— Miksi sai Hannus Pietarinpoika kuninkaalta nuhteet?
— Siksi, että täällä piispallisiin juhlakulkueisiin ja pyhimysmatkoihin on tuhlattu varoja, joita Kustaa herran mielestä pulassa oleva kruunu olisi tarvinnut.
— Puolellanne on siis kuitenkin maallisen vallan suosio, virkkoi Mikko, joskin äskeistä tyynemmin. — Sinä moitit sitä, että kirkot ja luostarit ottavat porvareilta ja talonpojilta maita ja rahoja maksuksi sielumessuista…
— Niin teen.
— Eikö ole asia sama, jos sinä ja ystäväsi saatte kuninkaalta suosiota ja palkintoja siitä, että saarnaatte paavia vastaan? — Hän käveli kierroksen kuluneella permannolla ja jatkoi: — Minusta tuntuu aikaa olevan äärettömästi siitä, jolloin me Wittenbergissä yhdessä innostuimme, mutta muistanpa: meitä lämmitti silloin ajatus taistella väärinkäytöksiä vastaan, ajaa opinpuhdistusta sen omalla voimalla! Onko sillä liikkeellä vielä se puhdas pohjansa, Pietari, taisteletteko edelleen samaa, epäitsekästä taistelua?
— Samaa, vastasi Pietari. Mutta hän tunsi samalla mielensä käyvän rauhattomaksi.
Taas istahti munkki ystävänä vanhan toverinsa viereen ja jatkoi:
— Niin, sen olen sinusta aina uskonut. Sinä olet johdonmukainen ja luja, itse vain hapuilen…
Mutta Pietarin mieli lainehti jo levotonna. Hänen rintansa kohoili, hän tarttui vierustoverinsa käsivarteen:
— Hapuilen usein minäkin… Kuule, Mikko, miksi minulta tuota kyselet?
— Miksi? Siksi, että itse aina epäilen ja saan käräjöidä itseni kanssa. Tulit pyytämään apuani, niin sanot, minä jo senvuoksi haarniskoin itseni joutumasta takaisin sinun vaikutuksesi alle, jota olen koko ajan tuntenut ja jota vieläkin pelkään…!
Pietari tuskin tällä hetkellä kuuntelikaan puhetoverinsa heikkoudentunnustusta, sillä hän tunsi avuttoman heikkouden avautuvan omaan rintaansa ja ponnisteli turhaan sitä vastaan. Vasta tuokion kuluttua hän kuin tempautuen irti uuvuttavasta unesta lausui vavahtavalla äänellä:
— Niin, Mikko, suurta apua ja suurta uhrausta tulin sinulta pyytämään, mutta nyt tuskin tiedän, uskallanko sen tehdä. Tahdoin vetää sinut ulos luostarikammiostasi…
Mikael Karpalainen ei hämmästynyt eikä hätääntynyt, niinkuin Pietari oli olettanut, vaan istui rauhallisena, ikäänkuin olisi hän sellaista ehdotusta juuri odottanut. Mutta sitten hän kuitenkin näytti säikähtävän omaa rauhallisuuttaan:
— Olenhan arpani valinnut, Pietari, en voi jättää veljeskuntaani.
— En sinua sitä jättämään vaadi, puhui Pietari harvakseen. — Ajattelin sinua apulaiseksi kouluuni, — tunnen jo usein voimani pettävän.
— Olet rynnännyt liian rajusti, olet polttanut itsesi, lausui Mikko tarkaten Pietarin kasvoja, joista hän muisti ennen nähneensä yksinomaan lujuutta, mutta joilta nyt kuvastui hämmentymistä ja raukeutta. — Muistatko, Kurki-piispa jo varoitti sinua itseäsi kesken polttamasta.
— Muistan. Siksi tarvitsen apuasi.
— Mutta tuumasi on kummallinen, jatkoi Mikko miettiväisenä. — Miksi tulet pyytämään apulaiseksesi minua luostarista, kun tuomiokirkko on pappeja täynnä.
— Tarvitsen apumiehen, joka voi opettaa pojilleni, Suomen vastaisille papeille, tieteitä ja samalla totuutta. — Pietari pyöritti hetken sanoja huulillaan, ennenkuin jatkoi: — Sinun koulusi täällä luostarissa kituu, on tainnut jo lakatakin?
— Niin on, etkä ole sinäkään siihen syytön, vastasi Mikael hiukan katkerasti. — Ihmiset ovat kylmenneet luostaria kohtaan, he eivät lähetä enää poikiaan munkeiksi valmistumaan. Rivimme harvenevat…
— Valitatko sitä? kysäisi Pietari äkkiä.
— Kuinka en, — ainakin valitan ihmismielten ynseyttä ja kovettumista. Harvoinpa saa luostarimme enää lahjojakaan… — Mikko puhui kiirehtien, ikäänkuin pyrkien pakoon vieraansa syvemmälle tunkevaa kysymystä. — Eivät saa säkkiveljemmekään enää vapaasti kulkea pitäjillä, voudilta pitää heillä nyt olla lupakirja, niin on kuningas määrännyt, sekaantuen kirkon asioihin.
— Ehkä on hänellä siihen ollut syytäkin, lausui Pietari, voimatta salata moitetta äänestään.
— Syytäkin, — niin, onhan rappeutumista meidänkin joukossamme, niinkuin on papistossakin…
— Sitä vastaanhan lähdimme kerran taistelemaan ja juuri siksi nyt apuasi tarvitsen, virkkoi Pietari, taas tarttuen varsinaiseen asiaansa. — Sinä olit luostarikouluusi hyvin kiintynyt, etkö ollutkin, Mikko?
— Se oli rakkain laitokseni, lohduttajani, kannustajani. Siellä elin ja toivoin…
— Senpä uskon, minulle on kouluni sama aarre, — ei, vielä kalliimpi se on. Siihen kätkeytyy koko tulevaisuuden uskoni, elämänrohkeuteni…
Lämmenneenä katseli Mikko vanhan toverinsa voimakasta intoa, mutta hän jäykisti itsensä taas:
— Miten soveltuisin minä sinne sinulle työtoveriksi, tiemmehän ovat eronneet. Ehkei ole enää sinun totuutesi minun totuuttani.
Pietari ravisteli päätään:
— Totuus on vain yksi, sen sydämesi tietää, Mikael. Enkä pyydä sinulta muuta kuin että annat pojilleni sen totuudenjanon, joka itsessäsi on ja jota et koskaan voi sammuttaa. Opeta heille, niinkuin opetit luostarikoulussasi, et tarvitse heitä leipoa luterilaisiksi, sillä puhdistusopin miehiä heistä kuitenkin tulee, kunhan opetat heidät ajattelemaan.
— Sinä luotat minuun yhä? kysyi Mikko kuiskaten.
— En ole hetkeäkään epäillyt, missä sydämesi on, asupa vaikka luostarissa ja kielläpä vaikka entisyytesi!
— Kunpa olisin itse yhtä varma! huoahti Mikko.
— Ja kumminkin sen tuntosi syvyydessä tiedät. Turhaan koetat kieltää oikean itsesi…
Mikko tähysteli ylös hämärään, mustuneeseen lakeiseen, mutta niin tehdessään hänen silmänsä vettyivät. Hän ei voinut sille mitään: Pietarin puhuessa hänestä ikäänkuin varkain suli jää ja hänen suoniinsa tulvahti väkisin lämmin virta. Juuri noinhan hän sen itsekin tunsi kaikista vastaväitteistään huolimatta; se, mikä häntä kerran elämänsä taipalella oli enimmän innostanut, se oli sittenkin hänessä pohjalla määrääjänä… Mitä, taipuiko hän jo kuin vaha Pietarin tahtoon? Hän oli pelännyt tuota Pietaria, joka rynnisti ja iski, mutta tätä Pietaria, joka hänen sydäntään näin lämmitti, hän ei voinut pelätä…, niin, hän tunsi tahtovansa tehdä työtä yhdessä sen Pietarin kanssa, joka kylvi totuuden siemeniä nuorison sydämiin. Tuo ehdotus häntä ilahdutti, eikä hän sitä nyt voinut eikä tahtonutkaan salata.
— Minua kauhistuttaa ajatus antautua taas elämän hyörinään, puheli hän hiljaa. Poltin itseni kerran, riekaleina täältä jäännökset löysin… Mutta sittenkin kiitän sinua Pietari, että luokseni tulit…
Hän puristi kuumasti ystävänsä kättä ja Pietari kertoi hänelle nyt lähemmin suunnitelmistaan. Hän oli järjestänyt kouluunsa erityisen luokan nuoria pappeja varten, jotka tahtoivat hänen opetustaan nauttia, ja se luokka vei hänen aikansa ja voimansa. Mutta hän ei silti tahtonut jättää varsinaista teinikouluaankaan vajoamaan vanhaan pintapuolisuuteen. Sitä tulevaisuuden tainta oli huolella ja hellyydellä kasvatettava.
— Tule katsomaan työtämme, Mikko, ehkä miellyt siihen, kehoitti
Pietari.
Mikon silmään syttynyt liekki suureni suurenemistaan Pietarin puhuessa, eikä hän vanhan toverinsa kädestä hellittänyt. Mutta sittenkin koetti hän vielä ponnistella vastaan:
— Sinun ja ryntääväin ystävääsi liittoonko olisi minun antauduttava…, Pietari, olenhan munkki!
— Eikö Martti-tohtori asu vieläkin luostarissa. Vanhat aidat ovat monesta kohden kaatuneet…, älä hukuta itseäsi muotoihin! Sillä sinä ikävöit työhömme, näenhän sen!
— Ikävöin, ja arkailen omaa ikävääni. Mutta tiedänpä jo myös selvästi, että nyt käyntisi jälkeen en saisi sieluuni rauhaa, ellen sinua… ja omaakin toivoani… kuuntelisi.
— Tulet siis kouluuni?
— Tulen…
Se vastaus tuli huokauksen mukana, mutta tuli kuin tulppana rinnasta.
Hetkeä myöhemmin saattoi priori Mikael Karpalainen itse vieraansa pylväikössä vetelehtiväin ja tätä omituista paria ihmetellen katseleväin pappismunkkien ohi sekä uutta ateriaa pihalla odottavain kerjäläisparvien välitse aina portille asti. Pyhän Annan kappelissa löi kolmirauta kolme kertaa, kutsuen veljet nona-messuun; sinne täytyi luostarinpäällikönkin joutua. Lyhyeen mutta lämmöllä hyvästeli hän senvuoksi vartijan avaamalla portilla poistuvaa vierastaan. Hänen kätensä vapisi vielä, mutta hänen mielensä oli tyyntynyt ja kiitollinen. Sillä taas oli hänellä pitkistä ajoista ystävä, joka hänet ymmärsi. Oli ollut niin raskasta aina yksin epäillä ja taistella. Pietarin käynti oli lopultakin valanut rohkaisevan ja sovittavan tunteen hänen hakevaan sydämeensä. Ihaillen hän porttia sulkiessaan katsoi, kuinka tuo hänen vanha ja uusi ystävänsä varmana kulki suoraa tietänsä…
* * * * *
Mutta Pietari Särkilahti itse ei luostarista palatessaan tuntenut askeleitaan varmoiksi. Hän puristi kämmenellä rintaansa, jota tuntui pakottavan, ja pysähtyi hetken käveltyään kalliolle, kuin katsellakseen kaupungin nuorisoa, joka nyt juhlapäivänä luostarin paltaalla leikkiä löi. Mutta hän ei kuunnellut lasten ilonääniä, ei nähnyt iltarauhassa lepäävää kaupunkiaan eikä tuntenut kevättuulen hyväilyä kuumenneilla kasvoillaan. Hän tunsi rinnassaan vain outoa, kovaa polttoa ja hoki itsekseen:
— Mikko palaa puhtaan opin puolesta taistelemaan, mutta minä…, taistelenko yksinomaan puhtaan asian puolesta…?
Hänen täytyi paljastaa päänsä ja pyyhkiä hiuksensa, joihin hiki kihosi.
— Olenko yhä epäitsekkäästi puhtaan asian puolella — kysyi hän. Olenko? Vai petinkö itseni ja toverinkin, häntä totuuden työhön kutsuessani? Entä kirjeeni mestari Olaville? Entä Tammiston tila, joka on Birgitan siskoille lahjoitettu? Omaaniko muka vain pyysin takaisin niiltä, joilla liikoja on, — ei, olen ajatellut itseäni ja perhettäni ja työni palkkaa, — oi, miksi nyt vasta käsitän, että olin arvoton Mikkoa avukseni pyytämään!
Ikäänkuin paeten noita itsesyytöksiään lähti Pietari nopeasti kävelemään rantatietä pitkin joensuuhun päin; käveli mäenrinnettä Katinhännän laituripaikan ohi kauas Korpolaisvuorille ja sitten kallioita myöten takaisin, yhä itsekseen käräjiä käyden. Mikko Karpalainen oli tietämättään yhtäkkiä virkistänyt hänen muistoonsa sen, jota hän ei ollut tältä kannalta ennen ajatellut…, vai oliko hän tahallaan tukahduttanut itsestään oikeuden äänen?
* * * * *
Pietari oli kuluneena talvena, jolloin hänen erottamistaan papinvirasta hankittiin, koko joukon ajatellut perheensä vastaista toimeentuloa ja tehnyt suunnitelmiaan sitä varten. Ne suunnitelmat olivat silloin kohdistuneet noihin hänen perinnönjaossa saamiinsa Taivassalon pikkutiloihin, joista hän uneksui itselleen rauhallista turvapaikkaa jatkaakseen taisteluaan sekä sanalla että sulalla. Tuo ajatus oli häntä liiaksi lämmittänyt, ja kuultuaan Ruotsista eräistä samanlaisista tapauksista oli hän kirjoittanut vanhalle lukutoverilleen Olavi Pietarinpojalle kysyen, eikö hänen äitinsä vanhaa Tammiston sukutilaa voitaisi hänelle peruuttaa takaisin, — tätivainaja oli sen omavaltaisesti lahjoittanut pois ja Naantalin luostari oli sen jättänyt autioksi. Hän oli silloin katsonut tämän pyyntönsä kohtuulliseksi ja oppinsakin kanssa johdonmukaiseksi, — nuo munkit ja nunnat, jotka houkuttelevat henkihieverissään olevia, heikkoja ihmisiä sielunsa pelastuksen nimessä tekemään itselleen lahjoituksia ja jotka siten "elävät kuolleista", ne ovat jo tuolla petoksellaan keränneet liian paljon maaomaisuutta haltuunsa.
* * * * *
Näin oli hän kirjeessään Olaville kirjoittanut muka täydellä vakaumuksella. Mutta Mikko oli kysymyksillään yhtäkkiä järkyttänyt tuon vakaumuksen, ja hän kyseli nyt käräjiä käydessään itseltään:
— Eikö sen ajatuksen takana sittenkin ollut toinen? Kuningas, joka itse tahtoo ruunulle peruuttaa luostarien äärettömiä tiluksia, voisi samalla osoittaa tunnustuksensa niille, jotka myös taistelevat kirkon maallista valtaa ja ulkonaista mahtavuutta vastaan…? Enkö sekoittanut oppiini omaa etuani…?
Vieläkin koetti Pietari itselleen todistaa, että Lutherin työ kirkon vapauttamiseksi vie juuri tähän aivan oikeaan johtopäätökseen ja että koko paavillinen kiirastulioppi, johon nuo lahjoitukset perustuvat, on hävitettävää petosta. Mutta hän ei päässyt irti itsekkyyden syytöksestä, — Mikko hänet varmaankin tuomitsee uskonnon varjolla ahnastelijaksi ja hänellä on siihen täysi syy…!
Hengästyneenä asteli Pietari takaisin luostarikorttelin alaiselle jokitielle, jonka rannassa kalastajat reilasivat venheitään ja lapset ahvenia onkivat. Hänen päätään pyörrytti, hän tunsi itsensä kuin aalloilla kelluvaksi, eikä hän voinut päästä selvyyteen siitä, mitä hänen nyt oli tehtävä. Juuri tämän laiturin rannasta lähtevään laivaan oli hän kuukausi sitten vienyt mestari Olaville osoitetun, mutta Kustaa kuninkaalle tarkoitetun kirjeensä…
Seistessään siinä laiturille tuijottaen kuuli hän takaansa äänen, joka mainitsi hänen nimeään. Pietari kääntyi ja näki nuoren Vennän vastaansa kiirehtivän.
— Sinua juuri etsin, Pietari. Tiedätkö, että prelaatit ovat pitäneet kokouksen ruumiinjuhlan jälkeen Kolmen kuninkaan kiltassa.
Jaakko puhui vilkkaasti, huomaamatta Pietarin hämmentynyttä katsetta.
Hän jatkoi ponteissaan:
— Hannus ei suinkaan ole luopunut juonistaan; paimenkirjeitä laatii Gasparus minkä ehtii ja isä Anselmus valmistaa säkkiveljiä saarnamatkoille. Tänään puhui heistä jo yksi Lähteenkorvan kaivolla…
— Arvaan heidän yrittelevän, vastasi Pietari innostumatta.
— Ja sinut aiotaan sittenkin saada kirkon pannaan. Prelaatit näet päättivät tilata tänne vihkipiispan, saman, joka on ollut Upsalassa, — hänen avullaan saatetaan erottamispäätös toimeen. Se on ovelasti harkittu juoni, paavin vahvistusta ei enää odoteta…
Torvenaan tulivat sanat kiihtyneen maisterin suusta. Ja kun Pietari yhä seisoi hänen edessään ikäänkuin ymmärtämättä noiden uutisten merkitystä, tiukkasi Jaakko:
— Mitä on meidän nyt tehtävä, sanopas!
— Niin, mitä nyt? Meidän on tietysti edelleen taisteltava, mutta ainoastaan totuuden aseilla.
— Taistelepas sitten, kun olet julistettu virkaheitoksi. Noista paavillisten juonista olisi heti kirjoitettava kuninkaalle!
Silloin Pietari hytkähti:
— Ei kuninkaalle, ei… Maallisen vallan turviin meidän ei ole taistelussamme lymyttävä.
— Sanopas sitten toinen ja parempi keino; tuollainen vihkipiispa kitkee pian pois koko kylvömme, valitti Jaakko.
— Anna hänen vain tulla, Jaakko, totuus sen kyllä kestää.
— Kestää miten kestää, — ei, tänään olet mahdoton, Pietari.
Mietipäs asemaa huomiseksi!
Jaakko lähti tyytymättömän näköisenä poispäin. Mutta hän palasi vielä ja pysähtyi Pietarin luo:
— Useampiakin metkuja kuuluvat prelaatit nyt keksineen. Torjuakseen syytökset pappiensa elämää vastaan on piispa määrännyt, että pappien on aviottomista lapsistaan maksettava sakko. Tiedätkö, kehen tämä tähtää?
— En.
— Sinuun! Vaimosi tahdotaan täten lopultakin julistaa forsiaksi ja lapsesi äpäräksi, — hänestä tullaan sinulta sakkoja perimään.
Pietarin kasvot julmistuivat vihdoinkin, ja Jaakko lähti kävelemään hyvillään, kun lopultakin oli saanut tuon mietteihinsä painuneen miehen hereille.
Mutta vihan puna poistui pian Pietarin laihoilta luisevilta kasvoilta ja ne muuttuivat taas avuttoman, kärsivän näköisiksi. Hän kulki eteenpäin laiturin reunaa pitkin, katsellen laivaa, jota siinä ilmeisesti taas lähtövalmiiksi laitettiin. Vihdoin hän ikäänkuin repäsi itsensä irti epävarmuuden painajaisesta ja kiirehti asuntoonsa.
Lapsi leikki lattialla, ja Margareeta hääri lieden ääressä, mutta Pietari ei pysähtynyt näiden rakkaittensa luo, joita vastaan nyt vehkeitä viritettiin. Huoneen perälle, ikkunan alla olevan työpöytänsä ääreen, hän kiiruhti, tempasi hanhensulkansa ja heilutti sitä nopeasti kirjoittaessaan.
"… Heikkona hetkenä tein pyyntöni sen kantavuutta tarkemmin ajattelematta. Käsitän nyt erehdykseni. Omaa etuaan ei saa ajatella se, joka korkean asian puolesta taistelee. Puhtaan opin asiaa olen, kuten käsität, vähällä ollut vahingoittaa, nyt sitä kadun. Jätä siis, Olavi, pyyntöni esittämättä kuninkaalle, se oli maallista olemustaan huolehtivan raukan eikä rohkean uskonsoturin tekemä…"
Nopeasti hän sulki ja sinetöitsi kirjeensä ja riensi taas rantaan, tuohon Ruotsiin lähtevään laivaan. Hän pyysi laivuria heti Tukholmaan tultuaan viemään kirjeen Suurkirkon saarnaajalle, ja laivuri lupasi sen varmasti tuolle hätääntyneen näköiselle mestarille. Keveämmin askelin palasi Pietari nyt kotiinsa, otti jo riisutun lapsensa hellästi käsivarrelleen ja suuteli moneen kertaan sen pehmoista tukkaa, ennenkuin kantoi tytön vuoteeseen. Mutta sitäkin tehdessään hän tunsi rinnassaan tuota samaa polttoa, — hetken kuluttua hän taas pakeni työpöytänsä luo. Hänet valtasi taas tuska, sillä hän ei tunnossaan päässyt selville siitä, toivoiko hän, että hänen nyt lähettämä kirjeensä ajoissa ehtisi mestari Olavin käsiin, vai eikö toivonut…?
Hänen vanha varmuutensa oli poissa. Silloin lankesi hän polvilleen pöytänsä viereen, väänsi käsiään ja rukoili kovalla ponnistuksella:
— Älä anna, Jumala, totuutesi kylvön menehtyä minun huonouteni vuoksi. Rankaise minua siitä, minkä olen rikkonut, mutta anna minun edelleen tehdä yrttitarhassasi työtä…!
Tuskaisena rukoillessaan tunsi Pietari yhtäkkiä polton helpottavan, — se tunkeutui kuin kuumana virtana ylös pakottavasta rinnasta. Hän avasi suunsa — ja punainen veri roiskahti lattialle, johon hän itsekin vaipui.
Siitä hänen vaimonsa, joka lieden luo kuuli romahduksen, hänet löysi ja nosti vuoteeseen.
XIV. VIHKIPIISPA.
Vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä oli jo syksyllä 1525 käynyt sangen huonovoimaiseksi, ja seuraavan vuoden alussa huomasi hänen kotikappalaisensa, joka samalla oli hänen hoitajansa, ukon voimain nopeasti heikkenevän. Olipa hänen pappilassaan jo loppuakin odotettu ja voiteluastia varattu saapuville. Mutta ukko oli sitkeä. Vielä Kynttilämessun jälkeisenä maanantaiaamuna hän vaati, että hänet tavallisuuden mukaan nostettaisiin korkeasta, raskailla verkaverhoilla varustetusta vuoteestaan nojatuoliinsa istumaan.
— Ehkä tänään kuitenkin jäisit vuoteeseen, isä, kehoitteli kappalainen, tuntien sairaan sangen hervottomaksi.
— Ei, ei…, pyyteli vanhus. — Viekää minut pöytäni luo.
— Olet heikko tänään, istunko luonasi?
— Ei, näin on hyvä. Tuokaa vain juomani ja menkää…
Kappalainen työnsi nuoren diakoonin avulla jykeän nojatuolin pöydän luo, jossa lippaat ja kirjat olivat säntillisessä järjestyksessä ja reunimmaisena pieni hopeatiuku. Kappalainen peitti vanhuksen nahkasilla, sovittaen hänen jalkansa jakkaralle, ja diakooni lisäsi halkoja takkaan, sitten he poistuivat. Niin oli tuomiorovastin tahto, ja heille se oli sangen mieluista, sillä jäipä heille vielä aikaa ottaa makeat aamu-unet.
Yksin toimitti vanhus nyt hiljaisen aamuhartautensa ja istui sitten katsellen takassa lepattavia liekkejä, — siihen hän oli tottunut. Ennen hän tuossa tuolissaan pitkinä, yksinäisinä aamuhetkinä vuoroin luki, vuoroin mietti, nyt ei hän jaksanut enää lukea eikä paljon miettiäkään. Silmät painuivat umpeen, hän vaipui horrosuneen; taas silmät aukenivat ja hän näki edessään lepattavain liekkien valaisemat, suuret uunikivet. Niin vaihtuivat alituiseen valveen ja unen hetket ja sekaantuivat toisiinsa. Epämuotoisista uunikivistä kuvastui hänen hämärtyvään näköönsä kasvoja ja kuvioita, jotka muuttuivat unikuvissa liikkuviksi ja toimiviksi henkilöiksi, tuttaviksi hänen pitkän vaelluksensa varrelta.
Siinä liikkui piispoja ja prelaatteja takkatulen häilyvässä valossa. Särmäkäskasvoisella Kurt Bitzillä oli haarniska piispanlevättinsä päällä, ja sitä sota-asua katseli moittien taempaa tuleva, lempeä ja hurskas Maunu-piispa. Rinnakkain astelivat hiljainen, nöyrä Suurpää ja pystyniskainen Paavali Scheel… Mutta miksei Paavalilla ollut hiippaa pääsään…, niin, todella, hänellehän ei se toivonsa ehtinyt koskaan täyttyä… Muita prelaatteja tuli pitkä jono, — itsensäkin näki vanhus siinä tepastavan tervein jaloin ja kumartavan rahvaalle, joka polvistui kahden puolen tietä…
Minne sitä kuljetaan? Tie kiemurtelee mäenrinnettä ylöspäin; siellä kaukana, ylhäällä on valkoinen muuri… Ah, niin, siellähän on korkea, valoisa taivaanportti…, avaimet näkyvätkin Pyhän Pietarin väljän viitan väljästä hihasta. Hän puhuttelee perille saapuneita, kysyy moittivasti Arvid Kurjelta:
— Mikset tule laumasi kanssa, jonka paimeneksi sinut pantiin?
Piispa näyttää itsekin ihmettelevän, ettei lauma ole hänen mukanaan, ja sanoo vihdoin jättäneensä sen pyhimysten paimennettavaksi. Mutta porttimies nuhtelee edelleen:
— Pyhimyksethän ovat jo täällä, väärin teitte, kun lampaanne jätitte. Mutta tuolta ne sentään tulevat…
Hän viittasi vuorelle, ja sieltä tulikin suoraan kallioiden poikki sankka, kirjava parvi kalastajia, talonpoikia, kantajia, naisia, lapsia… Heidän edessään seisoi pitkä, kalpea pappi, joka rohkaisi kiipeäviä ja heille julisti: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset… Niin, oikein, tuolla papillahan on Pietari Särkilahden leveä leuka ja palavat silmät…
Valkohaiveninen pää oli vaipunut rintaa vasten. Taas se nytkähti, kohosi hiljaa ja raukeat silmäluomet avautuivat puoleksi. Kapeasta ikkunasta kajasti aamun harmaja sarastus.
Vanha tuomiorovasti koetti vaivalloisesti kääntää päänsä oveen päin. Tähän aikaan oli hänen veljenpojallaan, Jaakolla, tapana tulla häntä tervehtimään, — missä nyt viipynee…! Ukko olisi tahtonut lähettää Jaakon mukana terveiset Särkilahdelle, häntä olisi pitänyt taistelussaan enemmän tukea…
Sairas katseli pientä hopeatiukua, hänen teki mieli kutsua kotikappalainen luokseen. Laihtunut, kyhmyinen koura liikahti nahkasten välistä, tapaili pöydän kulmaa, mutta ei jaksanutkaan nousta siihen asti… hervahti alas. Tuskainen ilme asettui hetkeksi potilaan kasvoille, mutta pian ne taas rauhoittuivat ja silmät painuivat umpeen. Tuo mies, joka vuoren yli saapuu, hän kyllä johtaa joukkonsa perille, hänessähän on uskon voima…
Väsynyt pää painui taas verkalleen rintaa vastaan, takkatulen laskeutuessa hiilokselle.
* * * * *
Tuomiorovastin pappilan viereisessä talossa, suuressa kivisaunassa, jota kiukaan kulmalta valaisi hylkeenrasvalta käryävä lamppu, makasi samana aamuna lauteilla karvainen, laihaluinen, mustapintainen mies, joka ähki ja mörisi löylyn kuumuudessa. Hän taputti veltosti vastallaan pulleaa vatsaansa, ja vieressään oli hänellä kaksikorvainen olutkippo, johon hän, kohottautuen istumaan, tuon tuostakin upotti harmahtavan, pörröisen päänsä. Sillävälin hän yhtenään puhui ja pörisi omituisella saksan ja tanskan sekaisella kielellä:
— Tiedätkö, nuori mies, miten helvetin tuli on käsitettävä, nimittäin miksi se ei koskaan pala loppuun? Siksi varmaankin, että siellä on jotakin märkää kuumuutta niinkuin täällä teidän saunassanne, — tämä on ilmeisesti esimakua!
— Mutta muista, että siellä perillä sinulla ei ole olutkippoa vieressäsi, vastasi ylempänä lauteilla loikova nuorempi mies.
— Ei, kuiviltaan saa siellä kyllä höyrytä päästä maallisten juomaöiden huuru. Mutta eipä hätääkään, jos ei se tämän pahempaa ole, ihanasti sulattaa tuo valkea löyly kankeita jäseniä. Helvetin poltto ja enkelien viileä ilo ovat ehkä todella yhtä lähekkäin kuin täällä teidän jäämaassanne pakkanen ja saunan helle. Tähänpä voisin suloisesti nukahtaa, ja sinä saisit kirjoittaa lauteen reunaan: Reqviescat in pace! Levätköön rauhassa!
— Kunhan ei tulisi siihen piirtokirjoitukseen "in pice" — levätköön piessä —, niinkuin kirjoitettiin erään toisen juoppopiispan haudalle.
Tämä nuorempi mies oli Jaakko Vennä, joka nyt saunassa selvittelihe yöjuominkien jäljestä, — siksipä hän ei ollutkaan joutunut setänsä luo. Hänen toverinsa, tuo karvainen otus, joka piti puhetta helvetin hehkusta, oli Turkuun äsken saapunut vihkipiispa Vincentius Cadensis. Hänellä oli näet nimihiippakuntanaan Cadizin kaupunki Espanjassa; mutta kun tämä kaupunki, niinkuin suuri osa Espanjaa, oli muhamettilaisten, maurien, hallussa, ei hänen ollut sinne hiippakuntaansa menemistä. Vuosikausia oli hän senvuoksi kulkenut ympäri Euroopan palkkapiispana, hätävarana, pysähtyen maahan ja kaupunkiin, missä vain milloinkin tilapäisesti paavin vahvistamasta piispasta oli puute. Tanskasta oli hänet siten pari vuotta sitten kutsuttu Upsalaan, jossa uusi arkkipiispa Johannes Magni oli vailla paavin hyväksymistä. Sieltä taas oli hän nyt talvikelillä tullut Ahvenanmeren yli Suomeen, jossa ei ollut Arvid Kurjen kuolemasta asti ollut vihittyä piispaa ja jossa senvuoksi lukuisat papit, kirkonkellot ja alttarit vihkimistä odottivat. Niin oli etelän poika kulkeutunut aina Suomen lumimaille asti.
Mutta hän oli tottunut viihtymään missä uusissa oloissa tahansa. Nytkin hän oli, tehtyään ensimmäisen virkamatkansa Satakuntaan, jo Turussa saanut tuttavia, — kynttilänmessu oli remuavasti vietetty paastoviikosta huolimatta. Näiden pitojen seurausta oli nyt tämä höyryytys Turun kivisaunassa, joka sijaitsi tuomiokirkon luona ja pääasiallisesti olikin olemassa hengenmiesten tarpeita varten.
— Kuinka pääsit lähtemään tänne Upsalasta, eihän arkkipiispaa vieläkään ole vahvistettu? kysyi Jaakko, laskeutuen lattialle heittämään lisää löylyä. — Vai joko sinuun siellä kyllästyivät?
— Upsalastako puhut, mörisi römeä-ääninen espanjalainen. — Enhän tule Upsalasta, vaan Tukholmasta, taikka tarkemmin sanoen sikäläisten harmaaveljesten luostarista, jonka Kustaa kuningas on muuttanut tyrmäksi hienompia vankejaan varten. Siellä olisin ehkä vieläkin, ellei minua teidän ystävällisen kutsunne johdosta olisi lähetetty tähän karkoitusmaahan.
— Vai tyrmästä tulet! Jouduitko sinne siivottoman elämäsi vuoksi vaiko muista syistä?
Jaakko maisteri ei juuri millään kunnioittavalla tavalla puhutellut tätä piispallista esimiestään, — samaan tyyliin häntä yleensäkin kohdeltiin. Eihän Vincentiuksella katsottu mitään piispan arvoa taikka valtaa olevankaan, hiippakunnan hoitoon hänelle ei myönnetty mitään osallisuutta, olihan hän vain tuollainen tilauksesta kuljeskeleva toimitusmies, joka matkusteli missä milloinkin paavilta kerran saamansa piispanarvon varassa, juopotteli ja retusteli. Eikä vihkipiispa pitänyt pahana, että häntä noin tuttavallisesti kohdeltiin, hän oli siihen tottunut. Nytkin hän suuttumatta Jaakolle vastasi:
— Ei kuulunut se ankara herra minuun oikein luottaneen, vaikken pyrkinytkään paljon sekaantumaan hänen mullisteluihinsa. No niin, preastat tacere, parempi on olla puhumatta mitään, ettei tässä puhuisi päätään puhki. Eikä siellä muuten enää arkkipiispakaan liene Upsalassa. Hänen korkea-arvoisuutensa taitaa nyt lepäillä samassa luostarikopissa, missä minä äsken.
— Eikö kuningas luota arkkipiispaankaan, ihmetteli Jaakko.
— Johannes-parka on pulassa, selitti vihkipiispa. — Toisella puolella on Hannu Braskin paavillinen ruoska, toisella kuninkaan ja hänen luterilaisen kanslerinsa pihdit. Hän kai ei ollut kyllin altis luovuttamaan kuninkaalle kirkkojen omaisuutta eikä… Mutta johan sen sanoin: Suu poikki! — nyt siihen tulpan pistän!
Hän upotti taas harmajan päänsä oluthaarikkaan ja rupesi sitten, vetäytyen selälleen olkipahnoille, ääneensä laulaa jollottamaan latinalaista juomalaulua:
Convivari
Non tristari
Judet lex in saeculo.
Consolari
Incundari
Mandat Baccus po-pu-lo!
Jaakko istui lauteenreunalla vasta sylissään ja heilutti miettiväisenä jalkojaan. Hän oli heittäytynyt vihkipiispan erikoistuttavaksi tutkiakseen, mikäli ja milloin tämä aikoo ryhtyä toimiin luterilaista liikettä vastaan. Mutta näistä asioista ei ollut vielä tullut ollenkaan puhetta. Jaakko ymmärsi, ettei vieras vielä tuntenut uuden "hiippakaupunkinsa" oloja eikä henkilöitä, ja siksipä hän, aina valtioviisaana, ei tahtonut olla viimeinen vierasta puhuttelemassa.
— Joko nyt, ensi matkan tehtyäsi, rupeat täällä Turussa puhdasta tekemään? kyseli Jaakko rauhallisesti.
— Mitä puhdasta? — Ukko ei heti älynnytkään sitä kysymystä.
— Simallehan on tehtäväksi annettu puhdistaa kirkkomme kerettiläisistä aineksista, kuten sanotaan, eikö niin?
— Ah, sinä tarkoitat tuota mestari Peder… Sarkofaagia, taikka mikä hänen nimensä oli. Ei, poikani, siihen riitaan en näppiäni pistä — ehei!
— Kuinka et? oudosteli Jaakko. — Eikö electus Erik Sveninpoika ole sinulle puhunut…?
— On puhunut, hän ja muut. Mutta isä Vincentius on kaikessa juoppoudessaan viisas ja varova mies, hän ei lähde suotta pakotta uudelleen tyrmään, jossa ei anneta olutta eikä viiniä. Katsos Jacobus, ne Lutherin pojat, ne ovat nyt Ruotsissa kuninkaan lellipoikia, oikeita ruunun nasiireja, ei niiltä enää niinkään virkoja viedä kuin te täällä luulette.
Espanjalainen vihelsi tuokion äskeistä laulunsäveltään ja jatkoi sitten:
— Hoitakoon electus muuten nuo opinasiat miten voi, ne eivät kuulu minulle.
— Kumpi teistä nyt on siis oikea piispa? uteli Jaakko, joka jo rupesi arvaamaan vieraansa vaarattomaksi.
— Minä tietysti, joka olen vihitty ja voin vihkiä muitakin.
— Mutta jolla ei ole tuolia kapitulissa, — vallaton piispa…!
— Enpä valtaa janoakaan, naureskeli Vincentius. — Minulle kuuluvat vain kirkot ja kellot ja alttarikalkit, ja teinit vihin papeiksi, kun he tarjoavat minulle hyvän teinikannun. Mutta mikäs valta se on vaalipiispallakaan? Hän ei saa enää nimittää tuomioherroja eikä kantaa piispankymmenyksiä, — ne kantaa kuninkaan vouti…
— Toinen teistä on siis vaalipiispa, toinen vihkipiispa, ja yhtä pätemättömät molemmat?
— Jokseenkin niin, vastaili Vincentius harvakseen. — Tiedätkö, kuka nyt on oikeastaan paavina?
— Tietysti Benedictus…
— Ei, poikani, ei ainakaan täällä pohjolassa. Mutta enpä sano hänen nimeään, suu tukkoon —! Ukko otti taas kulauksen haarikasta, mutta viskasi sitten kipon inholla luotaan. — Hyi, tuo on jo aivan ummehtunutta, lämmintä lirua. Huudapas akka tuomaan meille raitista olutta, huuda sinä, joka tämän maan kummallista kieltä taidat!
Jaakko kutsui saunottajan ja heitti samalla haarikasta tähteet kiukaalle, josta lemahti sakea, väkevä, huumaava olutlöyly. Mutta kun ovi aukeni, kuului sen löylyn läpi etuhuoneesta ääniä ja hämmästyneitä huudahduksia. Jaakko kysyi levottomana sauna-akalta:
— Ketä siellä haetaan?
— Maisteria haetaan naapuritaloon. Kertovat, että tuomiorovasti on kuollut…
Jaakko laski täytetyn sarkan rallille ja seisoi siinä alastomana hetkisen, terävästi tuijottaen sanantuojaan. Hänen eteensä välähti kaksi kysymystä, jotka tuossa tuokiossa karkoittivat humalat hänen päästään: Setä kuollut — miten on hän tehnyt testamenttinsa, onko hän jättänyt kasvatilleen riittävästi varoja kärttäväin velkojain tyydyttämiseksi? Ja toiseksi: kenestä tulee seuraaja, pääseekö Hannus Pietarinpoika nyt lisävallalla vastustajiaan ruhjomaan…?
Tuokion seisoi noiden huolien kietoma mestari siinä löylyn keskellä kuin patsas. Sitten hän syöksähti etuhuoneeseen pukeutumaan, vastaamatta mitään olutsarkkaa vaativalle vihkipiispalle, joka turhaan lauteilla sadatteli saksaksi, tanskaksi ja latinaksi kysellen, mitä ihmettä on tapahtunut.
Vihdoin kömpi vihkipiispa lauteilta alas ja lähti vaatteitaan hakemaan, mutta hänen toverinsa oli silloin jo hänet jättänyt. Päästyään lopultakin kapakkatahroista kiiltävään piispalliseen pukuunsa ja jouduttuaan kadulle näki hän tuomiorovastin portilla suuren ihmisjoukon, jonka välitse saattue päänsä peittäneitä munkkeja, palavat kynttilät kädessään, juuri astui pappilaan, ilmeisesti ruumiin valvontaa ja sielumessua pitämään. Ja tapulista soivat kuolinkellot.
Oli pakkaspäivä. Kadulla kohosivat korkeat kinokset, joiden välissä kulki syvälle painunut ajotie. Isä Vincentius kiirehti punakkana, horjuvin askelin kapeaa, liukasta tietä, ehättääkseen taloon painuvaan munkkisaattueeseen. Mutta tiellä töllistelevää väkeä sivuuttaessaan astui hän harhaan ja hulahti syvään kinokseen. Hätääntyneenä hän sieltä kompuroi ylös, pääsi tielle, horjahti ja upposi toiselle puolelle. Portille kokoontunut kansa katseli tuota kompastelevaa kulkua ja joukossa kyseltiin:
— Kuka se tuo on, nähkääs, risti on rinnalla!
— Sehän onkin uusi vihkipiispa, joka on tuotettu tänne Särkilahtea tuomitsemaan.
— Vai oikein paavin edustaja, — mutta ei ole mies nyt veden jäljiltä.
— Ei, matalalle on mennyt se paavin mahti!
Ymmärtämättä ympäröivien pilkallisia puheita kahlasi piispa portille, joutuakseen hänkin suruhuoneeseen. Sinne riensi näet nyt muitakin prelaatteja keskenään päivitellen, että tuomiorovasti oli kuollut ehtimättä saada viimeistä voitelusta.
* * * * *
Maanantai-aamuna oli vanha tuomiorovasti kuollut yksinäiseen lepotuoliinsa, tiistaina hänet juhlallisesti haudattiin tuomiokirkon pääkuorin juurelle, ja jo keskiviikkona kiirehti kapituli viikkokokouksessaan valitsemaan hänelle seuraajan.
Tällainen vaalin kiirehtiminen oli hyvin harvinaista. Mutta siihen oli tällä kertaa omat syynsä. Tuomiokapitulin enemmistö tahtoi saada tuon hiippakuntansa ensimmäisen prelaatinpaikan täytetyksi, ennenkuin siihen ehtisi mitään väliin ja nimenomaan ennenkuin kuningas, joka oli ruvennut kirkon esipappeja ominvalloin nimittämään, pääsisi asiaan puuttumaan. Ja tuo enemmistö oli jo kauan sitten selvillä siitä, kenestä oli tehtävä hiippakunnan tuomiorovasti: tarmokas ja valpas paavillisuuden edustaja, arkkiteini Johannes Pietarinpoika, mestari Hannus, oli siihen virkaan saatava. Tämä tulos oli viipymättä pantava lukkoon, siksi juoksi näinä päivinä herra Gasparus yhden kanungin luota toisen luo vaalia valmistellen.
Eikä ollutkaan hänellä enää huolta kuin yhdestä asiasta: Siitä, vaatisiko kapitulissa joku vaalin lykättäväksi, kunnes kuninkaalle olisi ilmoitus tehty kuolintapauksesta ja hänen mieltään kysytty seuraajasta, kuten hän nimenomaan oli käskenyt. Pelättiin kapitulin luterilaisten kanunkien tähän keinoon ryhtyvän, tehdäkseen tyhjäksi sisukkaimman vastustajansa vaalin.
Turvautuuko Särkilahden joukko nyt kuninkaan apuun? Siitä kirkollisissa piireissä näinä päivinä paljon väiteltiin ja vaalipäivänä iltapuolella oli "Saksan maisterien" ryhmäkunta kokoontunut Pyhän Ursulan kiltaan torin laitaan tuon jännittävän kapitulinkokouksen tulosta odottamaan. Tällainen ryhmäkunta oli näet jo syntynyt Turussa tuomiokirkon pappien ja heidän seurapiirinsä joukossa niistä aineksista, jotka Särkilahden puheille enimmän olivat korvansa kallistaneet. Olipa se aivan viime aikoina ruvennut ihan julkisestikin esiintymään. Ruotsista oli näet tullut viestejä, että siellä ei enää ollut vaarallista kuulua äsken vielä niin vainottuun "luterilaiseen kerettiläiskuntaan", se kun yhä ilmeisemmin nautti kuninkaan suosiota. Uuden lahkon merkitys ja voima kasvoi kasvamistaan, ja monet Turunkin papit, jotka ennen olivat salaa lueskelleet Martti-tohtorin kirjoja, saapuivat nyt iltaisin arkailematta Pyhän Ursulan kiltaan keskenään keskustelemaan noista opinkysymyksistä. Tästä porvarillisesta kiltasta oli näet tullut heidän tyyssijansa, jotavastoin kirkon korkeampain, paavinmielisten mahtimiesten kokouspaikkana oli kirkkokorttelissa sijaitseva Kolmen kuninkaan kilta.
* * * * *
Suuren, holvatun kellarin peräseinän peittivät päällekkäin pinotut oluttynnyrit, joista pyylevä saksalainen laski tinaisiin kannuihin vaahtoavaa juomaansa. Huone oli nyt talvella kylmä ja kostea, mutta suuressa, avonaisessa takassa paloi ikuinen tervastuli, joka lämmitti ja samalla valaisi mustuneen kapakkapöydän ympärillä istuvia vieraita.
Pappien parvi istui pöydän perimmäisessä päässä, hiljakseen neuvotellen vaalitulosta vartoillessaan. Vihdoin saapuivat siihen jännityksellä odotetut, vaalista palaavat kanungit, Jaakko Vennä ja vanha, lihavahko Antti Jaakonpoika Finno, joka hänkin nyt äsken julkisesti oli liittynyt opinpuhdistajain riveihin. Jaakko poisti heti odottavain katseista kysyvän jännityksen, huudahtaessaan jo ovelta: — Hannus-mestari on valittu!
Hengästyneinä istahtivat vastasaapuneet pöytään, jossa toiset heiltä kilvan utelivat tärkeimpiä tietoja:
— Kuinka niin pääsi käymään?
— Eikö vaadittu lykkäystä? Äänestettiinkö?
Jaakko-maisteri sammutteli ensin oluella tulistunutta mieltään ja suurinta janoaan sekä vastasi sitten vasta vaahto huulillaan:
— Yksimielisesti valittiin! Se oli Pietari Särkilahden syy, yksinomaan hänen!
Pöydän ympärillä istuvain katseet osoittivat, että he eivät tätä ymmärtäneet. Miten olivat tuli ja vesi voineet sulautua yhteen!
— Äänestikö hänkin Hannusta? kysyivät he.
— Te ette sitä usko — äänesti! vakuutti Jaakko läimäyttäen kiinni tyhjentyneen tinakannunsa kannen.
— Äänesti leppymätöntä vihamiestään, joka tahtoo hänet syöstä kirkon pannaan?
— Samaa miestä, olenpa suuttumuksesta haljeta, valitti Jaakko, ojentaen särkkänsä isännälle täytettäväksi. — Malttakaahan kun kerron!
Uutta virkistystä saatuaan kävi kiihtynyt kanunki kertomaan kokouksen menosta. Heti kun siellä vaalipiispa oli ehdottanut, että käytäisiin tuomiorovastia valitsemaan, oli hän, Jaakko, kysynyt, eikö asiasta ole ilmoitettava kuninkaalle. Siihen vastasi uusi dekaanus, Pietari Ragvaldinpoika, että ehditäänhän ilmoittaa vaalin tapahduttuakin ja että on koetettava säilyttää kapitulin vaalioikeus loukkaamattomana. Silloin sai sananvuoron Pietari Särkilahti ja kaikkien ihmeeksi hän lausui: En halua minäkään vedottavan kirkon asioissa maalliseen hallitukseen…
— Sillä se olikin jo asia ratkaistu, jatkoi Jaakko. — Mitäpä me muut siihen enää mahdoimme, vaali toimitettiin, tuloshan oli selvä.
Neuvottomina puistelivat pöytäkunnan miehet päätään, kysellen kuiskaten, mikä meni Pietariin, oliko hän ruvennut arkailemaan.
— En tiedä, vastaili Jaakko. — Hän on omituisesti muuttunut viimekesäisen tautinsa jälkeen, on ikäänkuin lamautunut…
Mutta joku nuoremmista papeista vastasi vahvalla innostuksella:
— Ei hän arkaile. Pelottomasti taistelee Pietari yhä saarnoissaan puhtaan opin puolesta. Muistatteko, miten hän syksyllä ajoi sanansa voimalla koko kaupungista pois saksalaisen anekauppiaan, sen, joka kirkonmäellä muutteli syntejä rahaksi muka Rooman Pietarinkirkon rakennuksen hyväksi.
— Muistammehan sen ja hänen monet muut saarnansa, myönsi Jaakko. —
Mutta tämä oli tuhma päähänpisto!
— Eikö hän edes neuvotellut kenenkään kanssa?
— Ei hän koskaan neuvottele, murahti Jaakko vallan loukkautuneena.
— Hän oleskelee paljon yksin ja keskustelee enimmäkseen vain Mikael
Karpalaisen kanssa, jota hän aina saattelee koulusta luostariin…
— Niin, Mikkohan on nyt hänen apulaisensa, kummasteli vanha Anttikin. — Kuinka se on selitettävä, Pietari ryntää munkkilaitosta vastaan ja Mikkohan oli ennen paavillisten ylpeys ja toivo.
— Toivonaan he häntä vieläkin pitävät, mutta hän on nyt selvästi
Pietarin vaikutuksen alainen.
— Niinkuin me olemme kaikki, myönsi eräs nuoremmista papeista puoleksi ihaillen, puoleksi katuen. — Hän leimahtaa ja voittaa, mutta on sitten taas kuin lukossa!
Näin kävi keskustelu kellarin perällä tuossa kirkollisessa seurassa, joka nyt masentuneena istui ihmetellen päivän noloa tulosta. Vanha tuomiorovasti oli ollut opinuudistukselle suosiollinen, uusi oli tekevä kaikkensa sen kitkemiseksi, sen kaikki älysivät. Ja siksi he huolella ajattelivat tulevaisuutta.
Mieliala oli matala. Rinnassakin tuntui kolkolta. Aina kun ovi aukeni, tulvahti pakkasilma paksuna huuruna sisään, jäähdyttäen kivisen huoneen. Mutta yhtäkkiä ilmestyi pakkashuurun keskestä kellarin perälle — Pietari Särkilahti itse. Hän saapui Sillan kanssa ulkoa pakkasen puremana, reippaana ja nuorteana, eikä siitä kärsivästä piirteestä, mikä hänen sairaudestaan asti usein oli hänen kasvoillaan nähty, nyt ollut merkkiäkään. Suoraan hän astui tuttavainsa pöytään, heitti turkkinsa auki, haki tynnyrimieheltä olutta ja lausui iloisena Jaakkoa tervehtien:
— Joko perintökannuja juodaan, Jaakko? Ei taida meiltä nyt olut äkkiä loppuakaan, sillä setäsi oli rikas!
Jaakko-maisterin suu kääntyi katkeraan irveen. Tosin ei vanhan Vennän testamenttia vielä oltu avattu, mutta hän aavisti pahaa ja vastasi sangen happamasti:
— Vanhan rovastin varoja ovat piispat ja prelaatit olleet jakamassa, he kyllä ovat niille reijät löytäneet. Ei, Pietari, nyt juomme täällä tietysti uuden rovastin maljat, niinkuin Kolmen kuninkaan killassakin kai tänä iltana juodaan.
— Sehän onkin kaunista sopua — salutem! — Pietari oivalsi hyvin, mihin tähdättiin, ja hänen leveä suunsa vetäytyi hymyyn. Mutta Jaakko jatkoi:
— Kaunista se on. Ja viikon perästä juomme uuden arkkiteinin, mestari Gasparuksen maljan, — me tietysti äänestämme häntäkin!
— Mahdollisesti…
— Sitten on taas Suomen paavillinen kirkko ehyt ja luja. Edesmenneenä asiana ehkä joskus kerrotaan, että täällä kyllä muutamat huimapäät yrittivät levittää luterilaista kerettiläisyyttä, mutta he toki ajoissa huomasivat erehdyksensä…
Jaakko puristi kouransa kovasti umpeen ja avasi sen sitten, siroittaen tyhjää maahan, — merkiksi, kuinka tyhjiin uskonpuhdistuksen kylvö tulisi raukeamaan. Toiset nyökäyttivät hänelle hyväksyen päätään. Katkerasta äänen sävystä ja miesten kalseista katseista oivalsi Pietari nyt selvästi, mitä pöytäkunnassa oli hänen saapuessaan puhuttu, ja hän kävi vakavaksi. Tuo hänen joukkoonsa äsken liittynyt, vanha, rehellinen Antti Finnokin virkkoi suoraan:
— Niin, etköhän Pietari tänään unhottanut, miten ratkaisevasti hierarkinen hallinto voi vaikuttaa opinpuhdistukseen, sitä miesten mukaan joko edistäen tai taannuttaen. Hannus Pietarinpoika tahtoo nujertaa meidät, sen tiedät, ja tuomiorovastina on hänellä siihen sitä enemmän valtaa, kuta hatarampi piispanvalta on…
Pietari tuijotti kivipermantoon ja kysyi päätään korottamatta:
— Kenen olisitte tahtoneet valita tuomiorovastiksi?
— Sinut, vastasivat äänet pöydän eri kulmilta.
— Minut, huudahti Pietari, kohauttaen vallan säikähtyneenä päänsä, mutta hän löi sitten heti asian leikiksi: — Miehen, jolta ehkä huomenna papintakki riisutaan!
— Juuri siksi, huudahtivat hänen nuoret ystävänsä innoissaan. Mutta
Jaakko virkkoi, kääntyen taas tuttavallisemmin Pietariin päin:
— Eikä sitä sinulta riisutakaan. Uusi vihkipiispa ei olekaan niin intohimoinen kuin nämä täkäläiset, jotka ovat paavillisempia kuin itse paavi. Hän on sovinnon mies.
— Niin näkyy olevan…
Piispa Vincentius astui näet juuri sillä hetkellä linnanpapin seurassa pakkasesta sisään. Hän kumarsi madonnankuvan edessä ja asteli sitten, kohmettuneita käsiään hieroen, varovasti ja arvokkaasti takan luo. Mutta toinen jalka ei häntä oikein totellut, se löi linttaan, ja piispa tuli siten tehneeksi hieman aaltoilevia liikkeitä. Tosiaankin oli hän harmittoman juopporatin näköinen, — kaikki myhähtivät Pietarin huomautukselle. Mutta tämä jatkoi:
— Vai minusta tuomiorovasti ja sinusta Jaakko tietysti sitten arkkiteini, — oikeinhan me päästäisiin lihapatain ääreen! Minä hoitaisin terveyttäni ja sinä juopottelisit vihkipiispan kanssa, ja te muut kilpailisitte jäljelläolevista parhaista palkkapitäjistä, — Lutheruksen uskonpuhdistus olisi noin vain kädenkäänteessä toteutettu isänmaassamme!
— Meillä olisi silloin kokonaan toinen vaikutus, oikaisi Jaakko.
— Prelaattiviittain vaikutus! — Pietari joi kannunsa pohjaan ja nojautui taapäin seinää vastaan. — Istuisimme viroissamme kuninkaan armosta, hänen suosioonsahan nytkin olisi ollut vedottava. Hän meille määräisi, mitä uskon asioita saisimme kansalle opettaa, mitä ei, ja me olisimme hänestä riippuvaisempia kuin katooliset papit paavistaan.
— Eihän Kustaa kuningas ole pyrkinyt opinasioista määräilemään, intti Antti Finno.
— Ei, mutta hän omaksuu uskonpuhdistuksesta vain sen, mikä on hänen maalliselle vallalleen sopivaa. Ja ihmisten sydämet jäävät kylmiksi.
Pöytäkunta istui ääneti ystäväänsä täysin ymmärtämättä, ja Jaakko virkkoi hetken kuluttua:
— Puhut tänään, Pietari, samaan tyyliin kuin Gasparus. Mitenpä aatteemme vilustuisi siitä, jos opinpuhdistus maallisen vallan turvin vaikkapa nopeamminkin toteutettaisiin?
Mutta nyt Pietari jo puhui lämmöllä:
— Se voi toteutua ulkonaisena kuorena, jommoisena paavinusko vuosisatoja on verhonnut ihmisten sydämet, joiden pohjalla yhä asuu pakanuus. Virallisesti voidaan luterilaisuus julistaa voimaan vaikkapa huomenna; kirkonmenot muutetaan ja me paapatamme saarnat ulkolukuna niinkuin nyt pyhäintarut. Mutta siitä puuttuu jotakin.
— Mitä?
— Elävä kristinusko, sille emme ole tuossa kiireessä ehtineet sydämiä muokata. Jumalan sana kaikuu edelleen kylmänä kylmissä kirkoissa pääsemättä kansaa lämmittämään. — Ei, ystäväni, meidän täytyy tehdä paljon, paljon enemmän raivaustyötä, kyntää paljon syvemmältä, siinä juuri on Martti-tohtorin opin ydin. Meidän täytyy opettaa siksi, kunnes meidät ymmärretään, — vain siten voimme luoda paavista ja ruhtinaista riippumattoman, luterilaisen kirkon Suomeen. Mutta tässä työssä ovat meillä myrkyksi prelaatinpalkat, jotka meistä hengen kuolettavat ja himmentävät taistelumme tarkoituksen!
Pöytäkunta oli vaiennut. Vieläkään eivät kaikki käsittäneet Pietarin pelkoa maallista valtaa kohtaan, ja monen papin salaista ylenemisunelmaa oli hän sanoillaan iskenyt. Mutta he oivalsivat sentään hänen tarkoitusperänsä puhtaiksi ja tunsivat vaistomaisesti, että hän käsitti uskonpuhdistuksen tehtävän syvemmin ja vakavammin kuin he muut. Siksi ei kukaan enää häntä vastaan väittänyt.
Näin syntyneen äänettömyyden vallitessa nousi uunin luota hiiloksen ja viinin taas lämmittämä vihkipiispa, kädessään tuoksahtava maustejuomamalja, ja astui kellarin perälle Saksan maisterien pöydänpäähän. Pietarin viime lauseet olivat kajahtaneet yli koko kellarin, vaimentaen porvarienkin porinan, ja vihkipiispakin oli hänen ääntään kuunnellut, vaikkei tietysti hänen suomalaisista lauseistaan mitään ymmärtänyt. Mutta hän oli linnanpapilta kuullut, kuka oli tuo lujaleukainen, leimusilmäinen kanunki ja mitä pappien keskustelu koski. Hän tahtoi nyt tehdä tuttavuutta Pietarin kanssa ja rupesi latinaksi sopertamaan:
— Tämäkö siis on se kuuluisa kirkonrynnistäjä, terve! Sinähän et ole ainoastaan voiman mies, vaan myöskin järjen mies! Juuri niin, miksi pitäisi kirkon kulkea yhdestä Baabelilaisesta vankeudesta toiseen, — näetkös, minäkin olen lukenut Lutherin kirjoja. Ja sinutko minun olisi pitänyt julistaa pannaan, — ehei! Meistä tulee hyvät ystävät, meistä kaikista, elämme täällä sulassa sovussa keskenämme… ja kuninkaan kanssa…, ja paavin kanssa — eikös niin!
Vihkipiispan puhuessa oli Pietari noussut, pieni väsymyksen piirre kasvoillaan. Häntä suretti, etteivät hänen ystävänsä olleet häntä täysin ymmärtäneet, ja tuo juoppo piispa häntä iletti. Karvalakin painoi hän syvemmäs korvilleen, sitoi turkiskauhtanansa vyöllään tiukasti ohkasille uumenilleen ja virkkoi lähtiessään:
— Juuri tuollaiseen tahraan vie hengetön kirkko ja nautinnonhimo, — katsokaas siinä prelaattia, piispaa paavin voitelemaa, piispaa kuninkaan armosta! Ei, pojat, olkoot juopot, ahmarit ja aasit ristirintaisia prelaatteja, kunnes ne kansan varttuva uskonelämä lakaisee pois, me sitävastoin herätelkäämme tuota vielä umpiunessa nukkuvaa kansaamme. Terve!
Pietari läksi. Vihkipiispa, joka ei nytkään ymmärtänyt poistuvan suomalaista puhetta, seisoi kotvan mykistyneenä äänettömäksi jääneen pöytäkunnan kupeilla ja kysyi sitten:
— Mitä hän sanoi?
— Hän sanoi, että sinä olet aasi, vastasi Jaakko hiukan kärsimättömänä.
— Niin, asinus, sen ainoan sanan olin ymmärtävinäni. No, siitä ei vihoja. Mutta hän on tuima herra, tuo teidän johtajanne, hän kohtelee teitä kuin teinejään. Per Bacho! — ankarampi kuin paavi. Ehkä on hän erehtymätönkin!
Pöytäseurasta ei kukaan enää vastannut vihkipiispalle, joka pian hoipertelikin takaisin linnanpapin luo. Vasta hetken kuluttua katkaisi Silta äänettömyyden, virkkaen suomeksi tovereilleen:
— Erehtyy kyllä Pietarikin, taistelee paljon, enemmän kuin me. Mutta hänen pohjansa on luja. Hänen uskonsa on hänen voimansa.
Toverukset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään. He eivät käsittäneet itsekään, miksi he sen tekivät: Äskenhän he vielä kaikki olivat selvillä siitä, että Pietari Särkilahti oli pahasti erehtynyt, eikä hän sanoillaan ollut saanut heitä täysin vakuutetuiksi tapahtuneen vaalin tarpeellisuudesta. Mutta sittenkin he itsekseen tunnustivat, että hänen kantansa oli oikein ja johdonmukaisin.
XV. VANHA SÄRKYY, UUTTA LUODAAN.
Pyhän Lauritsan kirkkoherra, yksivakainen ja säntillinen Pietari Silta, käveli eräänä kesäisenä päivänä tavattoman totisen näköisenä Aningaisten puoleista rantatietä linnaan päin. Mitään asiata ei hänellä sinne ollut, hän käveli vain kävelläkseen, sillä hän oli taas tietämättään, tahtomattaan ja kaikesta varovaisuudestaan huolimatta joutunut vaikeaan ristiriitaan. Hänen olisi nyt pitänyt tehdä jokin ratkaisu, mutta se oli hänelle, joka aina empi ja epäili, suorastaan mahdotonta. Olihan hän elämässään tällaisia ristiriitoja aina koettanut välttää, — ja kumminkin hän nyt oli auttamattomasti umpikujassa!
Sitä mielessään vaikerrellen pysähtyi hän, ahdetta kappaleen käveltyään, katsomaan, kuinka siinä rantaniitylle pystytetyillä veistämötelineillä rakennettiin suurta, korkeaa laivaa. Hänen huomionsa kiintyi tuohon laivantekoon, ja viihdyttääkseen ajatuksiaan laskeutui hän rakennuspaikalle kysellen työnjohtajalta, kenelle tätä komeata laivaa nyt teetetään.
— Piispalle, — nimittäin vaalipiispalle, tietysti. Selvyyden vuoksi piti näin erotella piispat toisistaan, ja se tapahtui aina pienin ivansekaisin hymyin.
— Vai teettää hiljainen Erik Sveninpoika itselleen oman laivan, virkkoi Silta hämmästellen.
— Ei hän sitä itselleen teetä, vaan Ruotsiin vietäväksi. Se on lahjalaiva kuninkaalle.
— So, so…
Suomen ankaranpaavillinen piispa tuntee siis hänkin — tuumi Silta edelleen kävellessään — riippuvaisuutensa paavinvastaisesta kuninkaasta niin suureksi, että katsoo asiakseen pidellä häntä mielinkielin. Johan tuollaiseen lahjaan hupenee melkoinen osa piispa-raukan pieniksi supistuneista tuloista. Sinne meni sekin piispallinen mahtavuus! Mutta nämä mietelmät, joihin Silta koetti takertua, hälvenivät pian hänen omien, yhäti jäytäväin huoltensa tieltä. Pula olisi selvitettävä, ratkaisuun pitäisi päästä jo tänään, — mutta miten? Helteistä, pehmythiekkaista tietä poikiessaan muisteli maisteri vielä kertaan, miten se kaikki oli tapahtunut…, päässyt tapahtumaan.
Tapahtuman juuret upposivat niihin päiviin asti, jolloin hän yhdessä Pietari Särkilahden ja Mikael Karpalaisen kanssa oli palannut kovaonniselta Pohjanmaanmatkalta juuttien ryöstämään, osaksi poltettuun ja miltei autioon Turkuun, missä he silloin vointinsa mukaan koettivat autella jäljellejääneitä hävityksenuhreja. Hökkelökylässä Hämeentien varrella näki Silta eräänä päivänä parin saksalaisen palkkasoturin hätyyttelevän noin nelitoistavuotiasta tyttölasta, — hän pelasti silloin papillisella arvokkuudellaan lapsen heidän käsistään ja tämä oli hänestä kunniakas teko. Tyttö oli orpo, äiti jo ennen kuollut ja isä nyt kadonnut hävityksen mylläkkään. Haettiin silloin orvolle edes jotakin omaista, ja vihdoin löytyikin muutamasta Puolalanmäen mökistä täti, Matti Kaukalonpojan leski, joka joskin vastahakoisesti otti tytön hoitoonsa.
Tätä myöten oli kaikki hyvin, tyhmyys oli vain se, että Silta sitten aika-ajoin kävi holhokkiansa katsomassa, — se täti kun oli orvolle vähän tylykin, — kävi ja vei sinne köyhään mökkiin milloin voivakkasen, milloin jauhokarpion. Siitä kasvoi tapa…, eikä siinä vielä mitään pahaa ollut; mutta annapas ollakaan: vuodet kuluivat, tyttö kasvoi neitoseksi, ja yhtäkkiä huomasi Silta tyttöön liiankin kiintyneensä, — hän, joka sellaista meltomielisyyttä aina oli ivannut!
Juuri näihin aikoihin kävi Silta Pyhän Olavin luostarissa sen priorin luona itsensä ripittämässä, ja sieltä hän palasi lujin päätöksin olla koskaan enää Puolalanmäelle menemättä. Silta oli, niin altis Lutherin uudistusten mies kuin hän olikin, kätkenyt sydämessään muutamia katoolisia käsitteitä. Hän oli siten, säilyttääkseen sielun rauhansa, tahtonut elää puhdasta naimattoman papin elämätä, eikä se vaikeata ollutkaan hänelle, joka oli erakko ja intohimoton luonteeltaan. Poissa hän nyt pysyi Puolalanmäeltä. Mutta — kukas tuota olisi osannut varoa! — eräänä päivänä saapui neito, Elsa, itse Pyhän Lauritsan pappilaan, saapui ujona ja arkana kysymään, oliko hänen hyväntekijänsä sairastunut vaiko suuttunut… Tyttö ei häntä tahtonut jättää, niin, ilmeisesti hän Siltaa rakasti, — ja siinä nyt oli juuri onnettomuus! Sillalla ei ollut lujuutta häntä kylmästi kohdella; hän käveli taas Puolalanmäelle, veipä sinne Elsalle väliin rintasoljen, väliin kautokengät… Naapurit kiinnittivät siihen huomiota. Ja sitten…
— Siinä sitä nyt ollaan merrassa!
Juuri tänään, kun Silta helteestä leväten istui Kaukalonpojan pienessä humalistossa, tuli mökinakka, se tyly täti, häntä salaperäisesti puhuttelemaan. Akka oli nähnyt yöllä unen, oli kamppaillut paholaisen kanssa ja hikipäässään herännyt. Siitä hän oivalsi, että hänen talossaan oli jotakin hullusti, ja aamulla kaivolla olivat naapurineukot häneltä kyselleet, pitääkö mestari Silta Elsaa forsianaan, — tyttö on jo kahdeksantoista iässä. Rehellisenä miehenä ja pappina olisi mestarin otettava tyttö nyt emännöitsijäkseen, kuten muut papit tekevät, sillä nykyisestä asiantilasta tyttö-raukka kärsii, kukaan ei tule pyytämään häntä vaimokseen. Niin akka vakuutti, ja tiesipä hän jo neuvoa ihan Lauritsan likeltä sievän asunnonkin, missä kanungeilla ennenkin on ollut ystävättäriään… — Siinä sitä nyt ollaan!
* * * * *
Silta oli näissä itsetutkimuksissaan kävellyt joen ja Tallinmäen välistä kannasta pitkin ja pysähtyi vihdoin vanhan raidan alle linnanveräjän luo katselemaan rantaniityllä ruohoa jyrsiviä linnanhevosia. Paljon niitä siinä nyt olikin, ihan satoja. — Kenen ratsuja nuo kaikki ovat? kysyi hän rinteellä loikovalta tallinihdiltä.
— Täällä linnassa on nyt taas paljon vallasväkeä, vastasi nihti. —
Erik Flemingillä yksin on 40 hevosta.
— Joko taas juuttien hyökkäystä pelätään?
— Varalta on käsketty olla. — Muutamat laihat ja huonoksi ajetun näköiset hevoset kahloivat rantaruohossa, ja kun nihti näki, ettei Silta niitä oikein herrashevosiksi arvostellut, lisäsi hän: — Sitäpaitsi ovat voutirengit äsken palanneet Hämeestä kesäkymmenyksiä kantamasta.
— Kymmenyksiä?
— Niin, piispankymmenyksiä…
Niin, todella, linnan voudithan ne nyt kantavat kirkon verot, piispan ja kapitulin saatavat, pidättävät niistä ruunulle suurimman osan ja antavat vain jäännöksen piispalle ja tuomiokirkolle. Sinne on mennyt sekin kirkon mahti ja muinainen rikkaus!
Tämä kuninkaan säännös oli myrryttänyt kirkonmiesten mielet, jopa sellaistenkin, jotka lukeutuivat Lutherin oppiin, minkä nimessä kuningas kuitenkin tavoitteli kirkon tuloja. Mutta eipä tarttunut tähänkään ilmiöön nyt Sillan mieli, heti palasivat hänen mietteensä taas omille raiteilleen ja siihen ongelmaan, jonka hän tähän päivään asti oli salannut itseltäänkin.
— Nyt ei sitä enää voi salata, se on nyt ratkaistava!
Kolme mahdollisuutta käsitti Silta olevan pälkähästä suoriutuakseen, paha vain, että ne kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta. Ensimmäinen ja luonnollisin olisi tietysti se, että hän taas vetäytyisi pois koko jutusta, sulkeutuisi pappilaansa ja unhottaisi koko viattoman tarinan. Mutta hän oivalsi, ettei hän sitä nyt enää saata tehdä, — jospa hän itse voisikin, hakeutuisi Elsa kyllä kiellosta huolimatta hänen luokseen. Ja Silta oli aivan liian heikko…
Toinen keino olisi totella akan neuvoa, ottaa Elsa emännöitsijäkseen, perustaa piiloperhe, jommoinen oli useimmilla hänen virkatovereillaan, — olihan Jaakollakin, vaikka hän kuului uudistusmiehiin. Mutta Silta älysi siten joutuvansa uuteen ja vielä vaikeampaan ristiriitaan, riitaan oppinsa kanssa, — useinhan hänkin oli saarnannut katoolisen kirkon tekopyhyyttä vastaan, kun se suvaitsi pappien sala-avioliittoja. Ja miten hän senjälkeen uskaltaisi katsoa Pietari Särkilahtea silmiin, häntä, joka tämän kysymyksen oli jo vuosia sitten toisella tavalla, rohkeasti ja muille esimerkkinä, ratkaissut… Ei, ei!
Siis oli jäljellä: mennä naimisiin niinkuin Pietari, julkisesti ja uhmaavasti! Mutta Siltapa tunsi itsensä liian hyvin, tiesi, ettei hänellä ollut sitä kovanahkaisuutta kuin Pietarilla…, eihän hänestä ollut henkilökohtaisesti taistelemaan piispoja, kapituleja ja vallitsevia ennakkoluuloja vastaan. Se unelma häntä kyllä viehätti, hän näki selvästi edessään kaksi elämää: Toisena koti, perhe, oma onnenpesä, toisena yksinäinen, kolkko kammio, jossa häntä aina vaivasi onnenkaipuu… Mutta ei, hänellä ei ollut sitä lujuutta, hän ei ollut sankari. Se askel jäi häneltä astumatta, jos hän nyt tässä päättäisikin sen astua?
— Mutta miten on siis köysi katkaistava…, oh, se kiertyy yhä tiukemmin ympärilleni!
Silta ei lähtenyt enää jatkamaan kävelyään veräjän taa linnan alueelle, vaan nousi sen sijaan mäenrinnettä kappaleen ylöspäin. Siellä oli notkossa lähde, josta linnaankin juomavesi haettiin, ja hänen kitalakeaan poltteli. Rinteeltä oli laaja näköala yli linnanselän. — Hirvensalon puolelta souti linnaan päin kaksi syvällä kulkevaa venhettä, — mitä lastia sieltä soutanevatkin. Mutta samassa hän muisti:
— Tiilivenheitä ne ovat, nythän kuljetetaan rakennusaineita Kuusistosta Turunlinnaan, jossa laajennustöitä tehdään. Vanha piispanlinna, josta Suomen kirkkoruhtinaat vuosisatain varrella ovat maata hallinneet ja usein maallistakin esivaltaa uhmanneet, se revitään nyt siis vähitellen alas. Piispanlinnan kivetkin vedetään nyt kuninkaanlinnaan, — sinne on mennyt sekin mahti!
— Aika murtuu joka alalla, minä en vain saa pientä solmuani avatuksi!
Jospa olisi Pietari ollut kotona, hänen luokseen olisi Silta nyt kävellyt. Mutta hän oli kesätilallaan Taivassalossa ja sitäpaitsi, — olisiko hän jaksanut totella Särkilahden neuvoa?
Helteen ja ahdistuksen hiki valui vielä epäilyksissään vaappuvan papin kasvoilta, kun hän kävelyltään palaten ohjasi kulkunsa sillalle, sen yli mennäkseen yksinäiseen asuntoonsa jatkamaan raskaita mietteitään. Sillalla seisoskeli joukko joutoväkeä katsellen, miten pari poikasta kalasteli laskuhaavilla virtaan ankkuroimastaan venheestä. Laskivat suuren rautavanteisen haavin pohjaan ja vipusivat sen hetken kuluttua ylös — ainahan se toi mukanaan muutamia lahnanpoikia. Siltakin liittyi joutojoukon jatkoksi, ehtipä hän kumminkin ajoissa sinne kolkkoon yksinäisyyteensä…
Tuokion kuluttua huomasi hän Mikko Karpalaisenkin kaiteeseen nojaten katselevan kalastusta. Mikko oli terveen ja virkeän näköinen, kertoi juuri tulevansa uimasta Pyhän Sigfridin rannasta. Sillalta hän kyseli:
— Entä sinä? Taasko Puolalanmäeltä?
— En ole voinut pysyä sieltä poissa…
— Sinäkin, vanha, tyyni ja tasainen veikko? Mutta en sinua enää soimaa, inhimillistähän se on. Itsekin kiehun epäilysten kattilassa; sinun huolesi ovat toki pienemmät kuin minun.
He kävelivät rinnakkain joutilasten joukkojen ohi. Silta katseli syrjästä toveriaan: Onko Mikko taas joutunut elämässään uuteen vaiheeseen, taasko hänen sieluaan jäytää itsesyytösten hammas…? Ei, Mikko oli nyt varman ja rauhallisen näköinen, niinkuin aina viime kesästä asti, jolloin hän ryhtyi kouluun Pietarin apulaiseksi. Silta ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Mutta Mikko vastasi tyynesti ystävänsä kysyvään katseeseen:
— Niin, minä mietin erota pois luostarista. Sen kyllä teenkin, vaikken ajankohtaa vielä tiedä.
— Pois?
Yhä enemmän ymmälle joutui Silta. Pietariko, joka Mikon kanssa oli viime aikoina paljon seurustellut, on noin ratkaisevasti saanut vaikutetuksi mieheen, joka on luostarin esimies ja tuki, — niin, Pietarin vaikutus on suuri! Mutta sittenkin! Onko tässä jotakin muutakin vaikutusta…, vaikutusta samanlaista kuin oli se, mikä muutamia vuosia sitten hänet tempasi ystäväinsä parista luostariin?
Silta epäili aina itseään ja muita, ja yhtäkkiä hän, sillankorvaan pysähtyen, terävästi kysyi Mikolta:
— Oletko käynyt Naantalissa?
— Olen käynyt, viimeisillä Birgitanjuhlilla olin siellä kutsuvieraana, vastasi Mikko entisellään rauhallisesti jutellen. — Se matka on kyllä osaksi syynä uusiin tuumiini…, mutta ei Silta, ei niinkuin sinä epäilet! — Mikko naurahti ääneensä, kun näki toverinsa käyvän hämilleen, mutta jatkoi sitten vakavasti: — Pelkäsin kyllä sitä matkaa. Tunnenhan heikkouteni ja muistinpa liekin, joka ennen perhosta väkisin veti, — en luottanut arpiini, en…! Sillä rinnassani asui vielä vaarallinen kuva. Mutta se kuva ei ollut enää tosi…
Hän huoahti melkein kaihomielin ja jatkoi sitten vilkkaammin:
— Tapasin Naantalissa kauniin nunnan, Briita Kurjen, kellerväihoisen ja itsetietoisen, — hän on sisarasteikolla ylennyt, onhan hän rikkaan Laukon tytär. Mutta hän ei ollut se Briita-tyttö, jota olin salaa sydämessäni vaalinut ja pelännyt kielletyissä unelmissani. Minä saatoin sydämeni värähtämättä häntä silmiin katsoa, ja hänkin tervehti minua — tarkastavana luostaripriorina. Sen kivun olen toki saanut luostarissa kuoletetuksi, ja tämä huomio minulle juuri rohkeutta antoikin!
— Etkä pelkää paiseen enää pakottavaksi käyvän? kysyi Silta aina yhä epäillen.
— Ei ole paisetta enää. Olen vapaa, ja nuoren nunnankin harrastukset ovat uuteen ympäristöönsä täysin sulaneet. Näin kerran hienon punan hänen värittömällä poskellaan, mutta minä en ollut siihen syypää… Heillä on siellä Naantalissa, jossa sisarilla ja veljillä on asunnot lähekkäin ja riennot yhteiset, oma maailmansa, joka…
Mikko arkaili jatkaa lausettaan ja katkaisikin sen kesken. Mutta
Silta sen täydensi:
— Joka ei puhtaudellaan eikä pyhyydellään sinua viehättänyt?
— Niin, siihen erakkoelämään en enää usko. Siellä näin selvästi Martti-tohtorin mainitsemat tulen ja oljet yhteensekoitettuina…, ne palavat!
— Mutta onhan abbedissa Walpuri Fleming ankara kurinpitäjä?
— Ulkonainen kuri — ulkonainen kuori! Sen alle mahtuu paljon!
Sillalle rupesi asia vähitellen selviämään.
— Olet ruvennut arvostelemaan luostarilaitosta taas niinkuin ennen
Saksassa, jolloin tuomitsit tuon toimettoman ja uinailevan elämän?
— Enemmän kuin silloin, vastasi Mikko. — Täällä elin nyt taas vuosikausia yksinäisessä kopissani ja hartaudenharjoituksissani, itseäni tutkien ja kurittaen, enkä nähnyt mitään lähimmässä ympäristössänikään, — elin omain mielikuvaini vallassa. Kun sitten astuin askelen mielikuvaini ulkopuolelle, rupesin taas näkemään ja ajattelemaan… Näin ihmisten pienet intohimot ja heidän antautumisensa puolinaisuuden, näin hehkuvia hiiloksia ja piilotettua aistillisuutta yksin rukoilijan suhteessa pyhään Neitseeseenkin… Niin, tiedäthän sen itse, me emme voi mustassa mekossa emmekä jouhipaidassakaan lakata olemasta ihmisraukkoja, mutta pakotetun naamarin takana muodostumme valheihmisiksi…