Tästä syystä liikkui näihin aikoihin taas tavallista enemmän sotaväkeä Turun pienessä kaupungissa, samasta syystä syödä rouskuttivat monet ratsut yökauden ohria Lehtisten kartanon tallissa ja pihalla, sillaikaa kun herrat arkkiteinin pitkissä pidoissa joivat ja juopuivat.
Varhain Jaakonjuhlan jälkeisenä aamuna näkivät turkulaiset kauppiaat, avatessaan hämärissä luukkupuotinsa torin laidassa, harvinaisen paljon tuota aseväkeä liikkeellä. Töyhtöhattuisia, juopuneita herroja ratsasti täyttä neliä ja kovalla jymyllä, asepalvelijainsa seuraamina, heräävän kaupungin halki Kirkkokatua pitkin sillalle, jonka palkit raskaasti kumahtelivat, ja huimassa ajossaan kaatoivat he armotta syrjään taikka hevostensa jalkoihin jokaisen, joka tielle sattui. Yhden ryhmän mentyä tuli pian toinen yhtä rajussa ravissa ja jalkamiesten täytyi taas paeta pihoille tai kadun kulmiin. Ratsujoukot hupenivat sitten linnantielle. Mutta kotvasen kuluttua ne sieltä taas palasivat rymyllään kaupunkia säikyttelemään.
— Miksi ne tänään niin aikaseen ajelevat? kysyi Hannu Kultaseppä, kumartuen kivipuotinsa aukosta viereiseen myymälään päin.
— Ne tulevat nyt vasta Rengon juhlilta, kertoi Härkä-Heikki, joka aina oli asioista selvillä. — Yökauden ovat he juoneet Lehtisten kartanossa, Hannuksen pidoissa, siitä ovat he nyt niin hurjalla päällä.
— Ovatpa ne olleet oikeat pyhimyspidot! Mutta mikseivät he nyt edes mene nukkumaan?
— Herrat ovat nyt muka tarkastavinaan, miten aseväen värväys luonnistaa linnannihdeiltä, kertoi Heikki edelleen. — Mutta enin asiata niillä näkyy kuitenkin olevan tuonne kiltankellariin. Kuuletko, siellä he taas ovelle koputtavat!
Muita myöhemmin saapuivat Lehtisten pidoista aamu-usvaista Kirkkokatua myöten käsikynkässä kävellen Klaus-kirjuri ja linnanpappi, herra Tuomas, jotka hupaisasti rallattivat ja huojuen mittelivät kadun leveyttä. He hoipertelivat sulimmassa sovinnossa torin kivipuotien ohitse, mutta yhtäkkiä heillä syntyi riita, joka heidät pysäytti: He jäivät erimielisiksi siitä, oliko se pidoissa puheina ollut polttorovio, missä maahan tuodut kerettiläiskirjat olivat poltettavat, rakennettava raatihuoneen kaakinpuun edustalle vaiko kirkon luo, missä oli tapana ruoskia noitia. Selvittämään tämän välinsä istahtivat he hirsikasalle torin laitaan.
Siinä vieressä teki pari linnannihtiä juuri värväyskauppoja muutamain Rengon juhlilta eilen palanneiden joutomiesten, kantajain ja työttömäin sällien kanssa, joita he koettivat houkutella antautumaan iloiseen, huolettomaan huovielämään. Sällejä se tarjous viehättikin, mutta palkasta oli vielä kiistaa. Silloin sekaantui Klaus kirjuri kiistan ratkaisijaksi.
— Mitä palkoista mukisette, rehenteli hän värvättäville. — Meillä on oikeus ottaa sotaväkeen työttömät sällit ja muut joutolaiset ilmankin palkkaa, — ei muuta kuin marssitte vain Turun linnaan…
— Eipä niin kiirettä liene, väittivät sällit juopuneelle kirjurille — sovitaanpa ehdoista ensiksi…
— Ei mitään ehtoja, ylvästeli kirjuri. — Kas näin, tuotapikaa minä kirjoitan teidät sotaväkeen.
— Sinustapa ei olekaan nyt kirjoittajaksi, ivasivat sällit hoipertelevaa kirjuria.
— Hä, niskoitteleeko täällä roskaväki…! Kiinni ne miehet!
Siinä syntyi äänekäs tora. Kalastajat ja pikkuporvarit asettuivat tuttaviensa sällien puolelle, estääkseen nihtejä heitä väkisin viemästä, ja pilkka ja kirosanoja sinkoili pian vastakkain.
Samassa ajoi sillalta kaupunkiin päin räiskivää neliä taas eräs juhlatuulella oleva vallasherra huovinsa seuraamana. Se oli Pietari Fleming, Friskalan herra, Hannus-mestarin velipuoli, joka oli porvareille entuudestaan tuttu hullusta humalastaan. Hänet pysäytti linnanpappi torille ja kutsui hänet avukseen uppiniskaisia ryysymiehiä komentamaan.
— Hä, niskoittelevatko hylkiöt, ärjäsi ylpeä herra huuruavan ratsunsa selästä.
— Eivät lähde sotaväkeen, työttömät sällit, valitti kirjuri.
— Lähtevätpä, huusi Friskalan herra, kääntyen värvääjäin puoleen. —
Miekat esille, näin ajetaan karja navettaan…
Säikähtäneet sällit ja muut joutomiehet väistyivät miekkaansa heiluttavaa herraa, mikä livistäen käpälämäkeen, mikä lymyten kivipuotien taa. Joku porvari väitteli ääneensä, ettei linnanmiehillä ole valtaa ahdistella aseetonta väkeä.
— Eikö ole valtaa, karjui siihen pikavihainen Friskalan herra, ratsuaan kannustaen. — Katsotaan, onko meillä valtaa…!
Mutta sällit pakenivat eri tahoille ja kivipuodeista tirskahti kerskujaa kohtaan ivanauru. Siitä suuttui tuima herra silmittömäksi; humalat kuumenivat hänen päässään ja huumautuneena hän karautti pakenevia takaa-ajamaan, pakottaakseen heidät pysähtymään. Kun miehet tietysti sitä vinhemmin juoksivat henkensä hädässä, kävi vimmastunut herra heitä miekallaan hosumaan. Hurjimuksena hän ajoi pienen torin ympäri, niin että läähättävän ratsun kaviot säkenöivät; miehiä kaatui hänen iskuistaan toinen toisensa perästä, verta vuoti ja valitusta kuului. Porvarit vetäytyivät myymälöihinsä, värvääjät pakenivat sillalle, ja yksin linnanpappi ja kirjurikin ottivat keveän lipetin. Sillä yhä kiersi villiytynyt ylimys toriaukeaa seisten satulassa ja heiluttaen veristä miekkaansa.
Kivipuodeista ja portinpielistä, mistä turkulaiset katselivat raivion riehuntaa, kajahti vihlova kirkaisu toisensa perästä, kun he näkivät sällien kaatuvan ja jäävän veriinsä makaamaan:
— Se tappaa meidät kaikki! Jeesus Maaria!
— Kivittäkäämme houkkio!
Vihdoin kompastui viinin ja vihan huumaaman herran hevonen siihen hirsikasaan, jolla linnan pappi ja kirjuri äsken olivat istuneet, itse suistui hän maahan, ja miekka helähti kiviseinään. Silloin pääsi kauhun valtaamain turkulaisten kiukku irti, he juoksivat esille luukkupuodeistaan ja portinpielistä, millä kivi, millä korento aseenaan, nyökäten omaan hurjuuteensa kaatunutta aatelisherraa kohden yhtä silmittöminä kuin tämä äsken. Paenneet olivat huovit ja nihdit, kontilleen nousevan yksinäisen Friskalan herran viimeinen hetki näytti tulleen…
Silloin kuului läheisen Luostarikadun kulmasta turkulaisille tuttu, voimakas ääni, joka kajahti yli meluavan torin:
— Korennot pois! Asettukaa hyvät ihmiset…!
Tämä käskijä oli Pietari Särkilahti. — Hän oli, kirja kädessään, kulkemassa luostarikorttelista torin yli kouluunsa, — yhtäkkiä hän näki edessään verta ja vihaa ja hillitöntä melua. Hän ei heti älynnyt, mitä siinä oli tapahtunut, näki vain nihtien juoksevan esiin sillalta, näki kaatuneet miehet torilla, näki tuttavansa porvarit kiihtyneinä kohotetuin asein, ja hän tahtoi estää heitä enempään tuhoon eksymästä.
Tuossa paikassa rauhoittuikin meluava tori, kaikki pysähtyivät Pietarin ääntä kuulemaan. Friskalan herra kömpi pystyyn hirsikasan juurelta, ja kiitän kellarista juoksi hämmästyneitä herroja ottamaan selkoa kahakan syistä.
Mutta torilla makasi verissään viisi sälliä, jotka eivät enää pystyyn nousseet.
XI. SAARNA JA VASTASAARNA.
Pyhän Gertrudin armotalon hautuumaahan, joka sijaitsi pienessä kuusikossa, maantien varrella, haudattiin paitsi majatalon omia hoitolaisia, myöskin Turun eteläkulman köyhää väkeä, sillä tuomiokirkon aituus oli käynyt ahtaaksi. Siihen kuusikkoon kätkettiin torikahakan jälkeisenä sunnuntaina siinä surmansa saaneet sällitkin.
Hautamessu oli pidetty sisällä Kertun kappelissa, paarit olivat sitten lasketut rinnakkain suureen, yhteiseen hautaan, ja se oli jo siunattu. Paarien kantajat ja saattajat, sällivainajain sukulaiset ja tuttavat, seisoivat kuitenkin vielä kuusten alla, ikäänkuin odotellen jotakin. Ääneti he siinä seisoivat, mutta heidän vakavat kasvonsa näyttivät kysyvän: Eikö sanota enää mitään?
Heidän mietteensä olivat katkerat. Viiden köyhän miehen henki oli lyhyeen kuitattu. Pormestari ja raati olivat kyllä puuttuneet murha-asiaan, mutta se oli ollut heille vaikea juttu, kun surmaaja oli ylimys ja liikkui ruunun toimessa. Friskalan herra oli maksanut tuomiokirkkoon sakon ja lähtenyt maatilalleen. Nyt olivat hänen raivonsa uhrit maan povessa. Siinäkö kaikki?
Miehet katselivat kulmainsa alta Pietari Särkilahtea, joka seisoi syrjemmällä kanervikossa, ja Pietari puolestaan tunsi, että he odottivat häneltä vielä hautapuhetta. Sellaista ei ollut tapana pitää muiden kuin ylhäisten haudoilla, mutta kuitenkin ymmärsi Pietari tänä pilvipoutaisena syysaamuna niin hyvin noiden pikkueläjäin odotuksen, jotka ääneti nojautuivat kiviaitaan. Hänen oma rintansa oli näet yhtä paljon kevennyksen tarpeessa kuin heidänkin…
Mutta sittenkin Pietari, joka muuten oli hanakka puhumaan koska ja missä tahansa, tällä hetkellä vitkasteli, epäili — ja ihmetteli sitä itsekin.
— He odottavat, — mikset heille puhu, kuiskasi Margareeta, joka oli miestään seurannut tähän hiljaiseen kalmistoon. —
— Mitä heille puhun? kuiskasi Pietari vastaan kuin itsekseen. Hänestä oli nyt todellakin vaikea koota sanottavansa, jota tuntui olevan liiankin paljon. Luonnon raskas syystunnelma häntä ikäänkuin painosti, hänen ajatuksensa hapuilivat, hän ei tuntenut nyt täysin hallitsevansa mielialaansa eikä sanottavansa sisältöä.
— Puhu sitä, mikä mieltäsi enin painaa, kehoitti nuori vaimo.
— Niin lie parasta…
Hiljaisella äänellä, ikäänkuin jutellen lähimpänä seisoville, rupesi Pietari puhumaan siitä, ettei hän tiennyt vainajain elämästä eikä hyvistä töistä mitään kertoa. He olivat elää retustaneet, ja sitten elämä heiltä yhtäkkiä katkaistiin.
— Miksi? — Jo korotti puhuja äänensä. — Miksei pyhä Jaakko, jonka juhlilta vainajat juuri olivat palanneet ja jonka suojelusmerkki heillä oli kaulassaan, estänyt viattoman veren vuotamista? Siksi, etteivät pyhimykset, ei pyhä Jaakoppi enempää kuin pyhä Olavi taikka pyhä Birgitta taikka ne tuhannet muut, jotka paavillinen kirkko on pyhiksi nimittänyt, puutu elävien askareihin, vaan antavat jokaisen itsensä vastata teoistaan ja selvittää välinsä Jumalan kanssa. Toivioretket ja pyhäinpalvelukset ovat valheita, huudahti hän. Tällä petoksella koetettiin täällä taas turruttaa ihmisten mielet totuutta kuulemasta, mutta heidän sydämensä jätettiin kylmiksi.
Puhujan ääni yhä terästyi, kun hän näin suoraan siirtyi siihen asiaan, joka hänen sydäntään enimmän kalvoi. Hän ei tosin ollut alkujaan aikonut käydä tässä hyökkäämään, mutta hänen sisässään viime päivinä kyteneet mietteet tempasivat hänet mukaansa. Hetken kuluttua pääsi hän jo siihen tuttavalliseen, välittömään puhesävyyn, jota hänen kuulijansa aina parhaiten ymmärsivät.
— Tiedättekö, miten pyhäintekeminen tapahtuu, kysyi hän yhtäkkiä mekkomiehiltä. — Niin, olivathan monet teistä mukana, kun piispa Hemming vainaja — muuten perin kunnollinen piispa — kymmenen vuotta sitten autuutettiin Turun tuomiokirkossa. Te näitte lentäväin kyyhkysten liitelevän siellä katon ja juhlalavan väliä, vieden tulia nokassaan, näitte öylättilehtien kuin armosateena putoilevan alas ja salamain näitte kirkossa singahtavan. Ne olivat kaikki ihmemerkkejä piispavainajan pyhyydestä, niinhän? Minä olin siellä myöskin mukana ja apuna nuorena pappina, ja näin, miten ne ihmeet tehtiin. Salamat olivat sytytettyjä pyssynrakeita, kyyhkyset olivat puuta ja kangasta, ja niitä kiidätettiin edestakaisin, palava taula nokassaan, kirkon lakeen kiinnitettyjä lankoja pitkin. Ja öylättilehtiä heitteli ullakkoon kiivennyt suntio alas suuresta tuohivakasta…
— Niin, te ette uskoneet näitä ihmeitä silloinkaan, mutta ette silloin ajatelleet, että se oli tahallista petosta, jolle kirkon kehitysoppi oli rakennettu. Nyt me ajattelemme enemmän, nyt me kysymme, kuinka voisikaan ihminen siten julistettujen pyhimysten kautta tulla paremmaksi taikka saada suojelusta. Kuinka olisikaan Rengon Jaakko, jolle Mikko Sorvali äsken oli rakentanut raajat, voinut kesyttää Friskalan herran hurjaa luontoa!
Pietari tunsi kiihtyvänsä. Hän näki munkkikaapuja vilahtelevan kuusien lomissa, ja hänessä heräsi halu puhua juuri noille pimeille veikoille nyt suorat sanat. Mutta samalla hän tahtoi varoa, että hänen kuulijansa häntä ymmärsivät, ja rupesi senvuoksi taas puhumaan noista äkkiä poistemmatuista vainajista. He eivät olisi ehtineet, jos heillä olisi ollut halua ja varojakin, ostaa itselleen helpotuksia kiirastulessa, sanoi hän. Mutta heillä on varmaankin siitä huolimatta siellä yhtä hyvä olo kuin niillä rikkailla, joiden puolesta papit ja munkit vuodet umpeensa joka päivä ulkomuistilta paapattavat sielunmessuja. Siksipä ei ole myöskään Friskalan herralle taivaallisen tuomarinsa edessä miksikään helpotukseksi se, että hän rikoksensa sovitteeksi lahjoittaa pyhän Birgitan taikka pyhän Olavin luostarille maatilan, jonka viljelijöiltä nyt munkit saavat hänen sijastaan kiskoa veron. Luostariveljet elävät siten ehkä sitä suuremmassa ylellisyydessä ja talonpojat ehkä sitä suuremmassa köyhyydessä. Mutta Pietari-herran luonto ei ole siitä pehmennyt, hän on kyllä ensi humalassaan taas valmis tappamaan ihmisen, päästäkseen siitä synnistä taas jollakin niittymaalla. Tuo niitty ei häntä kuitenkaan iankaikkisuudessa auta, yhtävähän kuin sekään, että hänellä on prelaattina velipuoli, joka hänen puolestaan puhuu ja messut luettaa. Koko tämä aneoppi on sielun myrkkyä, joka taivaan portit sulkee eikä niitä suinkaan avaa, ja kirkko, joka maallisesta hinnasta ihmisille autuutta tarjoo ja toivioretkistä antaa synninkuitit, se johtaa nuo ihmisraukat itsepetokseen ja kadotukseen. Sillä aneet ja saattokulkueet ovat helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, ja niiden jäljissä kulkee rikos ja kirous…
Koskaan ennen ei ollut Pietari näin rajusti rynnännyt paavin oppia vastaan. Tuo äsken luotu hauta oli valanut katkeruutta hänen sanoihinsa, ja nuo kuusten takana kuuntelevat munkit panivat hänet näin pohjiaan myöten purkamaan sydämensä, — hän ei tahtonut eikä voinutkaan tukkia sen tulvaa. Jo puhuessaan hän näkikin sanansa voimakkaasti vaikuttavan sekä vainajain saattajiin että syrjästä kuunteleviin. Hän huomasi erityisesti erään munkin, isä Anselmuksen, kerran jo syöksähtävän esiin hiilostavin silmin kuusten takaa, ikäänkuin häntä keskeyttämään, ja hän näki myöskin vaimonsa pelästyneet, varoittavat kasvot kanervikkomättäältä. Mutta hän jatkoi yhä puhettaan, jyristen ja salamoiden. Ahmien kuunteli hautuumaantäyteinen rahvas, — tuo sydämissään katkeroittunut pikkuväki, hänen voimakkaita, melkein raakoja sanojaan, joiden sisällön se nyt ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen. Mutta oli joukossa niitäkin, jotka arvelivat Pietarin rynnänneen liiaksi, ja he tulivat siitä hänelle puhumaan, kun hän hetken kuluttua lopetti hautasaarnansa.
— Näitkö isä Anselmuksen kuusikossa, kysyi Kissa-Iisakki, huolestuneena Pietarin vuoksi, jota hän vilpittömästi ihaili.
— Näin, vastasi Pietari rauhallisesti: — Hän yritti katkaista puheeni, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.
— Hän luimisti silmillään pahasti — se ei tiennyt sinulle hyvää,
Pietari.
— Usko pois, vakuutti Taavetti Koutakin, — sinun hautapuheestasi on pian tieto piispalla ja prelaateilla.
— Sen kyllä arvaan, vastasi Pietari, tarttuen samalla rohkaisevasti vaimonsa käteen, joka vavisten hänen kainaloonsa hiipi. — Taistelu kiihtyy. Mutta taistelutta vaivuttaisiin taas vanhaan uneen. Ja siihen ei ole meillä lupa vaipua.
Ääneti palasi hautasaattue Pietari Särkilahden jäljestä pölyävää Karjakatua myöten kaupunkiin päin. Muita jäljempänä seurasi sieltä parvi munkkeja ja pappeja, jotka päät vastakkain painuneina keskustelivat, tehden aina väliin kauhunliikkeitä väljähihaisilla käsivarsillaan. Hämeenkadun kulmasta he hautasaatosta poikkesivat omille teilleen.
* * * * *
Taistelu kiihtyikin.
Vielä samana sunnuntai-iltana saivat turkulaiset, jotka kesäisen juhla-illan ratoksi ja toisiaan tavatakseen liikkuivat ulkosalla, nähdä tapahtuman, joka ilmaisi tuota kärjistynyttä kirkollista vihaa.
Porvaristolla ja varsinkin sen nuorisolla oli tapana pitää iltakävelyjensä tienä tuota kapeata Kirkkokatua, joka kaupungin pääväylänä yhdisti kauppatorin ja tuomiokirkon aukeat. Iloisia ääniä kaiuttivat silloin nuo synkät, kirkolliset kivitalot, jotka reunustivat muuten hiljaista ja juhlallista katua. Porvarisneitoset, jotka ankaroista kodeistaan pääsivät iltahetkeksi jaloittelemaan, kulkivat siellä silloin tiheinä, kikattavina parvina jutellen lemmenunelmistaan, ja tuollaista parvea seurasi aina yhtä sakea nuorukaisjoukko, joka vastakkain tultaessa viskasi milloin lempi-, milloin kompasanoja neitoparveen. Sillä sillalta käännyttiin aina takaisin vastakkain, ja toinen pyörähdyspaikka oli kirkon edustalla. Mutta nuorten parvien välissä asteli myöskin vanhempia porvareita, jotka pitivät lapsiaan silmällä ja juttelivat päivän kuulumisista.
Tämän kapean, kolkon ja ummehtuneelta tuoksahtavan kävelytien varrella oli yksi ainoa kosteikko: Pyhän Eerikin ja Kaikkien pyhien anetalojen välissä oleva pieni aukea, jossa ennen oli ollut Eerikin kaalimaa ja jota siitä syystä sanottiin yrttitarhaksi eli latinan mukaan "hortukseksi". Siinä oli parin pensaan siimestämä kiikkulauta, jossa jaloittelijain oli tapana istahtaa. Mutta tänä sunnuntai-iltana ei siihenkään päässyt levähtämään, sillä tiheänä tungeksiva väkijoukko täytti koko hortuksen.
— Mitä ne siinä seisovat? kyseltiin jaloittelevissa parvissa. —
Onko siellä taas joku tempuntekijä?
— Ei, isä Anselmus siellä kuuluu saarnaavan.
Tempuntekijöillä ja kerjäläismunkeilla oli näet väliin tapana seisottaa väkijoukot tälle paikalle, kerätäkseen niiltä lantteja. Mutta nyt oli tuo Pietari Särkilahden hautapuheesta julmistunut luostarin pappisveli, joka aamulla oli kuunnellut kalmiston kuusistossa, asettunut tähän puhumaan kerettiläisiä vastaan, ja hänen äänensä kajahti kiihtyen yrttitarhan ohitse kulkevalle kadullekin. Hänen kuulijakuntansa oli liikkuvaa väkeä eikä aivan harrastakaan, sillä tyttöjen tirskunta ja poikien pilapuhe jatkui taas kohta, kun he olivat ehtineet aukean ohi. Kulkija toisensa perästä pysähtyi sentään kuuntelemaan munkin kiivaita sanoja, ja siten oli siihen tungos syntynyt.
Isä Anselmus pauhasi ankarasti ajan uutta epäuskoa ja sen levittäjiä vastaan. Kuumin, tuomitsevin sanoin puhui hän niistä, jotka saatanan lähettiläinä vieroittavat ihmisiä pois kirkon helmasta, syöstäkseen heidät helvettiin. Saarnaaja käytti räikeitä vertauksia, sinkautti raskaita syytöksiä ja tuomitsi luterilaiset opinväitteet yhtä armottomasti kuin rutosti. Kadulle pysähtyneitä kulkijoita vihlasivat toisen puhujan voimakkaat huudahdukset:
"Uutta evankeliumia ovat he opettavinaan, mutta mitä tarkoittaa se uusi sanoma? Kaataa kirkot ja hävittää luostarit, — johtaa ihmiset takaisin pakanuuteen…!"
"He sanovat puolustavansa kristityn vapautta. Mistä he siis tahtovat vapauttaa ihmiset? Hyvistätöistä, ripistä ja synninpäästöstä, saattaakseen uhrinsa sinne, missä on ikuinen tuskan kahle ja hammasten kiristys…"
Tällaisia katkelmia kuulleet parvet jatkoivat vallan säikähtyneinä vaellustaan. Mutta jos he, unhotettuaan tuon väristyksensä, taas palasivat samaa tietä, kuulivat he isä Anselmuksen edelleen jyrisevän:
"Totuuden ja rakkauden opiksi nimittävät oppinsa ne, jotka kylvävät sieluihin epäuskoa ja kylmyyttä. Näillä juonillaan sulkee perkele kristityiltä jo armeliaisuuden kädenkin, mutta — voi aikoja! — näitä juonia suvaitsevat ja suosivat kuitenkin itse kirkon esimiehetkin. Katsokaa, kauhistukaa! Sielujen vihollinen on täälläkin kietonut verkkoihinsa pappeja ja kanunkeja, tehden heistä apulaisiaan kadotustyössä, eikä ole kirkolla enää voimia sylkeä pois ruumiistaan tätä myrkyttävää saastaa…"
Karmasipa kulkijain selkäpiitä sellainen puhe, ja he tekivät ristinmerkin karkoittaakseen pois saatanan, jonka melkein tunsivat hiipivän ympärillään. Astelijat vaihtuivat illan hämärtyessä, mutta kadulla vieri yhä katkeamaton ihmisvirta. Ja toisia suruttomia sunnuntaikulki, joita harmitti, että kadulle oli syntynyt ruuhka, joka esti virtaa vapaasti vierimästä. Etäämpänä olevat, jotka eivät saarnaajan helvetinkuvauksia kuulleet, napisivat ja tyrkkivät, ja kiitän kellareista saapui oluenrohkeita kannutoveruksia, jotka työnsivät kyynärpäänsä ihmisjoukkoon ja hihkasivat:
— Syltä suutarin sijaa! Mikä siellä pidättää!
— Mustaveli siellä kuuluu saarnailevan Särkilahtea vastaan.
— Taitaa puhdistella Friskalan herraa, joka Jaakon juhlilla sällit tappoi.
— Syrjemmäs ne juhlijat, tie auki!
Väittelyä syntyi väkijoukossa, jossa toiset puolustivat munkkia, toiset taas pitivät sällien ja Särkilahden puolta. Meluun hukkui puhujan ääni, mutta tungosta jatkui sittenkin. Sen pahimmillaan ollessa saapui siihen kolmen kuninkaan kiltasta pari prelaattiakin, mestarit Hannus ja Gasparus, joilta siis tie nousi pystyyn. He olivat vähällä puristua väkijoukkoon ja peräysivät pelästyneinä.
— Kaikki tämä johtuu Särkilahden hautasaarnasta, kuiskaili
Hannus, kun he, saatuaan tietoonsa tungoksen aiheen, laskeutuivat
Rantakadulle, sitä tietä kirkolle kiertääkseen. — Hän tänä aamuna
laski intohimot irti.
— Näin aiheuttaa hän yleistä pahennusta, vastasi piispankirjuri. —
Nyt hänen mittansa vihdoinkin lie täysi!
— Täysi on. Ensi keskiviikkona olkoon hänen viimeinen pappispäivänsä, — itsepähän mertaan meni!
— Ja me menemme nyt suoraan piispalaan!
Väljävaippaiset miehet kiirehtivät Erik Svenninpojan luo vaatimaan, että Pietari Särkilahti ensi kapitulinkokouksessa pantaisiin syytteeseen kerettiläisyydestä ja kirkollisen pahennuksen aiheuttamisesta. Voitonvarmoina he, kävellessään tuomiorovastintalon ohi, katsahtivat sinne, tietäen, että nyt ei vanha rovastikaan enää kykene suojattiaan pelastamaan, — jalat ovat poikki nyt Lutherin liikkeeltä Suomessa!
Kapealla Kirkkokadulla jatkui vielä hetkisen tungosta ja melua, kunnes syysillan pimeä hajoitti kiistelevät parvet. Mutta vielä kotimatkalla nuo kuumiksi sähähtäneet ihmiset väittelivät siitä, kuka oli syypää pahennukseen, kenen puolta on pidettävä — ja he jäivät kotiporteillaan erotessaankin siitä vielä erimielisiksi.
XII. SYYTETTYNÄ.
Keskiviikkona oli pyhän Lauritsan päivä. Pietari Sillan, jolla kanunkipalkkana oli hallussaan Lauritsan alttari ja siihen kuuluva pappila, oli tänään hoidettava juhlamessu, ja säntillisenä miehenä oli hän jo edellisellä viikolla ryhtynyt asiaankuuluviin valmistuksiin, hankkien messuapulaiset. Mutta juuri se huolellisuus häntä nyt itse juhlapäivän aamuna vaivasi: liian varhain oli hän valmistuksiin ryhtynyt! Lauantaina oli hän pyytänyt Pietari Särkilahden pitämään messun jälkeisen saarnan, mutta heti sunnuntain perästä hän oivalsi, että se oli ollut varomatonta. Mielet olivat nyt Särkilahtea vastaan kovin kuohuksissaan, siitä saattoi syntyä uusi pahennus, jopa itsessään tuomiokirkossa.
Ennen juhlamessun alkamista käveli Silta senvuoksi Hämeenkatua myöten Pietaria vastaan, taivuttaakseen hänet viime hetkessä luopumaan tämänpäiväisen saarnan pidosta. Mutta hän käveli siinä hyvin verkalleen ja usein pysähtyen, sillä häntä hävetti esittää ystävälleen tuo pyyntönsä — olihan se ilmeistä arkuutta! Olisihan hänen, Sillan, päinvastoin pitänyt esiintyä rohkeasti puhdistetun opin puolesta joka tilaisuudessa harmeja ja taisteluita säikkymättä. Eihän Pietari ollut viime pyhänä tehnyt muuta kuin ankarasti tuominnut paavilliset väärinkäytökset, jotka Siltakin sydämessään tuomitsi, — siitä oli Pietari joutunut kirkon mahtavain vihoihin. Siksikö tahtoi nyt hänkin tukkia totuudenpuhujalta suun…?
— Ei, — takaisin Silta jo pyörähti. Mutta hän jäi sittenkin seisomaan aidanvierelle, katsellen Mätäjärven notkosta kortetta korjaavia heinämiehiä, jotka suossa kahlaten haravoivat niitoksensa kuivalle maalle. Arkuutta se on ja raukkamaisuutta, mutta kuitenkin tahtoi Silta varoittaa ystäväänsä… Hän ei tiedä, kuinka kiihtynyt on mieliala pappispiireissä…, tuli voi syttyä pienimmästäkin aiheesta, — eikä Pietari sellaisia aiheita koskaan vältä! Yksinpä porvarienkin kesken ovat mielet kuin veitsen terällä…!
Kun Silta taas kääntyi jatkamaan matkaansa, näki hän Särkilahden jo tulevan vastaansa rauhallisena ja varmana kuin ainakin, etäältä häntä jo kädellään tervehtien. Tuiki vaikea oli Sillan nyt saada kerrotuksi hänelle huolensa ja pelkonsa. Hajanaisesti hän sopersikin, että ehkä olisi Pietarin viisainta pysyä tänään poissa tuomiokirkosta, jotta myrsky vähän pääsisi asettumaan…
— Poissako? kysyi Pietari kummissaan. — Ja juuriko tänään?
— Niin, munkit ovat lietsoneet kaupunkiin suuren kuohun tuon sinun hautapuheesi johdosta. Rynnistit rajusti…!
— Puhuinko mitään väärin?
— Et tietysti minun mielestäni, mutta prelaatit ovat kauhuissaan, he ovat pitäneet kokouksia…
Pietari tarttui ystävänsä käsivarteen ja lähti häntä verkkaan mutta varmasti taluttamaan kirkkoon päin.
— He eivät pidä siitä, mitä me opetamme, sehän on luonnollista. Mutta ajattelepas: jos juuri tänään laiminlöisin tehtäväni, niin sillähän tunnustaisin, etten olekaan puhunut totta, — ethän toki tuollaista perääntymistä puolusta, veljeni.
— En, en! — Siinä nyt Silta taas tunsi umpimutkassa olevansa. Mutta hän koetti selittää tarkoituksensa: — Et tunne mielialaa kaupungissa, toiset ovat puolellasi, toiset sinua vastaan, tarvitaan vain kypene… Olisihan hirveätä, jos tuomiokirkossa jotakin tapahtuisi…
— Minun saarnaniko johdosta? kysyi Pietari.
— Niin, jos taas haastat taistelua…
— Taistelu on välttämätön, Silta, sitä emme saa väistää, emme kirkossakaan. Mutta — lisäsi Pietari hymähtäen — tämänpäiväisestä saarnastani voit olla aivan levollinen… Pidä vain rauhassa Laurinmessusi, minä en tuota tänään sinulle enkä kirkolle pahennusta, — vaikkapa se olisikin siellä viimeinen saarnani.
Silta ei ollut vielä täysin rauhoittunut. Mutta Pietarin viimeiset sanat tempasivat hänen ajatuksensa toisaalle. Hän nosti katseensa maasta, jonne hän oli puhuessaan tähystellyt, ja kysyi:
— Olet siis jo kuullut sinäkin…?
— Että messun jälkeen pidetään kapitulinkokous juhlapäivästä huolimatta, — olenhan saanut kutsun minäkin.
— Ja että siellä nostetaan kysymys…?
— Minun erottamisestani, — huhu on liidellyt jo luostarikortteliinkin. Äsken juuri lohduttelin kotiportilla vaimoani, joka huolehti, miten me sitten elämme, jos minulta virka viedään. Mutta tunnusta pois, Silta, juuri tänään en saa olla messusta poissa — enkä kapitulista. Tule!
Kirkossa oli tänään väkeä enemmän kuin tavallisesti toisen luokan juhlissa, ja korkeakuorissa olivat kaikki prelaatinpaikat täynnä, yksin vanha tuomiorovastikin oli sinne kannettu. Piispantuolissa kyyhötti pieni Erik Svenninpoika levottoman näköisenä. Hänen takanaan istuvan Hannus Pietarinpojan harmailla kasvoilla ei sitävastoin värähdystäkään näkynyt, mutta mestari Gasparuksen poskien tumma parranpohja näytti voitonvarmana säteilevän. Kanunkien kasvoilta kuvastui odottavaa jännitystä.
Juhlamessu, jossa tavanmukaisesti pyhä ruumiskin lasisesta monstranssista rahvaalle näytettiin, meni säännöllistä menoaan. Juhlallisena kertoi Silta sitten koristeellisessa puheessa pyhän Lauritsan legendan. Hän kertoi tuosta hurskaasta miehestä, joka 1250 vuotta sitten oli ollut Rooman kristillisen alkuseurakunnan rahanvartijana. Häneltä vaativat pakanalliset prefektit uskovaisten keräämiä köyhäin varoja. Mutta Lauritsa ei suostunut ilmaisemaan niiden kätköpaikkaa, — ei sittenkään, vaikka keisari käski kärventää häntä paistinraudalla. Lauritsa paistettiin todellakin halsteritulella, hän kärsi kauheimman kidutuksen ja kuoli hiljaiseen rukoukseen, joka hänelle antoi voimat kestää rääkkäyksen. Silta lopetti siron esityksensä panemalla painoa vähemmän itse tuohon vanhaan pyhimystaruun kuin sen osoittamaan hiljaisen, välittömän rukouksen voimaan…
Mutta harvat hänen viittauksiaan huomasivat. Ja kun pitkä legenda vihdoin oli päättynyt ja kuorilaulajain virsi sen jälkeen vaiennut, kohdistuivat kaikkien, niin pappien kuin maallikkojen, katseet jännityksestä vallan hehkuvina saarnastuoliin. He tiesivät, kenen siihen oli määrä nousta ja tahtoivat nähdä, uskaltaako se mies siihen nyt todella astua saarnaamaan. Monet tiesivät senkin, että Pietari Särkilahti juuri tänään aiottiin erottaa papillisista viroistaan ja he olivat uteliaat kuulemaan, mitä hänellä itsellään oli sen johdosta sanottavana, — odottivat, että hän nyt jäähyväisiksi pitäisi jyryävän riitasaarnan samaa maata kuin äsken pyhän Kertun kirkkomaalla.
Pietari oli sakastissa riisumassa messupukunsa. Siellä jo nuoremmatkin papit häntä kohtelivat kuin mennyttä miestä. Mutta kuitenkin tuli Jaakko Vennä vielä häntä varoittamaan.
— Puhuit itsesi satimeen, Pietari, viime sunnuntaina hautuumaalla, virkkoi punanenäinen pappi lempeästi nuhdellen. — Sitä älä tee enää tänään, — onhan asia, jota voit pahasti vahingoittaa, meidän kaikkien yhteinen.
— Ehkä vahingoitamme sitä vähimmin, jos nukumme tai juopottelemme, vastasi Pietari pistävästi, — hän ei tätä liittolaistaan vieläkään rakastanut.
Mutta nuori Vennä tarttui hänen käsivarteensa ja puhui hänelle aivan sydämellisesti:
— Älä käännä Pietari kärkeäsi minua vastaan, joka olen heikko. Sinä olet luja, sinua tarvitsemme. Puhdistetun opin asia ei voita meidän oloissa liiaksi rynnistämällä! Kuinka sanoikaan Luther: lapsille annetaan ensin ravinnoksi maitoa ja velliä, kunnes he niin kasvavat, että voivat niellä lihaa ja leipää…
Pietari hymähti vastatessaan:
— Hän sanoi myöskin: toiset tulevat luoksemme juosten, toiset käyden, toiset ryömien. Sinä Jaakko harrastaisit ilmeisesti enin tuota viimemainittua keinoa. Mutta miksi minua vielä varoitat, Jaakko, tiedäthän mitä tänään joka tapauksessa tulee kapitulissa tapahtumaan…
Jaakko keskeytti hänen lauseensa, kumartui hänen korvansa luo ja kuiskasi, Pietaria kirkonovelle saatellen:
— Emme tiedä sitä vielä varmaan, vielä on mutkia matkassa… Älä heitä kirvestä mereen…!
Pietari ei joutanut häntä enää kuuntelemaan. Hänen oli noustava saarnastuoliin, kirkontäyteinen rahvas häntä jo kärsimätönnä odotteli ja näytti nielaisevan hänet silmillään, kun hän vihdoin astui näkyville sakastinpuoleiselle seinämälle rakennettuun, pyöreään pönttöön.
Saarnamiehen ääni rupesi kuulumaan hartaana ja vakavana, — se vaikutti heti rauhoittavasti monien huhujen ja ärtyneiden mielikuvain kiihoittamiin ihmisiin. Eihän hän nyt haastanutkaan toraa, ei hyökännyt paavia eikä munkkeja vastaan — hiipipä toisten kuulijain mieleen melkein pettymystä!
Pietari puhui näet tänään pyhästä Raamatusta, tuosta unhoittuneesta kirjasta, joka kuitenkin on kaiken totuuden oikea lähde. Kaikkinaiset erehdykset ja väärinkäytökset ovat juuri johtuneet siitä, että tämä Jumalan alkuperäinen sana on jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ja tähän on taas osaltaan syynä sekin, ettei Raamattua ole käännetty kansan ymmärrettävälle kielelle. Elävän uskon herättämiseksi on kuitenkin välttämätöntä, että tästä kirjasta ruvetaan kristityille tietoja antamaan ja senvuoksi tahtoi puhuja nyt siitä lukea pienen kappaleen, kappaleen Kristuksen omaa opetusta. — Vapahtaja oli kerran opetuslapsineen vuorella — niin kertoi Pietari lämmöllä ja hartaasti — ja sinne tuli heidän luokseen paljon kansaa. Tuolla vuorella hän silloin piti kansalle saarnan. Harvat meistä ovat kuulleet sen Vapahtajan oman saarnan; sen nyt luen tässä meidän omalle kielellemme tulkittuna…
Pietari oli kreikkalaisesta Mateuksen evankeliumista koettanut suomeksi kääntää vuorisaarnan. Tämän käännöksen oli hän ottanut mukaansa kirkkoon ja hän kehitti nyt eteensä kankean paperin. Äskeisestä jännityksestään lauenneelle ja nyt uuteen uteliaisuuteen virinneelle kuulijakunnalleen rupesi hän siitä lukemaan voimakkaalla äänellä, joka täytti suuren temppelin:
"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta — — —"
Se oli outoa kuulla prelaateista, jotka vuorisaarnan latinaksi tunsivat, ja vielä oudompaa kirkkorahvaasta, joka ei tätä kaunista saarnaa tuntenut ja nyt ensi kerran kuuli raamattua suomeksi luettavan. Kankeasti tuntui kansan kieli sopeutuvan noiden korkeiden käsitteiden esittämiseen, mutta se kaikui kumminkin juhlalliselta, se vaikutti nähtävästi suomalaisten sydämiin, jotka tuon saarnan hyvin ymmärsivät. Koko suuressa kirkossa ei kuulunut muuta kuin saarnaajan miehekäs ääni, henkeään sanankuulijat pidättelivät, — niin kauas olivat häipyneet kaikki melun ja kiihtymyksen aikeet. Kuorissakin istuivat esipapit tuijottaen saarnaajaan suurin silmin. Mikä heihin niin voimakkaasti vaikutti? He eivät olleet koskaan ajatelleet, että Raamattua voisi näin suomeksi lukea taikka että sen sana rahvaan kielellä tuntuisi elävältä Jumalan sanalta. Yksin pieni piispakin, joka ei luetusta mitään ymmärtänyt, tunsi voimakkaan väristyksen ytimiään myöten, ja vanhalta tuomiorovastilta sumensivat silmiin kihonneet vedet kokonaan näön. Mutta hänen sydämessään tulvaili lämmittävä, elävöittävä virta ja hänestä tuntui, kuin olisi uusi, valoisa aika pulpahdellut häntä vastaan saarnaajan sanoista…
Kirkon toisessakin osastossa, kansan puolella, lämpenivät ja sulivat sydämet, sen Pietari puhuessaan välittömästi tunsi. Tuhannet silmät seurasivat kuin hiilostaen hänen huuliensa liikettä eikä noihin ahmiviin katseisiin nyt mahtunut katkeruutta eikä vihaa. Mutta Pietarin tajuntaan tarttui erityisesti kahden mustan silmän hiilos. Hän ei voinut nähdä, kenen ne silmät olivat, — tummapukuinen, kalpea mies seisoi liian kaukana ovensuussa, puolittain pylvään pimennossa, — mutta hänen herkkä sielunsa aavisti noiden palavain katseiden ahjon ja se aavistus toi hänen rintaansa uuden, nousevan toivon…
* * * * *
Lauritsan juhlasta huolimatta oli kapitulinkokous määrätty täksi keskiviikkopäiväksi, koska viime päivinä kärjistynyt asema ei prelaattien mielestä sietänyt viikon viivytystä. Tuomiorovastin tuoli kannettiin juhlamessun päätyttyä suoraan kapitulin taloon ja hetken kuluttua sinne kokoontuivat muutkin esipapit ja tuomioherrat.
He istuivat siellä ääneti ja vakavina paikoillaan. Ennen messua olivat Pietarin ystävät selvästi huomanneet heidän silmissään ilkkuvan, voitonvarman hymyn, mutta nyt kapitulinhuoneessa näytti kirkosta tuotu mieliala taltuttaneen tuon ivan. Pitipä mestari Gasparus tarpeellisena ennen kokouksen alkamista vielä sipsuttaa tuolilta tuolille kuiskaamassa:
— Se oli ovelasti keksitty saarna. Mutta olihan siinä kuitenkin uhmaa ja kerettiläisyyttä. Pyhä istuin ei tahdo luettaa Raamattua kansalle, joka ei sitä voi sulattaa eikä selittää.
— Mitähän mies aikonee noin uhmaillessaan? kysyivät katooliset kanungit.
— Hän pyrkii marttyyriksi, jotta häntä paremmin kuunneltaisiin, selitti Gasparus silmää iskien.
— Kaikki siis kansaa kiihoittaakseen!
— Mutta juuri siksi on hänet tehtävä vaarattomaksi!
Pietarin astuessa sakastista, jossa hän oli pukunsa muuttanut, kapitulinsaliin, tervehti hän säädettyyn tapaan piispaa, mutta tämä vastasi karttaen hänen katsettaan, — jokainen ymmärsi tällaisen tervehdyksen tarkoittavan, että nyt astuu siinä kanunki viimeisen kerran tuomiopöydän ääreen. Mutta Erik Svenninpoika kiirehti, yhä tuo levoton ilme kasvoillaan, heti esittämään päivän juoksevia pikkuasioita, jotka pian suoritettiin.
Silloin sai sananvuoron harmaja prelaatti ja kaikki kääntyivät kuuntelemaan Hannus Pietarinpojan odotettua syytöspuhetta. Hänessä kauan kytenyttä kiukkua olivat munkkien äskeiset nuhteet vielä terästäneet ja alunpitäen puhui hän senvuoksi jyrkästi, joskin kylmästi. Vihdoinkin hän sanoi ajan tulleen tuomiokapitulille käydä kitkemään pois pellostaan sen kerettiläisyyden rikkaruohon ja uskonpilkan, jota yksi kapitulin omista jäsenistä kylvää — häneltä on jo liian kauan turhaan odotettu katumusta ja parannusta. Nyt on tämä mies lopuksi saanut aikaan julkisen pahennuksen. Vihityllä hautuumaalla on hän solvannut kirkkoa, sen pyhimyksiä, sen esipappeja, jopa Rooman pyhää istuintakin, lainoittaen kansan melkein tappeluun. Hän on kirkolle vaarallinen mies ja arvoton sitä palvelemaan. Sellainen jäsen on leikattava pois ja heitettävä sen kirkon kiroukseen, jota hän on herjannut…
Hannus näytti ankaroilla sanoillaan tahtovan karkoittaa uhrinsa kuin saastaiseksi julistetun suoraapäätä pois koko kapitulinsalista ja monet jo kääntyivätkin Pietari Särkilahden puoleen katsomaan, eikö hän jo sillä manauksella lähde. Mutta Pietari nojautui pinnaltaan tyynenä tuolinsa selustaan, — tätä hetkeähän hän juuri oli odottanut, siihen hän oli valmistautunut. Juuri täällä kapitulin edessä, sen virallisessa istunnossa, oli hän kauan halunnut saada esittää asiansa paavillisille prelaateille, ja hän pakotti nyt liian vilkkaiksi pyrkivät ajatuksensa kokoon voidakseen vastata kyllin ytimekkäästi, selvästi ja sitovasti. Verkalleen hän nousi tuolistaan, kumarsi piispalle ja kysyi:
— Saako jo syytetty vastata?
Mutta piispa katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea toisten prelaattien katseista, ja vastasi sitten, nähtävästi ennakolta sovitun ohjelman mukaan:
— Vielä ei ole olemassa syytöskirjaa. — Prelaatit olivat päättäneet laatia Särkilahtea vastaan varsinaisen syytöskirjan, johon aikoivat koota kaikki hänen syntinsä ja väärät opetuksensa, mutta se teos ei ollut vielä valmis. — Kapitulille on vasta tehty ehdotus…
— Enkö saa puolustautua? uudisti Pietari kysymyksensä terävämmällä äänellä, josta jo värähti suuttumusta ja voimaa, vaikka hän koettikin pakottaa itsensä kylmäksi. Hänen kalpeilta kasvoiltaan säteili niin lujaa varmuutta, että tuomioherrat häntä katsellessaan melkein kävivät ymmälle. Hän ei ollut ollenkaan altavastaajan näköinen, ja he puolestaan eivät olleet valmiit käymään hänen kanssaan nyt opilliseen väittelyyn. Toiset kapitulin jäsenistä taas myönsivät Pietarin vaatimuksen oikeutetuksi.
— Syytetyn täytyy saada puolustautua, virkkoi vanha tuomiorovasti melkein kiivaasti.
— Sen määrää jo kanooninen laki.
Näin lausui varmalla äänellä nuori Vennä, jolla oli jonkinlainen maine kirkollisten säädösten tuntijana ja joka nyt, dekretaalit kädessään, otti selittääkseen kanoonista lakia vähän pitemmällekin. Pappeja on erotettu ja voidaan erottaa eri rikoksista, sittenkuin heitä on tuomiokapitulissa kuulusteltu ja he ovat saaneet itseänsä puolustaa. Ja kieltämättä voidaan julistaa pappi ja kanunki pannaankin, saneli hän edelleen. Mutta sen kaiken on oikeutettu tekemään vain piispa, jolle yksin on annettu valta sitoa ja päästää.
Toisetkin prelaatit painautuivat jo tutkimaan noita vaikeatajuisia dekretaaleja, joita oli tuomiopöydällä, mutta Hannus-mestari kävi kärsimättömäksi ja urahti lyhyeen:
— Ja mitä tuo sitten kuuluu asiaan? Kapituli käsittelee sille tehdyn esityksen ja piispa erottaa…
— Juuri niin, mutta meilläpä ei ole piispaa, vastasi Jaakko melkein venytellen sanojaan ja ilmeisesti nauttien saadessaan singauttaa esille tuon ennakolta keksimänsä mutkan. — Suomessa ei ole paavin vahvistamaa piispaa, joka voisi pappeja vihkiä taikka erottaa…
— Onhan valitulle piispalle vahvistusta pyydetty…, selitteli
Hannus, jota tämä muodollinen käänne jo rupesi huolettamaan. Mutta
Jaakko keskeytti hänet ilmeisellä vahingonilolla.
— Vahvistusta on kyllä pyydetty, mutta ei ole saatu!
Kaikkihan sen tiesivät. Jo kahteen kertaan oli Turun kapituli paavilta hakenut vahvistusta Erik Svenninpojalle. Sitä oli pyytänyt myöskin Ruotsin kuningas ja valtiopäivät sitä olivat pyytäneet — sillä valtakunnassa oli vahvistuksetta jääneitä piispoja useampia —, mutta aina turhaan! Ei tullut vahvistusta arkkipiispalle eikä muille piispoille ja aivan pulassa tästä syystä oltiinkin koko maassa. Siitä ei johtunut ainoastaan piispain ulkonaisen vallan ja merkityksen heikontuminen, vaan paljon jokapäiväistäkin harmia ja haittaa: Pappeja ei saatu seurakuntiin, uudet kirkot ja kirkonkellot jäivät vihkimättä ja käyttämättä, — valittu mutta vihkimätön piispa ei saanut puuttua sellaisiin tehtäviin. Eipä siis myöskään ryhtyä pappia erottamaan.
— Kanooninen laki on tässä kohden selvä, myönsi vihdoin harvapuheinen arkkipresbyteri Arvid Lillekin, joka oli tarkka muotojen mies.
— Onhan Ruotsissa äsken erotettu tuomiorovasteja, jopa piispojakin, väitteli Hannus, joka ei tahtonut jättää alkamaansa yritystä tuolle karille kaatumaan.
— Sen on tehnyt kuningas paavin luvatta, vastasi Jaakko, sitaisten kerta kerralta Hannuksen väitteet solmuun.
— Niin ollen voinee valittu piispakin siihen ryhtyä, tässähän on kysymys kirkon eheydestä! intti sitkeä arkkiteini.
— Jos hän katsoo voivansa ottaa sen vastuulleen…
Jaakko tiesi kyllä, ettei Erik Svenninpoika, joka oli käynyt piispa Braskin ankaranmuodollista koulua, koskaan uskalla ryhtyä sellaiseen omavaltaisuuteen, mutta hän katseli kumminkin vakavana ja kysyvänä silmiin tuota pientä piispaa, joka kärsivän näköisenä liikahti laidasta laitaan suuressa piispantuolissa, minkä Kurki-vainaja aikoinaan hyvin täytti. Häneen tähystivät nyt kysyvinä ja neuvottomina toistenkin tuomioherrain katseet. Mutta Erik vastasi hetken kuluttua hiljaa ja melkein valittaen:
— Kuinka minä asettuisin kanoonisen lain ja katoolisten säännösten yläpuolelle…! Ei, meidän täytyy odottaa…, lykätä tämä ikävä asia, kunnes Roomasta saapuu vahvistus…
— Siihen voi mennä vuosia…, eikä meillä ole varojakaan Roomaan lähettää! huokaili haikeasti mestari Gasparus.
— Sittenkin, vastasi vaalipiispa, päätöksessään nyt yhä varmistuen. — En saata uskoa, että paavi on halvan rahan vuoksi minulta vahvistuksen kieltävä…
Jo huomasi Hannus, että hänen voimalla viritetty yrityksensä lyödä kapitulin tuomiolla maahan paavillisuuden pahin vastustaja, oli sittenkin rauennut tyhjiin. Tuomioherrain juhlallisesti aloittama istunto kävi sekavaksi ja hajanaiseksi, monet puhuivat yhtaikaa mikä mitäkin keinoa ehdottaen. Kävi välttämättömäksi saada vahvistus valitulle piispalle, jos mieli hiippakuntaa saada hoidetuksi, sen nyt kaikki selvästi oivalsivat, ja huomio kääntyikin Pietari Särkilahden kerettiläisyydestä pois siihen kysymykseen, mitä olisi tehtävä, jotta vihdoinkin ja viipymättä tuo välttämätön vahvistus saataisiin. Piispa tunsi itse asemansa kovin onnettomaksi ja ehdotti, että arkkiteini Hannus heti lähtisi matkoille tätä asiata tarmolla ajamaan. Ensin piispa Braskin luo, jolta taas neuvoja oli kysyttävä, ja sitten, jos on välttämätöntä, vaikka Roomaan asti. Ja kaikki kirkon varat, kymmenykset ja Heikin-penningit, mitä voitiin irti saada, olivat tähän tarkoitukseen koottavat — niistä asioista nyt kapitulissa kiireiset päätökset tehtiin.
Tuomioherrat hehkuivat uutta intoa, — Pietari Särkilahden asia sai siirtyä toiseen sijaan, kunnes taas kuri ja järjestys oli hiippakuntaan palautettu. Pietari itse oli noussut tuolistaan ja seisoi syrjässä oven luona, kuunnellen hajamielisenä tuota hajanaista väittelyä. Hän ei tuntenut erityistä iloa siitä, että hänelle nuoren Vennän muodollisen kepposen kautta oli poimukauhtanansa pelastettu, mutta hän iloitsi sittenkin katoolisen kapitulin ilmeisestä hämmennyksestä. Tuo muotojen ja sääntöjen vanha, lahonnut rakennus kulkee loppuaan kohden, se kaatuu omiin temppuihinsa, — tämä käsitys nyt hänen mielessään vahvistui. Se kiirehtii itse omaa häviötään. Paavi ei ahneudessaan vahvista piispaa siksi, ettei tällä ole kyllin lahjuksia lähettää Rooman hekumoitsijoille, ja siksi tuo kaikkia paavillisia hairahduksia alttiisti puolustava piispa-raukka on vailla valtaa vastustaakseen puhdistettua oppia… Ja nuo katoliset prelaatit, joilla olisi niin hyvä halu häntä iskeä, istuvat nyt avuttomina tuossa pyhässä innostuksessaan, — koko hierarkia on sotkeutunut omiin lankoihinsa! Ne langat katkeilevat kyllä toinen toisensa perästä, mutta silloin koko laitos luhistuu läjään…
Tuomioherrat rakentelivat vielä kapitulinpöydän ympärillä suunnitelmiaan, ja nuori Vennä, jonka punaiset kasvot säteilivät, kuului siellä antavan heille sivulta pistoksia:
— Paavi pelasti nyt ahneudellaan Pietarille kanunginviran, — tuota ette ajoissa ajatelleet!
— Kysymys teidän kerettiläisopeistanne ei ole vielä rauennut, vastasi Hannus kylmänharmajana, mutta uhkaa äänessään: — Kirkko ei ole vielä keinoja vailla!
— Eihän toki, veisteli Jaakko. — Mutta Pietari ei luultavasti sillävälin vaikene…
— Ehkä ei. Mutta minä koetan toimia niin, ettei hänen vaikutusaikansa jää pitkäksi.
Syrjässä seisten kuuli Pietari katkelmia tästä hammastelusta, joka hänestä tuntui niin tuiki köykäiseltä. Hänen mielessään oli melkein pettymystä sen johdosta, että juttu oli näin nolosti loppunut, ilman että hän oli saanut puhua suutaan puhtaaksi kapitulille, jonka istunto nyt oli päättynyt. Toisten siinä vielä väitellessä viittasi hän Sillan luokseen ja yhdessä lähtivät he kävelemään kapitulintalosta, suunnaten askeleensa Hämeenkadulle, jota myöten he aamullakin olivat astelleet kirkkoon. Silloin oli Silta ollut alakuloinen ja levoton; nyt hän oli asiain onnellisesta käänteestä ennen kaikkea hämmästynyt eikä osannut heti pukea tunteitaan sanoiksi.
Iltapuoli oli käsissä. Heinäväkeä palaili niittämästä kortetta Mätäjärveltä. Sinne toverukset ääneti kävellessään katselivat. Korkeita rukoja oli kasvanut märälle alangolle ja niiden välissä välähteli ruohon alta paljastuneita lammensilmiä. Silmiään sieltä kääntämättä virkkoi Pietari vihdoin:
— Oletko iloinen nyt, Silta?
— Olen. Entä sinä!
— Olen minäkin. Katolinen mahtavuus valmistelee loppuansa, meidän asiamme kulkee eteenpäin…
Taas he kävelivät kotvasen äänettöminä kaalimaan aitaa pitkin. Yhtäkkiä pysähtyi Pietari, kääntyi Siltaan päin ja katseli tätä terävästi silmiin, kysyen:
— Näinkö väärin, vai oliko Mikael Karpalainen tuomiokirkossa tänään?
— Oli, saarnaasi kuunteli, vastasi Silta, ymmärtäen ystävänsä äänestä sointuvan riemun.
— Hän on siis astunut ulos luostaristaan?
— Ensi kerran tänään. Mutta hän tulee kyllä useammin!
— Mistä sen tiedät? kysyi Pietari, taas toveriaan terävästi tähystäen. Tämä näytti tuokion epäilevän, karahti punaiseksi ja vastasi vähän tankkaillen:
— Tiedän…, olen käynyt hänen luonaan.
— Luostarissa, mitä siellä? uteli Pietari.
— Olen häntä rippi-isänä puhutellut… Pietari katseli nuhtelevasti ystäväänsä ja virkkoi vakavana:
— Sinä heikko sielu! Etkö voinut sitä tutkimusta toimittaa hiljaisessa kammiossasi, — pannassa pohjassako ovat vielä juuresi kiinni! — Mutta taas suli Pietarin katse leppeämmäksi, kun hän kysyi:
— Mistä päätät, että Mikko tulee useammin luoksemme luostarista?
— Siitä, että hän epäilee. Näin sen, tunsin sen, Mikko epäilee yksinäisessä luostarikopissaan!
Kauan seisoi Pietari nyt ääneti ystäväänsä tuijottaen, ja valoisa riemu rupesi kirkastamaan hänen luisevat kasvonsa. Sitten hän puhui vilkkaasti:
— Älä häiritse häntä, Silta, anna totuuden tehdä hänessä työtään. Sitä olen odottanut, olinpa väliin aivan varma, että hän luoksemme palaa! Ja siitä nyt enin iloitsen, paljon enemmän kuin Jaakon ovelasta laintulkinnasta taikka prelaattien pahasta pettymyksestä… Näin itse hänen katseensa kirkossa, hän ei ole meiltä hukassa!
Niin reippain, niin kevein askelin käveli nyt Pietari hernepeltojen ja kaalimaiden aidan kuvetta, että hänen toverinsa oli häntä vallan vaikea seurata. Ne heinämiehet, jotka juuri astuivat pellolta veräjälle, olisivat varmasti uskoneet hänen kovin iloitsevan voitostaan kapitulissa, jos olisivat siitä mitään tietäneet. Nyt he vain ihmetellen katselivat, mihinkä heidän tuttavallaan maisterilla on noin tulinen kiire.
XIII. PYHÄN OLAVIN LUOSTARISSA.
Syksy ja talvi oli kulunut, taas oli kevät käsissä.
Pienen kaupunkitalonsa pihalla seisoi Pietari Särkilahti katsellen kasvitarhaa, johon hänen vaimonsa yhdessä veli Paavalin, teiniveikon, kanssa oli taimia istuttanut. Lämpöä huokui väkevä, kostea multa, voimakkaalta tuntui auringon lämmittämä kevätilma, Pietaria ihan raukaisi. Liian rasittava oli hänelle ollut se kulunut talvi töineen ja taisteluineen, hän tunsi olevansa levon tarpeessa. Mutta lepoon ei ollut vielä aikaa…
Kadulta rupesi kuulumaan ohikulkevan väkijoukon ääniä, joiden joukosta kajahti virren säveleitäkin. Paavali-veli ja Margareeta, jotka nyt viimeksi olivat kylväneet peräpenkkiin nauriita, ojentautuivat kuuntelemaan ja kiiruhtivat kadulle. Pietarikin nosti jalkojensa luona leikkineen, vuoden vanhan tyttönsä syliinsä ja käveli hänkin toisten jäljestä portille.
Katua kulki verkalleen komea kirkollinen saattue, jonka edessä tuomiokirkon diakoonit kantoivat punaveralla peitettyä alttaria. Alttarille, jota katos verhosi, oli kaikkien nähtäväksi "ylennetty" kullalta kimalteleva öylättiastia, ja sen jäljessä asteli laulava pappisjoukko. Aina muutamain askelten perästä pysähdytettiin alttari, jolle katuvierillä tungeksivat luostarikorttelin pikkuporvarit kävivät uhraamassa mikä kolikon, mikä lämpöisen leivän, mikä tinaisen pikarin.
Se oli "pyhän lihan" saattue, joka näin teki kierroksensa kaupungin ympäri, — tämän juhlapäivän johdosta Pietarillakin oli tänään koulustaan lupa. Tuossa lasireunaisessa monstranssiastiassa saattoivat lähinnä seisovat nähdä leiväksi muuttuneen Kristuksen ruumiin, jota koko kristikunnassa tänään, torstaina kolminaisuudensunnuntain jälkeen, juhlittiin. Surumielisesti katseli Pietari tuttaviensa pikkuporvarien häärimistä tämän saattueen ympärillä: toiset olivat polvillaan katupölyssä, toiset liittyivät laulavaan kulkueeseen.
— Mikset ole saattokulussa mukana sinä, Pietari? kysyi nuori Paavali, joka oli kiivennyt portille istumaan komeutta paremmin nähdäkseen.
Pietari ei veljelleen oitis vastannut, mutta hetken kuluttua hän virkkoi puolittain itsekseen:
— Suosituin keksintö katolisessa kirkossa on tämä ruumiinjuhla, — omituista, se kuitenkin perustuu kaikkein ilmeisimpään eksytykseen!
— Kuinka niin? uteli Paavali-veli tarkkaavaksi käyneenä. — Näkihän pyhä Juliana kahdesti ilmestyksen: täysikuun, jonka kehästä yksi tähti puuttui…
— Tarvittiin tähti entisten lisäksi, tarvittiin suuri kirkollinen juhla — se luotiin!
— Oliko siis Julianan ilmestys petosta? kysyi nuori teini, ikäänkuin vastahakoisesti valveutuen mielikuvistaan. Hän oli Pietarin oppilaana sydäntään myöten innostunut hänen uudistusaatteihinsa, mutta siihen sydämeen pulppusi kuitenkin alituiseen vallitsevan paavillisen kirkon käsitteitä, joiden ympäröiminä elettiin ja joihin siis mielikuvat alati palmikoituivat.
— Petosta, matki Pietari harvakseen, — älkäämme sanoko niin. Tuo nuori frankkilainen nunna oli varmaankin hurskas ja harras nainen, kenties hän syvissä rukouksissaan näki näkyjä. Kirkko on sitten muovaillut hänen ilmestyksensä omien tarkoitustensa mukaisiksi, perustanut tuoksi puuttuvaksi tähdeksi hostiajuhlan, jossa sille uhreja kannetaan. Mutta onhan eksytystä koko tuo lihan ja leivän oppi; ajattele, Paavali, kuinka voisi lukkarin akan leipoma leipä muuttua Vapahtajan ruumiiksi?
* * * * *
Nuori teini vaikeni, ja hänen piirteensä kävivät alakuloisiksi. Hänen kuvitusmaailmastaan tuntui jotakin sortuvan… Äskenkin hän oli kadunkulmassa kuullut munkin, joka kansalle selitti pyhän-lihan juhlan merkitystä, kertovan tarinoita tästä ihmeestä…, kertovan m.m., kuinka eräs eukko, joka itse leivän oli leiponut, oli epäillyt, olisiko siinä todella mitään pyhää. Mutta silloin oli öylättileipä hänen edessään muuttunut Kristuksen sormeksi… Satuako se siis on kaikki, — valhetta…!
Hän laskeutui alas portinpatsasta myöten, asettui hehkuvin silmin veljensä eteen ja kysyi kuiskaten:
— Ovatko, Pietari, kaikki pyhimystarut valhetta…?
— Ne ovat taruja. Niitä ovat usein hurskaat miehet keksineet vilpittömässä tarkoituksessa, herättääkseen ihmisissä herkkää, uskonnollista mieltä. Mutta tuo tarkoitus on vienyt harhaan; eiväthän ihmetarut meitä auta autuuden tiellä. Enkö ole teille opettanut, että vain yksi tarina on tosi, se, joka on kirjoitettu siihen suureen kirjaan…
Juhlasaattue kiemurteli kauniin laulun kajahdellessa eteenpäin kapeaa katua. Nuori teini silmäili sitä kuin kaihoten ja kääntyi sitten portista sisään. Pietari seurasi murheellisin katsein nuoren veljensä verkkaisia askeleita. Paavalin kysymykset ja mielialat olivat hänelle taas yhtäkkiä kuin väläyttämällä näyttäneet, kuinka matalaan hän oli saanut uudistusaatteensa kylvetyksi yksin koulussaankin, jonka nuoria taimia hän kuitenkin oli koettanut kasvattaa nimenomaan ajatteleviksi työapulaisikseen. Vanhain käsitysten juuret ovat liian syvässä, ne imeytyvät tiedottomasti polvesta polveen.
— Ja minä olen niitä juuria katkoakseni liian yksin ja liian rikki, huoahti hän, antaessaan lapsen äidin syliin. — Ja ruumiillisestikin liian heikko, lisäsi hän ajatuksissaan, — melkeinpä oli pienokainen tuntunut raskaalta hänen käsivarrellaan. Olivatko hänen voimansa todella noin heikontuneet? Ei, hän on hiukan vain rasittunut, niin lohdutti hän itseään, koettaen pullistaa sisäänvajonnutta rintaansa.
Mutta tuo lohdutus ei häntä rauhoittanut. Hän oli riehunut paljon itseään säästämättä, mutta mitä oli siitä jälkeä…? Pietari tunsi nyt selvemmin kuin ennen tarvitsevansa apua työssään koulussaankin, jos mieli maaperää raivata kasvuvoimaiseksi puhdistetulle opille.
— Nyt lähden Pyhän Olavin luostariin, virkkoi hän äkkiä ääneensä vaimolleen, joka odotti häntä huoneeseen palaamaan.
— Luostariinko, Pietari, ihmetteli tämä. — Ei sinulla siellä ole ystäviä.
— Ehkä on sentään, siitä tahdon juuri tänään saada selon.
Verkalleen käveli hän taas tyhjäksi jäänyttä katua pitkin matalain pikkutalojen lomitse Kaskenmäen rinteelle sen rakentamattoman paltaan poikki, joka erotti luostarin kaupungin laitimmaisista taloryhmistä. Päivänpaisteessa hohti hänen edessään suuri, moniosainen luostarirakennus, umpeenmuuritettuna kuin linna. Tuota linnaa aikoi hän nyt siis lähteä valloittamaan! Taistelu riehui edelleen, se oli ollut kiivasta koko talven, eikä Pietarin asialle erittäin voitokasta. Päinvastoin, taantumusta oli hän tuntenut mielissä työnsä herättämän ensimmäisen innostuksen jälkeen; uusi piispa oli katoolisia menoja virkistämällä todella vieroittanut hänestä hänen entisiäkin ystäviään. Saisiko Pietari nyt avukseen sen liittolaisen, jota hän koko talvikauden oli uneksunut ja toivonut, vaikka hän aina sen toivonsa toteuttamisen oli siirtänyt toistaiseksi?
Pietari vallan hengästyi tuosta pienestä kävelystään, mutta hän ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa; rientoaskelin hän saapui luostarin portille, jonka kankeata, kumahtavaa kolkutinta hän kävi heiluttamaan. Hän muisti vanhastaan, että tällä portilla sai aina kotvan odottaa, ja silmäili sillävälin siitä ylängöltä mielihyvällä kevätpäivän kilossa kylpevää kotikaupunkiaan. Läheisen luostarikorttelin matalain puutalojen turvekatoilla loisti kevään heleä vihreys, joka hauskasti taittui kivitaloisen, vakavan kirkkokorttelin tummanpunaisia tiilikattoja vastaan. Tulviva Aurajoki vieri mahtavan näköisenä Aningaisten puolen vastakynnettyjen peltosarkojen vieritse, ja sen takaa välkähtelivät uusien puutalojen kellertävät seinät… Olipa siitä aikaa, kun Pietari tältä luostarinmäeltä oli kotikaupunkiaan katsellut.
Jo rasahti rautainen lukko, ja Pietari astui luostarinportista sisään. Palveleva veli peräytyi ällistyneenä Pietarin nähdessään…, niin, tosiaankin, taisipa hänen hämmästyksensä olla ymmärrettävä. Usein oli Pietari saarnoissaan säälittä suominut luostarilaitosta, jonka kaavamaista ulkokullaisuutta ja hedelmätöntä toimettomuutta hän piti sielujen hautana, usein oli hän kuvannut munkit yhteiskunnan loisiksi, jotka omaksi mukavuudekseen käyttivät hyväkseen ihmisten herkkyyttä. Varmastikaan ei tuo laiskannäköinen likanaama ollut oppinut häntä, Pietaria, myötätunnolla ajattelemaan!
— Pyrin priorin puheille, virkkoi hän avaajalle.
— Mestari Mikaelin?
— Niin juuri.
— Teidän tulee odottaa refektooriossa. Äsken lannoitettujen kaalimaiden kupeitse ja Pyhälle Annalle omistetun luostarinkirkon ohitse käveli Pietari melkein kolmionmuotoiseen pihaan, jonka keskessä oli pieni puistikko. Pihan joenpuoleisella reunalla, johon päivä suvesta paistoi, oli pylväiden kannattama katoskäytävä: siinä loikoili ryhmä kaupungin kerjäläisiä, jotka päivittäin olivat tottuneet saamaan veljespöydästä jääviä ruuantähteitä. Joku maallikkoveli kantoi laahustavin askelin kalisevia pahka-astioita ruokahuoneesta keittiöön, jonka ovelta lemahti rasvaisen rokan tuoksu. Pietari asteli uteliaiden katseiden seuraamana vanhalta muistilta ruokahuoneeseen, jossa hän tervehti eräitä unisina murkinaansa sulattelevia elättejä, jotka olivat lahjoittaneet luostarille kaikki varansa ehdolla, että kuolemaansa asti saisivat ravintonsa veljesten pöydästä. Pitkän, kapean huoneen perältä nousi pari pappismunkkia, jotka sieltä pimennosta kotvasen tulijaa katselivat ja sitten poistuivat. Pietari oli tuntevinaan isä Anselmuksen vihaisen silmänvälkkeen. Taas tunsi hän mielessään sen pingoituksen, joka häntä teiniaikanakin aina oli ahdistanut, milloin hän vain oli käynyt tässä huoneessa, — hänen mielikuvitustaan olivat aina vaivanneet nuo monet suljetut, salaperäiset ovet, joiden takana munkit asuivat. Tässä luostari-ilmassa oli hänestä nytkin jotakin raukeutta ja kyllästymistä, melkein tylsyyttä, — pari munkkia, jotka viereisessä kirjastohuoneessa puolinukuksissaan jotakin kirjaa kopioivat, olivat hänestä tuon tylsyyden perikuvia.
Kauan saikin Pietari siinä hämärässä huoneessa yksin istua. Vihdoin kuuli hän yhden noista pikkuovista narahtavan ja tummaa taustaa vastaan näkyivät kalpeat kasvot ja valkeat kädet, — tuokion kuluttua vasta erottautui hoikkanen mustapukuinen mies, joka häntä kohden käveli. Se oli Mikko, — nuo hienot kasvojenpiirteet tuntuivat vain entistään ohkaisemmilta, ja valkea otsa näytti entistä enemmän ulkonevan mustasta tukasta. Katse oli usein ennenkin ollut rauhaton, mutta nyt se tuntui vielä rauhattomammalta. Mikko kiirehti askeleitaan ja ojensi kätensä eteenpäin ikäänkuin syliksi käydäkseen, mutta hillitsi itsensä samassa, tervehti Pietaria tyyneesti ja ohjasi hänet viereensä istumaan perärahille, mistä ääni ei ovensuuhun kuulunut.
— Aavistin sinun tulevan, lausui Mikko, puristaen uudelleen harvinaisen vieraansa kättä.
— Odotit? kysyi Pietari, tarkaten mielenkiinnolla vanhan ystävänsä verettömiä kasvoja.
— Enhän tiennyt odottaa, tunsin sen vain…
— Pelkäsit?
— Ehkä pelkäsin… Ei, en nyt, vaan väliin taistellessani, — minä olen, Pietari, näinä vuosina paljon taistellut!
— Itseäsi ruoskinut, vapautuaksesi epäilyksistäsi, jotka sinua eivät kuitenkaan jätä. Niinkö?
— Niin, niin. Mutta sinähän et hyväksy yksityisrippiä, tuomitset siitä meitäkin…
Pietari laski huoahtaen kätensä munkin polvelle ja lausui vakavana:
— En tullut sinua ripittämään enkä tuomitsemaankaan, Mikko.
— Miksi siis tulit? kysyi levotonna istuva isäntä.
— Tulin pyytämään apuasi.
— Minun apuani — sinäkö? Apuani mihin?
— Työhöni, taisteluuni. Näetkös, vanha veli, olen minäkin näinä vuosina taistellut, joskin toisella tavalla.
— Olenhan kuullut, sinä saarnaat, väittelet, kaadat, isket; sinullahan on jo puolue Turussa.
— Moititko minua siitä?
Pietari heitti tuon kysymyksen esille äkkiä ja terävästi, ikäänkuin yhdellä repäisyllä tunkeutuakseen vierustoverinsa sydämeen. Tämän levottomat katseet lainehtivat tuokion kuin hämmennetty lähde, — hän ei voinut Pietarille suoraan vastata. Vältellen hän sitten rupesi puhumaan:
— Me elämme eri maailmoissa, Pietari. Sinä rynnistät kirkkoa vastaan, minä kamppailen itseni kanssa, syrjässä elämästä, jonka humua pakenen, pyrkien voittamaan ne ajatukset, jotka sieluani riuduttavat. En pyydä muuta kuin saada sopusoinnun omaan pikkumaailmaani…
— Ja kaipaat kumminkin jotakin enempää…, virkkoi Pietari varmalla äänellä. — Kävit kerran saarnaani kuulemassa.
— Niin, en voi olla johdonmukainen. Kaipaan jotakin, mutta kartan ja pakenen taas sitä kaipaustani. Sillä jokainen tuulahdus sen ulkomaailman humusta, joka on sinun taistelutanteresi, Pietari, särkee rauhani. Ei minusta ole sinulle auttajaksi!
Pietari ei puhunut mitään, katseli vain melkein säälien ystäväänsä, jonka päättäväisen kiellon hän jo tunsi kestämättömäksi. Mutta Mikko käänsi keskustelun toisaalle, virkkaen äkkiä keveämmin:
— Olen kuullut, että äsken olet ollut opillisissa väittäjäisissä.
Siellä oli meidänkin miehiä…
Kuluneen pääsiäisen aikana oli kapitulissa tavanmukaisten pääsiäisjuhlain yhteyteen järjestetty väittäjäiset, joissa mestari Gasparus oli ottanut kumotakseen luterilaisia opinkappaleita ja joissa Pietari oli niitä puolustanut. Tuo tilaisuus, johon oli saapunut maalaispappeja, luostariveljiä ja latinankieltä ymmärtäviä maallikoitakin, oli herättänyt Turussa melkoista huomiota. Molemmin puolin oli oltu hyvinkin kiihtyneinä, ja väittäjäisiä oli sitten pienemmissä piireissä jatkunutkin. Pietari, jonka toiminta oli yhtenäistä väittelyä, ei tuota tapausta pitänyt niin erittäin tärkeänä.
— Sainhan kerran papeille ja prelaateille esittää Lutherin päätotuudet ja puhua suuni puhtaaksi, se oli pääasia, virkkoi hän.
— Leimusit liekkinä ja voitit?
Miltei ynseänä huudahti sen luostarinpriori, mutta Pietarin kasvot kirkasti samassa valoisa muisto, jonka hän tiesi heidän yhteiseksi wittenbergiläisiltä oppivuosilta.
— "Tohtori Eck on kerrankin lopullisesti murjonut tuon ryntäävän munkin", — muistatko, Mikko, tuota vastustajaimme huutoa, joka eräänä kevätpäivänä meitä vihlasi ja sapetti. Sillä meissä itsessämme asui syvänä ja kirkkaana vakaumus, että päinvastoin juuri Martti-munkki oli täydellisesti kukistanut vastaväittäjänsä. Molemmat luulivat voittaneensa!
Jo leimahti iloinen, virkistävä muistonvälke priorinkin sisäänpainuneesta katseesta, ja hänen kasvoilleen kohosi kuin yhtäkkiä avautuneesta hetteestä elämän tervettä väriä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kuristi kokoon sen riemahtavan tunteensa ja sammutti muistonvälkkeen silmistään. Pietari jatkoi, ikäänkuin hän ei tuota ilmeenvaihtelua olisi huomannutkaan:
— Tiedätkö, mistä nämä pääsiäisväittäjäiset alkujaan johtuivat?
— Tiedän kovin vähän teidän kiistoistanne.
— Siitä, että minut tahdottiin — ja kai edelleen tahdotaan — erottaa papillisesta arvostani ja julistaa kirkonkiroukseen.
Karpalainen koetti pakottaa itsensä välinpitämättömäksi noita ulkomaailman riitakysymyksiä kohtaan, mutta hän seurasi kuitenkin ilmeisesti vilkastuneena vanhan ystävänsä tarinaa, kysyen:
— Olen siitä jotakin kuullut, — luuletko heidän panevan uhkauksensa toimeen?
— Panevat jos voivat, — ja ehkä se selventäisikin aseman. Mutta toistaiseksi siitä tuskin tulee mitään.
— Saitko heidät vakuutetuiksi asiasi oikeudesta?
— En, sen pahempi. Mutta täällä ei ole nyt vihittyä piispaa, joka voisi erottaa kanungin, — kuten näet, paavi minua nyt suojelee! Mestari Hannus Pietarinpoika on talvikauden ollut matkoilla, hankkiakseen Rooman istuimelta vahvistuksen nykyiselle valitulle piispalle, mutta hän on palannut sieltä tyhjin toimin, jopa kuninkaan nuhteiden evästämänä.
— Kuninkaan!
Mikael Karpalainen tarttui terävästi kiinni siihen sanaan. Hänen hienopiirteiset kasvonsa rupesivat elämään, ja suuttumusta syttyi hänen äsken arkailevaan katseeseensa. Pietari ei tätä mielenmuutosta ymmärtänyt, ennenkuin Mikko, joka oli noussut rahilta kävelemään, vallan kiihtyneenä jatkoi:
— Kuninkaan! Niin, Lutherin miehet ajavat kuulemma nykyisin puhdistetun opin asiaa maallisten hallitusten suojassa ja apureina ruhtinaille, jotka opinpuhtaudesta eivät mitään välitä, vaan pyrkivät käyttämään kirkkoa astinlautanaan ja tulolähteenään. Pakkoverot viedään jo veljeskunniltakin. Täälläkin käyvät linnan hevoset laitumella luostarin niityillä, joilta linnan huoveille lohkaistaan palstoja…
Pietari kuunteli kummissaan tätä hiljaisen, itseensä sulkeutuneen priorin sanatulvaa. Jotakin hän siis kumminkin tiesi ulkomaailmasta. Mutta ne oireet, joihin Mikko viittasi, olivat toistaiseksi siksi satunnaiset, että Pietari saattoi hyvällä omallatunnolla ja rauhoittavasti vastata:
— Mitenkä kuningas Kustaa Vaasa suhtautuu puhdistusliikkeeseen, siitä emme vielä tiedä mitään varmaa. Hän kuuluu vielä tuonaan tunnustaneen paavin yliherruuden ja varoittaneen pappeja luterilaisuudesta, joskaan hän toisaalta ei ole suostunut sen levittäjiä Ruotsissa vainoamaan. Veroja hän tarpeihinsa vaatii kaikilta: porvareilta, luostareilta, kirkolta ja talonpojilta. Jos hän meidän asiatamme käyttää masentaakseen vastustajansa, on siitä meille, pelkään minä, enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
Pietari puhui tyynesti, esitti asian niin kuin hän Ruotsista tulleiden tietojen mukaan sen oli ymmärtänyt. Mikko oli tarkkaavana seisahtunut vieraansa eteen ja kysyi tämän lopetettua: