Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala kuvatus… Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummitusta, ja he tarttuivat ravakasti airoihinsa.
Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jäljellejäävää tuttavata hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa mietteissään lausui:
Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!
XVIII. ERO LUOSTARISTA.
Lapiot kalahtelivat kinoksen läpi jäätyneeseen maahan, kun kaksi maallikkoveljeä pyhän Olavin luostarin pihalla eräänä harmajana joulukuunaamuna loi lunta, avatakseen käymätiet veljeskunnan pitkästä, matalasta koppirakennuksesta kirkkoon ja sieltä portille. Parin päivän pakkasen jälkeen oli nyt koko yön satanut lunta, — talvi näkyi tulleen oikein jäädäkseen.
Pitkäliepeiset munkit, joilla oli koipisaappaat jaloissaan, kintaat käsissään ja kauhtanaan kiinnitetyt, suippokärkiset piippalakit tiukasti sidottuina pulleille, parrattomille poskilleen, loivat lunta laiskasti, väliin pysähtyen katsomaan varpusia, jotka noukkivat murusia pylväskäytävän sillalta, väliin taas unohtuen lapioittensa varaan vastakkain tarinoimaan verkkaisesti ja vetelästi:
— Illalla kuuluu priori pitäneen kokouksen konfessorien kanssa, kertoi toinen. — Tuomas-veli oli kuunnellut oven raosta, — ei ollut esimies luopunut hurjasta päätöksestään!
— Hän eroo siis ja lähtee maailmalle. Eipä olisi sitä uskonut noin hiljaisesta ja hurskaasta miehestä!
— Paholainen sai hänet pauloihinsa. Johan se kesällä nähtiin: Ennen ei abotti liikkunut luostarista mihinkään, yhtäkkiä rupesivat häntä sitten hurmaamaan maailma ja naiset…
Lapiomies lausui tämän kammoa suhahtavalla äänellä. Mutta hänen toverinsa löi lapion lumeen ja virkkoi kyllästyneenä:
— Älä tekeydy, ketä ne eivät hurmaa! Lähtisit täältä sinäkin, jos olisi huttu muualta yhtä helposti tiedossasi. Mutta lähtö täältä voikin tulla pian meille kaikille, sillä vähänpä tänne ihmiset enää lahjojaan kantavat.
— Niin, ohenemaan on ruvennut rokka, kavalat ovat saatanan vehkeet…!
Pari risaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua kerjäläistä kahlaili portista sisään, ja lapio rupesi nyt kumahtelemaan jäätynyttä lautasiltaa vastaan, kun työveljet loivat siitä lunta valmistaakseen tilaa näille aterianodottajille.
Se kumahdus kuului nousevan päivän tervehdyksenä monen seinän läpi siihenkin koppiin, missä eroava priori oli yökauden valvonut ja rukoillut aukinaisen raamatun edessä.
— Nyt on siis aamu…, kulunut on viimeinen luostariyöni, virkkoi hän itsekseen, kohottaen kirjasta kalpean päänsä.
Pitkän syyskauden oli Mikael Karpalainen valmistautunut tähän aamuhetkeen, mutta hiukan arka oli sittenkin hänen silmäyksensä, jonka hän nyt käryävän rasvalampun valossa heitti ympärilleen yksinäiseen tummaseinäiseen huoneeseensa. Olihan hän, mielensä kapinoita kukistellessaan, niin usein todistanut tämän kopin ainoaksi rauhansa kodiksi, jossa hän elää ja kuolee, että hänen nyt yhä uudelleen täytyy itselleen särkeä tuo vanha kuvitelmansa… Tuossa oli rukousjakkara, jossa näkyivät hänen polviensa jäljet, tuossa vuode, jossa hän taas vain illasta oli hetkisen levännyt…, ei, juuri rauhaahan hän ei vuosikausien rukousten avullakaan ollut täällä sieluunsa saanut! Raatelevain epäilysten ja riuduttavain, hedelmättömäin taistelujen paikka oli tämä kammio hänelle ollut. Jos hän olisi jatkanut sitä taistelua vielä monet, pitkät vuodet, olisi se ehkä lopuksi tauonnut. Mutta se olisi silloin ollut turtumuksen, vanhuudenheikentymisen valherauhaa. Ulkonaisen ihmisensähän hän oli täällä saanut kuritetuksi ja kukistetuksi, mutta sisimmille ajatuksille ja tunteille ei mahtanut mitään jouhipaita eikä ruoska. Hän olikin ne apukeinot jo aikoja sitten tehottomina hylännyt, ja nyt oli tullut itse taistelupaikan, luostarikammion, vuoro.
— Olenhan nuori vielä, tahdon taistella elävän elämän keskuudessa, taistella korkean asian puolesta, enkä yksin oman rintani toivottomissa kamppailuissa. — Niin hän taaskin hiljakseen hoki, vakuuttaen itselleen, että tämä erakkoelämä on pohjaltaan vain itsekkyyttä.
Asiansa tässä talossa oli hän jo laittanut selväksi. Hän oli syksyllä käynyt Sigtunassa, Pohjoismaiden eli Dacian mustainveljeskuntain ylijohtajan Martti Skytten puheilla, ja tälle rehellisesti esittänyt epäilyksensä ja luopumisaikeensa. Ja tuo syvällekatsova vanhus, joka itse eli ankarana luostarissaan, oli vahvistanut häntä päätöksessään…, jos epäilet niin eroa, työtä on yrttitarhassa muuallakin, niin oli sanonut tuo herttainen ukko, ja siunauksensa oli hän luopuvalle antanut. Itse luostarissa oli Mikael Karpalainen vasta edellisenä iltana lopullisesti ilmoittanut pappisveljesten konventille aikeensa. Siellä oli isä Anselmus yksin vakuuttavasti puhuen koettanut horjuttaa hänen päätöstään…, muut olivat vain hätäilleet siitä, kuinka luostarin maine ja suosio tästä erosta kärsii. Tämä vetoaminen laitoksen aineellisiin etuuksiin ja sen eläjäin hyvinvointiin oli Mikkoa nyt, niinkuin monesti ennen, tympäissyt, ja hän oli äkkiä lopettanut kokouksen, kehoittaen vain konfessoreita valitsemaan itselleen keskuudestaan esimiehen, — aamulla, tertian jälkeen, hän aikoi lähteä.
— Aamulla, nyt on aamu! — Halkosylys romahti jossakin kaukana, luostarin suojia käytiin lämmittämään. Eteisessä kuului askeleita, alkava päivä kutsui veljekset yhteisen kodin tavallisiin, arkisiin askareihin…, häntä ei enää…!
Mikko nousi kiireesti ja astui kylmään käytävään huuhtelemaan siellä olevassa sammiossa kasvojaan ja käsiään. Veden peitti hieno jääriite, mutta ei se Mikosta kuitenkaan tuntunut kylmältä, se vain virkisti hänen ihoaan, joka sittenkin mahtoi olla hiukan poltteinen… Miksi? Eikö hän ollutkaan aivan tyyni ja varma? Oli, toki, niinhän hän oli päättänyt olla…
Mikko palasi koppiinsa, sulki huolellisesti pöydällä levällään olevan raamatun, jonka hän siihen jätti luostarin omaksi, otti naulakosta, ovenpielestä, luostarin avaimet, jotka hänen oli valitulle jälkeläiselleen jätettävä, ja polvistui vielä kerran rauhallisesti kuluneelle jakkaralleen, rukoillen nöyrästi, että hän tähän huoneeseen saisi jättää sielunsa kaikki epäilykset…
Äkkiä hän siitä hypähti, — kolmirauta helähti pyhän Annan kappelissa kolme kertaa, kutsuen veljet tertiaan, aamumessuun… Vavahtiko hänen sydämensä todella noin rajusti, — ei, pientä levottomuutta se vain oli, nythän hänen tuli pitää jäähyväismessunsa, siellä jo ehkä veljet odottivat… Tasaisin, verkkaisin askelin käveli hän käytävän läpi ruokahuoneeseen, jossa pöytä jo oli katettu — aamumessusta palattiin näet aina kiireellä ruokapöytään, johon höyryävät maljat sillävälin oli kannettu. Oli siinä leipä taitettu vielä Mikonkin paikalle, niinkuin tavallisesti…
Ovensuussa odottivat pappisveljet, seuratakseen saattokulussa prioria messuun. Mikko tervehti heitä tavallista sydämellisemmin. Munkit vastasivat kaavamaisesti kuin aina: kukaan ei puhumaan käynyt, ei eroa valittamaan, ei kaipaustaan ilmaisemaan, vaikenevien tylsien katseiden tunsi Mikko vain itseensä kohdistuvan. Veljet olivat miltei kaikki vanhoja miehiä — nuoria ei näet viime aikoina ollut luostariin liittynyt — eikä heidän ollut tapanakaan ilmaista välittömästi tunteitaan… Vai eikö heillä Mikkoa kohtaan ollutkaan mitään tunteita…?
Kirkossa paloivat talikynttilät harvassa, niinkuin arkimessussa ainakin, ja ääni kajahti kalseana ja kylmänä huurunpeittoisista kiviseinistä. Juhlallisemmaksi oli Mikko kuvitellut tämän jäähyväismessunsa… Hän koetti puolestaan valaa siihen sydämellisyyttä ja lämpöä, mutta tunsi, kuinka Ave Maria kajahti kiirehtivään arkinuottiin niinkuin aina aamumessussa, kuuman eineruoan odottaessa. Vasta kun priori kävi suomeksi lausumaan jäähyväisensä jääville veljille, kertoen heille rehellisesti mutta turhaan koettaneensa paeta maailmaa, ja kehoittaen heitä tutkimaan sydämensä häntä tuomitessaan, vasta silloin tunsi hän rinnassaan lämpöisen laineen. Mutta silloinkin seisoi tuo musta rintama hänen edessään kylmänä, eivätkä hänen sanansa kimmauttaneet siitä mitään vastakaikua. Mikko koetti taas lukea mielialoja munkkien kasvoilta: toiset olivat välinpitämättömät, toiset kai halveksivat luopiota, toiset ehkä vihasivatkin…, niin, olihan se ymmärrettävää. Ainoastaan muutamat säkkiveljet ja kerjäläiset itkivät, — itkivätkö hekään kaipaustaan vaiko vain rokkansa huonontumista…? Puhujan kurkkua puristi, hänen äänensä sameni, hän lopetti melkein töksäyttämällä jäähyväissanansa; luki virallisesti paternosterinsa ja poistui kuin paeten alttarilta. Työveljet riensivät ruokahuoneeseen, lumi narskui ja ovet paukkuivat. Yksin riisui Mikko messupukunsa, veti talviviitan hartioilleen ja käveli jo tyhjentyneen, kumahtavan kirkon lävitse ulos. Puolihämärälle pihalle olivat pappismunkit pysähtyneet, seisoen siellä syrjässä taajana ryhmänä hiljaa keskustellen. Ainoastaan vanhin heistä, isä Anselmus, palasi kirkon ovelle. Mikko kiiruhti hänen luokseen iloiten, että toki joku tahtoi tulla yksityisesti hänen puheilleen, ja ojensi sydämellisesti molemmat kätensä vanhalle munkille. Tämä tarttui viivytellen ojennettuihin käsiin, piteli niitä kuin hämillään ja kysyi sitten:
— Tässäkö aiot meistä erota?
— Niin, veli, tässä eroavat tiemme. Koettakaamme kukin tahollamme…
Mikko aikoi lausua, että totuuttahan voidaan etsiä monella tavalla…, hän tapaili tuokion sanoja, saadakseen esille sydämensä purkautumatta jääneet sisimmät tunteet. Mutta sillaikaa ehti jo munkki lausua:
— Minun asiakseni on nyt jäänyt toistaiseksi hoitaa täällä avaimia…
— Niin avaimet… — Mikko ikäänkuin putosi alas herkästä mielialastaan…, hän oli luullut munkinkin sulanein mielin tarttuneen hänen käsiinsä, mutta tunsi nyt tuon kättelyn kylmäksi ja kovaksi… Avaimet olivat hänen vyöllään, ja kiiruhtaen kävi hän niitä irroittamaan. Mieskohtaisesti oli hän aikonut hyvästellä toisiakin veljiä, mutta nyt asettui kuin tulppa hänen tunteittensa tielle…, hän ei tiennyt, odottivatko edes häntä nuo syrjään ryhmittyneet munkit, vai väistivätkö he häntä tahallaan… Kiduttavaa oli jatkaa kiusallista hetkeä, — Mikko työnsi avaimet isä Anselmuksen kouraan, kietaisi viitan ympärilleen ja käveli kuin paeten portille, tuntien koko ajan selässään aamuhämärällä pihalla ääneti seisovain veljein kylmät, karkoittavat katseet.
Terävinä ja pistävinä pieksivät tuulen lennättämät lumihiutaleet kinoksen läpi kahlaavaa miestä. Tämä kiirehti askeleitaan, laskeutuen myötämaata kaupunkiin päin. Hän kuuli portin takanaan sulkeutuvan ja todisteli itselleen, että toisenlaistahan hänen eronsa luostarista ei voinutkaan olla…, olihan hän vapaasti päätöksensä tehnyt. Niin kolkkoa ja yksinäistä oli siinä kahlata…, mutta itsehän hän sen niin oli tahtonut, olihan hän nimenomaan kieltänyt ystäviään tulemasta häntä hakemaan luostarista. Nyt yksinäisellä tiellään häntä vain vainosivat noiden jäljellejääneiden kylmät katseet, ja varsinkin yksi muisto häntä vaivasi: Miksi itkivät säkkiveljet kirkossa…? Ei, eivät hekään tietysti voineet häntä, luopiota, ymmärtää…!
Luostarikorttelissa oli kinosten väliin poljettu kapea käymätie, ja oviensa edustalla lakasivat pikkutalojen emännät lunta. Mikko melkein odotti heiltä jotakin myötätuntoa…, vai katselivatko hekin häntä tylysti…? Joutavia, hehän tietysti eivät hänen kulkuaan paljon huomanneetkaan, joka aamuhan he olivat tottuneet näkemään hänen näinikään astuvan luostarista kapitulinkouluun, — mistäpä he aavistaisivat hänen sieltä nyt astuvan viimeistä kertaa…?
Torilla puhalsi kylmästi pohjoinen viima, joka puistatti yön valvonutta miestä, ja tämä oikaisi senvuoksi kiireesti suojaisemmalle Hämeenkadulle, välttääkseen samalla pappien paljon kulkemaa Kirkkokatua. Mutta koulua lähestyessään täytyi hänen hetkeksi pysähtyä: hänen täytyi pakottaa itsensä tyyneksi ja varmaksi… Mitä, eikö hän sitten ollutkaan varma? Oli, tietysti — reippaasti nousi hän koulutupaan, josta kuin virkistävinä kajahtivat nuoret, iloiset äänet.
Pietari astui häntä vastaan rohkaiseva ilme kasvoillaan, — Mikko tunsi heti, että toveri oli hänen silmistään lukenut hänen levottoman, rikkinäisen mielentilansa. Mutta enempiä kyselemättä virkkoi Pietari vain tervehtiessään:
— Nyt olet siis eron tehnyt mustista veljistä!
— Niin, sieltä nyt tulen…
— Haavaa kirvelee vielä hiukan, mutta se kyllä antautuu. Nyt voit siis omistaa teineille kaiken aikasi, — kylläpä tarvitaankin, sillä pappisluokka vie minulta jo kaiken aikani ja voimani.
He keskustelivat hetken rauhallisesti molemmille rakkaaksi käyneestä koulustaan. Yhä useampia nuorempia pappeja ja vikarioita oli viime aikoina sekä Turusta että maapitäjistä pyrkinyt Pietari Särkilahden oppilaiksi. Toiset olivat sen tehneet innostuneina opinuudistukseen, toiset käytännöllisemmistä syistä. Turunkin hiippakunnassa oli näet jo kuninkaan käskystä ruvettu vaatimaan, että papit sunnuntaisin pitäisivät messun loputtua kansan kielellä saarnan, mutta se oli papeille, jotka olivat kasvatetut vain vanhoja, kaavamaisia kirkonmenoja suorittamaan, sangen vaikea urakka. Raamattua eivät useimmat heistä tunteneet, ja henkisten käsitteiden esittämiseen rahvaan kielellä ei heidän taitonsa riittänyt. Pietari, joka itse jo vuosikausia oli uskon asioista kansalle puhunut, opetti heille nyt esimerkeillä ja harjoituksilla, miten suomenkieli kylläkin sopeutui saarnakieleksikin, kun vain tahto on hyvä. Hiljaa mentiin eteenpäin ja työn varrella into kasvoi.
Siten oli kapitulinkouluun vähitellen syntynyt aivan uusi luokka, ja uusia suojiakin oli "Kreikan linnassa" ollut kuntoonpantava. Aloitteleville teineille opettivat apuopettajat alakerrassa latinanlukua, ja yläkerran suuri koulutupakin oli ollut jaettava kahta tarkoitusta palvelemaan. Sen peräosassa harjoitteli Pietari pappisoppilaitaan, oven puolella opetti taas Mikko Karpalainen vanhemmille teineille kreikkaa ja logiikkaa ja nelijakoisten tieteiden alkeita.
Oman työnsä lomitse näki Pietari ystävänsä tavallisella hartaudellaan antautuvan opetukseensa, ja hänen matala, mutta kantava äänensä kuului sieltä rauhallisena kuin ainakin. Mutta joskus se ääni tänään kumminkin omituisesti katkeili, — ilmeisesti Mikko ponnisti pitääkseen ajatuksiansa koossa. Tunti meni niin toisensa perästä. Mutta kun aamurupeama päättyi, silloin hävisi Mikko äkkiä meluavain, vapauteensa rientäväin teiniensä mukana. Pietari odotti häntä tuokion, mutta käveli sitten viereiseen taloon, jossa kanungeilla ja koulumaistereilla oli asuntonsa. Siellä oli Mikollekin toistaiseksi huone varattu ja siellä suuressa, kylmässä kivihuoneessa, joka oli äsken jätettyä luostarikoppiakin kolkompi, Pietari hänet tapasi.
Epäilys oli hänet vallannut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Työn jälkeen oli jännitys lauennut. Koulusta oli hän aina ennen kävellyt luostarinsa hiljaiseen rauhaan, nyt ei hänellä enää ollut sitä kotia eikä pakopaikkaa, — sitä ajatellessa kävi aamukauden salaa jäytänyt ahdistus hänessä ylivoimaiseksi. Siellä hän nyt istui hämärän huoneen peränurkassa, ja vilun väreet puistattivat hänen hentoja hartioitaan.
Kun hän näki Pietarin seisovan edessään, puhkesi hän kuumeisesti kysymään:
— Petinkö itseni, Pietari? Sarinko kaikki, mitä vuosien varrella olin koettanut rakentaa? Eksyksiinkö taaskin ajausin?
— Etkö saanut vielä poikki kaikkia juuria, jotka sinut sitoivat luostarielämään? kysyi Pietari vastaan rauhallisesti.
— Oi, vieraaksi tunsin itseni siellä, vieraaksi tunnen itseni täälläkin, olen kuin juureton puu! Sano, Pietari, etsinkö todella totuutta?
— Lepää hetkinen, kehoitti Pietari, — itse löydät kyllä sitten vastauksen kysymyksiisi.
— Ei, ei, en voi! Avutonna ajausin taas aavikolle; pääsenkö enää koskaan satamaan?
Mikko polvistui taas käsiään väännellen nurkassa olevan, haalean madonnankuvan eteen. Vastausta hänen huudahtavaan kysymykseensä ei enää tullut. Hän kuuli kyllä ystävänsä astuvan hänen luokseen ikäänkuin häntä vielä lohduttamaan, mutta samassa nuo askelet yhtäkkiä peräytyivät, loittonivat ovelle, ja niiden kaiku kuoli pois. Ei tiennyt murjottu mies, oliko ystävä jättänyt hänet, halveksien hänen heikkouttansa, vaiko pakottaakseen hänet sen yksin voittamaan. Hän vain tunsi itsensä siihen kykenemättömäksi…, hän koetti rukoilla, mutta ei voinut enää siihenkään sulautua, — oli kuin raskasta sumua hänen ajatustensa tiellä. Siinä hän vain makasi. Hetket kuluivat, eikä niiden määrää tiennyt tuskaansa turtunut mies.
Hän tunsi kuitenkin odottavansa jotakin, ja taas hänen tarkkaavaan korvaansa kaikuikin ääniä… Niin, askeleita kuului taas ovelta, Mikko tunsi Pietarin varman astunnan ja hetkeä myöhemmin hänen iloisen, rohkaisevan äänensä, joka huudahti:
— Tiesinpä, mistä oli sinulle apu saatavissa, Mikko! Nyt sen sinulle toin!
Nurkkaan kuuluivat Pietarin askelten ohessa toiset, pehmoisemmat, jotka aluksi hiukan arkailivat, mutta pian kävivät varmemmiksi. Madonnankuvan eteen polvistuneen miehen sydän sykähti: Se oli nainen, joka astui huoneen perälle, joka asettui hänen rinnalleen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
Tummapukuinen nainen heitti harson kasvoiltaan. Ne olivat vakavat, päättävät, älykkäät kasvot…, eivät nuoret eikä verevät, vaan suloiset, sielukkaat.
Tämä nainen, jonka Pietari oli tuonut masentuneen ystävänsä luo, oli jalosukuinen neiti Magdaleena Ille, munkin ja priorin Mikael Karpalaisen elämäntoveriksi lupautunut, rohkea neito, — hänen varaansa tiesi Pietari huoletta voivansa uskoa tuon särkyneen miehen. Ja hänelle nyt Pietari virkkoi:
— Tuossa on ystävänne, jalo neito. Ei hän ole niin riekaleena, kuin miltä hän nyt näyttää, mutta hiukan hoitoa ja hellyyttä hän tällä hetkellä kaipaa. Hän kaipaa nyt ennen kaikkea vanhaa kotiaan, — teidän on hankittava hänelle uusi, jossa vanha kaipio katoo, ja sen te varmasti teettekin!
— Yhdessä sen hankimme, vastasi neitonen uljaasti, tarttuen sulhonsa käteen.
Tämä oli verkalleen noussut rukousasennostaan ja seisoi siinä nyt kalpeana katsellen vierustoveriaan suurin, mustin silmin. Hän oli hetkeksi mykistynyt noista pikaisista, jyrkistä, ristikkäisistä vaikutelmista, mutta hänen silmiinsä rupesi nyt taas viriämään eloa ja hänen kasvoistaan kuvastui sanomaton helpotus, kun hän ne nosti neitosta kohti.
— Niin yhdessä, kuiskasi hän hiljaa, kuin rukousäänellä vieläkin. — Yksin olen heikko, miksen heti muistanut, että kahdenhan me kestämme…!
Mutta Pietari, joka syrjästä katseli tuota kohtausta, heläytti äänensä hilpeäksi ja virkkoi vallan leikillisesti:
— Näenpä, että nyt ei minua tässä enää tarvitakaan. Mutta vielä sinulle yhden neuvon annan, Mikko. Olet yösi valvonut etkä mitään syönyt, muista omaa latinanesimerkkiäsi: Nihil cesinisti, male scripsisti…, pois se tapa! Ja ulos nyt, ystäväni, raittiiseen luontoon, portilla odottaa teitä hevonen ja reki.
Pietari oli, rientäessään hakemaan Mikon kihlattua hänen kotoaan, tavannut neitosen juuri rekeen nousemasta, — hän oli ollut aikeessa ajaa linnaan, sukulaisiinsa. Näitä vallaspiirejä ei Pietari paljoa tuntenut, koska hänellä oli hyvin harvoin aikaa niissä liikkua, mutta Magdaleena Illeen hän oli tutustunut ja ilokseen huomannut hänet juuri siksi eheäksi ja lujaksi elämäntoveriksi, jonka Mikko tarvitsi rinnalleen. Älykäs nainen oli siinä pihalla heti oivaltanut Pietarin huolet ja lähtenyt tämän kanssa suoraan ajamaan Mikon uudelle asunnolle pappistaloon, välittämättä siitä, että tällaista vierailua pidettiin naiselle sopimattomana. Nyt tiesi Pietari johtaneensa toverinsa hyvään satamaan ja virkkoi kehoittavasti saatellessaan heitä kadulle:
— Eikö totta, nyt on teidän jo syytä ajaa kaupungin pappilaan pyytämään aviokuulutusta. — Onhan Caesar nyt astunut Rubiconin ylitse!
Mikko innostui heti siihen ehdotukseen, se oli hänelle tällä hetkellä kuin lopullinen, ratkaiseva kutsu uuteen elämään.
— Sen teemme, — kenen luo siis ajetaan? uteli hän.
— Jaakko Vennän luo, hänhän on nyt curatus urbis, vastasi Pietari ja lisäsi terävämmin: — Nyt on hänenkin hetkensä tullut kerran henkilökohtaisesti ratkaista, uskaltaako hän avonaisesti nousta paavillisuutta vastaan. Lähetän sakastista Sillankin samalla hänen pappilaansa, — onnea matkallenne!
Sen hän huusi jo poistuvaan saanirekeen, jonka korkeaa etulautaa koristi Ille-suvun vaakuna. Vielä käännähti Mikko taapäin reessä nyökäyttäen ystävälleen iloiset hyvästit. Nuo äsken palttinan karvaiset posket olivat jo ruvenneet punoittamaan, ja silmät säteilivät kirkkaina. Pyry oli tauonnut, jalas juoksi liukkaasti nuorella lumella, ja raitis tuulen viima ajoi elinvoimaa ummehtuneessa kammiossa ohenneisiin veriin. Jalkamiehet, jotka tulivat kulkusvempeleistä rekeä vastaan ja tervehtivät siinä ajavaa vallasväkeä, pysähtyivät tuokioksi katsomaan taakseen ja virkkoivat toisilleen:
— Siinä taisi ajaa luostarin pääpappi…, olipa käsivarsi kuin kihlatun vyötäreillä!
— Se se oli, niin ovat ajat muuttuneet!
Mikko kuuli sen arvostelun ja hoki ilosta kirkastuneessa mielessään: Muuttuneet ovat ajat, mutta näettehän, hyvät ihmiset, kuinka ne ovat muuttuneet luonnollisemmiksi ja terveemmiksi…!
Mutta kadunkulmasta vastaan kääntyvä piippalakki munkki pyörähti reen nähdessään kiireellä takaisin ja katseli sitten pikkutalon portin pielestä noita loittonevia ajajia kiiluva kiukku silmässään.
XIX. KOLMOISHÄÄT.
Pyhän Kolmen Kuninkaan kiltassa vietettiin vuoden 1527 alkaessa loppiaisjuhlaa komeilla kirkollisilla juhlamenoilla. Suuressa, korkeassa juhlatuvassa, jonka seiniä koristivat suojeluspyhimysten kuvat ja jäsenvainajain vaakunakilvet, säteili kirkas valo kattokruunujen lukuisista vahakynttilöistä, ja pitkällä pöydällä, jonka peitti lattialle asti riippuva punainen verka, kulkivat korkeat viinikannut kädestä käteen.
Kolmen kuninkaan veljeskunta oli näet rikas. Sillä oli, jäseniltään vuosien varrella saaminaan lahjoituksina, monta taloa Turussa ja maaseudulla sekä tuottava alttarikuori tuomiokirkossa, ja siihen kuului vain valikoituja, ylhäisiä henkilöitä kirkonmiesten ja aatelisten joukosta. Kilpailua oli Turussa olemassa kahden suuren, elinvoimaisen veljeskunnan, nimittäin tämän nyt juhlivan sekä Pyhän Ursulan veljeskunnan välillä. Viimemainittu, johon kuului paitsi alempaa papistoa etupäässä porvareita ja käsityöläisiä, oli tosin suurempi, mutta Kuninkaiden kilta oli hienompi, ja sen juhlat olivat loisteliaammat.
Varsinainen veljeskunnan vuosikokous, johon ei luonnollisesti laskettu muita kuin nimeltään esillehuudettuja jäseniä ja jossa juhlamessu oli toimitettu ja pyhimysten malja juotu, se oli jo loppiaisaamuna pidetty. Nyt iltajuhlaan olivat jäsenet perheineen ja tuttavineen saapuneet katsomaan niitä näytäntöjä, joita vuosittain kiltan suurtuvassa oli totuttu joulupyhien lopettajaisiksi esittämään ja joilla oli suuri maine, — ken suinkin saattoi, koetti päästä mukaan näihin juhlaesityksiin.
Pitkän pöydän halkaiseman huoneen perälle oli rakennettu lava ja siihen olivat kiltan pappisjäsenet järjestäneet pyhäintaruston mukaisia kuvaelmia kolmen kuninkaan matkasta Jeesus-lasta kumartamaan. Lavan toisessa päässä seisoivat ihmiskunnan eri kansanrotuja esittävät kuninkaat: Vanha Kaspar, joka oli viemässä kultia kuningasten kuninkaalle, oli puettu seemiläisten pitkään mekkoon. Hänen rinnallaan seisoi uljas, nuori Melchior roomalaisen keisarin kiiltävässä puvussa, pyhän savustuksen astiata kädessään kantaen, — hän edusti Jafetin sukua. Viimeisenä, toisten takana, tuli Balthasar, mustaihoinen neekerikuningas; tämä Hamin jälkeläinen toi pyhää voitelusta lahjaksi syntyneelle Kristus-lapselle. Kaikki nämä erämaata vaeltavat tietäjät katselivat tuikeasti lavan toisessa päässä olevaa, kynttilän valaisemaa suurta tähteä, jota vilkutti valkopukuinen munkki. Ja tähden takana lauloi yhtä valkoisten enkelien — teinipoikain — kuoro pitkää, latinalaista joululaulua, kuninkaiden ja yleisön sitä hartaasti kuunnellessa.
Virsien välillä muistivat vieraat sentään maljojaankin, ja kun säkeistöjä seurasi yhä useampia, virisi pöydän ympärillä keskustelu päivän juoksevista asioista, ensin kuiskaamalla, sitten äänekkäämmin. Lähinnä lavaa istui pöydän luona ryhmä Suomen ylimyksiä naisineen. Nämä maaylimykset, joilla oli suuret tilukset ja läänitykset eri osissa Suomea, omistivat myöskin kaupunkitaloja Turussa, jonne he usein joulun jälkeen saapuivat asekatselmuksiin ja huvittelemaan. Tässä seurassa, jossa oli Flemingejä, Horneja, Tavasteja ja Leijoneja, koski keskustelu, niinkuin kaikissa muissakin, päivän merkkitapausta.
— Olitteko aamumessussa sitä kuulemassa?
— Olimme…, emme uskoneet korviamme: Aatelisneitonen ja munkki aviokuulutukseen!
Tuomiokirkossa oli näet tänään kaupungin kirkkoherra, mestari Jaakko, lukenut tavanmukaisten kuulutusten joukossa kahden hengenmiehen aviokuulutukset. Kirkontäyteinen yleisö oli ällistynyt. Tuomiokirkon papit olivat kauhistuneet, — mistään muusta ei nyt puhuttukaan! Mestari Sillan, hiljaisen talonpoikaispapin aviojutusta kuitenkin vähemmin välitettiin, mutta Karpalaisen ja neiti Illen liittoa moitittiin ankarasti. Nekin aateliset, joita se juttu ei erityisesti puistattanut, katsoivat asiakseen tässä talossa säälittä tuomita tuon rohkean neitosen.
— Eihän hän todellisuudessa joudu jalkavaimoa parempaan asemaan, virkkoi inholla Erik Flemingin nahkareunaiseen laahuspukuun puettu komea rouva, joka oli Yläneen Illein läheinen perhetuttava. — Magdaleena Hannuntytär Ille — ajatelkaa toki! Sen nyt vielä voi ymmärtää, että joku Elsa Kaukalontytär Puolalanmäeltä mieluummin antaa vihkiä itsensä pappiin, kuin muuten elää hänen kanssaan, — jos se nyt kerran käy.
— Kukapa olisi sitä kesällä uskonut, kun Magdaleena priorin kanssa seurusteli, säesti Hebla-rouvan sisar, Krister Hornin leski. — Ruotsista hän kai viime keväänä toi mukanaan näitä hulluja tuumia.
— Niin, Ruotsissa ovat jo monet papit ottaneet aviovaimon senjälkeen kuin mestari Olavi siellä teki alun, totesi Lepaan herra, joka syksyllä oli käynyt Tukholmassa. — Ja täällähän meillä on Särkilahtemme, aatelisverta hänkin…
— Hänen puuhiaan tämä tietysti onkin, moitiskeli Hebla-rouva. — Hän ryntää ja repii, saarnaa ja hosuu, ja nauttii siinä vielä kuninkaan kannatusta. Koulun hän on mullistanut, luostari on nyt ilman päämiestä…
— Ja kirkko köyhtyy, se tuskin enää jaksaa suorittaa siltä aikoinaan lunastetut sielumessut, valitti Lepaan herra.
Erik Fleming oikaisi jalkansa pöydän alle, potkien syrjään kannuksiinsa sotkeutuvaa pöytäverkaa, ja puhui varmalla, itsetietoisella äänellä:
— En sano mitään pappien naimisesta, naikoot salaa tai julki kuinka paljon tahtovat. Ja saarnatkoon Pietari Särkilahti munkkien saastaista elämää vastaan, siihen hänellä voi olla syytäkin. Mutta tämä liike on arveluttava siksi, että siitä syöpyy alempaan kansaan kieroja käsityksiä. Kaikki ovat muka yhdenarvoiset, rikkailla ei saa olla sen enempiä etuja kuin köyhillä…, piispalla ei pidä olla mitään ulkonaista valtaa, — kaiketi ei kohta suurmiehilläkään! Oletteko huomanneet, kuinka pikkuporvarit jo ovat kirkossa tunkeilevia; pian kai käyvät talonpojatkin uppiniskaisiksi.
— Sellaista liikettä ymmärtää Kustaa-kuningas kylläkin käyttää hyväkseen, tuskaili Lepaan herra. — Saattepa nähdä, hän kerää uuden opin nimessä käsiinsä valtaa yhä enemmän.
Mutta Ivar Fleming, joka pitkiä viiksiään venytellen istui toisia vastapäätä, hymähti veljelleen hiukan veitikkamaisesti, virkkaen:
— Saattaa tuosta uudesta liikkeestä sentään olla toisissa tapauksissa hyötyäkin. Olethan sinäkin, Erik, jo peruuttanut itsellesi pari äitivainajamme Naantalin luostarille lahjoittamaa maatilaa.
— Totta sekin, etkä siitä liikkeestä ole köyhtynyt sinäkään, vastasi Erik veljelleen samassa äänilajissa. — Sisaremme abbedissa on sinusta haikeasti valittanut.
— Lisää tulee vielä, uhmaili Ivar. — Sehän tässä kuninkaan suosimassa liikkeessä onkin ainoaa järkevää: miksi pitäisi vapaamiesten tilojen keräytyä ja jäädä luostareille!
— Siten ehkä Särkilahden puuha ei lopuksi olekaan niin vaarallinen, virkkoi Hornin leski hiukan pisteliäästi.
— Onhan silläkin puolensa, myönsi Erik, — mutta ei se minua miellytä. Tämä puhdistettu oppi on vailla kaikkea loistoa — varmasti minä pidän vanhan, tuhman, mutta kaikilla paavillisella menoilla koreilevan kotikappalaiseni kuolemaani asti!
Virsi oli sillävälin vihdoin loppunut, kuninkaat olivat lähteneet lavalta lepäämään, ja kiltankannu kierteli entistä tiheämpään. Pöytäkunnan huomio kiintyi pian siihen pöydän keskiosaan, jossa vaalipiispa Erik Sveninpoika istui prelaattiensa ympäröimänä ja jossa nyt oli syntynyt vilkasta liikettä ja kuisketta. Jaakko Vennä oli äsken tullut pienen porvariseurueen kanssa kiltaan, ja tämä tapaus näkyi kirkonmiehet tehneen levottomiksi. Ei senvuoksi, että Jaakko yleensä oli saapunut tähän korkeakatooliseen kiltaan, sillä hän liikkui aina siellä, missä viini vuoti ja ihmisiä oli koolla, vaan siksi, että hän oli saapunut sinne juuri tänään, ikäänkuin uhmaten kirkossa äsken lukemainsa aviokuulutusten jälkeen. Hän istui siellä nyt viinimaljaa kallistellen ja tarinoiden niinkuin ei mitään kirkonhäväistystä olisikaan hänen toimestaan samana päivänä tapahtunut.
Piispa Erik Sveninpoika nousi paikaltaan pöydän äärestä ja käveli Hannus-mestarin kanssa sipsuttaen juhlatuvan sivussa olevaan pienempään kiltanhuoneeseen. Tuokion kuluttua seurasivat heitä sinne toisetkin prelaatit.
— Saadaanpa nähdä, eikö vedetä Jaakko-maisteri nyt verekseltään tilille kuulutuksestaan, kuiskasi Hebla-rouva aatelisten pöydässä.
— Ripityksen tuo tarvitseekin, myönsi Iivar-herra. — Hän on muuten iloinen mies, mutta Särkilahti hänet nyt lie hullauttanut…
Aivan oikein, hetken kuluttua saapui sivuhuoneesta eräs nuorempia kanunkeja kutsumaan Vennää piispan puheille.
Jaakko maisteri oli sellaista kutsua odottanutkin. Varsin uhmatakseen hän todella oli tänään kuninkaitten kiltaan saapunut — hän tahtoi nyt vuorostaan hänkin olla turkulaisten puheenaiheena. Näihin asti oli hän, vaikka kuuluikin luterilaisen lahkon miehiin, usein horjahdellut, soudellut ja huovannut pappispiireissä kärjistyneiden ryhmäin välillä. Mutta sinä päivänä, jolloin Mikael Karpalainen saapui häneltä pyytämään aviokuulutusta, oli hän ymmärtänyt arpansa heitetyksi. Ensi kerran oli hänen nyt henkilökohtaisesti esiinnyttävä paavia ja kotoisia kirkonesimiehiä vastaan, — ja ennen pitkää hän tunsi itsensä tässä asemassa sankariksi. Siksipä häntä miellytti juuri tänään julkisesti näyttäytyä katoolisten kiltoissa, ikäänkuin ääneensä julistaakseen: Niin, minä juuri sen tein, panin papit kuulutukseen, enkä sitä yhtään kadu…
Varmana ja hätäilemättä astui hän, varpaillaan keikkuen, mutta samalla tarkaten pöytäkunnan huomiota, kutsujan edellä kiitän pikkutupaan. Tämä huone oli varattu kiltanpappeja varten, kun he valmistautuivat juhlajumalanpalveluksiin, ja siellä myös pidettiin ne suljetut kiltankokoukset, joissa päätettiin avustuksista hätääntyneille jäsenille ja toimitettiin äänestykset, — sitä varten oli pöydällä maljakko täynnä mustia ja valkoisia luupalloja.
Kärsivä ilme kasvoillaan, niinkuin aina, milloin hänen oli ryhdyttävä johonkin ankarampaan toimenpiteeseen, tervehti siellä Erik Sveninpoika kutsuttua kanunkia, kertoen käskeneensä Jaakon suljettuun, toverilliseen neuvotteluun.
— Luotimme teihin, maisteri, luovuttaessamme teille kaupungin alttarin, puhui hän nuhtelevasti. — Nyt emme teitä ymmärrä: Kapitulin kanssa neuvottelematta julistitte tänään tuomiokirkossa aviokuulutuksen, joka sotii kanoonista lakia vastaan ja myrkyttää pyhän säätymme.
Jaakon ääni paisui melkein juhlalliseksi, kun hän vastasi:
— On asioita, joista ihmisen ja papin täytyy tehdä päätöksensä yksin, muiden kanssa neuvottelematta, vastatakseen niistä myös yksin.
— Ette voi tuosta teostanne vastata. Asian menon ja vaikuttimet ymmärrämme kyllä: Pietari Särkilahti pitää asunnossaan naisen, jota hän sanoo vaimokseen…
— En ole neuvotellut Särkilahdenkaan kanssa, tokaisi Jaakko aivan ylpeästi.
Hämmästyneinä katsoivat pöydän ympärillä istuvat prelaatit toisiaan: Tätä Jaakkoa he eivät tunteneet. He tunsivat kaikki suulaan remuilijan, mutta mistä oli hänessä kotoisin tuo outo vakaumuksen sävy? Ankarampana kuin piispa kävi nyt esimiehyydestään arka tuomiorovasti puhuttelemaan kutsuttua kanunkia:
— Erehdyt, Jaakko Vennä, virkavallastasi. Kaupunginpappina on kyllä tehtäväsi lukea paikalliset kuulutukset, mutta kapituli voi toki muuttaa tai purkaakin toimenpiteesi. Ja koska tieten, taiten olet virheen tehnyt, olet luonnollisesti joutunut rangaistuksenalaiseksi.
— Olen valmis kestämään seuraamukset… Hannus oivalsi Jaakon varmuuden perustuvan siihen tietoon, että kuningas äsken oli Ruotsissa torjunut kapitulien toimenpiteet naimisiin menneitä pappeja vastaan. Mutta Hannus ei tahtonut tietää siitä mitään, jatkoi vain kylmästi ja värähtämättömin kasvoin:
— Tunnemme aseman ja valtammekin. Itse voit vielä korjata erehdyksesi. Yhden kerran kuuluttaminen ei merkitse mitään. Kirkolla on toki keinoja valvoakseen, ettei tämänpäiväinen uskonnonpilkka uudistu. Saat valita joko virkasi taikka yrityksen jatkaa uhmailuasi.
Jaakko muisteli kannukumppaniaan, vihkipiispaa, — hänkö ryhtyisi erottamaan pappeja viroistaan tällaisesta syystä! Ei, jos ukko nyt olisi ollut saapuvilla kiltassa, olisi hän varmaankin jo heti kauhulla kieltänyt kapitulilta sen avun. Rauhallisena kuunteli Jaakko senvuoksi Hannuksen ankaraa puhetta, jota mestari Gasparus vielä kävi tiukentamaan, kysyen:
— Aikoisitko todella vielä ensi pyhänä uudistaa saman ilvekuulutuksesi?
Sydämessään nautti Jaakko saadessaan vastata tähän odottamaansa kysymykseen vakavantyyneenä:
— En.
Prelaateista huoahtivat jo toiset helpotuksella: Onneksipa oli toki tuo heikko elostaja joutunut heitä vastaan, — hän on kai jo säikähtänyt! Mutta Hannus vainusi sentään Jaakon rauhallisuudesta jotakin juonta ja kysyi:
— Vai aiotko luovuttaa virkavuorosi jollekin toiselle…, ehkä
Särkilahdelle?
— Niin, luultavasti hänelle.
— Mutta tiennethän, että luovuttaaksesi tuolisi toiselle pitää sinulla olla siihen joku pätevä syy, varoitti Hannus jo kuumeten ajatellessaan, että nyt taas jouduttaisiin tekemisiin tuon taipumattoman ryntääjän kanssa.
— Niin onkin, vastasi Jaakko aina yhtä tyynenä.
— Mikä syy — saammeko sen tietää?
— Saatte… Ensi sunnuntaina kuulutetaan minutkin avioliittoon, — en voi sitä itse tehdä!
Syntyi hetken äänettömyys. Hölmistyneet prelaatit eivät heti saaneet sanaa suustaan, ja Jaakko, joka tämän kaiken ennakolta oli laskenut, nautti vaieten tuosta ällistyksestä, — sitäpä varten hän juuri oli kiltaan tullutkin!
Todella oli hänkin päättänyt mennä avioliittoon, ja juuri tänään messun jälkeen oli hän sen päätöksensä saanut solmuun. Sen vaikuttimista ei hän kuitenkaan ruvennut puhumaan, aavistaen, että ne ehkä eivät olisi tuntuneet yhtä hämmästyttäviltä. Jaakko-parka kitui näet velkakuorman alla, joka sedänperintöjen ja Uudenkuorin tulojen hukkaanmentyä oli käynyt entistä raskaammaksi; saamamiehet ahdistivat, hän oli pääsemättömissä. Silloin Mikon ja Sillan aviohommat avasivat hänen aivoihinsa uuden väylän: — Koska minun kerran on astuttava ratkaiseva askel, miksi en astuisi samalla kahta — niin hän mietti, — miksi en menisi itsekin naimisiin! Morsian oli tiedossa, rikas porvarinleski, jolla oli talo Jokikadulla, toinen Piikkiössä, kauniita kaalimaita Mätäjärvellä ja raskaita hopeakannuja tupansa seinälaudalla. Usein oli Vennä iltoja istunut Gertrud Karvataskun tuvassa, — tuo topakka leski oli vielä verevä ja ripeä nainen, jonka silmät iloisesti hymyilivät ja joka osasi keittää mainion mausteviinin. Hänelle oli Jaakko puhunut mielessään virinneestä tuumasta, ja käytännöllinen leski oli heti suostunut, — koska sellainen naiminen nyt kerran muiltakin käy.
Jaakko oli vain tahtonut ensiksi nähdä, minkä myryn Mikon ja Sillan aviokuulutus herättäisi, — tänään oli hän arvostellut sen löylyn kestävänsä. Päätös oli tehty, ja juuri Gertrud Karvataskun matkassa oli hän äsken saapunut kuninkaiden kiltaan. Melkein säteilevänä seisoi hän nyt lamaanlyötyjen prelaattien edessä, joiden piiristä vasta kotvan kuluttua rupesi kuulumaan huudahduksia: 364
— Tämä on jo saatanan ilvettä, ei yksin mestari Pietarin!
— Kolme pappia jo, — se on estettävä!
Tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika nousi seinärahilta ja käveli harmajana ja uhkaavin elein edestakaisin. Mutta vaalipiispa, jonka pienet, kurttuiset kasvot olivat vetäytyneet yhä syvempiin poimuihin, koetti, prelaattien yhteistä suuttumusta tulkitakseen, terästää äänensä mahdollisimman kylmäksi ja tylyksi, lausuessaan uhmaajalle:
— Menkää, Jaakko Vennä, naistenne luo, kirkko on kadottanut teidät puhtaiden pappiensa joukosta!
Jaakko kumarsi ja lähti, voitonvarma hymy punakoilla kasvoillaan. Häntä huvitti koko tämä kohtaus eikä vähimmin piispan viimeinen puhe puhtaudesta. Sillä hän ei tiennyt olleensa emännöitsijöitä vaihdellessaan sen puhtaampi kuin Gertrud Karvataskun tulevassa, tukevassa hoidossa. Mutta ennen kaikkea häntä huvitti ajatus saada vielä samana iltana kertoa Ursulan kiltassa tuttavilleen prelaattien sanattomasta hämmästyksestä ja omasta taitavansukkelasta esiintymisestään heidän edessään…
Kiltan pikkutupaan jääneillä prelaateilla oli kaikilla ankara, päättävä ilme kasvoillaan. — Nyt, jos koskaan! niin tuntuivat nuo kasvot jo sanoja puhumatta lausuvan toisilleen. Myrkky leviää, saastuttaen yhä uusia aineksia, ja he, katooliset prelaatit, joutuvat pian syrjään ja häpeään, elleivät vihdoinkin pane vaikkapa omalla vastuullaan sulkuja kerettiläisyydelle…
— Vielähän me toki istumme ohjaksissa, sähähti tuokion kuluttua tuomiorovasti.
— Liian pehmeitä olemmekin näihin asti olleet, säesti Gasparus, joka aina tahtoi esiintyä muita jyrkempänä. — Miksei kukaan kirkossa tänään esiintynyt sitä jumalatonta julistusta vastaan, nuhteli hän, huomaamatta, että se nuhde kohdistui häneen itseensäkin.
— Vaikea on ryhtyä kirkossa väittelemään oppimattoman kansan edessä. Kirkon kurin olisi muuten pitänyt pitkin aikaa olla lujemman. — Näin virkkoi muuten sävyisä arkkipresbyteri Arvid Lille, kohdistaen siten moitteensa piispaan, jota toistenkin katseet näyttivät syyttävän syntipukiksi. Erik Sveninpoika huomasi sen ja huoahti raskaasti:
— Tunnustan kernaasti, että voimaa on meiltä puuttunut. Asemamme onkin tukala: paavi ei meitä tue, kuningas kannattaa vastustajiamme!
— Opin asioissa on edesvastuu meillä, virkkoi Hannus kylmästi. — Mutta mitä on näihin asti laiminlyöty, se on nyt korjattava. Aikaa vielä on, joskin jo on yhdestoista hetki käsissä.
— Nyt on meidän esiinnyttävä, myönsi piispa, — loukkaus kirkkoa vastaan on torjuttava! Minua syytätte, ystävät, toimettomuudesta: olitte odottaneet suurempaa lujuutta piispa Braskin edustajalta. Syytöstänne en kiellä, enhän ole taistelujen mies, vaan kärsin niistä. Mutta nyt tahdon koettaa kamppailla — olen seisova tai kaatuva!
Piispa-vanhus, jolle nuo itsesyytökset olivat kovin raskaat, veti hetkisen henkeä, ikäänkuin saadakseen sanoihinsa sitä suuremman voiman, ja jatkoi sitten:
— Joko estän näiden pappien avioliiton, taikka luovun esimiehyydestäni, — en hiipastani, sillä sitähän minulla ei ole.
Tämä lupaus teki prelaatteihin syvän vaikutuksen. Mestari Gasparus, jolla oli taipumus ilmaista tunteitaan suurin liikkein, lankesi polvilleen pienen piispan eteen, suuteli hänen lievettään ja lausui liikutetuin mielin:
— Kiitämme sinua, isä, ja luotamme sinuun, niinkuin sen olemme aina tehneet!
— Ja autamme sinua vaikeassa taistelussasi, lisäsi Lille, katuen jo äskeistä soimaustaan.
Yksinpä kylmä tuomiorovastikin tarttui omasta lujasta päätöksestään ja toisten prelaattien heltymisestä vallan järkkyneen Erik Sveninpojan käteen, puristi sitä ja puhui:
— Sydämesi vilpittömyyden tunsimme aina ja tiesimme tahtosi terästyvän silloin, kun kirkkoa uhkaava häväistys menee yli rajojensa. Nyt ollaan rajalla, ja sinä seisot nyt miehenä ja piispana edessämme.
Mutta piispan ääni soi taas heikompana, kun hän nyt miltei rukoillen virkkoi:
— Koetan täyttää luottamuksenne. Mutta teidän täytyy kaikkien auttaa minua. Tiedän, että yksin en kestä…
— Yhdessä seisomme lohikäärmettä vastaan, ja siltä on katkeava pää, vakuutti Gasparus juhlallisesti. — Tänään kuulutetut avioliitot raukeavat, siitä me pidämme huolen!
Piispa-vanhus rupesi rauhoittumaan. Mutta hiukan epäkäytännöllinen dekanus puhui huolestuneena:
— Se on velvollisuutemme. Mutta miten, mistä aloitamme?
— Keinot me kyllä keksimme, valta on toki vielä meillä, vastasi Hannus, jonka aivot jo työskentelivät suunnitelmia rakentaen. — Emme vielä osaa sanoa, mitä tietä kuljemme, mutta kun lujina toimimme, pääsemme varmasti perille. Silloin kansakin taas rupeaa meihin luottamaan.
— Ja voitto on oleva meidän, kiitos juuri kerettiläisten uhman, intoili Gasparus.
— Voitto on oleva kirkon, oikaisi vaalipiispa nöyrästi. — Ja tämä kaukainen Suomen hiippakunta on taas löydettävä paavin alttiina lapsena, siitä on meidän yhdessä vastattava…
Kiltan suuressa tuvassa esitettiin prelaattien sinne palatessa juuri legendan viimeistä kohtausta, jossa nuo kolme erirotuista kuningasta kumarsivat Kristus-lasta. Neitsyt Maaria — eräs nuori pappi — istui valtaistuimella taivaskatoksen alla, pitkälaahustisessa, kuninkaallisessa puvussa, hohtopanta otsallaan. Ja lapsi-nukke lepäili hänen sylissään, paljas jalka eteenpäin ojennettuna. Vuorotellen kulkivat kuninkaat, Kaspar, Melchior ja musta Balthasar, hänen eteensä, kumarsivat, polvistuivat ja suutelivat alastonta jalkaa, jättäen sitten kukin lahjansa lapsen eteen. Ja enkelien kuoro veteli venytetysti, jopa hiukan unisesti, — teinipojat olivat iltaunisia — viimeistä latinaista virttään.
Vakavina ja juhlallisina istahtivat hengenmiehet taas paikoilleen, katsellen loppiaisnäytelmän loppumista. Remuavaksi oli käynyt keskustelu suurtuvassa, sillä kiltankannuja oli usein täytetty, mutta piispan ja hänen prelaattiensa ankara mieliala taltutti hetkeksi äänten iloisen porinan. Niinhyvin aateliset kuin porvarit, jotka istuivat pitkän pöydän eri päissä, käsittivät, että jotakin ratkaisevaa oli nyt hengenmiesten neuvottelussa päätetty, sillä aivan erikoista tarmoa ja varmuutta kuvastui heidän sileiksiajetuilta kasvoiltaan. Päät kumartuivat vastakkain, ja hiljaisena lähti suuressa pöytäkunnassa kulkemaan kuiske, että uusi, tuima kirkollinen taistelu, entisiä tuimempi, on taas pian alkava Suomen Turussa.
* * * * *
Tuosta tulossa olevasta taistelusta puhuttiin yhä seuraavina viikkoina enemmän kuin mistään muusta. Nämä talviset viikot olivat Turussa aina vilkkaan toiminnan viikkoja, koska silloin ensiksi varustauduttiin suurille Heikinmarkkinoille ja sitten pidettiin näitä pitkiä markkinoita. Tehtiin kauppoja, kestittiin ja petkutettiin maalaisvieraita, joita yhtenään tuli ja meni. Mutta vaikka porvarien huomio siten keskittyikin etupäässä aineellisiin humuihin, muistivat he luukkupuodeissaan ja työpajoissaan usein toisiltaan kysyä:
— Mitä luulette, pääsevätkö nuo naimahaluiset papit kristilliseen avioliittoon?
— Se riippuu siitä, kestääkö paavillisten rintama. Mestari Gasparus kuuluu vannoneen, että tenä tulee vielä viime hetkellä!
— Mutta ensi pyhäksi ovat kuitenkin häät määrätyt ja vieraat kutsutut tuomiokirkkoon.
— Siihen messuun sitä on mentävä, siihen on Hannuskin varustautunut!
Toimessa olivat prelaatit olleetkin. Tiheään oli kapitulissa kokouksia pidetty ja talvimyrskyjen läpi oli pikaviesti lähetetty Ruotsiin pyytämään Upsalan arkkihiippakunnan katoolisilta kirkonmiehiltä kiireellisiä neuvoja. Vihaisesti olivat säkkimunkit saarnanneet pyhän Henrikin juhlilla kerettiläisten saastaisia vehkeitä vastaan. Mutta kolmena pyhänä peräkkäin oli kuitenkin tuo huomiotaherättävä aviokuulutus kaikunut kaupunginalttarin saarnatuolista kenenkään sitä estämättä, ja avioon aikovat papit olivat iloisina liikkuneet ihmisvilinässä, kertoen kaikille tuttavilleen, että vihkiäiset toimitetaan ensimäisenä sunnuntaina Heikinmessun jälkeen.
Tämä sunnuntai oli lauha, tyyni talvipäivä, jolloin jo ilmassa ensi kerran lemahti hiukkasen kevättä. Kaupunkilaiset liikkuivat pyhäpukimissa koviksi poljetuilla kaduilla maalaistuttaviensa kanssa, ja joella ajelivat teinipojat kilpaa kotikulmalaistensa hevosilla. Monen talon pihalla oli näet vielä maalaiskuormia markkinain jäljiltä, sillä varsinkin pitkämatkaiset viipyivät vielä Turussa virallisten markkinain päätyttyäkin toimittamassa kaukaisten kyläkuntainsa monia kaupunkiasioita.
Pyhän Lauritsan pappilan pihallakin seisoi tänä aamuna muutamia turkkivöisiä talonpoikia korkeiden kuormainsa ääressä. He olivat päässeet pappilaan majamiehiksi syystä, että Lauritsan kirkkoherra oli heidän pitäjänsä, Sysimäen, poikia ja että tämän veljiäkin yksi nyt oli mukana Heikinmarkkinoilla. Vasta täällä perillä olivat salolaiset kuulleet, että heidän isäntänsä, Sillantaipaleen Pietari-maisteri, joka oli niin korkeassa kirkollisessa virassa, oli aikeessa mennä naimisiin, ja he olivat ihmeissään katselleet, miten tähän pappilaan nyt tehtiin tilaa tuotavalle emännälle. Kaupungilla liikkuessaan olivat he kuulleet niin kummia juttuja uskonriidoista ja kirkollisista rettelöistä, että he olivat olleet joutua aivan ymmälle. Mutta he olivat kuitenkin päättäneet jäädä vihkiäisten yli Turkuun. He olivat lopultakin luottaneet enemmän oman pitäjänsä poikaan, jonka he tiesivät tasaiseksi ja varmaksi mieheksi. Jos hän on harkinnut oikeaksi mennä pappina naimisiin, niin mahtaa se sitten ollakin oikein!
Pihalla odottivat he nyt juuri itseään maisteria, joka oli kutsunut veljensä kumppaleineen hakemaan morsianta vihille.
— Isoja häitä ei morsiamen kodissa vietetäkään, kertoi velimies. —
Mutta messun jälkeen juodaan täällä pappilassa tupaantulokannu.
— Näkyy siis olleen perätöntä puhetta se, mitä turulla kerrottiin, ettei muka vihkimessusta tulisikaan mitään, lausui toinen, ilvesturkkinen matkamies, kiinnittäessään kuormaköysiä.
— Juttuja ne ovat, vakuutti Sillan veli. — Johan ne tiesivät sellaistakin, että kirkossa muka tulisi tappelu!
— Ihmiset juoruavat täällä niin paljon, — kukapa nyt kirkossa tappelisi! murahti kolmas kuormamies, kierien uumenilleen helakkaa, pitkää, punavalkoista villavyötään.
— Tosiaankin, ihmiset ovat täällä paljon leuhkempia kuin siellä sydänmaalla, totesi ilvesturkki.
Tämän keskustelun aikana oli uuteen kanunkiviittaan pukeutunut Silta astunut pappilastaan pihalle, ja salonmiehen viimeiset sanat kuultuaan virkkoi hän tuttavallisesti:
— Niinkö tuntuu sinusta, — ehkä se totta onkin! Monestipa on minunkin mieleni palanut sinne kotikulmalle, rauhallisempiin oloihin!
— Palaa sinne vieläkin, kehoitteli hänen veljensä. — Varsa-Tuomas on jo juonut itsensä höperöksi, — me ei kirkossa tapella eikä sinua haukuta kerettiläiseksi!
Silta kiintyi siihen veljensä ehdotukseen kuin vanhaan, tuttavaan mielikuvaan:
— Usein ajelisin Vahvajärven salollekin isävanhuksen ja kotiperheeni luo…, siellä olisi tosiaankin rauhan paikka! — Mutta ei, veljeni, en minä sinne pääse, olen jo tässä keossa liiaksi kiinni!
Näin tarinoiden laskeutui Silta maalaistuttavineen Pyhän Lauritsan anetalosta kirkon ohi joelle ja talvitietä myöten suoraan jään yli Aningaisten puolelle, jossa he nousivat Puolalanmäelle. Hän opasti vieraansa siihen Kaukalonpojan pieneen mökkiin, missä hän vuosikausia oli melkein joka päivä käynyt, usein levottomana ja epäillen, mutta viime syksystä asti rohkeana, pystypäisenä ja varmana. Pulmansa kerran ratkaistuaan oli hän ihmetellyt, että se ollenkaan oli hänestä tuntunut vaikealta. Tuo pahasuinen tätikin oli uuteen ratkaisuun heti tyytynyt, kunhan mestari vain korjasi tytön hoitoonsa, ja hänen oma pieni oppimaton holhokkinsa oli papin morsiamena säteillyt iloa ja onnea. Eihän hän käsittänyt, että hänkin oli osaltaan mukana muuttamassa vanhoja kirkollisia tapoja. Syrjäisten ivat eivät häneen asti ulottuneet; hänellä oli maailmassa vain yksi hyvä ystävä ja suojelija, joka hänet nyt otti luokseen ja omakseen, — muusta hän ei välittänyt.
Muutamia Puolalanmäen köyhiä mökkiläisiä oli kokoontunut matalaan majaan, missä sieväksi puettu, hunnutettu ja kruunupäinen morsian jo odotti papillista sulhoaan, ja olipa siellä sentään leivottu rasvainen vehnäskukko ja makeita mesileipiä vieraille oluttilkan ohessa pureskeltavaksi. Silta ajatteli hymähtäen, että toisin ovat kai häät varustetut Mikolle ja Jaakolle, joiden morsiustaloissa varmaankin on paljon paistettu ja paremmat tynnyrit lyöty auki. Mutta kädettä ei mahtunut hänen mieleensä, sillä sanomattomasti hän iloitsi siitä, että hän nyt saa selväksi elämänsä sotkuisen vyyhden ja tekee onnelliseksi pienen suojattinsa.
Kun päivä läheni puolta, lähti koruton morsiussaattue taivaltamaan alas Puolalanmäeltä tuomiokirkkoon päin. Sillankorvassa odotti sitä jo Pietari Särkilahti sekä joukko nuorempia pappeja ja pikkuporvarituttavia.
— Kuuluuko uutisia, saadaanko vihkiminen toimitetuksi? kysyi Silta hätäilemättä tervehtien vanhaa ystäväänsä, joka oli ottanut huolekseen tämän kirkollisen tehtävän.
— Saadaan, veli, vastasi Pietari reippaasti. — Minulle saapui kyllä aamulla Erik Sveninpojalta viesti, että en muka saa tuoda teitä tuomiokirkkoon, mutta sinnepä nyt kuitenkin kävellään.
— Ehkä olisi ollut parempi mennä Pyhään Maariaan…, epäili Silta vieläkin.
— Ei olisi ollut parempi…, astu eteenpäin vain!
Raatihuoneen kulmasta saapui jo samalla toinen luostarikorttelista tuleva hääsaattue, ei paljoakaan suurempi Sillan matkuetta, mutta paljon hienompi asultaan: se oli Mikael Karpalaisen hääjoukko, joka laskeusi Yläneen Illein kaupunkitalosta. Vaakunanväriset aatelispalvelijat määräsivät tahdin tämän saattueen edessä, jossa tasaisin askelin astui töyhtölakkisia ylimyksiä ja heidän rouviaan ruskeissa tai tuhanharmaissa, nahkasilla vuoratuissa vaipoissa. Se oikaisi torin yli Kirkkokadulle, ja Sillan seurue jättäysi kulkemaan kappaleen matkaa sen jäljessä. Mutta kun jouduttiin lähelle Kirkkokadun toista päätä, liittyi pyhän Annan suuren anetalon kulmauksessa kolmas kulkue yhteiseen seurueeseen. Se oli suurin ja sankin, sillä se tuli Jokikadulta Gertrud Karvataskun vauraasta talosta, jonne paljon vieraita oli kutsuttu ja jossa vihkimisajaksi keskeytetyt kestit olivat ylellisimmät. Jaakko Vennä asteli siinä punakkana pullean morsiamensa rinnalla, puhalteli lämpimissään ja kertoi kovalla äänellä katuvansa, että oli jättänyt huilunsoittajat häätaloon. Olisivathan ne tässä joutaneet puhaltamaan hääväen ratoksi, — tämä kaikki tuntui hänestä muutenkin niin hullulta ja hupaisalta…
Kadut ja kujat olivat odottavaa kansaa tulvillaan; miehet seisoivat siinä vakavina pörröisissä karvalakeissa ja lammasnahkaturkeissa, naisilla oli päässään umpinaiset myssyt, joihin leikatusta lävestä vilkkuivat uteliaat kasvot. Pian oli hääsaattueen, jossa näkyi kolme morsiuskruunua, vaikea raivata itselleen tietä kirkon portille, missä vihittäväin oli tavan mukaan odotettava päivämessun päättymistä.
— Mutta messu on jo päättynyt, tiesi joku kertoa siinä tungoksessa.
— Päättynytkö jo? ihmettelivät toiset. — Se on niinollen lopetettu tavallista aikaisemmin.
— Siispä vain sisään kirkkoon, kiirehti Jaakko-maisteri, jonka mieli paloi takaisin pitoihin, ja vaakunapukuiset palvelijat riensivät aatelismorsiamelle avaamaan ovea. He nykäisivät kerran, toisen…
— Se on kiinni!
— Kirkonoviko?
— Sitäpä ei ole ennen nähty! — Näin huudahtivat ovelle ehtineet.
Turkulaisten oli tätä vaikea ymmärtää. He olivat tottuneet löytämään kirkkonsa ovet aina auki varhaisesta aamusta yömessuun asti; mihin aikaan päivästä tahansa olivat he päässeet tuomiokirkkoon rukoilemaan taikka levähtämään… Yksi ja toinen porvareista ja aatelisista kävi vielä varalta nykäisemässä raskasta, raudoitettua ovea, — ei se hievahtanutkaan! Se oli lukittu varhain lopetetun päivämessun jälkeen, josta väki oli kiirehtinyt hääseurueita vastaan.
Yhä sankemmat parvet keräytyivät kirkon portaille, niiden edustalle ja hautuumaalle. Taemmas jääneet tunkivat toisia eteenpäin, ja huudahduksia kuului:
— Miksei mennä sisään? Ovet auki!
— Kuka siellä pidättelee…?
Mutta hääseurueessa kulkeneet papit olivat jo heti oivaltaneet, mistä tämä sulku johtui, ja heidän piiristään levisi tieto siitä yhä laajemmalle odottavaan väkijoukkoonkin. Tämän ovat siis nyt paavilliset prelaatit keksineet, huomattuaan mahdottomaksi kieltää kuulutukset; tähän outoon keinoon ovat he siis turvautuneet, estääkseen pappien aviovihkimisen tapahtumasta kirkossa, jossa se, ollakseen pätevä, oli toimitettava. Samalla ovat he kai tahtoneet näin mahdollisimman havainnollisesti osoittaa kansalle kirkon syvää suuttumusta niitä pappeja kohtaan, jotka yrittivät särkeä katoolisten käsitteiden perusteita, — sen nyt käsittivät oven taa jääneet. Ja he käsittivät prelaattien näin saattavan saavuttaakin tarkoituksensa. Ennen pitkää rupesikin väkijoukosta, jossa oli paljon munkkeja ja muita opinpuhdistuksen vastustajia, tirskahtamaan ivanaurua ja singahtamaan karkeita pilkkasanoja.
— Toimitetaan siis vihkiminen tässä kirkon rappusilla, virkkoi tuskastuneena Jaakko Vennä, jota jo aseman nolous rupesi kiusaamaan. — Jos kerran kirkko voidaan kansalta sulkea, niin voidaan kai kirkolliset toimitukset suorittaa taivasalla!
— Niin, onhan Jumala todistajanamme tässäkin, säesti jo Siltakin ymmälle joutuneena.
Mutta Pietari Särkilahti, joka kalpeana ja väräjävin kasvonjänterin seisoi kirkon kiviaitaan nojautuneena, vastasi verkalleen:
— On kyllä. Mutta ei ryhdytä, veljet, siihen keinoon, — meidän täytyy päästä kirkkoon!
— Avaapas sitten tuo ovi, kiivaili Jaakko.
— Sen täytyy aueta…
Lähinnä seisovat häävieraat katsahtivat kummissaan tuota kalpeaa, laihaa miestä, jonka äänestä soi noin lujaa varmuutta, ja he jäivät ikäänkuin luottamuksella odottamaan oven aukenemista. He edustivat siinä erilaisia kansanaineksia ja säätyluokkia, mutta tässä heidät yhdisti toisiinsa eräänlainen myötävastuuntunne; vaistomaisesti he käsittivät, että se taistelu, johon he nyt tavallaan olivat joutuneet mukaan, koski jotakin enempää ja suurempaa kuin noiden kolmen kihlatun parin vihkimistä, vaikka he eivät täysin voineetkaan tajuta, mistä kaikesta tässä oli kysymys. Ääneti he seisoivat paikoillaan ja odottivat…
Kirkonovea vastapäätä olevan tuomiorovastintalon kahdesta kapeasta päätyikkunasta seurasivat uteliaat, tarkkaavat, vuoroin ivalliset, vuoroin vakavat katseet kadulla tunkeilevan väkijoukon liikkeitä ja hölmistyneiden hääsaattueiden neuvottomuutta. Suomen kirkon pääpapit, vaalipiispa ja katooliset prelaatit, olivat näet kokoontuneet sinne tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan pappilaan vartoomaan tulosta siitä rohkeasta, jyrkästä toimenpiteestä, johon he olivat loppiaiskiltassa tekemänsä ankaran päätöksen mukaisesti ryhtyneet. Tuuma oli tarmokkaan tuomiorovastin ehdottama. — Sulkekaamme kirkko mieluummin kuin jätämme sen kerettiläisten häväistäväksi, — niin oli hän ehdottanut, — tuntekoon koko Turun kansa seuraukset noiden kirkon pyhyyttä loukkaavain rynnistäjäin elkeistä! Syntyköön suuttumusta ja melua, syy siitä lankee niiden niskoille, jotka kirkkoa vastaan rynnistävät.
— Nyt se on tehty, puhui hän voitonvarmana, astuen pienten,
lyijypuitteisten ikkunain luota peremmäs huoneeseen, missä piispa
Erik Sveninpoika istui pöydän ääressä syvälle nojatuoliin vaipuneena.
— Nyt on raja nostettu ja sen näkevät kaikki!
— Rajana kirkon ovi, vastasi piispa hiljaa. Hän oli salaa toivonut, että vihittävät papit hänen kieltonsa johdosta luopuisivat aikeestaan saapua tuomiokirkkoon, eikä tämä näytelmä nyt häntä miellyttänyt. — Parempi olisi ollut, jos aikoinaan itse kirkossa olisimme saaneet kansan vakuutetuksi väärän opin vahingollisuudesta. Mutta askel on nyt astuttu…
— Emmekä voi sitä enää peräyttää, uhmaili mestari Gasparus ikkunan luona. — Eikä ole tarviskaan. Katsokaa, kuinka hämillään he siinä seisovat, morsiamet korkeissa kruunuissaan ja sulhaset vaaleina poskiltaan… Ja yleisö on levoton, — kauan se ei siinä viitsi värjötellä, pian hiipivät kaikki kotiinsa häpeissään kuin kuritetut lapset…
— Tämän läksyn muistavat turkulaiset kyllä vielä huomisen perästäkin, totesi arvokasliikkeinen arkkipresbyteri. — Ehkä lakkaavat he juoksemasta niiden saarnaajain perässä, jotka tekevät itsensä näin naurettaviksi.
— Ja joilta aviovuoteet lopultakin jäävät kylmiksi, ilkkui muuten siivo dekaanuskin.
Erik piispa vain ei ollut yhtä varmalla mielellä kuin nuo toiset. Hänestä oli asema liiaksi kärjistetty tuohon yhteen ainoaan ulkonaiseen apukeinoon.
— Olettakaapa, että ryntääjät sittenkin nyt pääsevät kirkkoon jostakin ovesta, virkkoi hän — silloin kääntyy pilkka meitä ja katoolisuutta vastaan.
— Kaikesta on huoli pidetty, vakuutti siihen tuomiorovasti varmana. — Mestari Hermannin, kirkon taloudenhoitajan, kanssa olemme korjanneet sakastinkin ja uudenkuorin lukot, ne kestävät nyt, ja avaimet ovat tässä. — Hän astui ovelle, jonka pielessä riippuivat hihnalla yhteen sidotut suuret, raskaat kirkonavaimet, otti ne naulakosta ja laski ne Erik Sveninpojan eteen pöydälle. — Siinä ne pysyvät, ja pian väistyy hääjoukko suljetuilta ovilta rahvaan ivaa paeten, — kuulkaa jo tuota kirkumista!
— Mutta kuuluupa sieltä jo muutakin ääntä, vastasi piispa, heristäen ilmeisesti levottomana korvansa. Ja prelaatitkin kiirehtivät taas vakavina ikkunan luo tuota melun yli soivaa ääntä kuuntelemaan.
Odottava väkijoukko oli todellakin käynyt kärsimättömäksi. Siinä väiteltiin, veisteltiin, huudettiin; toiset moittivat ääneensä kapitulia kirkon luvattomasta sulkemisesta, toiset syyttivät ja ivasivat siitä naimahaluisia pappeja ja luterilaista joukkoa yleensä. Mutta yhtäkkiä rupesi tuon surinan keskestä soimaan kirkas ääni, joka pian voimistui ja raikui kuin torvi myrskyssä. Väkijoukko tunsi niinkuin tuomioherratkin hyvin tuon läpitunkevan äänen, joka ikäänkuin pakotti itseään kuuntelemaan, — se oli Pietari Särkilahden saarnaääni.
Hän oli kinoksen yli kahlattuaan noussut hautuumaan kiviaidalle ja seisoi nyt siinä, jalat syvässä lumessa, mutta hoikkanen vartalo suoraksi pingoitettuna kuin jousen selkä. Melkein tältä paikalta oli hän ensi kerran turkulaisille puhunut, mutta nyt puhui hän varmemmalla ja kaikuvammalla äänellä kuin silloin, selittäessään rahvaalle, miksi nyt kirkko on suljettu. Se on, sanoi hän, suljettu joskus ennenkin muutamiksi päiviksi, jos se on murhalla tai verityöllä saastutettu, mutta nyt ovat prelaatit sen sulkeneet estääkseen kolmea pappia, jotka eivät tahdo elää epäsiveellisyydessä, niinkuin papit enimmäkseen elävät, menemästä kristilliseen avioliittoon. Hän kuvasi, kuinka pyhä Raamattu ei suinkaan kiellä papeiltakaan avioliittoa, kuinka aviokäsky on Jumalan ja luonnonkin säätämä ja kuinka valheellista teeskentelyä on koettaa kuolettaa luontoa, — sitä on päinvastoin koetettava puhdistaa ja pyhittää, koetettava kaikessa luoda Jumalan valtakunta maan päälläkin… Pietarin voimana puhuessaan oli aina selvyys ja lämpö; se vaikutti nytkin heti vaimentavasti rähisevään joukkoon, joskin sen keskestä vielä silloin tällöin kuului välihuutoja ja naurunhohotusta. Mutta sitten Pietari rupesi tuttavallisemmalla äänellä kertomaan, kertomaan siitä pienestä munkista, joka Saksassa oli ryhtynyt paavin valheita vastustamaan, ja silloin vaikeni uteliaaksi käynyt yleisö kokonaan. Puhuja kertoi itse tuntevansa tuon vaatimattoman miehen. Hän oli oikeastaan luonteeltaan arka ja lakea, mutta kuitenkin uskalias ja tulinen, kun hän taistelee totuuden puolesta. Hänestä on puhuttu paljon pahaa, häntä on sanottu paholaisen apostoliksi, mutta hurskaampaa ja jumalaapelkäävämpää miestä kuin Luther ei ole.
— Tahdotteko tietää mitä tämä mies sanoo pappien naimisesta ja naimattomuudesta, kysyi Pietari kuulijoiltaan, kuin tarinoiden. — No, koetanpa siis hänen sanojaan lyhyesti muistella: Paavi ja hänen piispansa ja munkkinsa — niin hän sanoo — ovat tahtoneet luoda maailmaan erityisen "pyhän säädyn", joka eläisi puhtaampana kuin muut. Mutta mehän kaikki tiedämme, kuinka puhdasta tuo naimattomain pappien, munkkien ja nunnain elämä on, — se on elämätä, josta aurinko, kuu ja tähdet ovat valittaneet! Sikolätit ovat likaiset, mutta luostarien rinnalla ne ovat puhtaat ja kauniit; ja kaikki tuo saastainen elämä johtuu siitä, että nuo ihmiset ovat hylänneet Jumalan säätämän aviokäskyn. Meitä, jotka taas pyrimme tätä käskyä noudattamaan, katsovat paavit ja prelaatit karsaasti, mutta sitä lempeämmin he kai katsovat porttoloita ja luostareita, jotka molemmat ovat yhtä puhtaat…
— Näin on lausunut tuo hurskas mies, — punnitkaa nyt tunnoissanne, onko siinä perää ja kuka rikkoo kuudetta käskyä vastaan. Ja silloin teille kyllä selviää, kenen asiaa ajavat ne, jotka meiltä tänään sulkevat kirkon.
Eipä kuulunut risahdustakaan ääneti seisovan kansan joukosta; ainoastaan taempana kuului joku jyskyttävän Uuden kuorin ovea, koettaakseen sitä tietä päästä kirkkoon. Saarnaaja kääntyi, hetken huokaistuaan, sinnepäin ja puhui nyt melkein leikkisästi:
— Älkää hyvät ihmiset rikkoko kirkonovia, älkääkä pyrkikö takateitä pyhään huoneeseen. Se on aivan turhaa! Minä sanon teille, totuuden voima on tämän pääoven avaava, emmekä me täältä lähde, niinkauan kuin se suljettuna pysyy. Sillä tämä huone on Jumalan huone, se on meille kaikille rakennettu Häntä siellä palvellaksemme, eikä ihmisvoima voi sitä lukoilla meiltä kieltää…
Ulkona talviluonnossa kaikuva saarna ja saarnaäänen harras sävy vaikutti kiehtovasti kiihtyneisiin mieliin. Nekin, jotka äsken huutelivat pilkkasanoja naimahaluisille papeille, kiukustuivat vähitellen prelaatteihin, jotka itse näkyville tulematta sulkivat kansalta kirkon. Taas rupesi, Pietarin hetkeksi vaiettua, kuulumaan väkijoukosta nurinaa:
— Missä ovat ne prelaatit?
— Mikseivät tule selittämään tekoaan?
— Tahtovatko he tehdä meistä pakanoita, kun eivät meitä kirkkoon päästä!
— Ovi auki, lukkari, taikka selkäsi kuumenee!
Eräs tuomiokirkon lukkareista kierteli näet väkijoukossa kuunnellen mitä sieltä puhuttiin, ja häneltä rupesivat närkästyneet porvarit nyt tiukkaamaan kirkonavaimia. Mies pakeni vallan hätääntyneenä tuomiorovastin taloon ja kertoi hengästyneenä siellä koossaoleville prelaateille pelkäävänsä, että pian tapahtuu joku onnettomuus.
— Sinne on jo saapunut muitakin vihittäviä kuin nuo papit. Ja lapsia on tuotu kastettaviksi…
— Saavat odottaa nekin, vastasi piispa kuivasti.
— Mutta Yläneen hääväen vallasherrat uhkaavat valittaa kuninkaalle.
— Valittakoot…!
Piispa puhui rauhallisesti. Mutta prelaattien parvessa ei enää vallinnut äskeinen ilkkuva varmuus. Heidän oli sinne suljettuun huoneeseen täytynyt kuunnella Särkilahden säälimätöntä repimissaarnaa, ja he olivat ikkunasta itse nähneet väkijoukon mielialassa tapahtuneen muutoksen. Levottomina liikkuivat he nyt pöydän ja ikkunan väliä hiljakseen murahdellen. Mutta Hannus virkkoi toki vieläkin vahingoniloisella toivolla:
— Saatte nähdä, Pietari villitsee taas kansan johonkin väkivallantekoon, ja silloin hän on kypsä…
Mutta kadulle katseleva Arvid Lille puisteli päätään:
— Ei hän heitä villitse, siksi viisas hän on, hän päinvastoin hillitsee rahvasta. Kuule itse!
— Mutta ei hän siinä jaksa kauan pasuunana olla, hän on jo siksi heikko mies, niin koetti Gasparus lohduttautua. — Ja joukon jännitys laukee kerran…
— Iltaan asti hän kuitenkin voi meidät tänne sulkea. Entä sitten? —
Niin huoahti piispa pöydän luona. — Meidät vaaditaan tästä tilille.
— Vaikka niinkin, lujina meidän on pysyttävä sittenkin, kannusti
Hannus vieläkin varmana. — Johan nyt loppuukin Särkilahden saarna…
Se katkeili todellakin, mutta alkoi sitten taas. Pietari taisteli näet, siinä kiviaidalla seisoessaan, kovaa ruumiillistakin taistelua väsähtymistä vastaan. Hänen täytyi tahtonsa tarmolla pingoittaa voimansa, jotka usein uhkasivat pettää. Riutuvan rintansa vuoksi ei hän ollut enää viime aikoina puhunut talvisin ulkoilmassa, joka häneltä pian kähensi ja katkaisi äänen, ja hän tunsi nytkin kurkussaan niitä oireita. Katsoessaan alas aidan kupeelle näki hän edessään vaimonsa suuret, pelästyneet silmät, — vaimoraukka siinä tietenkin varoi, ettei vain rasittuminen taas syöksisi verisuihkua sairaasta rinnasta. Pietari ymmärsi ne nuhteet, mutta ei niitä totellut. Kun ääni särähti ja puhujan hetkeksi täytyi pysähtyä huokaisemaan, silloin rupesi heti kuulumaan rähinää kiihtyneestä kansanjoukosta ja silloin pakotti Pietari taas äänensä eheäksi, niin että se hallitsevana kaikui torirahvaan ylitse. Hän tahtoi tänään kestää, vaikkapa viimeisen kerran… Mutta hänen kasvonsa olivat palttinankarvaiset, ja niiden suonet pingoittivat kuin kiristetyt jäntereet…
Pietarin viimeisen lepohetken aikana oli piispalan puoleisesta torinlaidasta ruvennut kuulumaan melua. Sieltä ajoi reslareki ihan väkijoukon keskelle ja siitä suuttuneet miehet kävivät hevosen turpaan käsiksi ja rupesivat peruuttamaan ajajaa takaisin. Leveässä reessä makasi vällyjen välissä vihkipiispa Vincentius, joka palasi Savosta kirkonkelloja siunaamasta, ja hän, joka ei tungoksen syytä tuntenut, säikähti pahasti väkijoukon ilmeistä vihamielisyyttä. Päästyään vihdoin selviytymään peitteistään ja laskeuduttuaan kadulle pysäytetystä reestään koetti mustapintainen etelämaalainen raskaissa susiturkeissaan jalan tunkeutua sakean ihmisjoukon lävitse. Mutta hän viskelehti sinne tänne, kunnes eräs munkki lopulta sai hänet saatetuksi tuomiorovastin taloon.