VIII. VAALI TUOMIOKAPITULISSA.
Ulkona oli vielä joulukuun aamupimeä. Keltasin liekein paloivat koulutuvassa talikynttilät, joita kenkänsä riisunut teini aika-ajoin kulkea sipsutti niistämässä. Mataloilla penkeillä istui puolihämärässä huoneessa monta sankkaa riviä poikia, joiden silmät pimennosta kiiluivat opettajaa kohden.
Pietarin opettava ääni soi kirkkaana ja varmana eikä se keskeytynyt, vaikka eteisen ovi aukeni ja siitä sisään astui kaksi pappispukuista miestä, jotka viittasivat opettajaa puheilleen. Vasta lauseensa lopetettuaan laskeutui Pietari hiukan haluttomasti vieraita puhuttelemaan.
Ovella seisoi Silta yhtenä ja toisena Jaakko Vennä, ulkomailta äsken palannut maisteri, molemmat sangen tärkeän näköisinä.
— Saat keskeyttää opetuksesi nyt, Pietari, meidät on kutsuttu tuomiorovastin luo, puhui tuo jälkimäinen, kookas, pyyleähkö pappi, jonka hiukan turpeita kasvoja tummensi liiaksi syöneen ja juoneen puna.
— Mitä sinne? kysyi työstään noussut Pietari melkein tylysti.
— Setävanhus tahtoo meitä puhutella ennen ratkaisua, vastasi Vennä silmää iskien.
— Mitä ratkaisua? — Pietari oli aivan ymmällä.
— Etkö muista, nythän on keskiviikko, kapitulinpäivä, siellä tapahtuu tänään vaali, selitti Silta ystävälleen. Mutta Pietari ei siitäkään innostunut, urahti vain:
— Uudesta piispastahan ollaan jo ennakolta selvillä, ja mitäpä se muuten meihin kuuluu?
— Kuuluu se sentään, vastasi Jaakko vallan neuvovalla äänellä. — Kapitulissa tapahtuu nyt muutakin: viiden kanungin vaali. Oletko sinä Pietari ainoa muukalainen Jerusalemissa, joka et tiedä, kuinka suurella jännityksellä koko Turun, papillisen ja maallisenkin, huomio on tähän päivään kiintynyt!
Mutta Pietari katseli kylmästi, melkeinpä halveksuen, tuota oven edessä viittoilevaa, rotevaa pappia, johon kaikkien hänen poikainsakin katseet nyt tähystivät. Hyvin hän tiesi, mikä Jaakko oli miehiään: Rikkaan sedän kasvatti, pohjaltaan hyvä poika, mutta heikko, pintapuolinen luonne. Ulkomailla oli hän paljon matkustellut ja elänyt iloisesti eri yliopistoissa, Pariisissa, Bolognassa…, olipa eräitä vuosia sitten käynyt Roomassakin, vaikkei hän siitä halunnut kuulla puhuttavankaan. Siellä kristikunnan keskuksessa oli hän näet joutunut sen hekumoivan, ylellisen elämän pyörteeseen, jota siellä hengenmiehetkin paavista alkaen viettivät. Mutta siinä menossa olivat kuitenkin huvenneet sedän antamat runsaat matkarahat, Jaakko oli joutunut velasta kiinni ja Hemming Gaddin, joka silloin oli Ruotsin edustajana paavillisen istuimen luona, oli täytynyt lunastaa hänet irti. Sitten oli Jaakko tullut Wittenbergiin ja siellä todellakin innostunut Lutherin uudistusoppiin, eikä hän ollut sitä kotimaahankaan palattuaan salannut. Mutta voimatta luopua myöskään vanhasta luonteestaan ja tavoistaan oli hän jo Turussakin elostajana esiintynyt. Pietari ei paljokaan luottanut tähän liittolaiseensa.
Mutta Jaakko puhui yhä pohteissaan ja kiirehtien:
— Aamulla lähetti setä minulle sanan, hän odottaa meitä jo luokseen…
— Enpä tahtoisi noiden vaalien vuoksi poikiani jättää, virkkoi Pietari vieläkin haluttomasti. — Kanungeiksikin valitkoot ketä tahansa; puhtaan opin menestys ei riipu siitä.
— Ei riipu, mutta vaikuttaa asiaan sekin, missä asemassa olevat miehet sitä ajavat, vastasi Jaakko valtioviisaasti. — Vastustajamme ovat levittäneet meistä, ja varsinkin sinusta, hirmuisia valheita…
Mutta juuri tuo valtioviisailu vaikutti Pietariin tympäisevästi. Hän katseli yhä kalseasti mokomaa opinuudistajaa, joka elostellakseen haali itselleen isotuloisimmat kirkonvirat, — heti Turkuun tultuaan oli Jaakko ottanut haltuunsa Uuden kuorin kappelin. Mutta Sillan silmäys sai Pietarin luopumaan tuosta vastenmielisyydestään.
— Ethän ole missään arkaillut avonaisesti esittää sitä, minkä oikeana pidät, virkkoi Silta. Silloin heitti Pietari vaipan hartioilleen, huudahtaen reippaammin:
— En arkaile nytkään, menkäämme! — Poikien puoleen kääntyen hän lausui: — Luvan saatte nyt aamutunneiksi, mutta muistakaa, että teillä on lukunne Donatosta päiväksi selvillä!
Talvipäivän myöhäinen sarastus rupesi juuri valaisemaan mustaa, lumetonta, jäätynyttä maata. Tulia näkyi tuomiokirkosta, mutta sitä ympäröivät kivitalot, joista pappien askelten ääni terävänä kaikui, olivat pimeät ja synkät. Niiden ikkunat olivat enimmäkseen laudoilla peitetyt, ja ovet ja portit olivat vielä poissa hävityksen jäliltä.
Syksyn kuluessa, jolloin Erik Fleming sotaväkineen oli karkoittanut tanskalaiset vähin erin pois Suomesta, olivat olot Turussa kyllä palailleet vanhoille urilleen, mutta paljon oli vielä keskeneräistä. Suomen kirkon hallintoonkin vasta nyt ruvettiin vanhaa järjestystä vakiinnuttamaan. Piispa oli jo toki tiedossa. Kun ei sopivaa piispanehdokasta nyt ollut oman maan harvenneiden prelaattien joukossa, oli toimelias arkkiteini Hannus Pietarinpoika ryhtynyt sellaista Ruotsista hankkimaan, ja hän oli kyllä tiennyt, keneltä hän neuvoja kysyi: Lindköpingin piispa Hans Brask oli tunnettu uuden, Ruotsissakin orastavan luterilaisopin ankarimmaksi vastustajaksi, ja hän se oli Suomen piispaksi ehdottanut oman hiippakuntansa prelaatin Erik Sveninpojan, jonka paavillisesta mielestä hän oli varma. Tähän mieheen oli Suomessakin suostuttu; mestari Erikillä, joka nuorempana oli Turussa palvellut, oli näet vielä Suomessa palkkapitäjä, joten hänet voitiin tavallaan lukea suomalaiseen hiippakuntaankin kuuluvaksi. Kaiken varalta oli piispa Brask hankkinut suojatilleen nuoren kuninkaankin suostumuksen, Tässä piispakysymyksessä oli siten vain muodollinen vaalintoimitus kapitulissa enää jälellä.
— Piispaksi saamme nyt siis työmme selvän vastustajan, siitä on Hannus huolen pitänyt, puhui Jaakko, kun he kirkonmuuria kiertäen kulkivat tuomiorovastin taloa kohden. — Ja jos Turussa olisi maistereita enemmän, ei hän laskisi meistä yhtään kapituliin.
— Kantaako hän kaunaa teitäkin vastaan? kysyi Pietari hiukan pisteliäästi. Mutta Silta ehätti vaatimattomasti vastaamaan:
— Hän vainuaa meitä sinun kannattajiksesi.
Luterilaisia mielipiteitään ei Silta tosin ollut huomattavalla tavalla työssään esittänyt, ja vielä vähemmin oli sitä tehnyt Jaakko, jota erotukseksi sedästään sanottiin "nuoreksi Vennäksi". Mutta he olivat kuitenkin pappispiireissä tunnustaneet kannattavansa kirkollisia uudistuksia ja puhuneet aneita ja kuvainpalvelusta vastaan. Ja pahinta heille oli, että he seurustelivat Pietari Särkilahden kanssa, joka kaduilla ja kujilla julkisesti ryntäili paavia vastaan. Pietari arvasi kyllä, että hänet tovereineen tästä syystä oli nytkin kutsuttu siihen kirkkoa vastapäätä sijaitsevaan pääpappilaan, jonka avonaisesta portista he juuri astuivat sisään.
Vielä näkyi tässäkin komeassa talossa vuosikausia kestäneen hävityksen jälkiä. Harvat olivat enää ehjät niistä porraskäytävän kivipylväisiin hakatuista apostolinkuvista, jotka tuomiorovasti Scheel-vainaja oli vuosikausien kuluessa saksalaisella mestarilla sinne teettänyt, ja viluiset naakat lentelivät lasittomissa ikkuna-aukoissa. Mutta kodikas lämmin lehahti saapuvia vastaan tuomiorovastin tilavista, taas upeaan kuntoon korjatuista sisähuoneista, joiden takoissa hiilokset hehkuivat.
Vanha rovasti istui väljään villamekkoon verhottuna nojatuolissaan pöydän luona. Pöydällä oli kasa kirjoja ja pyhäinjäännöslippaita sekä niiden vieressä hopeatiuku, jota vanhus soitti, kun hän halusi kotikappalaisensa puheilleen. Vanha Jaakko vietti näet enimmäkseen yksikseen päivänsä tässä tuolissaan, josta hänen jalkansa eivät voineet häntä enää kantaa, ja siinä tuolissa hänet kannettiin kapitulin kokouksiinkin. Siksi hän ei nytkään noussut vieraitaan tervehtimään, mutta hänen silmänsä hymyilivät ystävällisesti, kunhan heille tarjosi pehmeän kätensä ja kutsui heidät luokseen istumaan patjalla päällystetylle seinärahille. Hän oli pyylevä, nykerönenäinen äijä, jonka päälakea peitti musta kalotti, minkä alta korville kiertyivät kauniit, valkoiset tukankiehkurat.
Hyvänsuopa on hänen hymynsä, hän on varmaankin sydämen mies, päätteli
Pietari, jonka mielestä levottomuus suli hänen vanhusta katsellessaan.
Leppoisalla äänellä rupesi tämä heti vierailleen kertomaan, että useat kapitulinjäsenet epäilivät valita heitä kanungeiksi, koska he olivat ruvenneet arvostelemaan katoolista kirkkoa. Mutta omasta puolestaan olisi hän pahoillaan, ellei hiippakunta saisi käyttää niiden harvojen pappien apua, jotka olivat yliopistoissa opiskelleet ja joiden kyvystä jo oli kokemustakin saatu.
— Olenhan teistä ja uusista tuumistanne jo kuullut, mutta halusinpa itse nähdä, kuinka hirmuisiksi miehiksi oikein olette siellä ulkomailla muuttuneet, puhui vanhus leikkisästi. Hän oli nähtävästi veljenpoikansa takia jonkunverran ottanut perehtyäkseen Lutherin opetuksiin eikä niitä senvuoksi niin summamutikassa kauhistunut, kuin useimmat muut Suomenkin papit.
Mutta Pietari tahtoi heti helpottaa hänen vaalihuoliaan, virkkoen:
— Jos olisi kysymys vain minusta, olisi juttu pian selvä, — en tiedä itsekään, sovellunko kapituliin.
Vanha rovasti vastasi vilkkaasti:
— Sinusta juuri onkin kysymys — sinua juuri tarvitsemme. Olen kuullut, miten olet yksin koulumme järjestänyt kuntoon ja kirkossakin olet meille arvokas voima — henkeä täällä tarvitaan! Mutta miksi pitää sinun niin rynnistää ja riehua?
Niin mutkaton ja hyvänsuopa oli tuo vanhuksen kysymys, että Pietarista tuntui melkein vaikealta siihen vastata. Vihdoin hän virkkoi yhtä mutkattomasti:
— Vähemmällä ei kuulla, mitä tahdon sanoa.
— Katso, jatkoi rovasti vakavammin, tuossa ovat edessäni Lutherin kirjat. Jaakko ne minulle toi ja minä ne tunnen. Ystäväni Hannus kauhistuu aina, kun näkee minun niitä lukevan. Mutta miksei, Pietari, miksei noita aatteita voi ajaa rauhan tietä, asteettain…?
Taas tuo yksinkertainen, harmiton kysymys. Mutta nyt siitä Pietarista jo tuntui kuilu ammottavan. Hän päätti vastata perusteellisemmin:
— Miten se on mahdollista, isä. Katsokaamme: katoolinen kirkko myö aneita…
Vanha tuomiorovasti viittasi kädellään torjuvasti, ikäänkuin merkiksi että hän jo tiesi, mitä toinen tahtoi todistaa, ja lausui sävyisästi:
— Näen kohta, että olet taistelujen mies, Pietari. Isket heti arimpaan paikkaan… Niin, arkoja paikkoja on. Tunnustan teille suoraan, nuoret ystäväni, että Lutherin kirjat luettuani olen siellä maalla yksinäisyydessäni paljon miettinyt, onko anekauppa ja siihen liittyvä kirkkomme oppi hyvistätöistä kristikunnan alkuperäisten totuuksien…
— Raamatun, pisti Pietari väliin.
— Niin, sanokaamme: Pyhän raamatun mukainen. Todistukset sitä vastaan ovat sangen selvät…
— Mutta jos ei paavillinen oppi aneista ja hyvistätöistä pidä paikkaansa, niin romahtaa koko rakennus, väitti Pietari.
— So, so, ei niin kiirettä, rauhoitteli vanhus vakavammin. — Oksiahan voidaan karsia, ja puu kasvaa kuitenkin. Mutta en kutsunut teitä tänne väittelemään, lisäsi hän taas hymähtäen. — Minähän olen jo vanha ukko, te pistätte minut helposti pussiin. Ja uskonpa teidän etsivän totuutta, siksi juuri tahtoisin teidät kapituliimme kiinnittää, vaikkapa sitten taistelemaankin. Tänään mieluummin kuin myöhemmin, jolloin vastakohdat käyvät yhä kärjekkäämmiksi. Emmekö voi löytää sovinnollisempaa työn muotoa, keskitietä…?
— Isä, ei ole keskitietä, lausui Pietari varmasti. — On vain oikea tie ja väärä…
— Ja paljon paljon polkuja niiden välissä, paljon polkuja poikaseni, lausui ukko Pietaria polvelle taputtaen. — Tiedänhän, ettet sinäkään sentään ole niitä rajuimpia rynnistäjiä. Et ole särkenyt kuvia kirkostamme, niitä harvoja, jotka sinne juutti eheiksi jätti. Messuat pääalttarilla ja rukoilet Ave Mariasi, — olen kuullut Lutherin oppilaissa olevan niitäkin, jotka ovat särkeneet kuvat ja riisuneet alttarit ja panneet jumalanäidin viralta.
— Liioitteluja vastaanhan on Luther itse noussut saarnaamaan, selitti Jaakko sedälleen. Mutta tämä piti yhä katseensa kiintyneenä Pietariin, puhuen:
— Tosiaan, en huomaa sinua niin vaaralliseksi, kuin miksi sinut on huudettu.
Taas kävi Pietari levottomaksi, sopertaen:
— Ehken ole saanut kyllin rehellisesti ilmaistuksi…
— Olet, tiedän, keskeytti vanhus. — Luonasi on nainen, jota sanot vaimoksesi. Sano miksi sanot, meidän joukossamme on tuskin sitä, joka kykenisi heittämään ensimmäisen kiven. Ja vielä: Käsitykseni on, että henkisessä elämässämme tarvitaan myöskin suolaa ja hiivaa…, kyllä meillä sitä sitovaa jauhotavaraa on. Mutta muista, Pietari, kun sinä suolaasi sirottelet kankureille kaivolla ja talikkomiehille lantapellolla, niin nostat kirkolliset voimat vastaasi.
— Isä, eksytyksiä vastaan tahdon puhua kaikille, joita eksytetään, vakuutti Pietari.
— Entäpä jos sinut uusi piispa siitä julistaa kirkonkiroukseen?
— Sekin ase on jo menettänyt kärkensä. Paljoko välitti edeltäjäsi, Paavali Scheel, jo kymmenen vuotta sitten paavin pannakirjasta, kun oli kysymys jostakin palkkapitäjästä, — ajamamme asia on meille toki suurempi! Luther puolestaan poltti sen kirokirjan. Sitäpaitsihan pannankin saa maksaa rahassa, jos varoja on ja halua!
— Oletpa oiva skolastikko! Mutta silmistäsi loistaa vakavuus ja siihen panen suuremman arvon. Kutsuin teidät tänne juuri nähdäkseni, onko teissä vakavuutta…
Ukko lepäsi tuokion etukumarana nojatuolissaan, peittäen silmänsä kämmenellään. Sitten hän harvakseen puhui:
— En tahdo olla tuomarinne. Ehkä viette totuuden asiaa eteenpäin, ja mikä olisin minä, jotta yrittäisin siltä katkasemaan tien…
Kyynel kimalteli ukon lempeässä silmässä, kun hän vielä jatkoi:
— Taistelua näen edessämme. Mutta tulkaa tänne, tule sinäkin Pietari, minä vanha katoolinen rovasti tahdon teitä siunata taipaleellanne. Rehellisesti ajakaa sitä, minkä tiedätte totuudeksi, joko sitten kapitulissa taikka sen ulkopuolella. Sulipa nuorten pappienkin mieli melkein kyyneleihin, kun he notkistivat polvensa vanhuksen nojatuolin edessä ja kiitollisina vastaanottivat hänen siunauksensa. Ukon hyväntahtoinen, sovittava ääni soi vielä kauan heidän korvissaan sittenkin, kun he olivat poistuneet tuomiorovastin talosta. Pietari Särkilahtikin tunsi omituisen, leppoisan laineen rinnassaan ja hän kysyi, katua kävellessään, ihmetellen itseltään, olisiko todellakin hänen suurelle asialleen odotettavissa ymmärtämystä kirkon mahtimiestenkin taholta. Vai johtuiko tämä jostakin erehdyksestä, oliko hän ukon lempeyden voittamana todellakin joutunut jollekin keskitielle…!
Näistä mietteistä havautti Pietarin väkijoukko, joka näytti keräytyvän tuomiokirkon ympärille.
— Mitä nämä ihmiset tässä odottavat? kysyi hän toveriltaan.
— Kapitulin vaalia tietenkin, vastasi Jaakko itsetyytyväisyydellä.
— Jännitys on kaupungissa suuri.
— Ja useimmat ovat kyllä sinun vuoksesi liikkeellä, selitti Silta Pietarille. — He tahtovat nähdä, saako Hannus sinut syrjäytetyksi; heidän myötätuntonsa on sinun puolellasi.
Nämä puheet hämmensivät taas Pietarin rauhaisan mielialan. Olivatko nuo kelpo ihmiset, hänen kaivo-ystävänsä, tosiaankin ymmärtäneet hänet niin väärin, että luulivat hänenkin varsinaisena pyrkimyksenään olevan rimpuilla yhä ylemmäs kirkollisella virka-asteikolla… Hiki kihosi Pietarin otsalle, kun hän näin oivalsi, ettei hän vielä ollut saanut pientäkään totuuden siementä kylvetyksi, vaan että kaikki kylvö oli langennut kalliolle. Veren kohistessa korvissaan tunkeutui hän väkijoukon läpi ja kiirehti, eroten tovereistaan, kouluunsa. Kaksinkertaisella innolla hän siellä antautui työhönsä, nuorten teiniensä sydämissä maaperää muokkaamaan.
Mutta hän ei saanut nytkään kauan pysyä työssään. Ulkona odottava väkijoukko oli nähnyt prelaatin toisensa perästä astuvan kapitulintaloon, jonne jo vanha tuomiorovastikin kannettiin, ja monen nuoremman papin olivat he nähneet väsyneenä ja kalpeana taivaltavan sakastiin — rukoillen, valvoen ja paastoten oli kanunginehdokkaiden näet ollut tätä päivää varten valmistauduttava. Pietari Särkilahdelta oli tämä ehdokkaille kuuluva valmistelu jäänyt suorittamatta. Mutta nyt saapui kuitenkin suntio kutsumaan hänetkin koulusta sakastiin, jonne kaikki muut jo olivat kokoontuneet.
— Kuulenpahan sitten tuloksen, vastasi Pietari sangen ynseästi häiritsevälle kirkonpalvelijalle.
— Mutta kirkonmeno-ohjeita ei sovi syrjäyttää, niin käski tuomiorovasti sanoa.
— No, tulenpahan tästä…
Vanhan rovastin tervehdys hänet ikäänkuin velvoitti tottelemaan.
— Tänään ei työpäivämme jää ehyeksi, virkkoi Pietari oppilailleen melkein valitellen. — Saatte nyt täällä ominpäin harjoitella opettamiani joululauluja, jotka sitten juhlilla kirkossa esitämme. Pian onkin jo joulu käsissä.
Suntion perästä puikahti Pietari siihen holvattuun käytävään, joka vanhoilta ajoilta kulki kirkonviereisten talojen, koulun ja kapitulin, alitse sakastiin ja sieltä edelleen piispalaankin.
Sakastissa, joka oli suuri, soikea huone tuomiokirkon itäkulmalla, paloivat vahakynttilät tiheässä pitkin pitkiä seiniä. Seinämillä oli, melkein vieri vieressään, rukousjakkaroita kirkon eri pyhimysten sekä apostolien veistokuvien juurella. Tuossa muuten autionkolkossa huoneessa, jossa messuvuoroaan odottavain yksinäisten pappien oli tapana Henrikin kellarista haetun viinikannun seurassa lyhentää odotushetkiään, oli nyt pappeja niin taajassa, että siitä määrästä kyllä huomasi kymmenysten ja muiden säätäväin taas sota-ajan jälkeen lähteneen kirkolle juoksemaan. Heidän vasta-ajetut tonsuurinsa paistoivat melkein joka jakkaralta ja kirjavat, värikkäät messupuvut välähtelivät kymmenien kynttiläin valossa, joista lämpö höyrysi köynnöksillä koristettua kattoa kohden. Toiset kuoripapit, kappalaiset ja vikariot, istuivat käsiään lämmitellen hehkuvain hiili-patain ympärillä kuiskaavaa tarinaa pitäen.
Pietari pukeutui messupaitaansa ja laskeutui sitten hänkin polvilleen rukousjakkaralle, katsomatta, osuiko hän puukolla varustetun Bartolomaeuksen vaiko siivelliseksi häräksi esitetyn Luukkaan kuvan eteen. Hän tunsi ahdistusta rinnassaan ja rukoili siinä hartaasti, ettei se suuri ja kallis asia, jonka puolesta hänen oli taisteltava, hämärtyisi siihen hierarkiseen ulkokuoreen, jonka muodoissa hänen oli raivattava maaperää, voidakseen ne muodot kerran muuttaa. Mutta rukouksensa keskelle kuuli hän katkelmia vieressään kuiskivain pappien tarinoista, jotka koskivat pidettävää vaalia.
Kahden papin vaali on varma, sanottiin. He ovat opiskelleet Upsalassa piispa Trollen aikana, eivät ole maistereita, mutta paavillisina perin luotettavia.
— Varma on myöskin Vennän ja Sillan vaali, vaikka he kallistunevatkin uudistusliikkeeseen, kuiskaili joku ääni Pietarin takana. — Jaakolla on setänsä ja Silta on siivo…
— Mutta se viides paikka…!
Keskustelijat painautuivat lähekkäämmäs supattamaan. Kotvan kuluttua taas kuului tuo äskeinen ääni:
— Hannus on vannonut, ettei häntä lasketa tuomiopöydän ääreen. Ja vaikeahan sitä olisikin ajatella…
— Mutta kuka tulisi sitten hänen tilalleen?
— Todellakin, olisihan häpeä, jos hänen kykyisensä maisteri syrjäytettäisiin jonkun oppimattoman vuoksi.
— Ehkäpä hänet juuri kapitulissa taltutettaisiin ja vieroitettaisiin pikkuväkeä villitsemästä.
— Tuskin, nytkin porvarit tuolla ulkona ovat vallan kiihkoissaan…
Oli ilmeistä, että tuo kuiskiva tarina koski Pietaria ja että hänestä pappien piireissäkin oli kahtalaisia mielipiteitä. Vanhemmat papit kantoivat yleensä kaunaa häntä, nuorta viisastelijaa vastaan, joka toi maahan heille outoja oppeja, kerettiläisiä aatteita. Nuorempain joukossa oli sitävastoin miehiä, jotka noita aatteita salaa kannattivat, vaikkeivät uskaltaneet itseään täysin paljastaa. Pietari koetti olla kuuntelematta noita juttuja, koetti painua jakkarallaan yhä hartaammin rukoukseensa. Näistä tuomitsevista papeista olivat ani harvat itse syventyneet ajan suureen opinkysymykseen, sen Pietari tiesi. Useimmat heistä tunsivat vain vaistomaisesti uuden opin jollakin tavoin uhkaavan heidän asemaansa ja vastustivat sitä siksi, toiset sitä taas ihailivat siksi, että se oli uutta… Pietari rukoili nöyrästi itselleen voimaa valaista tuota pimeyttä, mutta hänen sielunsa kylpi tuskassa, sillä hänestä oli taas, kuten äsken tuolla ulkona, niin toivotonta puhkaista tietämättömyyden mustaa seinää. Työn varrella hän aina oli toivehikkaampi, mutta hän lamautui aina, kun rupesi tuloksiaan mittaamaan… Itse vaalia hän vähemmän ajatteli, mutta hänessä kyti kuitenkin salainen toivo, että hän jäisi kanungiksi valitsematta, koska hän siten mielestään voisi vapaammin ja tehokkaammin rynnätä. Mutta hän ei tahtonut tätäkään tulosta rukoilla Jumalalta, sillä hän ei tiennyt, oliko tuo salatoivo vilpitön ja itsekkyydestä vapaa…
— Vaali on päättynyt! kajahti yhtäkkiä hänen korvissaan.
— Nyt kaikki kapituliin!
Niin julistivat tuomiokirkon koreiksipuetut lukkarit, jotka saapuivat sakastista saattamaan odottavia pappeja, sekä kanunginehdokkaita että muita kapituliin, päätöstä kuulemaan. He kertoivat kuiskaten, että piispa oli valittu yksimielisesti, "per viam inspiratsionis", mutta kanunginvaalissa oli ollut käytettävä toisenlaista äänestystä, "via scrutinii", koska yksimielisyyteen ei oltu päästy.
Kun ovet kirkkaasti valaistuun, korkeaan kapitulisaliin lyötiin auki, istui sisäänastuvia odottelemassa pitkän, leveän, punaverkaisen pöydän ympärillä kolmetoista miestä. Piispantuoli oli tyhjänä pöydän päässä ja tyhjänä oli vielä mestari Konradin jälkeen dekaanuksenkin paikka — se oli jätetty vasta uuden piispan saavuttua täytettäväksi. Vasemmalla piispan korkeasta tuolista istui vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä ja hänen vieressään hienonnäköinen, kalpea herra — arkkipresbyteri Arvid Lille, jonka hänen Viipurissa asuva veljensä nyt vihdoin oli saanut lunastetuksi irti panttivankeudesta Juutinmaalta. Heitä vastapäätä, selin oveen, jurotti arkkiteini Hannus Pietarinpoika, jonka kaikki tiesivät kapitulin johtavaksi sieluksi, vaikka hän vähäpätöiseksi tekeytyikin. Näillä hiippakunnan esipapeilla oli virkapukunaan väljät, sinipunervat, kaulusniekat prelaatinviitat, joista heidät helposti erotti muista tuomioherroista, kanungeista, joiden paikat olivat alempana pöydän ympärillä. Tuomiokapitulin kymmenestä kanungista oli vihollisten lähdettyä viisi vähinerin palannut Turkuun, ja niiden toisten viiden tilalle, jotka olivat hukkuneet Arvid Kurjen mukana tai sortuneet sodan jalkoihin, oli nyt lähipitäjäin kirkkoherroja kutsuttu apujäseniksi. Pöydällä paloi jokaisen kohdalla vaali-istuntoa varten valettu korkea, paksu vahakynttilä — kaiken varalta, sillä joskus saattoi vaalitoimitus kestää hyvinkin kauan.
Vanha tuomiorovasti lausui, nuoria pappeja tervehtiessään, että vanhan tavan mukaan olisi vielä, ennen vaalituloksen julkaisemista, ollut toimitettava julkinen tutkinto, osotettava valittujen tiedot, henkilökohtaiset ominaisuudet ja heidän oikeaoppisuutensa. Mutta kapituli on päättänyt, että tällä kertaa, kun valittavia on näin monta, ei voida pitää tällaista tutkintoa, jota ei kanooninen laki nimenomaan vaadikaan…
— Eivätpä uskaltaneet ukot virittää opillista väittelyä, kuiskasi nuori Jaakko vieressään seisovalle Sillalle. — Pelkäsivät, etteivät pidä puoliaan…!
Tuomiorovasti jatkoi puhettaan harvakseen, totesi kaikkien valittujen täyttävän kanooniset ehdot: ovat avioliitosta syntyneet, ovat puhdasmaineiset, ovat perillä jumaluusopissa ja heillä on tonsuuri… Sitten luetteli hän nimet peräkkäin, mainiten lyhyesti heidän ansionsa. Viimeisenä tuli Pietari Särkilahden nimi.
Tuokion hiljaisuus vallitsi vahakäryn täyttämässä salissa, sitten kävi kuin humahtava liike läpi mustatakkisten rivien. Se tiesi kaikkia painostaneen jännityksen laukeamista, mutta eri tunteista kertoivat ne kuiskeet, joita nyt huoneen eri kulmilta yhä äänekkäämmin kuului. Kuului sekaisin ihmettelyä, kuului suuttumuksen, kuului ilon ääniä, ja kaikkien katseet tähystivät pappisjoukossa kalpeana seisovaa maisteria.
Mutta tuomiorovastin ääni kaikui huminan yli edelleen tyynenä ja lempeänä. Hän tervehti vastavalittuja kanunkeja yhteiseen työhön ja muistutti heille, mitä heidän uusi, korkea virkansa heiltä vaati: ennen kaikkea kapitulin käsittelyjen salassapitoa ja lujaa veljeyshenkeä.
— Astukaa siis tänne luoksemme, te uudet veljemme, ja tervehtikää säädettyyn tapaan kapitulin vanhoja jäseniä. Sitten on teillä oleva paikka tämän tuomiopöydän ääressä ja Suomen kirkon hallinnossa.
Vakiintuneisiin vaalimenoihin kuului, että valitun kanungin tuli jokaista sen entistä jäsentä tervehtiessään langeta polvilleen, jolloin vanhemman jäsenen oli, nöyryyteensä viittaamalla, se estettävä; ja sitten oli vaihdettava veljeyden suudelma. Tarkalleen tämä temppu suoritettiin, kun nuo viisi valittua miestä nyt kiersivät peräkkäin punaverkaisen pöydän. Mutta kun Särkilahti viimeisenä, ja mielessään kärsien koko tästä uuden opin hylkäämästä, ulkonaisesta temppuilusta, saapui Hannus Pietarinpojan kohdalle ja kumartui suutelemaan tuota harmajata ihoa, silloin hän ikäänkuin vaistomaisesti tuokioksi pysähtyi. Ei senvuoksi, että hän olisi tällä hetkellä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä tuota kiihkeintä vastustajaansa kohtaan — koko seurassa oli hänen tukala olla, — vaan hänessä välähti yhtäkkiä ajatus, oliko tämä enää rehellistä… Harmajapintainen mies näytti hyvin oivaltavan hänen epäilyksensä ja virkahti purevasti:
— Sinä varot antavasi Juudaksen suudelman, eikö niin?
— Niin, pelkään että me petämme itsemme ja toisemme näillä tempuilla, vastasi Pietari, harmajaa miestä lujasti silmiin katsoen.
— Käy ohi vain! kehotti arkkiteini, äänensä korottaen, — En minäkään tähän veljeyteen luota.
Hän silmäili kuin voitonvarmana ympärilleen: eikö hän ollut tätä ennustanut! Mutta Pietari tunsi tässä huoneessa mielensä omituisesti herpautuneen, hän tunsi seisovansa kaltevalla pinnalla, häntä melkein pyörrytti. Hän ajatteli, miten hänen johdonmukainen ystävänsä Olavi Pietarinpoika, joka juuri Ruotsissa raivasi alaa uudelle opille, olisi hänen sijassaan menetellyt, — ei, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt näille paavillisille poluille. Ja kun vastavalitut kanungit nyt astuivat arkkipresbyterin eteen tekemään säädetyn valansa, luvaten sitoutua kapitulin sääntöihin ja niiden vaatimaan puhtauteen, uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen, silloin Pietarikin puolestaan varmana korotti äänensä lausuessaan:
— Lupaan julistaa Jumalan puhdasta sanaa pyhän raamatun pohjalla, enkä mitään muuta…!
Ja taas silmäili arkkiteini voitonvarmana ympärilleen, ikäänkuin huomauttaakseen virkatovereilleen: Katsokaa jo nyt, minkälaisen jäsenen kapituliin valitsitte!
Juhlallisessa saattokulussa lähdettiin vaalitoimituksen kapitulissa päätyttyä astumaan äskenmainittua, tuohuksilla valaistua käytävää pitkin kirkon korkeakuoriin. Vastavalitut kulkivat sinne prelaattien johdattamina, jotka kuorissa osoittivat kullekin heidän paikkansa siinä puoliympyräisessä tuolirivissä, jossa piispantuolin takana olivat prelaattien ja kanunkien paikat.
Kirkko oli väkeä täynnä. Aamusta asti olivat nuo ihmiset tätä hetkeä jännityksellä odottaneet ja nyt he saivat, uusien kanunkien paikoilleen asettuessa, omin silminsä nähdä vaalin tuloksen. He kurottautuivat varpailleen, kiipeilivät surukappelien aidoille paremmin nähdäkseen ja tungeksivat eteenpäin ihan pääalttaria vastaan, jonka alapuolella suntio sauvallaan järjestystä hoiti. Ja kun Pietari Särkilahti viimeisenä, tavallista kalpeampana ja ikäänkuin väsyneenä, istuutui hänelle osotetulle tuolille, silloin kuului kuoriin asti pikkuporvarien iloisia kuiskeita:
— Ompahan siinä Pietari-maisterikin!
— Eipä auttanut muu, valita se piti!
Mutta Pietarin mieli oli murheellisempi kuin vuosikausiin, ja kun hän nyt ensi kerran kanunkina messusi, soi hänen ennen hartaalta raikuvassa äänessään alakuloista itsesyytöstä ja katumusta.
Messun päättyessä oli jo iltahämärä. Päivän kestänyt jännittävä näytelmä oli loppunut. Uudet kanungit palasivat pappien lukuisan lauman keskellä sakastiin, mistä vanhan tavan mukaan oli mentävä Pyhän Henrikin kellariin, — siellä tarjottiin näet vaalipäivänä viinikannu kapitulin kustannuksella ja vietettiin vihkiäisten iloisempi osa. Jaakko Vennä astui, messupuvun riisuttuaan, säteilevin, punoittavin kasvoin Pietarin luo, iski hänelle ymmärtävästi silmää, tarttui hänen käsipuoleensa ja virkkoi voitoniloisella äänellä:
— Tämä päivä kyllä kannun kannattaakin! Mutta Pietari solahti kuin paeten hänen kainalostaan irti.
— Mitä, etkö tule mukaan, ihmetteli Jaakko. — Onhan tämä oikein sinun päiväsi, — ajatteleppas!
— Minulla ovat vielä pojat koululla laulamassa.
Pietarin rintaa ahdisti, hän pakeni melkein juosten pappisseurasta pois, kääntyen sakastin ovelta Kreikanlinnaansa, joksi hänen kouluaan nyt oli ruvettu sanomaan, kun siellä Uutta Testamenttia oli käyty alkukielellä lukemaan. Koulussa oli hänen parempi olla. Siellä olivatkin hänen teininsä vielä koolla maisteriaan odottamassa, ja tämän nuoren laumansa keskellä tunsi Pietari mielensä vähitellen keventyvän ja rauhoittuvan. Iloisena pani hän itse alulle äsken opitun latinaisen joululaulun, johon pojat kirkkain äänin yhtyivät:
Ecce novum gaudium
Ecce novum mirum.
Virgo parit filium,
Qva e non novit virum…
(Katso uutta riemua,
Ihme meille suotiin:
Neitseen puhtaan kohdusta
Poika maailmaan luotiin…)
Mutta työaika oli jo päättynyt. Rukouksen toimitettuaan lähti Pietari niinkuin tavallisesti teinijoukkonsa kanssa yhdessä koulusta. Heistä asui suurin osa luostarikorttelissa tai Aningaisten puolella, ja Pietarin oli tapana seurata nuorta parveaan sillalle asti, saatellen nälkäisimpiä heistä tuttavainsa porvarien ruokapöytiin ja varoen, etteivät pojat koulumatkallaan ilkitöihin eksyneet.
Kirkkokadulla oli vielä tungokseen asti tuomiokirkosta palailevaa väkeä. Monet Pietarin kaivoystävät näkyivät häntä siinä oikein odotelleen. Koko väkijoukko kuului yhä keskustelevan tapahtuneesta vaalista, josta jo porvareillakin oli, kaikista vaiteliaisuussäännöistä huolimatta, yksityiskohtaiset tiedot.
— Terve maisteri, voittajanapa palaat, huudettiin hänelle kadunkulmissa.
— Se yksi vasta-ääni oli Hannus-mestarin, kyllä me se tiedetään!
Uusi surun ja häpeän puna nousi taas Pietarin kasvoille, kun hän kuuli noita hyväätarkoittavia tervehdyksiä. He luulivat hänelle iloa tuottavansa, — oi kuinka vähän he olivat häntä ymmärtäneet. Pietarin teki jo mieli pysähtyä siihen keskelle katua, korottaa äänensä ja puhua noille erehdyksiin eksyneille ihmisille, puhua heille ankarasti, opettavasti, itseäänkin kurittavasti… Mutta hän hillitsi halunsa, oivaltaen, että tässä häntä nyt vielä vähemmin ymmärrettäisiin. Sen sijaan kääntyi hän yhtäkkiä poikaparvensa puoleen ja komensi reippaasti: — Lauletaan, pojat!
Itse hän alotti uuden säe jakson samaa joululaulua, jota he juuri äsken olivat harjoitelleet, ja helein äänin yhtyi siihen poikain iloinen parvi:
In obscuro nascitur
Illustrator solis.
Stabulo reponitur
Princeps terrae molis.
Fasciatur dextera
Qvae affixit sidera
Et coelos ascendit.
Concrepat vagitibus
Qvi tonat in nubibus
Ac fulgor accendit.
(Yössä syntyy auringon
Kirkastaja jalo.
Seimi hänen suojansa,
Jok' on maailman valo.
Käden tuon, mi tähden loi
Emo käärii, kapaloi:
Heikko vahvan suoja.
Itkee lailla lapsosen
Jylisijä pilvien,
Salamoiden luoja.)
IX. KESÄISESSÄ LEVOSSA.
Leppoisa kesätuuli leuhahti aukinaisesta ovesta tupaan, tuoden mukanaan yhtaikaa raittiin meren ja lämpöisen mullan tuoksun. Se pani korkean perhevuoteen syrjäänvedetyt kaihtimet hiljaa lepattamaan ja hiveli miellyttävästi sen miehen hipiätä, joka yksin tuvassa lepäili peiton päällä, kädet ristissä pään alla.
Miehen miettivät katseet tähystelivät vastassaan olevan, leveäotsaisen uunin tummunutta pintaa, johon päivän säteet sattuivat korkealla olevan ikkunan läpi. Hänen ajatuksensa liitelivät kaukana, mutta vähitellen kiintyi hänen tajuntansa kumminkin yhä enemmän tuohon uuninrintaan: — eikö olekin tuossa palaneessa pinnassa kuvioita? Päästäkseen siitä selville hyppäsi villaiseen kotimekkoon puettu mies pystyyn ja kävi vierestä tarkastamaan kalkittua uuninotsaa.
— Aika veitikkapa on ollut se kirkonmaalaaja — hymähti mies, Pietari Särkilahti, itsekseen. — Hän on pappilanuuniin, kai täällä asuessaan, piirtänyt niitä samoja kuviaan, joilla hän on kirkon koristanut. Noin, siinähän on piru kirnunmäntää pitämässä! Entä tuossa…?
Pietari tutki noita himmenneitä ääriviivoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka seisoivat vastakkain, kaulainsa ympäri kiedotulla hihnalla toisiinsa kytkettyinä. Heidän välissään paloi tuli ja kumpainenkin koetti, taappäin painuen, paeta kuumuutta. Mutta köysi kiinnitti ja tietysti se, joka taappäin pääsi, veti toista liekin ylitse. Miesten asento kuvasi rajatonta ponnistusta ja taistelua.
— Taistelua! — Pietari palasi verkalleen äskeiselle lepopaikalleen. — Miksi pitää aina olla taistelua? Miksi pitää meidän vetää toisiamme tuleen? Itsekö pelastuaksemme? Mikseivät ihmiset voi elää sovinnossa, — sitähän vanha tuomiorovastikin aina kyselee…
Nyt hänen sielussaan oli rauha, koko ympäristökin siihen tuuditti. Luonto uinui sunnuntailevossa. Jostakin kaukaa vain kilahti karjankello. Pihalta kuului lapsen hiljaista jokellusta, — Pietari tiesi, että pihapihlajan alla istui äiti, lapsi sylissään…
— Miksen voisi minäkin viettää päiviäni täällä pappilan hiljaisessa rauhassa, niinkuin muut. Pakkoko on rimpuilla alituisissa taisteluissa? Turussa minut aina niihin vedetään…, revitään tuleen ja minun täytyy repiä muita…, ja kumminkin saa Jumala varmasti minuttakin valtakuntansa toteutetuksi…
Hän ojentautui vielä mukavampaan lepoasentoon vuoteellaan niin että kissan, joka jalkopäässä kehräsi, oli pakko siirtyä hiukan taaemmas.
— Suloista on elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, — ja eiköhän se olekin ihmisen tarkoitus!
Pari viikkoa sitten oli Pietari perheensä kanssa saapunut Turusta kotipitäjäänsä Taivassaloon, joka hänelle oli annettu kanunkipitäjäksi, ja hän asui nyt palkkapitäjänsä pappilassa, hoitaen itse väliaikaisesti kirkkoherran tehtävät. Rasittavan talvikauden jälkeen nautti hän sanomattomasti maaseudun rauhasta ja häntä oli ruvennut lämmittämään ajatus jäädä sinne pitemmäksikin ajaksi. Miksei se tuuma voisi toteutuakin? Äsken oli hän laskenut teininsä pitäjänkierrolle, ja pitihän kapitulikin kesälomaa. Täällä elivät Särkilahden vanhassa sukutalossa hänen omaisensa, äitinsä ja nuoremmat veljensä, ja syntymäseudun rahvaskin oli hänelle tuttua. Täällä on hyvä nauttia levosta — ja levon työstä!
— Jään tänne koko kesäksi, hoitakoon Turku itsensä, virkahti hän ääneensä vuoteeltaan.
Ulkoa rupesi silloin kuulumaan keveitä askeleita. Hänen vaimonsa, joka oli istunut pihlajan alla sillaikaa kun Pietari kirkosta palattuaan oli hetkisen levännyt, oli nyt kuullut hänen yksinäisen huudahduksensa ja riensi lapsi sylissä sisään.
— Jää Pietari! kehoitti nuori vaimo vallan innostuneena. — Täällä soutelet, lasket verkkoja Paavalin kanssa…
Margareeta puhui jo suomea, vaikka sekaan vielä usein tuli saksalainen äänensävy ja saksalainen sanakin.
— Ja kalasta tultua on saunassa valmiina oman vaimon lämmittämä löyly…, virkkoi Pietari vuoteelta nousten ja nuorikkonsa mielialaan antautuen.
— Ja kirjoitustöittesi lomassa liekutat kehtoa, — katso, tyttösikin pyytää sinua jäämään.
Nuori, säteileväsilmäinen äiti, jonka maidonvalkeita kasvoja päivä vain heikosti oli ruskettanut, ojensi muutamain kuukausien ikäisen pienokaisen isälle. Pietari piteli lasta kotvasen käsivarrellaan ja laski toisen kätensä onnellisena vaimonsa vyötäreille. Tämä kotihan oli hänen onnelansa, miksei hän saisi siitä nauttia, — Turussa jouti hän niin vähän olemaan rakkaimpainsa luona.
— Ehkäpä jäänkin, mietitään sitä vakavasti, Margareeta…
Hän laski lapsen kehtoon ja astui ovelle, johon sydänpäivä helteisesti paistoi. Keltakukkaisen rantaniityn yli katseli hän lahdelle, jossa keveät laineet leikkivät ja jonka takainen lehtoranta oli niin heleänvihreä, että ihan silmiin sattui. Mutta lehdosta nousevalla ylängöllä seisoi kuin vartijana vakava kuusikko.
— Olenhan ihminen minäkin, kaipaan sitä, mikä ihmismieltä ilahduttaa, vakavilta ylängöiltä ikävöin lehtorantaan…
Hänen nuoret veljensä, Paavali ja Kustaa, onkivat venhelaiturilta. Pikkuveljen koukkuun näkyi juuri tarttuneen ahven niin iso, että pojan oli sitä vaikea saada ylös. Pietari innostui: poikasena oli hän tuollaisessa tapauksessa vetänyt kalan hiekkapohjaa myöten maihin ja tarttunut siihen sulin käsin… Juosten laskeutui hän rantaan päin veikkojaan auttamaan, mutta samassa hän huomasikin miesjoukon, joka kylätietä asteli pappilaan.
— Ah, vieraani, muisti hän silloin ja palasi tupaan pukeutumaan papinkauhtanaan. Hän oli aamulla kirkkomäellä kutsunut joukon talonpoikia pappilaan, ja ne sieltä nyt tulivat. — Nyt, Margareeta, huusi hän keittiöön, nyt leipää ja voita, kalaa ja olutta pöytään!
Hän oli kutsunut heidät ikäänkuin tupaantulijaisiinsa, sillä useat noista isäntämiehistä, jotka perättäin astuivat pappilan tupaan, olivat hänen lapsuudentuttaviaan. Tuttavana hän heitä puhuttelikin.
— Sinä Antres katselet ja kaipaat pyhän Neitseen kuvaa, virkkoi hän vanhimmalle vieraistaan. — Se oli niin likanen, otin sen seinältä pois, sydämessäni on puhtaampi kuva.
— Etteikö enää Maariata seinällä tarvitakaan? kysyi mies.
— Saa sen pitää ken tahtoo, kunhan vain muistaa, että se ei ole muu kuin kuva.
Pietari oli messun jälkeen pitänyt kirkossa pienen saarnan, jossa hän aivan lyhyesti ja konstailematta oli selittänyt oppinsa armosta ilman hyviätöitä ja pyhimysten välitystä, ja vieraittensa kysymyksistä hän huomasi heidän toki siitä jotakin ymmärtäneen. Nyt hän tahtoi antaa noille kotipitäjäläisilleen pienen havainto-opetuksenkin siitä, mihin hän pyrki. Hän esitti heille perheensä. Olivathan talonpojat kyllä ennenkin nähneet pappilassaan emännöitsijöitä, joilla oli lapsia, mutta näitä oli aina ennen vieraiden käydessä koetettu pitää poissa näkyvistä. Mutta Pietari asettui Margareetan rinnalle, kun tämä kantoi pöytään olutsarkan, ja puhui:
— Tämä on vaimoni, tervehtikää häntä, niinkuin tervehditte toistenne emäntiä.
Talonpojat ujostelivat ensin, mutta kävivät kuitenkin nuorta emäntää kättelemään. Ja Pietari selitti:
— Katsokaa, tarvitseehan pappikin kodin ja perheen. Ja onhan Jumala kaikille sanassaan sanonut, että lisääntykää ja täyttäkää maa.
Näin puhuessaan kosketti hän työpöydällään auki olevaa, suurta, lautakantista kirjaa.
— Onko tuossa se Jumalan sana? kysyi talonpoika Pietarin liikettä seuraten.
— Se on pyhä Raamattu, vastasi Pietari hartaana ja lisäsi talonpoikain kunnioittavan ihmettelyn johdosta: — Vielä se teille on ummessa, mutta se aukenee kyllä kerran!
Hän siirtyi siitä kehdon luo, jossa lapsi kahnaili käsiään kapalosta, ja puhui reippaasti vierailleen:
— Ja tämä on minun lapseni. Sitä ei ole lehdosta löydetty, vihitystä liitosta se on syntynyt ja tulee nimeäni kantamaan…
Talonpojat katsoivat pappiaan osaksi ihmetellen, osaksi ihaillen. Outoahan heille oli, että pappi noin lapsensa tunnusti, mutta heistä se oli rehellisempää ja ihmisellisempää kuin jättää se isättömänä mierolle, niinkuin tämänkin talon entiset haltijat olivat tehneet. Mutta Pietari jatkoi vakavana kasvoiltaan:
— Juuri tämän pienokaisen takia teidät tänne tänään kutsuinkin. Vaikka tunnustankin vaimoni ja lapseni, voisi sattua, ettei heille kuoltuani kuitenkaan myönnettäisi perintöoikeutta — että se vähän, mitä minulta tavaraa jää, heiltä riistettäisiin kirkolle, jolla paljon on. Sitä en tahdo. Siksi olen teidät kutsunut kuulemaan jälkisäädöstäni, ja selvyyden vuoksi olen sen pannut tähän kirjaan, jossa näette vaakunasinettini. Pyydän teitä puumerkillänne tämän todistamaan.
Hän levitti pöydälle kirjoittamansa ja nyt lukemansa pergamentin ja laski hanhensulan sen viereen. Mutta samassa hän vielä kysyi:
— Vai pelottaako teitä? Lapsi on papin lapsi, ja minusta olette varmaankin kuulleet paljon pahaa…
Talonpojat seisoivat tuokion kuin ymmällä. Mutta vanhin heistä, Antres, astui rohkeasti esille ja tarttui hanhensulkaan kankealla, mutta varmalla kädellä.
— Olemme sinusta juttuja kuulleet, mutta sinuun luotamme kuitenkin, sillä sinä olet suora ja rehellinen pappi.
Samaa varmuutta säteili toistenkin talonpoikain kasvoista, kun he todistivat hänen lahjakirjansa ja sitten myöskin sen perintösopimuksen, jonka Pietari äsken oli omaistensa kanssa tehnyt. Hän oli luopunut Särkilahden suuresta sukutilasta, koska hän jo lukuaikanaan oli suvultaan paljon perintöjä saanut. Jaossa oli hänelle jäänyt ainoastaan pari pikkutilaa ja niistäkin oli toinen, Tammiston tila — joka oli kuulunut hänen äitinsä, Kirveen, suvulle — nykyisin Naantalin luostarilla, jolle hänen tätivainajansa sen oli antanut. Talonpojilla oli täysi luottamus uutta kirkkoherraansa kohtaan, jota heidän mielestään suotta oli kerettiläiseksi sanottu. Ja Pietarista tuntui, että ehkäpä hän täällä maalla, näiden yksinkertaisten, luonnollisten ihmisten joukossa, pikemminkin löytäisi vastakaikua puhdistetun opin aatteille kuin kaupungissa, joka oli paavillisten muotojen ja käsitysten vallassa. Siitäkin kiertyivät hänen mietteensä taas äskeiseen haluunsa jäädä maalle…
Päiväsydän kului näiden kylänmiesten seurassa vaatimattoman aterian ääressä. Ja kun Pietari vihdoin saatteli vieraansa tielle ja nämä toivottivat häntä pysyväisesti jäämään heidän luokseen, vastasi hän vallan riemulla:
— Se on mielihaluni, sitä olen tänään koko päivän haaveillut. Minulla on täällä mielityö, joka minua viehättää ja vetää, ja teidän luonanne hyvin viihdyn. Ehkä jään…
Se mielityö, jonka ääreen Pietari Särkilahti nytkin heti — vieraitten lähdettyä kiirehti, oli tuo pöydällä levällään oleva raamattu, — Erasmuksen uusi käännös. Sitä hän oli täällä maalla hartaasti lukenut ja lukiessaan tarttui hän silloin tällöin hanhensulkaan: hän tahtoi koetella, miltä Jumalan sana suomeksi tulkittuna tuntuisi. Sitä saattoi kyllä suomeksikin saarnata, siitä oli hänellä paljon kokemusta, mutta saattoiko sitä myöskin kirjoittaa ja lukea? Pietari tiesi, että hänen ystävänsä ja yliopistotoverinsa mestari Olavi Ruotsissa yritti tulkita evankeliumeja kansan kielelle, mutta suomeksi se tuntui hänestä usein perin mahdottomalta. Toisinaan se sentään tuntui mahdolliselta, hän olisi tahtonut sitä koetella enemmänkin. Juuri siksi tuntui Pietarista nyt tuo ajatuksensa viettää ehyt kesäkausi maalla kahta houkuttelevammalta. Mutta niin oli hänestä kuitenkin rohkea tuo työunelmansa, ettei hän uskaltanut siitä kenellekään puhua, tuskin sitä itselleenkään mahdolliseksi myöntää.
* * * * *
Pitkään viipyi Pietari tuvassa suuren kirjansa ääressä. Vasta illan suussa sulki hän sen lautakannet vahvoilla vaskisäpeillä ja astui törmälle perheensä luo. Lapsi nukkui äitinsä sylissä, ja Pietari kävi suojelemaan kämmenellään sen pieniä kasvoja hyttysiltä. Luonnossa oli harras rauha. Päivällä helakalta paistanut lahdentakainen vesakko oli nyt kuin nukahtanut kuusikon suojelevaan siimekseen. Kaukaa metsän takaa kuului kuikan yksinäinen uikutus. Heikko iltatuuli, joka mereltä päin toi suolaisen tuoksun, kahisti hiljaa rannan lepikkoa ja loi lahdelle välkähtäviä väreitä. Mutta ainoastaan puoleksi jaksoi se pullistaa lahden suulta näkyvää purjetta, joka verkalleen solui pohjukkaan päin.
Illan rauha oli äänettömäksi vaivuttanut tuon pienen perhepiirinkin. Vihdoin virkkoi Pietarin veli, nuori Paavali-teini, joka oli kauan selälle katsellut:
— Tuo venhe näyttää tulevan tänne.
— Taitaa olla Turusta palaava kalavenhe, vastasi Pietari, — Se laskee kai naapurin rantaan.
— Tänne se laskee pappilan rantaan, intti Paavali. Kotvan kuluttua hän jo juoksi alas laiturille, johon purjevenhe todellakin pysähtyi. Sieltä hän toi kirjeen veljelleen.
— Se on Sillalta, virkkoi Pietari iloisena, käyden kirjettä avaamaan. — No, mitä nyt Turkuun kuuluu, jokohan siellä on tullut veljille ikävä…!
Nurmikolla lepäävän papin piirteet olivat leppeän iloiset, kun hän tarttui ystävänsä kirjeeseen, mutta kävivät hänen sitä lukiessaan vähitellen vakaviksi. Silta kertoi, että uusi piispa nyt on saapunut Turkuun, jossa kirkolliset viranomaiset ovat hänet vastaanottaneet kaikella kirkollisella komeudella. Jo ensi messunsa jälkeen puhui piispa tuomiokirkossa sitä kerettiläisyyttä ja luterilaista epäuskoa vastaan, jota tähänkin hiippakuntaan on tyrkytetty, ja hän varotti kansaa sellaista oppia kuuntelemasta. Mutta harvat olivat, kertoi Silta, häntä ymmärtäneet, Erik-piispa kun ei puhu suomea. Ikävämpi tapaus oli se, joka muutamia päiviä myöhemmin sattui Pyhänhengen kappelissa Vartiovuorella. Samassa laivassa kuin piispaksi valittu oli Turkuun tullut pari ruotsalaista uskonintoilijaa, niitä samoja näynnäkijöitä ja uudestikastajia, jotka keväämmällä olivat Tukholman Suurkirkossa panneet opinpuhdistuksen nimessä toimeen meteleitä ja siitä syystä sieltä karkoitettiin. He olivat nyt Turussakin kuvanneet Särkilahden uudistustyön tehottomaksi, sanoneet sitä uudeksi paikaksi vanhaan mekkoon, ja sitten olivat he — vähemmin puheillaan kuin haltioituneilla tempuillaan — villinneet pienen joukon uteliaita, jotka heitä seurasivat. Tuosta vanhasta kappelista oli särjetty Pyhän Pärttylin puinen kuva. "Tämä villitys pannaan nyt meidän tiliin", kertoi Silta, "ja pahinta on, että melussa on ollut mukana eräitä teinejäkin, jotka nyt ovat suljetut kapitulin karseriin. Liike käy nyt meitä vastaan, isä Anselmus on ahkerasti jalkeilla ja mestari Hannus koettaa ilmeisesti käyttää tätä tapausta, niin mitätön kuin se olikin, päästäkseen koulusi kimppuun, jonka johdon uusi piispa jo kuuluu uhanneen siirtää toisiin käsiin…"
Pietari oli kirjettä lukiessaan noussut nurmikolta ja seisoi kauan ääneti törmällä. Hänen vaimonsa saattoi heti hänen kasvojensa vilkkaista eleistä lukea, että jotakin on tapahtunut, joka on pannut hänessä voimakkaat mielikuvat vaihtumaan. Mutta ensiksi oli alakuloisuutta Pietarin äänessä, kun hän harvakseen vastasi Margareetan levottomiin kysymyksiin:
— Niin, rakkaani, minun täytyy heti taas palata Turkuun.
— Nytkö jo, juuri kun iloitsit rauhaisasta kesästä hiljaisessa pappilassamme?
— Ei ole rauhaa minulle suotu. Taistelua jatkuu…
— Niitäkö taisteluita varten sinun täytyy jättää lapsesi ja minut, — valitti vaimo katkerasti.
— En saa ajatella yksin teitä, vastasi Pietari, sivellen hellästi vaimonsa valkeaa poskea ja pienokaisen pulleaa kättä. Mutta nyyhkyttävä Margareeta napisi vielä:
— Kuulin sinun päivällä sanovan: olenhan minäkin ihminen…
Pietari huoahti kuin kaipauksella:
— Niin tuntui minusta silloin. Se oli kaunis unelma — mutta unelma vain!
Hyvin tunsi Pietari tuon kumousliikkeen, joka Lutherin opin kasvannaisena oli pari vuotta sitten ruvennut Saksassa riehumaan, sieltä Pohjoismaihinkin leviten, ja jota vastaan Lutherin itsensä oli ollut noustava ankarasti saarnaamaan. Uskonnollinen kiihko oli noussut huimaluontoisten ihmisten päähän, he olivat ruvenneet, ei yksin sanan voimalla, vaan nyrkein ja vasaroin, karsimaan pois paavilaisuuden ulkokultaisuutta. Tätä uskonnollista villitystä, kuvainsärkemistä ja kasteintoilua, olivat munkit sitten ruvenneet salaa lietsomaan, ja paljon pahaa oli tuo liike siten jo uskonpuhdistuksen asialle tehnyt. Pietari oli iloinnut, ettei tämän kiihkon oireita toki ollut Turussa esiintynyt ja hän olikin sitä sekä opillaan että esiintymisellään koettanut torjua. Mutta nyt oli siis tuosta myrskyävästä kuvainraastosta kuitenkin saapunut kuohunpärske Suomeenkin.
— Sen kuohun pian asetamme, puhui Pietari, jonka piirteet taas olivat koviksi pingoittuneet, tyynnyttäen itseään ja vaimoaan. — Mutta koulun takia on minun viipymättä palattava Turkuun, — ei, mestari Hannus, et sinä niin vähällä sitä minulta riistä!
Kapitulinkoulu, jonka johtoon Pietari, kanungiksi valittuna, nyt oli virallisesti päässyt, oli hänelle kallis kuin silmäteränsä; sen puolesta oli hän valmis kovatkin ottelut taistelemaan.
— Se on myöskin lapseni, virkkoi hän vaimolleen, joka silmät vesissä tuijotti maahan. — Ja se lapsi on nyt vaarassa, siksi pitää minun lähinnä ajatella sitä… Sinä täällä sillaikaa peippostamme vaalit…
Nuori emäntä taisteli ilmeisesti hänkin pientä taistelua siinä laskevan päivän kultaamalla törmällä. Vihdoin hän kuin voittaneena virkkoi:
— Jos velvollisuutesi sinut kutsuu luotamme, niin tietysti matkustat, Pietari…
— Tiesinhän sen, pieni, urhea vaimoni!
Paavali Särkilahti, teinipoika, joka oli veljensä innokas ihailija, kiirehti kylältä tiedustamaan aamulla Turkuun lähtevää venhettä. Sellaisen hän löysikin, ja päivän noustessa oli Pietarin siihen jouduttava. Siksi oli nyt ajoissa laittauduttava levolle. Pietari kantoi nukkuvan lapsensa tupaan ja suuteli sen rusottavaa poskea. Mutta kehdon äärestä siirtyi hän pöydällä olevan aarteensa luo. Hän lehteili vielä hetkisen rakasta raamattuaan, katseli tuokion kuin hyvästellen noita alullepantuja kirjoituspätkiään, jotka vielä olivat niin hajanaiset ja hapuilevat… Sitten laski hän hellävaroen "Jumalan kirjan" suureen, rautavanteiseen arkkuun, jonka kannen hän huolella lukitsi.
— Ei vielä, huoahti hän itsekseen avainta irroittaessaan, — ei vielä! Mieleni palaa siihen rauhan työhön, mutta tämä ikäväni on minun vielä hillittävä. Sanan kirveellä on ensiksi kaski kaadettava, sitten vasta päästään siementä kynällä kylvämään. Ensin on taisteltava, aina yhä taisteltava — ei auta! — sitten ehkä joskus, vuosien perästä…
Huoneeseen hiipi kesäillan pehmoinen hämärä, sillä aurinko oli jo painunut länsirannan tumman kuusikon taa, valmistaakseen siellä uuden päivän.
X. RENGON JUHLAT.
Eräänä märkänä syyskesän päivänä ratsasti pitkäliepeinen kirkonpalvelija Hämeentullista Turkuun sen pikkutalorykelmän läpi, joka levisi maantien molemmin puolin Ryssänmäelle ja Piispanpellolle päin. Hänellä oli ohjakset toisessa ja torvi toisessa kädessä, ja huojuen kuraisen heponsa selässä hän aina tuontuostaan töräytti torveen, niin että tien vieressä tonkivat siat röhkien pakenivat huoneiden taa. Teinikadun kulmaan pysähtyi mies hetkeksi ja julisti Napaturun hölmistyneille kaalinnostajille:
— Toiviomatkue palaa Pyhän Jaakon juhlilta…
— No mitäpä Renkoon kuuluu? rupesi joku kuokkamies suntiolta tuttavallisesti kyselemään. Mutta tällä ei ollut nyt aikaa mieskohtaiseen keskusteluun, hän kehoitti vain:
— Siistikää kadut ja itsenne ja valmistautukaa vastaanottamaan hurskasta matkuetta!
Torveensa puhaltaen ajoi hän edelleen Hämeenkatua ja uudisti uutisensa Raatihuoneentorilla ja Kirkkokadulla, mistä hän kiersi tuomiokirkolle. Siellä hän vihdoin laskeutui maahan ja kiirehti kankein säärin viemään viestinsä kirkon papeille ja lukkareille.
Pian siitä virisikin liikettä kirkon ja Kirkkokadun seutuvilla. Sankka savu läksi nousemaan pappisruokalasta, jonka paistinhuoneeseen nyt tehtiin isot tulet; eri anetalojen ulkoneville parvekkeille ripustettiin värikkäitä pyhimyslippuja ja niiden talonrengit kiirehtivät lakaisemaan rapakkoiselta kadulta pois enintä törkyä. Sitä tehdessään he keskustelivat tästä päivän merkkitapauksesta.
— Olisipa pitänyt lähteä sinne Hämeen juhlille jättämään leininsä, puhui yksi luutamies. — Mutta en oikein uskonut Rengon Jaakonkin vielä arvoon pääsevän. Sehän oli jo aivan unhottunut ja jäänyt sekä kädettömäksi että jalattomaksi.
— Mutta Mikko Sorvalipa kävi täältä viime kuussa sen korjaamassa, kertoi toisen anetalon siistijä. — Hän on nyt tehnyt pyhimykselle ihan uudet raajat ja uuden hatun, johon hän on simpukankin veistänyt… Niin kehui Mikko itse.
— Yhy! Ennen nuoruuteni päivinä kävi paljon väkeä koko maasta ja ulkomailtakin Rengossa tautejaan parantamassa. Mutta mistä ne nyt taas hoksasivat tuon vanhan Jaakon?
— Sen kuuluu keksineen piispan uusi kirjuri, kuiskasi sama lakaisija, joka tiesi Mikko Sorvalinkin matkoista. — Lähteenkorvan kaivolla kerrottiin, että hän on yhdessä Hannus-mestarin kanssa järjestänyt tämän toivioretken, vieroittaakseen ihmisten mielet pois Särkilahden saarnoista.
— Ahaa, vai sitä sotaa! Nytpähän nähdään, ovatko pyhissäkäyneet todella sieltä terveytensä saaneet.
Kirkkokadun luutamiehillä oli kutakuinkin oikea käsitys sen toivioretken alkusyistä, joka noin viikko sitten oli pantu toimeen Hämeeseen ja jolta turkulaiset nyt palasivat. Piispaksi valittu ruotsalainen prelaatti oli käsikirjurinaan tuonut Turkuun suomalaisen papin, mestari Gasparuksen, joka monet vuodet oli ollut kirkollisissa viroissa Ruotsissa. Tämä paavilaisten taattu luottamusmies oli heti tarmolla ryhtynyt taistelemaan Suomessa voimistuvaa luterilaista liikettä vastaan. Oli nimenomaan mietitty keinoja kansan horjuvan pyhimysuskon lujittamiseksi, sillä monet seikat olivat siitä väestön vieroittaneet. Poissa olivat Pyhän Henrikin luut, joita ennen kahdesti vuodessa palvottiin, rauennut oli piispa Hemmingin alullepantu autuuttaminen, Särkilahden joukko särki vanhoja käsityksiä — hitaiksi olivat ihmiset käyneet kantamaan lahjoja tuomiokirkon pyhimysalttareille. Näitä huolia harkitessaan muistivat prelaatit Rengon vanhan, ihmeitätekevän Jaakonkuvan — heti julistettiin juhlallisella kuulutuksella kirkon yleinen toivioretki Hämeeseen.
— Jo juoksee ihmisiä Hämeenkadulle, sieltä taitaa jo saattue tulla, virkahti lakaisijoista toinen, saatuaan katuosansa auttavaan kuntoon.
— Niin, kellotkin soivat — lähdetään jo mekin!
Kirkkokorttelin kapeita kujasia myöten ehätti pikkuporvariparvia ylös Hämeenkadulle, jossa jo aitavierillä tungeksi odottavaa väkeä. Väkijoukon ylitse näkyi Napaturulta päin pyhiinvaeltajain punavalkoinen lippu, joka esitti Kristuksen punaista verta ja Maarian valkoista maitoa, ja sieltä kumahteli rapakossa astuvain avojalkamunkkien venytetty virsi. Pian näkyi ratsastava pappisjoukkokin, johon katselijain huomio etupäässä kiintyi.
— Tuoko pieni, kuivettunut äijä se on nyt uusi piispamme? kysyi äskeinen luutamies toveriltaan, katsellen eturivissä ajavia prelaatteja.
— Se on piispa — taikka piispaksi valittu, oikaisi toinen. — Eikö hän sinusta ole oikein piispan näköinen?
— Toinen ryhti oli Kurki-vainajalla. Ei tämä sovi ainakaan hevosen selkään, — katso, niinhän kippuroi mies satulassa kuin pahkuroita pakottaisi!
Todellakin kuvastui piispan pieniltä, miltei ujoilta kasvoilta kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi rasittunut tuosta hitaasta ratsastuksesta verkkasesti köntystäväin jalkamiesten tahdissa. Melkein vaivalloisesti kumartui hän tervehtimään puoleen ja toiseen, siunaten kämmenellään niitä vastaanottajia, jotka pyhimyssaattueen saapuessa olivat polvistuneet märkään maahan.
— Toinen ryhti oli Kurjella ja toinen loisto, puhui luutamies edelleen. Eihän tällä edes ole hiippaakaan.
— Ei ole, kun ei paavilta ole vielä vahvistusta tullut.
Lokaa oli roiskunut tieltä Erik Svenninpojan pitkäliepeiselle piispanvaipalle, ja hänen vieressään ratsastava pappi koetti kaapia sitä vähemmäksi. Tämä kaikki vastasi huonosti turkulaisten vanhaa kuvaa kirkkonsa esimiehestä. Kun Arvid Kurki aikoinaan liikkui hiippakunnassaan, ajoivat edellä tilaa tehden kiiltokypäräiset huovit ja hopealta välkähti piispanvaippa.
— Miksei tällä piispalla ole sotaväkeä? ihmeteltiin väkijoukossa.
— Ei saa olla, selitti tietäväinen luutamies. — Uusi kuningas ei salli piispojen pitää aseväkeä eikä linnoja, siksipä kuninkaan vouti nyt Kuusistossakin isännöi…
Mutta jonkinlaisen uskonnollisen vaikutuksen teki kuitenkin tuo ratsastava pappissaattue, johon kuului kokonainen lauma kanunkeja, kuoripappeja ja kappalaisia ja jonka keskessä pyhimyslippua kantoi mestari Gasparus, jäntevä, varmannäköinen mies. Pitkä oli se pyhiinvaeltajain jono, joka jalkaisin seurasi pappeja savisella tiellä. Siinä oli kirjavanaan miehiä ja naisia, kansaa kaikenkarvaista, enimmäkseen kumminkin köyhää väkeä. Pyhiinvaeltajille oli näet tuomiokirkon puolesta varattu eväät ja särpimet, perillä oli heillä kestit talonpoikain luona ja kaikille oli sitäpaitsi luvattu 40 päivän synninpäästö, — siksi oli Turun koko se joutoväki, joka muutenkin eli kirkon almuista, lähtenyt pappien mukana Rengon juhlille. Näiden toivioretkeilijäin joukossa asteli useita munkkeja, ja heidän perässään tuli saattue Naantalin nunniakin pitkissä vaipoissaan, joissa sydämen kohdalla oli punainen risti, ja mustissa hunnuissaan, joissa päälaella oli viisi punaista täplää — Vapahtajan viisi haavaa.
Jälkijoukon pyhiinvaeltajat pysähtyivät kadunkulmissa tuokioksi tuttaviaan puhuttelemaan ja kertoivat kyselijöille:
— Hyvät oli juhlat, hyvät juhlasyömingitkin.
— Ja mikäs tuo merkki on, joka kaikkien kaulassa riippuu, — kas, onhan siinä pyhän Jaakopin kuva!
— Se onkin kuitti siitä, että on Jaakon alttarilla käyty ja synninpäästö saatu.
— Synnittöminä nyt siis palaatte?
— Ainakin kuukauden päiviksi!
Kysymyksistä soi hiukan epäilystä, ja vastauksista puuttui vakuuttavaa hartautta. Mutta saattue eteni torille, jossa suljettujen kivipuotien luona jo olivat vastassa kaupunkiin jääneet kanungit arkkiteini Hannus Pietarinpojan johdolla, — hänpä ei, itseään säästävänä miehenä, ollut lähtenyt tälle vaivalloiselle retkelle. Yhä taajenevan väkijoukon keskitse eteni saattue liputettua "kirkollista tietä" myöten tuomiokirkolle asti, jonka väljät ovet olivat sepposelälleen avatut.
Koko Turku oli nyt jalkeilla ja seurasi pyhiinvaeltajia kirkkoon, missä väsynyt piispa messusi. Mutta piispanmessun päätyttyä astui kirkon itäsivustalle rakennettuun saarnatuoliin mestari Gasparus. Hän piti sieltä nyt suomeksi jyrisevän saarnan, jossa hän kuvasi päättyneen retken autuuttavan merkityksen ja varoitti väestöä uskomasta niitä sadattelevia kerettiläisiä, jotka kertovat, etteivät kirkon pyhät ihmisille mitään voi ja että niiden puoleen kääntyminen muka on turhaa ja arvotonta autuudenteillä.
— Katsokaas, huusi hän, pyhä Jaakoppi on esirukouksillaan vahvistanut köyhän ja kärsivän kirkkomme, me tunnemme hänen armonsa taas keskuudessamme, ja hän on meitä edelleenkin auttava. Katsokaa niitä, jotka Pyhän Jaakon luota tulevat; heidän sydämissään on riemu ja rauha, heidän sielunsa ja ruumiinsa on terve. Mutta niiltä, jotka ovat häväisseet kirkon pyhät, niiltä syö mato heidän sydäntään; heidän sielunsa ja ruumiinsa kuihtuu jo täällä maan päällä, ja kuoltuaan heitä odottaa helvetin ikuinen tuli ja tuska. Se odottaa kaikkia, jotka heitä kuuntelevatkin…
* * * * *
Väristyksellä monet ajattelivat, minkä hirmuisen viettelyksen partaalla he, uudistusoppeja kuunnellessaan, usein olivat olleetkaan. Mutta itse pyhiinvaellusjoukot eivät enää joutaneet tarkkuudella kuuntelemaan tätä helvetintulitusta, josta heille matkan varrella jo tarpeeksi oli puhuttu. Heidän mielensä paloi toivioretken päättäjäisjuhlaan, tuohon pappisruokalaan, josta heidän tullessaan oli tuoksahtanut vartaassa paistetun lampaan ihana rasvankäry, he painautuivat yhä kärsimättömämmin oveen päin. Ja kun saarnaava maisteri vihdoin pääsi aameneensa ja ovi taas leväytettiin auki, syöksyivät nuo synneistään paljon vaivaa nähneet ihmiset juoksujalassa kadun yli varaamaan itselleen palkinnoksi paikkoja "leivättömäin pappilan" yhteisissä ruokapöydissä.
Kateellinen luutamies, jolla ei ollut "kuittia" juhlaruuille päästäkseen, pysäytti hetkeksi siinä kadulla erään kiireesti ontuvan tuttavansa ja virkkoi:
— Näytäpäs koipeasi, Asarias, — onpa tosiaan pyhä Jaakko sen tainnut oikaista, koska noin liukkaasti pääset liikkumaan.
Ontuva mies nauroi vain voitonvarmana, harpatessaan katua pitkin toisten edelle. Mutta luutamies koetti pysäyttää toisenkin pyhiinvaeltajan:
— Hei, Kekrin-Anna, joko kuulosi palasi, hä-ää? — Köpittävä akka ei kuitenkaan päätään kääntänyt, ja kysyjä päätteli, ettei Jaakko ole korvatauteihin kajonnut. — Mutta hyvän nälän ja janon se on heille kaikille antanut! —
Pappien musta lauma peseytyi sillävälin sakastissa, jossa kirkonpalvelijat asettivat esille pitkiä pyyheliinoja. Heidänkin oli lähdettävä kesteihin. Mestari Hannus oli näet päivän kunniaksi kutsunut heidät kaikki juhla-aterialle Lehtisten kartanoonsa, ja he tiesivät, että siellä tulee heille nyt vaivojen palkinto. Mielet olivat pappien joukossa retken onnellisen päättymisen johdosta iloiset ja toivehikkaat. Olihan paavilliselle kirkolle voitettu uusi voitto, sen puoleen olivat taas ihmisten mielet taivutetut. Yhdellä iskulla oli lyöty lamaan luterilaisen joukkokunnan vaikutus — niin uskottiin —, ja tätä näin alettua taistelua aiottiin nyt tarmolla jatkaa. Onpa taas Suomen kirkossa päämies ja kurinpitomahdollisuus ja hyvä innon puhti…!
— Missä on nyt se suurisuinen Pietari, puhui mustaa parransänkeään kuivatessaan mestari Gasparus ylvästelevällä, syvällä rintaäänellä; hän näet luki Rengon retken onnistumisen omaksi ansiokseen. — Miksei hän nyt nouse todistamaan pyhäinpalvelusta arvottomaksi!
— Hän pysyttelee nyt viisaasti koulussaan, vastasi hienopiirteinen Arvid Lille, lepäillen suloisesti nojatuolissa vaivalloisen matkansa jälkeen.
— Koulussaan, matki Hannus hammasta purren, — juuri sieltä hänet olisi ollut poistettava.
— Niin, miksei häntä erotettu tuon kuvanraiskausjutun jälkeen? kyseli Gasparus.
— Olimme heikkoja taas! mutisi Hannus. Mutta Lille lisäsi totuuden nimessä:
— Kapituli harkitsi teinit syyttömiksi. Hannus kuitenkin puristeli päätään kiukustuneena:
— Tuomiorovasti kannattaa Pietaria, siinä on tosisyy! Hän ei muka löydä toista kykenevää miestä koulumaisteriksi…
— Vennällä on veljenpoikansa samassa liemessä, siksi hän Pietariakin suojelee, säesti Gasparus silmää iskien. — Mutta sitä menoa ei voi enää pitkään jatkua!
— Eikä jatku, terästi arkkiteini. — Liian höllällä on Särkilahtea joukkoineen täällä näihin asti pidelty, se on totta, — on sallittu hänen riehua Rooman istuinta vastaan ja repiä kirkkomme kalleimpia käsityksiä…
— Sitä ei olisi piispa Brask Ruotsissa koskaan sallinut, huudahti Gasparus niin moittivasti, että Hannuksen oli pakko käydä itseään puolustamaan:
— Olen koettanut hillitä hänen menoaan, sanoi hän, — mutta minun on ollut toimittava täällä ylen vaikeissa oloissa. Nyt, kun asema taas selviää, on käytävä mieheen käsiksi lujemmin kourin.
— Vihdoinkin! intoili Ruotsista tullut mestari. — Mies on vedettävä kapitulin eteen ja erotettava papillisista toimistaan…
— Puhumme asiasta pian uudelle piispalle, vakuutti Hannus, nousten vieraitaan sakastista saattamaan. — Mutta nyt on meidän jo aika lähteä aterialle. Talooni tulee tänään vähän muitakin vieraita, ja he meitä kenties jo odottavat.
— Vieläkö muitakin? kyseli Lille.
— Niin, eräitä Turunlinnassa nyt vierailevia maallikkoherroja, sukulaisiani ja tuttaviani. Tämä päivä on juhlapäivä heillekin…
Hannus opasti, edeltä kävellen, papilliset vieraansa veljellisessä saattokulussa alas rantaan päin. Prelaatit astelivat siinä nyt väkijoukon halki varmoin, vakavin askelin, sillä heitä elähdytti varma käsitys siitä, että nyt on taite tapahtunut… Ja kansanjoukkokin tuntui heille kumartavan tavallista syvempään, ikäänkuin silläkin olisi ollut tuntoa tapahtuneesta taitteesta.
* * * * *
Rengon kestit Lehtisten kartanossa kävivät sekä pitkiksi että perusteellisiksi. Innostus oli yleinen. Siihen vaikutti paitsi kirkonmiesten uutta, rohkeaa mielialaa ja talon mainiota viinikellaria vielä sekin, että näissä pidoissa oli mukana useita niitä Suomen aatelissukujen edustajia, jotka kartanoistaan, maan eri kulmilta, äsken olivat janoisina miehinä saapuneet Turkuun, kuninkaan käskystä asekatselmukseen.
Oli näet huhuja liikkeellä tanskalaisten aikomasta uudesta valloitushyökkäyksestä. Sören Norby oli taas lähtenyt laivoineen Voionmaalta merille. Hän oli julistautunut riippumattomaksi Tanskan uudesta kuninkaasta ja jatkoi itsenäisesti taisteluaan Ruotsia vastaan. Kun kuningas Kristian aikoinaan oli määrännyt hänelle lääniksi suurimman osan Suomea, uhkaili hän nyt tulla ottamaan takaisin tämän lääninsä, puuhaillen sitä varten liittoa Moskovan suuriruhtinaan kanssa. Kustaa Vaasa oli näiden huolettavain oireiden vuoksi kutsunut kaikki Suomen aateliset asemiehineen Turkuun, ja lisää väkeä oli vielä pestattava niin paljon kuin suinkin maata varjelemaan.