"Ehkä minä huomenna tulen takaisin", sanoi hän. "Kyllä täytyy löytyä muutamia hyviä paikkoja vapaina, ja minä aion saada yhden niistä."
Hän meni aivan levollisena matkoihinsa, ja Shipsbyn neidet olivat tyytyväisiä, kun hänestä pääsivät.
Mutta Greetan jouduttua ulos täyttivät hänen silmänsä suuret kyyneleet, jotka vierivät alas pitkin poskia.
"Greeta, sinun tulisi hävetä itseäsi, iso lapsi kun itket! Sinulla on vaatteesi, ja sinä luonnollisesti kyllä saat paikan."
Hän hieroi kiivaasti silmiänsä ja hämmästyi, kun hän aivan vieressään kuuli äänen:
"Mitä sanot, pikku tyttö? Etkö voi saada paikkaa?"
Kummastuneena siitä, että joku oli kuullut hänen sanansa, katsoi Greeta puhujaan.
Tämä oli nuori, surupukuun puettu nainen, ja Greeta mielestään ei ollut milloinkaan nähnyt niin ystävällisiä kasvoja.
"Oi rouva hyvä", hän melkein huusi, "ettekö tarvitsisi palvelijatarta?
Minä niin hirveän mielelläni tahtoisin tulla teille."
Nainen hymyili. "Minä juuri aion mennä palvelijatartoimistoon saadakseni tytön sieltä, mutta luulenpa, että sinä olet liian pieni."
"Sitä ne sanovat", vastasi Greeta vähän nyyhkyttäen. "Mutta jos he vain tietäisivät, mitä minä osaan tehdä. Minä osaan pestä lattioita ja puhdistaa uuninsuojuksia, kohentaa vuoteita, ja pestä ikkunoita — —"
Hän toisti koko pitkän luettelonsa uudistetuin toivein, nähdessään, että vieras nainen osotti hänelle myötätuntoisuutta.
"Ja rakas rouvani", kiirehti hän lisäämään, "minä en siitä välitä, vaikka teillä ei olisikaan puutarhaa, mutta minä palvelen teitä uskollisesti, missä ikänä asuttekin."
"Emme voi seisoa täällä kadulla puhumassa. Seuraa minua, niin menen neiti Shipsbyn luo ja kyselen häneltä sinusta."
Greeta seurasi häntä silmät loistavina ja posket punoittavina.
"Me emme tiedä hänestä mitään, neiti Churchhill", ilmoitti neiti Shipsby, kun häneltä Greetasta kysyttiin. "Hän tuli tänne noin ehkä tunti sitten, ja me tulimme ajatelleeksi, että lieneekö hän oikein — oikein selväjärkinen —"
Neiti Churchhill katsoi pienen tytön innokkaisiin kasvoihin.
"Siitä, ei ole mitään epäilemistä", sanoi hän hymyillen.
"Asian laita on sellainen, että sisareni ja minä olemme ostaneet pienen huvilan maalta, ja nyt tahtoisimme saada sinne mukaamme siivon, hyvämaineisen tytön."
"Oi, hyvä rouva", virkkoi tuo parantumaton Greeta, "se on juuri sopiva paikka minulle. Rouva Creek sanoo, että maalla on niin puhdasta, ja minun täytyy olla kovin varovainen myssyjeni ja esiliinojeni suhteen. Oi minä pyydän, koettakaa minua, että näette, enkö kelpaa teille."
Neiti Churchhill hymyili taas ja kyseli häneltä, oliko hänellä mitään suosituksia, ja keskustelu päättyi siten, että Greeta vei hänet suoraan rouva Creekin karamellipuotiin.
"Rouva Creek voi sanoa teille kaikkea mitä minusta tahdotte tietää, ja hän myöskin ymmärtää, mikä on hyvä palveluspaikka, sillä hän on palvellut pappilassa. Minä arvaan, ettei teillä ole mitään pappilaa eikä kirkkoa myöskään."
Neiti Churchhillin silmät kävivät kosteiksi.
"Minä tiedän, millaista on työ kirkon palveluksessa, sillä isäni oli pappina East End'issä, ja hän kuoli liiasta rasituksesta kuukausi sitten."
Hänen äänensä oli ystävällinen, ja Greeta noikkasi osotteeksi, että hän käsitti asian.
"Minäkin olen saanut kokea, mitä kuolemantapaus on", sanoi Greeta. "Se on hirveätä! Tätini kuoli, ja nyt minä olen ihan yksin maailmassa."
Kun he tulivat perille puotiin, sanoi neiti Churchhill, että Greeta jäisi ulos odottamaan.
"Minä tahdon kahdenkeskistä keskustelua rouva Creekin kanssa."
Greeta kulki edestakaisin kadulla lujin askelin.
"Nyt sen olet tehnyt, Greeta, sinä olet löytänyt oikein hienon paikan, ja se on käynyt niin näpsästi ja mukavasti kuin vain on mahdollista."
Hän tapasi muutamia vanhoja tuttaviansa, jotka huusivat hänelle:
"Greeta hoi, aiotko kirkkoon keskellä viikkoa? Vai oletko ollut kemuissa?"
"Minä menen palvelukseen", vastasi Greeta pää pystyssä.
"Oo ho, sinä vaivainen!"
Sitten he rupesivat pyörimään ympäri, laulaen:
"Raskas työ on sotilaan ja meripojan sorjan, raskahinta kaikista on olo pikku orjan. Raukka keittää, puhdistaa ja juoksee, nostaa, kantaa, rouva soittaa, elämöi ja aina torat antaa."
Greeta kääntyi suuttuneena heidän puoleensa.
"Pitäkää suunne kiinni. Minä lähden maalle, ja kun te joskus teette huviretken ulos kaupungista, muistakaa silloin minua. Minä en poimi kukkia ja syö omenia, luumuja ja karhunmaaramia ainoastaan yhtenä päivänä vuodessa, vaan ihan koko vuoden ja kaiket päivät. Minä saan asua humalatarhassa eikä minun milloinkaan enään tarvitse syödä norssia eikä silliä, sillä minä syön mansikoita ja luumuja ja rypäleitä, kunnes saan niistä aivan kylläkseni."
"No Greeta", huudahti hänelle eräs pieni poika, "missä sinä tulet asumaan? Kauppamatkueessako?"
"Valkoisessa talossa", jatkoi Greeta, ihan lämpimänä innostuksesta, "jossa seinät ovat ruusuilla verhotut ja ovet viheriäiset, ja puutarha on täynnä orvokkeja ja liljoja ja päivänkakkaroita, ja siellä on lampi, jossa joutsenet uivat, ja vieläpä suihkulähdekin."
"Soh, mene tiehesi!"
Muutama kourallinen lokaa viskattiin häntä kohti, mutta hän hypähti äkkiä sivullepäin ja joutui neiti Churchhillin syliin.
"Suotteko, että tulen teille?"
"Aion puhua pyhäkoulu-opettajasi kanssa. Minä tunnen häntä vähäsen. Rouva Creek sinua kiittää, Greeta, mutta ymmärräthän, että hän on minulle aivan vieras."
"Hän on oikein hyvä rouva, on totta tosiaankin."
"En sitä epäile. Minä kirjoitan sinulle sitten kun olen puhunut neiti
Gregoryn kanssa. Hyvästi, Greeta."
Neiti Churchhill meni, ja Greeta riensi karamellipuotiin, jonne hän jäi puoleksi tunniksi puhumaan siitä erinomaisesta onnesta, joka mahdollisesti tulisi hänen osakseen.
NELJÄS LUKU.
Maantienlokaa.
Oli lauhkea iltapäivä helmikuun loppupuolella, kun Greeta tuli Sundalen asemalle. Hän näkyi olevan ainoa matkustaja, joka tässä astui alas Lontoon junasta. Eräs kantaja, joka yksin seisoi junasillalla ottaaksensa vastaan tulijoita, tarttui hänen pieneen matka-arkkuunsa, katsoen häneen leveästi hymähtäen.
"Minulle on maksettu, jotta ottaisin tämän, neiti. Mihinkä menette?
Ette kaiketi ole näiltä seuduin, vai kuinka?"
"Minä menen palveluspaikkaani."
Greeta ei ensinkään ujostellut. Matka oli ollut ihastuttava. Rouvat Jones ja Creek olivat molemmat ottaneet aikaa saattaaksensa hänet asemalle, ja heidät hyvästi jättäessään oli hän saanut kummaltakin lahjan. Rouva Jones oli antanut hänelle kauniin ompelurasian, johon oli maalattu monta kaunista kukkaa, ja rouva Creek oli lahjoittanut hänelle tukevan hyvän sateenvarjon. Greetan mielestä ei löytynyt häntä onnellisempaa tyttöä. Ei yksikään pilvi tulevaisuutta varjostanut. Nyt hän katsoi kantajaan niin säteilevin silmin, että kantajan ehdottomasti täytyi yhtä iloisesti katsoa häneen.
"No missä siis on palveluspaikkanne?"
"Huvila Ivyssä — neiti Churchhillien luona."
"Vai niin, niitten molempien neitien luona, jotka tulivat tänne entismaanantaina. Odottakaa vähän, niin minä tuon rattaani ja saatan teidät. Tästä on ainoastaan kymmenen minuutin matka."
Neljännestunnin kuluttua Greeta seisoi uuden kotinsa edustalla. Kentiesi ei se varsin vastannut sitä ihannetta, jota hän oli kuvitellut. Tämä oli pieni punaisista tiilistä tehty rakennus, jota ympäröi vähäinen kasvitarha pensaineen ja puineen. Olkia ja sanomalehtiä oli ylt'ympärille viskelty, ikkunat olivat ilman uutimia, ja avoimesta portista näkyi joukko pakkalaatikoita ja huonekaluja, jotka täyttivät porstuan.
Greeta astui sisään hymyilevän varmana, mutta seisahtui äkkiä sen näön vuoksi, joka häntä kohtasi. Lattialla aivan portaitten vieressä istui neiti Churchhill hiukset hajallaan ja nenäliina silmien edessä.
Kun hän näki Greetan, nousi hän äkkiä.
"Ah Greeta, mehän olemme kokonaan sinut unohtaneet! Tule sisälle. Onko tuo sinun matka-arkkusi? Mitä teille tulee? Viisikymmentä penniä. Kiitos; laskekaa se tuohon. No hyvä päivää, Greeta. Täällä on kaikki mullin mallin. Nyt sinun täytyy meitä auttaa, sillä tuskin tiedämme mistä alkaa, ja minulla on niin kova hammassärky."
Hän koetti puhua iloisesti, mutta Greetan vilkas katse havaitsi heti hänen tukalan tilansa.
"Te olette, neiti, itkenyt. Minä kovin säälin teitä, mutta oletteko koettanut ruskeata paperia, johon on pantu vähän etikkaa ja pippuria? Tädin mielestä se lievitti erinomaisesti hänen kasvojensa särkyä, ja rouva Jones kastoi paperin viinaan ja sanoi sen tekevän hyvää."
Neiti Churchhill rupesi nauramaan; Greetan osaaottavaisuus hänen hammassärkyynsä, heti kun hän oli astunut talon kynnyksen yli, miellytti ja lohdutti neitiä.
"Joyce!" huudahti hän. "Meidän pieni tyttömme on tullut."
Portaita alas tuli tummahiuksinen nuori tyttö. Hänellä oli esiliina mustaa pukua suojaamassa, ja hame oli kiinnitetty ylös. Hän tervehti ystävällisesti Greetaa.
"Täällä on paljon tehtävää, joten sinun täytyy meitä auttaa niin pian kuin voit. Vaimon, joka täällä oli puhdistamassa, täytyi jo aikaisin aamulla lähteä pois. Sinun huoneesi on valmis. Voimmeko viedä ylös arkkusi? No sehän on aivan pieni; jos sinä otat kiinni toisesta kädensijasta, niin minä kyllä otan toisesta."
He tulivat pieneen huoneeseen, ja Greeta katsoi ihastuneena ympärilleen, mutta pisimmän aikaa hänen katseensa viipyi pienessä pöydässä, jonka päällä oli peili.
"Minä niin kovin ajattelin sitä, saisinkohan peilin", sanoi hän hyvin tuttavallisesti nuorimmalle neiti Churchhillille. "Nähkääs, minä olen hyvin tarkka myssyjeni suhteen."
"Tietysti", vastasi Joyce. "Ota nyt takki päältäsi ja tule pian alas, me juomme kohta teetä."
"Helena hyvä", sanoi hän, tultuansa siskonsa luo, "minkä erinomaisen olennon sinä olet löytänyt!"
"Hän on omituinen, mutta minä toivon, että hän osottaa olevansa kodin aarre. Älä naura häntä, Joyce, hän ottaa elämän tosi vakavalta kannalta. Hän on jo tehnyt minulle hyvää. Tunsin itseni niin onnettomaksi, ennenkuin hän tuli."
"Rakas Helena raukka, sinä olet aivan näännyksissä. Pane ovi lukkoon ja istu tänne, me voimme kaikki paremmin, kun saamme kupillisen teetä. Kuuleppas, miten tuli räiskyy kyökissä! Eikö se sinua vähän ilahuta?"
"Me emme mitenkään saa kaikkia huonekalujamme mahtumaan näihin huoneisiin", huokaili Helena. "Meidän olisi pitänyt myydä enemmän ja ottaa vähemmän mukaamme."
"En sano sinulle sanaakaan, ennenkuin olemme juoneet teetä."
Joyce meni laulaen kyökkiin, mutta palasi pian sisarensa luo.
"Meillä ei ole tippaakaan maitoa talossa. Unhotin sen kokonaan."
"Talonpoikaistalo ei ole kaukana, lähetä Greeta sinne."
"Kyllä, sen teenkin."
Joyce juoksi ylös portaita. Hän tapasi Greetan, joka oli levittänyt eteensä toisen pumpulihameistaan ja katseli sitä ihastellen.
"Minä aion juuri ottaa sen ylleni, neiti."
"Sitä ei sinun tarvitse tehdä tänä iltana. Pane esiliina eteesi, niin on kaikki hyvin. Mutta kaikkein ensiksi tahdon, että juokset tuonne talonpoikaistaloon tuomaan maitoa. Minä osotan sinulle tien. Pane hattu päähäsi jälleen ja koeta kiirehtiä."
Greeta totteli, ja Joyce saattoi hänet portille asti, josta hän osotti hänelle veräjää toisella puolen tietä.
"Mene tuosta veräjästä polulle, joka vie tuon kentän yli; mene sitten toisesta veräjästä, niin olet perillä. Pyydä rouva Greeniltä ruukullinen maitoa, ja sano hänelle, kuka sinut lähetti. Ymmärrätkö?"
"Kyllä, neiti."
Greeta meni iloisena ja mielessään mahtavana.
Hän viipyi kauan, mutta tuli vihdoin takaisin hyvin vakavan näköisenä.
"Tule sisälle, missä on maito?" kysyi Joyce, joka ovessa tuli häntä vastaan.
"Voi, neiti, ei minulla olekkaan."
"Miksi ei? Oletko sen kaatanut? Mikä nyt on?"
Vastauksen sijasta Greeta vähän nosti hameensa liepeitä ja näytti jalkaansa, joka oli ihan loassa.
"Minun täytyi palata takaisin, se oli ihan hirvittävää! En ole milloinkaan nähnyt sellaista lokaa — en milloinkaan! Ei se ole sellaista lokaa, kuin se, mihin minä olen tottunut; tämä tarttuu kiinni! Ja se tuli joka askeleelta pahemmaksi, ei mikään hevonen olisi siitä päässyt läpi."
Joyce tuijotti häneen hämmästyneenä, mutta sitten hän kadotti kärsivällisyytensä.
"Sinä tyhmä tyttö! Ei täällä maalla auta pelätä lokaa. Täällä me odotamme maitoa, jotta saisimme juoda teetä. Kuinka sinä luulet meidän saavan maitomme? Ellet sinä sitä tuo, täytyy minun mennä."
Kyyneleet, jotka olivat vuotamaisillaan, tulvasivat nyt virtana hänen silmistään.
"Neiti, nämät ovat minun parhaat kenkäni, ja ne maksavat 6 markkaa, mutta kyllä minä koetan uudestaan."
Greeta nielasi kyyneleensä ja lähti.
Joyce meni sisarensa luo puoleksi nauraen ja puoleksi suuttuneena.
"Hän ajattelee vain vaatteitansa. Jospa hän itse voisi nähdä, minkälainen variksenpelätti hän on."
"Oh, ole vaiti, Joyce. En ollenkaan pidä häntä rumana. Hän on laiha ja hänen ihonsa keltainen, niinkuin useimpien Lontoon lasten, mutta hänellä on pienet sievät kasvot. Nyt ehtii tulla pimeä, ennenkuin hän pääsee kotiin, ellei hän hyvin kiirehdi. Enpä olisi luullut hänen lokaa säikähtävän."
Greeta paralla oli suuremmat pelästyksen aiheet kestettävänä kuin loka, ja kun hän vihdoin palasi tuoden maitoruukkunsa, oli hänen hattunsa vinossa, hänen musta hameensa loan peittämänä ja hän itse aivan pelästyksestä uuvuksissa.
Joyce otti maitoruukun hänen kädestään ja meni kyökkiin sanaa sanomatta; mutta Helenan kävi tyttöä sääli.
"Mikä sinun on, Greeta? Sinä näytät niin pelästyneeltä."
"Oi neiti, en ole ennen koskaan ollut talonpoikaistalossa. Minä kuljin loassa, vaikka olin vähällä upota siihen, ja sitten tulin erään veräjän luo, ja kun olin mennyt sen läpi, oi, neiti, silloin olin keskellä eläinnäyttelyä! Ne olivat ihan villejä, vaikka pienempiä kuin ennen olen nähnyt, eivätkä ne olleet teljettyinä suuriin häkkeihin. Siellä oli suuria ruskeita sarvipääsonneja, jotka juoksivat perässäni, ja siellä oli sikoja ja siellä oli lampaita ja suuria valkoisia hanhia ja koira, joka haukkui kuin olisi ollut hullu ja koetti irtautua kahlevitjoistansa, ja siellä oli ilkeitä kalkkunoita, joita en milloinkaan ennen ole nähnyt elävinä, vaan ainoastaan puodeissa riippumassa myytäväksi joulunaikana, mutta minä tunsin ne punaisista heltoista. Ja voi sitä hirveätä meteliä, jota ne minulle pitivät! Se olisi voinut pelästyttää itse kuninkaankin! Kaikki ne juoksivat perässäni, niin, sen ne todellakin tekivät, neiti, ja sitten siellä oli ankkoja ja kanoja sadottain, jotka juoksivat jaloissani. Rakas neiti, minä tiesin olevani vaarassa, mutta minä tein velvollisuuteni uskollisesti ja ajattelin teidän maitoanne. Mutta siinä sitkeässä loassa ja kukkojen ja kanojen ja kalkkunain ja sonnien ympäröimänä ja kaikkien muitten villien eläinten hätyyttämänä minä lankesin pitkää pituuttani myöten, ja silloin luulin olevani mennyttä kalua. Minä huusin ja huusin, mutta silloin tuli mies juosten luokseni, ja hän otti maitoruukun ja oli niin hyvä, että hän itse meni noutamaan maidon ja käski minun odottaa portin ulkopuolella. Ja neiti, eikö ole yhtään poliisia maalla, sillä Lontoossa ei mitään sellaista sallittaisi; nehän juoksevat kaikki valloillaan eikä kukaan voi estää niitä hyökkäämästä meidän päällemme. Ja neiti, täytyykö minun joka päivä mennä sinne maitoa noutamaan?"
Greeta oli aivan hengästynyt. Hän oli melkein mielettömäksi pelästynyt.
Helena koetti peittää hymyilyänsä ja vastasi ystävällisesti:
"Me unohdimme, että sinä olit pieni kaupungintyttö. Emme huoli lähettää sinua enään, ennenkuin olet ehtinyt tottua maanteihin ja tapoihin. En luule, että eläimet olisivat sinua vahingoittaneet, mutta kyllä minä ymmärrän, että se vaaralliselta näytti. Mene nyt ylös kuivaamaan ja harjaamaan hamettasi ja ota toiset kengät, ja tule sitten alas teetä juomaan."
Greeta parka meni ylös portaita huolestuneempana, mutta myöskin viisastuneempana kuin hän oli ollut alas tullessaan. Hän ravisti päätään, nähdessään kuvansa peilissä.
"Sinun vaatteesi menevät pilalle, Greeta, eikä sulla ole yhtään rahoja, millä uusia ostaisit. Minä melkein luulen, etten pidä maaseudusta."
Mutta hetken perästä, kun hän asetti myssyn päähänsä, katosivat kaikki surut sen iloisen tunteen johdosta, että hänellä nyt oli oikeus käyttää tätä päähinettä.
Hän meni alas hymysuin, ja kun hän oli asettunut sievään, valoisaan kyökkiin, joka tosin oli pieni, mutta siisti, silloin hän jälleen kiitti hyvää onneansa. Joyce havaitsi, että hän oli hyvänä apuna, kun kaikki oli pantava kuntoon; ja kun Greeta tänä iltana laski päänsä levolle, lisäsi hän tavalliseen iltarukoukseensa: "Minä kiitän sinua, Jumala, joka johdatit minun tänne ja annoit minulle oikean palveluspaikan. Ja minä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja neitejäni kohtaan. Ja auta sinä minua sitä tekemään Jeesuksen tähden. Amen."
Greetan ehkä onnellisin hetki oli silloin, kun hän seuraavana aamuna seisoi valmiiksi puettuna puhtaaseen pumpulipukuunsa. Mitäpä haittasi, jos se olikin virttynyt ja vanha! Se oli tärkätty ja kahisi, kun hän liikkui.
"Se kahisee kuin silkki", sanoi hän itsekseen, juostessaan alas portaita; ja hän liikkuikin oikeastaan yhtä itsetietoisena kuin prinsessa silkissään.
Greeta raukka ei milloinkaan ennen ollut omistanut pukua, jota saattoi pestä. Kun vedestä oli puutetta ja saippua ja sooda oli laskuun otettava, niin oli selvää, että pestävä puku — sillä puvuthan niin helposti likaantuvat — oli liian suuri ylellisyys hänelle. Tyttö, joka meni ensikerran tanssijaisiin, ei voinut enemmän varoa pukuaan, kuin Greeta virttynyttä pumpulihamettaan tänä aamuna.
Joyce, joka oli tullut alas auttaaksensa häntä eineen valmistamisessa, palasi sisarensa luo naurusta melkein tukehtumaisillaan. "Helena, sinun pikku tyttösi tulee minun kuolemakseni!"
"Mitä hän nyt on tehnyt?"
"Hän on asettanut sanomalehtiä koko arvokkaan itsensä ympäri varjellaksensa hamettansa ja esiliinaansa. Hän on ikäänkuin kulkeva Times'in [englantilainen suuri päivälehti] painos! Ja kun minä tein muistutuksen tuota vastaan, sanoi hän, että hiilet ja kyökin takka likaisivat hänen vaatteensa. Etkö kuule, kuinka rapisee, kun hän liikkuu?"
Helena nauroi sydämmellisesti.
"Älä loukkaa hänen tunteitansa. Minä arvaan, ettei hänellä milloinkaan ole ollut pumpulihametta. Hän tottuu siihen pian, ja oikeastaan meidän tulee kehoittavaisesti kohdella sellaista erinomaista puhtautta." Muutamissa päivissä oli Ivyn huvila tullut täyteen kuntoon. Sekä Helena että Joyce pitivät huoneistaan; vaikka ne olivat pienet, tuntuivat ne kuitenkin hauskoilta ja lämpimiltä. Ja Greetan ilo oli suuri, kun portaille pantiin matot. Hänellä oli harras mielenkiinto kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi, ja pian hän ajatuksissaan otti niihin omistus-oikeudenkin.
Puhuessaan hän sanoi: minun kyökkini, minun pannuni, minä lakaisen lattiani, minä tomutan ruokasalini. Kaikki ylä- ja alakerrassa kuului hänelle; ja minun taloni, minun puutarhani ja minun neitini olivat aina ne asiat, joista hän jutteli jonkun ohikulkevan kanssa. Hän käsitti, että hänellä oli paljon opittavaa; mutta hän oli niin altis koettamaan tehdä neitiensä mieliksi, että Joyce, joka oli ottanut hänet opetettavakseen, antoi anteeksi hänen taitamattomuutensa ja ennusti sisarelleen, että vaikka tyttö tätänykyä oli hiomaton jalokivi, niin hän kerran vielä osottautuisi painoisensa kullan verraksi.
Rouva Creek odotti Greetan ensi kirjettä.
Tyttö oli oppinut kansakoulussa sekä lukemaan että kirjoittamaan, ja vaikka kirje, kun se saapui, oli täynnä mustepilkkuja ja tahroja, oli se kuitenkin aivan selvää käsialaa.
"Rakas rouva Creek!
Minä nyt kirjoitan teille, sillä nyt on sunnuntai ja minä olen ollut kirkossa, ja minä tahdon antaa teille tiedon, että maalla ei ole ensinkään puhdasta, vaan oikein likaista, sillä minä en milloinkaan ole Lontoossa nähnyt sellaista likaa. Täällä ei ole mitään lamppuja eikä puoteja, joten täytyy langeta ojaan tai kuoppaan pimeän tultua, eikä mikään poliisi tule auttamaan ylös, sillä niitä täällä ei ole. Vanhat ukot käyttävät paitojaan takkiensa päällä, kun kirkkoon tulevat. Talonpoikaistalojen ympärillä on villieläimiä, joitten välitse täytyy tungeksia, ja ne koettavat kaikki estää ihmisiä pääsemästä talon ovelle. Ja lehmät ja vihaiset sonnit kulkevat teillä kaiket päivät. Ei missään ole puoteja. Minulla on hieno paikka ja minä syön voita joka päivä. Minulla on monta sataa kapinetta, joita minun tulee pitää järjestyksessä. Minä kuljen matoilla joka päivä. Olen kaatanut teetä esiliinalleni ja koetan pitää itseäni puhtaana. Täällä on enemmän sellaisia esineitä, jotka likaavat, kuin meidän huoneessamme Lontoossa oli. Minun neitini ovat hienoja naisia. Minä voin hyvin ja toivon teille samaa.
Ystävänne
Margareeta Perkins."
"J.K. Tulevana sunnuntaina lähden pyhäkouluun. Olkaa niin hyvä ja sanokaa terveisiä rouva Jonesille."
"Niin, niin", sanoi rouva Creek, pannen kirjettä kokoon ja ottaen silmälasit päästään. "Tytöt tähän aikaan ovat toisenlaisia kuin minun nuorena ollessani. Maalla liian likaista hänelle! Mitä nyt vielä! Ei sanaakaan puhtaasta, suloisesta ilmasta ja sinisestä taivaasta ja laulavista linnuista, viheriästä ruohosta, puista ja pensaista. Hänen silmänsä ei kohoudu yli loan. Minä häpeän hänen puolestaan — häpeän totta tosiaankin!"
VIIDES LUKU.
Liikanaista uskollisuutta.
"Greeta, Joyce neiti ja minä lähdemme matkalle ja viivymme poissa toiseen päivään. Olemme paljon miettineet, mitä tekisimme sinun suhteesi, mutta rouva Timson, lähin naapurimme, on ystävällisesti luvannut, että saat maata hänen luonaan. Luulen melkein parhaaksi, että lukitsemme talon ovet ja annamme sinun olla hänen luonansa koko ajan."
Mutta siitä ei Greeta pitänyt. Nythän hänellä oli tilaisuus osottaa uskollisuuttaan.
"Oi neiti hyvä, minulla on niin paljon puhdistettavaa. Kyllä minä olen oikein varovainen ja pidän huolta kaikesta. Joyce neiti on minua opettanut puhdistamaan minun messinkiluukkujani vieraskamarissamme, ja sitten minun täytyy pestä kaappieni hyllyt, ja sitten minulla on kaksi esiliinaa pestävänä, ja sitäpaitsi, neiti, täytyy täällä olla joku, joka varjelee taloa, jos sattuisi tulemaan varkaita."
"Emme pelkää varkaita täällä", sanoi Helena hymyillen, "sitäpaitsi onhan meillä Albert Edvard, jonka voimme sitoa koppinsa viereen taloa vahtimaan."
Albert Edvard oli uusi tulokas, mäyräkoira, jonka neidit olivat saaneet pastorilta lahjaksi, ja se oli hyvin valveilla oleva vartija. Greeta ja koira olivat hyviä ystäviä ja heillä oli monet yhteiset suosikit ja vastenmielisyyden esineet.
"Niin, neiti, Albert Edvard ja minä pidämme hyvän huolen kaikesta."
Vihdoin tehtiin sopimus molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Greeta sai luvan viipyä huvilassa kello neljään iltapäivällä, mutta silloin hänen tuli mennä rouva Timsonille.
Hän seisoi portin luona itsetietoisena ja onnellisena tyttönä, kun hänen neitinsä seuraavana aamuna lähtivät matkalle. Hän seisoi siinä niin kauan kuin hän heidät saattoi nähdä ja viipyi vielä vähän aikaa puutarhassa katselemassa kukkaryhmää, jossa oli ihan lumivalkoisia kukkia. Niitä nimitettiin lumipisaroiksi, ja ne olivat ainoat, jotka enään kukkivat.
Rouva Creek oli väärässä, kun luuli, ettei Greeta ymmärtänyt panna arvoa luonnon ihanuuteen. Se vaikutti häneen vähitellen, mutta varmasti. Joka aamu, kun hän katseli ulos ikkunastaan, oli hänen tapana sanoa itsekseen:
"Kuules Greeta, mikähän sinut näin onnelliseksi tekee? Se on tuo ääretön avaruus, jonka näet edessäsi, koko tasanko ja taivas — oi, koko Lontoo ei voisi täyttää sitä, se on niin suuri!"
Nyt katsellessaan lumipisaroita hän taas sanoi: "Ne pitävät itsensä puhtaina, Greeta, vahinko ettet sinä voi olla enemmän niitten näköinen, ne ovat valkoiset kuin posliini. Olen iloinen, ettei minun tarvitse tomuttaa niitä joka aamu. Minä varmaankin taittaisin niitten varret. Tahtoisinpa, että rouva Creek näkisi, minkälaisia kukkia minulla täällä on, tarvitsematta niistä penniäkään maksaa."
Sitten hän meni sisälle. Puutarha oli kaunis, mutta sitä hän ei voinut tomuttaa ja pestä, ja sepä nyt tällä haavaa oli hänen tärkein tehtävänsä ja ilonsa.
Päivä meni liiankin pian, kun hänellä oli niin paljon tehtävää, ja kello neljä hän lukitsi ulkoportin, jätti Albert Edvardin kyökkiin ja muutamia luita sen eteen lautaselle. Kun hän tuli Timsonille, istui rouva miehensä kanssa teepöydän ääressä. John Timson oli kuorma-ajuri ja ajoi joka päivä asemalle, joka oli penikulman päässä hänen kodistaan. Hän oli pieni hiljainen mies, joka mielellään pani muistiinsa seudun juoruttelut ja vei ne sitten taas eteenpäin.
Hänen vaimonsa saattoi hänet kokonaan varjoon, kun he olivat yhdessä. Hän oli päätä pitempi miestään ja hyvin puhelias, vaikka se puhelu ei aina ollut juuri erittäin ilostuttavaa laatua. Heillä ei ollut lapsia, ja rouva Timson oli iloinen, kun sai lisätä pieniä tulojansa olemalla apuna naapuritaloissa pesemässä ja siivoomassa. Hän pesi Churchhillin neideille, ja Greetan paljon kiitetyt pumpulipuvut hän sai hoteisiinsa, kun ne piti puhdistettaman hienoiksi.
"Tulkaa sisälle ja istukaa, tyttöseni", sanoi hän Greetalle. "Olen teitä odottanut pitkän aikaa. Mitä teille nyt oikein kuuluu? Parempaa arvatenkin kuin minulle. Sillä minun elämäni on pelkkää työtä ja työtä ja työtä, vaikka kädet ja jalat särkevät. Ja jos minä lakia laatisin, niin laatisin sellaisen, että sairaat saisivat istua alallaan ja terveet tekisivät työtä."
Hänen miehensä iski veitikkamaisesti silmää Greetalle.
"Sinä tarkoitat tietysti minua, vaimo; mutta minä olen työssä koko päivän."
"Sinä? Sinä istut vaunuissasi kuten herttua ja juonittelet ihmisten kanssa, niin ettei tiedä onko puheesi totta vai valhetta. Minä se työssä olen kaiket päivät."
"Minä pidän työstä", sanoi Greeta yksinkertaisesti, "mutta minä olenkin voimakkaampi kuin te."
"Olette niinkin. Muistan vielä, miten tyttönä tein työtä, mutta ajat ovat muuttuneet, ja minä menen vähitellen hautaani."
"Olen lukinnut talon", sanoi Greeta aivan äkkipäätä. "Luuletteko että se on varmassa turvassa?"
"Yhtä varmassa kun kello taskussani", sanoi ajuri.
Hänen vaimonsa ravisti päätään hänelle.
"Muistatko sitä hirveätä murhaa, joka tapahtui Ballin kartanossa pari vuotta takaperin? Siellä oli nuori tyttö yksin kotona, ja mustalaiset tekivät murhan. Kaksi naiseksi puettua miestä tuli sisälle, ne sanoivat tahtovansa ennustaa hänelle, ja tyttö raukka huusi apua, ja silloin he hänet tappoivat."
Greetan silmät suurenivat. Hän oli tottunut Lontoon murhiin ja hirmuisuuksiin, mutta hän luuli, että maalla oltaisiin niistä vapaat.
"En minä pelkää, kun minulla on Albert Edvard toverina", sanoi hän reippaasti. "Minä olisin mielelläni maannut yksin talossani tänä yönä. Albert Edvard voi tappaa vaikka minkä varkaan, joka tahtoisi tulla sisään; minä tiedän, että se kyllä voi."
Kun tämä aine kerran oli tullut puheeksi, oli rouva Timsonilla loppumattomia muistoja kerrottavana murhista ja varkauksista ja muusta semmoisesta, kunnes hänen miehensä ehätti väliin.
"Soh, vaimo, anna tämän nyt jo riittää. Kohta nuori tyttö ei uskalla nukkua ensi yönä. Hän särpii tuon kaiken sisäänsä kuten vettä."
"En minä pelkää", vakuutti Greeta uudestaan. "Minä rukoilen Jumalaa minua varjelemaan, ja minä uskon, että hän sen tekee."
Hän nukkui hyvin, huolimatta rouva Timsonin kertomuksista, ja tuskin hänellä oli aikaa odottaa aamiaista, niin kiire hänellä oli Ivyn huvilaan.
"Minun neitini tulevat kotiin kello kolmeksi, ja siksi minun vielä pitää saada huoneeni tomutetuiksi ja lakaistuiksi, ja sitten Albert Edvard odottaa minua."
Hän juoksi kotiin kevein sydämmin ja havaitsi perille tultuaan, että kirjeitten kantaja oli tuonut kaksi kirjettä, mutta että kaikki muuten oli paikallaan. Hän teki työtä oikein ilomielin, mutta kello kaksitoista hänet keskeytti porttikellon soitto. Kun hän tuli alas, astui häntä vastaan pitkä nainen, jolla oli käskevä käytös ja hyvin karkea ääni.
Hän kysyi, olivatko Churchhillin neidit kotona.
Nyt oli neiti Churchhillin viimeinen varoitus Greetalle ollut:
"Sinä et saa taloon laskea ketään, Greeta. Sinä et voi olla tarpeeksi varovainen. Jos joku tulee tänne, niin sano, että olemme poissa."
Sen vuoksi Greeta, katseltuaan epäilevin silmin naista, vastasi:
"Minun neitini ovat poissa iltapäivään asti."
"Sepä harmillista! Mutta onhan heidän täytynyt saada kirjeeni. Minä menen sisälle odottamaan. Minun matka-arkkuni on asemalla ja tuodaan perästäpäin."
Greetan pää oli niin täynnä niitä juttuja, joita hän oli kuullut edellisenä päivänä, että hän mutisi itsekseen:
"Se on varas, Greeta, valepukuun puettu varas, joka pyrkii sisälle. Ole nyt rohkea ja tee velvollisuutesi."
Hän veti hitaasti oven kiinni.
"Ei, minä en aio laskea teitä sisälle; ja ellette heti lähde pois, niin minä huudan Albert Edvardia."
"Sinä hävytön tyttö! Tiedätkö, kuka minä olen? Neiti Alicia Allandale. Kuinka sinä uskallat sulkea oven suoraan nenäni edessä? Juuri kaunis vastaanotto, kun tulen tänne tervehtimään sisarentyttäriäni. Laske minut sisälle heti paikalla!"
Neiti Allandale oli vahvempi kuin Greeta. Kun tyttö havaitsi, ettei hän voinut sulkea ovea, rupesi hän huutamaan Albert Edvardia; mutta oi, vaikka hän jo kuuli koiran kyökissä haukkuvan, oli kuitenkin kaksi suljettua ovea heidän välillänsä. "Te menette nyt heti paikalla täältä", huusi Greeta. "Minä ymmärrän teidän vehkeenne. Te ette pääse sisälle, sanon minä — ei vaikka kuolisin."
Vieras nainen ei puhunut sanaakaan, mutta hän tuuppasi pois Greetan sellaisella vauhdilla, että tyttö lensi kuten pallo vastakkaiseen seinään. Sitten hän suoraa päätä meni vieraskamariin, Greeta kiirehti kyökkiin, sai Albert Edvardin mukaansa ja vei sen ovelle, missä se haukkui ja mörisi. Hän aikoi juuri avata oven ja usuttaa koiran kohti kutsumatonta vierasta, kun toinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Oven avain oli Greetan puolella, hän väänsi oven lukkoon, ja niin oli vieras nainen sisään salvattu. Greeta veti syvään henkeänsä. "Nyt minä menen tuomaan poliisin, jos löydän jonkun; mutta miten tuhma sinä Greeta oletkin! Hänpä voi mennä ulos ikkunasta ja ottaa mukaansa posliinit ja kirjat. Tänne, Albert Edvard! Sinä jäät tänne ja olet vahtina akkunan alla, ja jos tuo mies taikka nainen, en tiedä kumpi hän on, näyttää kantapäänsä ikkunan ulkopuolella, niin kaappaa niihin kiinni oikein lujasti, poikaseni!"
Albert Edvard oli erittäin iloinen saadessaan totella. Se asettui ikkunain alle, ja alituisella murinallaan osotti se vakaasti tahtovansa vartioida emäntiensä omaisuutta.
Greeta kiirehti eteenpäin tietä pitkin, ensin Timsonin rouvan luo, joka sattui olemaan poissa; sitten tuli häntä vastaan tiellä eräs seppä.
"Kuulkaa, hyvä herra, voitteko ottaa kiinni varkaan? En tiedä mistä saisin poliisin, mutta te näytätte minusta vahvalta mieheltä. Minä olen sulkenut hänet sisään, hän on naisen puvussa. Oi tulkaa kanssani, kiirehtikää, hyvä herrani! Hän ehkä rikkoo posliinit, kun huomaa ettei hän pääse ulos."
Sepän muoto osotti kummastusta, mutta hän seurasi Greetaa.
"Sinä olet reipas pieni tyttö, joka olet vanginnut varkaan", sanoi hän.
"Puhu, miten se tapahtui."
Greeta alkoi kertomuksensa; mutta kun he lähestyivät Ivyn huvilaa, lannistui hänen rohkeutensa, sillä hän näki Albert Edvardin tiellä purevan ja repivän jotakin, jota se piti suussaan.
"Hän on mennyt matkoihinsa, me tulemme liian myöhään", huudahti Greeta.
Hän kumartui koiraa kohti, ja näki, että naisen kenkä oli sen hampaissa. Silloin hän katsoi koiraan, ikäänkuin kysyen, mitä se oli tehnyt.
"Ettehän usko, että tuo on tappanut ja syönyt hänet?"
Vierashuone oli tyhjä ja ikkuna auki. Seppä ei ollut asiasta millänsäkään.
"Teidän vieraanne piti vastaanottonne liian lämpimänä, tyttöseni. Katsokaa, onko jotakin poissa. Ei näytä siltä kuin hän täältä olisi mitään ottanut."
Greeta tarkasti kaikkea huoneessa.
"Ei, kaikki on kyllä paikallaan. Eihän vain Albert Edvard ole — —"
Seppä nauroi sydämmestään.
"En minä usko, että koira on hänet niellyt, tyttöseni, en, sitä en todellakaan luule. Pidä kenkä, niin panemme poliisin häntä etsimään. Pelkäätkö olla yksin?"
"En vähääkään! Hän älköön vain uskaltako näyttää nenäänsä täällä kertaakaan enään minun ja Albert Edvardin luona."
Kun Churchhillin neidit palasivat kotiin, luuli Greeta, että hän nyt oikein oli osottanut olevansa, mitä hän aina oli toivonut — oikea sankaritar.
"Ja Greeta, jos sinä vain olisit saanut hänet pidätetyksi ja saanut jättää hänet poliisille, niin olisi nimesi tullut sanomalehtiin; ja mitä sinä silloin olisit tuntenut!"
Hän kertoi neideille juttunsa vähän sekavasti, mutta hyvin itsetietoisesti.
"Minkä sanoit hänen nimensä olleen? Sehän oli Alicia täti! Oliko hän kirjoittanut? Oi Greeta, mitä sinä olet tehnyt?"
Joyce rupesi nauramaan ja Greeta itkemään.
"Oi neiti, hän oli niin pitkä ja hänen äänensä niin karkea."
"Tietysti", sanoi Joyce, "hän on vanha omituinen nainen, joka pitää yllätyksistä. No mitä hän kirjoittaa, Helena? Älä noin vakavalta näytä."
Helena kurkoitti hänelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
"Rakkaat sisarentyttäreni!
Koska minä oleskelen ainoastaan viiden penikulman päässä teidän uudesta kodistanne, en voi kieltäytyä ilosta tulla teitä katsomaan ja aion viipyä luonanne vuorokauden. En ole pitkään aikaan antanut teille mitään lahjaa, mutta tahdon nyt odottaa, kunnes omin silmin saan nähdä, mitä tarvitsette. Odottakaa minua puoli kahdentoista junalla.
Teidän harras tätinne
Alicia Allandale."
Joyce luki tämän ääneensä.
Greetan kasvot ansaitsivat katsomista, kun hän kuunteli kirjettä ja rupesi käsittämään, miten loukkaavasti hän oli käyttäytynyt. Ojentaen repaleiksi revittyä kenkää sanoi hän juhlallisen surullisella äänellä:
"Ja tämä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä."
Sekä Helena että Joyce käsittivät aseman hullunkurisuuden ja nauroivat ääneensä.
Mutta he olivat kuitenkin täyttä totta pahoillaan; ja Greeta raukka oli pudota romahtanut korkealta sankaritarpylväältään, muuttuen aivan tyhmäksi, pieneksi ja taitamattomaksi palvelustytöksi, joka vietti loppupäivän itkien ja valitellen.
Seuraavana aamuna Helena sai näin kuuluvan kirjeen:
"Rakas sisarentyttäreni!
Minä jouduin eilen suunnattoman hävyttömyyden ja nöyryytyksen esineeksi teidän taitamattoman palvelustyttönne tähden, joka ei millään ehdolla laskenut minua sisään eikä tahtonut kuunnella minun selityksiäni, joten minä olen päättänyt, etten enään koskaan aseta itseäni sellaiseen asemaan. En ymmärrä, mistä mokoman tytön olette saaneet, taikka minkälaisen kasvatuksen hänelle olette antaneet. Minä otaksun, että hän kuuluu ihmiskunnan alimpaan luokkaan ja melkeinpä on villien rajalla; ainakaan en minä milloinkaan ole moista kohdannut. Hän ei ainoastaan teljennyt minua sisään huoneeseen, vaan päällisen päätteeksi vielä toi sinne kurjan kylänrakin, jonka hän suorastaan usutti päälleni. Minun hameeni on repaleina ja nilkkani rikkipurtuina. Olen nyt lääkärinhoidossa. Pitkä aika kulunee, ennenkuin vapaaehtoisesti tarjoudun tulemaan vieraaksenne.
Sinun harras tätisi
Alicia Allandale."
"Greeta on liikanaisen uskollinen", mutisi Helena.
"Hänellä on enemmän sydäntä kuin päätä", sanoi Joyce. "No niin, lohduta itseäsi Helena, me kyllä olemme kadottaneet pienen avunsaannin, joka juuri nyt olisi ollut meille tarpeen. Sinun täytyy nyt kirjoittaa hänelle selitys tästä asiasta, mutta hän ei milloinkaan ole antava anteeksi eikä unohtava sitä."
Eikä Alicia neiti sitä tehnytkään.
Mitä Greetaan tulee, niin hänen suuret ajatuksensa itsestään raukesivat hyvin mitättömiksi. Hän rupesi oppimaan elämän läksyjä ja havaitsi, etteivät hänen mielipiteensä aina olleet ehdottomasti luotettavat.
"Sinä olet pudonnut, Greeta", sanoi hän itsekseen, "mutta muista, ettet kiipeä niin korkealle tulevalla kertaa. Voi minun päiviäni, minä toivon vain, ettei mikään todellinen varas tulisi ensi kerralla, sillä minä olen vakuutettu, että hänet silloin aivan kohteliaasti kutsuisin sisään ja olisin niin ystävällinen hänelle, että hän piankin korjaisi pois talosta kaikki mitä täällä on."
KUUDES LUKU.
"Lähetyssukka."
Greeta oli ollut lähetyskokouksessa koulusalissa. Tämä kokous oli pidetty varta vasten lapsille, ja eräs Indiasta tullut lähetyssaarnaaja oli puhunut.
"Tunnetteko kaikki Jeesusta?" oli hän kysynyt.
Lukien kaikkien silmistä myöntävän vastauksen, jatkoi hän: "Onnelliset lapset, jotka tiedätte, että teillä on Vapahtaja ja ystävä kanssanne joka päivä. On satoja ja tuhansia, joilla ei ole sitä tietoa. Ettekö tahtoisi auttaa heitä sitä saamaan? Ei ole yhtään niin pientä, joka ei voisi olla lähetystyöhön osallinen, ja minä toivon, että muutamat teistä ovat lähetystyössä täällä kotona. Muistakaa sitä pientä vangittua tyttöä, joka puhui isännälleen ainoasta, joka saattoi hänet pelastaa. Täällä kotona on monta, jotka tarvitsevat suuren lääkärin apua tullaksensa terveiksi. Puhukaa toisten kanssa Jeesuksesta. Ellette puhu hänestä täällä kotona omassa maassanne, ette myöskään milloinkaan voi sitä tehdä pakanain joukossa heidän maassaan. Me toivomme, että puhuisitte Vapahtajasta; me toivomme, että rukoilisitte häntä pakana raukkojen puolesta, ja me toivomme, että antaisitte rahojanne avuksi, jotta voitaisiin lähettää lähetyssaarnaajia pakanoitten luo heitä opettamaan. Rukous, rahat ja saarnat saattavat pakanat Jeesuksen luo, pankaa se mieleenne."
Greeta läksi kotiin ajatustensa valtaamana. Kun Helena kysyi, pitikö hän saarnasta, vastasi hän: "Pidin kyllä." Sitten hän hetken äänettömyyden perästä sanoi aivan äkki-arvaamatta: "Minä otaksun, ettei neidillä koskaan ole täällä mitään sairasta herraa asumassa."
"Ei, mitenkä niin?"
"Minun oli tapana ajatella, etten tahtoisi palveluspaikkaa, jossa ei olisi ketään sairasta herraa, mutta sitten en voinut saada sellaista, ja sitten tulitte te, neiti, ja niin tulin tänne."
Helena katsoi vähän kummeksien häneen.
"Miksi sinä tahdoit sellaista paikkaa, jossa olisi sairas herra?"
"Tullakseni semmoiseksi kuin se pieni tyttö, josta raamatussa kerrotaan. Minä ajattelen, että ehkä voisin auttaa häntä, niinkuin se tyttö teki."
"Mutta Greeta, ei sinun tarvitse odottaa sellaista tilaisuutta", sanoi Helena ystävällisesti. "Löytyy aina ihmisiä, jotka apua tarvitsevat. Löytyypä jo meidän kylässämmekin — ihmisiä, joiden tarvitsee saada tietää, että Vapahtaja tahtoo parantaa heidän sielunsa, vaikkapa ruumiista ei olisikaan kysymystä."
"Löytyykö ihmisiä, joilla on sairas sielu?"
"Kyllä sellaisia löytyy. Sielu, joka ei ole vastaanottanut Jeesusta, on aina kuolemansairas."
Greeta rupesi tätä miettimään.
"Minä aion ajatella lähetyssaarnaajan sanoja", lausui hän hetken perästä. "Ja tiedättekö, neiti, että minä olen jo alkanut sitä toista, josta hän puhui."
"Mitä se sitten on?"
"Olen ruvennut rukoilemaan."
"Minua ilahuttaa kuulla, että rukoilet. Muista rukoilla joka päivä."
"Lähetyssaarnaaja puhui epäjumalista, joita pakanat palvelevat. Hän sanoi, että ne ovat kuurot, mutta Jumala ei ole."
"Niin oikein."
"Ja siksi, neiti, en aio rukoilla Jumalaa muuta kuin kerran. Kotiin tultuani kokouksesta lankesin polvilleni ja rukoilin häntä pelastamaan jok'ikisen pakanan, eikä Jumala ole kuuro, ja sen vuoksi en enään aio häneltä rukoilla samaa asiaa uudestaan."
Helena katsoi Greetaan, mutta ei puhunut mitään, ja kun Joyce nyt tuli sisälle, keskeytyi keskustelu.
Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli eräs rihkamakauppias soittamaan ovikelloa, ja Greeta aukaisi hänelle.
"Emme tarvitse mitään", sanoi hän, vaan katseli samalla uteliaasti kauppiaan tavaroita.
"Älkää sanoko niin, kultaseni, vaalea nauhansolmuke myssyssä koristaisi mainiosti kauniita kasvojanne. Katsokaa tätä sinistä nauhaa, kolme kyynärää 75 pennistä. Melkeinpä ilmaiseksi sen saatte. Mitä, annatteko sen takaisin minulle? Niin, niin, minä näen, että olette ymmärtäväinen tyttö, joka ei huoli koreuksista. Minulla on kirja tahi parikin, joiden voin vakuuttaa sopivan teille; tai ehkä haluatte taulua? Katsokaa tätä. Tämä on uskonnollista laatua ja erittäin sopiva sairashuoneeseen."
"Se on Kristus, joka kolkuttaa ovea", sanoi Greeta iloisesti noikaten.
"Niin taitaa olla; ja se maksaa ainoastaan yhden markan ja viisikymmentä penniä. Hän on paljon enemmän arvoinen, eikö olekkin?"
Greeta rypisti kulmakarvojaan, hän oli pahoillaan tuosta sopimattomasta puheesta.
"Te puhutte Kristuksesta, ja hän kolkuttaa meidän sielumme ovelle."
"Ei minun ovelleni", sanoi tuo vanha mies, "en minä huoli sellaisista.
Ei minulla ole mitään sielua — en usko semmoisia olevankaan."
Greeta tuijotti kauhistuneena häneen.
"Syntyessänne se teillä oli; mihinkä olette sen kadottanut?"
Hän pöyhi tukkaansa ja katsoi hymyillen tyttöön.
"Mitäs te olette tehnyt sielullenne?" kysyi hän.
Greeta vastasi hiljaisella äänellä:
"Olen antanut sen Herralle Jeesukselle. Opettajatar pyhäkoulussa on minulle neuvonut, kuinka se tapahtuu."
Nyt syntyi hetken äänettömyys, ja Greeta otti tilaisuudesta vaarin, sanoakseen:
"Minun neitini sanoi minulle, että löytyy sieluja ihan kuolemansairaita. Ehkä teidän on melkein kuollut — mutta ei sentään kokonaan."
"Hyvin luultavaa", kuului vastaus.
"Ettekö tahtoisi, että se jälleen tulisi eläväksi?"
Greetan silmät loistivat sellaisesta valosta, että se heijastui vanhan miehenkin silmissä.
"Mitenkä se kävisi päinsä?" kysyi hän.
Greeta osotti taulua.
"Rukoilkaa häntä tulemaan sisälle. Jos hän saa siellä asua, niin hän tekee sielunne eläväksi jälleen, neiti on niin sanonut."
"Soo, vai niin", sanoi kauppias syvään huoaten. "No hyvästi sitten, koska ette mitään tahdo ostaa."
Mutta Greeta tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja piti hänestä kiinni.
"Kuulkaa, minä pyydän teitä! Minä annan parannuskeinon teille sieluanne varten. Älkää menkö minua kuulematta. Minä koetan olla lähetyssaarnaajana täällä kotona, ja teille on juuri sopiva puhua, sillä tehän olette melkein pakana. Kuulkaa nyt minua, sillä minä en aio antaa teidän lähteä. Muistatteko sitä pientä tyttöä raamatussa, joka lähetti parannettavaksi isäntänsä, spitaalitautisen kapteenin? Minä aion lähettää teidät, ja teidän täytyy mennä. Tietysti te sen teette. Kukapa tahtoisi pitää sairasta, kuollutta sielua, jos sen voi saada eläväksi jälleen? Te lähdette, kuuletteko minua?"
"Kyllä, kyllä, siunattu tyttö. Minkälainen kieli hänellä on. Hänestä tulee kohta hyvä saarnaaja."
Kelloa soitettiin ja Greeta tiesi, että hänen tuli kutsua noudattaa.
"Hyvästi", sanoi hän ja äänensä soi vähän pettyneeltä. "Mutta minä sanon, että jos te saatte sielunne parannetuksi, niin tulkaa takaisin ja kertokaa siitä minulle."
"Sen teen."
Kauppias meni päätään pudistellen; ja niin loppui Greetan ensimmäinen saarna. Hän oli hyvin ääneti koko päivän ja kulki ajatuksiinsa vaipuneena.
Joku aika tämän jälkeen hänet kutsuttiin Helenan huoneeseen vastaanottamaan ensimmäistä neljännestä vuosipalkastaan. Se oli tärkeä päivä hänen elämässään. Hän katseli rahaa, jota hän nyt piti kädessään. Se oli kahdenkymmenen markan kultaraha.
Hän ei vielä milloinkaan elämässään ollut kultarahaa kädessään pitänyt.
Hänen tätinsä rahat olivat aina olleet hopeata.
"Olen jotenkin tyytyväinen sinuun, Greeta", sanoi Helena, "mutta tietysti sinulla vielä on paljon opittavaa. Sinä olet kovin meluisa, puhut liian paljon ja rikot myöskin liian paljon. Kaikesta sellaisesta sinun tulee koettaa parantaa itseäsi. Minä tiedän, että sinä koetat tehdä velvollisuutesi uskollisesti; rukoile Jumalalta apua päästäksesi noista vioista."
"Kyllä, neiti", sanoi Greeta, joka todellakin alkoi oppia nöyryyttä. Sitten huudahti hän vilkkaasti: "Oi, neiti, ei minulla ole milloinkaan ollut näin paljon rahaa, jota olisin voinut sanoa omakseni. Saanko ne käyttää aivan niin kuin tahdon?"
"Minä luulen parhaaksi, että panet säästöön toisen puolen, sillä sinä tarvitset pian uudet kengät. Sinun tulee käyttää säästäväisesti rahojasi."
Vähäinen pettymyksen varjo kuvastui Greetan kasvoissa. Hän meni rahoineen ylös kammioonsa.
"Nyt, Greeta, älä ole tyhmä", neuvoi hän itseänsä. "Sinä teet kuten neitisi käskee. Täällä maalla kuluu paljon kenkiä."
Hän käänteli ja väänteli rahaansa. "Kymmenen markkaa kenkiin ja muuhun
tarpeelliseen, ja kymmenen tehdäkseni lähetyssaarnaajan käskyn mukaan.
Minä pyydän huomenna neitiä antamaan minulle tämän rahan hopeassa.
Mutta, oi, niin ihanaa omistaa kultaa, joka on oikein omaani!"
Seuraavana päivänä hän sai rahansa vaihdetuksi, mutta hän tunsi surua sydämmessään sitä tehdessään. Hänestä tuntui, että hän oli sen saanut vain kadottaaksensa sen heti. Mutta kun hän oli etsinyt esiin vanhan sukan ja laskenut siihen kymmenen markkaansa, tuli hänen kasvoihinsa jälleen onnellinen ilme. Vähän vaivalloisesti hän sai kirjoitetuksi paperiliuskalle, jonka hän rahansa keralla pisti sukkaan: "Margareeta Perkins hänen lähetyssukkansa". Ja pantuansa sukan tukevasti solmuun, laski hän sen matka-arkkunsa pohjalle.
"No Greeta", sanoi hän syvästi huoaten, "nyt olet päässyt alkuun, muista myöskin että jatkat ja että et puhu asiasta mitään. Ja sitten jonakin päivänä menet papin luo ja lasket sukan täynnä kultaa hänen jalkojensa eteen, hänen käytettäväksensä villiä pakanoita varten. Oi, siitäpä tulee ihanaa!"
Eräänä iltapuolena Joyce tuli kyökkiin, jossa Greeta paraikaa puhdisti takkaa.
"Greeta, sinun olisi mentävä meidän asiallemme. Sinulle tekee hyvää päästä ulos vähän, on niin kaunis ilma. Lähetämme sinut Mallowin kartanoon. Sinun on kuljettava peltojen ja niittyjen yli koko matka, mutta et saata eksyä, sillä siinä on hyvä poljettu polku. Jätä tämä kirje rouva Websterille ja odota vastausta, jonka tuot meille. Me pyydämme hänen miestään hankkimaan meille puita."
Greeta laittoi itsensä kiireesti kuntoon; Albert Edvard seurasi häntä, kuten luonnollista oli.
Tyttö tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän tuli ulos suloiseen kevätilmaan ja auringonpaisteeseen.
"Oi", sanoi hän, hengähtäen syvään, "minusta tuntuu kuin voisin juoda tätä ilmaa, oikein janoan sitä."
Ensimmäisen vainion yli hän oli päässyt ilman mitään seikkailua. Toinen oli täynnä mullikoita ja vasikoita. Greetan sydän sykki kiivaasti; hän ei vielä voinut olla pelkäämättä elukoita. Hän katseli varovasti lakeuden ylitse ja odotti, kunnes lähimmät olivat kulkeneet etäämmälle. Silloin hän, koettaen olla mahdollisimman rohkea, sanoi Albert Edvardille:
"Kuules, sinun tulee nyt olla hyvin levollinen. Jos sinä haukut, tulevat ne päällemme — minä tiedän, että niin käy. Seuraa minua".
Albert Edvard totteli heti heiluttaen häntäänsä, mutta vilkui sivulle päin vasikoihin. Äkkiä kaksi niistä kääntyi katsomaan Greetaan.
"Voi minun päiviäni! Ne tulevat! Minä kirkasen!"
Hän lähti pakoon täyttä kyytiä. Albert Edvard katsoi nyt olevansa vapaa kaikista siteistä ja hyökkäsi kiivaasti haukkuen lähimpänä olevaa mullikkaa vastaan.
Tuossa tuokiossa olivat ne kaikki liikkeellä, ja miten Greeta pääsi niityn poikki kaatumatta kumoon ja joutumatta elukkain jalkoihin, sitä hän ei milloinkaan voinut käsittää.
Mutta hän seisahtui tykyttävin sydämmin veräjän toisella puolen ja nosti katseensa taivasta kohti.
"Oi hyvä Jumala, minä rukoilen, että varjelisit minua. Pelkään hirveästi noita mullikoita. Kuule minua Jeesuksen tähden. Amen."
Sitten hän katsoi ympärilleen ajatellen: "Mitä vaaroja minulla tällä vainiolla lienee odotettavana."
Hän seisoi kuin lumottuna pelkästä ihmettelystä ja ihastuksesta. Kenttä oli täynnä lampaita ja pieniä karitsoita. Greeta ei milloinkaan ennen ollut nähnyt karitsojen leikkivän, ja hän katseli niitä nyt ilosta säteilevin silmin. Sillä välin Albert Edvard vilkui vuoroin Greetaan ja vuoroin lampaisiin. Jospa vain olisi saanut luvan ajaa niitä takaa! Mutta sen omatunto sanoi, ettei se ollut luvallista.
"En koskaan, koskaan ole nähnyt tuollaisia pieniä kultusia! Oi, Greeta, nyt olet tullut sellaiselle paikalle, että kyllä kannattaa vähän pelkoa kärsiä siitä hyvästä. Voi noita pieniä herttaisia elukoita! On ikäänkuin näkisi kauniin kuvakirjan, kun on niitten keskellä!"
Leivonen lensi hänen edestään ylös ilmoihin iloisesti liverrellen. Ei näyttänyt tulevan loppua uusista ilonaiheista tänä iltapäivänä. Hän viipyi pitkän ajan siellä aurinkoisella niityllä. Mutta seuraavalla kentällä oli taas uusia ilonaiheita, joiden nautintoa häiritsi ainoastaan pari etäisessä nurkassa laiduntavaa hevosta. Täällä kasvoi puron reunalla joukottain keltaesiköitä. Ilosta huudahtaen Greeta juoksi niitä poimimaan. Kun hän oli poiminut ensimmäisen kourallisen ja ihastellut niitten tuoksua, puristi ja suuteli hän niitä intoisesti.
"En ole koskaan nähnyt niitten kasvavan noin itsestään nurmikolla. Oi jospa nyt rouva Creek ja rouva Jones ja Artturi olisivat täällä! Tämäpä vasta on oikeata maalla oloa!"
Hän poimi suuren kukkavihon ja jatkoi sitten matkaansa. Albert Edvard ei pannut mitään arvoa keltaesikköihin; se nuuski pensastosta kaniineja, pitäen sitä huvinaan.
Greeta pysähtyi vielä vähän, ennenkuin hän tuli Mallowin kartanoon, erään pienen tupasen luo, joka sijaitsi kentän nurkassa. Juuri ohi mennessään hän kuuli jonkun huutavan. Uteliaisuudesta hän pisti päänsä ovesta sisään ja näki siellä vanhan miehen, joka koetti tehdä tulta takkaan.
"Tarvitsetteko apua?"
Ukko kääntyi Greetaa kohti ja katseli häntä.
"Billiä minä tarvitsen", sanoi hän ärtyisästi, "Billiä, joka kartanossa työtä tekee. Hän sanoi tulevansa kotiin keittämään perunoitani, ja nyt on kello jo yli neljä. En saanut niitä päivälliseksi ja nyt tahdon muutamia teeni kanssa, ja minä panin pannun tulelle, ja nyt perunat ovat palaneet. Voi kuitenkin! Minä olen vanha yksinäinen mies, joka ei kelpaa mihinkään!"
Greetan nopea silmä näki pannun kumossa takalla. Hän astui tupaan ja korjasi sen paikoilleen.
"Minä kuorin teille muutaman perunan ja keitän ne tuota hätää", sanoi hän ukkoa tyydyttäen. "Istukaa rauhassa vain, minä näen missä ne ovat, ne ovat tuolla kaapin päällä kopassa. Voi sentään, kuinka täällä on likaista! Kuka teidän huoneenne siivossa pitää?"
Vanhus rupesi itkemään.
"Jane raukkahan sen teki, mutta nyt hän on ollut kuolleena jo kuusi kuukautta, eikä täällä ole naapuria lähempänä kuin kartanossa. Bill kyllä tekee mitä hän osaa, mutta hänen sormensa ovat vähän kömpelöt, ja minä olen aivan leinin lyömä. Kiitos nyt, rakas lapseni. Te olette varmaankin vieras näillä paikoilla, vai mitä?"
"Minä olen neitieni luona Ivyn huvilassa", sanoi Greeta, samalla kuin hän kiireesti kuori perunoita ja pisteli niitä pataan. "Minä tulen Lontoosta; mutta voi, miten ihanaa on olla maalla tänään!"
"Kuinka niin?"
"Kuinka niin! Aurinko paistaa ja karitsat leikkivät ja keltaesiköt ovat puhjenneet. Katsokaa minun kukkiani! Oletteko milloinkaan nähnyt sellaisia kukkia? Ihmiset ripustavat niitä ylt'ympäri erään mustan olennon Lontoossa — hänen syntymäpäivänään luullakseni. Siitä minä ne tunnenkin. Beckyfield [Field, suomeksi kenttä] on hänen nimensä. Kummallista, että hänen nimensä on jonkunlainen kenttä, sitä en ole milloinkaan ennen tullut huomanneeksi. Sillä kaiketi on jotakin tekemistä keltaesikköjen kanssa. Teidän tulisi lähteä ulos; se virkistäisi ja reipastuttaisi teitä. Tänään on niin iloista ja hupaista ulkona. Linnut laulavat ja lentävät monen penikulman korkeuteen päämme ylitse. No sanokaa nyt, mistä saan vettä, niin panen padan tulelle."
"Ulkopuolella on pumppu."
Greeta löysi pumpun ja pani padan tulelle.
"Minä pyydän neitejä laskemaan minut tänne jonakin päivänä", sanoi tyttö tuttavallisesti noikaten. "Minä voisin kertoa teille jotakin uutta Lontoosta."
"Niin, tule takaisin, lapsi kulta. Minä olen yksinäinen vanha mies, eikä kukaan tule tänne."
"Hyvä, minä tulen."
Hän meni niin kiireesti ovea kohti, että hän melkein juoksi erään pitkän nuorukaisen syliin, joka juuri astui ovesta sisään.
Ujosteleminen ei kuulunut Greetan luonteeseen.
"Minä otaksun, että te olette Bill", sanoi hän omituisin katsein. "Olen tehnyt, mitä olisi ollut teidän velvollisuutenne tehdä. Teidän vanha isänne tarvitsee jonkun, joka häntä hoitaa. Miksi ette pidä huonetta siistinä? Täällä on niin likaista kuin Lontoossa. Olkaa niin hyvä ja laittakaa täällä oikein siivoa siksi kunnes jälleen tänne tulen."
Hän lähti tiehensä ja Albert Edvard seurasi häntä. Bill katsoi ällistellen hänen jälkeensä.