Korventauksen koirat näyttivät tehneen yksituumaisen päätöksen asettua viholliselle kannalle kahta kylään ilmestynyttä muukalaista vastaan. Milloin muukalaiset tulivat heidän seuraansa, antoivat he niille säälimättömästi selkään. Etenkin kahden naapuritalon koirat hammastivat yhtenään näitä pentukoiria, jotka suuruudestaan huolimatta olivat vielä hentoja ja heikkoja. Penttilän vanha vihainen Nuoli kerran puri Caroa niin pahasti, että rautatieinsinööri uhkasi ampua Nuolen.
Mutta ikä antoi muukalaisillekin voimia ja karskiutta luontoon, ja ennen pitkää olivat he valtiaita kylässä. Noita kahta naapurinsa koiraa pitivät he nyt vuorostaan kovassa kurissa. Milloin ne sattuivat varsinkin Caron maille, täytyi niiden jo Caron etäältä lähestyessä heittäytyä selälleen ja olla nöyrästi altisna jaloin tallattavaksi.
Nyt saivat kylän koirat tuntea vieraan, muukalaisen valtikan valtaa.
Yksi ainoa oli, joka ei masentunut. Penttilän Nuoli, töpöhäntineen ja suurine arpineen oli kukistumaton. Selkäänsä hänkin tosin sai noilta vierailta, mutta luontonsa ei lannistunut.
Nuo muukalaiset hallitsivat raa’alla itsevallalla. He tekivät rauhattomuuksia, söivät ihmisten lampaita ja pienempiä kylän koiria purivat vaivaisiksi. Nekin näyttivät päättäneen olla leppymättömiä.
Mutta luonnossa on suhteita, jotka tekevät tyhjiksi itsekkäät päätökset ja saattavat unhottamaan muukalaisen rodun ja vieraan veren, kansallisuuden, lait ja uskonnon.
Yhtäkkiä alkoi Caro mielistellä erään naapurin koiraa, Siljua nimeltään, jota ennen oli vihannut. Mutta samaan aikaan ilmestyi Siljulle paljo muitakin rakastajoita, jotka yksissä neuvoin pitivät Caroa kaukana tuosta hempukasta. Nyt sai Caro selkäänsä vuorostaan. Vaan hän tuli sitä kiihkeämmäksi tunteissaan, jotka hänellä näyttivät olevan paljoa syvemmät kuin kylän koirilla, ja kärsi sanomattomasti mustasukkaisuudesta.
Mutta hempukka vastasi Caron tunteisiin, ja he rakastivat nyt toisiaan yhtä hellästi kuin ennen olivat vihanneet. Silju tuli itsestään Caron luo kauppiaan pihaan, jonne kylän koirat eivät uskaltaneet mennä, kun siellä oli Caron apuna vahva musta Rabbe.
Kuka tiesi minkä tähden tuo Silju rakastui Caroon? Caro oli pystykorvain mielestä hirvittävän ruma koira. Vaan Silju viihtyi Caron seurassa, sillä Caro oli ylhäissukuinen, jaloverinen rakastaja, jolle seikalle hempeä sukupuoli aina antaa niin suuren arvon. Caro osasi mielistelläkin Siljua paremmin kuin kylän pystykorvat. Hän heittäytyi Siljun eteen selälleen ja liehakoi; hän antoi Siljun leikillään pureksia käpäliään. Erittäinkin miellytti Siljua, kun Caro aina otti suureen leveään suuhunsa hänen pienen suipon päänsä ja pureksi sitä hellävaraa. Caro voitti Siljun kokonaan omakseen.
Mutta sitte kohta rakastuivat kaikki kylän pystykorvat pienimmästä suurimpaan tuohon suureen, vahvaan ja mustaan Rabbeen.
Caro tahtoi ensin asettua Rabben lailliseksi naittajaksi, vaan eipä Rabbe näyttänyt hänen holhouksessaan viihtyvän. Rabbe rakastui Ylätalon Pilkkaan ja piti hän vähän muutamista muistakin. Häntä huvittivat nuo kovajänteiset, teräväkuonoiset piskit, jotka olivat niin mielissään hänen ystävyydestään.
Molemminpuolinen ystävyys ja sukulaisuus oli perustettu. Kylään kasvoi uljaita sekarotuisia koiria, jotka olivat nerokkaampia, vapaampia ja uudenaikaisempia kuin entiset pystykorvat. Muukalainen veri imeytyi sydänmaan synkkään sukuun ja jalosti sitä. Mutta pohjimmaisena kuitenkin aina huomasi tuon lujan pystykorvan suvun, sen terävä kuono se aina pisti esiin, ja sen mukana näytti säilyvän sekoittuneessa rodussa entisten pystykorvain luonnonomainen terävyys ja jäntevyys.
Penttilän Nuoli kuoli ainoana uskollisena mustalle pystykorvasuvulleen. Hän, joka korvissa taistellessaan metsän petoja vastaan oli arpia saanut ja jolta karhu oli hännän puraissut, hänen uskollinen sydämensä ja terästahtonsa voittamattomina vastustivat kaikki uuden ajan ryntäykset. Hän kulki elinikänsä töpöhäntänä, kuono maassa juurottaen ja vihaisen näköisenä. Hän murisi joka ihmiselle. Kävi vanhoillaan kivuloiseksi ja äreäksi. Hänellä ei enää ollut niitä tunteita, himoja ja haluja, jotka nuoremmat oli saattanut pettämään totisen sukunsa.
Viime vuosinaan hänen arvettuneet haavansa vaivasivat häntä kovasti varsinkin säiden edellä. Silloin hän ulvoi pahaa ennustavasti.
Kun rautatieveturi alkoi korvessa vihellellä, ulvoi Nuoli onnettomuutta aavistavasti. Hän ei tahtonut rautatietä käsittää, vaikka isäntänsä kerran asian alkaen käytti häntä viheltävää junaa katsomassa, ettei hän peloittelisi ihmisiä ulvonnallaan. Mutta joka kerran kun juna keskiyöllä vihelsi korvessa, heräsi Nuoli ja ulvoi kamalasti. Vanhat ruotilaiset uskoivat ulvontaa ja ennustivat rautatiestä sotavuosia, ruttoa ja kalliita aikoja.
Kerran yöllä heräsivät kaikki talon asukkaat Nuolen ulvontaan. Nuoli ulvoi, ullitti niin kamalasti ja surkeasti, että pani jokaisen kauhistumaan. Rautatiejuna korvessa vihelti samalla. Isäntä meni pihalle odottamaan entistä urhoollista metsästystoveriaan, vaan Nuoli juoksi metsään, ulvoen kuin surmaansa pakeneva.
Aamulla tavattiin Nuoli metsässä suuren tuuhean kuusen juurella kuolleena makaamassa.
He olivat lapsia.
Merimies Lahtisen kyökkiin tuli kerran eräs pikku poika almua anomaan. Poika värisi vilusta, sillä oli paukkuva pakkanen eikä hänellä ollut paljo suojaa enemmän ruumiillaan kuin jaloillaankaan. Emäntä vei hänet uunin kupeelle lämmittelemään ja antoi ruokaa.
Talossa oli vähän pienempi tyttö, joka katseli ujoa pikku poikaa. Tyttö meni kohta pojan lähelle ja kysyi, eikö pojalla ollut hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Olihan pojalla hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Tyttö katseli suurella säälillä tuota pikku poikaa, jonka kasvot olivat kylmästä sinervänkeltaiset, jolla oli suuri, väljä ja repaleinen nuttu, jonka ruumis värisi ja veripunainen varvas näkyi kengästä.
Hilma keksi jotakin ja juoksi äitinsä luo toiseen huoneeseen.
— Äiti!
— No mitä?
Hilma otti äitiään kädestä ja sanoi:
— Tuolla pikku pojalla on niin kylmä! Ei lasketa häntä enää kylmään, vaan pidetään meillä. Minä opettaisin hänet leikkimään, ja sitte minulla olisi toveri. Eikö niin, äiti?
Hilma katsoi hyvin rukoilevasti äitiinsä.
— Saapihan se pikku poika olla meillä vähän aikaa, vaan ei sitä voida ijäksi ottaa, selitti äiti.
Hilma juoksi pojan luo etuhuoneeseen ja sanoi:
— Sinä saat olla meillä etkä tarvitsekaan mennä enää kylmään, vaan me rupeamme leikkimään! Mitä leikkiä sinä osaat?
Pikku poika ei sanonut osaavansa mitään leikkiä.
— No, minä opetan!
Ja Hilma alkoi innolla opettaa leikkejään pojalle. Poika oli ensin hyvin kömpelö kaikkeen leikkiin, vaan tottui vähitellen. Hänkin viehättyi viimein leikkiin ja unhotti kulkevansa mieron tiellä.
Hyvän aikaa leikittyä, kun emäntä kankaansa äärestä pistäysi etuhuoneessa, havahti poika ikään kuin unesta, keskeytti leikin, sitoi väljää nuttuaan tiukemmalle ruumiinsa ympäri ja sanoi Hilmalle:
— Minä olen jo niin kauvan ollut teillä, minun pitää nyt mennä toiseen taloon.
— Vaan äiti lupasi, että saat olla meillä. Jää vaan vielä meille! houkutteli Hilma.
— Ole nyt meillä yötä, pikku poika, sanoi emäntäkin.
Poika jäi ja taas ujosti yhtyi Hilman leikkiin.
Hilma nukkui aikaiseen iltasella omaan sievään pehmeään vuoteeseensa, niin kuin varoissa olevan merimiehen ainoa lapsi ainakin, vaan pikku poika kallistui etuhuoneessa uunin vierustalle lattialle vaatteissaan nukkumaan.
Vaikka pikku poika makasi lattialla, nukkui hän hyvin makeasti ja näki kauniita unia. Hän oli yhä leikkivinään Hilman kanssa: se oli niin hupaista. Kylläpä oli sukkela tyttö tuo Hilma, kun osasi niin paljo leikkejä. Hän oli päässyt niin ihmeen hyvään taloon, armelias emäntä ja sen pikku tyttö olivat ottaneet hänet ikipäiviksi omaksi lapsekseen eikä hänellä enää tästä lähtien ole vilu eikä nälkä ja hän saa uudet ehyet vaatteet ja saa aina leikkiä Hilman kanssa.
Näin uneksi pikku poika ja nukkui makeasti etuhuoneen lattialla lämpimän uunin vierustalla.
Emäntä katsoi häntä tulella ja näki rauhalliset pienet kasvot, joissa oli terve, kova liha. Kirjavana liikkui russakoita pojan vaatteiden poimuissa, joista ne kosteutta imivät. Emäntä riisui pojalta vaatteita vähemmäksi ja teki penkille vuoteen, johon tuon sikeästi nukkuvan pojan kantoi.
Aamulla teki poika taas lähtöä, vaan Hilma ja emäntä pyysivät häntä vielä jäämään. Emäntä antoi hänelle parempia vaatteita, ja Hilma tahtoi syödä yhdessä pojan kanssa.
Kun Hilma, ainoa lapsi, niin paljon pojasta piti ja omasta säälistään antoi emäntä pojan jäädä yhä edelleen taloon. Hän opetti hänet käämiä tekemään ja käytti häntä pienillä asioilla. Kun Hilma yhä vakuutti pojalle, että hän saa olla aina heillä, tavastui poika vähitellen taloon eikä muistanut enää yrittääkään pois, vaan oli kuin kotonaan.
Kun isä kävi kotona, puhui emäntä hänelle pojasta, ja Hilman vuoksi päätettiin, että olkoon vaan poika heillä ja opetetaan hänet tekemään työtä ruokansa edestä. Eipähän tuommoinen pikku poika paljo hävitä.
Emäntä kutoi kankaita, ja poika teki käämiä ja juoksi pienillä asioilla; sen ohessa oli hän Hilman leikkitoverina.
Poika — jonka nimi oli Kaarle — kasvoi ja varttui, ja muutaman vuoden perästä emäntä toimitti hänet kirjapainoon asiapojaksi ja oppilaaksi.
Kaarlen vanhemmat olivat sillä välin kuolleet, jonka tähden merimiehen emäntä otti pojan kokonaan kasvatikseen.
Kirjapainossa alkoi Kaarle vähitellen ansaita vaaterahaa ja muutakin apua hoidokseen.
Merimies kuoli merellä, ja vaimonsa jäi elämään kolmen kesken Hilman ja
Kaarlen kanssa.
Nyt alettiin elää kaikin puolin pienesti, muutettiin pienempään huokeampaan asuntoon ja kaikki menot supistettiin niin vähäisiksi kuin suinkin.
Kaarle oli jo koko ansiomies, kun sai 7 markkaa viikolta palkkaa. Hän jo latoi kirjapainossa. Vikkelyytensä tähden saavutti hän yhä enemmän suosiota ja menestyi toimessaan. Hänen ansionsa tulivat yhä enemmän tarpeellisiksi hänen kasvatusäitinsä taloudessa, kun leski vanheni ja heikkoni eikä jaksanut niin kuin ennen pirtaa pidellä.
Hilma ja Kaarle kävivät yhtaikaa rippikoulun. Kasvatusäiti lahjoitti heille sen muistoksi yhdenlaiset muistosormukset.
Kun Kaarle oli kahdenkymmenen vuotias ja Hilma täytti kahdeksantoista, olivat he molemmat vielä lapsia mieleltään. He olivat kasvaneet tuossa pienessä kodissa erillään muista eivätkä huomanneetkaan ikänsä jatkumista. Iltasin ja pyhäisin, kun olivat työstään vapaat, leikkivät he vielä niin kuin ennenkin, ja Hilma vielä hoiti nukkeja, vaikka äitinsä aina sanoi, että "iso tyttö vielä viitsii vauvoja pitää".
Äiti odotti jotakin suhdetta syntyvän Kaarlen ja Hilman välille, vaan sisaruksilta he aina näyttivät. Mutta kerran hän huomasi heidän käsikauloin istuvan ja pelaavan "tammia".
Aika kului, ja leski kävi harmaapäiseksi ja rintansa kuivettui, vaan Kaarle ja Hilma yhä pysyivät lapsina. Kaarle oli jo täysioppinut ammatissaan ja sai hyvän palkan. Palkkansa ja muut rahansa hän aina toi kasvatusäidilleen ja häneltä aina otti sen vähän, mitä tarvitsi. Hilma kävi työssä eräässä ompelutehtaassa, ja hän myös toi kaikki äidilleen.
Kerran taas äiti huomasi lapsistaan merkin. He suutelivat toisiaan rappusissa aamulla työhön lähtiessään. Mutta sittekin he yhä pysyivät ujoina hänelle ja olivat kuin lapset.
Äiti oli varma, että heistä vielä pari tulee, vaan kuka tiesi milloin, kun ovat vielä niin lapselliset. Hän toivoi, että se tapahtuisi hänen elinaikanaan. Mutta nuoret rakastivat toisiaan niin salaa ja ujostivat häntä.
Äiti päätti rohkealla sanalla auttaa asiata, ja kun oli Kaarlen kahdeskymmeneskolmas syntymäpäivä, sanoi hän:
— Jo sinun, Kaarle, olisi aika ottaa vaimo, Kaarle punastui, ja yhtä paljo näkyi asia koskevan Hilmaan. He tulivat molemmat aivan neuvottomiksi. Äiti käytti hyväkseen heidän avuttomuuttaan ja lisäsi:
— Niin, niin, — minä tarkoitan että kyllä te minun puolestani jo saatte mennä yhteen.
Nuoret vilkasivat äitiinsä, katsoivat toisiinsa ja ujoina loivat silmänsä alas.
— Minä liitän nyt teidät yhteen, sanoi äiti ja asetti heidät käsikkäin.
Onko se teidän tahtonne?
— On, äänsivät nuoret.
Äiti oli saanut toiveensa toteutumaan, ja Kaarle oli hänelle sydämessään kiitollinen tästä avusta. Kaarle oli ajatellut elämäänsä hänkin, ja yhdeksi elämänsä toiveeksi oli tullut Hilma. Vaan hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että jo näin kohta hän saisi Hilman, sillä hän ei tuntenut itseään oikein aikamieheksikään. Sen tähden häntä niin ujostutti.
Asia oli sitte sillään. Kaarlen ja Hilman rakastaminen ei muuttunut paljo sen julkisemmaksi. Yhä edelleen he salaisesti kohtasivat toisiaan ja äidin nähden olivat ujoja.
Äiti näki, että hänen täytyy asia auttaa perille asti, ja eräänä päivänä ehdotti hän, että heidät pantaisiin kuulutuksiin ja kohta vihittäisiin. Hän vanhenee vanhenemistaan eikä voi enää kauvan elää, vaan tahtoisi nähdä heidän liittonsa ennen kuolemataan.
Nuorilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja heidät kuulutettiin ja vihittiin. Pienet, yksinkertaiset häät, vaan sitä enemmän viatonta iloa, jota enimmin tunsi vanha äiti.
Oli kevätkesä ja kaunis ilta. Vähäisen vierasjoukon lähdettyä meni nuori pari kävelemään joen kukkiville rannoille.
Äiti puuhaili sillaikaa kotona ja valmisti morsiusvuoteen, josta hän itsekseen sanoi:
— On se nyt yhtä kaunis kuin minullakin oli Tuomas-vainaan kanssa.
Hän sen ohella kevyesti itki, muistellessaan Tuomastaan — muistellessaan häntä 24-vuotisena pulskana merimiehenä ja ylkänä. Hän taisi olla silloin Hilman lainen tyttö, — Hilmahan on hänen näköönsä.
Hän siunasi tuon puhtaan sijan, että ne kaksi tulisivat sillä aina lepäämään onnellisina.
Nuoret tulivat kotiin. Nähtyään morsiusvuoteensa tulivat he aroiksi. He katsoivat aina äitiin ja silmäsivät toisiinsa. Äiti puuhasi ja hääräsi kuin kaikki olisi mennyt luonnollisinta tietään.
Heidän asuntonsa oli yksi suurempi huone, joka oli matalalla lautaseinällä jaettu kahteen osaan. Kaarle ja Hilma eivät uskaltaneet mennä tuonne toiseen pienempään huoneeseen. Ovelta vilaukselta he näkivät siellä puhtoisen valkean, leveän vuoteen, niin puhtoisen, niin puhtoisen ja valkean. Siellä oli ennen äiti ja Hilma maanneet ja Kaarle oli maannut etuhuoneessa.
Äiti koetti asustaa ulkosalla ja odotteli, että nuoret menisivät heille valmistettuun paikkaan.
Vaan he eivät menneet. He olivat äänettöminä ja olivat kuin odottaisivat jotakin tai kuin he kumpikin tahtoisivat sanoa jotakin toisilleen ja sitte äidille.
Vihdoin äiti meni tuohon toiseen huoneeseen ja sanoi:
— Hilma!
— Mitä, äiti?
— Tulepas tänne!
Kaarle tunsi äidin siellä puhuvan Hilmalle jotakin, lempeästi, vaan varmasti, kuin selittäen ja neuvoen.
— Sanokaa te Kaarlelle kanssa, tuntui Hihna pyytävän.
— Kaarle! kutsui äiti.
Kaarle meni toiseen huoneeseen.
— Teidän tulee nyt jäädä tänne, sanoi äiti, meni pois ja painoi oven kiinni.
Sinne he jäivätkin, vaan aivan neuvottomina. Tuo puhtoinen valkea vuode oli levällään heidän edessään. Vaan miksi he eivät saaneet olla niin kuin ennenkin? Tahi kun he asuisivat toisessa paikassa…
Äiti näki aamulla kaksi vuodetta huoneessa, toisen lattialla.
— Ne ovat lapsia! siunaili hän itsekseen ja nauroi sydämellisesti. Vaan kyllä se siitä reki varsan neuvoo, arveli hän.
Tuo toinen vuode ajan ollen hävisi äidin tahdosta, vaan äidillä oli sittekin omat epäilyksensä "lastensa" yhdyselämästä. Hänellä oli vanha tarkka silmä, jonka ohi ei mennyt mitään.
Viiden, kuuden kuukauden kuluttua sai Kaarle työnjohtajan paikan eräässä pienemmän kaupungin kirjapainossa. Sinne muutti Kaarle Hilmansa kanssa.
Mutta äiti ei lähtenyt yhtä matkaa nuoren parin kanssa, vaikka lapset niin tinkaan pyysivät. Hän sanoi jäävänsä kaikellaisia asioita selvittelemään ja tulevansa sitte muutaman kuukauden perästä.
Lapset menivät edeltä.
Äiti tuli kahden kuukauden perästä. Uudessa asunnossa oli tilavammat sijat: kyökki ja kaksi muuta huonetta, joista toinen oli varustettu äidille.
Äiti teki nyt lapsistaan tyydyttävät havainnot ja hymyili sydämessään.
Junankulettaja.
Junankulettaja Kallio oli ajanut niin monen hevosen ja lehmän yli, ettei hän kaikkia voinut muistaakaan, ja muutamia ihmishenkiäkin oli päättänyt päivänsä hänen kuljettamansa junan alla. Hänellä oli kummallinen himo ajaa kovasti, jonka tähden hän aina matkalla toisinaan ajoi hitaammin, päästäkseen sitte ajamaan sitä kovemmin. Kun hän huomasi hevosen tai lehmän radalla, alkoi hän sitä ajaa kuin metsämies otusta. Hänellä oli suuri huvi nähdä eläimen kauhistuneena ja epätoivon vimmalla kiitävän pakoon tätä mustaa, puhkavaa ja jyrisevää kummitusta, jota se mahdollisesti ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hevonen laukkasi hurjaa vauhtia, korskuen ja häntä hulmuten perässä, katastaen taakseen hirmustuneilla silmillään. Sitä katseli junankulettaja innostuneena kuin metsämies, joka näkee otuksen panevan viimeiset voimansa, paetakseen surmaansa, vaan jonka tappio on varma ja kohtalo hänen käsissään. "Et sinä kauvan kestä!" sanoi hän tavallisesti. Kun juna oli jo aivan kintereillä, sanoi hän: "Mene pois radalta! — pöllö ei sen vertaa ymmärrä!" Kun hevonen yhä vaan radalla laukkasi, höyrysi ja korskui ja näytti kauhusta tulleen aivan mielettömäksi, hymyili junankulettaja ilkeästi ja sanoi: "Turha vaiva on lähteä meidän kanssamme kilpasille." Hän laski huolettomasti päälle, niin kuin se ei olisi ollut hänen syynsä, vaan hevosen, joka on ollut niin tyhmä, että on varsin tahallaan tullut radalle ja juossut junan alle.
Lehmiä hän suorastaan vihasi ja inhosi, ja kun hän näki niitä radan varrella syömässä ja katsoa ammottamassa ohi kiitävää junaa, oli hänen tapanaan sanoa: "Tuolla lailla te ammottaisitte, vaikka päällenne laskisi." Kun taas lehmät läksivät peloissaan juoksemaan radan vartta aidan toisella puolen, sanoi hän: "Ne varmaan tulisivat radalle junan eteen, jos pääsisivät." Kun lehmä sattui radalle ja häntä suorana alkoi juosta ja laukata edellä pakoon, ei hän voinut olla nauramatta, niin rumalta ja typerältä se hänestä näytti. Hyvä hevonen voi joitakuita kilometrejä juosta junan edellä, mutta että lehmä — oh, se oli niin mieletöntä ja inhoittavaa, että hän olisi suonut veturissa olevan laitoksen, joka olisi syytänyt tulta ja tulikiveä tuohon elukkaan, ennen kuin se joutui veturin alle. Ajettuaan lehmän päälle hän aina kertoi, että lehmä on niin kauhean tyhmä eläin, ja mitenkä hän ajaessaan hevosella säälimättä laskee päälle, eikä odota kunnes tämä vetelä eläin on kömpinyt ylös maantien keskeltä, johon se on ruvennut märehtimään. Tavallisesti se ennättää kuitenkin hevosen edestä nousta, vaan vetäytyy syrjään niin laiskasti, että useasti hänen ajaessaan on kärrinpyörä raapaissut sitä lonkkaluuhun tai kylkeen.
Heittäytyä junan alle saadakseen siten surmansa, sitä vastaan hänellä ei ollut mitään, se oli varma että surmansa siinä sai, ja saihan ihminen valita parhaimman keinon kuolemataankin varten. Jotka taas muka vahingossa jäivät junan alle, heitä hän ei säälinyt ollenkaan, sillä hänen mielestään oli joka tapauksessa kunkin oma syynsä, jos jäi junan alle, kun kerran rautatieliikkeessä on niin selvät säännöt ja järjestykset, että kaikkein yksinkertaisimmankin ihmisen pitäisi osata niitä noudattaa. Eläimet eivät tosin tietäneet ohjesäännöistä, mutta niiden omistajain piti tietää eikä päästää elukoitaan radalle: siitä ei ollut mitään edesvastausta, jos ajoi radalle tulleen elukan päälle.
* * * * *
Junankulettaja Kallio sai kesällä virkalomaa käydäkseen hautaamassa äitinsä, ja sai kyytimiehekseen erään torpanmiehen. Kohta alkutaipaleella oli karja makaamassa maantiellä.
— Lyö hevosta ja aja päälle! kehoitti Kallio.
— Ei toki ajeta päälle, sanoi mies ja antoi lehmäin nousta ylös ja väistyä syrjään.
— Ei siitä ole mitään edesvastausta, jos ajaa lehmän päälle, kun se ei mene edestä pois, sanoi Kallio.
— Jospa ei oliskaan, vaan onhan se väärin sillä tavalla vahingoittaa luontokappaletta.
— Mutta kun lehmä on niin laiska, ettei mene edestä pois, märehtii vaan!
— Kyllä se menee, kun se ennättää: ymmärtäähän se toki vaarapaikan sekin.
— Sekö ymmärtää! Lehmä on kauhean tuhma eläin!
— Saattaa olla, vaan henkihän se on lehmässäkin.
— Lyöppäs sitä hevosta, ettemme me menisi lehmän tavalla, sanoi Kallio halveksivasti ja ajatteli, että ukko oli samanlainen lehmä.
Oli vähän aikaa äänettömyyttä, vaan sitte alkoi junankulettaja keskustella ukon kanssa yhtä ja toista matkan ratoksi. Siinä ukko johtui puhumaan edellisestä hevosestaankin, jonka päälle oli rautatiejuna ajanut. Se oli hänen elämässään suurin tapaus, jonka hän muisti niin ihmeen tarkasti nyt vielä monen vuoden perästä. Hän kertoi siitä mielellään, niin kuin kerrotaan asiasta, joka on mieleen kovasti koskenut ja muistiin unhoittumattomaksi jäänyt.
— Olihan se kumma tapaus, kertoi ukko. Minä olin vedättämässä radalle hiekkaa. Juna juuri tuli täyttä vinkaa. Minä pidättelin hevoista ja odotin että juna menisi sivu. Mutta hevonen säikähti ja läksi karkaamaan. Tie kulki radan poikki, ja hevonen läksi menemään tietä myöten radan yli, paetakseen junaa. Vaan silloinpa jäätiinkin junan alle. Minä lensin kärryistä vähän syrjään ja parhaiksi pelastuin, vaan kärrit menivät tuhannen murskaksi ja miten lienee hevosen häntä sotkeutunut johonkin junan rattaaseen, vaan summa on se, että hevosen häntä repeytyi juurineen irti ruumiista ja hevosen takapuoli tuli hyvin pahan näköiseksi. Se tapahtui hyvin äkkiä, ettei hevonenkaan ennättänyt ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää niityllä. Minä hain pyssyn läheltä talosta ja ammuin onnettoman.
Junankulettaja kuunteli tätä kertomusta ensin välinpitämättömästi, antoihan vaan ukon kertoa. Hän kohta muisti, että hän oli tuon hevosen päälle ajanut, tällä kertaa ei kuitenkaan tahallaan. Tuo tapaus ei häntä vähääkään liikuttanut, ennen kuin kertomuksen lopussa sattui häneen eräs kohta, nimittäin tämä: "Hevonen ei ennättänyt ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää niityllä." Tämä kohta tarttui kummallisesti hänen mieleensä ja hän jäi sitä pitkään ajattelemaan, eikä enää kuunnellut, kun mies kertoili, kuinka hyvä hevonen se oli ollut.
"Mielen muutoksessaan rupesi syömään heinää niityllä." Kuinka ihmeelliseltä se kuului, vaan kuinka luonnolliselta se tuntui! Se tuntui niin luonnolliselta ja sattuvalta, että tämä pieni yksityiskohta jäi häntä omituisesti vaivaamaan ja siitä tuli hänen käsitykseensä ikään kuin uusi valopilkku, joka valaisi ja levisi ja teki kaikki kirkkaaksi ja selväksi.
Se oli todellakin mielen muutos hevosessa, erinomainen mielen tila hirveän tapauksen jälkeen. Muuten on mahdoton käsittää sitä, että se heti rupesi syömään heinää eikä lähtenyt hirmustuneena karkaamaan näkymättömiin. Hänen tuntoaan rupesi kipeästi vihleksimään tuon onnettoman hevosen kärsimykset, nuo niin mahdottomat kärsimykset, että niillä oli luontokappaleeseen perin luonnottomat vaikutukset.
Hän ei enää saanut yhtä rauhaa, tuo mies, johon elämässään oli niin vähän mikään koskenut. Yöllä hän ei tahtonut saada unta ollenkaan, hänen sielun silmäinsä edessä oli alati ukon hevosraukka niin selvänä kuvana, hirveästi raadeltu hevosraukka mielen muutoksessaan syömässä heinää niityllä radan vierellä. Hän oli kuin paatunut pahantekijä, jonka tuntoa ei ole koskaan mikään liikuttanut, siksi ettei sille ole kukaan osannut sanoa oikeata sanaa, joka olisi siihen sattunut, mutta joka sitte kerran sattui kuulemaan yhden ainoan sanan, sanan, joka tuli kuin viattoman lapsen suusta, vaan joka sattui ja kosketti ja kerrassaan musersi kivettyneen sydämen. Hänelle tuli todelliset tunnon vaivat, hän katui ja vaikeroi ja rukoili anteeksi. Hevosen kärsimyksen kuva oli alati hänen silmäinsä edessä, se oli hänen painajaisensa. Vaikeroituaan melkein koko yön, nukkui hän viimein aamuyöllä läpi väsyneenä.
* * * * *
— Elkää lyökö hevosta, kyllä me keritään, kielteli junankulettaja Kallio paluumatkalla kyytimiestään, mainittua torpan miestä. Hän oli nyt aivan kuin toinen mies, hän tunsi sisässään jotakin lämmintä ja hellää, ja hän oli mieleltään kuin sairas, joka ei kärsi kuulla ruoskan nasahtelevia lyöntejä, joka säälii kaikkia ja jota pitää kulettaa tasaisesti ja hiljaisesti. Hän ajatteli vielä samaa asiaa, eläimen mahdotonta kärsimystä, kun sitä on kauheasti raadeltu. Kuinka monen hevosen ja lehmän hän oli tahallaan tappanut hirveimmällä tavalla, ja kuinka hän on voinut olla niin sokea ja tunnoton, ettei ole ymmärtänyt, että nekin kärsivät, jotka eivät valita. Hän ihaili tuota ukkoa ja tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan, joka hänet oli varmaankin aivan tietämättään valaissut, jolla oli niin luontoperäinen, terve käsitys ja joka varmaan ymmärsi puittenkin puhetta. Hänelle näet juontui ympärillä olevasta metsästä mieleensä vanha kansan runo "Koivun valitus", jota oli lapsena koulussa luettu: siinähän kerrottiin koivun itkeneen Väinämöiselle sitä, että siitä juoksetettiin manalaa ja kiskottiin tuohta.
Hän ei enää kehoittanut kyytimiestään ajamaan lehmäin päälle, eikä olisi sitä itsekään tehnyt. Sillä hän nyt ymmärsi, että lehmäkin kärsii, kun sitä raadellaan, ja hän ajatteli nyt niin kuin kyytimiesukkonsa, että henkihän se on lehmässäkin.
Seitsemän kirjettä.
(Henkilöt: Aukusti Aaltonen, kansakoulun opettaja: Alma Saario, ruununvoudin tytär, hänen morsiamensa; Hanna. Aaltosen sisar.)
I.
Lokak. 10 p.
Rakas, kaivattu Aukustini!
Tuhannet tuliset kiitokset kirjeestäsi, jonka tänään sain!
– – – – –
Niin, mutta kuules, paitse Sinun lahjaasi sain syntymäpäiväkseni kauniin albumin — arvaas keltä? Vahinko vaan, että albumi on liijan pieni, kaikki kuvani eivät mahdu siihen. Vaan luultavasti saan pian toisen eräältä toiselta ihailijaltani.
Mitä sanot siihen, kun mulla on muitakin kosijoita? Hän on kaupungissa postivirkamiehenä, hyvin kaunis mies, musta, kihara tukka, ruskeat silmät ja mustat viikset. Mene kaupungin postikonttooriin, niin saat nähdä hänet siellä.
Kirjoitit kerran, että tyttöjen on vaikea saada miestä, kun he tulevat 25-vuotisiksi, mutta minun laitani ei näytä olevan niin.
Mitä sanoisit, jos Sulle antaisin rukkaset ja menisin sille maisterille, josta Sulle puhuin viime kerran tavatessamme kaupungissa? Tiedätkös, minä pidän maisterista vielä enemmän kuin herrasta kaupungin postissa.
Kuule, rakkaani, mitä teit Sinä Helsingissä? Kirjoita, rakas Aukusti, kaikesta, mitä matkallasi tapahtui ja mikä huvittaa minua.
– – – – –
Opettaja Neulanen, joka jälkeesi tuli tänne kansakoululle, joutui heti epäsopuun opettajattaren kanssa. Hänellä on suuri halu kannella opettajattaresta koulun esimiehelle rovastille ja tarkastajalle. Hän on viekas kuin kettu, ja sen tähden en ollenkaan pidä hänestä. Ei hän ole todellisesti sivistynyt.
Hän panettelee täällä Sinuakin, sanoo Sinua huonoksi opettajaksi ja kaikkea muuta solvaavaa. Yleensä väittää hän, että ne, jotka tulevat Kymölän seminaarista, ovat tyhmempiä ja vähemmän tietäviä kuin Jyväskylän seminaarista tulleet. Minä puolestani luulen päinvastoin. Kaikki ne, jotka tulevat Jyväskylästä, ovat niin itserakkaita, etteivät edes tunne omaa nenäänsä ja niin ylpeitä kuin hyvinkin suuria herroja olisivat.
Mutta kuules, minä muistutan Sulle entistä esitystäni. Kun Sinä muutenkin luet niin ahkerasti, voisit Sinä yhdellä tiellä lukea ylioppilaaksi. Se olisi hauskaa! Rakas Aukusti, voitko lukea ylioppilaaksi? Minä luulen aivan varmasti, että Sinä helposti voit lukea, sillä Sulla on hyvä pää, hyvä ymmärrys ja käsitys. Olisin niin ylpeä pojastani, jos hän tulisi tänne kotiin tyttönsä luo valko-lakki päässään! Ihmiset täällä, varsinkin opettaja Neulanen ja rovasti, saisivat suuret silmät — ja sekös minua ilahuttaisi. Rakas Aukusti, et Sinä tarvitseisi lukea juuri laudaturia, — vaikkei sekään olisi pois tieltä, — kunhan vaan tulisit ylioppilaaksi. Kallis Aukustini, sitte vasta kun Sinä luet ylioppilaaksi, menemme me naimisiin. Sitte minä hoitaisin Sinua ja Sinä lukisit maisteriksi. Oma rakkaani, ajattele todella tätä asiaa! Mamma ja Pappa tulisivat hyvin noloiksi, kun he yhtenä kauniina päivänä lukisivat lehdistä, että ylioppilastutkinnon on suorittanut herra Aukusti Aaltonen. Sitte he varmaan olisivat oikein suosiollisia sinulle. Oma kulti, kirjoita kohta, aivan kohta, mitä ajattelet tuumastani. Minusta on aate hyvä.
Lue ahkerasti, poikani, ja sinä saat valkolakin ja — — Alman.
Olen ollut terve ja iloinen. Samaa toivotan Sulle. Taivahan Herra Sua suojelkoon!
Oma
Almasi.
II.
Lokak. 17 p.
Kulti omani!
Miljoonia suudelmia lähetän viime kirjeestäsi. Tiedätkös, oma kultini, että sanomattomasti kaipasin kirjettäsi.
– – – – –
Vai niin, että sinä hirveästi hakkailit pääkaupungin tyttöjä. Minusta on oikein hauskaa, että naiset niin ihastuvat Sinuun, olen siitä oikein ylpeä. Muut tytöt minun sijassani olisivat mustasukkaisia, mutta minä en ole sen luonteinen, että kiusaisin itseäni mustasukkaisuuden tuskilla.
Ja sekö, joka enin ihastui ja josta Sinäkin enin pidit, on Nanna Vahlberg? Nanna parka, et mahtanut tietää, että Aukustin sydämen oli jo varastanut Alma.
Kuules, oma poikani, otatitko valokuvia Helsingissä? Olit tuhma, jos et otattanut. Kulti kallis, jos et Helsingissä otattanut, niin pitää Sinun heti mennä kaupunkiin otattamaan. Muista se! Sinun Almasi on saanut palavan halun nähdä omaa poikaansa, sen tähden lähetä, rakas Aukusti, valokuvasi niin pian kuin mahdollista — muuten kuolen minä ikävästä, ja ethän sitä tahtone, toivon minä!
Minä ymmärrän kaikki, mitä vaikeuksia selität olevan ylioppilaaksi lukemisessa. Oma armaani, ethän suutu, että tein Sulle niin tyhmän esityksen, annathan, annathan sen anteeksi? Nyt minä ymmärrän, että voithan Sinä olla oppinut mies ilman tutkintojakin. Anna hupsulle pikku Almallesi anteeksi hänen lapselliset haaveilunsa.
Rakas Aukusti, kirjoita pitkä, pitkä kirje — ensi lauvantaina odotan sitä. Rakas ystävä, monta, monta tulista suukkosta suljen tähän kirjeeseen!
Elä unhoita Sun omaa, omaa, omaa
Almaasi.
III.
Lokak. 31 p.
Kallihin, ijäti rakastettuni!
Tänään sain ilon vastaan ottaa Sinulta kirjeen. Tuhannet kiitokset ja suukkoset siitä!
Sinun oma tyttösi on ollut sairaana. Sairauteni riippuu varmaankin ilmoista; kun ilma on kaunis, olen terveempi, vaan pahoilla säillä olen väsynyt ja heikko, etten tahdo jaksaa olla yläällä. Voi, rakas Aukusti, kun on ikävätä sairastaa, silloin tuntuu elämä kahta vertaa katkerammalta.
Kulti oma, lähetä hauskoja kirjoja lukeakseni. Mutta arvostele ensin kirjat, etteivät ne ole omalle tytöllesi vaarallisia.
– – – – –
Vai voit Sinä olla niin ilkeä ja antaa Nanna Vahlbergin Helsingissä odottaa turhaan kirjettä. Sinä kyllä voit kirjoittaa hänelle ja lohduttaa häntä parhaalla tavalla. Sinä kirjoitit, että Sinun on sääli Nannaa, kun hän on niin kaunis ja niin nuori. Minä luulen vähän, että Sinä pidät hänestä, vaan kun olet sidottu minuun, estää se Sinua kihlautumasta hänen kanssaan. Mutta rakas Aukusti, jos Sinä rakastat häntä, niin ei Sinun tarvitse huolia sitä, että teet väärin minua kohtaan rikkoessasi siteen meidän välillämme. Ei, rakas ystävä, Sinä olet vapaa minusta niin pian kuin tunnet, että se side, joka meitä liittää, painaa Sinua. Ehkäpä hän onkin Sinulle sopivampi vaimoksi, kun hän on hyväsydäminen, nuori ja kaunis, ja tätä kaikkea en minä ole. Päin vastoin olen minä häijy ja vanha — 23 vuotta — ja ruma tyttö, niin että Sinä vaihdossa voittaisit melkoisesti. Kaupan päälliseksi hän on musikaalinen, johon minä en omaa vähintäkään taipumusta. Rakas Aukusti, minä sanon Sulle vielä kerran: Sinä olet vapaa minusta niin pian kuin sinä vaan tahdot. Et mitään omantunnon tuskia tarvitse kärsiä, jos jätät minut, sillä minä haluan kaikesta sielustani, että Sinä tulisit onnelliseksi, ja en ollenkaan tahdo olla se, joka estää Sinua valitsemasta itsellesi rakastettavaa vaimoa. Jos pidät tytöstä, nai hänet! Voi tapahtua, että minun päiväni ovat luetut, että minä kuolen, silloin on niin hyvä, että Sinä saat Nannasi — ei tiedä, kuinka pian hetkeni on lyönyt ja meidät eroitetaan ijäisesti.
Sinä et pidä tästä puheesta, sen minä tiedän, mutta sydämeni on sanellut sen sana sanalta, ja sen tähden olen sen kirjoittanut.
Nyt olen niin väsynyt. Hyvästi nyt, hyvää yötä, rakkaani!
Sinun oma, uskollinen
Almasi.
J.k. — Et ole lähettänyt valokuvaasi, jota pyysin. Ehkä et ole ollut tilaisuudessa otattaa sitä. En tiedä, et vastaa siihen mitään. En minä pakoitakaan Sinua lähettämään, jos et Sinä itse tahdo.
IV.
Lokak. 31 p.
Rakas sisko Hanna!
– – – – –
Aukustilta sain tänään kirjeen. Hän voi hyvin ja on käynyt Helsingissä. Siellä sytytti hän monta naissydäntä, ja kohta kotiin palattuaan sai hän eräältä Nanna Vahlbergilta kirjeen, joka sisälsi hehkuvinta rakkautta. En oikein tiedä, onko luvallista puhua näistä asioista, mutta olethan sinä Aukustini sisko. Aukusti näkyy olevan oikea Don Juan, ja minä olen ylpeä siitä. Moni tyttö minun sijassani olisi mustasukkainen, mutta semmoista minä en tunne. Minä kuitenkin säälin sitä tyttöraukkaa, joka niin hullusti rakastui. Niin se käy, kun tytöillä ei ole aikaa odottaa, vaan silmittöminä lentävät miesten syliin.
Aukusti on nyt tilaisuudessa antaa ensimäiset rukkasensa — saa nähdä kelle ne lankeavat: Nanna Vahlbergille vai Alma Saariolleko?
– – – – –
Hyvästi nyt, sillä täytyy jo mennä levolle. Kello on jo kohta 1. Neljän arkin pituinen kirje Aukustille ja tämä Sinulle ovat yöllinen työni.
Viime aikoina olen ollut kipeänä. Nyt myöhään valvottua puistattaa ruumista ja käteni jo vapisee.
Suurella halulla odotan Sinulta, rakas Sisko, kirjettä aivan kohta.
Siskosi Alma.
V.
Marrask. 6 p.
Oma kallis Aukustini!
Tyttösi makaa nyt sairaana. Tätä kirjettä kirjoitan vuoteellani lyijykynällä, voinetko saada tästä selvää. En jaksa olla yläällä, sillä voimani ovat niin heikot. Eilen olin niin kipeä, että Mamma ja Pappa aikoivat lähettää kaupungista hakemaan lääkäriä, vaan minä kielsin. Nyt olen kuitenkin vähän parempi.
Aamulla odotan kirjettä Sinulta. Saa nähdä kirjoitatko, vaan toivon että olet ollut kiltti ja kirjoittanut oikein pitkän kirjeen aamulla tulevaan postiin.
Rakas omani, elä lähetäkään kirjoja, joita pyysin, sillä nyt en jaksa lukea. Kummallista, kuinka äkkiä minä tulin näin heikoksi. Olen tosin koko syksyn ollut vähin sairas, vaan en luullut voimani näin pian menevän. Mamma tahtoo että minut vietäisiin lääkäriin Helsinkiin.
En jaksa enää kirjoittaa, kynä tuntuu niin raskaalta ja käteni värisee, kuuma hiki nousee otsaani.
Hyvästi, oma kulti, voi aina hyvin ja elä ijäti onnellisena! Toivoo sinun sairas
Tyttösi.
VI.
Marrask. 7 n.
Rakkakin Aukusti!
Tänään olen niin paljo parempi, että olen yläällä, vaikka olen hyvin heikko. Kokonaisen viikon olin vuoteen omana. Olen kovin hermoheikkoinen, että käteni usein vapisevat ja niitä täytyy hieroa. Varmaankin minut viedään tohtoriin. Mamma tahtoo viedä minut kaupunkiin, yksin en jaksa matkustaa.
Nyt kun minä tulen kaupunkiin, tahdothan olla niin kiltti ja tulet sinne katsomaan sairasta tyttöäsi. Minä olen tullut niin heikoksi, kalpeaksi ja surumieliseksi, elämä tuntuu niin toivottoman surulliselta, että useasti ajattelen, mitä varten Luoja minutkin loi. Mutta syntihän on niin ajatella, ja minä otan nöyrällä sydämellä vastaan, mitä Hän minulle asettaa. Minä kuolen hyvin tyytyväisenä ja rukoilen taivaassa Sinun puolestasi — niin, ja Sinun Nannasi puolesta, sillä silloin kai te olette saaneet toisenne.
Kulti oma, tulethan kaupunkiin katsomaan kuolevaa tyttöäsi, olethan niin hyvä?
Sinua rakastaa hellästi, Sua ikävöi suuresti Sinun oma, Sinun ijäti oma
Almasi.
J.k. — Petyin odotuksessani saada tänä aamuna Sulta kirjettä. Minulle tuli niin sanomattoman ikävä ja surullinen mieli. Vaan tulethan, tulethan kaupunkiin ylihuomenna!
VII.
Marrask. 13 p.
Minun oma, ijäti rakas poikani!
Minua itseänikin ihmetyttää, kuinka pian minä paranin. Varmaankin matka virkisti minua. Nyt olen niin terve ja iloinen kuin taivahan lintu.
– – – – –
Oletpa Sinä aika veitikka, kun runoilit semmoisen valheen Helsingin matkastasi. Sinä olet oikein ilkeä. Ja minä kun jo kuvittelin mielessäni tuon olemattoman Nanna Vahlbergin niin elävästi, että näin hänet kuin silmäini edessä. Oletpa sinä paha!
Mutta yhtä paha minäkin olen. Se maisteri ja ruskeasilmäinen herra kaupungin postissa olivat myös kuvittelua, kuvittelua, että he ovat ihailijoitani. Tahdoin saada Sinut mustasukkaiseksi. Sinä sanoit, ettet tullut vähääkään mustasukkaiseksi, ettei se kuulu luonteeseesi. Vaan en sitä ollut minäkään. Minähän säälin vaan tuota tyttöparkaa, kun oli niin hullusti rakastunut Alman omaan poikaan. — Mutta tästähän me kaupungissa jo niin paljo puhuimme.
– – – – –
Armahin Aukustini! Minä olen tullut ajattelemaan, että menisimme aivan kohta yhteen. Se oli vaan minun hupakon lapsellista puhetta, että Sinun pitäisi lukea ylioppilaaksi ja maisteriksi, ennen kuin tulisin vaimoksesi. Kulti oma, minä olen kokonaan Sinun omasi, ja olen ollut niin väärässä semmoisia ehdotellessa. Ethän ole niistä suuttunut tyttöösi, ethän? Minä olen tyytyväinen ja onnellinen vaimonasi kansakoulun opettajanakin. Me elämme vaatimattomasti, vaan sievästi ja runollisesti siellä kansakoulullasi kauniin salmen rannalla. Me emme kaipaa rikkautta ja suuria nimiä, me rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, niin onnelliset kuin kaksi taivahan pikku lintua pienessä pesässään kesän ihanimmalla ajalla.
Hyvää yötä! Suutelen tätä kirjettä monta, monta kertaa, että se vakuuttaisi Sulle oman tyttösi hellää, ijäti sammumatonta lempeä, ja Sun rakasta nimeäsi mainiten ummistan silmäni.
Sun oma
Almasi.
Elna.
Tytön nimi on Elna, pojan nimi Kalle. Elna palvelee korutavarakaupassa,
Kalle on konttoristina kauppaliikkeessä korutavarapuodin vierellä.
Elna on vielä aivan nuori, kuudennellatoista vasta, Kalle kahdenkymmenen.
He olivat tulleet tuttaviksi, ja Kalle oli kohteliaana poikana pitänyt velvollisuutenaan joka ilta saattaa Elnaa kotiin. Tuttavuus alkoi syksyllä, jolloin Elna tuli korutavarakauppaan. Kallesta oli Elna hyvin sievä tyttö, vaikka vielä kovin lapsellinen. Tuo tyttöhupakko voi nauraa kuollakseen vähäpätöisille asioille, aivan tyhjälle: kertoi aina ihmisistä, joita oli päivällä puodissa käynyt, kaikellaisia naurettavia juttuja, itsessään aivan vähäpätöisiä, vaan kyllä hän aina sai syytä nauruun.
Elnasta oli Kalle oikein kunnon poika, jota hän kunnioitti, ja oli suuresti mielissään, että Kalle hänen kanssaan seurusteli. Hän oli jo vuoden ajan kiihkeästi odottanut itselleen "kavaljeeria", ja nyt se oli ilmestynyt ihan kuin itsestään. Hän oli huomaavinaan, että moni tyttö häntä kadehti.
Erottuaan portilla Kallesta hän aina tutkisteli, miten paljo hän pojasta piti, ja oli varma siitä, että hän rakasti Kallea. Eipä tuntenut ketään muutakaan, josta olisi enemmän pitänyt. Kalle oli siis se "oikea", ja hän jo Kallea muisti rukouksissaan iltasella maata pannessaan. Herra oli yhdistävä heidät kerran.
He olivat kohta kuin kihloissa, kävelivät kuutamoiltoina ja haaveksivat. Että he rakastivat toisiaan, sen he olivat monta kertaa toisilleen sanoneet. He puhuivat kodista niin kuin aivan kohta tulisivat sen laittamaan, ja Elna tunnusti rukoilleensakin tästä asiasta.
— Sinäkö rukoilet? Enpä olisi uskonut, ihmetteli Kalle.
— Mitenkä niin, enkö minä saisi rukoilla?
— Saat, saat, hyvä lapsi, vaan osaatko sinä mitään nauramatta tehdä.
— Eihän sitä itkusilmin tarvitse rukoilla. Minä en ole semmoinen pakana kuin sinä.
Kalle rakasti Elnaa ja oli varma siitä, että Elna myös häntä rakasti. Vaan hän kaipasi jotakin, jota hän ei tuntenut niinkään helposti voivansa saada. Hän ei ollut vielä kertaakaan hyväillyt tuota tyttöä, ei puristanut häntä rintaansa vasten, ei pitänyt häntä sylissään eikä suudellut häntä, jota kaikkea hän halasi ja joka piti kuulua rakkauden kuherrukseen. Oli kulunut jo koko pitkä talvi tuossa hurskaassa rakkaudessa. Vaikka hän oli varronnut, ei ollut vielä saanut tilaisuutta hyväillä. Elnassa oli jotakin, jota Kalle oli itsekseen ruvennut nimittämään "hurskaaksi viattomuudeksi", joka esti häntä sillä tavalla lähestymästä, eikä hän koskaan saanut sanoja suustaan sanoakseen Elnalle mitään semmoista. Vaan ei hän aikonut koko ikäänsä antaa suhteen semmoisenakaan olla; hänhän oli mies, jonka piti panna toimeen. Hän odotti kevättä ja kesää.
Kevät tuli ja kesä tuli. He kävelivät Väinölänniemellä ja istahtivat niemen nenässä penkille. Ilma oli ihana. Käki kukkui niemessä salmen toisella puolen. Sitä he kuuntelivat, ja Elna kuiskasi:
— Se kukkuu meille!
Kalle sai ikään kuin sisällisen kehoituksen, siirtyihe lähemmäksi ja sanoi:
— Koko luonto nyt rakastaa. Käetkin ovat yhdessä ja lempivät toisiaan.
Elna, anna mulle suutelo!
Kalle oli valmis sitä vastaan ottamaan. Elnastakin oli suuteleminen luonnollinen asia, kun he kerran rakastivat toisiaan, ja vastasi nauraen:
— Saathan sen, kun vaan otat!
Kalle kietoi kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri ja puristi häntä.
Sillä hetkellä Elnan muoto muuttui, ja hän istui turvattoman näköisenä Kallen kainalossa, sillä hän ei mitenkään vastannut hyväilyyn. Koko hänen lapsellinen sielunsa oli hetkeksi tullut hyvin totiseksi ja hienoimmalla arkuudella seurasi Kallen aikeita.
Kalle nosti hänet syliinsä ja asetti itseensä päin. Häntä ensin vähän hämmästytti Elnan muuttunut muoto; Elna oli kuin maasta siepattu ja voimakkailla käsillä kainaloista äkkiä nostettu pyörryttävään korkeuteen. Vaan Kallen silmissä paloi liekki, hän vapisi innosta, tarttui kahden käden Elnan päähän ja rupesi painamaan suudelmaa hänen hienoille, vaaleille huulilleen…
Silloin Elna ehdottomasti huudahti, melkein parkasi ja epätoivoisen voimilla ponnistihe irti.
Kalle säikähti pahasti ja päästi hänet heti.
Elna läksi enempää virkkamatta kiireesti astumaan pois, jälelleen katsomatta. Kallesta näytti, että hän vähän etempänä purskahti itkemään.
Kalle oli kuin puusta pudonnut. Tuopa nyt oli kummallista! Mikähän sille tuli? Vaan hän ei osannut lähteä jälestä, kysymään sitä häneltä tai lohduttamaan häntä. Hän tunsi ikään kuin soimausta jostakin luvattomasta yrityksestä.
Hyvän ajan päästä vasta hän miltei häpeissään tuli niemeltä pois, oli punainen ja vältti katsoa vastaan tulijain silmiin.
Siihen se sitte jäi.
Elna on tullut naurunsa seassa omituisen totiseksi. Hän ei oikein ymmärrä itsekään tuota tapausta niemen nenässä, jonka tähden hän aina totisuutensa jälkeen sille nauraa makeasti.
Vaan Kallea hän ei enää kaipaa; olisi niin ilkeä kohdata toisiaan tuon tapauksen jälkeen. Kallokin näyttää pelkäävän häntä. Mitähän se Kalle mahtaa hänestä ajatella?
Kylmä yö.
Elokuun keskivaiheilla kulkee laiva Saimaan vesillä pohjoiseen päin. Koko päivän on tuullut kovasti ja ilma on kylmennyt kylmenemistään, sillä pohjoinen on puhaltanut. Taivas on ollut pilvessä koko päivän.
Laskeutuessaan synnyttää aurinko veripunaisen ruskon luoteistaivaalle, josta se ajaa pilviä vähitellen pois. Pohjoinen taivaan ranta paljastuu paljastumistaan, ja sieltä puhaltaa läpitunkevan kylmästi. Auringon syvemmälle vaipuessa vaalenee taivaan ranta, joka on nyt kuin auvennut, vaalean punainen meri. Se valaisee koko maailmaa, se levenee ja näyttää myöskin nielevän koko maailman. Se on kaunis, kamalan kaunis vaaleanpunainen meri, pohjaton meri. Siihen kuvastuu pohjoinen maailman ranta vuorineen, metsineen, saarineen: aallot välkkyvät sen valossa. Sieltä virtaava ilma kylmenee joka hetki.
Tuota katsellessa laivan kannelta tuntuu niin kamalalta, tuntuu niin turvattomalta. Tuo vaaleanpunainen meri on niin onnettomuutta huutavan näköinen, sen syvyyksissä on kätkettynä kurjuus ja hätä. Erittäinkin onnettomuutta ennustavan näköisiä ovat etäällä taivaan rannalla tuohon mereen kuvastuvat harvametsäiset vuoret. Kuinkakin kulkenemme, on siellä aina edessä kaukaisuudessa korkea mäki muutamine harvaoksaisine petäjineen, jotka kuvastuvat niin surullisesti vaaleanpunaiseen taivaan rantaan. Ne seisovat kuin köyhyyden ja kurjuuden kuvina siellä, väristen viluissaan.
Erään talon ohi kulkiessamme näkee pelloilla rukiin leikattuna ja ruisrukojen seisovan hyvässä turvassa. Mutta muut viljat ovat vielä vihantina, niitä riuhtoo kylmä tuuli vihaisesti. Maanmies on herännyt unestaan ja tullut tarkastamaan taivasta. Hänkin katselee tuota leimuavaa vaaleanpunaista merta, joka yhä laajenee. Sen kajastus käy uhkaavasti hänen kasvoihinsa, hän aavistaa suurta onnettomuutta. Ennenkin tänä kesänä on jo halla uhkaillut, kulkenut kuitenkin sivu tai pienempää vahinkoa tehden, mutta nyt se armotta uhkaa puhaltaa kylmän henkäyksensä yli maan. Sen uhka on sitäkin suurempi, kun ruis on ehtinyt valmistua vahingoittumattomana.
Eikö ole vielä Hallatar saanut meiltä kylliksi uhria, koska hän noin uhkaa, päästäen vihansa liekit leimuamaan?
Maanmies jäi yhä pihalleen seisomaan valkeissa yövaatteissaan.
— Nyt jos se vaan siitä tyyntyy —! sanoo laivan peränpitäjä, puistaen ruumistaan turkissaan.
Niin, jos vaan tyyntyy! Pilvet, nuo lämpimän näköiset pehmoiset pilvet, pakenevat yhä enemmän pois, pohjoinen ne ajaa pimeään etelään.
Kun vaan nyt ei tyyntyisi! Tuulien jumalat, hyvät jumalat, armahtakaa meitä! Te ainoastaan nyt voitte meidät pelastaa. Kiitoksenanne siitä on oleva lasten nauru, vaimojen siunaus ja miesten hyvä mieli. Mutta jos vilu vie viljan, itkevät lapset, vaimot valittavat ja miehet tulevat alakuloisiksi.
Minun täytyy lähteä pois värisemästä laivan kannelta. Tahdon ruveta nukkumaan. Mutta unta en voi saada. Vaaleanpunainen uhkaava meri pohjoistaivaalla on vaikuttanut syvästi mieleeni, olen tullut huolelliseksi ja surulliseksi. Uni on karkoittunut kauvas silmistäni ja vaivun pitkiin ajatuksiin. Mieleeni muistuu se maanmies, joka oli herännyt unestaan tarkastamaan taivasta ja jäi seisomaan pihamaalleen: luultavasti häneltäkin on uni karkoittunut ja hänkin nyt vuoteellaan on syvissä ajatuksissa.
Mutta niin kauvan kuin laiva heiluu, ei ole mitään hätää, sillä tuuli varjelee hallalta. Maanmies kuulostaa unissaankin, tuuleeko ulkona. Vaivun viimeinkin väsyneenä uneen ikään kuin rukoukseen, vaan joko unesta aina herään kuulemaan tai näen siitä unta, että laiva yhä heiluu ja tuuli vinkuu maston köysissä.
Aamulla herättyäni kiikkuukin laiva yhä edelleen, sillä tuuli ei ole lakannut. Taivas on jälleen pilvessä.
Kaikki on siis pelastettu!
— Jo se toki oli onni, ettei yöllä tyyntynyt, sanoo peränpitäjä. Se olisi vienyt kaikki.
Rouvan paketti.
Nuoren rouvan oli laitettava paketti postiin sisarelleen. Kaksi tuntia ennen postin lähtöä hän tuli konttooriin miehensä luo pyytämään käärepaperia.
— Minkälaista paperia? Minä en jouda, anna sinä Oskari, käski mies konttoristiaan.
Konttoristi katseli vanhoja sanomalehtiä, näytti vanhoja ilmoitustauluja, tarjosi harmaata pahvia, vaan mihinkään ei rouva ollut tyytyväinen.
— Eih, eih! — ei semmoista, — ei semmoistakaan… minä itsekään en oikein tiedä, minkä laista se pitäisi olla… August, tule nyt sinä antamaan, tule hyvä August.
— En minä jouda!
— Tule nyt, rakas August, kun minulla olisi niin kiire!
— Mikä ihmeen paketti se taas on?
— Se on se paketti Hilmalle.
— Mikä paketti?
— Ne kapalovyöt, kuiskasi rouva.
— Mutta eikö siihen nyt kelpaa vanha sanomalehti?
— Parempaa se toki pitää olla. Etkö sinä voisi antaa oikeata puhdasta paperia — tätä paperia tästä.
— Se on virallista paperia n:o 2!
— Mutta tämä olisi niin sopivata. Anna nyt joutuin, että ehdin laittaa postiin.
— Täältä saat konseptipaperia, joka on paljo sopivampaa siihen tarkoitukseen.
Rouvan täytyi olla tyytyväinen paperiinsa ja hän meni sisään laittamaan pakettia.
Vähän päästä tuli hän konttooriin takaisin mieheltään kysymään, tuliko paketista ehkä liika iso.
— Kyllä se sopii. Pane kirjeeseen minulta terveisiä!
Jonkun ajan päästä tuli rouva taas konttooriin, kirje toisessa, kynä toisessa kädessään.
— Kirjoita nyt sinä itse terveisesi, pyysi hän miestään.
— En minä jouda.
— Mutta kirjoita nyt. Se ilahuttaisi niin Hilmaa.
— Johan hän on saanut meiltä niin monet onnittelut.
— Vaan yhtäkaikki…
— En jouda!
Rouva meni takaisin sisään, katsoen ovella jälelleen, huomatakseen oliko August aivan todella suuttunut häneen, kun niin vihaisesti kiljahti: en jouda! Hänelle tuli niin paha mieli, että hän olisi itkenyt, jos olisi ollut aikaa, vaan oli niin hirveän kiire postiin. Sillä aikaa kun hän lopetti kirjeen kirjoittamista ompeli piika pakettia.
Ennen kuin piika sai paketin valmiiksi oli rouvalla kirje lopetettu, ja hän luki moneen kertaan, mitä oli kirjoittanut miehensä puolesta. Sitte hän meni konttoorin ovelle.
— August! kutsui hän arasti. August ei hievahtanutkaan.
— August, kuuletko!
— Mitä?
— Etkö tulisi vähän tänne.
— En jouda!
— Hyvin vähäsen vaan.
— Mitä se olisi?
— Lukisit tämän kirjeen.
Rouva näytti ovella sisarelleen menevää kirjettä.
— Minä en jouda, johan minä sanoin! Lähetä vaan se kirje semmoisenaan, kyllä minä sen hyväksyn täydellisesti.
Rouva kääntyi takaisin. Kuinka August oli hänelle tyly! Oliko kellään sellaista miestä! Olisiko siinä nyt mennyt paljo aikaa, jos olisi tullut lukemaan hänen kirjeensä. Mutta niinhän se oli aina, August vaan halveksi kaikkea, mitä hän teki, ei tahtonut milloinkaan nähdäkään. Oi, kuinka tuntui ikävältä! Teki mieli heittäytyä sohvaan itkemään.
Mutta piika toi samassa paketin. Rouva sulki kirjeen ja kirjoitti päällekirjoituksen pakettiin ja kirjeeseen. Hän läksi taas konttooriin.
— Tässä nämä nyt ovat! sanoi rouva iloisena ja laski paketin ja kirjeen miehensä eteen pulpetille.
— Etkö sinä voinut panna kirjettä pakettiin? sanoi mies.
— Hilman on niin hauska saada postista erikseen paketti ja kirje.
— Mutta minun ei ole hauska maksaa niistä erikseen. Nyt menee kirjeestä eri postiraha.
— Eihän se ole kuin 20 penniä.
— Se on rahaa sekin!
— Puranko minä paketin ja panen kirjeen sen sisään?
— Sitä nyt enää purkamaan. Vaan pakettiin on kirjoitettava osoitekortti. Tässä on kortti.
— Kirjoita sinä se, hyvä August!
— Minä en jouda.
— Et sinä nyt siinä kauvan viivy.
— Etkö sinä nyt niin pientä asiata voi tehdä itse? Tai anna Oskarin kirjoittaa!
Mutta rouva tahtoi itse kirjoittaa uhallakin, kärsiköön August vahingon, jos kortti menee hukkaan. Eräässä kohden hän joutui ymmälle, jota täytyi kysyä. Hän meni miehensä vierelle ja näytti korttia.
— Mitä?
— Pitääkö minun kirjoittaa tähän että paketti sisältää…? sille voisivat postissa nauraa.
— Kirjoita että sisältää "vaatetta".
— No niin, sinä olet aina niin kekseliäs! "Vaatetta" todellakin:
Kortin täytettyään vei hän sen taas miehelleen.
— Onko tämä nyt hyvä?
Mies katsoi sitä, pyyhki siitä pois rouvan kuittauksen, antoi toisen kortin ja käski kirjoittaa uuden, selittäen tuon virheen.
Mutta rouva kysyi:
— Tahdotko sinä vaan minua kiusata?
— Kiusata! Kuka tässä kiusaa?
— Kun pakoitat minun kirjoittamaan sitä, mitä en kuitenkaan osaa.
— Sinä opit sillä tavalla.
— Kaikissa tapauksissa sinä olet minulle hyvin epäkohtelias.
— Kyllä, täällä konttoorissa. Täällä tehdään työtä.
Rouva puri huultaan ja kirjoitti uuden kortin.
— Punnitse nyt se että tiedät paljoko siitä menee.
Rouva punnitsi.
— Tämä painaa 750.
— Niin, 750 grammaa, ja paketti maksaa 1 kiloon asti 60 penniä.
— Mutta kun tämä painaa 750 grammaa?
— Yhdessä kilossa on 1,000 grammaa ja 1.000:een asti saa lähettää 60 pennillä.
Rouva katsoi epätoivoissaan mieheensä.
— Minä en ymmärrä sinua ollenkaan.
— Herrajumala! Siitä menee 60 penniä! Lähetä piika viemään, sillä pojan pitää odottaa etelän postia.
Rouva vei pakettinsa ja kirjeensä sisään. Jonkun ajan kuluttua tuli hän paketti kädessä katsomaan konttoorin kelloa.
— Vieläköhän tämä paketti ehtii postiin? kysyi hän hyvin välinpitämättömästi.
— Mutta miksi et ole sitä jo lähettänyt?
— Minä aukasin paketin ja panin kirjeen sisään, ettei menisi turhaan rahaa.
Mies teki vihaisen liikkeen ja painui työhönsä.
Vähän päästä hän näki, kun piika meni kadulla paketti sylissä.
Toinen piika tuli kohta sen jälkeen kutsumaan herraa rouvan luo. —
Rouva sairastui äkkiä, ilmoitti piika.
Herra puhisi harmista mennessään sisään.
Rouva makasi kammarissaan sohvalla ja itki. Parhaiksi kävelevä pikku poika seisoi sohvan ääressä ja vedet silmissä loihti: Elä ikke, elä ikke!
— Mitä sinä itket?
— Suutuitko sinä minuun?
— Mistä minä olisin suuttunut?
— Kun minä purin sen paketin.
— Enkä ole suuttunut, mutta sinä sen varmaan teit äkäpäissäsi.
— Ni — iin…
— Ymmärrätkö sinä että teit siinä tyhmästi?
— Ym — ymm — mär — rän…
— Elä tee vasta niin! Lakkaa nyt itkemästä, kun Kaarlekin pyytää; minun täytyy lähteä.
Hän taputti lähtiessään pari kertaa vaimonsa päätä.
— Niin lapsi vielä! sanoi hän itsekseen myötätuntoisella säälillä.
Kohta kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen tuli rouva konttooriin, pikku Kaarle sylissään. Hän oli nyt hyvällä tuulella jälleen, itku oli selvittänyt hänet.
— Rakas August! sanoi hän ja katsoi mieheensä mitä herttaisimmasti.
— No?
— Luuletko sinä että se paketti ehtii postiin. Hilman pitäisi saada se välttämättä huomenna.
— Ehtiihän se. Vaan menkää nyt täältä pois, meillä on niin kiirettä.
— Me menemme, me menemme. Hyvätti, hyvätti! sanoo Kaarle.
He menivät. Mutta hetken päästä tulivat he konttoorin ovelle.
— August, tulisitko vähän tänne, hyvin pikkuisen vaan.
— Voi, kun minä en jouda!
— Minä yhden sanan vaan sinulta kysyisin, se on hyvin, hyvin tärkeätä.
Aviomies läksi, päästäkseen hänestä vihdoinkin erilleen.
— Mitä?
— Eikö minun pitäisi lähettää Liina Lauran jälkeen postiin varottamaan Lauraa, ettei suinkaan sanoisi että paketissa on kapalovyöt, jos postissa kysyvät?
— Lähetä, lähetä!
Mies kääntyi samassa konttooriinsa. Hän luuli saavansa nyt olla rauhassa.
Lähetettyään toisenkin piijan postiin, juontui rouvalle vielä yksi asia mieleen, vaan kun hän ei enää tahtonut mennä häiritsemään konttooriin, asettui hän pikku Kaarlen kanssa konttoorin viereiseen, miehensä kammariin kärsivällisesti odottamaan, jos August sattuisi pistäymään siellä. Hän oli kuitenkin kiltti vaimo, joka ei mennyt häiritsemään miestään työssä, ja hänestä tuntui tämä kärsivällinen miehensä tietämättä odottaminen niin mieluiselta, että hän olisi istunut ja odottanut tässä vaikka kuinka kauvan. Hän toivoi, että August vasta pitkän ajan päästä pistäytyisi kammariinsa ja saisi tietää, että hän on niin ja niin kauvan odottanut täällä, kun ei tahtonut tulla konttooriin häiritsemään työtä. Hänen sydämensä värähteli ajatellessaan, kuinka liikutetuksi August varmaankin on tuleva.
Noin kymmenen minuutin päästä meni August kammaristaan hakemaan nimileimasintaan, kun tarvitsi painaa sinettinsä erääseen kohta postissa lähetettävään paperiin.
— August, rakas August!
— No?
— Tulepas nyt vähän tähän istumaan.
— Minulla on tulinen kiire!
— No mutta August —! Minä olen sinua odottanut tässä Kaarlen kanssa kauvan aikaa.
— Mutta kun minä en jouda, kuuletko sinä!
August oli jo menemässä ovessa, kun hän kääntyi takaisin huomatessaan, että vaimonsa oli itkuun pyrähtämäisillään.
— Sano nyt se asiasi.
Vaan rouva hikotteli itkuhereissään eikä voinut vähään aikaan mitään puhua. Mies tyynnytteli häntä, toisessa kädessään yhä pitäen nimileimasinta.
— Sinä taas suutuit minuun, valitti rouva, kyettyään puhumaan.
— Enkä ole suuttunut. Sano nyt asiasi.
— Suutuit sinä, kyllä minä sen näin, ja mene nyt, kun sinä et kuitenkaan todella tahdo kuunnella minua.
— Mutta minä en lähde ennen kuin sanot sen asiasi. Minä istun nyt tässä ja kuuntelen.
— Etkös ole suuttunut?
Hän katsoi suurilla silmillään suoraan miehensä silmiin.
— En, vastasi mies, vaan silmänsä vähän rävähtivät.
Rouva tarttui miehensä kaulaan.
— Minä vaan tahdoin kertoa sinulle, mitä minä kirjoitin sinun puolestasi Hilman kirjeeseen.
Juuri sen vuoksi, että tuo tärkeä asia oli niin vähäpätöinen, ei aviomies hypännyt sohvasta eikä rynnännyt ulos huoneesta, jonka hän muutoin olisi tehnyt. Hän jätti lähetettävän tärkeän kirjeensä ja monet muut kiireet asiat oman onnensa nojaan, heittäysi vaan mukavampaan asentoon sohvassa ja päätti hartaasti kuunnella vaimoaan, niin kuin tahdotaan pientä lasta erityisesti tarkastaa, kun huomataan hänessä oikein lapsellista, mitä ei ole ennen huomattu.
— Kerropas nyt, mitä sinä kirjoitit!
Rouva kertoi, mitä hän oli kirjoittanut omasta puolestaan ja miten hän sitte oli kirjoittanut, että Augustilla oli hirveä kiire, jonka tähden ei joutanut itse kirjoittamaan tervehdystään, vaan hän kirjoitti Augustin puolesta, ollen varma siitä, että August yhtyi joka sanaan, mitä hän kirjoitti.