olivat puutarhaan ja järvelle päin. Huoneen seiniä kaunistivat sievät, pienet, valkoiset marmorikuvat, pöydälle pantiin hyvältä tuoksuava kukkavihko. Koko huone oli niin soman ja juhlallisen näköinen, että Riko hämmästyneenä jäi ovelle seisomaan, kun hän Stinelin saattamana tuli yläkertaan, missä äiti Menotti oli häntä vastaanottamassa. Mutta kun tämä otti häntä kädestä ja vei ikkunan luo, josta hän näki välkkyvän järven ja sinipunervat vuoret sen taustassa, tuli Rikon sydän niin tulvilleen iloa ja kiitollisuutta, ettei hän voinut kuin hiljaa sanoa:
"Oi, kuinka kaunista! Nyt saan vihdoinkin olla kotona!"
Alakerran miellyttävässä huoneessa, jonka avonainen ovi johti puutarhaan, vallitsi siitä illasta asti, kun Riko muutti taloonsa, sellainen ilo ja puhdas onni, ettei yksikään sen neljästä asukkaasta huomannut kuinka nopeasti aika kului.
Päivällä kulki Riko viheltävän palvelijansa mukana katsomassa viikunapuita ja maissipeltoja, sillä hänen täytyi oppia hoitamaan viljelyksiään. Silloin palvelija ajatteli itsekseen: "Minäpä osaan enemmän kuin herrani", ja ylpeys nousi hänelle hieman päähän. Mutta iltaisin kuului valaistusta huoneesta puutarhaan niin kauniita, liikuttavia säveleitä, että palvelija nojautui aitausta vasten ja kuunteli tuntimääriä; hän piti, näet, soitosta enemmän kuin mistään muusta. Silloin hän sanoi itsekseen: "Minun herrani osaa kuitenkin enemmän kuin minä", ja hän alkoi suuresti kunnioittaa herraansa.