SEITSEMÄS LUKU.
Eräs toveri.
Vihdoinkin Greeta ennätti Mallowin kartanoon, ja hän oli iloinen siitä, että sai nähdä portin, joka ei vienyt karjapihaan, vaan suoraa päätä itse rakennukselle. Vaaleaverinen, ruusuposkinen tyttö, samanikäinen kuin hän itse, avasi hänelle oven, kertoen että kaikki olivat menneet torille ja hän oli yksin kotona.
Greeta oli harmissaan.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän nyrpeästi.
"Minä palvelen täällä."
"Todellakin? No sitten on paras että jätän tämän kirjeen sinulle, jotta annat sen emännällesi; hän saa sitten lähettää vastauksen. Onko tämä ensimmäinen palveluspaikkasi?"
"On, mutta onko sinulla palveluspaikkaa?"
"Minulla on palveluspaikka Churchhillin neitien luona. He asuvat Ivy huvilassa. He ovat oikein hienoja naisia; ja minä tulen Lontoosta."
"No mitäs sanot?"
Tyttö tuijotti Greetaan, ikäänkuin hän olisi tullut ulkomailta.
"Niin, niin", jatkoi Greeta, nostaen leukansa ilmaan, "minä olen nähnyt suuren osan Lontoosta, liiankin paljon, ja sitten päätin hankkia itselleni paikan maalla, ja täällä nyt olen. Etkö sinä käytä säpsää?"
"En, me emme täällä kartanossa niitä sellaisia käytä. Mutta minulla on sisko, jolla on hieno palveluspaikka, ja hän kyllä pitää myssyjä."
"Vai niin", sanoi Greeta hieman alentuvaisesti. "Niitten puhtaana pito vaatii paljon vaivaa. Minun nimeni on Margareeta Perkins. Mikä on sinun nimesi?"
"Ellen Tate. Minun kotini on kylässä ja minä tulin tänne neljä kuukautta sitten."
"Etkö pidä tästä?"
"En, minä tahdon kaupunkiin. Kerro nyt jotakin Lontoosta. Siellä on penikulmittain puoteja, eikö niin?"
"On, penikulmat penikulmien perästä, mutta maalla on paljon hauskempi."
"Ei totta tosiaankaan."
"Täytyy maksaa kaikesta Lontoossa, mutta maalla saa paljon ilmaiseksi. Täällä poimin tikkuja tulta tehdäkseni, mutta Lontoossa minun täytyy niistä maksaa. Katso näitä keltaesikköjä! En ole mitään niistä maksanut. Lontoossa ne maksaisivat vähintäin markan. Ja Joyce neiti tuli eräänä päivänä sisälle, kädet täynnä vesinenättiä. Täällä hän sai sitä vapaasti poimia, mutta Lontoossa siitä olisi täytynyt maksaa rahaa."
"Niin, rahaa tarvitaan, jos Lontooseen menee; minä tiedän sen."
"Onko sinulla monta ystävää?" Greeta odotti innokkaasti vastausta.
"Minulla? Ei minulla ole ketään."
"Tahdotko minut ystäväksesi? Minä luulen, että pitäisin sinusta. Me olemme molemmat palveluksessa ja melkein samanikäisiä. Minä tahtoisin ystävän, joka olisi näiltä seuduin, ja minä luulen, että me viihtyisimme hyvin yhdessä."
Ellen näytti tulevan hyvin iloiseksi.
"Minä pitäisin hirveästi sinusta, sillä sinä kertoisit minulle Lontoosta. Mutta minä päivinä sinä pääset ulos? Minä voisin tulla sinua vastaan jonakin keskiviikkona."
"Kyllä minä kysyn neideiltäni ja annan sinulle sitten tiedon. Mutta minun täytyy nyt mennä, sillä pitää toimittaa teeni valmiiksi."
Greeta tuli onnellisesti kotiin ilman mitään seikkailuja ja hyvin hyvällä mielellä.
"Neiti", sanoi hän Helenalle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, "minä olen saanut kaksi uutta tuttavaa tänä päivänä — toinen on vanha mies ja toinen minun ikäiseni tyttö, joka palvelee. Ja, neiti, minä tahtoisin niin mielelläni tavata ne jälleen, ja se palvelustyttö ja minä aiomme tulla ystäviksi. En minä ole täällä saanut ystäviä, sillä täällä kylässä ei ole palvelustyttöjä muualla kuin pappilassa, ja ne ovat kovin ylpeitä. Minä toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, neiti, ja ajattelin pyytää teiltä, että saisin kutsua Elleniä teetä juomaan minun kyökkiini. En minä pyydä, että te antaisitte hänelle teetä, mutta minä voisin aivan hyvin jakaa teeni hänen kanssaan. Voinhan syödä vähän runsaammin päivälliseksi sen sijasta, eikä hänen tarvitse mitään huomata, kun ei minulla ole ruokahalua."
Greeta vaikeni saadaksensa hengähtää.
"Minua todellakin ilahuttaisi se, että saisit ystävän, jos hän on vakava, hyvä tyttö. Minä tahtoisin ensin ottaa vähän selkoa hänestä. Hän siis palvelee rouva Websterin luona?"
"Niin, neiti. Hän näyttää olevan hyvin hauska tyttö; mutta tietysti minä voisin opettaa hänelle paljon. Hän ei käytä myssyjä, mutta eihän hän palvelekaan oikein hienojen naisten luona. Ellei hän näytä olevan sellainen, josta minä pidän, sitten kuin olen oppinut häntä tuntemaan, niin minä koetan opettaa häntä tulemaan toisenlaiseksi, mutta, neiti, ellei hän tahdo muuttua, silloin minä hänet jätän."
Helena hymyili, niinkuin hän tavallisesti teki Greetan laverrellessa.
Mutta ystävyys syntyi molempien tyttöjen kesken, ja Greeta ja Ellen kävivät toistensa luona ja menivät toisinaan yhdessä kävelemään.
"Olisipa maksun arvoista", sanoi Joyce eräänä iltapäivänä sisarelleen, kun Ellen oli tullut teelle kyökkiin, "saada kuulla, mitä he toisilleen juttelevat. Greetan kieli ei hetkeäkään pysy alallaan; mitäpä heillä on niin paljon puhumista?"
Jos hän olisikin voinut heitä kuulla —
"Ymmärräthän, Ellen, että minä tein päätökseni heti paikalla, kun herra puhui, että minä tulisin lähetyssaarnaajaksi, jahka tulen täysikäiseksi."
"Mutta siihen tarvitset kasvatusta, eikö niin? Ja mitenkä pääset meren ylitse? Ja mitä sinä teet, kun kerran olet sinne päässyt?"
"No tuo käy kaikki hyvin helposti. Kaikkein ensiksi täytyy vakaasti päättää mennä; aivan niinkuin minä tein palvelukseen mennessäni. Sitten täytyy hankkia itsellensä vaatteita, aivan niin kuin minä tein. Mutta Helena neiti on sanonut, että siellä, missä pakanat asuvat, on hyvin lämmin, eivätkä he käytä paljon vaatteita — ei mitään, joka on mainitsemisen arvoista. Niin että minä uskallan väittää, että se asia kyllä hyvin suoriutuu. Ehkä tarvitsen kolme pumpulipukua, ja yksi hattu kestäisi pitkän ajan — eikä yhtään päällysnuttua, se, näetkö, olisi hyvä säästö."
"Mutta mitä sinä tekisit, kun olet sinne saapunut?" kysyi Ellen jälleen.
"Minä ottaisin raamattuni kainalooni ja kokoisin heidät ympärilleni, aivan rauhallisesti. En minä kärsisi mitään tungeksimista ja tappelemista. Sitte lukisin heille Jeesuksesta."
"Eikö mitään muuta?"
"No niin", sanoi Greeta miettien, "minä luulen, että sanoisin heille hyvin varmasti, että Jeesus kuoli, jotta he pääsisivät taivaaseen. Minä sanoisin, että hän rakasti heitä sekä että heidän täytyy tulla hyviksi, ja että hän tahtoo heitä siihen auttaa, jos he häntä rukoilevat, aivan niinkuin hän on tehnyt minulle."
"Ja sitten?"
"No", sanoi Greeta yhä yhtä miettivänä, "minä otaksun, että he tekisivät kysymyksiä, ja sitten me kentiesi voisimme veisata jonkun virren, samaten kuin katusaarnaajat Lontoossa tekevät, ja sitten lopettaisin sillä kertaa. En luule, että se kävisi kovin vaikeaksi, Ellen — ei, jos oikein päättää."
"Mutta minä olen kuullut, että kansa meren toisella puolen ei puhu meidän kieltämme eikä voi sitä ymmärtää enemmän kuin eräs ranskalainen, joka tuli meidän kyläämme kerran."
Greeta näytti nolostuneelta.
"En ole koskaan kuullut, että pakanat puhuvat ranskaa. Minä toivon, etteivät ne puhukaan. Eivät suinkaan ne siihen kykene. He ovat, Ellen, oppimattomia vaivaisia, sellaisia he ovat, eikä heillä olisi kyllin ymmärrystä puhuakseen vieraita kieliä — sitä osaavat ainoastaan hienosti kasvatetut herrat ja naiset."
Näin puhuessaan sai hän jälleen iloisen mielensä takaisin, kunnes hänen muistiinsa äkkiä juolahti, että hän Lontoossa oli nähnyt repaleisia kerjäläisiä, jotka puhuivat vieraita kieliä.
"Kaikissa tapauksissa on se niin, että jos he puhuvat ranskaa, niin minunkin täytyy sitä oppia. On oikein kummallista, miten paljon oppii, kun tulee aikaihmiseksi. Melkein kaikki on silloin helppoa; ja minä pyydän Jumalaa minua auttamaan, kuten hän aina useimmiten tekeekin."
Ellen oli vielä epäilevällä kannalla.
"En minä juuri usko, että sinä voisit sitä tehdä, Greeta. Ei kuulu siltä, kuin siitä todellisuudessa voisi mitään tulla. Olen kuullut niin vähän pakanoista, mutta nehän elävät jalopeurain ja tiikerien parissa, eikös niin? Ja sitten olen kuullut sanottavan, että ne syövätkin toinen toisensa elävältä."
"En minä ole mitään sellaista kuullut", sanoi Greeta suurella varmuudella, tahtomatta luopua aikeestaan. "Minä luulen, että nuot kertomukset ovat vain sepitetyt juttukirjoja varten. Lähetyssaarnaaja, joka oli täällä joku päivä sitten, nimitti pakanoita olentoraukoiksi, jotka istuvat pimeydessä ja huutavat valoa. Ja hän sanoi, että meidän tulee sitä heille viedä."
"Kun tulet täysi-ikäiseksi, etkö palvele sitten enää?"
"En tiedä oikein. Näetkö, minä en tunne niin hyvin lähetyssaarnaajia. Muutamat heistä menevät ehkä vähäksi aikaa pakanamaihin ja tulevat sitten jälleen takaisin. Ja elleivät minun neitini kuole, niin en usko, että milloinkaan hennoisin heidät jättää. Mutta se nyt ei voisikaan tapahtua, ennenkuin olen aikaihminen, ja silloin, Ellen, ovat minun neitini hyvin vanhat — ja ehkä kuolevat, — mutta sitä minä en tahdo ajatella."
"Sinä olet kummallinen tyttö", sanoi Ellen. "En ole milloinkaan nähnyt niin kummallista kuin sinä olet."
Eräänä päivänä oli Ellenillä suuri uutinen kerrottavana Greetalle.
"Minun emäntäni saa vuokralaisen — erään rouvan, joka on sairas. Hän tulee asumaan meille koko kuukaudeksi, ja minut pannaan häntä palvelemaan."
"Oohoh", sanoi Greeta syvästi huoaten. "Onpa vahinko, ettei se ole mikään sairas kapteeni!"
"Kuinka niin?"
"Tuleeko hän yksin, eikö hänellä ole sairasta miestä?"
"Ei ole. Ei minua haluttaisi olla kahden sairaan apulaisena — yksikin on jo tarpeeksi vaivalloinen, enkä minä tiedä, miten siinä tulen toimeen."
"Älähän nyt", sanoi Greeta ikäänkuin nuhdellen, "tuo sairas rouva on sellainen ihminen, jolle sinun tulee koettaa tehdä hyvää. Oi Ellen, se on ihanaa! Sinä voit tulla samanlaiseksi kuin se pieni tyttö raamatussa — hän palveli erästä rouvaa ja auttoi rouvan miestä parantumaan, ja hänestä puhuttiin kaikkialla. Sinä voit käsittää, kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin, kun hänet pantiin raamattuun! Minä toivoisin olevani sinun sijassasi! Vain vähän aikaa, ymmärrätkö, vain nähdäkseni, mitä voisin tehdä."
"En voi mitenkään käsittää, mitä sinä tarkoitat", sanoi Ellen. "Mitäpä minä voisin tehdä rouvalle muuta, kuin mitä hän käskee ja tahtoo minua tekemään."
"Odota sinä vain ja katso."
Greeta noikkasi salaperäisesti. Hän jatkoi: "Minun Helena neitini on sanonut, että löytyy ihmisiä, joitten sielu on sairas, aivan niin kuin niitäkin, joitten ruumis on sairas. Ja minun opettajani Lontoossa sanoi ihan samaa, paitsi että hän sielun sijasta sanoi sydän. Mutta minä luulen, että sillä on sama merkitys. Ja katso, Ellen, meidän tulee kertoa heille, mihin heidän on mentävä tullaksensa terveiksi, ja sitten he menevät. Eihän se raamatun pieni tyttökään muuta tehnyt, eikä meidänkään tarvitse tehdä sen enempää. Ota selkoa siitä, miten sairaan rouvasi laita on, ja puhu sitten asiasta minulle, minä sanon sinulle kyllä, miten sinun tulee menetellä."
Ellen pudisti päätään.
"Minä en aio tehdä muuta, kuin auttaa häntä missä hän tahtoo", sanoi hän yksipäisesti.
He eivät tavanneet toisiansa, ennenkuin kahden viikon kuluttua, ja silloin oli Ellenillä koko varasto uutisia kerrottavana.
"Hän on leski ja surupuvussa ja hyvin kalpea; ja hänellä on päänkivistystä ja hän makaa melkein aina sohvalla ja hänen muotonsa on jäykkä ja harvoin hän nauraa, mutta hän puhuu emäntäni kanssa. Hän ei minulle milloinkaan puhu mitään, enkä minä puhu hänelle."
"Se on vahinko", sanoi Greeta miettivästi. "Etkö voi kysyä häneltä, saatatko tehdä jotakin hänen päänsärkynsä parantamiseksi. Kysy, Ellen, minä pyydän sinua!"
"Hän lukee paljon, ja hänellä on koko joukko kirjoja, joten hän tietää paljon enemmän kuin minä päänkivusta ja kaikesta muusta."
"Mutta kysy häneltä", kehoitti Greeta.
Ellen ei tahtonut mitään luvata, mutta eräänä iltapäivänä lähetettiin Greeta asialle kartanoon; ja suureksi ilokseen näki hän tuon sairaan rouvan istuvan puutarhassa. Greetan täytyi kulkea hänen ohitsensa mennessänsä taloon.
Greeta käytti heti tilaisuutta.
"Hyvää päivää, rouva."
Puhuteltu katsoi ylös. Hänellä oli helmassaan kirja, ja toinen makasi maassa hänen jalkojensa edessä. Hän näytti väsyneeltä ja onnettomalta. Hän katsoi Greetaan sanomatta mitään, ja Greeta kiirehti tavallisuuden mukaan esittämään itseänsä:
"Jos suvaitsette, tahdon ilmoittaa että nimeni on Margareeta Perkins — olen Ellenin ystävä. Ehkä olette kuullut hänen puhuvan minusta. Minä palvelen neitieni luona Ivyn huvilassa. Ja minä pyydän kysyä, onko teillä päänsärkyä tänään? Ja oletteko kuullut, että paras keino päänsärkyä vastaan on, että kastaa nenäliinan kiehuvaan veteen ja hautoo päätään sillä. Minun tädilläni oli tapana tehdä niin, kun hänellä oli kova päänkivistys. Päänsärky on jotakin, joka ei minua milloinkaan vaivaa, mutta se mahtaa olla hyvin vaikeaa, ja minua oikein huolestuttaa teidän tähtenne."
Oli mahdoton suuttua Greetalle, siinä kuin hän seisoi päätään käännellen hyvin juhlallisen näköisenä.
Rouva Dale hymyili tuolle pienelle kummalliselle olennolle, joka seisoi hänen edessään, ja ihmetteli, miten hän saattoi olla noin osaaottavainen hänen asioihinsa.
"En tiennyt, että päänkivistykseni oli puheenaineena muitten kesken", sanoi hän, "mutta olen hyvin kiitollinen ystävällisestä neuvostasi. Olen koettanut lämmintä vettä ennen. En minä aina tunne päänsärkyä — jos se olisikin ainoa, mistä kärsin, olisin onnellinen."
Hän mutisi nuot viimeiset sanat ikäänkuin itsekseen, mutta Greetan hieno kuulo sai niistä kuitenkin selvän.
"Oi, rouvani, minä olen niin huolissani teidän tähtenne. Minä olen itse hyvin onnellinen ja tekisin mielelläni mitä voisin teidän tähtenne."
Taaskin rouva katsoi häneen surullisesti hymyillen.
"Jos sinä saat elää, pikku tyttöni, niin saat kokea, että löytyy elämässä paljon vaikeampaa kuin päänsärky. Toivon, ettei sinun koskaan tarvitse kärsiä sydänsurua, joka usein aiheuttaa tuon taudin."
Hän otti kirjan jälleen käteensä, ja hänen käytöksessään oli jotakin, joka vaikutti Greetaankin. Hän meni pois taloon ja esitti asiansa Ellenille.
"Ja kuuleppas, Ellen", sanoi hän kuiskaten, "minä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan, ja asia on niin, kuin minä ajattelin. Hänellä on kipeä sydän, ja sinun ja minun täytyy katsoa, että hän täällä ollessaan paranee."
Ei ollut tilaisuutta pitempään keskusteluun, sillä rouva Webster tuli.
Hän oli ystävällinen, hyvänluontoinen nainen, joka piti Greetasta.
"Neiti Churchhill on hyvä nainen", sanoi hän. "Hän on lähettänyt minulle isoäitinsä reseptin, parantaaksensa hermovävähdyksiäni. Olkaa hyvä ja viekää hänelle kunnioittavat tervehdykseni ja kiitokseni. Kaikki ylhäiset naiset eivät suinkaan viitsisi huolia ihmisten vaivoista, niin että koettaisivat niitä parantaa."
Greeta palasi kotiin pää täynnä ajatuksia. Illalla, ennen maatapanon aikaa, kun astiat jo olivat pestyt ja kyökki siistitty, tuli Joyce hänen luoksensa ja löysi hänet syvästi tutkimassa keittokirjaa. Hänen edessään oli paperi-arkki, kynä, mustepullo ja raamattu.
"Mitä teet, Greeta?"
Greeta katsoi ylös hymyillen tavallista iloista hymyilyään.
"Minä koetan kirjoittaa reseptiä sille sairaalle rouvalle, joka on Mallowin kartanossa. Minä tahtoisin tehdä sen oikein hyvin. Tulin ajatelleeksi sitä, kun Helena neiti lähetti reseptin rouva Websterille. Ellen ei näytä voivan mitään sanoa. Minä arvelen sen tulevan siitä, ettei hän ole syntynyt ja kasvatettu Lontoossa!"
"Ja mitä tuo kummallinen resepti sisältää? Kuinka rouva tuli sinulta sitä pyytäneeksi? Tapasitko hänet tänään?"
"Tapasin. Hän istui puutarhassa, ja vaihdoimme muutamia sanoja. Minä luulin hänen kärsivän päänkivistyksestä, mutta sitten hän sanoi, ettei se ollut sitä, ja kun hän kertoi mitä se oli, niin minä niin hämmennyin, etten voinut keksiä sopivia sanoja vastaukseksi, ja sitten ajattelin, että Ellenin kautta lähettäisin hänelle reseptin."
"Mitä lähettäisit?"
"Parannuskeinon särkevää sydäntä varten, neiti. Keittokirja ja raamattu ovat minulla siihen apuna."
Joyce lähti pois.
"Helena", sanoi hän, tullessaan pieneen vieraskammioon sisarensa luo, "luulen parhaaksi, että sinä otat vähän selkoa Greetan toimista. Minä en käsitä hänen jumaluus-oppiansa, minä tunnustan, että se käy yli minun ymmärrykseni. Mutta hän aikoo antaa rouva Websterin vuokralaiselle jotakin siitä, eikä se suinkaan tapahtune oikeaoppiseen tapaan."
Helena katsoi sisareensa.
"Sinä teet aina pilkkaa pikku Greetastani, Joyce, mutta voinpa sanoa, että hyvin usein joudun häpeämään itseäni, kun näen hänen vakavuutensa."
"No niin, mene itse katsomaan, mitä hän par'aikaa tekee, sillä hänen omituisuutensa voisi toisinaan tuottaa ikävyyksiä."
Helena meni kyökkiin. Hän tuli hetken perästä takaisin, kokoon puristettu paperi kädessään.
"En minä tahdo aina vakoilla hänen toimiaan. Se ei oikeastaan kuulu meihin, ja hänen toimensa ovat todellakin aina hyvin viattomia. Siksipä en kysynyt häneltä mitään; mutta hän näytti minulle tämän, kysyen oliko kirjoitus oikein kunnollista, ja minä sanoin, että se oli oikein kiltisti kirjoitettu. Tämän hän on kirjoittanut puhtaaksi."
Joyce otti paperin ja luki:
"Ainekset.
Te pysytte levollisena ja panette kaiken tarmonne siihen. Ensiksi te polvistutte ja rukoilette Jeesusta Kristusta hoitamaan sydäntänne ja tekemään sen terveeksi. Sitten annatte sydämmenne hänelle varjeltavaksi, sillä raamattu sanoo: 'Poikani, anna minulle sydämmesi.' Silloin hän sen pesee 'lumivalkoiseksi', kuten virressä sanotaan, ja kun hän on sen pessyt oikein puhtaaksi, silloin hän tulee sinne asumaan, kuten hän on sanonut: 'katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, hänen luoksensa minä tahdon mennä sisälle'. Silloin sairas sydän rupeaa laulamaan, sillä se on silloin onnellinen.
Tämä resepti on aina tehnyt vaikutuksen.
Aika: noin puoli tuntia."
Joyce katsoi sisartansa, ja Helena katsoi häneen äänetönnä.
"Minä nimitän tätä kunnioituksen puutteeksi."
"Ei hän ole tarkoittanut mitään sellaista. Hän on tarkkaan ajatellut jokaista lausetta. Hän kysyi minulta aikaa mitä suurimmalla vakavuudella. Minä en voinut sanoa mitään."
"Se on melkein nerokasta. Mitäpä hänestä tulleekaan, Helena?"
"En tiedä, mutta kyllä hän on yksi Jeesuksen pienistä — — siitä olen vakuutettu."
"Jos hän tahtoo sen perille lähettää, niin käske hänen ainakin pyyhkiä pois aika. Se tuntuu melkein herjaamiselta. Minä tahdon itse sanoa sen hänelle." Joyce meni kyökkiin. Greeta oli juuri valmis lähtemään yläkertaan pannakseen maata.
"Greeta, älä laske leikkiä niin vakavista asioista kuin ihmisen uudestisyntymisestä, jonka Herra itse vaikuttaa."
Greeta kääntyi Joycen puoleen aivan kauhistuneen näköisenä.
"Oi neiti, sitä en ole milloinkaan tehnyt."
"Mutta sinä olet kirjoittanut, että se voi tapahtua puolessa tunnissa. Tiedätkö, että löytyy ihmisiä, jotka koko elämänsä ajan etsivät rauhaa sieluillensa? Siinä on suuri työ."
Greeta oli ääneti vähän aikaa; sitten rupesivat suuret, raskaat kyyneleet vierimään hänen silmistään poskia pitkin alas.
"Oi, neiti, minä luulin että Jeesus Kristus aina on lähellä. Opettajatar sanoi, ettei meidän milloinkaan tarvitse odottaa. Ja minä ajattelin, että rouvalla mahdollisesti olisi niin paljon muuta tekemistä, ettei hän sitä huomaisi. Minä en tahtonut laskea leikkiä, neiti, en todellakaan tahtonut."
"Sinä et voi sellaista sitoa määrä-aikaan, se on suorastaan kunnioituksen puutetta", sanoi Joyce eikä ollut huomaavinaan hänen kyyneleitänsä.
"En minäkään ollut opettajan luona kauvempaa kuin puolen tuntia", nyyhkytti Greeta. "Minä jäin muiden jälkeen eräänä pyhänä ja pyysin häntä puhutella. Mutta en huoli puhua ajasta mitään, jos neiti niin toivoo. Mutta enkö saa sanoa, että siinä ei kulu pitkää aikaa, jos koko sielullamme pyrimme siihen?"
"Sinä olet hyvin pieni tyttö lähettääksesi sellaisia sanoja aikaihmisille", sanoi Joyce katsoen häneen vakavasti.
Mutta Greetan kasvot loistivat samassa silmänräpäyksessä niin säteilevästä ilosta, että Joyce täydellisesti hämmentyi.
"Niin, neiti, aivan kuin se pieni tyttö, josta raamatussa puhutaan, joka lähetti spitaalitautisen kapteenin parannettavaksi!"
Joyce jätti hänet.
"Greeta", sanoi hän sisarelleen, "on paljon korkeammalla asteella kuin minä."
KAHDEKSAS LUKU.
Todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja.
Rouva Dale hämmästyi koko lailla, kun hän eräänä aamuna löysi aamiaispöydältään jotenkin ryppyisen kirjeen huonosti kirjoitettuine osotteineen:
"Rouva Websterin vuokralaiselle.
Ellenin ystävältä, joka puhui kanssanne toissa tiistaina.
Kunnioituksella ja paljon terveisiä."
Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän aukaisi ja luki Greetan lähettämän reseptin.
Mutta hän ei sitä lukenut ainoastaan yhden kerran eikä kaksi kertaa, vaan hän näytti miettivän ja harkitsevan joka sanaa tarkasti; hiljaa, vähitellen hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Pienen palvelustytön harras osanotto hänen kohtaloonsa ei ensinkään tuntunut hänestä tunkeilevalta; se päinvastoin liikutti hänen sydäntänsä, joka tähän asti oli ollut kirvelevää katkeruutta täynnä.
Kun Ellen tuli sisälle korjaamaan ruokaa aamiaispöydältä, sanoi hän tytölle:
"Onko pieni ystäväsi antanut tämän kirjeen sinulle, minulle annettavaksi?"
Ellen punastui ja vastasi vähän hermostuneesti:
"On, rouva, minä toivon, että suotte hänelle anteeksi, jos hän on kirjoittanut jotakin sopimatonta, sillä Greeta on toisenlainen kuin kaikki muut näillä seuduin. Hän, nähkääs, on Lontoosta."
"Minä näen sen", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Jos hän tulee tänne sinua tervehtimään, niin minä mielelläni vähän juttelisin hänen kanssaan."
"Jaha, kiitoksia, rouva."
Ellen vähän hämmentyneenä meni huoneesta, mutta palasi hetken perästä.
"Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva, ettette emännälleni puhuisi mitään siitä, että olen antanut teille Greetalta kirjeen. Hän saattaisi pitää sitä tunkeilemisena, ja minä sanoin Greetalle, että se sitä olikin."
Rouva Dale lupasi hymyillen, ettei hän mitään kertoisi. Kaksi päivää myöhemmin Greeta tuli häntä vastaan tiellä. Hänellä oli munakori käsivarrellaan.
Greeta tervehti leveästi hymyillen, ja rouva Dale pidätti hänet sanoen:
"Kiitoksia siitä, mitä minulle lähetit muutama päivä sitten.
Ihmettelen, miten johduit sitä tekemään?"
"Niin, rouva", vastasi hän kiihkeästi, "minä tiesin teidän haluavan saada sitä, mikä tekisi sydämmellenne hyvää. Sanoittehan minulle, että sydämmenne oli kipeä, vai kuinka? Ja minä olen päättänyt koettaa olla samanlainen kuin pieni vangittu tyttö raamatussa. Mutta hänellä oli sairas kapteeni autettavana, enkä minä ole tavannut ketään sellaista. Eikä tähän aikaan löydy enään profeettoja — vaan ainoastaan lääkäreitä; eivätkä he näytä itsekään olevan varmoja siitä, että voivat parantaa kaikki sairaat, jotka heille tuodaan. Ja sitten, tietääkö rouva, tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Mutta sitten eräs lähetyssaarnaaja sanoi minulle, ja samoin minun neitinikin on sanonut, että löytyy ihmisiä, jotka eivät tiedä mihin menisivät saadaksensa sielunsa eli sydämmensä parannetuksi. Ja sitten, hyvä rouva, minä ajattelin, että mielelläni sanoisin heille sen. Ja minä toivon oikein hartaasti, että teidän sydämmenne pian tulee aivan terveeksi."
Hänen suuret siniset silmänsä ilmaisivat niin suurta vakavuutta ja uskollisuutta, että rouva Dale ei hennonnut pysäyttää hänen intoansa.
Hän meni äkkiä pois, puhumatta sen enempää; ja Greeta seisoi tuijottaen hänen jälkeensä.
"Oi, hän on hyvä rouva, minä toivon, että hän pian paranee."
Greeta tuli hyvin iloiseksi, kun hän muutamia päiviä myöhemmin kuuli, että Churchhillin neidet aikoivat käydä vierailulla rouva Websterin vuokralaisen luona. Heidän palattuaan hän rohkaisi mielensä, kysyen Helena neidiltä, oliko rouva ollut kotona.
"Oli", vastasi Helena. "Ja minulle vielä selveni, että hän on tuntenut isäni. Tämä rouva oli muutamia vuosia sitten yksi niistä, jotka opettivat hänen pyhäkoulussaan. Sitten hän meni naimisiin, ja hänellä on ollut koko joukko vastoinkäymisiä ja murheita. Hän on tullut maalle terveyttänsä vahvistamaan."
Helena ei kertonut rouva Dalen elämänvaiheista Greetalle. Rouva Dale oli mennyt naimisiin ilman rakkautta, vain saadaksensa kodin. Pian hän havaitsi, että miehensä oli jumalankieltäjä ja juomari, joka teki kodin sanomattoman onnettomaksi. Kolme hänen neljästä lapsestansa kuoli pienenä. Hänen ainoa jäljellä oleva poikansa alkoi jo neljäntoista vuotiaana näyttää taipumusta juoppouteen ja erotettiin kahdesta eri koulusta. Hän otti pojan mukaansa ulkomaille, ja siellä hän seitsemäntoistavuotisena, aivan rappiotilassa kuoli, vähemmän suruksi kuin helpotukseksi äidillensä. Silloin hän palasi miehensä luo, ja oli nyt ainoastaan muutaman kuukauden ollut leskenä.
Hän sanoi Helenalle hyvin surullisesti:
"Elämäni näyttää olevan lopussa, sillä kaiken, mikä elämän tekee onnelliseksi, olen kadottanut. Minulla ei ole sukulaisia, ei mitään uskontoa, ei mitään toivoa; minä luen kirjoja ja mietin niitä, mutta nekin minua rupeavat väsyttämään."
"Ei mikään ole loputonta", sanoi Helena hiljaa. "Elämä on täynnä yhä uusia alkuja — eiköhän niin?"
"Ah, se on vain puhetta — pelkkää typeryyttä", sanoi rouva Dale vähän kärsimättömästi. "Minä en milloinkaan voi alkaa uudestaan."
"Mutta Jumala voi."
Helena ei saattanut olla tekemättä tuota muistutusta.
Rouva Dale katsoi häneen.
"Minä olen kadottanut uskoni Jumalaan, ja kuitenkin —"
Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka hän kurkotti Helenalle.
Se oli Greetan resepti.
"Hymyilkää tälle, jos tahdotte, mutta se on tuottanut minulle niin suunnattoman paljon muistoja, etten minä uskalla väittää, ettei ole Jumalaa. Minä luulen, että tämä on erään teillä palvelevan pienen tytön tuote. Oliko se hänen oma ajatuksensa?"
"Kokonaan; mutta tuossa pienessä viestissä on suuria totuuksia, rouva
Dale."
"Niin on", sanoi rouva Dale, joka sitten rupesi puhumaan muista asioista.
"Greeta", sanoi Helena kotimatkalla sisarelleen, "on todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja. Olkoon hänen käytöksensä kuinka kummallinen hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin ne ominaisuudet, joita tarvitaan menestymistä varten, nimittäin intoa ja kestäväisyyttä."
"Niin", sanoi Joyce, "mutta me olemme ottaneet hänet pieneksi palvelustytöksemme, emmekä lähetyssaarnaajaksi. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että hän osottaa intoa ja kestäväisyyttä meidän palveluksessamme myöskin. Hänen lattiaharjansa rapina saattaisi kuulua melkein kilometrin päähän."
Kevät muuttui vähitellen kesäksi, ja kun heinä juuri oli tehty, kohtasi
Greetaa suuri suru.
Hän oli käynyt asialla eräänä päivänä, ja kun hän toi teen sisälle, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Helena kirjoitti kirjeitä, joitten piti mennä iltapostissa, mutta kun Joyce teen juotuansa tuli kyökkiin, istui Greeta rahilla lieden luona esiliina silmien edessä, ja koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä.
"No mikä nyt on?" kysyi Joyce vähän terävästi. "Oletko rikkonut jotakin?"
Greeta nousi jakkaraltaan ja katsoi hyvin surullisena Joyceen.
"En, neiti, minä itse olen saanut syvän surun, jota en milloinkaan, en milloinkaan voi voittaa."
Joyce istahti kyökin pöydän syrjälle ja valmistautui pitempään keskusteluun. Hän piti todellisesti Greetasta, mutta hän ei samalla myötätuntoisuudella ottanut osaa hänen tuumiinsa kuin Helena.
"No, Greeta, mitä se nyt on? Onko joku kuollut?"
"Ei, jotakin paljon pahempaa. Ystäväni on minut hylännyt."
"Hyvä lapsi, sepä oli ikävä! Joku lontoolainen ystäväkö?"
"Ei, neiti. Ellen, joka on kartanossa."
"Ethän sinä häntä ole kauan tuntenut. Mutta miksi hän on sinut hylännyt?"
Greeta pyyhki silmiänsä esiliinallaan; ja sitten tuli selitys, jota nyyhkytykset yhä seurasivat.
"Se on niin, neiti, — se on niin äkkiä yllättänyt minut, että tunnen itseni ikäänkuin sokeaksi sitä ajatellessani. Minä ja Ellen olimme tehneet ystävyyden liiton koko elämäksemme. Minä rupesin saamaan hänet mieltymään pakanain asiaan, ja hän antoi minulle joku päivä sitten 25 penniä lähetyssukkaani. Meidän piti kasvaa yhdessä, ja minä kerroin hänelle kaikkea. Ja kun te ja Helena neiti olisitte kuolleet, niin meillä oli aikomus lähteä Lontooseen ja valmistautua lähetystyöhön. Niin me olimme suostuneet, neiti. En minä koskaan ole unohtanut Elleniä rukouksissani — en kertaakaan — ja kun minä sanon 'Isä meidän', ajattelen Elleniä ja minua. Ymmärrättehän, neiti, kun meitä on kaksi, tuntuu se lause niin selvältä. En ole koskaan ymmärtänyt, keitä tarkoitettiin, kun sanottiin 'meidän'. Ja minun ja Ellenin sydämmet olivat aivan kuin luodut toisiansa varten. Minä sanon usein hänelle: 'Ellen', sanon minä, 'sinä kuuntelet ja minä puhun; eikö se ole niin kuin ollakkin pitää?' Ja hän sanoi aina, 'on', sitten kuin minä olin opettanut häntä niin tekemään. Ja minä olin ajatellut, neiti, että te olisitte antanut minun lähteä kuorma-ajurin mukana jonakin päivänä kaupunkiin, niin minä olisin ostanut oikein kauniin myssyn Ellenille ja lahjoittanut sen hänelle. Olen aina sanonut, että säpsä kaunistaisi häntä. No niin, neiti, minä menin kylään tänään, pannakseni teidän kirjeenne postiin, ja minä kuljin niittypolkua, sillä se on lyhempi eikä siellä ollut härkiä, ja silloin näin Ellenin istuvan porraspuulla. Nuori mies seisoi hänen vieressään. Minä menin hänen luoksensa juuri niinkuin tapani aina on; mutta silloin tuo nuori mies sanoi suoraan vasten silmiäni: 'Mikä variksenpelätti tuo on, Ellen?' Ja Ellen nauroi, vaikka hän samalla kävikin tulipunaiseksi kasvoistaan. 'Se on Greeta Perkins', sanoi hän, 'hän palvelee Ivyn huvilassa.' 'Olen Ellenin ystävä', sanoin minä, ja katsoin terävästi häntä silmiin. 'Ja Ellen, minä tahdon sanoa sinulle sanan.' Ellen kiekahutti päätään, tiedättekös neiti, ja sanoi: 'Olen estetty tänään, etkö sitä näe?' 'Minä näen, että sinä täällä istut joutilaana, vieraan nuoren miehen parissa', sanoin minä. Silloin hän kääntyi minuun ihan suuttuneena ja sanoi: 'Mene sinä tiehesi äläkä huoli siitä, mitä minä teen. Ei minulla ole mitään halua seurustella sinun kanssasi enään'. Ja sitten hän nauroi ja poika nauroi myöskin, ja minä sanoin: 'Onko tarkoituksesi tehdä loppu meidän ystävyydestämme, Ellen?' Hän noikkasi, ja minä tulin kotiin särjetyin sydämmin. Hän on vieras, joka tuli auttamaan herra Websteriä heinänteossa; ja Ellen rupeaa heti hyviin väleihin hänen kanssaan ja jättää minut. En minä olisi voinut uskoa, että hän minulle nauraisi — en olisi sitä uskonut — ja kaikki tulevat vuotemme, jotka meidän piti yhdessä viettää — ne ovat nyt menneet hukkaan, eikä hän pidä enään minusta. Ei minulla ole ainoatakaan ystävää koko avarassa maailmassa, ja voi, neiti, minä en milloinkaan olisi voinut uskoa, että Ellen olisi saattanut tehdä niin!"
"No Greeta, ei siitä ole niin suurta haittaa. Lohduta mielesi! Tuo nuori mies lähtee pian tältä seudulta pois, ja Ellen tulee silloin luoksesi jälleen."
"Ei koskaan, neiti, ei koskaan! Minä en häntä pyytäisikään. Minä en milloinkaan enään voisi häneen luottaa."
"No sitten ei sinulla ole mitään vahinkoa, vaikka sellainen ystävä onkin mennyt. Maailmassa löytyy toisia tyttöjä, yhtä hauskoja kuin hän."
"Mutta minä pidin hänestä niin paljon", nyyhkytti Greeta. "En voi milloinkaan tulla ystäväksi kenenkään muun kanssa. Hän oli palvelustyttö samoin kuin minäkin, ja meillä oli niin paljon yhteistä, ja me saatoimme puhua emännistämme, ja mitä meillä oli päivälliseksi, ja mitä vaikeuksia meillä oli uunin tähden, ja kissoista ja koirista ja hiiristä; oi ei, neiti, minä en milloinkaan voi löytää toista Elleniä, ja hän on särkenyt sydämmeni!"
Ei Joyce eikä Helena voinut häntä lohduttaa. Hän itki sinä iltana kunnes nukkui. Ja Ellenin uskottomuus raskautti häntä joka päivä ja joka hetki.
"Mitä se sinua hyödyttää, että tuolla tavalla yhä suret", sanoi hän itselleen eräänä kauniina kesäkuun päivänä. "Parempi on, että teet kuin Albert Edvard, ettet puhu mitään huolistasi, jotka sinua kohtaavat. Se syö ja makaa eikä ajattele pettymyksiään. Ja sitäpaitsi ei löydy ketään, joka huolii siitä, onko sydämmesi särkynyt vai ei. Aurinko loistaa yhtä kirkkaasti ja kukkaset yhä kasvavat, eikä kesä muutu talveksi vilvoittaaksensa sinun tunteitasi. Sinua on häpeämättömästi kohdeltu, se on kyllä tosi, mutta päätä, että kuljet tietäsi yksin, kunnes tulet aikaihmiseksi. On kummallista, miten paljon ihminen voi tehdä, kun hän oikein päättää!"
Ja sitten kuin Greeta oli tehnyt tämän päätöksen, osotti hän iloansa oikein spartalaiseen tapaan; mutta hänen valoisa hymyilynsä oli muuttunut kovaksi irvistykseksi, eikä Joyce kauemmin jaksanut sitä nähdä.
"Oi, Greeta hyvä, älä irvistä noin!" huudahti hän; ja Greetan urheus lannistui heti.
"Oi, neiti, minä vain koetan olla iloinen. En aio itkeä enään."
"Sepä on hauskaa kuulla. Ellen ei ansaitse sitä, että häntä niin paljon suret; mutta ei sinun sentähden pidä alituisesti nauraa. Ei se ole luonnollista."
"Ei, neiti, ei olekkaan. Minä näennäisesti koetan nauraa, vaikka sisällisesti itken. Mutta pian se ehkä onnistuu paremmin, kun minä oikein täyttä totta koetan."
Kaivatessaan Ellenin seuraa, kääntyi hänen koko huomionsa vanhaan Job Somersiin, ja milloin hänellä oli vapaa iltapäivä, vietti hän sen aina ukon tuvassa, jota hän siivosi ja puhdisti.
"Ja neiti", sanoi hän Helenalle, "me rukoilemme vähän yhdessä, ja se on hyvin lohduttavaa. Sillä hänellä on ollut paljon huolia, vanhalla mies paralla, melkein yhtä paljon kuin hänen nimikollaan raamatussa. Me luemme hänestä, ja mitä ei voi sovittaa tuohon vanhaan mieheen, se sopii minulle, ja niin tuntuu ikäänkuin jokaikinen luku olisi juuri kirjoitettu meitä varten."
"Mutta Greeta", sanoi Helena, "minä en luule, että huokaus ja huolten valitteleminen on miksikään hyväksi teille kummallekkaan. Minä luulin, että sinä tahdoit tulla Jumalan sanansaattajaksi, joka tahtoo lohduttaa ja rohkaista toisia ihmisiä."
Greeta katsoi Helenaan ääneti ja poistui sitten sanaakaan sanomatta.
Mutta hän oli läksynsä oppinut; ja seuraavalla kerralla, kun hän meni
Jobia katsomaan, pani hän sen käytäntöön.
"Hyvää päivää, herra Somers. Kuinka voitte? Huononlaisestiko? Mutta minun mielestäni te olette hiukan terveemmän näköinen."
"En ole", sanoi vanhus päätään pudistaen; "en tule koskaan paremmaksi, ja Bill on ruvennut käymään lauluharjoituksissa illoin. Sanovat hänellä olevan kauniin äänen, mutta minun on hirveän ikävä istua täällä yksin. Aivan yksin!"
"Niin kai, mutta, herra Somers, minä en aio huokailla enkä valittaa nyt enään. Minä olen ollut paha tyttö, sillä olen unhottanut, miksi aion tulla täysi-ikäisenä. Ja minä olen kokonaan unohtanut laulavan sydämmen, joka teidän täytyy hankkia itsellenne niin pian kuin suinkin."
"Mitä ihmeellistä se on? Jos Bill luulee osaavansa laulaa, niin hänen vanha isänsä ei sen vuoksi siihen pysty."
"Kyllä, siihenpä te juuri pystyttekin, ja se minun olisi pitänyt sanoa teille jo aikoja sitten. Mutta minä olin liian kiintynyt omiin huoliini. Tunnettehan te todellakin kipua sydämmessänne, eikö niin?"
"Tunnen, tyttöseni, se on varma."
"Siis minä tahdon teille sanoa, miten siitä pääsette. Te annatte sydämmenne vain Jeesukselle Kristukselle, niin hän sen kyllä parantaa. Katsokaa, asia on tällainen: Kun hän tuli maailmaan, kuten muistatte, kulki hän ympäri ja paransi sairaita ihmisiä. Jos hänen luoksensa tuli joku, jolla oli sairas ruumis, niin hän sen paransi. Nyt meidän päivinämme hän kulkee ympäri ja parantaa sairaita sieluja. Tietysti me emme näe hänen sitä tekevän; se tapahtuu niin ääneti ja hiljaa, mutta hän tekee sen kaikissa tapauksissa. No, ettekö tahtoisikin saada sieluanne parannetuksi?"
"Ei minun sielussani ole mitään vikaa", vastasi vanhus ärtyisesti.
"Oi, herra Somers, siinä se vika juuri on. Sielunne tai sydämmenne, se on juuri sama asia. Te sanoitte, että se on sairas. Löytyy koko joukko ihmisiä, joitten sielu on sairas, eikä niitä varten löydy mitään parantavia lääkkeitä, sillä Jeesus Kristus ei tahdo, että kukaan muu kuin hän itse niitä parantaisi. No, kukahan ottaa teidän sielunne hoitoonsa, herra Somers?"
"Minä itse", vastasi vanhus reippaasti, "se on minun asiani eikä kenenkään muun."
"Luulenpa, että se on sangen vaikea tehtävä teille", sanoi Greeta päätään pudistaen. "Minä luulen, että siellä tarvitaan suuremmoinen puhdistus, niin kuin tässä huoneessakin, jonka minä olen tehnyt niin siistiksi ja puhtaaksi. Minusta näyttää", jatkoi hän, "ikäänkuin sielut olisivat huoneitten kaltaisia. Ne eivät ole sopivia asunnoiksi, ennenkuin Herra saa ne puhdistaa sisältä ja ulkoa, tomuttaa ja pestä pois kaiken lian, niin, panna toimeen oikein perinpohjaisen siivouksen. Ja arvelenpa, että vielä sittenkin, kun hän niissä asuu, hänen täytyy niitä siivota ja puhdistaa joka päivä. On aina niin paljon tomua, likaa ja kaikenlaista roskaa, joka lentää sisään ovista ja ikkunoista, ja jos päiväkin menisi ohitse ilman puhdistusta, niin uskallan sanoa, että siellä juuri olisi ihana siivo."
"Sinä olet kummallinen pieni tyttö", sanoi Job, "en voi oikein seurata sinun puhettasi!"
"Minä kerron vain tavasta, millä teidän sielunne voi tulla terveeksi ja onnelliseksi", toisti Greeta. "Jos Jeesus asuu sydämmessänne, niin tiedän, että voitte erittäin hyvin."
Bill astui sisään ja keskustelu keskeytyi. Hän katsoi Greetaan hyväntahtoisesti hymyillen.
"Sinä olet kelpo tyttö", sanoi hän, "olet siistinyt tupamme kauniiksi."
"Niin, te täällä siivottomuutta teette, sitten kuin minä olen lähtenyt", sanoi Greeta nostaen leukansa pystyyn. "En käsitä, miten saatte huoneen niin likaiseksi."
Hän osoitti aina jonkunlaista etevämmyyttä Billiä kohtaan. Bill näytti hänestä niin karkealta ja kömpelöltä, että hän menetti kärsivällisyytensä hänen suhteensa. Nyt Bill seisoi keskilattialla suu auki, ja kihnuttaen molemmilla karkeilla käsillään paksua tukkaansa hän jupisi:
"Meillä pitäisi olla täällä naisväkeä panemassa kuntoon ja pitämässä järjestystä."
"Ei", sanoi hänen isänsä, "me tulemme hyvin toimeen ilman niitä."
"Kyllä tulettekin", sanoi Greeta rohkaisevasti, samalla kun hän valmistautui lähtemään; "ja minä palaan pian taas luoksenne, herra Somers. Tehkää niin, kuin minä olen sanonut teille! Se on varsin helppoa, kun vaan oikein päätätte."
YHDEKSÄS LUKU.
Takaisin Lontooseen.
Eräänä maanantai-aamuna Greeta keitti vadelmahyytelöä Helenan johdolla. Joyce oli lähtenyt viikonpäiviksi muutamien ystävien luo, ja Helena oli yksin kotona. Hän oli juuri lähtenyt kyökistä ja mennyt ylös portaita tuodaksensa muutamia pergamenttikappaleita hyytelöpönttöjen peitteeksi, kun Greeta kuuli hirveän rominan ja sen perästä raskaan putoamisen. Greeta syöksähti ulos kyökistä ja näki kauhistuksekseen, että hänen neitinsä oli syöksynyt alas portaita ja pudotessaan lyönyt päänsä laudoituksen nurkkaan. Hän makasi tainnoksissa, ja veri tippui hiljakseen päässä olevasta haavasta. Silmänräpäykseksi Greeta kadotti kaiken ajatusvoimansa. Hän hyökkäsi ulos portille huutaen: "Auttakaa! Murha! Varkaita! Tulipalo!"
Ei kukaan kuullut hänen huutoansa, "ja", sanoi hän jäljestäpäin, "hyvä se oli, sillä minä huusin pelkkiä valheita. Oikeat sanat eivät tahtoneet tulla esille, vaikka kuinka olisin koettanut. Minä olin niin pelästynyt ja tiesin, että oli tapahtunut mitä pahinta, ja siksi en tahtonut löytää tarpeeksi voimakkaita sanoja kauhistukselleni."
Kun ei mitään apua tullut, tointui hän jälleen ja koetti nostaa Helenaa lattialta, mutta havaitsi, ettei hän jaksanut. Sen sijasta hän meni tuomaan lämmintä vettä ja sienen, jolla hän hautoi haavaa; ja sidottuansa suuren nenäliinan haavan kohdalle ja pantuansa tyynyn Helena neidin pään alle, juoksi hän ulos. Albert Edvard syöksyi hänen mukaansa iloisesti haukkuen, mutta se lähetettiin heti takaisin.
"Jää neidin luo, sinä paha koira, siksi kunnes tohtori tulee."
Albert Edvard lähti takaisin ja pani häveten maata Helenan jalkojen juureen. Greeta riensi rouva Timsonin luo, joka onneksi oli kotona.
"No hyvänen aika!" huudahti hän kuultuaan asian laidan; "minä heti menen hänen luoksensa, sen raukan. Paras on, että tuot lääkärin niin pian kuin mahdollista, sillä minä tiedän, että ihminen voi verenvuodatuksesta kuolla, ellei saa apua. Tohtori Nairns asuu lähinnä, mutta hänenkin luoksensa on kokonainen penikulma. Juokse Bedfordille, hän ehkä lähettää poikansa hevosella. Mutta mitä teetkin, niin joudu, Greeta."
Sitä ei tarvinnut muistuttaa Greetalle. Hän meni matkaan kuten tuulispää; mutta oi, Bedford itse ja kaikki hänen miehensä olivat ulkona leikkuupellolla.
"Osaatko ratsastaa, tyttöseni?" sanoi rouva Bedford. "Meillä on poni tallissa. Minä voin panna säkin sen selkään, ja sinä saat sen lainata aivan mielellään."
Greeta meni talliin ja katseli pelästyneenä valkoista ponia.
"Voinko toista vertaa nopeammin päästä perille tuolla?"
"Kyllä tietysti. Katsos tässä, pian panemme suitset sen suuhun. Mutta, siunatkoon sinua, tyttö, ethän sinä tuolla tavalla saata lähteä Ferndaleen ilman hattua!"
Greeta tapaili huolestuneena kädellään myssyänsä, mutta rouva Bedford sieppasi erään hatun ja painoi tytön päähän sen. Sitten auttoi hän Greetaa istuutumaan ponin selkään. Mutta se oli hirveä silmänräpäys tälle tottumattomalle ratsastajattarelle, kun hevonen lähti liikkeelle; ja ennenkuin oli ehditty veräjälle, oli hevonen jo ruvennut juoksemaan täyttä laukkaa, viskaten Greetan suin päin vanhaan olkiläjään. Hän nousi heti jaloilleen. Paitsi kovaa tärähdystä oli hän muuten ihan loukkautumaton, mutta häntä ei mikään enää olisi saanut uudestaan astumaan hevosen selkään.
"En ole saanut sääriä ratsastamista varten", selitti hän, "ja nyt en tahdo hetkeäkään hukata enään, vaan juoksen suoraa päätä tohtorin luo."
Ja pois hän syöksähti, pieni kummallinen olento pumpulihameessa, vyöliina edessä ja hattu päähän painettuna. Hän huomasi piankin, että liian suuri vauhti oli erehdys, sillä siten hän ei kestäisi päähän asti, ja sen vuoksi hän nyt kulki tasaista vauhtia. Oi miten hirveän pitkä tie tämä oli! Aurinko paahtoi, ja Greeta pelkäsi, että hänen voimansa loppuisivat ja hän nääntyisi hengästyksestä. Yhäti hän pyrki eteenpäin, ja vihdoin hän kohotti taivasta kohti hikipisaroista kosteat kasvonsa:
"Oi Jumala, minä rukoilen sinua, auta minua kestämään loppuun asti, sillä onhan kysymys minun neitini hengestä. Minä rukoilen sinua, tee tie lyhemmäksi taikka minun jalkani väkevämmiksi!"
Juuri silloin tuo armottomasti polttava aurinko piiloutui molemmin puolin tietä kasvavan metsän varjoon; oliko se vastaus hänen rukoukseensa? Greeta uskoi sen ja hymyili tyytyväisenä, samalla kuin hän rivakasti jatkoi matkaansa. Vihdoin hän pääsi kaupunkiin. Ihmiset töllistelivät häntä, kun hän tuli suurelle kadulle läähättävänä ja tomuisena. Ainoastaan kerran hän seisahtui saadaksensa selvää tohtorin asunnosta.
Mutta kun hän sinne pääsi perille, niin hän tuskin saattoi tehdä asiastaan selvää. Onneksi oli tohtori juuri palannut sairaskäynneiltänsä ja tuli nyt itse tapaamaan tyttöä.
"Oletko tullut Sundalesta? Sinne on hyvin pitkä matka. Joku tapaturma?
Vai niin. Levähdä nyt, tyttöseni, istu tuohon!"
Greeta hoiperteli puolelta toiselle.
"Herra tohtori", läähätti hän, "minun jalkani ovat aivan poissa suunniltaan."
Hän ei muistanut enään mitään, sillä hän kaatui lattialle tainnoksiin; ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin tohtori sai hänet jälleen tointumaan.
Niin pian kuin tyttö saattoi kertoa, mitä oli tapahtunut, käski tohtori heti valjastaa hevosen, antoi Greetan nousta rattaille viereensä ja kiirehti sitten Sundaleen.
Alussa Greeta tunsi itsensä niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut puhua mitään, mutta pian kyllä hän jälleen saavutti entisen puhetaitonsa.
"Te käsitätte, tohtori, että hevonen olisi tuonut minut pikemmin perille, mutta en minä ole kasvatettu ratsastajaksi, sillä minä tulen Lontoosta, herra tohtori, ja siellä käytetään hevosia tavallisesti vaunujen edessä. Jos olisin tietänyt, että ratsastustaitoa tarvitaan, kun ollaan palveluksessa, niin minä olisin koettanut sitä oppia. Olen nähnyt sirkustyttöjä, jotka eivät pitäneet ratsastusta ollenkaan vaikeana, mutta minä en Lontoossa sattunut tutustumaan hevosväkeen. Minun olisi tullut pidättää ponia, mutta se otti sellaisen harppauksen, että en joutunut mitään ajattelemaankaan, ennenkuin makasin olkiläjässä. Kunpa nyt vaan neitini ei olisi kuollut!"
Kiihkeä nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Tohtori Nairns koetti hymyillen lohduttaa häntä.
"Minä uskallan vakuuttaa, että me tapaamme hänet pystyssä ja reippaana", sanoi hän. "Ehkä hän oli vain hetkeksi pyörtynyt."
Greetan kasvot kävivät heti iloisiksi.
"Niinkö luulette, tohtori? Ehkä olette oikeassa; mutta se oli hirveä näkö. Oletteko nähnyt monta tainnoksissa olevaa naista, tohtori? Voivatko he nousta ylös seuraavana päivänä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut?"
"Kyllä välistä."
"Mahtanee olla hirveän hauskaa osata tehdä ihmisiä terveeksi", jatkoi Greeta. "Te teette aivan samoin kuin Herran Jeesuksen oli tapana tehdä. Nyt hän on jättänyt ihmisten sairaat ruumiit teille, eikö niin, herra tohtori? Ja sillä välin hän hoitaa heidän sairaita sielujansa. Ja minä koetan myöskin auttaa. Ei tarvitse olla erittäin taitava mennäksensä noutamaan lääkäriä tahi sanomaan mistä se on löydettävä; mutta minä koetan sanoa heille, mihin heidän on meneminen saadaksensa parannusta kipeille sydämmillensä, ja sen semmoista, ja tohtori, eikö se ole hyvä, ettei Herra asu kokonaisen penikulman päässä meistä kuten te?"
Tohtori Nairns teki sen havainnon, että hänellä oli "omituinen pikku luonne" vieressään. Mutta Greetan yksinkertainen usko liikutti häntä, samoin kuin kaikkia muitakin, joiden kanssa tyttö joutui tekemisiin. Tohtori ei tiuskaissut hänelle, vaan antoi hänen rauhassa jutella, ja niin he vähitellen tulivat Sundaleen.
He tapasivat Helenan vielä tainnoksissa, mutta rouva Timsonin oli onnistunut saada hänet ruokasalin sohvalle, ja tohtorin avulla he nyt kantoivat hänet yläkertaan hänen omaan huoneeseensa ja omaan vuoteeseen.
"Aivotärähdys", sanoi tohtori, kun hän oli sairasta tutkinut. "Sinun täytyy sähköttää hänen sisarelleen ja pyytää häntä kotiin. Paras on myöskin hankkia tänne sairaanhoitajatar", sanoi hän Greetalle. Mutta tätä toista käskyä Greeta pani vastaan.
"Herra tohtori, minä olen paras sairaanhoitaja, ja jos Joyce neiti tulee kotiin, niin hoidamme hänet mainiosti. Minä olen hoitanut tätiä, joka oli raajarikko, aina siitä asti kuin olin pieni lapsi, ja minä tein kaikkea hänen puolestaan. Hän ei milloinkaan kyennyt kävelemään, ei milloinkaan, tohtori."
"No niin, hyvä on", sanoi tohtori. "Lähetä noutamaan hänen sisartaan, niin hän saa asiasta päättää."
Nyt sähkötettiin Joyce neidille, ja hän tuli kotiin jo samana iltana. Sitten seurasi muutamia levottomia päiviä ja öitä. Greeta näytti parhaimmat ominaisuutensa. Joyce kielsi häntä puhumasta sairashuoneessa, ja kun hänen pieni liikkuva kielensä oli vaiti, osottautui hän hiljaiseksi ja taitavaksi sairaanhoitajaksi. Helenan parantuminen kävi hitaasti. Kun hän sen verran voimistui, että saattoi olla ylhäällä vuoteestaan, määräsi lääkäri ilmanmuutosta. Sisarukset miettivät sinne ja tänne, miten heidän varansa menoihin nähden riittäisivät, ja lopulta he päättivät lähteä Bournemouthiin.
Kun päätös oli tehty, tahtoi Joyce keskustella Greetan kanssa.
"Ei meillä ole varoja ottaa sinua mukaan, Greeta, ja sinä olet liian nuori jäämään tänne yksin. Me aiomme lukita asuntomme. Nyt on kysymys vain siitä, mihin sinun jättäisimme?"
Greeta parka seisoi siinä aivan alakuloisena.
Joyce jatkoi:
"Sinä olet ollut pieni uskollinen ja hyvä palvelustyttö, emmekä me tahdo sinua kadottaa. Olemme ajatelleet, että sinä mahdollisesti satunnaisesti saisit paikan jonkun luona siksi aikaa kuin me olemme poissa — ja nyt olemme saaneet tietoomme sellaisen paikan. Rouva Dale, joka kävi luonamme eilen, palaa Lontooseen ja on tarjoutunut ottamaan sinut mukaansa. Jos tahdot lähteä hänen kanssaan, niin hän haluaisi tavata sinua tänään iltapäivällä. Me ajattelimme, että sinä ehkä mielelläsi tahtoisit tavata Lontoon ystäviäsi jälleen. Ja kun sitten palaamme takaisin, tulee sinun olla täällä meitä vastassa."
"Voi neiti, kuinka kauan te viivytte poissa?"
"Kaksi kuukautta mahdollisesti. Emme tiedä aivan varmaan."
"Mutta, neiti, tahtooko rouva Dale, että minä hänen ruokansa valmistan? Tiedättehän, etten minä vielä ole niin taitava; te laitatte aina itse pasteijat ja makeisleivokset."
"En luule, että sinua ruoanlaittoon käytetään."
"Kyllä koetan, neiti, parastani." Greeta oli hyvin vakava, ja vielä vakavammalta hän näytti, kun hän lähti Mallowin kartanoon. Hän ei ollut käynyt siellä sitten kuin Ellen oli käyttäytynyt niin pahoin häntä kohtaan, ja hän mietti, mitä hän sanoisi, jos tapaisivat toisensa.
Tiellä hän kohtasi vanhan Job Somersin, joka tulla kompuroitsi kahden kepin nojalla muutaman askelen päässä tuvastaan.
Albert Edvard, joka tavallisuuden mukaan seurasi Greetaa, teki hurjan hyökkäyksen ukon jalkoja kohti, mutta se oli vain tuttavallisuutta, ja vanhus tervehti sitä iloisesti hymyillen.
"Se on pieni oiva koira, ja minä ilostun aina nähdessäni sen, sillä silloin tiedän, että minun säntillinen pieni siivoojani ei ole kaukana."
"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi Greeta vakavasti. "Tuskin tiedän, mitä minulle nyt tapahtuu. Tämä on semmoinen kolaus, josta en vielä ole selvinnyt. Minun neitini lähtevät pois eivätkä tarvitse minua; ja kaksi kuukautta on pitkä aika, herra Somers, ja minusta on hyvin vaikea tehdä työtä toisessa paikassa."
"Rakas lapsi!" huudahti vanhus, "Bill ja minä tulemme paljon sinua kaipaamaan. Eilen viimeiseksi hän sanoi, että hän ehkä joskus pyytäisi sinua jäämään meille ainiaaksi. Hän pitää paljon siisteydestä ja hienoudesta."
Greetan ajatukset olivat niin kiinnitetyt hänen elämänsä uuteen vaiheeseen, ettei hän käsittänyt ukon puheen täydellistä merkitystä.
"Bill saa itse pitää tuvan siistinä, siksi kunnes palaan takaisin", sanoi hän. "Minä tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin menen, mutta nyt, herra Somers, täytyy minun kiirehtiä rouva Dalen luo."
Kun hän saapui kartanoon, avasi Ellen hänelle oven. Hetkisen molemmat tytöt katselivat toisiaan ääneti, mutta Ellenin posket olivat tulipunaiset, ja uhmaavasti päätään nytkähyttäen hän koetti peitellä nähtävää hämmennystään.
Greeta sitävastoin seisoi siinä pää pystyssä ja sanoi äänellä, varmalla niinkuin kallio:
"Minä pyydän tavata rouva Dalea."
Sanaa sanomatta Ellen vei hänet rouva Dalen huoneeseen.
Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan.
"Neitisi ovat kaiketi puhuneet sinulle, Greeta, minun tuumistani, vai miten? Tahtoisitko lähteä mukaani?"
"Kyllä, hyvä rouva, mutta minkälaiseen toimeen? Tahdon halukkaammin tulla teidän luoksenne kuin kenenkään muun."
"Minulla on vanhanpuoleinen palvelija, joka toivoisi saavansa tytön avukseen. Ei sinun tarvitse ensinkään olla kyökissä muuten, paitsi ruoka-aikoina. Minä tahdon vakavan, siivon tytön, joka tekee mitä käsketään, ja minä otan mielelläni sinut niiksi kahdeksi kuukaudeksi, joina neitisi ovat poissa. Sitten minä luultavasti lähden ulkomaille."
"Minä luulen, että olen vakava", sanoi Greeta miettivästi. Hän ei luottanut itseensä nyt aivan yhtä varmasti kuin ennen. "Ja kyllä minä koetan olla vaiti. Neitini sanovat, että kieleni on minun pahin vikani, kun minä niin paljon puhun, mutta minä koetan olla sanomatta mitään toisille, jos te niin tahdotte. Ja minä lupaan, etten teille puhu mitään, ennenkuin te ensin puhuttelette minua. Minä luulen, että jos niin päätän tehdä, niin minä myöskin voin päätökseni perille viedä."
"Siitä olen vakuutettu", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Kuulin, että neitisi lähtevät jo tulevalla viikolla. Minä lähden kaupunkiin torstaina ja toivon, että silloin tulet mukaani."
"Kiitoksia, rouva. Kyllä minä todellakin tahdon sitten koettaa parastani."
Greeta lähti huoneesta eikä nähnyt varjoakaan Ellenistä, ennenkuin hän tuli puutarhan veräjälle; mutta siinä seisoi hänen entinen ystävänsä, jonka muoto ilmaisi, että häntä suuresti hävetti.
"Sinä voit hyvin jäädä minun luokseni tänään, Greeta", mutisi hän.
Greeta seisoi paikallaan ja katseli häntä vakavin ilmein.
"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi hän juhlallisesti, "nyt sanon sinulle hyvästi, Ellen. Minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja myöskin sitä, ettet milloinkaan saisi sellaista ystävää, joka on sinun tapaisesi. Minä annan anteeksi, että minusta luovuit, mutta minulla ei enään ole sinulle mitään sanomista."
"Se oli kaikkityyni Ned Thorpen syy", sanoi Ellen innokkaasti. "Ja hän on nyt poissa, Greeta, eikä palaa enää, ja minä olen kuullut, että hän pian menee naimisiin. Ja minä olen niin pahoillani, Greeta, sillä minä pidin sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta tytöstä, joita tunnen."
Greetan vanha auringonpaisteinen hymy palasi heti takaisin.
"Ajatteletko todellakin niin, Ellen? Oi kuinka olen iloinen! Tahdotko todellakin tulla ystäväkseni jälleen?"
"Niin totta kuin tässä seison", vakuutti Ellen. "Ja minä olen kovin pahoillani siitä, että lähdet Lontooseen. Minä toivoisin, että rouva Dale ottaisi minut myöskin mukaansa. Etkö voi pyytää, että hän sen tekisi? Sinä ja minä sopisimme hänelle hyvin."
Greetan silmät loistivat.
"Kyllä sopisimme; mutta hänellä on toisia palvelustyttöjä, Ellen, ja minä olen aivan kauhistuksissani, sillä en minä ole koskaan ollut yhdessä oikeitten palvelustyttöjen kanssa ennen, eikä minulla ole aavistusta siitä, minkälaisia ne ovat. Oi Ellen, kuinka iloinen olen siitä, että me taas olemme ystäviä!"
Ja ihastuksissaan Greeta syleili Elleniä ja suuteli häntä, ja sitten he lupasivat kirjoittaa toisilleen ainakin joka pyhä.
Greetasta tuntui kuin hän olisi kävellyt ilmassa, niin keveä oli hänen sydämmensä sinä iltapäivänä.
"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi hän Helenalle. "Minä olen niin kiihtyneessä tilassa, että teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä nauran. Ellen on selvittänyt asiat ja nyt olemme samalla kannalla kuin ennen, ja tiedättekös neiti, minun sydämmeni on ihan tulvillaan. Se on ollut niin tyhjä siitä asti kuin Ellen minut hylkäsi. Ja kuulkaas neiti, rouva Dale ottaa minut mukaansa tulevana torstaina."
Seuraavalla viikolla Greetan oli hyvin kiire. Oli niin paljon, jota tuli laittaa kuntoon. Eräänä päivänä hän meni vanhan Jobin luo jäähyväisvierailulle, kuten oli luvannut, ja silloin tuli häntä vastaan sama vanha rihkamakauppias, jonka kanssa hän kerran ennen oli puhunut vakavia sanoja. Nyt hän iloksensa sai kuulla, että ne sanat olivat itäneet ja juurtuneet.
"Te sanoitte minulle, että palaisin kertomaan teille, jos vanha kuollut sieluni tulisi eläväksi jälleen", sanoi hän. "Minä tuskin uskoin, että minulla olisikaan sielua, ennenkuin te sen minulle kerroitte; mutta siinä kun kuljin tietäni eteenpäin, oli ajatukseni lakkaamatta kiinni siinä, mitä olitte puhunut, enkä saanut yöllä unta. Seuraavana päivänä ja vielä sen jälkeisenäkin olin synkkä ja alakuloinen, sillä minä ajattelin äitiäni, joka oli maannut haudattuna kirkkomaassa jo kolmekymmentä vuotta tahi enemmänkin; hän oli hyvin jumalinen ihminen. Ja minä rupesin muistelemaan raamatunlauseita, joita hänen oli tapana minulle lukea. 'Tulkaa minun tyköni — — — ja minä tahdon antaa teille levon' — tämä oli yksi niistä. Ja sitten te minulle sanoitte: 'teidän tulee mennä sinne, missä saatte sielullenne parannusta', niin sanoitte; ja sitten toissa viikolla eräs naapuri vei minut mukaansa lähetyskirkkoon, ja silloin tuo kaikki taas tuli eteeni, ja kun kauan olin vastustellut ja taistellut, antauduin vihdoinkin ja lankesin polvilleni ja rukoilin: 'Herra, armahda minua syntistä ja pelasta onneton vanha sieluni'. Ja tyttöseni, hän kuuli minua, kuuli tosiaankin, ja se on ihmeellistä; ja minä uskon, että hän varjelee minua ja sieluani aina siksi, kunnes kuolema meidät erottaa, ja silloin hän ottaa minun sieluni luokseen taivaaseen."
"Oi!" huudahti Greeta huoaten ihmetyksestä ja ilosta. "Olen sanomattoman iloinen. Sanoinhan, että tulisitte onnelliseksi, enkö sanonutkin?"
"Sanoitte", vastasi vanha kauppias. "Olen teille hyvin kiitollinen, rakas lapseni, ja vieläkin kiitollisempi, jos tahdotte silloin tällöin jonkun rukouksen rukoilla puolestani, että Herra auttaisi minua kulkemaan hänen teillään, etten hänen sanaansa häpäisisi."
Näin sanottuaan hän nosti taakkansa selkäänsä ja lähti matkoihinsa.
Greeta ei tästä puhunut kenellekkään mitään, mutta hänen muotonsa oli niin ilosta säteilevä, että Joyce aivan tyytymättömänä virkkoi sisarelleen:
"Luulenpa, että Greeta on aivan tyytyväinen saadessaan jättää meidät. Luultavasti hän haluaa päästä takaisin Lontooseen. Hän on pieni kiittämätön olento, joka ei muista, mitä kaikkea olemme tehneet hänen puolestaan!"
Mutta jos Joyce olisi kuullut, mitä Greeta jutteli itsekseen ja Albert Edvardille viimeisenä iltana kyökissä, niin hän ei olisi niin ankaraa tuomiota lausunut.
"Miltä sinusta tuntuu, Albert Edvard? Nyt on loppu ja alku taas, eikö olekkin? Ja minä olen kovin pahoillani lopusta. Minä olen aina halunnut maalle, ja nyt se on tullut ja mennyt yhtä nopeasti. Sinun on helppo ottaa asiat noin levollisesti. Neidit ottavat sinut mukaansa, mutta he eivät tarvitse minua, ja minä tulen heitä hirveästi kaipaamaan."
Pieni nyyhkytys keskeytti hänen puheensa. Sitten hän jatkoi: "Mutta en minä huoli olla levoton. Ellen ja minä olemme ystäviä jälleen, ja tuo vanha kauppias on tehnyt, mitä minä pyysin, ja minä saan tavata rouva Creekin jälleen, ja minä pidän uudesta emännästäni. Ja Lontoo on hyvin kotoinen kuitenkin, ja sinä ja minä pääsemme pian jälleen kotiin, ja Albert Edvard, jos sinä tottelet neuvoani, niin teet siten kuin minäkin aion: etsit esiin parhaan puolen kaikesta. Ja nyt emme enään huoli ajatella huomista jäähyväishetkeä, sillä muuten minä rupean itkemään ja ulvomaan jo kauan sitä ennen."