Kansa oli sillävälin taas asettunut saarnamiestä kuuntelemaan. Mutta läähättäen ja pelon kangistamana nousi vihkipiispa rovastintaloon ja horjui vihdoin hikisenä prelaattien neuvotteluhuoneeseen, huudahtaen silmät pyöreinä:
— Mitä tämä on, mitä on tapahtunut? Haluttomasti rupesivat prelaatit vihkipiispalle selittämään, mistä oli kysymys, mutta täyteen käsitykseen ei siitä Vincentius kuitenkaan päässyt. Hän oli turkit päällään retkahtanut penkille lepäämään, mutta kimmahti nyt pystyyn:
— Kirkkoko suljettu? huudahti hän hiukan nenäänsä tohisten. — Siihenhän olisi tarvittu minulta lupa, — siksipä nyt olikin roskaväki polkea minut jalkoihinsa. Voi se tulla vielä tännekin polkemaan — hä? Tuossako on kirkonavain, — tänne se vain! Kirkko on avattava!
Erik Sveninpoika laski hennon kätensä avaimille:
— Ne pysyvät tässä. Meidän on nyt osoitettava, että me täällä kirkkoa todella johdamme ja siitä vastaamme.
— Vastaammeko? Kuka vastaa, — minä! Ja minä olen jo kerran istunut
Tukholman tyrmässä, en rupea istumaan enää Turussa. Ei, minä tunnen
Kustaa kuninkaan, hän ei tällaista kirkollista urhoutta rakasta!
— Se on kyllä totta, huoahti Arvid Lille, joka oli väsyneenä vaipunut nojatuoliin piispaa vastapäätä. — Liiankin selvästi sen osoittaa tuo kirje.
— Mikä kirje, näyttäkää, virkkoi Vincentius vilkastuneena ja tempasi pöydältä sen avatun kirjeen, johon vaalipiispakin äsken oli viitannut.
Se oli Upsalan piispattomasta tuomiokapitulista saapunut vastaus turkulaisten huolenalaisiin kysymyksiin; pari päivää sitten oli Ahvenanmeren yli jäitse palannut lähetti sen tuonut. Neuvoton vastaus, — Upsalan paavillismieliset mutta turvattomat tuomioherrat eivät näet uskaltaneet antaa kohtalotovereilleen mitään suoraa neuvoa. He kehoittivat kyllä turkulaisia mahdollisimman kauan vastustamaan luterilaisen joukon harhaoppeja, mutta kertoivat samalla varsin avuttomina, että kuningas on uhannut kevätpuoleksi kutsua kokoon valtiopäivät, missä hänellä tiettävästi on aikomus saada hyväksytyksi useitakin mainitun joukon kirkonuudistusvaatimuksia. On siis tuiki epätietoista, kauanko tätäkään heidän avioonmenovaatimustaan voidaan vastustaa… Muuten aikoo kuningas piakkoin itse matkustaa Suomeen…
— Hän tulee tänne ja tukistaa meitä! virkkoi Vincentius kirjeen luettuaan. — Ja te suljette tuomiokirkon ja aiheutatte kansanmetelin!
— Toimimme velvollisuutemme mukaisesti, virkkoi vaalipiispa kuivasti tuolle rähisevälle espanjalaiselle, jota hän sydämestään inhosi.
— Mutta minun velvollisuuteni on kirjoittaa tästä kuninkaalle ja pestä käteni, — vai annatteko minulle nuo avaimet?
— Minä kirjoitan itse, vastasi Erik Sveninpoika, yhä painaen valkoisella, luisevalla kädellään raskaita avaimia.
Vihkipiispa peräytyi silloin riisumaan turkkinsa ja kallokkaansa, yhä uhkaavasti nenäänsä tohisten. Keskustelu katkesi. Toisetkaan prelaatit eivät näet halunneet siihen puuttua, he istuivat nolon näköisinä mikä missäkin nurkassa, ilmeisesti jo epävarmoina yrityksensä onnellisesta päättymisestä. Hiljaiseen huoneeseen kuului vain ulkoa saarnaajan sointuva ääni, sanatkin selvästi erottuivat.
Pietari kuului siellä nyt kertovan väkijoukolle kaskua jostakin saksalaisesta kirkkoruhtinaasta, joka komeassa piispain ja prelaattien kokouksessa tutki nuorelta syytetyltä papilta hänen avioelämätään. Käräjät pidettiin suljetussa huoneessa, mutta kesken kaikkea lennätti ilmanveto oven auki. Ruhtinas käski silloin sen, joka tietää puhdas olevansa, sulkemaan oven, mutta ne tuomareista, joilla on jalkavaimot, istukoot paikoillaan. Eikä yksikään liikahtanut, ovi jäi sulkematta… Puhuja kysyi kaskunsa lopuksi, ovatko nämä meidän prelaatit kyllin puhtaita sulkeakseen kansalta kirkon.
Väkijoukosta hyrähti naurua ja tuomiorovastin tupaan asti kuului huudahduksia:
— Missä lymyilevät ne pyhimykset?
— Tuomiorovastin ikkunoistahan on naamoja näkynyt.
— Pitäisi käydä niiltäkin kysäisemässä… Nurkissaan istuvat hengenmiehet katselivat hölmistyneinä toisiaan ja katselivat ovelle. Se oli äsken vihkipiispan rynnätessä sisään jäänyt auki, ja nyt nuo katseet näyttivät kysyvän, työntyykö todella kiihtynyt kansanjoukko siitä sisään tekemään heille omantunnonkysymyksiä. Mutta isä Vincentiuksen pisamaisille kasvoille levisi ilkeä hymy, hänkin viittasi aukinaiseen oveen ja lausui ilkkuen:
— Se, joka teistä puhdas on, sulkekoon oven, ettei roskaväki pääse sisään!
Kukaan ei liikahtanut. Törkeän juoppopapin pila oli kaikkien mielestä liian törkeää. Hetken kuluttua väänsi lukkari, joka oli huoneeseen jäänyt, oven lukkoon. Mutta prelaatit tunsivat sittenkin hetki hetkeltä asemansa yhä tukalammaksi. Kukaan ei puhunut mitään, ulkoa kuului vain saarnaääni vuoroin katkeillen, vuoroin taas viroten.
Vihdoin käveli piispa Vincentius, joka jo oli rauhoittunut äskeisestä säikähdyksestään, taas keskipöydän luo. Hän ei käsittänyt muuta, kuin että umpeen juossut solmu oli lopultakin katkaistava, ja laski melkein isällisesti kätensä tuolillaan tuskaisena istuvan vaalipiispan kapealle olkapäälle:
— Tätä ei voi jatkua, näettehän sen. Kysyn vielä kerran: Annatteko avaimet minulle, jolla vihittynä piispana yksin on valta avata ja sulkea kirkko. Vaadin ne tämän valtani nimessä.
Vaalipiispan avaimia painava käsi vapisi, mutta hän ei siirtänyt sitä pöydältä pois. Hetken kuluttua virkkoi hän hiljaa, ei vastaukseksi vihkipiispalle, vaan prelaattien puoleen kääntyen:
— Olemme luvanneet pysyä lujina. Iltapäivämessun aika lähenee, pidämmekö siis kirkon edelleen lukossa? Ja vastaammeko edelleen kaikki yhdessä tuon kansanjoukon ja kuninkaan edessä siitä mitä voi tapahtua?
Vastausta ei kuulunut miltään kolkalta. Vaalipiispan harva, harmaja tukka oli tuskanhiestä märkänä, kun hän tuokion kuluttua jatkoi vallan valittavalla äänellä:
— Tiedättehän, minä olen heikko… Jos me kaikki pysymme lujina, olen luja minäkin, yksin en kestä. Vastatkaa!
Mutta kuolon hiljaisuus vallitsi aina vain tuomiorovastin suuressa tuvassa. Kapitulinjäsenistä ei kukaan enää uskaltanut neuvollaan kehoittaa piispaa jatkamaan kirkonsulkemista, ja kun ei kukaan myöskään ensiksi tahtonut kehoittaa peräytymään, vaikenivat kaikki. Hätäisenä katseli heitä Erik Sveninpoika, siirtäen silmänsä miehestä mieheen, mutta he väistivät hänen katsettaan ja tuijottivat maahan. Viimeiseksi käänsi vaalipiispa päänsä penkin perälle istahtaneeseen tuomiorovastiin, jonka kasvot olivat ilmeettömät ja kylmät kuin ruumiin kasvot. Hänen leukansa olivat tiukasti yhteen puristetut, mutta yhtäkkiä ne heltisivät ja kuului rapsahdus, kuin jos rovasti olisi puraissut poikki hampaansa. Silloin hän nousi, pyyhkäisi kämmenellä otsaansa, tapaili sanaa kerran, toisen, mutta poistui sitten mitään virkkamatta kiireisin askelin sisähuoneeseensa. Hänkin oivalsi aseman toivottomaksi ja väistyi.
Niin sen ainakin tuskaisena vastausta odottava vaalipiispa käsitti. Vielä tuokion hänen kätensä vapisi ruostuneiden rauta-avainten päällä, mutta sitten se hervotonna valahti pöydältä ja tuolinsivustaa myöten alas.
— Tämä on vihdoinkin järkevätä, virkkoi isä Vincentius silloin kirkastuneena, tempaisi nahkahihnalla yhteen sidotut, kalisevat avaimet pöydältä ja juoksutti ne ovelle lukkarin luo:
— Kiiruhda, lukkari, avaamaan kirkko väkijoukolle. Juokse, kierrä seinänvierustoita pitkin piispalan ohi sakastiin, pane suntio sytyttämään kynttilät ja avaa itse sisältäpäin pääovi!
Hetkisen seisoi lukkari paikoillaan, katsellen kysyvästi prelaatteja, joiden tuumista ja päätöksistä hänellä oli vihiä, katseli, ikäänkuin odottaen, tulisiko mitään muuta kieltoa tai käskyä. Mutta nurkissaan kyyhöttävät kirkon esimiehet eivät liikahtaneetkaan, koko huone oli hiljainen kuin hauta. Lukkari ei itse ollut haluton kirkkoa avaamaan, sillä hän sai kapat ja kannut jokaisesta siellä vihitystä parista, mutta prelaattien puolesta hän vieläkin epäili… Silloin repäisi häntä vihkipiispa vinhasti hihasta ja huusi hänelle vuoroin latinaksi, vuoroin ruotsiksi, jopa sanasen suomeksikin:
— Miksi viivyt, stupidus, riennä, juokse, ettei toki enää mitään onnettomuutta ehdi tapahtua! Juokse!
Lukkari juoksi.
* * * * *
Hetkeä myöhemmin kajahti valaistusta tuomiokirkosta vihkivirren sävel. Hääsaattueet olivat päässeet kirkkoon, ja torirahvas oli rynnännyt sinne niiden perästä, mikäli suinkin mahtui. Kirkon edusta, jossa lumi oli poljettu kovaksi tantereeksi, oli taas tyhjä ja äänetön, kuin jos ei siellä mitään melua olisi ollutkaan. Talvinen iltapäivä rupesi hämärtämään, ja pyhäinen rauha peitti taas pienen, matalan kaupungin.
Vihkivirttä kuunnellen käveli vaalipiispa Erik Sveninpoika yksin tuomiorovastin talosta tuon aution toriaukean yli piispalaan. Hän oli kiiruhtanut Hannuksen talosta ennen muita, mutta verkkaisin, laahustavin askelin hän nousi kolkkoon kotiinsa. Vaipan riisuttuaan astui hän siellä suoraan työhuoneeseensa, sytytti kynttilän ja kävi kirjoittamaan.
Ensi kirjeensä kirjoitti electus Erik Sveninpoika kuninkaalle, toisen entiselle esimiehelleen, piispa Braskille Linköpingiin. Molemmilta hän pyysi lupaa luopua Suomen kirkon esimiehyydestä, johon hän ei ollut saanut paavin vahvistusta ja joka toimi senvuoksi ja muutenkin oli käynyt hänelle näinä levottomina aikoina liian raskaaksi.
Kynttilään paloi pitkä, valoa himmentävä karsta. Raukeat olivat jo piispavanhuksen pienet, ryppyiset kasvot, kun hän Hannu Braskin kirjeeseen vielä lopuksi lisäsi:
"Tunnen ja tiedän, etten ole se mies, jota nykyoloissa tämän hiippakunnan johtoon tarvitaan. Tahtoa ei puutu, mutta olen heikko raukka. Jos minulle suosiosta suodaan entinen dekaanuksenvirkani Linköpingissä, olen onnellinen; siinä virassa uskon voivani tehtäväni täyttää, täällä piispana en…"
* * * * *
Iltamyöhällä ajoi kolme maalaiskuormaa Turusta sisämaahan päin Hämeen tietä pitkin. Sysikorven miehet olivat, hääkannun juotuaan pyhän Lauritsan pappilassa, lähteneet jo sunnuntai-iltana kotimatkalle, ehtiäkseen sydänyöksi ensi syöttöpaikkaan. Kaviot narskuivat kovalla tiellä, jalakset vinkuivat pakkaslumessa, ja tyynen talvi-illan halki kajahti terävänä ja kauas miesten ääni, kun he kuormillaan istuen toistensa kanssa illan pimeässä puolihuutaen keskustelivat.
— On meillä nyt yhdeksi talveksi kotikorvessa kerrottavana Turun uutisia, huusi ensi reen ajaja. — Pelkäsinpä, että siinä kirkonovella tulee jytäkkä, ja johan ne rynnistivätkin…
— Olisi se ehkä tullutkin, ellei ovea olisi lopultakin avattu, säesti toinen reki. — Sisukasta väkeä ovat nämä kaupunkilaiset.
— Jytäkkä olisi tullut jo ennen, ellei se laiha pappi olisi kirkonaidalta puhetta pitänyt, huusi viimeisen kuorman ilvesturkkinen ajaja. — Häntä kun kaikki kuuntelivat, niin eivät joutaneet rymyämään.
— Mutta aueta piti lopultakin kirkon, niin kuului taas edeltäajajan innokas ääni. — Ja kolme pappia vihittiin niin että roiskahti, emäntä on nyt Sillantaipaleen Pietarillakin.
— Mitä nuo tuosta vastustivatkaan, kun se kerran kuuluu olevan sanassakin luvattu ja käsketty, ihmetteli Sillan veli, joka toista rekeä ajoi.
— Niinhän se pitkä kanunki puhui, tuumi kolmas kuorma. — Mutta valkoinenpa oli mies kasvoiltaan, kun hän kirkossa vihdoin vihkimisensä lopetti.
Ajettiin ääneti juoksujalkaa pieni myötämaa ja vastamaan astuivat miehet kuormainsa rinnalla. Mutta kun jälleen oli päästy tasaiselle maalle ja ajajat olivat nousseet paikoilleen reslainsa seville, silloin huusi ensimmäisen reen mies melkein toruen kolmannelle, viimeksi virkahtaneelle ilvesturkille:
— Ettäkö et oikein usko, mitä pitkä kanunki kirkonaidalta puhui?
— Ka, miksen usko…, mitäpä meikäläinen paljon tietää uskoa taikka olla uskomatta.
Mutta toinen reki vastasi vakavasti:
— Minäpä uskon. Kuinka hän muuten olisi tiennyt sanoa, että ovi kyllä aukenee, jahka odotetaan. Mitäpä, jos ei ovi olisi auennutkaan? — häpeään olisi joutunut saarnamies, yksin olisi hän varmaankin lopulta jäänyt siihen yöksi puhumaan. Epäilin jo minäkin, että ehkei ovi aukenekaan. Mutta aukesipahan…, hän sen tiesi, se aukesi kuin sanan voimalla!
— Siihen pappiin uskon minäkin, huusi taas melkein hartautta vavahtavalla äänellä ensi reen mies. — Eihän meikäläinen ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, mutta toisinaan hänen äänensä vihlasi kuin veitsi sisälmyksiäni…, siinä miehessä on varmaankin Jumalan henki!
Sitä vastaan ei enää kukaan väittänyt, ja taas kuului pimeältä tieltä vain kavion napsetta ja jalaksen hiljaista vikinää.
XX. KUKA PIISPAKSI?
Sotavuosien ja juuttien karkoituksen jälkeen oli paljon korjuutöitä tehty Turun linnassa, jota monesti oli pommitettu ja jossa sen entiset isännät olivat rajusti elämöineet. Aluksi olivat Kustaa Vaasan ruotsalaiset linnanvoudit tosin vain vahvistaneet varustuksia ja panneet arkihuoneet asuttavaan kuntoon. Mutta kun tuo toimelias kuninkaanmies Jöns Westgöte oli tullut linnaan käskynhaltijaksi, oli hän teettänyt sinne uusiakin rakennuksia ja korjuuttanut Kaarlo Knuutinpojan ja Steen Sturen kolkot juhlahuoneet uuteen asuun: Hän avasi niihin ikkunoita, muurautti uuneja ja osti ulkomailta siistit seinäverhot. Olihan Kustaa-kuningas monta kertaa aikonut tulla Suomeen; siltä varalta piti hänellä toki olla asuttavat suojat.
Vasta valmistuneessa, korkeaholvisessa kuninkaansalissa otti linnanhoitaja eräänä päivänä syyskesällä 1527 vastaan Suomen kirkon silloiset esimiehet, vihkipiispa Vincentiuksen ja tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan, jotka hän oli kutsuttanut puheilleen. He istuivat siellä, — toinen harmajana ja harkitsevana, toinen punakkana ja pisamaisin kasvoin — selustapenkillä, väljähihaiseen aatelistakkiin puetun isännän astellessa heidän edessään edestakaisin uutta, narahtelevaa permantoa pitkin.
Hän pysähtyi taas kirkonmiesten eteen jatkaen keskustelua:
— Kuten sanottu, kuningas ei pääse vieläkään itse tulemaan Suomeen järjestääkseen täällä olot mielensä mukaan. Ja koska hän nyt, Erik Sveninpojan lähdettyä, on toistaiseksi jättänyt tämän hiippakunnan hoidon meidän kesken jaettavaksi, on meidän siitä neuvoteltava.
Hannus rykäisi Jöns-herran puhuessa pari kertaa kuivakiskoisesta ja hänen kankealta naamaltaan kuvastui pieni kärsimätön piirre. Jo linnaan soutaessaan oli hän harmitellut, että käskynhaltija oli kutsunut heidät puheilleen niinkuin mitkäkin alaisensa verovoudit, — ennen olivat toki paljon mahtavammatkin linnanherrat saapuneet kirkon esimiesten luo puhumaan asioistaan. Mutta tuota käskevää äänensävyä ja tuota juttua hiippakunnan hoidon jakamisesta, sitä oli arvostaan aran tuomiorovastin vallan vaikea kuohahtamatta kuunnella. Siksi hän linnanherralle vastasikin kuin isällisesti oikaisten:
— Hiippakunnan hoito lienee toki täällä niinkuin muuallakin kirkon omien miesten asia. Sitä ei voida koskaan tällä tavoin jakaa.
Jo huomasi isä Vincentiuskin, että tässä on puolustettava kirkon arvoa, ja ehätti hänkin, korjaten kultaristin näkyvämmäksi rinnalleen, vakuuttamaan:
— Ei tietysti, paavikaan ei sitä koskaan hyväksyisi.
Mutta karski soturi käveli raskain askelin peräseinälle, pöydän luo, penkoi hetken siellä olevia papereita ja palasi vieraittensa viereen tyynesti puhellen:
— Katsotaanpa siis, miten sen asian laita on ja mitä tehtäviä kullekin meistä on uskottu. Teille saapuvissa kirjeissä annetaan kai aikoinaan samat määräykset kuin tässä…
— Samat kai, myönsi isä Vincentius, vaikka hänellä todellisuudessa ei ollut odotettavissa kuninkaalta minkäänlaisia kirjeitä. Senjälkeen kun hänet oli lähetetty Suomeen vihkimään pappeja ja kirkkoja ja kirkonkelloja, ei hänestä ollut kukaan sen enempää välittänyt.
Westgöte viittasikin vain tuomiorovastille eräitä kädessään olevan, kuninkaansinetillä varustetun kirjeen kohtia:
— Minulle on siis ensiksikin annettu toimeksi kantaa kymmenykset ja piispantulot, niinkuin jo edellisinä vuosina. Mutta nyt ovat myöskin palkkapitäjät ja prebendat, mikäli ne joutuvat avonaisiksi, luovutettavat minun käsiini. Tässä sanotaan nimenomaan, että tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika ei saa, sillaikaa kun hän on piispansijaisena, ryhtyä prelaatin eikä palkkapitäjäin virkoja täyttämään…
Hannus luki värähtämättömin kasvoin linnanherran näyttämää kirjettä, mutta ei vastannut mitään. Isä Vincentiuskin nyökäytti vain päätään: Niin siihen näkyy kirjoitetun! Ja Westgöte jatkoi:
— Minun on senvuoksi vaadittava, että milloin kirkollinen virka joutuu auki, siitä minulle heti ilmoitetaan — tärkeimmistä tapauksista minä puolestani tietenkin ilmoitan kuninkaalle.
Hengenmiehet eivät puhuneet mitään. He istuivat siinä ihmetellen, että maallinen valta todellakin oli katsonut voivansa luovuttaa tärkeät piispantehtävät, jopa esipapinvirkain täyttämisenkin, kuninkaan hallintomiehelle, joka siis todellakin saattoi kehua olevansa hänkin piispansijaisena. Vasta hetken kuluttua lausui Hannus Pietarinpoika katkerasti:
— Mitä tehtäviä jäisi siis enää meille, kirkon miehille?
— Jäähän sielunhoito, siihen en minä puutu, vastasi Westgöte huomaamatta, kuinka vihlovaa ivaa sisältyi hänen sanoihinsa. Mutta Hannus lisäsi happamesti:
— Te siis hallitsette kirkkoa, minä siinä messuan, ja isä Vincentius vihkii kellot ja kasukat! Jakoa se on tosiaankin!
Nyt Westgöte älysi ivan, mutta ei siitä välittänyt, vastasi vain kuivasti:
— Niin, kuninkaan käskyt nyt tunnette… Tuokio istuttiin ääneti, ulkoa ikkunan takaa vain kuului rakennusväen kalkutusta. Vihdoin Vincentius, pyöriteltyään mielessään noita kuulemiaan uutisia, rupesi tekemään päätelmiään:
— Meitä on nyt siis täällä tavallaan kolme piispaa. Mutta kuka meistä sitten oikeastaan on Suomen kirkon esimies?
— Kysytkö sitä, vastasi Hannus yhä happamampana. — En ainakaan minä, jolle ei jää mitään valtaa, tuskin kansan silmissä sentään linnanherrakaan, — sinähän olet täällä ainoa piispa!
— Niin, todella, minähän olen täällä ainoana piispana…
Jo hymähti linnanherra, pyörähti hiukan halveksuen ympäri ja virkkoi tahallisesti veistellen:
— Arvonimistä voitte sopia keskenänne. Minun asiani oli vain ilmoittaa, että ette puuttuisi kuninkaan minulle uskomiin tehtäviin. — Samalla hän ikäänkuin antoi vieraiden ymmärtää, että he jo voivat lähteä.
Mutta Hannus Pietarinpoika istui vielä paikoillaan. Hänethän kapituli oli määrännyt piispansijaiseksi, kunnes varsinainen ehdittäisiin nimittää, ja kuningaskin oli siihen suostunut. Tarmolla olikin Hannus ryhtynyt hiippakuntaa johtamaan, nyt jo toista kertaa, ja hän aikoi yhtä jäntevästi kuin viisi vuotta sitten, tanskalaisvallan aikana, luoda siihen kurin ja järjestyksen. Siksi oli hänelle pettymys ylen suuri, kun hän nyt huomasi valtansa pahasti rajoitetuksi, — juuri prelaatinpaikkoja täyttämällä oli hän aikonut palauttaa kirkonhallintoon lujan, katoolisen johdon. Hänen teki jo mieli rohkeasti julistaa nuo kuninkaan määräykset pätemättömäksi sekaantumiseksi kirkon asioihin, mutta hän arvosteli kuitenkin väliaikaisen asemansa liian heikoksi ja huoahti sen vuoksi vain melkein kuin itsekseen:
— Ja kuinka kauan tulee tätä surkeutta jatkumaan?
— Kunnes uusi piispa nimitetään ja hänen valtansa rajat määrätään, vastasi Westgöte. — Siihen toki ei tarvittane pitkiäkään aikoja. Eiköhän kuningas jo haeskele sopivaa miestä. Ja kuuluuhan tuomiokapitulikin jo esityksensä tehneen…
Hannus tunsi linnanherran loppusanojen häntä itseään puraisevan. Kapitulihan oli juuri hänet ehdottanut piispaksi, mutta linnanherra luulee niinkuin monet muut kuninkaan ajattelevan toista. Se oli tuomiorovastille arka asia, eikä hän siitä mitenkään tahtonut jatkaa keskustelua. Hän nousi ja virkkoi jäähyväisiä lausuessaan terävästi:
— Kirkon tulee taas päästä pois sekä orjuudestaan että holhuudestaan, — siihen suuntaan koetan minä käyttää vähäisen jako-osuuteni.
Linnanherra saatteli, enempään väittelyyn ryhtymättä, vieraansa ovelle, josta nämä laskeutuivat linnanpihalle ja vesiportille, missä heitä odotti tuomiorovastin venhe ja soutaja. Sataa tihuutti hienoksittain, hengenmiehet vetivät kauhtanansa kaulukset päänsä yli ja istuivat niin ääneti kuin kaksi mustaa rukoa ruuhessaan.
Kuka piispaksi, — se oli nyt, Erik Sveninpojan keväällä lähdettyä Ruotsiin, turkulaisissa pappispiireissä jännittävin kysymys. Ratkaisu merkitsee paljon, sen kaikki käsittivät: Siitä riippuu, kulkeeko Suomen kirkko vanhaa paavillista valtatietä, vai poikkeeko se niille uusille urille, joita kasvavan puhdistusliikkeen ajajat olivat koettaneet aukoa. Siksipä kapitulin katolinen enemmistö jo pitkin kevätkautta oli asiaa valmistellut ja koettanut raivata pois esteitä ehdokkaansa, Hannus Pietarinpojan, tieltä. Erik Sveninpojan piti Ruotsissa käyttää vaikutustaan tuomiorovastin hyväksi, ja piispansijaiseksi tämä jo oli päässytkin. Mutta mikä oli kuninkaan lopullinen kanta? Usein oli toki huomattu, että hän ei suotta tahtonut loukata kirkon vanhoja perinnäistapoja, ja niihinhän kuului sekin, että hiippakunnan tuomiorovastista, jos hän vain voimiltaan kykeni, tehtiin piispa.
Prelaattien toiveet olivat siten alkukesästä verrattain hyvät. Mutta sydänkesällä levisi yhtäkkiä sanoma, että Kustaa kuningas, kohta Westeroosin valtiopäiviltä palattuaan, oli kutsunut puheilleen Tukholmaan — Pietari Särkilahden. Näihin aikoihin tulla tupsahteli Suomeen hämmästyttäviä, joskin vielä epämääräisiä kuulumisia noilta Juhannuksen aikaan pidetyiltä herrainpäiviltä, jonne ei Turusta ollut ketään lähtenyt. Kerrottiin kuninkaan siellä uhanneen erota pois hallituksesta, kun paavinmieliset piispat olivat vastustaneet hänen uudistuksiaan, kerrottiin hänen jo vetäytyneenkin syrjään ja vasta monen pyynnön jälkeen, kun valtiopäivät olivat nöyrästi myöntyneet hänen vaatimuksiinsa, suostuneen jäämään Ruotsin hallitsijaksi. Paavillinen puolue oli siten masennettu ja kuninkaan kirkolliset vaatimukset olivat vahvistetut. Mutta mitä kaikkea ne käsittivät, sitä ei vielä Turussa tunnettu.
Näiden kuulumisten rinnalla oli Särkilahdelle saapunut kutsu kovasti huolettanut tuomiorovastia. Kuningas vaati kyllä kirjeessään samalla Turusta tietoja kirkon tuloista ja palkoista, joita hän yhä ahnaammin anasteli, mutta tuskin saattoi tuo kutsu sentään koskea ainoastaan näitä rahallisia kysymyksiä…
— Miksi kutsui kuningas juuri Särkilahden puheilleen, kysyi isä Vincentius yhtäkkiä, kun venhe jo oli halkaissut linnanselän ja oli laskemassa joensuuhun.
Tämä kysymys, joka sivulta iski tuomiorovastin omiin, kirveleviin mietelmiin, vaikutti häneen kiusallisesti. Hän oli juuri koettanut itselleen todistaa, että sehän oli sattuma, jolla ei ole ratkaisevaa merkitystä, mutta taas hän heräsi oivaltamaan, että hän koettikin pettää itseänsä, — toisin sen sattuman muut käsittävät!
— Miksi! vastasi hän tuomiorovastille miltei kipakasti. — Tuhma kysymys!
Vincentius siirsi kauhtanankauluksensa syrjään nähdäkseen tuomiorovastin kasvot, sillä häntä hämmästytti tuo kipakka ääni. Mutta nuo jäykät kasvot eivät kertoneet mitään, ja hän kysyi taas:
— Luuletteko siis, että Pietari Särkilahdesta nyt tehdään Suomeen piispa?
Tuomiorovasti kohautti päänsä niin vinhalla liikkeellä, että häneltä sateensuoja valahti hartioille.
— En, sehän olisi kirkkomme häväistystä! huudahti hän vallan kiukustuneena. Kautta Maarian, painelihan tuo iljettävä pisamanaama likaisilla peukaloillaan juuri niitä hänen kalvavan epäilyksensä arimpia pahkuroita, joita ilmankin lakkaamatta pakotti. Olisiko hänen, Hannus Pietarinpojan, todellakin luovuttava unelmistaan, että hän kerran istuisi kirkon ylipaimenena, jonka vallalla hän oli aikonut tyrehdyttää luterilaisen myrkkytulvan hiippakunnastaan. Ei! Hän uskoi lujasti jaksavansa piispana virittää paavillisen kirkon kangistuneet jäsenet uuteen eloon ja samalla säilyttää Suomen hiippakunnan sortumasta kaikkeanielevän kuningasvallankin jalkoihin. Ja hänenkö olisi nyt jätettävä tuo vaikutusvaltainen paikka kerettiläisten pääpapille!
— Ei koskaan, vakuutti hän vielä toistamiseen vihkipiispalle. Mutta tämä yhä kaiveli:
— Niin, eihän Pietari olekaan tavoitellut virkoja eikä mahtavain armoa, siksi hän juuri onkin voittanut kansan suosion.
— Eikö ole tavoitellut! kiivaili tuomiorovasti. — Eikö hän ensimäisenä saanut peruutetuksi maatilaansa Naantalin luostarilta…? Tosinhan on tiloja peruutettu muillekin…
Hannus keskeytti lauseensa, huomaten sen vetävän vinoon…, hän oli itse äsken saanut sukulaisilleen peruutetuksi muutaman luostaritilan. Mutta isä Vincentius ei tiennyt takertua siihen juttuun, hänen ajatuksensa olivat vielä kiinni piispakysymyksessä ja hän tutki edelleen:
— Arveletko siis Särkilahden pyrkivän piispaksi? jos hän pyrkii, niin hän varmaan pääseekin.
Tuohan se juuri oli kirottua! Hannuksen täytyi itselleen tunnustaa, että jos ei Pietarista piispaa tule, niin se johtuu siitä, että hän itse kieltäytyy, ja kaikki sen silloin ymmärtävät. Jo tuomiorovastiksi pääsi Hannus vain Särkilahden armosta; pitääkö hänen samalla tavalla päästä piispaksikin! Mutta ykskaikki! Taistelu on käymässä, se on sitkeä ja vaikea, siinä ei auta arkailla!
Kun Hannus ei vastannut, jatkoi vihkipiispa yksin tarinoimistaan:
— Olisihan se kyllä häpeä, jos luterilainen kanunki menisi katoolisen tuomiorovastin edelle! Ja vielä naimisissa oleva pappi! Mutta nykyiseen aikaan ei tiedä mitään. Kerrotaanhan, että arkkipiispaksi tulisi mies, joka ei ole koskaan ollut missään prelaatinvirassa… Ei sitä tiedä, kenestä… taikka oikeammin, kummasta teistä piispa tulee…
Tuomiorovasti kääntyi selin paapattavaan espanjalaiseen, josta hän ei tiennyt, puheliko mies siinä tyhmyyksissään vaiko ilkeyksissään. Joka tapauksessa hänen lepertelynsä vihloili Hannuksen kiusautunutta mieltä, jota tänään joka taholta ärsytettiin.
Oli jo lakannut satamasta. Märiltä rantalaitureilta, joiden ohi soudettiin, kuhisi taas vilkasta liikettä, laivoja purettiin ja lastattiin, — kauppa oli jälleen päässyt käyntiin. Härkä-Heikin ja Erik Skalmin laitureille vyörytettiin pihalta tervatynnyrejä ja voisaaveja, ja hirvennahkoja kasattiin korkeihin pinoihin ulkomaille vietäviksi… Sören Norbyn merivalta on siis murrettu, tuumiskeli tuomiorovasti. Kaikki onnistuu tuolle nuorelle kuninkaalle, hän voittaa vastustajansa, toisen toisensa perästä. Eilen tanskalaiset, tänään taalalaiset, huomenna papiston ja paavinkin…, työlästä on häntä vastaan taistella! Mutta ei auta, taisteltava on kaikkia vastaan, jotka paavinkirkon valtaa uhkaavat, siis kuningastakin vastaan… — Hänkin vielä näkee, että minä täällä sittenkin olen piispana, eikä hänen linnanvoutinsa… Venhe laski tuomiorovastin rantaan. Taakseen katsomatta ja odottamatta kuhnustelevaa toveriaan nousi Hannus Pietarinpoika törmälle ja astui ravakasti jokiportista pappilaansa. Isä Vincentius kiersi sitävastoin alavaa jokiäyrästä pitkin sille kapealle polulle, joka "kroopin" vartta ja kommunin ohi nousi kirkonaukealle, ja siihen hän hetkeksi pysähtyi henkäisemään. Ilma oli sateen jäljestä lämmin ja tuores, omituinen hiljaisuus vallitsi luonnossa. Kirkkokorttelissakin oli kaikki hiljaista kuin yöllä ikään. Eilen oli tuossa kirkonportilla toki ollut pieni kansanhuvi, kun siinä vitsoilla pieksettiin pois pirua eräästä akasta, joka itse oli kertonut käyneensä paholaisen pakinoilla. Nyt ei ollut senkään vertaa vaihtelua. Ei näkynyt ketään kirkolta haarautuvilla kaduillakaan, ainoastaan kesäiseltään kuivuneen kaupunginojan pohjalla ja sen harmaassa liejukossa, josta lemahti seisovan veden tunkea tuoksu, kahlailivat paljaskinttuiset lapset uittaen kaarnavenheitään.
Pisamanaamainen piispa seisoi siinä miettien, minne ohjaisi kulkunsa. Olihan siinä vieressä hänen "piispallinen asuntonsa", yksinäinen huone pappien ruokalassa, mutta ei sinne… Koettaisiko saada päivän kulumaan iltaan Kolmen kuninkaan kiltassa vaiko Ursulan kellarissa, — mutta kummassakaan paikassa tuskin näin kesäisenä keskipäivänä tapaa kannutoveria. Nikolain kiltassa Luostarikorttelissa on sitävastoin epäilemättä aina jokunen pikkuporvari juopottelemassa. Mutta sieltä olivat suulaat sällit toisiltana ajaneet hänet ulos, ja sellaisesta loukkauksesta oli piispan toki velvollisuus suuttua ainakin muutamiksi päiviksi… Lopuksi Vincentius päätti laskeutua Gertrud Karvataskun taloon Jokikadulle; siellä on varmaankin Jaakko-veli iloinen saadessaan kannuvieraan, — eipä olekaan nuoren Vennän enää yhtä helppoa kuin ennen päästä kiltoihin istumaan, muori pitää pappinsa siellä jo hyvässä kurissa ja nuhteessa. Ja Jaakkoa huvittaa kyllä verekseltään kuulla, kuinka vähäiseksi tuomiorovastin valta piispansijaisena lopultakin on jäänyt…
Pienessä humalistossa Gertrudin talon pihalla istuivat jo olutkannua kallistellen Jaakko Vennä ja Mikko Karpalainen, joka äsken oli palannut maalta avaamaan katedraalikoulun, kun Pietari Särkilahti oli matkoilla. Taikka oikeammin: Jaakko kallisti kannua, Mikko kuunteli kesäkuulumisia ja kapitulinjuoruja. Vihkipiispan saapuessa kuvaili Jaakko juuri vaalipiispa Erik Sveninpojan lähtöä Turusta:
— Se oli kuin pakoa. Seisoin täällä kotitaloni kulmassa ja katselin:
Pieni mies mennä viiletti rantakatua alas niin nopeasti, että rotevan
Gasparuksen oli häntä vaikea seurata…
— Arkkiteini lähti siis pois hänkin? tiedusti Mikko.
— Sinne meni herransa kanssa. Vain muutamia pappeja oli kokoontunut lähteviä saattamaan, joukko porvareita seisoi sillankorvassa. Ukko juoksi laivaan ja upposi sen uumeniin. Mutta toista alusta hinattiin juuri rantaan eikä piispan laiva päässytkään heti lähtemään. Silloin kiipesi pieni prelaatti vielä kannelle ja katseli vallan toivottoman näköisenä, että eikö tästä maasta koskaan päästäkään erkanemaan…
— Ukko parka, säälitteli Mikko, — hänen osansa oli kova. Ajoi parhaansa mukaan paavin asiaa, mutta paavi ei hänelle edes ristiä rintaan antanut. Toisaalta ryntäsimme me, eikä hän siinä aallokossa kestänyt.
— Ja taisihan tämä rentustava vihkipiispakin osaltaan tehdä hänen päivänsä katkeriksi, virkkoi Jaakko, työntäen sarkkaa janoiselle juomaveikolleen. Tämä kallisti sitä syvään, lipoi huuliaan ja virkkoi:
— Minäkö, joka aina kannatan paavin valtaa niin pitkälle kuin suinkin. Mutta ultra posse…, olen kerran jo kuninkaan tyrmässä istunut ilman oluttilkkaakaan!
— Juo nyt lohdutukseksesi, kehoitti Jaakko vierastaan, jonka silmät aina rupesivat pyörimään, kun hän kertoi tuosta oluettomasta tyrmästään. — Mutta mistä tulet nyt noin märkänä?
— Linnasta sateessa soudettiin, oltiinhan tuomiorovastin kanssa nykyisen todellisen Suomen piispan puheilla…
Vincentius kertoi retkensä ja keskustelunsa tuomiorovastin kanssa, ihmetellen, miksi rovasti lopulta oli ruvennut hänelle epäkohteliaaksi. Mutta Jaakko ymmärsi hyvin sen suuttumuksen ja virkkoi:
— Hannus siis todella toivoo pääsevänsä piispaksi ja meitä kurittamaan!
— Ilmeisesti hän sitä toivoo, vakuutti vieras.
— Mutta nyt nuolasit tyhjää, vanha kettu! puhui Jaakko varmalla äänellä. — Vielä viime talvena olisi Hannus ehkä voinut päästä piispaksi, jos talvikelillä olisi eronneen esimiehensä lähettänyt Ruotsiin, — nyt se on myöhäistä. Pahimmoilleen suututtivat nyt paavilliset kuninkaan Westeroosissa, nyt hän ei heitä enää kumarra. Välit Rooman kanssa ovat poikki, kuningas tarvitsee nyt piispoiksi toisia miehiä, se pitäisi Hannuksenkin ymmärtää.
— Luuletko siis Pietarin palaavan piispana? kysyi Mikko iloisella äänellä, josta kuitenkin soi epäilystäkin.
— Kenestä muusta tulisi piispa? Elleivät nyt taas lähetä tänne jotakin uutta ruotsalaista, — espanjalaista ei arvatenkaan enää tule, niistä molemmista olemme jo saaneet tarpeemme. — Näin virkkoi Jaakko, vihkipiispalle virnistellen. Mutta vakavammin hän vielä lisäsi: — Parempi olisi tosin ollut, jos kuninkaan puheille olisi kutsuttu meistä joku muu kuin Pietari itse…
Jaakko, joka itseään piti ovelana salalankoja punomaan, ei ollenkaan luottanut Pietarin valtiolliseen kykyyn; liian usein oli hän Jaakon mielestä tarpeettoman suorapuheinen, ja kaiken jyrisevän voimansa ohessa oli hän kaino haaveilija. Mutta tarkoituksetta ei kuningas varmaankaan ollut Särkilahtea puheilleen kutsunut… Jaakko poikkesikin senvuoksi jo pian keskustelemaan siitä, miten olot järjestyvät Pietarin piispana ollessa. Onko Hannuksella silloin vielä sisua jäädä tuon vihaamansa kerettiläisen alaiseksi tuomiorovastiksi, vai luopuuko hän jo taistelustaan? Arkkipresbyteri Arvid Lille lähtee varmaan silloin kapitulista pois palkkapitäjäänsä, — joka tapauksessa aukenee prelaatinpaikkoja useampia, ja uuden opin raivaajat pääsevät vihdoinkin vaikuttavampiin asemiin… Jaakko Vennän vilkas mielikuvitus sijoitteli jo miehiä kuin lautapelin nappuloita asianmukaisiin paikkoihin. Itsestään hän teki tuomiorovastin, Mikko, jolla koulumaisterina oli kovin niukat tulot, sopi hyvin hiljaisen Lillen jälkeläiseksi…
— Entä mihin jään minä silloin? kyseli oluesta jo hikoileva vihkipiispa puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaankin.
— Sinua emme silloin enää tarvitse, rehenteli Jaakko. — Saat sitten Viipurin tai Rauman harmaaveliluostarissa, joiden tarkastaja olet, ilmaisen oluen kuolemaasi asti, — jos nuo luostarit niin kauan seisovat.
— Ehei, poika, vastasi Vincentius vallan loukkautuneena. — Minähän olen pian ainoa paavin vihkimä piispa koko Pohjoismaissa, minua vielä kysytään moneen paikkaan.
— Mene sitten minne kysytään, piispa Pietari Särkilahti ei sinua kaipaa, totesi Jaakko. — Mutta hänelle itselleenkin on meidän toisten ajateltava työnjakoa. Pietari saarnatkoon ja jyrisköön, niin että heräävät elävät ja kuolleet. Mutta piispan virkaan kuuluvat hienommat langat, suhteet kuninkaaseen ja kirkon omaisuuteen, — ne saamme ottaa hiukan varovammin ja taitavammin hoitaaksemme…!
* * * * *
Levein liikkein näin Jaakko suunnitelmiaan lateli. Mutta Mikon mietteet olivat sillävälin eksyneet omille teilleen, jonne hän tuskin kuulikaan isäntänsä suuria tuumia. Hänkin näet koetti kuvitella Pietari Särkilahtea Suomen esipappina, mutta hän ei saanut siitä mitään kuvaa syntymään, — se tuntui hänestä tuiki mahdottomalta. Hänen ajatuksensa palasivat aina nuoreen, säihkyväsilmäiseen rynnistäjään, joka käsivarsi ojennettuna tahtoi pyyhkäistä kirkosta pois kaikki ulkonaisen vallan merkit ja keinot, piispanristit, prelaatintuolit korkeakuorista ja koko hierarkisen rakennuksen. Huonosti hän soveltuu näkyväistä kirkkoa hallitsemaan, — Mikko ei voinut nähdä häntä koruviitassa piispanistuimella…, siihen tarvittaisiin aivan toisenlainen mies.
Kunpa Jaakko Kurki vielä eläisi! huoahti hän hetken kuluttua jatkoksi mietelmiinsä, katkaisten niin Vennän tarinat. Tämäkin poikkesi nyt omilta raiteiltaan virkahtaen myöntyvästi:
— Niin, hän oli kuin luotu piispaksi uusissakin oloissa.
Arvonsatunteva, älykäs ja mahtava, — hänen rinnallaan sitten
Särkilahti sytyttäjänä ja syventäjänä! Pian olisi silloin vastarinta
taittunut…
— Ja routa sulanut kotoisesta kirkostamme täydensi Mikko.
— Mutta hän ei ole mukanamme enää, virkkoi Jaakko taas kylmemmin, todellisuuteen palaten. — Ja hyvä tästä tulee näinkin!
— Onneksenne, toivotti Vincentius, saaden siten taas aihetta tarttua kannunkorvaan. — Minä näet toivotan onnea kaikille, paaville ja kuninkaalle, Hannukselle ja Pietarille… ja Sillallekin, terve!
Portilta laskeutui näet tällä hetkellä viettävän pihan poikki Sillan maisteri, tärkeän näköisenä ja kiireisin askelin. Keksittyään tuttavansa humalistossa kävi hän heille vallan hengästyneenä kertomaan:
— Laiva saapuu jo linnanselältä…, ymmärrättekö, Erik Skalmin laiva! Siinä piti Pietarin palata!
— Mistä tunnet sen laivan, uteli isäntä pystyyn karahtaen.
— Tunteehan Erik-porvari oman laivansa, hän seisoo jo laiturillaan vastaanottamassa. Ja hänen emäntänsä paistaa piiraita kotiintulijaisiksi, sieltä keittiöstä lemahtaa makea tuoksu.
— Pietari palaa — tuoko hän ratkaisun tullessaan? huoahti Mikko melkein arkaillen.
— Ja minkä ratkaisun? säesti Silta yhä ponteissaan. — Palaako hän piispana?
— Pian sen tiedämme, nyt rantaan!
Jaakko lausui tämän noustessaan jo vastamaata Jokikadulle, jota myöten toisetkin papit häntä kohta seurasivat Erik Skalmin laiturille. Heillä sykähteli sydän toivon ja epäilyksen vaiheilla, jalat eivät tuntuneet liikahtavan kyllin nopeasti. Kumpi suunta on voittanut, mikä tie on määrätty Suomen kirkolle ja kansalle ajan murroksessa kuljettavaksi…? Tuo laiva, jonka mastot koottuine purjeineen jo näkyvät matalain rantatalojen ja aittain takaa joelta, se sen tietää…!
Yksin oli kankeajalkainen vihkipiispa jäänyt Gertrud Karvataskun humalistoon. Hän kiskaisi siellä tyynesti sarkan pohjaan viimeistä pisarata myöten ja nousi sitten verkalleen pöydän varassa istuimeltaan, lähtien niin hänkin luntustamaan rantaan päin.
— Tästä tulee nyt joku muutos, mikä tahansa, puheli hän itsekseen kaltevaa katua kävellessään. — Väliaikaisuus loppuu tavalla tai toisella, minua ei tosiaankaan täällä enää tarvita… saan taas lähteä muille markkinoille. No, siispä lähden, — minne, sitä en tiedä. Mutta tässä syrjäisessä maassa oli sentään sangen soma olla ja elää. Ihmiset laatuunkäypiä ja olut hyvää, — aika hyvää…!
XXI. APUJOUKKO.
Todella levisikin makea käry Martha Skalmin paistintuvan ovesta ja sen lakeisesta tuprusi sakea savu. Hän oli miehensä kanssa päättänyt viettää juhlana veljensä palaamista, ja kiire tuli nyt, kun laiva rupesi näkymään. Olihan Erik Skalm paljon kiitosta velkaa lankomiehelleen, joka hänet oli pelastanut pahasta pälkähästä, — pieni juhla hänelle oli hyvin paikallaan.
Muutenkin oli Pietarista jo tullut suvun kuuluisuus ja kunnia. Laiturilla, johon nyt oli keräytynyt rahvasta laivaa odottamaan, muisteltiin taaskin, miten Pietaria oli kerettiläisenä kartettu niihin aikoihin, jolloin hän vaimonsa kanssa ulkomailta palattuaan oli asettunut tuohon pikkutupaan. Nyt sitävastoin pitkänhuiskea Erik Skalmkin siellä kovalla äänellä kehui lankonsa ansioita ja antoi kaikkien ymmärtää, kuinka harras puhdistetun opin kannattaja hänkin jo oli. Tätä hetkeä varten oli hän tahallaan antanut laivansa odottaa Tukholmassa lankomiestään, sillä hän piti kunnianaan vastaanottaa hänet juuri omaan laituriinsa.
— Eihän sitä tiedä, vaikka se piispana palaisi sieltä kuninkaan kutsuista, niin oli hän kuiskannut vaimolleen, kun he neuvottelivat juhla-ateriasta. Muille hän ei siitä toivostaan toki hiiskunut, mutta hän tiesi siellä laiturillakin kaikkien juuri sitä kysymystä jännityksellä ajattelevan. Ja kun Pietari Särkilahti vihdoin astui laivasta maihin ja väkijoukon saattamana kuin juhlakulussa nousi törmälle, silloin poltteli kaikkien kieliä tuo sama suuri kysymys, jota ei kukaan kumminkaan vielä saanut esille aristelevilta huuliltaan.
Pihalta kutsui Erik Skalm lankomiehensä ja tämän saapuville tulleet ystävät tupaansa "hiukan huokaisemaan", ja Pietari astui sinne rauhallisena kuin ainakin, hiukan rasittuneena tosin merimatkan jälkeen, mutta ilman erityistä ilon tai pettymyksen ilmettä kasvoillaan. Rauhallisesti kertoi Pietari tavanmukaiset matkaterveisetkin.
— Rauha on siis maassa? kysyttiin palanneelta, niinkuin tapa vaati.
— Ja kuningas tervennä?
— Tervennä on, terveiset laittoi, vastaili Pietari.
— Hänet itsensä tapasit? kyseli Skalm melkein hengästyneenä. Sillä hän ei enää voinut hillitä hivuttavaa uteliaisuuttaan, joka oli kaikkien yhteinen. Ja kun oli istuttu ruokapöytään, missä hän asetti lankomiehensä kunniapaikalle viereensä, puhkesi hänestä melkein väkisin tuo kiusaava kysymys:
— Mitä siis kuningas sinusta tahtoi? Tekeekö hän sinusta piispan?
Nyt se oli lauennut. Malttamatta ruokiin tarttua odottivat kaikki juhlavieraan vastausta. Mutta Pietari naurahti ääneensä ystävänsä huolille:
— Minustako? Ei, lanko hyvä, ei minusta piispaa tullut! Turhan vaivan näit, jos siinä toivossa minulle valmistit nämä komeat kestit!
Jo maltettiin syvässä äänettömyydessä käydä leipään käsiksi. Ei tullut Särkilahdesta piispaa se toivo on siis lopussa! Jännitys oli antautunut, ilmeisen alakuloisesti pantiin raskaat ruokamaljat liikkeelle tuossa kymmenkunnan miehen pöydässä.
Mutta Jaakko Vennä, jonka Pietarin uutinen oli enin lamauttanut, virkosi myös ensimäisenä, — olihan asialla vielä toinenkin puolensa! Kuin säikähtäneenä kysäisi hän rutosti:
— Siis pääsee Hannus Pietarinpoika piispaksi…?
— Ei tule piispaa hänestäkään, vastasi Pietari, vielä äskeinen hymy huulillaan. — Asu vain, Jaakko, rauhallisena kaupunginpappilassasi!
Toinen pingoittunut jänne laukesi pöytävieraista…, sivulle piispanistuimelta ovat siis jääneet molemmat Suomen kirkollisten ryhmäin johtajat. Ei ole voittanut toinen eikä toinen puolue! Mutta juuri sen vuoksi rupesi kirkonmiehiä sitä kiusallisemmin kalvamaan kolmas kysymys, se, johon ei oltu osattu valmistautua ja jota ei kukaan ollut pitänyt mahdollisenakaan:
— Kenestä tulee siis Suomen piispa? — Niin kysyivät papit melkein tyhmistyneinä pöydän eri kulmilta. — Onko siitä vielä tietoakaan?
— On kyllä, joskaan ei vielä aivan lopullista, kertoi Pietari, melkein kuin rohkaisten nolostuneita ystäviään. — Hyvän miehen saamme piispaksemme, sen voitte uskoa!
— Siis ruotsinmaalaisen, virkkoi Jaakko, poimuuttaen punoittavaa otsaansa. Muuta mahdollisuutta hän ei keksinyt. Mutta Suomessa ei, oltiinpa mitä puoluetta tahansa, toivottu meren takaa piispoja, koska näiden kielentaidon puute jo tuotti hiippakunnan hoidossa paljon vaikeuksia.
— Ei, suomalaisen miehen, oikaisi Pietari, ja lisäsi uteliaita ystäviään kiusoitellen: — Turun kanunkeja hänkin on!
Pöytävieraat katselivat epäillen toisiaan ja puistelivat päätään. He eivät tunteneet joukossaan eikä koko Suomen kirkossa sellaista miestä, joka mainittujen edellä voisi tulla kysymykseen kirkon esimieheksi. Pietarin uutinen oli heille sula arvoitus.
— Mistä sellaisen löydät? ihmetteli Silta.
— Sigtunasta…
— Se on vanha Martti Skytte, huudahti silloin Mikael Karpalainen vilkastuneena. Hän muisti nyt yhtäkkiä tuon entisen esimiehensä, pohjoismaisten dominikaaniluostarien päämiehen, jonka luona hän vuosi sitten oli käynyt purkamassa munkkivalansa. Todellakin suomalainen aatelismies, joka aikoinaan oli Turussa toiminut kanunkina, mutta senjälkeen jo parikymmentä vuotta asunut Ruotsissa, Sigtunan luostarissa, ensiksi priorina, sitten koko veljeyden päämiehenä. Lempeät muistot palautti se nimi Mikon mieleen, mutta epävarmuuttakin oli sentään hänen äänessään, kun hän toisti:
— Vanha Martti!
— Niin juuri, vanha Martti, myönsi Pietari. — Voinhan sen teille jo kertoa, pian se kuitenkin tulee tunnetuksi.
Tarina katkesi ruokapöydässä. Epäilevinä ja ihmettelevinä istuivat aterioivat kirkonmiehet, sillä heidänikäisistään ei kukaan Skytteä edes tuntenutkaan. Vasta kotvan kuluttua virkkoi pöydän alapäässä Hannu Kultaseppä, joka vielä muisti Martin noilta kaukaisilta kanunkiajoilta:
— Hiljainen, vakava pappi, kirjatoukaksi ennen sanottiin. Ei hän tehnyt kenellekään pahaa, — eikä hyvääkään.
— Saapuupa mies kuin haudan takaa, virkkoi Skalm tyytymättömyyttään salaamatta.
Jaakko Vennältä oli mennyt ruokahalu, kun hänen unelmansa muovailla uudelleen Turun koko tuomiokapituli noin armotta oli särkynyt, ja murjotellen oli hän kuunnellut jatkuvaa keskustelua. Nyt hän melkein nuhtelevana kääntyi Pietarin puoleen:
— Luostarin priori, lähes seitsenkymmenvuotias ukko, hänkö on se mies, jonka tarpeessa luulet meidän ja Suomen kirkon nykyhetkellä olevan?
— Jokseenkin niin, vastasi Pietari, karkoittaen hymyn huuliltaan. — Jos meillä on kylväjät työssä, antaa hän totuuden siementyä, — sitä juuri tarvitsemme!
Mutta Jaakon katse oli miltei kärsivä, kun hän edelleen puhui
Pietarille:
— Taas haaveilet! Hyvähän on, jos oras saa säilyä edes kitkemättä. Mutta muistapas, että vanhuksen juuret ovat kiinni luostaripohjassa. Täällä tulee olemaan paavillinen prelaattikunta, tuomiorovasti Hannus ottaa tietysti ohjat nuorempiin käsiinsä, — asema jää samaksi kuin Erik Sveninpojan aikana, ei, se käy tietysti uudistusliikkeelle sitäkin vaikeammaksi…
Tähän synkkämieliseen käsitykseen näyttivät yhtyvän pöytäkunnan toisetkin papit, jotka eivät salanneet pettymystään. Ruotsin muihin hiippakuntiin hankitaan parhaillaan piispoiksi selviä Lutherin miehiä, jotka ryhtyvät toteuttamaan opinpuhdistusta, — miksi pitää juuri Suomessa aseman aina jäädä sekavaksi! Eipä edes Mikkokaan nyt voinut täysin yhtyä Pietariin. Skytte on kunnon ukko, sen hän tiesi, ja tahtoo kyllä ymmärtää ihmisten sydämet ja aatteelliset pyrkimykset, mutta onko hänestä nykyhetken piispaksi…? Mikko siirrähti Pietarin viereen, jota Jaakon nuhteet näkyivät surettavan, ja lausui arkaillen:
— Tiedämme, Pietari, että olet parhaasi mukaan koettanut valvoa yhteisen asiamme menestymistä. Mutta kerro neuvotteluistasi tarkemmin. Emme todella sinua vielä oikein ymmärrä.
Ystävän vilpitön ja aina syvältä harkitseva katse teki Pietarille hyvää, ja hän vastasi:
— Pian sen ymmärrät. Kuningas pyysi minua ehdottamaan sopivan miehen
Suomen piispaksi…
— Sittenkun itse ensiksi olit kieltäytynyt, pisti Silta väliin. —
Eikö niin?
— Kustaa-kuningas on parempi ihmistuntija kuin te, hän myönsi heti syyni päteviksi. Piispaksi on saatava tyyni rauhanmies, jonka aikana opinpuhdistus melutta edistyy. Mietin sellaisia miehiä, ajattelin jo sinuakin, Mikko…
— Mutta hylkäsit sen ajatuksen — kiitos, veli!
— Sinusta kulki ajatukseni Sigtunaan. Neuvottelin mestari Olavin kanssa, — hänkin muisti hiljaisen, suomalaisen munkin, jonka olimme tavanneet Wittenbergissä ja jonka olimme huomanneet ajatelleen katoolisen kirkon rappeutumista ja uudistamista paljon syvemmin kuin me nuoret…
— Lukeutuiko Skytte siellä meikäläisiin? uteli Jaakko sangen epäilevänä.
— Hiljainen munkki hävisi Wittenbergistä pois jo samoihin aikoihin kuin Luther naulasi julki väitteensä, kertoi Pietari edelleen, vastaamatta suoraan Jaakon kysymykseen. — Eikä hänestä ole sen jälkeen paljoa kuultu. Mutta mestari Olavi kehoitti minua matkustamaan Sigtunaan. Sen tein, puhuttelin vanhusta kauan, ja kiitin lopuksi Jumalaa siitä, että hänen luokseen olin tullut. Vanhus oli itse valmis jättämään rauhanmajansa, palatakseen kotimaansa kirkkoa palvelemaan, — sen viestin vein ilolla kuninkaalle.
Pietarin varma vakaumus rauhoitti mieliä ruokapöydässä, jossa tarina aterian varrella taas lähti liukkaammin liikkumaan. Mutta Pietari huomasi edelleen, ettei tapahtunut ratkaisu hänen ystäviään innostanut, ja hän kuuli Jaakon sangen äänekkäästi lausuvan purevia arveluitaan siitä, miksi tuo 70-vuotias luostarinmies oli niin hanakka rupeamaan Suomeen piispaksi: luostarilaitos kallistuu häviötään kohti, hiiret pakenevat hukkuvasta laivasta…, ja kuningas, joka himoitsee luostarien tiluksia, lähettää niistä kernaasti johtomiehet pois, päästäkseen itse niiden isännäksi. Lohdutuksena piti Jaakko vain sitä, että tuo paavillinen priori oli niin vanha eikä toki voine kauankaan hidastaa uskonpuhdistuksen edistymistä Suomessa. Ja Pietarille viinimaljaansa kohauttaen lisäsi hän hymähtäen:
— Terve, Pietari! Äkkinäinen olet kuninkaissa liikkumaan, mutta hullumminkin olisi voinut käydä, kun et nousuajan tarpeita ehtinyt muistamaan.
— Niitäpä juuri muistin, vastasi Pietari melkein kiivastuen. — Näin matkallani, mihin pelkkä ulkonainen opinuudistus vie: Kylmiksi se jättää sekä pappien että kansan sydämet. Ja täällä Suomessa olemme me vasta huutavan ääniä korvessa, edessä on vielä koko työ, ja sitä varten tarvitaan rauhan aikaa. Siksi toivon, päinvastoin kuin sinä, Jaakko, että Martti Skytten aika Suomessa ei jäisi lyhyeksi…
Pietarin kalpeille poskille kohosi kiihtymyksen puna. Hän tunsi sen itse ja katkaisi alakuloisena puheensa. Selvästi hän huomasi, etteivät hänen ystävänsä taas häntä ymmärtäneet. Heidän mielialansa oli toinen, ja sen sävyyn osui Erik Skalm, kun hän hetken kuluttua, haihduttaakseen vieraistaan äskeisen painostuksen jäljet, esitti uuden piispan maljan:
— Uskokaamme, kuten lankomieheni, että ukosta tulee meille mallipiispa. Mieluummin olisimme tosin tänään kohdistaneet maljamme toisaalle uutta piispaa tervehtiäksemme. Mutta se nyt ei ollut sallittu, — teemme sen toivottavasti toisen kerran, jahka olemme kestäneet nämä katumuksen ja parannuksen vuodet. Siihen asti juokaamme vanhan Martti Skytten terveydeksi.
Naureskellen yhtyivät pöytävieraat tähän omituiseen tervehdykseen, joka tulevaisuuden toiveilla pyrki korvaamaan nykyhetken pettymyksen.
Martha-emäntä kantoi yhä uutta kysta pöytään, ja viinikannu teki yhä tiheämpiä kierroksia, keventäen ja rohkaisten mieliä. Olihan Särkilahden tuomissa uutisissa sentään parempiakin paloja, niin rupesivat tuumimaan totisina istuneet papit. Eihän toki Hannus Pietarinpojastakaan tullut piispaa, ja viittasivathan Ruotsin viimeaikaiset tapahtumat yleensä uudistusliikkeen voittoon. Syrjään oli siellä vetäytynyt katoolisten kilpi ja miekka, piispa Brask, suuttuneena Westeroosin valtiopäiväin päätöksistä ja huomattuaan toivottomaksi taistelunsa kuninkaan kirkollisia uudistuksia vastaan. Luterilaisia oli näihin asti yleensä sanottu kerettiläisiksi, — nyt oli se väite herrainpäiväin päätöksellä kumottu ja kirkoissa ja kouluissa oli käsketty opettaa puhdasta, evankeelista oppia.
— Eteenpäin toki oireet tähtäävät, myönsi jo Jaakkokin, käyden taas sovittelemaan äskeisiä, särkyneitä suunnitelmiaan ikävästi muuttuneeseen, mutta ehkäpä sittenkin vielä siedettävään asemaan. Ja Silta kääntyi Särkilahden puoleen, ikäänkuin lohduttaakseen surulliseksi käynyttä ystäväänsä ja kertoi, siirtääkseen samalla keskustelun vähän toisaalle:
— Jotakin olemme toki mekin toimittaneet täällä poissaolosi aikana. Kapituli on mestari Gasparuksen jälkeen valinnut sinut arkkiteiniksi, — tarkoituksemme oli siten tasoittaa tiesi piispaksi!
— Ja sen vaalin toki kuningaskin vahvistanee, vaikka olisit kuinka huonon käsityksen itsestäsi hänelle antanut, arveli Karpalainen.
— Eipä tiedä, vastasi Pietari mietteistään heräten. — Minä ehdotin hänelle toista miestä tähän virkaan…
— Ketä? kysyi Silta, ja Jaakkokin terästi taas korvansa, sillä hänessä syttyi toivo, että ehkäpä hän nyt sittenkin oli päässyt askelen eteenpäin hierarkisella asteikolla. Mutta ei…, Särkilahti kuului vastaavan:
— Sinua, Pietari Silta…
— Kummanko nyt kuningas vahvistaa, uteli Jaakko innostuneena, koettaen siten salata oman, uuden pettymyksensä.
— Aikanaan kai se nähdään, vastasi Pietari väsyneesti. — Kylliksi on meillä prelaatinainesta, jos vain siitä lie kysymys…
Pietari oli todellakin väsynyt. Nämä pidot pöytäpuheineen häntä jo rasittivat. Noiden hyvien ja hyväätarkoittavain ystäväin ahtaat ajatuspiirit, toivomukset ja pettymykset, nuo ainaiset, matalat kilpailut virkapaikoista ja kirkollisesta vallasta, ne olivat taas painaneet murheelliseksi hänen mielensä. Saattoihan hänkin olla iloinen iloisten joukossa, ja ihmisten pienet arkiriennot, ilot ja surut, hän yleensä hyvin ymmärsi, — mutta tänään tuntui kaikki hänestä niin toivottomalta. Oliko todella tuo pintapuolinen käsitys uskonpuhdistuksen merkityksestä hänen tähänastisen työnsä ainoa tulos…, noin valtavako on se itsekäs, voitonhimoinen ajanhenki, jonka alkujaan oli synnyttänyt katoolisen kirkon ahnehtiminen, mutta joka nyt näkyi periytyneen uskonpuhdistuksen miehiinkin? Näin hän itseltään melkein tuskalla kysyi, ja hänen sydämensä valtasi epäilys, oliko hänellä enää voimaa juurruttaa ympäristöönsä ja apulaisiinsa oikeampaa, syvempää käsitystä uskonpuhdistuksen tehtävistä…
Raukeana ja raskain mielin hiipi Pietari juhlahuoneesta ulos pihalle. Hänen täytyi saada ilmaa hengittääkseen, sillä hänen rinnassaan tuntui taas tuota vanhaa ahdistusta. Ja hän aikoi siinä vilvoitellessaan kävellä rantaan, lähettääkseen jossakin Taivassalon venheessä perheelleen viestin paluustaan. Mutta kun hän hetkisen seisoi huokaisten hämärtyvällä pihalla, saapui hänen lankomiehensä ulos valoisasta tuvasta häntä tuttavallisesti puhuttelemaan.
— Mikä vei luontosi, Pietari, kyseli Erik Skalm hönisten jo hienossa hiprakassa. — Piispanvirka oli sinulla jo miltei kourassasi, ja sinä viskasit sen pois kuin homehtuneen sämpylän.
— Työni ei tarkoita niitä sämpylöitä, vastasi Pietari, hilliten nousevaa suuttumustaan.
— No niin, se olkoon oma asiasi, virkkoi lankomies ja jatkoi kuiskaten: — Mutta emmehän toki saa hylätä kaikkia uuden liikkeen etuja. Herrainpäiväin päätöksen nojalla ovat täällä jo monet ruvenneet peruuttamaan vanhoja sukutilojaan kirkolta; nyt täytyy meidänkin pelastaa enemmän kuin se mitätön Tammisto…
— Mitä tämä sinuun kuuluu, sähähti Pietari ensi silmänräpäyksessä vallan hämmästyen.
— Ka, Särkilahden sukuunhan minäkin kuulun, olenhan sisaresi kanssa naimisissa. Jaetaan tasan…
Pietari ojentausi jo suoraksi, vastatakseen kerrankin kyllin terävästi tuolle ahnehtivalle sukulaiselleen. Mutta rintaan pisti…, hän taltutti liikkeensä, ja hänen mielensä painui samalla yhä matalammaksi. Tämän verran ovat siis jo porvaritkin oppineet uudistusliikkeestä; siinä on heille uskonpuhdistusta…! Ja keneltä ovat he tämän rahtusen oppineet…? Pietari nieleskeli raskaasti suruaan ja suuttumustaan, kääntyi sitten sanaakaan vastaamatta selin salaperäisesti kuiskivaan mammonanorjaan ja lähti yksin kävelemään rantaan päin.
Ei, ei, hänellä ei ollut oikeutta riehahtaa eikä kiivastua, hänen täytyi sulattaa kaikki tuo tietämättömyys ja viheliäisyys. Rintaa poltteli, kumarassa täytyi kävellä. Henki oli hänellä vielä voimakas ja tulinen ja tahto oli luja…, hänen teki nytkin mielensä palata tuonne valoisaan juhlatupaan, puhua noille tuttavilleen, apulaisilleen ja porvareille, selittää, herättää, sytyttää… Hän jo pysähtyikin, hänen lihaksensa pullistuivat ja varsi oikeni, — mutta samassa oli hänen taas kyyristyttävä kokoon. Heikko ruumis ei kestänyt hengen innostumista…
— Hillitymmin, hiljaisemmin, siten saan ehkä vielä jonkun aikaa tehdä pientä siemennystyötäni, puheli hän ryiskellen itsekseen. — Miksikä enää kiivailisin! Huomenna aloitan taas työni koulussa ja kirkossa rauhallisesti, riehahtamatta ja kiitollisena jokaisesta päivästä, jonka vielä saan pystyssä käydä ja työtäni tehdä…
Niin hän hoki itsekseen, astellessaan kumarana ja varovaisin askelin hämärää rantapolkua venhevalkamaan päin.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Pietari Särkilahti ensi kerran
Ruotsista palattuaan tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan.
Oli pyhän Perttulin päivä, ja tuomiokirkossa vihittiin silloin juhlallisesti papeiksi ensimäiset niistä teineistä, jotka Pietari oli koulunsa läpi opastanut. Kirkon etualan ja pääalttarin edustan täyttivät nuoret teinit, vihittäväin toverit, ja näitä vastapäätä istuivat korkeakuorissa, arvojärjestyksen mukaan kehään asetetuissa tuoleissa, prelaatit ja kanungit. Korkeat virkalakit päässään ja vyöllään värikkäät nauhavyöt, joihin oli mitattu pyhän haudan pituus, istuivat he siinä vakavina ja liikahtamatta kuin pitkäliepeisiin kaapuihin puetut patsaat. He kuuntelivat vihkimistä, jonka isä Vincentius toimitti pääalttarilta. Sen alttarin eteen olivat polvistuneet ne neljä nuorukaista, jotka äsken piispantutkinnossa olivat tietojensa, tapojensa ja syntyperänsä puolesta hyväksytyt papilliseen toimeen.
Kirkon täytti raskas suitsutuksen tuoksu, ja parvelta kajahti kuorolaulajain kirkas virsi. Pietari Särkilahti lepäsi nojatuolissaan ja katseli lämpöisin mielin noita rakkaita oppilaitaan, työnsä ensimäisiä kypsyneitä hedelmiä, joiden kehityksen hän oli ohjannut ja jotka nyt kirkkain, hartain katsein vastaanottivat siunauksen vastaiseen, korkeaan tehtäväänsä.
Virsi vaimeni, vihkipiispa astui alas alttarilta toimituksensa lopetettuaan; jäljellä oli juhlamenoista vain se osa, jossa vastavihityt ensi kerran saivat pappeina suorittaa jumalanpalveluksen. Teinien nuori lauma onnitteli alttarin edessä vihittyjä tovereitaan, ja korkeakuorissa liikahtivat pitkäliepeiset patsaat. Silloin astui tuomiorovastikin alas esimiehentuolistaan ja käveli verkalleen äsken matkalta palannutta Pietaria tervehtimään. Hän tuli hiljaa ja rauhallisesti kuin työtoverinsa luo ainakin kyselemään matkakuulumisia, — viisaana miehenä ei hän ollut alunpitäenkään ollut tietävinään piispanistuimelta putoamisestaan.
— Kuningas on varovainen ja taitava, niinkuin valtiomiehen tuleekin, virkkoi hän Särkilahdelle, ikäänkuin tappionkärsinyttä lohduttaen. — Hän ei salaa suosivansa tavallaan uutta oppianne, mutta kuitenkin tahtoo hän pysyä vanhalla, koetellulla pohjalla. Siten on hän nyt valinnut meille vanhan suunnan miehistä piispan, jota me kaikki luonnollisesti tulemme esimiehenämme tottelemaan.
— Luonnollisesti, vastasi Pietari vielä täysin oivaltamatta, mitä tämä tuomiorovastin hyvänsävyinen tervehdys oikein merkitsi.
— Se minua ilahduttaa. Olette, mestari Pietari, siis tekin vihdoin nyt Tukholman-matkallanne huomanneet tämän kannan parhaaksi — kerrotaan teidän juuri ehdottaneen isä Marttia piispaksemme.
— Luen sen mielelläni ansiokseni, vastasi Pietari, oivaltaen vähitellen Hannuksen viittailevan, että hän muka oli peräytynyt entiseltä kumouskannaltaan. Ja uteliaana hän kuunteli, kun tuomiorovasti edelleen jatkoi:
— Eikö totta, taas valkenee kirkollemme rauhan päivä. Mikäli aika ja tarve vaatii, ryhdytään tietysti täälläkin uudistuksiin, niinkuin niitä jo on alulle pantukin. Koetamme nyt vain yhdessä uuden piispan kanssa hioa Westeroosin liian jyrkkäin päätösten särmiä, niin että työ voisi tasaisesti jatkua.
Pietari ei vastannut, vaan hymähti muistaessaan, että hiljaiseen raivaustyöhönhän hänkin oli ystäviään neuvonut. Mutta Hannus jatkoi, ikäänkuin Pietari olisi häneen täysin yhtynyt:
— Juuri niin. Te rynnistitte hurjasti, maisteri, aiheutitte selkkauksia, tärvelitte terveytenne, nyt käsitätte jo, kuinka turhaa se oli. Perässänne juoksi kourantäysi turkulaisia, jotka eivät tiedä mitä tahtovat, ja nuo apulaisenne…, no, ovathan he kunnon miehiä, vaikkeivät reformaattoreita… Ei, vuosisatain muurit eivät niinkään murene. Varmin on rauhallinen kehitys vanhalla pohjalla, silloin säilyy kirkkomme särkymättä… ja säilyy riippumattomana, suomalaisena kirkkona.
Tuomiorovasti, joka tarinoidessaan oli seisonut ääneti kuuntelevan Pietarin edessä, istahti nyt tuttavallisesti viereiseen, tyhjään tuoliin, laski äänensä matalammaksi ja virkkoi kuin isällisesti:
— Muistatteko, mestari Pietari, sen päivän koulutuvassa, jolloin näistä asioista ensi kerran puhuimme?
— Muistan kyllä.
— Varoitin teitä. Huomautin, että paavillinen esivalta, ollen kaukana, jättää kunkin maan kirkolle laajan vapauden elää omaa kansallista elämätään. Teidän oppinne on sitävastoin jo muissa maissa vienyt kirkon, ja veisi kyllä täälläkin, maallisen vallan orjuuteen. Tämä suomalainen kirkko on teillekin rakas, sen tiedän; kenties nyt myönnätte, että uudistusliikkeenne olisi helposti voinut uhrata sen vähäisen omintakeisuuden, mikä meille on täällä kehittynyt.
Pietari oli antanut tuomiorovastin, joka näytti nauttivan omain päätelmäinsä terävyydestä ja oman äänensä holhoovasta sävystä, puhua keskeyttämättä. Häntä huvitti kuulla Hannuksen kerran taas esittävän kirkollisia tuumiaan, eikä hän välittänyt tämän loukkaavista sutkauksistakaan. Nyt vasta Pietari lausui lyhyesti ja varmasti:
— Työmme tarkoittaa ihmistä kieleen ja kansaan katsomatta. Mutta suomalaisemmaksikin tulee Suomen luterilainen kirkko kuin paavillinen.
Tuomiorovasti nyrpisti hieman kulmakarvojaan:
— Te olette liian varma väitteissänne, mestari! Olisin kuitenkin luullut kokemuksen jo teille, Suomen miehelle, jotakin opettaneen…
— On se opettanutkin. Mutta kenties tukee kokemus vielä minun väitettäni.
— Kunhan se ei tekisi sitä liian myöhään, — mutta ehkäpä ei ole siitäkään enää vaaraa.
Hannus kuiskasi viimeiset sanansa purevalla ivalla, nousten samalla Pietarin viereisestä tuolista. Vastavihityt papit olivat jo pukeutuneet messupaitoihinsa ja palanneet kirkkoon. Keskustelun täytyi katketa. Se oli ollut sävyltään rauhallista, mutta lopulta se kuitenkin taas oli kärjistynyt; sekä Hannus että Pietari tunsivat taas verensä kuumenneen, he tunsivat nyt, niinkuin aina yhteen joutuessaan, seisovansa jyrkästi vastakkain, kuin eri navoilla. Ja kanungit, jotka nyt sakastista hiipivät paikoilleen kuuntelemaan vastavihityn papin ensimäistä messua, näkivät säkeniä välähtävän heidän jäähyväiskatseistaan.
Nuori pappi esitti alttarilta latinaisen messun selvästi ja hartaasti vuosisatain pyhittämään tapaan. Kun hän oli osansa suorittanut, astui toinen jatkamaan. Tuttu oli taaskin messun sävel, menot ja temput olivat tutut nekin, mutta siinä oli sittenkin jotakin outoa ja merkillistä…
— Mikä siinä niin kummalta tuntuu? kysyivät prelaatit itseltään ja katselivat ihmetellen ympärilleen. Vasta vähitellen se heille selvisi: Sanat ovat oudot, ne eivät ole nuo vuosisatain varrella kiteytyneet, — nehän eivät ole latinaa! Mitä kaikkien pyhien nimessä tuo poika sanelee, — sehän on suomea, rahvaan kieltä! Nyt vasta he ymmärsivät säkeen toisensa perästä.
— Messuaa suomeksi! Onko se luvallista, onko tuo ollenkaan jumalansanaa! niin kuiskailivat prelaatit tuolista toiseen.
— Sallittu kuuluu nyt olevan kansankielinen jumalanpalvelus, mutta raakaa se on ja rumaa…
— Sehän loukkaa hartautta!
Sen vaikutuksen teki esipappeihin tuo ensimäinen suomalainen messu, ja yksinpä kuuntelevasta kansastakin se tuntui oudolta. Nuoreen pappiin kohdistivat prelaatit ensiksi moittivat katseensa, mutta käänsivät ne sitten Pietari Särkilahteen päin. Sillä hänhän oli yhdessä oppilaittensa kanssa kääntänyt koulussa suomeksi tärkeimmät rukoukset ja opettanut teinejä niitä messussa käyttämään latinankielen ohessa. Mutta Pietarista itsestään kajahti kansankieli alttarilta kauniilta, eikä hän senvuoksi hätääntynyt noista moittivista katseista. Varmasti hän uskoi, että suomenkieliseen messuun piankin totutaan, — sittenpä sanankuulijatkin siitä jotakin ymmärtävät.
Mutta tulipa hämmästyneille prelaateille pian uusikin yllätys. Messun päätyttyä nousi vastavihityistä viimeinen pitämään suomenkielisen saarnan, niinkuin jo tavaksi oli tullut. Mutta mitä se puhui tuo poika? Sehän on ilmeistä Särkilahden oppia, niinkuin hänen suustaan lähtenyttä. Samat ryntäykset pyhimyspalvelusta ja kirkon kuollutta komeilua vastaan, — voimakkaita, selviä sanoja nuorekkaan, ilmeisesti itsetietoisen innostuksen lennättäminä… Siksipä ne vaikuttivatkin ihmeellisesti sytyttävinä ja herättävinä koko kirkkoyleisöön.
Tuomiorovasti nojausi tuon lyhyen saarnan aikana vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan kyynärpäähänsä ja vilkaisi usein salavihkaa Särkilahteen päin, ikäänkuin epäillen tämän katseesta nyt löytävänsä voitonriemuista, ehkä ilkahtavaakin ilmettä. Sillä nuo nuoret papit olivat esiintymisellään yhtäkkiä melkoisesti horjuttaneet sitä varmuutta, jolla Hannus juuri äsken oli Pietaria puhutellut. Tuon nuoren saarnaajan into tarttui kieltämättä kuulijoihin, — nyt tuomiorovasti käsitti, mihin Pietari uskonsa perusti, ja hän tunsi itsensä levottomaksi.
Mutta hän ei löytänyt mitään ilkkumista Pietari Särkilahden katseesta. Hievahtamatta pysyi se kiintyneenä saarnastuolin alla seisovaan sankkaan teiniparveen, joka hehkuvin kasvoin seurasi saarnaajan jokaista liikettä. Tuo rintama nosti nyt riemun Pietarin rintaan, ja kyynelet hänen silmiinsä. Siinä se oli hänen apujoukkonsa! Olihan hän aina juuri tuosta tarhasta odottanut tukeaan ja tulevaisuuttaan, siksipä hän juuri siihen oli valanut parhaan innostuksensa. Mutta sittenkin: tänään esiintyi hänestä tuo rintama tuomiokirkossa paljon kypsempänä ja voimakkaampana kuin koskaan koulussa… Hän kuvitteli usein vielä nuo rakkaat teininsä pikkupojiksi, joita on ohjattava joka askelella ja joilla on pitkä taival omalle työvainiolleen, — nyt heistä jo ensimäiset kulkivat kyntömiehinä ja toiset olivat kasvaneet ja varttuneet melkein hänen huomaamattaan…! Juuri noista kasvoista kuvastui se oikea luottamus ja rakkaus työhön, jota hän niin usein kaipasi vanhemmissa pappiskannattajissaan, jopa lähimmissä apulaisissaankin…
— Siinä on apujoukkoni! toisti hän rohkeasti itsekseen. — Tuo rintama se valloittaa Suomen!
Hänen valoisa katseensa siirtyi pojasta poikaan. Olihan siellä joukossa laiskoja ja lahjattomiakin…, tuo harjastukka käyttää kai pienen leiviskänsä jossakin kaukaisessa sydänmaan pitäjässä, opettaen kykynsä mukaan rahvaalle uskonopin ensi alkeita, joita vailla se todellisuudessa vielä on. Mutta tuo viereinen sinimekko kelpaa jo ehkä kerran jollekin vaikuttavammallekin paikalle, — heissä on kummassakin puhtaan opin siemen itämässä! Pitkäksi aikaa pysähtyi Pietarin katse teinijoukon laidassa seisovaan hoikkaan, kalpeaan, noin kuustoistavuotiseen poikaan. Tämän laihat kasvot olivat vakavat ja rauhalliset, mutta hänen katseensa oli kuin janoovan, — hän näytti sieluunsa nielevän nuoren saarnaajan jokaisen sanan. Silta, joka istui Pietarin vieressä, seurasi ystävänsä iloista katsetta ja jäi hänkin tuota outoa teiniä tuijottamaan. Saarnan loputtua hän Pietarilta kysyi: