KYMMENES LUKU.
Sairas kapteeni.
"Niin, rouva Creek, minä tässä olen, juuri minä! Kuinkas te voitte?
Ettekö ihmettele, että minä nyt olen täällä? Enkö olekkin kasvanut?
Olenko siistin näköinen? Minä toivon, että siltä näytän, sillä minä
olen pukenut ylleni pyhäpukuni, kun tulin teitä tervehtimään."
Greeta se oli, joka puhui. Hän seisoi tuossa pienessä karamellipuodissa, ja hänestä tuntui, nähdessään rouva Creekin ompeluvasuineen myymäpöydän takana, ikäänkuin hän olisi tässä ollut eilen.
Rouva Creek pani pois silmälasinsa ja riensi nurkkasestansa tervehtimään ja syleilemään Greetaa. "Rakas pikku ystäväni! Kukapa olisi sitä voinut uskoa? Minä aina tunsin sydämmessäni, Greeta, että sinun kävisi hyvin. Sinä olit niin vahvasti päättänyt mennä palvelukseen. Sinähän olet tullut oikein lihavaksi ja saanut ruusuja poskillesi. Annas kun oikein katselen sinua!"
Greeta kesti hyvin tarkastuksen. Hän oli puettu mustaan pukuun; valkoinen liina oli kaulassa ja valkoinen hattu päässä.
Hän ei ollut kaunis eikä voinut siksi tullakkaan; mutta hän oli terve, iloinen ja onnellinen — ja rouva Creek noikkasi hänelle tyytyväisesti hymyillen.
"Noh, kerro nyt minulle, miten olet tullut takaisin Lontooseen? Sinun täytyy tulla sisään minun pieneen vieraskammiooni ja juoda kanssani kuppi teetä, se on juuri valmista."
Hän vei vieraansa somaan puodintakaiseen huoneeseen, jossa kaikki oli kiiltävän tomutonta ja siistiä. Loimuava tuli paloi uunissa, ja juovikas kissa oikoili matolla uunin edessä. Greeta rupesi heti tekemään selkoa itsestään ja vaiheistaan.
"Olen jo ollut viikon Lontoossa", sanoi hän, "enkä ole nähnyt niin kaunista taloa kuin rouvani talo on. En olisi milloinkaan voinut uskoa, että sellaiseen taloon olisin päässyt. Se on täynnä tauluja ja verhoja ja posliinia, ja siinä on kolme porraskäytävää ja kaikissa on mattoja, ja siellä on Lucy, taloudenhoitajatar, ja Nesbitt, sisäkkö, ja minä sisäkön apulaisena. Hän on hyvin vakava eikä pidä siitä, että minä puhun paljon, ja hän on niin erinomaisen siisti ja säntillinen, että minun on vaikea tehdä hänen mielikseen, mutta Lucy on hirveän kiltti ja minun rouvani on hyvin ystävällinen. Ja tämä on minun iltapäiväni, jolloin minä saan mennä ulos, ja rouva on antanut minulle kaksi pumpulipukua. Hän sanoi, että hän tahtoo nähdä minut siistinä, ja Lucyn sisarentytär ompelee ne minulle."
"Vai niin, sinullehan käy mainion hyvin", sanoi rouva Creek rohkaisevasti, kun Greeta rupesi hengästymään. "Olen aina sanonut, että muutamat tytöt menevät yhä eteenpäin, kun toiset sitä vastoin menevät taaksepäin, ja tavallisesti riippuu heistä itsestään, mihin päin heidän matkansa käy. No miten sinä hoidat rahojasi, lapseni?"
"Minä", sanoi Greeta vähän itsetietoisesti, "en käytä rahoistani muuta kuin sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsen. Minä säästän hitaasti, mutta varmasti."
"Se on hyvä, Greeta, sillä saattaahan tulla aika, jolloin sinä niitä tarvitset; sairautta tai vanhuuden aika —"
"Eihän toki, hyvä rouva, en milloinkaan ole ajatellut itseäni." Greeta näytti ihan loukkaantuneelta. "Ei, minä en milloinkaan saattaisi olla niin ahne. Muille minä tietysti — — No niin, en voi siitä kertoa teille, mutta minä säästän kuitenkin yhä edelleen. Minä olen niin päättänyt."
"No olet kai iloinen, kun olet jälleen päässyt Lontooseen?"
"Minä sekä olen enkä ole. On niin hauskaa maalla, kun on kaikkien ihmisten tuttava. Katsokaas, siellä meidän kylässä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne minua ja sano minulle hyvää päivää taikka hyvää iltaa. Me olemme maalla kuten yksi ainoa suuri perhe; siellä on niin vähän ihmisiä, että kaikki tuntevat toinen toisensa, mutta täällä Lontoossa olen vain kuin kärpänen. Täällä on liian monta sellaista kuin minä, jotta kukaan viitsisi kiinnittää huomiota minuun. Oi, minä pidän maalla olosta. Mutta siellä ei ole niin siistiä kuin olla pitäisi, eikä siellä ole vesirattaita eikä roskarattaita eikä kadunlakaisijoita teillä, ja se on aivan hirveätä kengille. Mutta kun tulin tänne Lontooseen takaisin ja näin puodit ja kansan ja hevoset ja vaunut, niin olisinpa tahtonut syleillä kaikkia, niin iloiseksi kävin, kun näin ne kaikki jälleen. Ja kuinka rouva Jones voi ja Artturi? Tapaatteko heitä joskus?"
"Kyllä välistä. Sinun täytyy pujahtaa heidän luoksensa hetkiseksi, jos saat aikaa."
"Kyllä pujahdankin; mutta oi, rouva Creek, kuinka olen iloinen siitä, että sain oikein hyvän palveluspaikan! Tiedättekö, Nesbitt aikoo opettaa minua pöydässä tarjoilemaan. Minä vapisen jo sitä ajatellessanikin, mutta minä koetan parastani, ja jos minä osaan pidellä vateja oikein siivosti, lyömättä niitä rikki, niin tunnen itseni vallan mahtavaksi!"
Tämä oli oikein hauska vierailu. Greeta juoksi sieltä rouva Jonesin luo, ja sekä rouva että poika ottivat hänet ilolla vastaan. Palattuansa rouva Dalen taloon, vakuutti Greeta Nesbittille, että on hyvin hauskaa käydä tervehtimässä vanhoja ystäviä.
"Sillä tiedättekö, Nesbitt, minun mieleeni muistuu, minkälainen minä olin vuosi takaperin, ja sitten katson itseäni ja sanon: Oh, Greeta, sinä olit hirveän tavallinen tyttö, kun ensin menit palvelukseen! Sinä et tietänyt mitään etkä ollut mitään nähnyt, mutta nyt sinä tiedät paljon taloudenhoitoon kuuluvia asioita. Ja minä olen kovin iloinen siitä, etten nyt asu Bone Alleyssa."
Greeta ei paljon nähnyt rouvaansa. Rouva Dale oli paljon ulkona ja otti usein vieraita vastaan; mutta eräänä päivänä hän lähetti pyytämään Greetaa luokseen. Hänellä oli taas tavallinen päänsärkynsä ja hän makasi pimeässä huoneessa.
"Greeta, minä muistan, että sinä kerran puhuit hautomisesta lämpimällä vedellä. Voisitkohan hankkia minulle lämmintä vettä ja koettaa, olisiko siitä apua. Koska Nesbitt on ulkona tänään iltapäivällä, niin täytyy minun turvautua sinuun!"
Greeta oli ihastunut kunniasta, joka hänelle tapahtui. Hän lähti ja palasi muutaman hetken perästä, ja kun hän hautoi emäntänsä päätä, sanoi hän hiljaa:
"Toivoisin tietäväni varman parannuskeinon teidän päänsärkyänne vastaan. Olette saanut sydämmenne terveeksi, mutta pää on vaikeampi."
"En usko saaneeni sydäntäni terveeksi", sanoi rouva Dale vienosti hymyillen.
Greeta katsoi häneen vakavasti.
"Ja minä kun luulin! Uskoin, että toivoitte saavanne sen terveeksi, ja senpä vuoksi kerroin teille keinon."
"Niin, mutta minä en ole seurannut sinun neuvojasi, Greeta."
Greeta näytti surulliselta, mutta kerrankin hän jäi sanoja vaille.
Rouva Dale jatkoi:
"Sairaan täytyy aina luottaa lääkäriinsä, eikö niin? Ja hänen täytyy mielellään ottaa niitä lääkkeitä, joita hänelle annetaan."
"Tietysti, hyvä rouva."
"Mutta löytyy ihmisiä, Greeta, joiden on vaikea palata takaisin siihen uskoon, joka heillä on ennen ollut. He tahtoisivat mieluummin itse parantaa itsensä, jos vain tietäisivät miten. He eivät voi luopua omista ponnistuksistansa ja olla tekemättä mitään."
"Aivan samoin kuin spitaalinen kapteeni", sanoi Greeta miettivästi.
"Hän suuttui, kun häntä käskettiin ainoastaan pesemään itseänsä."
"Sinä olet hyvin perehtynyt raamattuusi", sanoi rouva Dale huoaten.
"Onko pää nyt vähän parempi?"
"Luulen että se on vähän parempi, mutta minä en jaksa puhua enään. Uskotko, Greeta, että sielujen lääkäri tahtoisi ottaa parantaakseen sairaan, joka on häntä vastustanut — pilkannut häntä — sairaan, joka kerran on ottanut hänet vastaan ja sitten jättänyt asiansa hänen vihollistensa haltuun?"
Greeta rypisteli kulmakarvojaan ja näytti hämmentyneeltä.
"Hän ei milloinkaan lähetä pois sitä, joka häntä etsii, vai mitä luulette, hyvä rouva? Muistan erään raamatunlauseen, jossa sanotaan: 'Terveet eivät tarvitse lääkäriä, vaan sairaat'".
"Siinä on kylläksi, Greeta. Kiitoksia, jätä minut nyt."
Greeta läksi ulos huoneesta siinä mielessä, että hänen emäntänsä sairas sydän ei vielä ollut saanut apua.
"Ei hän vain ole tehnyt, mitä minä pyysin häntä tekemään", sanoi hän itsekseen; ja kun hän sinä iltana polvistui rukoukseen vuoteensa ääreen, hän tavallisiin rukouksiinsa lisäsi vielä: "Ja minä rukoilen sinua, Jumala, jos se on sinun tahtosi, että osottaisit minun emännälleni tien Jeesuksen luo, sillä näyttääpä siltä, kuin hän ei vielä olisi Vapahtajaansa löytänyt!"
Muutamia päiviä myöhemmin Nesbitt kertoi Greetalle, että vierashuone asetettaisiin kuntoon.
"Rouvan veljenpoika, ainoa sukulainen, joka rouvalla on, palaa kotiin
Intiasta. Hänet on lähetetty kotiin, sillä hän on sairas."
"Luulenpa että pidän sairaista ihmisistä", sanoi Greeta; "niiden parissa tunnen olevani kotona. Nähkääs, minä olen hoitanut sairasta tätiäni koko elämäni ajan, ja minä tiedän vähän, miten sairaita hoidetaan."
"Sinulla ei tule olemaan mitään tekemistä tämän sairaan herran kanssa", sanoi Nesbitt musertavalla äänellä.
Mutta Greeta ei antanut niin pian masentaa itseänsä. Hän yhä kiihtyvällä innolla ajatuksissaan seurasi odotettua vierasta, ja saatuansa kuulla hänen nimensä — kapteeni d'Arcy — seisoi hän ihmettelystä ihan mykkänä.
"Mikä sinun on?" kysyi Lucy hyväntahtoisesti, kun he kolmisin istuivat kyökissä ja Nesbitt juuri oli maininnut rouva Dalen veljenpojan nimen.
Greeta henkäsi syvään ja laski pois suklaatikupin, jonka hän juuri aikoi viedä huulilleen.
"Olen uneksinut ja yhä uneksinut ja toivonut saavani paikan, jossa löytyisi sairas kapteeni — ja nyt, kun se vihdoinkin on tapahtunut, niin tuskin tiedän, mitenkä tämän voin käsittää!"
"Sinulla on päässäsi koko joukko tyhmyyksiä, jotka pitäisi nuijittaman sieltä ulos."
"No, Nesbitt, anna hänen puhua. Minusta on hauska kuunnella häntä", sanoi Lucy. "Kerro nyt, miksikä sinä niin paljon pidät sairaista herroista?"
"Siksi", sanoi Greeta vakavasti, "että minä kuulin kerrottavan eräästä pienestä palvelustytöstä raamatussa, ja hän oli minusta niin puoleensavetävä. Siinä ei puhuttu paljon hänen muodostaan eikä vaatteistaan eikä siitä, minkälainen koti hänellä oli, mutta siitä kerrottiin, mitä hän teki. Ja minä olen aina tuuminut itsekseni, että jos minä jolloinkin saisin sellaisen paikan kuin hänellä oli, niin minä koettaisin, enkö voisi tehdä samoin kuin hän. Ja" — tässä Greeta alensi äänensä kuiskaukseksi — "hän palveli erästä rouvaa ja siellä oli sairas kapteeni talossa."
"No mitä sitten tapahtui?" sanoi Lucy nauraen.
Nesbitt katsoi häneen nuhtelevin silmin, mutta kello soi ja hänen täytyi lähteä emäntänsä luo.
Greeta tuskin huomasi, että hän lähti. "Sillä sairaalla kapteenilla oli parantumaton tauti", jatkoi hän juhlallisella äänellä, "ja pieni palvelustyttö teki hänet terveeksi siten, että hän neuvoi häntä menemään sen luokse, joka osasi hänet parantaa."
"Luulen kuulleeni tuon kertomuksen", sanoi Lucy välinpitämättömästi.
"Eikö hän ollutkin spitaalitautinen, ja hän lähti kaiketi Elisan luo?"
"Kyllä niin, mutta tyttö hänet lähetti."
"En huomaa mitään viisautta siinä kertomuksessa", vastasi Lucy haukotellen. "Sinä tulet liian mietiskeleväksi lukiessasi alituisesti raamattuasi, Greeta."
Greeta ei puhunut enään mitään, mutta hän odotti kiihkoisasti kapteenin tuloa seuraavana päivänä. Kapteeni astui vaunuistaan palvelijansa, sotamiehen avulla ja näytti kovin kuihtuneelta. Palvelija, nimeltä Tom Bennett, oli mieluisa uusi tulokas. Hän oli iloinen ja leikkisä ja herraansa hyvin kiintynyt ja tiesi koko joukon juttuja kapteenin urhoudesta ja kestävyydestä. Varsinkin kertomus erään tiikerin vangitsemisesta innostutti kaikkia kolmea palvelijatarta niin, että he sitä äännähtämättä kuuntelivat. Greeta oli kovin utelias ja teki monta kysymystä, jotka huvittivat Tom Bennettiä.
"Herra Bennett, oletteko milloinkaan nähnyt pakanaa taikka jotakuta lähetyssaarnaajaa?" kysyi tyttö.
"Olenhan toki", vastasi tämä hymyillen. "Jokainen mustahan on pakana, ja niitä on yllin kyllin siellä, mistä me tulemme."
"Mitä kieltä he puhuvat, englanninkieltäkö?"
"He mongertavat kaikenlaista sekasotkua; hindukieltä tavallisesti, mutta yleensä on heidän kielensä niin sekotettua, että minä en vain heitä ymmärrä."
Greeta tuli alakuloiseksi. "Ja te olette nähnyt lähetyssaarnaajan?"
"Olen. Onko hän luulonne mukaan kummitus? Minä en juuri pidä heistä lukua eikä kapteeni myöskään, niin että meillä ei ollut paljon tekemistä heidän kanssaan. He ovat jonkunlaisia pappeja, joilla on kirkkoja ja kouluja aivan kuin meillä täällä Englannissa."
"Mutta", sanoi Greeta vähän epäillen, "löytyy myöskin naislähetyssaarnaajia Intiassa, minä tiedän, että niitä löytyy."
"Te olette ihan oikeassa, olen nähnyt muutamia. Mutta ne pysyvät kouluissaan eivätkä muuten ole kapteenin suosiossa eivätkä minunkaan."
Hän nauroi puhuessaan.
Greeta oli vaiti, mutta hän ajatteli sitä enemmän. Sitten tuli päivä, jolloin hän itse sai tavata kapteeni d'Arcyn.
Nesbitt oli ulkona ja Greeta kantoi teetarjottimen kirjastoon. Rouva Dale oli poissa asioitansa hoitamassa, ja hänen veljenpoikansa makasi sohvalla uunin edessä vaippa levitettynä jalkojen peitoksi. Greeta katseli häntä kunnioituksella ja vavistuksella; mutta ei hänen entisten emäntäinsä eikä Nesbittin kasvatus voinut estää häntä alkamasta keskustelua jokaisen kanssa, jonka pariin hän joutui.
"Minä toivon, herrani, että olette nyt parempi", sanoi hän, samalla kuin hän varovasti asetti tarjottimen pöydälle.
Kapteeni d'Arcy kääntyi ja katsoi häneen väsyneellä ja hämmästyneellä katseella, joka kuitenkin pian muuttui aivan leikilliseksi.
"Kiitos, minä voin mainiosti", sanoi hän.
"Jos minä voisin tehdä jotakin, joka saattaisi teidät paremmaksi, niin tekisin sen mielelläni", jatkoi Greeta katsellen häntä huolestuneilla ja vakavilla silmillä.
"Pelkäänpä, että sinä et kykene siihen", vastasi hän huvitettuna, "ellet voi antaa minulle uutta sisäpuolta. Intia turmelee miehen ruoansulatuskyvyn, ja se tekee hänelle monta kepposta."
Greetan siniset silmät oikein säkenöitsivät ihastuksesta.
"Oi herra kapteeni, minä tiedän, kuka voi antaa teille uuden sisustan.
Minä tunnen juuri sen oikean. Saanko sanoa sen teille?"
Vastausta odottamatta hän jatkoi — "Se on Herra Jeesus. Hän sanoo, että hän antaa meille uuden sydämmen, jos me rukoilemme sitä häneltä. Jos hänen luoksensa menette, niin hän laittaa teidän sydämmenne ihan terveeksi. Hän sen todellakin tekee, sillä minä tunnen paljon ihmisiä, joiden sydän on parantunut, ja minä olen itse jättänyt sydämmeni hänelle, ja hän on tehnyt minut terveeksi. Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta minä soisin niin mielelläni teidän parantuvan, ja näyttää siltä, kuin teillä olisi juuri oikea kipu. Meidän sisustamme Herra tahtookin parantaa. Sillä raamattu sanoo: Minä tahdon antaa teille uuden sydämmen ja uuden hengen."
Hän vaikeni hengittääksensä, ja kapteeni d'Arcy oli niin hämmentynyt, ettei hän saanut vastatuksi sanaakaan.
Greeta oli sanonut, mitä hänellä oli sanottavaa, ja läksi pois omasta rohkeudestaan kiihtyneenä ja vapisevana.
"Nyt sen olet tehnyt, Greeta. Olet sanonut, mihin hänen tulee mennä. Hänen sairas sydämmensä se tekee ruumiinkin kipeäksi — hänpä sen sanoi minulle. Oi, minä toivon, että hän menee ja tulee terveeksi."
Mutta kyökissä hän ei sanaakaan puhunut keskustelustaan kapteenin kanssa. Sen hän piti omana asianansa. Hän oli saanut toivomansa tilaisuuden ja käyttänyt sitä.
"Nyt olen tuon raamatun tytön kaltainen", sanoi hän iloisesti itsekseen. "Hän sanoi sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä, ja sen olen minäkin tehnyt, enempää en voi. Mutta mahtaneeko hän mennä apua etsimään?"
"Alice täti", sanoi kapteeni d'Arcy saman päivän iltapuolella, "sinulla on merkillinen palvelustyttö talossasi."
"Sinä tarkoitat Greetaa", sanoi rouva Dale hymyillen. "Minä myönnän, että hän näyttää kummalliselta, mutta hän on hiomaton jalokivi, Harry. Hän on totinen, uskollinen sielu, joka panee kaiken voimansa siihen työhön, mikä hänellä on tehtävänä. Hän ei oikeastaan kuulu minun talonväkeeni; minä olen ottanut hänet ollakseni avuksi muutamille ystävilleni, jotka ovat kotoaan poissa. Muistatko erästä pastori Churchhilliä East End'issä? Minä autoin häntä hänen työssään, monta, monta vuotta sitten."
"Minä muistan aikaisimmista lapsuudenajoistani kaksi pientä tyttöä, jotka kävivät joskus juomassa teetä luonasi. Joy eli Joyce oli luullakseni toisen nimi. Hän ja minä lupasimme toisillemme ikuista ystävyyttä tai jotakin sellaista. Missä he nyt ovat?"
"Isä kuoli joku aika sitten, ja kuten luulen, jätti hän heidät hyvin niukkoihin varoihin. He ovat ostaneet pienen huvilan maalta, ja Greeta on heidän palvelustyttönsä. Minä asuin kesällä eräässä talonpoikaistalossa heidän läheisyydessään ja uudistin silloin tuttavuutemme. Nykyään he ovat Bournemouthissa, sillä Helena Churchhill on ollut sairas ja tarvitsi ilmanalan muutosta. He lukitsivat huvilansa, ja minä lupasin ottaa Greetan huostaani siksi aikaa."
"Onko hän tulemaisillaan pyhimykseksi, vai onko hän yksinkertainen?" kysyi kapteeni d'Arcy veltolla äänellä.
Hänen tätinsä katsoi häneen terävin katsein.
"Onko hän puhunut kanssasi? Hänen on vaikea pitää kieltänsä aisoissa, mutta ei hän tarkoita mitään pahaa."
Kapteeni d'Arcy naurahti.
"Hän seisoi tuossa teetarjottimensa ääressä ja saarnasi minulle lyhyimmän ja suorasukaisimman saarnan, minkä milloinkaan olen kuullut; mutta se äkkiarvaamaton tapa, jolla hän ryhtyi aineeseensa, oli melkein hämmästyttävä."
Rouva Dalen kasvoihin ilmaantui vakava sävy.
"Olen pahoillani, että hän vaivasi sinua, Harry; minun täytyy myöntää, että hänen uutteruutensa välistä käy hienotunteisuuden rajojen yli. Mutta hänen vaikuttimensa on hyvä, ja hän on vienyt minut takaisin sellaisten asiain käsittelyyn, jotka jo aikoja sitten olin välinpitämättömästi jättänyt."
Rouva Dalen täytyi ponnistaa voimansa sanoakseen nämät muutamat sanat.
Hänen veljenpoikansa vihelsi hiljaa.
"Hän on alkuperäinen ja omituinen", sanoi kapteeni. "Älä kiellä häntä puhumasta, täti. Minua huvittaa nähdä, kuinka hän aikoo lopullisesti selittää alotetun aineensa."
"En luule, että saat kuulla enempää siitä. Mikäli olen hänestä saanut selkoa, olen käsittänyt, että hän tarjoo viestinsä ja sitte jättää asian silleen. Hän varmaan ei aio sinua enään vaivata."
YHDESTOISTA LUKU.
Pieni sankaritar.
Kapteeni d'Arcy ei nähnyt Greetaa muutamaan viikkoon. Hänen terveytensä vahvistui ja voimansa karttuivat jotenkin pian, ja eräänä päivänä hän tuli kirjastohuoneeseen, jossa Greeta paraikaa sytytti tulta uuniin.
"Halloo", sanoi kapteeni, "onko sinulla vielä joku saarna minulle valmiina?"
Greeta nousi pystyyn aivan vakavana.
"Suokaa anteeksi, herra kapteeni, mutta minulla ei ole mitään saarnoja."
"Saarnasithan sinä minulle viime kerralla tavatessamme."
Greetan posket kävivät tulipunaisiksi.
"Hyvä herra, minä en osaa saarnata. En ole koskaan oppinut mitään; mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, silloin toivon pääseväni lähetystyöhön."
"Sitä en ihmettele. Kumma vain, ettet jo ole matkalla siihen toimeen."
"Enkö ole teidän mielestänne vielä liian nuori?"
"Sinä et ole liian nuori saarnaamaan täällä kotona. Sanoppas minulle, mitä hyvää luulet lähetyssaarnaajien tekevän pakanamailla? Pakanat ovat paljon onnellisempia, jos saavat elää rauhassa."
"Mutta hyvä herra, hehän kertovat pakanoille Jeesuksesta! Ne eivät tiedä, että hän on kuollut heidän puolestaan — niin sanoi lähetyssaarnaaja lähetyskokouksessa."
"No miksikä niitten sitten täytyy se tietää?"
Greetan muoto muuttui hyvin vakavaksi.
"Heillä on oikeus saada kuulla se, herra kapteeni. Ja Vapahtaja sanoo, että heidän pitää se tietämän."
Ei ollut monta, jotka voittivat väittelyssä kapteeni d'Arcyn; hän vihelsi ja lähti huoneesta.
"Hän ei ole yksinkertainen", mutisi hän.
Greetan keskustelut Tom Bennettin kanssa olivat pitemmät ja vähemmän tyydyttävät. Bennettin oli tapana hyväntahtoisen leikillisesti tervehtiä Greetaa aamusin, sanoen jotenkin tähän tapaan: "Hyvää huomenta, neiti lähetyssaarnaaja. Oletteko ostanut matkalipun Intiaan vai Afrikaan?" taikka: "Oletteko nähnyt jonkun pakanan tänään, neiti Greeta? Toivoisin, että voisin hankkia teille jonkun mustan. Ehkä semmoinen löytyy eläintieteellisessä museossa. Miksi ette mene sinne kysymään?"
Greetalla ei ollut kylliksi viisautta ollakseen vaiti; hän tarttui kohta keskusteluun ja kiivastui niin, että Lucynkin täytyi käskeä häntä tyyntymään.
Vihdoin hän kokemuksesta oppi, että kaikki puheet olivat Tomiin nähden tuhlattua tavaraa.
"Minä en aio väitellä enään", sanoi hän eräänä päivänä, "sillä te nauratte kaikkea, herra Bennett. Vahinko, ettette te syntynyt pakanana, sillä te näytte kovasti pitävän heidän pimeydestään. Mutta minä en aio ajatuksiani sen vuoksi muuttaa, että te niitä nauratte. Ja jos minä kerran isoksi tulen, niin minä lähden Intiaan, ja minä kerron pakanoille, mitä te olette sanonut heistä — etteivät he tarvitse raamattuja."
"Eikö mitä, kyllä he pitävät niistä", sanoi pahankurinen Tom, "he syövät ne suuhunsa ja pyytävät enemmän."
"Ja minä", sanoi Greeta huolimatta hänen sutkahuksistaan, "olisin mieluummin meidän musta kissamme, jolla ei ole mitään ymmärrystä, kuin te, joka ymmärrätte mitä sanotaan, mutta vain aina teette pilkkaa kaikesta. Enkä minä tahdo enään puhua kanssanne. En minä ole suuttunut, mutta minun tulee teitä sääli, ja minä toivon, että te ette enään puhu minulle muusta kuin päivän tapahtumista, ja silloin ei meidän tarvitse kiistellä keskenämme."
Tätä päätöstä hän tarkoin noudatti, ja sitten tuli jälleen rauha kyökkiin.
Kapteeni d'Arcy oli nyt toipumassa, ja eräänä päivänä hänen palvelijansa astui kyökkiin hyvin mahtava ilme kasvoissaan.
"Kapteeni ja minä olemme olleet sotilasvirastossa ja kapteeni sai vastataksensa koko joukon kysymyksiä, jotka koskivat meidän retkeämme pakanain vuoristossa. Olen jo kertonut teille, että olimme juuri lähteneet palaamaan, kun majurimme kuoli ja kapteeni sairastui. Herrat näyttivät olevan hyvin huvitettuja siitä, mitä me teimme siellä ulkomailla, ja kapteenin tulee nyt kirjoittaa kertomus siitä. Hän on täynnä intoa ja aikoo varmaan kirjoittaa kaikki nämät seuraavat viikot — muistakaa minun sanani ja uskokaa pois!"
Bennettin sanat näkyivät käyvän toteen. Kapteeni d'Arcy vietti päivänsä kirjastossa, kirjoittaen ja jäljentäen papereitansa sotilasvirastolle. Hänen tätinsä koetti asettua vastarintaan eräänä iltana hyvää yötä sanoessaan, kun kapteeni vakuutti, että hänellä vielä oli monen tunnin työ tehtävänä, ennenkuin hän joutuisi levolle.
"Sinä et milloinkaan saa voimiasi takaisin sillä tavalla, Harry", sanoi hän.
"Rakas täti, minä olen niin joustava kuin viulun kieli. Mutta minä luulen, että saan työni tänä iltana valmiiksi."
Kaksi tuntia myöhemmin hän lopetti viimeisen arkkinsa ja viimeisen sikaarinsa.
"Kas noin", sanoi hän noustessaan kirjoituspöytänsä äärestä ja viskaten sikaarinpätkänsä paperikoppaan. "Nyt on vihdoinkin kaikki tehty, ja nyt lähden maata!"
Hän laski kirjoituksensa asiapaperilippaaseensa, jonka hän asetti hyllylle, ja sitten kuin hän oli sammuttanut kaasun, lähti hän kevein sydämmin ylös portaita.
Tuli kirjastohuoneen uunissa rupesi jo sammumaan eikä enään levittänyt loistetta huoneeseen; ja kuitenkin ilmaantui pieni liekki, joka tanssi ja liehui niin, että se vähitellen valaisi koko huoneen. Se ei tullut uunista, vaan paperikopasta. Kapteeni d'Arcyn sikaari oli sytyttänyt muutamia paperinpalasia, ja siinä oli alku suurempaan tulipaloon. Hitaasti paloi paperikorin sisällys, sitten itse kori, ja sitten syttyi sen lähellä oleva uudin. Koko talonväki oli syvässä unessa. Ei sattunut poliisikaan huomaamaan ja hälyyttämään, ja niin pääsi tuli leviämään hitaasti, mutta varmasti.
Greeta makasi Nesbittin kanssa eräässä ullakkohuoneessa ja heräsi äkkipäätä äänekkäistä huudoista, joita kadulta kuului. Hän istahti vuoteelle ja tuuppasi Nesbittiä kylkeen.
"Nesbitt, meidän katumme varrella on tuli irti, kuule kuinka huudetaan."
Nesbitt juoksi ikkunan luo, mutta vetäytyi samassa taapäin kauhistuneena.
"Se on meidän talomme! Se palaa! Herätä Lucy ja paetkaamme pian!"
Samassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni d'Arcyn ääni alakerroksesta, ja pelästyneet palvelustytöt syöksyivät portaita alas.
Sankka savu tunkeutui ulos kirjastohuoneen ovesta, mutta portaat ja etehinen olivat tulesta vapaat, ja kaikki pääsivät vahingoittumatta ulos kadulle. Mutta heidän pukunsa olivat hyvin omituista laatua. Rouva Dale oli kääriytynyt turkkiinsa, mutta Nesbittillä ja Lucyllä oli vain ohuet sadetakit yllään, kun sitä vastoin Greeta, joka ensi sijassa oli ajatellut rakasta sukkaansa, ei ollut ehtinyt siepata muuta ylleen kuin päällyspeitteensä. Palokuntalaiset olivat jo tulleet paikalle ja olivat täydessä työssä. Kirjasto sijaitsi kadun puolella, ja liekit tunkeutuivat ulos ikkunasta. Eräs vastapäätä asuva naapuri tarjoutui antamaan rouva Dalelle tilapäisen olinpaikan, ja rouva Dale sanoi, kääntyen veljenpoikansa puoleen, joka näytti olevan aivan poissa suunniltaan:
"Meidän tulee kiittää Jumalaa siitä, että olemme kaikki pelastuneet."
Kapteeni d'Arcy mutisi selitykseksi levottomuuteensa, että hänen paperinsa olivat asiakirjalippaassa. "Minä antaisin 300 markkaa, jos saisin ne pelastetuiksi!"
"Mihinkä ne jätit?"
"Kulmahyllylle kirjakaapin viereen!"
"Pelkäänpä, että ne ovat turmion omat. Se oli ikävä asia sinulle!"
Sitten rouva Dale huusi palvelustyttöjänsä ja lähti vastapäätä olevaan taloon.
Mutta Greeta ei seurannut mukana, hän oli kuullut kapteenin sanat tädilleen.
"Greeta", mutisi hän, "sinun pitää mennä ne tuomaan; päätä se."
Ja ihan ääneti hiipi hän palavaan taloon. Eräs palokuntalainen näki hänet ja kohotti varoitushuudon. Jokaista värisytti, kun kuultiin, että ihminen oli sisällä rakennuksessa. Muutaman hetken kaikki seisoivat äänettömässä odotuksessa, toivoen että hän näkyisi jälleen. Sisäänkäytävä oli täynnä savua, ja ruiskunletku oli lakkaamatta suunnattu sinnepäin. Eräs palokuntalainen syöksyi sisään ja ylös portaita, saapuen juuri viimeisessä hetkessä, sillä palavasta, sauhun täyttämästä kirjastosta hoiperteli ulos pieni olento, joka ikäänkuin kivi lysähti hänen jalkojensa eteen. Kantaen häntä sylissään palokuntalainen palasi kansanjoukkoon, joka kajahutti äänekkäät hurraahuudot — huudot, jotka saivat rouva Dalen ja hänen veljenpoikansa akkunan luo, ihmettelemään mitä nyt oli tapahtunut.
Nesbitt tuli juosten sisälle ilmoittamaan heille asiasta.
"Oi hyvä rouvani, Greeta on palanut ihan kuoliaaksi!"
Se oli hämmästyttävä sanoma; mutta kun rouva Dale sai nähdä tuon mustuneen, tunnottomassa tilassa olevan pienen olennon, pelkäsi hän, että Nesbittin ilmoitus mahdollisesti oli tosi. Toisessa kädessä Greeta vielä piteli sukkaansa, ja toisessa hänellä oli kapteeni d'Arcyn asiapaperilipas.
Nuori kapteeni otti sen häneltä liikutettuna.
"Mikä pieni sankaritar! Hän kuuli varmaan, mitä puhuin tädille, ja meni suoraa päätä lipasta tuomaan."
Greeta vietiin ajoneuvoissa lähimpään sairaalaan, ja kapteeni d'Arcy itse saattoi hänet sinne.
Uupuneena mielenliikutuksesta rouva Dale istahti tuolille ja rupesi itkemään. Nesbitt läheni häntä osottaakseen myötätuntoisuuttaan, josta kumminkaan ei juuri voinut lohdutusta olla.
"Lucy ja minä olemme aina sanoneet, että hän on vallan luonnottoman hyvä. Sanotaan, että joka nuorena kuolee, saa kaiken hyvyytensä noin yhdessä koossa, niin sanoakseni. En ole koskaan tavannut nuorta tyttöä, joka olisi niin yksinkertainen ja vakava uskossaan, ja me olemme aina sanoneet, että hän varmaankin kuolee aikaisin. Niin niitten aina käy, tuollaisten tyttöjen, mutta tämä on niin hirveä loppu meidän mielestämme. Minä luulen todellakin, ettei hänessä ollut henkeä, kun hän kannettiin ulos. Hän varmaankin tukehtui, kun hän kaatui, ja se ehkä olikin armo."
"Uskollinen kuolemaan asti", puhui rouva Dale ikäänkuin itsekseen, koettaen tyynnyttää mieltänsä. "Oi Greeta, kuinka sinä olet saanut meidät kaikki häpeämään!"
Muutama tunti myöhemmin oli tuli sammutettu ja väki hajonnut. Ainoastaan kaksi palokuntalaista ja poliisi jäivät vielä vartioimaan taloa.
Aikaisin aamun koittaessa palasi kapteeni d'Arcy tätinsä luo.
"Hän elää, täti, mutta palohaavat ovat vaikeat. Pelkäänpä, ettei hän jaksa toipua."
Sama mielipide oli myöskin hänen hoitajillaan ja lääkäreillä. Monta vuorokautta hän makasi kuumeessa ja houreissa; mutta eräänä päivänä hän heräsi horrostilastaan ja rupesi kysymään, missä hän oli.
"Sairashuoneessa", toisti hän heikosti saatuansa vastauksen. "Onko rouva ottanut toisen tytön minun sijaani? Mikä minua vaivaa?"
"Sinä olet saanut palohaavoja", sanoi hoitajatar ystävällisesti, "mutta sinä olet nyt parempi. Älä muistele sitä enään."
Greeta liikutteli levottomasti päätään tyynyllä, ja sitten hän nosti toisen kääreissä olevan kätensä sitä koskettelemaan.
"Pääni tuntuu niin alastomalta; missä ovat hiukseni? Oletteko kerinneet pääni, niinkuin kuritushuoneen naisille tehdään?"
Pelästynyt katse näkyi hänen silmissään, ja hoitajatar ihmetteli hänen turhamaisuuttaan.
"Sinun hiuksesi paloivat, ja ne täytyi leikata."
Greeta katsoi häneen nähtävän tyytymättömänä; sitten kyyneleet rupesivat virtailemaan hänen poskiaan pitkin.
"Kuinka minä nyt saatan kiinnittää myssyni?" nyyhkytti hän. "Olin juuri saanut ne istumaan niin hyvin päässäni. En voi milloinkaan päästä takaisin palveluspaikkaani. Jos hiukseni ovat poissa, niin minä en voi käyttää myssyjä, eikä minun rouvani tahdo tyttöä, jolla ei ole myssyä."
"Kuules nyt", sanoi hoitajatar vakavasti, "jätä nyt myssyt ja hiuksesi pois ajatuksistasi. Kestää koko pitkän ajan ennenkuin tulet palvelukseen kykeneväksi, ja ennen sitä — kuka tietää? — Ehkä hiuksesi siksi ovat kasvaneet, ja silloin olet jälleen samanlainen kuin ennenkin. Juo nyt kupillinen lihalientä ja makaa ääneti."
Greeta pani maata väsyneenä ja alistuneena. Tämä oli ainoa valitus, joka hänen huuliltaan lähti. Aina sen mukaan kuin hänen voimansa lisääntyivät, palasi myöskin hänen raitis luontonsa takaisin, ja hän tuli pian iloisen hymynsä ja omituisen puhelunsa kautta sairaanhoitajien suosikiksi. Ensimmäisenä lauantaina sen jälkeen kuin hän oli herännyt tuntoihinsa jälleen, tuli hänelle vieras. Kapteeni d'Arcy itse astui sairassaliin. Tämä oli suuremmoisin hetki Greetan elämässä, ja vaikka kivut olivatkin tuskalliset, hohti ilon välähdys hänen kasvoistaan.
"No Greeta", sanoi kapteeni, "minun mielestäni oli velvollisuuteni itse tulla sinua kiittämään siitä, mitä minun puolestani olet tehnyt. Terveytesi edistyy toivoakseni."
"Kyllä; mutta suokaa anteeksi että kysyn, kadotinko sukkani? Olen maannut sitä ajatellen, mutta olen varma siitä, että se oli kädessäni."
Kapteeni d'Arcy hymyili.
"Oli, minä luulen että se on tätini tallessa. Kyllä se oikein oli sinun kädessäsi."
"Sitten vielä, suokaa anteeksi kapteeni, mutta pelastuivatko paperinne?"
"Pelastuivat kaikki tyyni. Niiden hukka olisi ollut äärettömän suuri vahinko minulle; ja minä olen sinulle sydämmestäni kiitollinen."
Hän otti povitaskustaan kolme sadan markan seteliä ja laski ne Greetan päänalukselle.
Greetan kasvot kävivät tulipunaisiksi.
"Kiitoksia, kapteeni, en minä tahdo mitään rahoja. Oi, ette suinkaan luullut minun tehneeni sitä rahojen vuoksi?"
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Sen aiheutti pieninkin asia tähän aikaan.
"En, tietysti en", kiirehti kapteeni d'Arcy vastaamaan. "Mutta minun täytyy matkustaa pois, Greeta, ja minun teki mieleni antaa sinulle pieni lahja ennen lähtöäni. Tiedäthän, että minä olin tulen irtipääsemiseen syypää; ja aivan varmaan oli sekin minun syyni, että sinä olit kadottamaisillasi henkesi. Sinä teet minulle todellisen ilon, jos tahdot ottaa nämät vastaan."
Greetan säteilevä hymyily näyttäytyi nyt koko loistossaan.
"Minä kiitän teitä, kapteeni. Kyllä minä ne otan sukkaani varten, se on ihastuttavan hauskaa. Ja olkaa niin hyvä ja sanokaa, matkustatteko takaisin Intiaan?"
"En vielä juuri, minä aion käydä tervehtimässä muutamia ystäviä ensin."
"Muistan aina teitä", sanoi Greeta vakavalla äänellä. "Olen aina halannut tavata teitä, mutta en voinut milloinkaan uskoa, että se todella tapahtuisi. Ja kapteeni, minä toivon, että sanoin oikeat sanat, kun ensi kerran näin teidät. Minun oli niin kiire saada ne sanotuksi, että kentiesi käytin vääriä sanoja."
"Oi ei, sinun saarnasi oli kyllä oikea", sanoi nuori mies, katsellen häntä tällä kerralla ilman tavallista leikillistä ilmettänsä. "Minä koetan, Greeta, painaa muistiini jokainoan sanan. En voi koskaan sanoa, etten tiedä mihin minun tulee mennä, saadakseni uuden sydämmen. En ole vielä saanut, mutta siitä jo olen varma, että tulisin paremmaksi, jos sen saisin."
Greeta katsoi häneen hämmästyneenä.
"Se sairas kapteeni, josta raamatussa kerrotaan — hän, joka niin äkkiä parantui, hän se sai minut ajattelemaan, että tekin samoin voisitte parantua. Olen aina toivonut, että minä olisin ollut tuo pieni tyttö; ja kun sitten todellisuudessa satuin tapaamaan sairaan kapteenin, tulin niin suunnattoman iloiseksi, että sydämmeni oli pakahtua!"
"Eräs sairas kapteeni raamatussa", sanoi kapteeni d'Arcy katsoen miettivästi Greetaan. "Kukahan se lienee ollut?"
"Se oli spitaalitautinen kapteeni, ja tyttö oli hänen vaimonsa kammarineitsyenä, ja hän sanoi, että kapteeni menisi Elisan luo parantuakseen, ja hän meni, ja hänelle sanottiin, että hän pesisi itsensä, mutta hän ei tahtonut, mutta sitten hän sentään pesi ja tuli aivan terveenä kotiin."
"Hauska kertomus! Luuletko minun tarvitsevan pesua?" Taaskin näkyi leikillinen katse kapteenin silmissä.
"Minä luulen, että teidän sydämmenne sitä tarvitsee. Te sanoitte, että sisäpuolenne oli hirveän huono, ettekö niin sanonut?"
"Sanoinko? No niin, Greeta; jos jolloinkin seuraan sinun neuvoasi, annan sinulle siitä tiedon. Laita nyt, että tulet pian terveeksi. Onko sinulla nyt kaikkea, mitä toivot?"
Greeta hymyili.
"Kiitos, kapteeni, kyllä minulla on kaikkea."
"Se on hyvä; hyvästi."
Hän noikkasi tytölle ja läksi.
Greeta makasi ja piteli käärityillä sormillaan seteleitään. Kun hoitajatar tuli hänen luokseen, sanoi hän:
"Neiti, en ole aivan varma näöstäni vielä. Kuinka monta penniä nämät paperit sisältävät?"
Greeta ei tahtonut näyttää tietämättömyyttään setelien arvosta. Hän ei eläessään ollut seteleitä nähnyt.
"Pennejä!" nauroi sairaanhoitajatar; "markkoja tarkoitat. Siinä sinulla on kolmesataa markkaa, Greeta. Panenko minä ne sinulle talteen?"
Greeta makasi ääneti pelkästä hämmästyksestä.
"Mutta siinäpä on enemmän kuin koko vuoden palkkani! Oi, mitenkä hän saattoi antaa minulle niin paljon! Oi, miten sukkani nyt tulee täyteen!"
Hän vaipui ajattelemaan rakasta sukkaansa, ja kun kääreet piti uudistettaman, sanoi hän itsekseen:
"Muista nyt, Greeta, että ajattelet sukkaasi; se kyllä vaikuttaa, ettet niin paljon huomaa kipujasi. Ja ajattele sitä hetkeä, jona kulta vierii ulos ja sinä saat jättää sen lähetyssaarnaajan käsiin!"
KAHDESTOISTA LUKU.
Sairaskäyntejä.
Oli muitakin kuin kapteeni d'Arcy, jotka tulivat Greetaa tervehtimään sairashuoneeseen. Rouva Dale ja Lucy sekä rouva Creek. Nesbitt selitti, että sairashuone aina sai hänet vapisemaan kuin haavanlehti, eikä hän ollut sairashuoneessa käynyt aina siitä asti kuin hänen äitinsä oli siellä kuollut; mutta Greeta olikin aivan tyytyväinen tervehdykseen. Hän piti enimmän Lucysta, ja tällä olikin koko joukko uutisia kerrottavana.
"Niin, me olemme päässeet taloon jälleen takaisin, ja ainoastaan kirjasto onkin turmeltunut perin pohjin. Sen minä sanon, että vesi teki enemmän vahinkoa kuin tuli. Jospa näkisit sisäänkäytävän ja portaat! Kullatut kuvat ja matot ovat ihan turmeltuneet. Tietysti vettä tarvittiin valkean sammuttamiseen, niin että eihän ole oikeus valittaa, mutta kyllä tulee maksamaan koko sievän summan, kun tuota kaikkea on korjattava, paneelit ja seinät ja muut semmoiset. Minä jään yksin kotiin hoitamaan taloa, sillä rouva Dale lähtee ulkomaille pian, ja hän ottaa Nesbittin mukaansa."
"Ja mihinkä minä joudun, kun täältä pääsen?"
"Takaisin omille neideillesi, etkö tahdokkin? Mutta minä toivon, että ehdit meille ennen rouva Dalen lähtöä, jos kiirehdit tulemaan terveeksi ja reippaaksi jälleen."
Greeta näytti epäilevältä.
"Nahka estää, Lucy. Kestää niin kauan ennenkuin se tulee uudestaan. Ja minun jalkani ovat niin tuskallisen kipeät. Tuntuu siltä, kuin en milloinkaan enään voisi niitä taivuttaa."
"Herra Bennett on matkustanut kapteenin kanssa pois, ja hänen mielestään sinä olet oikein urhea tyttö. Miksi sinä tuon urhotyön teit? Muutamat paperit eivät ole sen arvoiset, että niiden tähden kannattaisi polttaa itseänsä kuoliaaksi."
"Minun täytyi se tehdä", vastasi Greeta vakavasti. "Luulenpa, että tekisin sen huomenna jälleen, Lucy, jos sama asia uudestaan tapahtuisi. Minun täytyi jotakin tehdä tuon kapteenin hyväksi, ja hän tarvitsi ne paperinsa niin tärkeästi."
"Sinä olet kummallinen pieni olento! Herra Bennett sanoi, että hän tietysti pelastaisi pienen lapsen, sillä tunteehan sen, että sillä on joku arvo, parempi kuin kapteenin papereilla, sanoi hän, sillä ne eivät ole muuta kuin paperia ja mustetta, eikä niiden tähden kannata uhrata lihaa ja verta. Ihmiset vain nauravat sitä, sanoi hän, joka sellaisia tuhmuuksia tekee."
"Minä en paljoakaan välitä siitä, mitä herra Bennett sanoo", vastasi Greeta, nostaen leukansa pystyyn tavalliseen tapaansa, "hän puhuu niin rumasti lähetyssaarnaajista ja pakanoista. Minä arvelen, että hänen tapansa on sellainen ja että hän on sellaisen kasvatuksen saanut, mutta kaikissa tapauksissa on hirveätä kuunnella häntä. Hän sanoo, että hän olisi mennyt tuleen pelastaaksensa lapsen, mutta minä tiedän, ettei hän sitä olisi tehnyt pelastaaksensa pakanaa. Ja pakana on yhtä hyvä kuin lapsi, Lucy; se on ihan sama asia!"
"En tiedä niistä paljon mitään", tunnusti Lucy, "mutta minä ja Nesbitt kaipaamme herra Bennettiä. Hän oli niin hauska nuori mies."
Rouva Creek tuli ja itki nähdessään Greetan.
"Mielestäni tuntuu ikäänkuin kuuluisit minulle, rakas lapseni, niin todellakin, ja minä olin niin ylpeä siitä, että sinä olit saanut oikein hyvän paikan; ja nyt olet viskattu takaisin jälleen sinne missä ennen olit. Olen surrut ja surrut, siksi että huomasin minkälainen paha muija minä olen, sillä Kaikkivaltias pitää huolen omistaan, eikä ole luultavaa, että hän sinuakaan unhottaa."
"Ei, sen minäkin uskon", sanoi Greeta loistavin silmin; "ja tiedättekös rouva Creek, minä rukoilen häneltä tuhansia asioita tässä maatessani. Pelkään, että väsytän häntä kovin, mutta minä rukoilen, että hän ei kuuntelisi sellaista, mitä hän ei hyväksy, ja minä koetan olla pyytämättä samaa asiaa kahta kertaa."
Kun Greeta rupesi paranemaan, alkoi hänessä samalla herätä myötätuntoisuus hänen kärsiviä kumppaneitaan kohtaan.
Lähimmässä vuoteessa makasi nuori nainen, jonka jalka oli poikki. Hän oli kovin huolissaan kodistaan ja lapsistaan, ja Greeta kuunteli eräänä päivänä hänen keskusteluaan erään vanhanpuoleisen naisen kanssa, joka makasi Greetan vuoteen vieressä toisella puolella.
"Pidä lepoa niin kauan kuin saat ja ole iloinen siitä. Kuka lapsiasi hoitaa?"
"Minun kälyni. Hän tuli Kentistä, ja hän on kelvollinen ja hyvä ihminen. Mutta minä halajan saada nähdä nuorintani. Hän on ainoastaan kymmenen kuukauden ikäinen."
"No eihän teillä ole oikeastaan mitään huolehtimisen syytä. Katsokaa minua. Minä kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että putosin portailta ja nyrjähytin olkapääni. Nähkääs, minä olen lähes neljänkymmenvuotias ja olen synnyttänyt ja kasvattanut neljätoista lasta ja tehnyt ankarasti työtä koko elinaikani, pessyt ja puhdistanut muille. En vielä milloinkaan näinä kaikkina vuosina ole maannut sairaana eikä minua koskaan niin ole hoivattu kuin nyt täällä. Minä nautin äärettömästi tästä levosta. Olenhan minä joskus pyhinä käynyt puistoissa, mutta siinä on sitte aina lapset ympärillä nykimässä, ja täytyy miestäkin pitää varalla, ettei hän kurkista liian syvälle lasiin. Kaikkina näinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen ollut naimisissa, en ole milloinkaan maannut hiljaa vuoteessa mitään tekemättä. Oi, tämä on oikein kuin taivaan esimakua!"
Hän laski päänsä jälleen päänalukselle ja huokasi tyytyväisyydestä. —
Greeta katsoi häneen hymyillen.
"Minä ajattelen, että Jumala havaitsi teidän tarvitsevan lepoa, ja sen vuoksi olette tullut tänne."
"Minä en tarvitse mitään lepoa", vastasi nuori vaimo; "minä tarvitsen Jackini ja pienokaiseni. Siellä on nyt Martta nuuskimassa kaikkia laatikoitani ja siivoomassa arkkujani, kuten hän sanoo, ja minä en sitten löydä mitään, kun kotia palaan."
"Älkää huolehtiko", sanoi Greeta, noikaten hänelle rohkaisevasti. "Parempi on siivota kuin panna toimeen epäjärjestystä. Kentiesi te kotiin palatessanne saatte nähdä kotinne koristettuna ja hienoksi siistittynä tervetuliaisiksenne. Älkää nähkö pahinta kaikessa, vaan ajatelkaa sitä mikä on parasta ja jättäkää ikävät syrjään. Minä olen päättänyt aina kuvitella kaikkein parasta. Ja niin teenkin. Minun oli tapanani uneksia, ennenkuin tulin palvelukseen, että minä kerran pääsisin palvelemaan oikein hienoja neitosia, ja että asuisin talossa, jossa oli tauluja ja mattoja, ja että minulla olisi tarpeeksi hiiliä lämmittämistä varten, — ja niin on kaikki tapahtunut. Ja jos te tuumaatte itseksenne ja kuvittelette miten kaikki tulee olemaan, kun kotiin palaatte, niin se lohduttaa ja hauskuuttaa oloanne ihmeellisesti. Saanko kuvata teille, miten kaikki käy?"
Odottamatta hänen suostumustansa Greeta alkoi: "Näin se on. Te tulette, ajatte kotiin ajurin vaunuissa pitkin katuja aivan kuten herttua, ja teidän naapurinne pistävät päänsä ulos akkunoista ja katsovat, kuka siellä tulee ajaen niin hienosti, ja sitten teidän miehenne nostaa teidät hellästi alas vaunuista ja vie teidät sisälle, ja siellä kaikki pienokaiset tulevat teitä vastaan kasvot puhtaiksi pestyinä, hiukset sileiksi kammattuina ja parhaat vaatteet yllä, ja Marttakin tulee hymyillen teitä vastaan, ja huone on niin hienoksi siivottu kuin jos olisi pyhä, ja siellä on katettuna komea teepöytä, jossa on merirapuja ja vesinenättiä ja kentiesi myöskin korinttikaakku, ja teidät pannaan istumaan nojatuoliin, ja kaikki kilvan palvelevat teitä, ja miehenne sanoo: Kuules vaimoni, me olemme kovin iloisia siitä, että saimme sinut jälleen! Me emme täydellisesti tunteneet arvoasi ennenkuin nyt, kun olet ollut meiltä poissa!"
Vaimo parka rupesi itkemään, mutta tunsi kuitenkin mielensä lohdutetuksi.
"Te esitätte asian juuri niin kuin se on", sanoi hän ihmetellen ja pyyhkien silmiänsä. "Niin, kyllä on ihanata päästä kotiin jälleen! Minä koetan sitä ajatella."
Greetalla oli sana sanottavana myöskin lääkäreilleen.
Yksi heistä onnitteli häntä eräänä aamuna siitä, että hän oli parantumassa.
"Teillä on mainio ruumiinrakennus", sanoi hän. "Olen nähnyt monta, jotka eivät ole kestäneet lievempiäkään palohaavojen tuottamia kipuja, vaan ovat siihen menehtyneet."
"Suokaa anteeksi, tohtori, onko menehtyminen samaa kuin kuolema? Minä en milloinkaan olisi sitä ajatellut, sillä minä aion ruveta lähetyssaarnaajaksi, kun tulen täysikäiseksi. Minä tiedän, että Jumala sen tahtoo, ja hän pitää kyllä huolen siitä, etten kuole, ennenkuin siksi olen tullut."
Tohtori katseli häntä hymyillen.
Greeta jatkoi vakaasti, kiinnittäen silmänsä tohtoriin.
"Minä arvelen, että tunnette suurta pettymystä, tohtori, jos ette saa ihmisiä paranemaan?"
"Niin, kyllä kaiketi."
"Se mahtaa olla hyvin suuri koettelemus teille. Minun tulee teitä sääli, kun aamuisin teette kierroksenne sairashuoneissa ja havaitsette, että lääkkeenne ei ole tehnyt toivottua vaikutusta. Ei suinkaan Lontoossa ole ainoatakaan lääkäriä, joka olisi varma siitä, että hän voi sairaat parantaa?"
"Ei, jos sairaus on päässyt liian pitkälle kehittymään tai jos se on parantumatonta laatua."
"Niin", sanoi Greeta, ja uneksiva katse ilmestyi hänen sinisiin silmiinsä; "ja minä otaksun, että löytyy sellaisia, jotka huolettomina jättävät sielunsa sairaiksi, kunnes tauti on päässyt liian pitkälle. Senpävuoksi juuri minä kiirehtisin pakanain luo."
"Mitä niille sitten teet?"
"Aion ainoastaan kertoa heille, kuka voi heidän sielunsa parantaa. Tuntuu minusta oikein hirveältä, että muutamien niistä täytyy odottaa siksi, kunnes pääsen heidän luoksensa."
"Vai niin, sinä aiot tulla saarnaajaksi? Oletko sinä pelastusarmeijalainen?"
"En, herra tohtori, olen palvelustyttö."
Ja Greeta nosti jälleen leukansa pystyyn. Jos hän olisi ollut herttuatar, ei hän olisi voinut itsetietoisemmin sitä ilmaista.
"Ja minulla on oikein hyvä palveluspaikka", jatkoi hän, hiukan nyökäten päätänsä tohtorille, "ja minä olen erittäin halukas pääsemään sinne takaisin niin pian kuin suinkin."
"No me koetamme saada sinut terveeksi mahdollisimman pian; mutta minä luulen, että jos olisin sinun sijassasi, niin minä jäisin paikalleni ja jättäisin pakanat omiin oloihinsa."
"Mutta juuri pakanoitten tähdenhän minä tahdon elää." Sitten hän äkkiä vaihtoi puheainetta.
"Te lääkärit kai ette milloinkaan itse ole sairaita?"
"Toisinaan mekin olemme", vastasi tohtori nauraen.
"En ole milloinkaan kuullut raamatussa puhuttavan sairaasta tohtorista. Sairaista kapteeneista ja kuninkaista ja naisista ja tavallisesta kansasta yleensä, mutta ei kenestäkään lääkäristä, sitä minä en ainakaan voi muistaa. Mutta minä kuvittelen, tohtori, että teidän sielunne ovat yhtäläisiä kuin muittenkin ihmisten, ja niitä te ette voi parantaa; vai voitteko?"
"Me luulemme osaavamme", sanoi tohtori naurahtaen.
"Niin", sanoi Greeta, päätään ravistaen, "mutta ettepä osaa kuitenkaan. Sitä ei osaa kukaan muu kuin Jeesus Kristus; raamattu sanoo niin. Hän etsii sieluja, eikä hän anna kenenkään muun sekaantua työhönsä. Minä välistä ajattelen, että lienee suuremmoista olla lääkärinä, sillä te ja Herra olette yhteistyössä; hän antaa teille ruumiit parannettavaksi ja hoitaa itse sielut. Mutta suokaa anteeksi, tohtori, minä totta tosiaan uskon teidän erehtyvän, jos luulette voivanne itse parantaa sielunne."
"Vai niin", sanoi tohtori, nousten lähtemään, "ehkä minä erehdyn.
Koetan ajatella sitä asiaa."
Greetalla oli iloinen päivä silloin, kun siteet otettiin pois hänen oikeasta kädestään ja käsivarrestaan. Hän pyysi heti hoitajattarelta mustetta ja paperia.
"Minulla on niin monta ystävää, neiti hyvä, joille minun täytyy ilmoittaa, kuinka voin. Ja ne, jotka ovat maalla, haluavat kirjeitä, sen voin teille vakuuttaa. Oi, kun minä ensin olin lähtenyt Lontoosta, kysyin joka kerta postimieheltä, eikö hänellä ollut kirjettä minulle, kysyin siihen asti, että vihdoin sain kirjeen, ja silloin olin sekä iloinen että ylpeä, uskotteko sen?"
Ensimmäisen kirjeensä hän kirjoitti Ellenille. Se kuului näin:
"Rakas ystäväni Ellen! Toivon että olet terve. Minä en voi sanoa, että olen oikein terve vielä. Olet kai kuullut minusta puhuttavan. Minua on kohdannut tapaturma, se johtui siitä, että juoksin palavasta huoneesta tuomaan asiakirjalipasta, ja tuli tarttui minuun ja minä kaaduin ja vietiin sairashuoneeseen. Tuli on jotakin hirvittävää, Ellen, ja ellei minun olisi pitänyt elää pakanain tähden, joitten luo minä aion mennä, niin luulen, että olisin kuollut siihen paikkaan, johon kaaduin. Mutta nyt paranemiseni edistyy, ja minä pidän vuoteestani, ja tohtorit ja hoitajat ovat kilttejä, mutta hiukseni ovat leikatut, ja siitä olen pahoillani myssyjeni tähden. Minä ajattelen ja ajattelen, Ellen, miten minun pitää tehdä, ja minä aion kiinnittää myssyni kummilla, jota ostetaan pulloissa. Ja nyt, Ellen, pyydän sinua oitis kirjoittamaan minulle, sillä minä tahtoisin kuulla miten herra Job jaksaa, ja tervehdi häntä minulta, ja pidä minusta uskollisesti kuten ystävä, Ellen, ja minä en milloinkaan tahdo muuta ystävää kuin sinut.
Rouva Banner, joka makaa viereisessä vuoteessa, lähtee huomenna kotiin, ja minä ehkä tulevalla viikolla. Minä toivon pääseväni takaisin neitieni luo pian. Oletko ollut missään sairashuoneessa, Ellen? Se on suuri valkoinen huone täynnä vuoteita ja sairaanhoitajia, ja jokaisen vuoteen yläpuolella on seinässä kortti, joka kertoo kaikille, kuinka sairas kukin on, ja taulu, joka ilmoittaa lämpömäärän, joka menee ylöspäin ja alaspäin, kuten sanovat, sillä he tekevät sen lyijykynällä, mutta minä en tunne mitään lämpömäärää, en tunne mitään muuta kuin ennenkään. Ja tohtorit tulevat ja menevät joka päivä, ja niitä on sadottain. Lontoossa on joukottain tohtoreja, kun on sairas; ja ne tunkeilevat saadaksensa sairasta nähdä, mutta minä pidän heistä ja hymyilen heille enkä puhu mitään. Nyt minun täytyy sanoa sinulle hyvästi, Ellen, olen sinun rakas, uskollinen ystäväsi
Greeta."
"J.K. Toivon ettet ole unohtanut pakanoita."
Viimeinen, joka tuli tapaamaan Greetaa, ennenkuin hän lähti sairashuoneesta, oli Joyce.
Se oli iloinen yllätys Greetalle, mutta Joyce ihan hämmästyi, kun hän näki tytön pienet, läpihohtavat, laihat kasvot.
"Oi Greeta, sinusta tuskin mitään enään on jäljellä! Minulle sanottiin, että sinä nyt olet parantunut, mutta kyllä vielä pitkä aika kuluu, ennenkuin jaksat ruveta työtä tekemään."
"Viimeinen emäntäni on matkustanut ulkomaille, neiti, ja hän sanoi, että minä voisin auttaa Lucya talon hoitamisessa, kunnes te minua jälleen tarvitsette. Palaatteko jo pian maalle?"
"Ei vielä. Helena neiti ja minä aiomme vielä käydä muutamien tuttavien luona sitä ennen. Meillä ei ole mitään kiirettä kotiin. Meidän kävi mielemme niin pahaksi, kun saimme kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut, mutta samalla olimme oikein ylpeät sinusta. Olen ollut vieraana samassa talossa kuin kapteeni d'Arcy, ja hän kertoi koko tapauksen."
"Tunnetteko minun kapteenini, neiti?" kysyi Greeta innokkaasti. "Hän tuli tänne minua tervehtimään eräänä päivänä. Hän on siivo herra, paljon siivompi kuin hänen palvelijansa, herra Bennett."
"Kuinka sinä voit ajatella mitään työtä, sinä pieni raukka?" Joyce katseli häntä säälivin silmin. "Olen varma siitä, että olet tullut paljon pienemmäksi entisestä. Et näytä siltä, kuin voisit mihinkään ryhtyä."
"Oi neiti, minun hiukseni minut sellaiseksi tekevät", selitti Greeta surullisena. "Kun minä saan myssyni takaisin, tulen isoksi jälleen. Minä niin odotan sitä aikaa, jolloin saan sen päähäni. Olen mielestäni aivan pukematon ilman sitä."
Joyce nauroi.
"Minä luulen, että sinun täytyy ensin päästä johonkin toipumuskotiin, ennenkuin rupeat ajattelemaan myssyjäsi. Minäpä puhun sisareni kanssa asiasta."
Greeta ei näyttänyt olevan varsin tyytyväinen sellaiseen tulevaisuussuunnitelmaan. "Suokaa anteeksi, neiti, mutta minä en pidä tuollaisista kodeista ja sen semmoisista. Olen kuullut, että niissä on paljon kaikenlaisia sääntöjä, enkä minä voi kärsiä sääntöjä, ainakaan kun ne ovat kirjoitetut suurilla kirjaimilla. Minä tulen terveeksi ja voimakkaaksi ja jaksan pian tehdä työtä, kun vain pääsen täältä pois. Minun on hyvä olla täällä, mutta ruoka on niin ja näin, sitä on tavallisesti kupeissa. Väliin ajattelen, että makkara tahi syltynpalanen maistuisi mainion hyvältä."
Sitten hän kysyi Helenaa.
"Onko hän oikein terve jälleen? Olen iloinen, että hän on terve, sillä se vasta oli hirveätä, kun hän siinä makasi tuperruksissa! Sitä en milloinkaan voi unhottaa. Ja oi miten iloiseksi tulen, kun jälleen saan palata kotiin maalle. Minä olen aivan samaa mieltä kuin rouva Creek, että se kokonaan voittaa Lontoon."
"Onpa hauskaa, että niin ajattelet. Nyt minun täytyy lähteä. Me kirjoitamme sinulle, kun jälleen palaamme kotiin. Olemme suostuneet siitä rouva Dalen kanssa. Hyvästi."
Joyce kurkotti kätensä hyvästiksi, ja Greeta puristi sitä kunnioittavasti.
"Tuntuu minusta kuin olisin hieno neiti, kun minun neitini antavat minulle kätensä", sanoi hän jäljestäpäin hoitajattarelle.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kolehti.
"Lucy, Lucy! Luuletteko, että minä saan lähteä kokoukseen tänä iltana? Neljä lähetyssaarnaajaa pitää puheita, se on ilmoituksessa, ja sali on ainoastaan kahden katukulman päässä täältä!"
Greeta tuli aivan hengästyneenä kertomaan uutisiansa kyökkiin, herättäen Lucyn hänen iltapäiväunestaan.
"Voi sitä tyttöä, minkälaista melua!" huudahti Lucy nyrpeänä. "Tietysti sinä saat mennä, jos haluat. Minä kyllä lähden muutamien ystävien luo, mutta tulen aikaisin kotiin."
Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kuin Greeta jätti sairashuoneen, ja ensi viikolla hänen piti palata Sundaleen. Hiukset olivat vielä hänelle suurena koettelemuksena, ja käsissä ja käsivarsissa näkyi tulen jättämiä arpia. Mutta hänen hyvä luontonsa näytti olevan palovakuutettu, ja kun Lucy välistä surkutteli häntä, sanoi hän rohkeasti:
"En ole milloinkaan ollut kaunotar, enkä minä aio valittaa. Minä pidän itseni puhtaana ja siistinä enkä huoli muusta."
Nyt hän oli intoa täynnä lähetyskokouksen tähden — eikä ollut kummakaan, sillä hän aikoi ottaa sinne mukaansa säästönsä. Hän oli setelinsä vaihtanut kultaan; sukka oli melkein täynnä hopea- ja kuparirahoja. Kokous alkoi kello 7, mutta jo kuudelta seisoi Greeta kokoushuoneen ulkopuolella odottamassa, että ovet avattaisiin. Säteilevä ilme kasvoissaan hän asettui salin penkille istumaan, uskollisesti pidellen kallista sukkaansa päällysnuttunsa alla, jotta ei mikään pahansuopa ihminen sitä näkisi ja tempaisi hänen kädestään.
Oli paljon väkeä kokouksessa, sillä se oli vuosikokous, ja puhujien joukosta Greeta tunsi muutamia pappeja. Ensimmäisistä puhujista ei hänellä ollut mitään iloa, sillä hän ei ymmärtänyt heidän selostuksiansa ja tiedonantojansa; mutta kun lähetyssaarnaajat rupesivat puhumaan, silloin Greeta todella innokkaasti seurasi esitystä. Hän kuunteli tarkkaavasti joka sanaa. Jos kertomukset huvittivat kuulijoita, nauroi Greetakin sydämmensä pohjasta, jos taas jotakin surullista kerrottiin, täyttyivät hänen silmänsä suurista, raskaista kyynelistä.
Kun vihdoin laulettiin virsi ja kolehtia ruvettiin kantamaan, silloin hänen ilomaljansa oli täynnä.
Hämmästykseksi ja tyytymättömyydeksi sille ujolle nuorelle miehelle, joka kolehtilautasta kantoi, otti Greeta hitaasti ja varovasti esiin nuttunsa alta mustan sukkansa ja laski sen rahojen päälle.
"Se on minun sukkani, nuori mies", sanoi hän kiireesti, mutta niin ääneensä, että lähellä olevat selvästi kuulivat hänen sanansa. "Ottakaa se mukaanne, mutta älkää hukatko sitä, sillä se on hyvin raskas!"
Nuori mies seisoi hetkisen epäilevänä; mutta Greetan uhkaava muoto ja varoittavat kuiskeet saivat hänet pakenemaan tytön luota niin pian kuin suinkin.
"Te ette saa sitä koskea, nuori mies! Se on annettava lähetyssaarnaajille, että he vievät sen pakanoille. Se on minun sukkani, sanon minä! Te ette saa pistää sormianne siihen, sillä se on minun sukkani, ja minä pidän teitä silmällä!"
Hänen silmänsä todellakin seurasivat nuorta miestä ympäri koko salin; mutta sitten vietiin kolehti erääseen sivuhuoneeseen. Kun Greeta vielä oli viipynyt muutaman hetken sen jälkeen kuin kokous oli lopussa, läheni hän vihdoin hitaasti ovea.
"Mitä sinä odotat?" kysyi hän itseltään melkein suuttuneena. "Sinä olet antanut sukkasi ja sillä hyvä. Tahtoisitko että kaikki tulisivat sinua kiittämään? Sinä olet oikea tyhmyri, se sinä olet."
Hän seisoi oven kynnyksellä, kun käsi laskeutui hänen olalleen. Hän katsahti ylös ja näki huonosti puetun naisen seisovan vieressään.
"Minä istuin takananne ja näin teidän laskevan sukkanne lautaselle", sanoi hän ystävällisesti. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että kysyn mitä siinä oli?"
"Minun säästöjäni", sanoi Greeta vähän ujosti. "Minä olen jo kauan, nähkääs, halunnut päästä tällaiseen kokoukseen ja sillä välin olen säästänyt sitä varten."
"Kuinkahan paljon te olette säästänyt?"
"Olen saanut pari kertaa lahjan, nähkääs, yksi oli oikein suuri — koko 300 markkaa — se vaikuttaa sen, että summaa karttui niin paljon; mutta minun neitini tahtoivat, että minä ostaisin vähän vaatteita, ja senvuoksi en ole itse voinut säästää kuin 75 markkaa ja 68 penniä."
"Kuinka suuri palkka teillä on?"
"Minä saan 140 markkaa tänä vuonna."
Rouva lähti. Hänellä itsellänsä oli 14,400 markan tulot, ja hän oli antanut 15 markkaa. Rahat olivat hänen jumalansa, hän ei tahtonut niitä käyttää edes itseänsä varten. Häntä oli kehoitettu menemään veljenpoikaansa kuulemaan, joka oli lähetyssaarnaaja — ja hän oli melkein katunut, että oli antanut hetken tunteen vaikuttaa itseensä niin, että antoi 15 markkaa, kun 50 pennissäkin olisi ollut hänen mielestään tarpeeksi. Mutta Greetan riemu ja tyytyväisyys, kun hän oli antanut sukkansa, oli liikuttanut häntä. Hän häpesi, kun hän vertaili molempia lahjoja ja molempien lahjojen antajien tuloja toisiinsa. Tultuansa kotiinsa hän lähetti nimettömän rahaosotuksen, jolla lähetysseura sai nostaa 2000 markkaa, eikä kukaan tietänyt, että pieni palvelustyttö oli tähän antanut aihetta.
Greeta pysähytettiin vielä kerran, ja tällä kertaa eräs pappi häntä puhutteli.
"Oletko sinä se pieni tyttö, joka antoi 375 markkaa sukassa lähetykselle?"
Greeta oikein hohti tyytyväisyydestä.
"Kyllä, hyvä herrani, mutta siinä oli vielä enemmän — 375 markkaa ja 68 penniä. Toivon että se nuori mies ei mitään pudottanut. Hän näytti niin pelästyneeltä."
"Onko sukalla mitään historiaa?" kysyi pappi hymyillen.
Greeta tuijotti häneen ja vastasi vähän ylenkatseellisesti:
"Mitä vielä. Ei sukalla ole mitään historiaa. Sitä on ainoastaan kuninkailla ja kuningattarilla, sellaisilla joista minä luin koulussa."
"Mutta mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"
"Osan olen saanut lahjaksi sairaalta kapteenilta ja loput olen itse säästänyt."
"Kuinka kauan sinä olet harrastanut lähetystyötä?"
"Oi, hyvin kauan, aina siitä asti kuin vuosi takaperin olin eräässä lähetyskokouksessa. Minä aion itse tulla lähetyssaarnaajaksi kerran, mutta —" tässä hän sai pelästyneen ilmeen kasvoihinsa — "mutta ei suinkaan minun milloinkaan tarvitse astua lavalle puhumaan, kuten nämät täällä tekevät; täytyykö minun?"
"Sinun tulee tehdä paljon vaikeampaakin, jos tulet lähetyssaarnaajaksi", sanoi pappi hymyillen. "Miksi tahdot tulla lähetyssaarnaajaksi?"
"Pakanain tähden, hyvä herra, kun ne eivät tiedä mitään, ja lähetyssaarnaajat sanovat, etteivät joudu käymään kaikkien luona."
"Ei, me emme voi sitä tehdä", sanoi pappi alakuloisena.
"Sanokaapas minulle, herrani, oletteko ollut pakanain parissa?"
"Olen ollut Intiassa viisitoista vuotta."
"Oohoo!" Greetan ääni ilmaisi sekä pelkoa että ihastusta. "Mutta ette ollut puhujana siellä toisten joukossa."
"En, minä kuuntelin niitä, jotka olivat uudempia ja nuorempia kuin minä, ja mielestäni oli hyvä kuunnella heitä."
"Oi herra pastori", sanoi Greeta loistavin silmin ja punastuvin poskin, "en ole milloinkaan nähnyt pakanaa, mutta lähetyssaarnaaja on melkein yhtä hyvä; tahtoisitteko antaa minulle kättä?"
"Aivan mielelläni."
Greeta tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi kätellyt kuningatarta.
"Paljon kiitoksia, herra pastori; ja olkaa hyvä ja sanokaa, onko missään pakanoita, jotka puhuvat englanninkieltä siellä, mihin minun täytyy mennä, sillä minä en ole kasvatettu puhumaan ranskaa ja sellaista."
"Minun mielestäni sinä saisit tyytyä puhumaan pakanoille täällä kotimaassa. Niitä on yllin kyllin, tyttöseni. Ehkäpä Jumala näyttää, että parhaiten voit häntä palvella täällä. Ja jos sinä lähetät säästösi muitten avuksi, jotka pakanamaihin lähtevät, niin sinä otat osaa suureen evankeliumin levitystyöhön kaikessa maailmassa."
Greeta painoi alas päänsä.
"Olen päättänyt mennä pakanamaille ja minä toivon, että saan mukaani erään ystävän, jonka nimi on Ellen. Mutta jos Jumala ei pidä minua sopivana, niin hän sen kyllä ilmoittaa tavalla tai toisella."
Ja sitten Greeta lähti hymyilevin kasvoin, mutta surullisin sydämmin.
"Sukkaan kokoominen on hyvä apu", mutisi hän, "mutta siinä ei ole puoleksikaan sitä, mitä minä haluan tehdä, sillä minä tahdon tehdä niin paljon kuin voin enkä niin vähän kuin mahdollista."