III. KOROISTEN RAUNIOILLA.
Kellertävässä kevättulvassaan virtaavaa Aurajokea ylöspäin souti illansuussa raskaita lastivenheitä toinen toisensa perästä, ponnistellen sen parin neljänneksen päässä kaupungista olevan multarannan ohitse, jossa vanha Turku oli sijainnut, ennenkuin tuomiokirkko rakennettiin Unikankarin mäelle. Vihaisimmin puski virta vastaan sen jyrkkätörmäisen niemen kohdalla, missä Vähäjoki laskee pääjokeen, eivätkä joutaneet vastasenvetäjät siinä kuin ohimennen ihmettelemään, mikä suuri pappisjoukko nyt seisoi vanhan piispanlinnan raunioilla. Mutta sen pienen haapion soutajat, joka lastivenheiden lomitse laski viistoon joen poikki juuri linnantörmän rantaan, ne tiesivät, mitä pappiskokousta nyt Koroisissa pidettiin: Siellä odotti piispa seurueineen tietoja Turusta ja käymässä olevasta taistelusta.
Näitä tietoja palasivat juuri nuo pikkuvenheen pappispukuiset soutajat piispalle hankkimasta.
— Olisipa täällä Kurjella nyt turvallinen pesä, jos Koroisten linna vielä olisi pystyssä, virkkoi heistä vanhempi raunioita katsellen, kun venhe virrasta solui rantasuvantoon. — Mutta tämä linna katsottiin kai liian halvaksi asunnoksi Suomen mahtaville kirkkoruhtinaille.
— Sehän kuuluu palaneen sata vuotta sitten tämä linna, josta alkujaan kristinuskoa Suomeen levitettiin. — Niin tiesi toinen pappi, sauvoen rantaa myöten valkamaan. — Tänne oli silloin palanut linnan kappalainenkin, eikä senjälkeen enää ruvettu Koroisia korjaamaan.
— Ei, rakennettiin piispoille kahta uljaampi linna Kuusistoon, jonne Kurjen mieli nytkin palaa. Mutta sinne taitaa hänen näissä oloissa käydä vaikeaksi lentää.
— Mikä tulee siis eteen meille ja koko suurelle seurueelle? kysyi ensiksi maihin noussut, katsellessaan törmällä liikkuvaa väkeä.
— Niin, sanoppas se! En tiedä muuta, kuin että me seuraamme joukkoa…
Miehet läksivät jo nousemaan törmälle. Siellä korkealla linnanrauniolla, jonka keskiosa vielä oli vyörymättä säilynyt, seisoi piispa turkislevätissään, levotonna tähystellen Turkuaan, josta tuomiokirkon vaskitettu katto ilta-auringon kiilloittamana kimalteli matalan rantavesakon ja piispanpeltojen yli. Hän oli Laukosta palatessaan pysähtynyt tähän vanhaan piispankartanoonsa, jossa muinoin oli ollut Suomen kirkkohallinnon tyyssija ja jonka matalassa puurakennuksessa piispat vielä viime aikoihin asti olivat asustaneet silloin tällöin, kun kulku Kuusiston saareen oli hankala. Huonoenteiseltä näytti lännen ranta. Aningaisten puoli Turkua oli sakean savun peitossa; savun keskeltä leimahteli yhä leveneviä liekkejä ja kuului torvenpärinää ja tykinpauketta. Piiritysjoukon oli täytynyt peräytyä linnan luota, siitä oli jo päivällä sanoma saapunut. Nyt varrottiin, jaksoivatko Fleming-veljekset pidättää vainonväkeä edes kaupunkiin pääsemästä.
Jännittynein mielin kääntyi piispa törmälle kiipeäväin pappien puoleen, odottaen näiden viestiä.
— Sillalla jo taistellaan, kertoi hengästyneenä nuorempi papeista, joka ensimmäisenä raunioille ehti.
— Meikäläiset ovat siis väistyneet Aningaisten puolelta? kysyi piispa.
— Niin ovat. Peräytyessään sytytti Ivar Fleming siellä ruutiaitan, ettei se joutuisi juuttien saaliiksi, ja siitä nyt palo leviää.
— Kirkon puoli on siis vielä meikäläisten käsissä?
— On, mutta kauan he eivät voi sitä puolustaa. Sören Norby on jo laskenut laivoistaan väkeä luostarin rantaan…
Airut viittasi Kaskenmäeltä valkoisena paistavaan luostarirakennukseen ja jatkoi:
— Turkulaiset pakenevat kaikille suunnille, kantaen tavaroitaan minkä jaksavat ja ajaen lapsiaan ja karjaansa edellään. Siellä on sanomaton sekasorto.
— Kuuluuhan se tännekin, huoahti piispa, katsahtaen joentakaiselle rannalle. Siellä hämeentieltä kajahti iltatyyneessä juoksevan karjan kellojen kilinää ja tientäydeltä pakenevain perhekuntain hätäisiä huutoja. Turun asukkaat tunsivat juuttien julmuuden heidän entisiltä retkiltään ja muistivat varsinkin tuoreesti sen verisen hävityksen, johon Otto Rud merisisseineen 13 vuotta sitten oli upottanut heidän kotinsa ja omaisensa. He eivät nyt millään hinnalla tahtoneet samaan verilöylyyn joutua, vaan koettivat henkensä edestä paeta. Toisia pakolaislaumoja näkyi juoksevan peltoja pitkin metsään päin, toisia taas joella souti.
— Tapasitteko kapitulissa ketään? kysyi piispa edelleen.
— Tyhjä oli, niin kuin kirkkokin. Tuomiorovastintalosta oli vanha Vennä jo aamulla lähtenyt maatiloilleen, eikä näkynyt enää toisiakaan prelaatteja.
Piispa vaikeni, syventyen taas tuota yhä sakovaa savumerta tähystämään. Muutamat papit hänen seurueessaan kuuluivat hätäilevän ja huokailevan, että miksi tässä viivytään, miksei lähdetä pakosalle. Mutta piispa ei ollut heitä kuulevinaankaan. Tuokion kuluttua hän hiljemmin kysyi Turusta palanneilta:
— Näittekö Kuusiston huoveja siellä taistelupaikalla?
— Oli toisten joukossa niitäkin, sekasin ovat siellä nyt eri herrain väet…
Kaikki tiesivät piispan vielä tuumivan päästä Kuusistonsa muurien turviin. Hän oli sitä varten jo taipaleelta lähettänyt mestari Konradin muutaman henkivartijansa seuraamana Piikkiöön ottamaan selkoa, olisiko hänellä nyt tuossa lujassa linnassaan suojapaikkaa. Sen väki ja aseetkin olivat kyllä pahaksi onneksi luovutetut Turunlinnan piiritysjoukolle, mutta piispa toivoi, että Kuusiston linnanvouti olisi viime hetkessä palauttanut väkensä piispanlinnaa puolustamaan. Siinä tapauksessa olisi hän kiertotietä vieläkin seurueineen pyrkinyt sinne, — ennenkin oli Kuusisto kestänyt juuttien piirityksen.
Tiedettiinpä siinä törmällä syykin, miksi piispa niin hartaasti ikävöi linnaansa. Siellä ei ollut ainoastaan hänen suuri perintöomaisuutensa, kultansa ja hopeansa, hänen kirkkokalleutensa, arvokas kirjastonsa ja brevaarionsa, — siellä oli hänelle jotakin vieläkin kalliimpaa. Jo Otto Rudin retken aikana olivat toimeliaat kanungit saaneet sinne salaa pelastetuksi tuomiokirkon kalleimmat pyhimysjäännökset, ennen kaikkea Pyhän Henrikin hopeoidut luut. Asia oli ollut papiston salaisuutena — se arkku, jota Heikinmessuissa tällävälin oli Turun rahvaalle näytetty, oli ollut väärä — ja nämä Suomen kirkon suojelusaarteet tahtoi piispa Kurki nyt ennen kaikkea pelastaa millä hinnalla tahansa.
— Mutta miten? puheli hän itsekseen, astellessaan edestakaisin raunion laella. — Tuoko Konrad sieltä ajoissa tietoja ja minkälaisia? Ja jos ei Kuusisto kestä, mitä sitten? Jätämmekö kirkon kalleudet vihollisten ryöstettäviksi, vai jättäydymmekö tänne juuttien armoille, koettaaksemme sovitteluilla pelastaa, mitä pelastaa voi?
Päivä laskeutui jo matalalle, paistaen himmeästi kuin harson läpi läntisten savumäkien takaa. Joensuulta soinut tykinpauke talttui ja lakkasi: ja taas oli kaikki kaamean äänetöntä. Mitä se merkitsee? Hätäilevinä kulkivat piispan seurueeseen kuuluvat naiset, jotka, samoinkuin enimmät papitkin, olivat majoittuneet Koroisten puurakennukseen, törmällä, kysellen, miksei lähdetä jotakin pakopaikkaa hakemaan. Piispa kuuli illan kolakassa tyyneydessä ne kuiskivat kysymykset, mutta ei ollut niitä vieläkään kuulevinaan.
Vihdoin rupesi joen takana taas näkymään liikettä ja sieltä kuului rientävän sotaväen raskasta töminää. Taas viiletti venhe, jonka perässä ratsuja uitettiin, viistoon joen yli Koroisten rannalle.
— Onko se Kuusiston airut? kysyi piispa malttamatonna seuralaisiltaan.
— Ei, siinä näkyy tulevan herra Erik Fleming, vastattiin.
— Hänkin on siis jo lähtenyt Turusta!
Vankkaryhtinen soturi, turkulaisten suosikki ja toivo, nousikin kotvan kuluttua parin huovin seuraamana ravakasti törmälle ja kiirehti puurakennukseen, odottavain naistensa luo. Kohta sieltä palattuaan käski hän asepalvelijain viipymättä satuloida rouville ratsut. Heitä odottaessaan puhui hän alhaalta pihalta ylös piispalle.
— Isä, täällä ei ole sinullakaan nyt enää turvallinen olinpaikka.
Juutti on voitostaan juopuneena.
— Vihollinen on siis voittanut ja te peräydytte? kysyi piispa.
— Pakko on peräytyä ylivoiman alta, jotta taas toisen kerran voitaisiin taistella ja voittaa.
— Tanskalaisten käsiin jää siis jälleen onneton maamme, huoahti piispa raskaasti. — Ajaako vihollinen teitä takaa tännepäin?
— Ei ole tietoa, seuraako hän meitä vai toisia, jotka peräytyvät Kupittaan tietä, vai jääkö hän Turkua ryöstämään, kertoi Erik herra, lisäten: — Mutta jos junkkari Tuomas von Greendorp vain tietäisi meidän kahden täällä olevan, niin hän varmasti joukkoineen tänne hyökkäisi.
Piispa katsoi tutkivasti nuorta ylimystä ja virkkoi sitten:
— Niin, hän ei rakasta suuria, Erik, koska hänen silmukastaan luiskahdit.
— Ei, ja se lemmettömyys on kyllä molemminpuolista: Hän hirttää minut taikka minä hänet! Mutta ei juutti arkaile sinunkaan piispallista pukuasi, isä, enempää kuin niiden piispojen hiippoja, jotka vuosi sitten Tukholmassa telotettiin.
Piispan katse oli jo levoton, mutta tyyneesti hän vastasi:
— Olen rauhan mies, miekkojen kalske käy minusta syrjässä.
— Turha toivo! huudahti soturi varmasti. — Ne vihaavat sinua nyt yhtä katkerasti kuin minua siksi, että oltuasi kerran Kristianin suosiossa heittäydyit meidän puolellemme. He ovat kyllä tunteneet henkivartijasi piiritysjoukossa ja Kuusiston tykit ovat heitä monasti puraisseet.
Piispa koetti vieläkin epäillen väittää vastaan: — Minä elin kuitenkin ohi sekä Tukholman että Turun verilöylyn.
Mutta Erik herra puisteli päätään:
— Silloin Kristian sinua ja Kuusistoasi pelkäsi, — nyt, kun hänen ei tarvitse sinua pelätä, ei hän sinua säästä.
Itsekseen myönsi Kurki-piispa nuoren ystävänsä väitteet oikeiksi ja taas hän kaihoten huoahti:
— Jospa olisin nytkin lujan linnani ja kelpo väkeni suojassa!
Erik Fleming huomasi samassa ratsut satuloiduksi ja lausui piispalle hyvästit. Hän oli lähdössä saattamaan nuoren vaimonsa siskoineen syrjään sodan jaloista Yläneen kartanoon, sieltä sitten itse kiirehtiäkseen Hämeenlinnaan, johon hänen veljensä Ivar ja Niilo Grabbe nyt juuri johtivat hänen peräytyvää sotaväkeänsä, — siellä oli suomalaisten joukkojen määrä yhtyä. Mutta vielä hyvästeltyään hän tuokioksi pysähtyi ja lausui piispalle vakavasti:
— Älä toivo, arvon isä, voivasi toisen kerran asettua voittavain tanskalaisten puolelle. Muistappas piispa Hemming Gaddia! Hän ajeli pari vuotta sitten täällä kuningas Kristianin asiamiehenä ja taivutteli puheillaan meitä juuttien puolelle, mutta kuitenkin hänet Kristianin käskystä hirtettiin Raaseporin valleille. Ja muista: Tanskalaisten voitto ei ole nyt pitkä, me palaamme kyllä Turkuun!
— Sitä toivokaamme. Pyhä äiti suojanasi, poikani!
Entistä levottomampana käveli piispa nyt nurmettuneella vallilla. Pihalla kuului joku pakolainen kertovan hätääntyneelle pappis- ja naisväelle, että viholliset jo ryöstävät Turkua ja että he ovat saartaneet panttivangikseen arkkipresbyteerinkin — eivät säästä pappeja eikä maallikoita! Ja taas sieltä kyseltiin, miksei jo lähdetä pakosalle. Mutta piispa viipyi vain raunioilla, kävellen yksin tasaista tahtiaan edestakaisin muurinharjalla. Joskus pysähtyi hän sentään melkein tuskallisella kuiskeella itsekseen lausumaan:
— Pakoonko…? Tuuliajolleko hylkäisi Kurki hiippakuntansa?
Kirkkonsa vihollisten jalkoihin — ei, ei…!
— Siinä hän on oikeassa, virkahti tuon kuiskeen kuullessaan Pietari Särkilahti tovereilleen, joiden seurassa hän odotellen oli istahtanut suistuneen vallin rinteelle. He olivat päiväkauden vielä suuremmalla jännityksellä kuin piispan muu saattue seuranneet Koroisista tapausten menoa, oivaltaen hyvin niiden vaikutuksen heidän suuriin toivoihinsa ja alotettaviin toimiinsa. Piispan käskystä olivat he pysyneet hänen matkuessaan, mutta levottomina he olivat toisiltaan kysyneet: minne asti, kuinka kauan? — Nyt, jos koskaan olisi kirkon paimenten pysyttävä laumansa luona, sitä hädässä avustaen ja rohkaisten, lisäsi Pietari.
— Mutta jospa Kuusistokin menee ja piispa vangitaan…? epäili Silta tapansa mukaan.
— Kaiken uhalla, intti Pietari. — Miksi on papeista tehty ruhtinaita, heidänhän tulisi olla vain paimenia.
Vallitsi hetken äänettömyys vallin rinteellä niinkuin sen harjallakin. Vihdoin virkkoi kuumaverinen Jaakko Kurki:
— Jääkäämme me tänne paimeniksi, saarnatkaamme sorretuille valloittajista välittämättä!
— Tuskinpa vihollinenkaan meistä välittäisi, köyhistä saarnamiehistä, lausui Siltakin innostuen.
— Toisenlaiseen taisteluun tänne palasimme, huoahti Särkilahti. — Mutta ehkä tästä meille tarjoutuukin työmme lähtökohta. Yrittäkäämme, ilmoittakaamme piispalle toivomme…
Hän lähti jo Jaakko Kurjen kanssa nousemaan vallin harjalle piispan luo. Mutta siellä katkasi heidän retkensä kaikkien huomion kiintyminen ratsastajaan, joka täyttä neliä lasketti joenvartta alaspäin Koroisiin. Piispan tyyneenkylmiltä kasvoiltakin kuvastui pingoitettua jännitystä, sillä kaikki tunsivat jo ratsastajan dekaanon mukana Kuusistoon lähteneeksi huoviksi, — miehen oli vain, vihollista välttääkseen, täytynyt ajaa pitkät kierrokset Viljasuon ympäri, ja siksi oli hän viipynyt.
Piispa laskeutui vallille nousseiden ohi puolitiehen alas linnanraunioilta ja uteli kärsimättömänä airueelta:
— Palaatko yksin, missä dekanus?
— Hän nousi Kuusiston rannassa piispanlaivaan.
— Siis ei linnamme kestä?
— Siellä ei ole miehistöä, ei tykkejä. Ja vihollisten aluksia purjehtii jo salmessa.
Piispa hengähti raskaasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut kohtalonsa ratkaistuksi. Mutta taas hän ojentausi ruhtinaalliseen arvokkuuteensa ja tutki rauhallisesti huohottavaa airutta:
— Saatiinko edes tavarat sälytetyiksi laivaan?
— Mikäli ehdittiin, mutta paljo täytyi jättää, eikä kaikkia kiireessä löydettykään.
— Ettekö kyselleet kappalaiselta, tiukkasi piispa kiivastuneena. —
Hänhän tunsi talletuspaikat.
— Kappalaista ei näkynyt linnassa.
Piispa tarkasteli airutta kuin epäillen, hän ei näyttänyt tätä käsittävän.
— Mutta kalliimmat kirkon aarteet saitte toki laivaan? uteli hän edelleen.
— Niin sanoi mestari. Hän purjehti jo ulos merelle, pyrkiäkseen yöllä vihollislaivoja kiertäen pohjoiseen. Raumalla sanoi odottavansa teidän korkea-arvoisuuttanne.
Verkkasin, raskain askelin laskeutui piispavanhus, nämä viestit kuultuaan, alas hämärtyvälle pihalle. Kaikki keräytyivät hänen ympärilleen neuvottomin, hätäisin katsein, odotellen hänen ratkaisuaan. Hetkisen siinä piispakin seisoi ikäänkuin taistellen, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rupesi antamaan lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään, käskien kaikkien heti hankkiutua yölliselle matkalle.
— Siis pakoretkelle!
— Vihdoinkin!
Sitä käskyä ei tarvinnut saattueelle kahdesti toistaa; se oli, pelon valtaamana, sitä sanaa jo pelastuksenaan odottanut. Nopeasti riensivät kaikki illan pimeässä järjestymään entiseksi saattoseurueeksi. Saksanmaisterien pieni ryhmä vain pysyi vitkastellen koossa ja vihdoin sai nuori Jaakko esitetyksi enolleen heidän äskeisen, yhteisen toivomuksensa. Arvid Kurki katseli tuokion lemmikkipoikaansa, katseli hänen vakavia, päättävännäköisiä tovereitaan, mutta nousi sitten sanaa puhumatta ratsunsa selkään, jonka henkivartija hänelle siihen talutti. Ja vasta satulasta hän harvakseen saneli:
— Te seuraatte minua. Hiippakuntaamme hallitaan sieltä, mihin me asetumme. Ja kirkkomme säilyy, niinkauan kuin sen pyhät reliikit, — ne ovat pelastetut!
Hän käänsi kookkaan ratsunsa poispäin. Tuo tukeva, pinnaltaan tyyni piispa oli nähtävästi sanoillaan koettanut rohkaista itseään ja seuralaisiaan. Mutta nuoret maisterit kuulivat, että tavallista varmuutta ei nyt soinut hänen äänessään ja he ymmärsivät, että hän, sen itse oivaltaen, niin äkkiä ohjasi ratsunsa aitojen väliselle, kapealle kujatielle, siten alottaen pakoretkensä.
Ääneti läksi Kurki-piispan seuruekin esimiehensä jälessä pitkänä jonona solumaan Koroisten pihalta. Se painui pimeään, pohjoiseen metsään ja siellä se pian kiirehti vauhtiaan, niinkuin pakotiellä ainakin.
Raskaalta tuntui se matka vanhasta piispasta, jonka näin täytyi väistyä valtansa keskuksesta. Mutta vielä raskaammalta se tuntui niistä nuorista papeista, jotka olivat palanneet kotimaahansa uuden, puhdistetun opin intoahehkuvina apostoleina paavillista kirkkoa ojentamaan, mutta jotka siinä nyt, työnsä alkuunkaan pääsemättä, kulkivat paavillisen piispan jälkijoukkona, tietämättä minne. He eivät nyt, niinkuin tavallisesti, voineet keskustelemallakaan toisiaan lohduttaa, ääneti he vain katselivat yönharmaata luontoa.
Ajettiin juuri Pyhän Maarian seurakunnan pimeään peittyvän kivikirkon ohi. Sen rappusilla seisoi surullista saattuetta katsellen omituinen olio: pitkätukkainen, liuhupartainen mies säkkimunkin harmajassa, repaleisessa viitassa. Kotvan hän katseli siinä suu auki, mutta rämäytti sitten raikuvan naurun, niin että kivinen kirkko yön hiljaisuudessa kaameasti kajahti.
— Piispahan siinä pakenee Turusta, hoki hän nauraessaan. — Eikä hän koskaan enää Turkuun palaa!
Hevoset korskahtivat sitä naurua säikähtäneinä tiepuoleen ja painuivat sitten juosten läheiseen lehtoon.
— Kuka se oli tuo heikkomielinen nauraja? kysyi Silta vesakkoon ehdittyään vierustoveriltaan.
— Sehän oli Suupalttu, mieronkiertäjä, maailmantietäjä, kuului vastaus. — Heikkomielinen kyllä, mutta hyviksi ilmoiksi hän ei koskaan naura…
Se näkyi olevan matkalaisten yleinen käsitys, sillä melkein joka hevosen selässä vaihdettiin nyt ohjakset vasempaan käteen oikeasta, joka kiireisesti teki ristinmerkin. Ja öisessä lehdossa kuuli Silta edestään ja jälestään pelokkaan, hartaan huokauksen:
— Jesus-Maaria retkemme suojelkoon!
IV. HAUTASAARESSA.
Tasaista perälaitasta purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuunaamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, — ne olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.
Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian" kupeelta ystävykset Silta ja Pietari, jotka tapansa mukaan muita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa määrästä harvakseen haastelivat.
— Liian katkeraa on, — puheli Pietari — jos meidät, jotka palasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken lisäksi viedään meren yli Ruotsiin.
— Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana. — Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin metsän hirviä.
— Ja siihen on mennyt kallis kesämme!
Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto, että mestari Konrad siellä kyllä oli laivoineen käynyt, mutta taas heti paennut merelle, koska Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli piispansaattueen senvuoksi täytynyt jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien partiojoukkoja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli hänen seurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat samonneet halki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti, että kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen tynnyristä ja sitten täyttää tynnyrit talojen voivaroilla sekä vie ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun pannajulistuksen itseään vastaan, — hänet, samoin kuin Ruotsin muut hiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he pari vuotta sitten olivat virastaerottaneet isänmaataan vastaan vehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan ja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannajulistuksia nyt kirkonoville naulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja palkkasoturit.
Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä vähimmin toivottiin, ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa, hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että se uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.
Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään kannen alle laitetuilla yötiloillaan.
— Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin, Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. — Siellä on jo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.
— Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? — ei, sitä ei toki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. — Ja meille juuri tämä maa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.
— Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!
— Kuinka pitkälle, — oh, me olemme kuin vangit…!
Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. — Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito levon jälkeen iloisina ja verevinä nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.
— Katso, — kuiskasi Silta, — katso, miten mies tähystelee selälle ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.
— Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti selibaattisääntöön, vastasi Särkilahti säälien. — Liekki vetää kärpäsparkaa!
— Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle mieluista.
— Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.
— Katso, liekki jo nykäsi…!
Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteen yli toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.
— Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen nähnyt, kertoi Silta kajuutan kupeella. — Väliin hän taipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan tavannut… Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa ja lähteä Viaisiin maamyyräksi.
Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren laine, — miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään. Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "kompaniasta", jossa hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti Pietari:
— Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin avioon!
Nuori Kurki vastasi hilpeästi:
— Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.
— Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.
— Sinä tarkoitat…? — Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari vastasi:
— Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli… Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi…
Nuori, harteikas, pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä, tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta — hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään kaiteen luona kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.
— Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa, kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin tuokion kuluttua kumosi väitteensä: — Mutta jos hän Mikkoa rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on Kurjen verta…
Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin katsoen:
— Sinä pidät toveristani…, ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?
Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan ajatellut…, ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:
— Mutta hänhän on pappi…
— Juuri siksi kysyn: uskaltaisitko! Kuten olen sinulle kertonut, Saksassa ovat jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, — täälläkin tahdomme kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton — uskaltaisitko?
— Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. — Tiedäthän, eno…
— Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, — arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!
Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä yhteisen, alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän pienintäkin aloteaijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton, voittamaton Kurki-piispa ja hänen mieliä kahlehtiva valtansa…!
Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.
Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.
Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita; uudella valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.
— Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.
— Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. — Ehdotin, että kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla vapauttamaan kotimaamme.
— Entä ukko? uteli Pietari.
— Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää, kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen…
— Siinä on totuutta, myönsi Pietari. — Liian usein on täällä vieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta sittenkin. Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan…
— Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!
Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri kun laiva saapui saaren kohdalle kääntyi piispa yhtäkkiä ruorimiehen puoleen, kysyen:
— Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?
— On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.
Piispa silmäili vielä ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen: Vieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli tyyntyi…
— Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. —
Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu…
Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen huomanneet ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus, saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat laivasta lahden suviselle rannalla, jossa kypsät mansikat punersivat metsäistä ahoa ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien siimekseen.
Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita — ainoastaan muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne joskus saunalleen pyyntimatkalta — ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin ja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!
Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkkien joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti…
Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa ylivoimaiseksi.
Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut yksinäiseen notkoon aina kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Briitan kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja — jo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan…
Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.
Raskain mielin, suru sydämessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he tunsivat myös itse itsensä heikoiksi sitä edustamaan, — ehkä arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.
Mutta jo tuokion kuluttua Pietari väitti vastaan:
— Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!
— Särkeä, miten? epäili Silta.
— Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme, esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli Särkilahti. — Olimme arkoja, — nyt on se askel astuttava. Piispalle on puhuttava totuus koristelematta!
Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä, oivaltaen, että raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi: — Menen enoni luo…
Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.
Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka ensimmäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:
— Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä tahdot?
Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta enoltaan:
— Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.
Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs, ikäänkuin oikein kuullakseen.
— Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Briita Kurjesta torsia? Taikka miten naimisiin papin kanssa?
Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:
— Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa aviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin Mikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!
Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:
— Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä lihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit? Älä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas…
— Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.
— Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! — Piispa oli tuokion melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: — Sinä, Jaakko Kurki, jota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua, piispaa, häväisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian…!
Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispaenoaan, yritti lämmöllä ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän astui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:
— Seuratkaa minua!
Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet opinkaavat. Tummahko puna varjosti hänen otsaansa ja hänen äänensä oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen Briitan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:
— Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä vaatineekin. Briita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälellä olevan ikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon.
Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen, — näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:
— Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden riettauteen antautunut…
Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Briita ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt piispa puhui:
— Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään pois sydämien tahrat.
Piispan silmissä leimahteli nyt valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja tuskasta pakahtuva sydämensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:
— Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla rikosta…, isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka juuri on tahrain paikka…
Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut näyttää.
— Vaikene, onneton, huudahti hän. — Pitääkö sinun vielä turmiotamme lisätä häväisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi, vastaan…
Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja virkkoi tyyneemmin:
— Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.
— Eivät ole, eivätkä ne eroa, jyrisi Arvid Kurki. — Surunikaan ei saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!
— Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet… Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osottaa koko seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski dekaanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakko laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:
— En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava kirkkoni eheydestä.
Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena. Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, peljästyneet naiset pidättivät hengitystään ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:
— Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme raamatun puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen tulevat omaksumaan. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä kovemmin Suomessakin kaikuva…
Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki, jonka rinnassa hetkeksi tukahtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä rinteelle, riuhtausi dekaanosta irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin julistaen:
— Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki, paavillinen kirkko on mätä perustuksiaan myöten: se, mitä se teennäisen ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla, se on petosta…
Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä kiivaudella; siinä syntyi tuokioksi käsirysy…, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui tantereeseen.
Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:
— Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni, sinä toivoni, herää…!
* * * * *
Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta. Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.
Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.
— Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä piispa jo oli arvannut.
— Hän on kuollut — hän oli siis minulle liian rakas!
Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä, eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli pystyssä ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:
— Luokaa hauta vainajalle!
— Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.
— Siunaan hautuumaan tähän.
Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppu virttä "De profundis" värähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija nyt kiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä odottanutkin, käski:
— Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!
Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa lämmöllä virkkoi:
— Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! — Mutta heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: — Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?
— Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. —
Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.
Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän kiireelle ja lausui:
— Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!
Laivan purjeet jo levottomina hulmusivat ja heti kun piispa oli alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva läksi lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla liiti se pienen kalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena alas saksanmaistereille:
— Minnekkä te erkanette?
— Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. — Siellä on työmaamme!
Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.
Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää haudattuna kovaonnisen piispan poika.
V. ENSIMMÄINEN SAARNA.
Vaivaloisesti helähti Turun tuomiokirkon tapulista sinne jätetty ainoa, pieni pitäjänkello raskaan, autereisen ilman lävitse autionnäköiseen kaupunkiin. Heinäkuun helle oli tänä tuulettomana sunnuntaina perin uuvuttava, painostaen niitä harvoja kirkkomiehiä, jotka talojen ja ranta-aittain hiiltyneiden raunioiden lomitse astelivat ruohoreunaista polkua pitkin Aningaisten puolelta kaupunkiin päin.
He olivat Puolalanmäen köyhiä pikkueläjiä. Mutta heidän joukossaan asteli kaupunkiin nyt maisteri Pietari Siltakin, hikoillen mustassa verkakauhtanassaan, jonka liepeet hän oli, niitä pölyltä suojellakseen, koonnut käsivarrelleen. Turulle ehdittyään pysähtyi hän tuokioksi pyyhkimään päätään ja katsahti surumielisesti turulle laskevain kapeiden rantakatujen suihin. Kuollutta oli sielläkin, ainoastaan joku yksinäinen kulkija näkyi liikkuvan noilla mutkaisilla kujilla.
— Eipä saa tapulinkello kokoon turkulaisia edes heidän mahtavan piispansa sielumessuunkaan, virkkoi hän perässään astuvalle mekkomiehelle, mutta lisäsi itse samassa: — Vaan mitenpä saisikaan, Turussahan ei ole väkeä…
Yksinäinen kello kilkatti edelleen ja pieni matkue jatkoi kulkuaan kuumuuttaan hehkuvain, tyhjäin kivipuotien ohitse Kirkkokadulle.
Nyt vasta, heinäkuussa 1523, pidettiin piispa Arvid Kurki-vainajalle hänen tuomiokirkossaan sielumessu, vaikka jo vuosi oli kulunut siitä, kun hän lähdettyään purjehtimaan Närpiön saaristosta oli hukkunut myrskyyn Ruotsin rannikolle laivoineen, seurueineen, aarteineen ja pyhäinjäännöksineen. Myöhään oli näinä levottomina sota-aikoina Turkuun saatu tietokin tuosta hirmuisesta haaksirikosta, ja niin lamassa oli maata kohdanneen hävityksen jälkeen koko Suomen kirkko, ettei mitään säädyllistä muistojuhlaa oltu näihin asti kyetty viettämään.
* * * * *
Se oli ollut raskas surun vuosi nimenomaan Turulle, joka lähinnä oli joutunut tanskalaisten ikeen alle. Sen väestö oli, paettuaan edellisenä keväänä kodeistaan metsiin ja maaseuduille Sören Norbyn hurjia merimiehiä ja Tuomas junkkarin kiukkuisaa kostoa, suvikauden pysynyt piilopaikoissaan. Ainoastaan pieni osa Turun asukkaita oli syksyksikään uskaltanut palata juuttien hallitsemaan kaupunkiin ja ryöstettyihin asuntoihinsa, pannakseen ne mitenkuten auttavaan talvikuntoon. Suuri osa porvareista pysytteli vieläkin, vierasten komentoa kammoksuen, sukulaisissaan ja tuttavissaan maaseudulla. Oli aina vain toivottu, että Ruotsista, jossa juuttien ies jo oli saatu murretuksi, vihdoinkin tulisi apua pelastamaan Suomikin vihollisten käsistä, ja sitä odottivat turkulaiset vieläkin. Mutta kesä oli kulumassa, eikä apua kuulunut.
Siitä keskustelivat nuo pienet, kirkkoon kävelevät parvet nytkin hiljaa ja varoskellen, vaijeten aina, milloin kulkivat tanskalaisten sotilasvahtien ohi.
— Ruotsin puolelle läksivät Fleming-veljeksetkin väkineen, jättäen meidät avuttomiksi. Ja sinne jäivät uuden kuninkaan luo. — Niin kuiskasi valitellen Sillan rinnalla asteleva sarkamekko porvari, joka kyllä ennen oli kulkenut hienoissakin veroissa, — nyt ei uskaltanut veroissa kulkea sekään, jolla niitä ehkä vielä olisi ollut.
— Niin, siellähän on jo huudettu uusi kuningas ja ruvettu taas elämään, säesti toinen seurueesta. — Mutta meidät he ovat kokonaan unhottaneet. Kuka tietää, tuleeko sieltä apua koskaan! Juuttien alle jäätiin!
— Niitä ei täällä enää vastustele kukaan muu kuin Niilo Grabbe saaristovenheillään, huoahti ensimmäinen mekkomies. Mutta jo lisäsi toinen alakuloisesti siihenkin:
— Niilo on uljas soturi, mutta eipä hänkään voi muuta kuin ärsyttää juutteja. He kostavat meille, siksi on koko eläminen lamassa!
Joka askeleella sen näki, että lamassa oli koko yhteiskunnan elämä. Täällä kaupunginpuolellakin, kirkkokorttelissa, joka toki oli tulelta säästynyt, olivat useimpain talojen ovet poissa ja aidat kumossa; ohdakkeet ja horsmat pensastivat seinänvierustoilla ja kodittomat koirat juoksentelivat autioissa asunnoissa. Lapsia ei leikkinyt asuttujenkaan talojen edustalla: harvalla pihamaalla kukkivat herneet tai humalat.
Yhtä lamassa kuin porvarillinen on kirkollinenkin elämä, ajatteli Silta, astuessaan noiden ennen rikkaiden, nyt autioiden, anetalojen ohi. Kurki-piispan mukana olivat hukkuneet paitsi tuomiokapitulin dekaanusta, maisteri Konradia, useat sen kanungeista ja monet pääkirkon papit. Toiset taas olivat pakosalla taikka panttivankeina Juutinmaalla, kuten arkkipresbyteri Arvid Lille. Vanha, rikas, mutta kivuloinen tuomiorovasti Jaakko Vennä piiloili yhä palkkapitäjässään, puuttumatta hiippakunnan hoitoon. Siten oli kirkollishallinnon jäsenistä, tuomiokapitulin prelaateista, Turussa ainoastaan arkkiteini Hannus Pietarinpoika, joka kuului Friskalan Flemingien vallassukuun ja joka liukkaana miehenä näkyi saaneen jonkinlaiset sopimukset aikaan tanskalaisten kanssa. Asuen komeassa Lehtisten kartanossaan hoiteli hän sieltä mitenkuten hiippakunnan välttämättömimpiä, juoksevia asioita.
Hänen toimestaan oli kevään kuluessa tuomiokirkko, jonka senkin juutit olivat ryöstäneet, saatu siksi auttavaan kuntoon, että vihdoin voitiin piispavainajalle pitää juhlallinen sielumessu. Ja kuitenkin esiintyi kirkko vielä ulkopinnaltaankin perin ränstyneen näköisenä. Sen raskaista rautaovista olivat juutit vieneet kallisarvoiset, hopeoidut ristikoristukset, pärettä oli monin paikoin rikottujen väri-ikkunain tilalla ja yksin katon kimaltavassa vaskipeitteessäkin oli pälviä, — ahnas voittaja oli sitäkin ruvennut kiskomaan irti, mutta näkyi siihen työhönsä toki kyllästyneen.
Mätäjärvestä Aurajokeen laskevan ojan eli "kroopin" partaalta katseli Silta kirkon rikkinäistä kattoa. Siihen ojan taa oli näet kirkkoonmenijöitä sittenkin kokoontunut pieni ruuhka. Sillä Kirkkokadun päästä "kroopin" yli vievä Pikkusilta oli nyt tulvan jäliltä korjaamatta ja ne hirret, joita oli puron yli portaaksi viskattu, olivat kapeat ja liukkaat kulkea, — siinä täytyi toisten toisiaan odottaa.
Silta tunsi, että odottavasta parvesta joku häntä takaapäin tiukasti tarkasteli. Yhtäkkiä hän kääntyi ympäri ja seisoi vastakkain — Pietari Särkilahden kanssa. Tämä syöksyi toveriinsa syliksi ja huudahti:
— Terve, Silta, rauha kanssasi!
Ällistyneenä tuijotti Silta tervehtijään, jonka ruskeiksi päivettyneet, leveät kasvot iloisesti hymyilivät. Vasta kotvan kuluttua sai hän vastanneeksi:
— Todellako olet siinä sinä, Pietari, jota viime syksystä asti olen hävinneeksi surrut. Terve Turkuun! Mistä putoat yhtäkkiä tähän kroopin rannalle?
— Lyypekistä tulen jokseenkin suoraan, kertoi päivettynyt mies yhä ystävänsä kättä puristaen. — Tulin pormestari von Aakenin laivalla, jonka hän on hansalaisten avulla lunastanut juuteilta vapaaksi. Ja sinua juuri olen hakemassa.
Iloinen välähdys valaisi nyt lyhyemmän papin hidasilmeiset kasvot:
— Olet siis ollut Saksassa, mestari Martin luona?
— Häneltä tuon rohkaisevat terveiset sinulle ja meille kaikille, vastasi Pietari.
— Tulet vahvistuneena mieleltäsi, reippaana miehenä, päätteli Silta.
Ja Pietari myönsi päätään nyökäyttäen:
— Nyt vasta olen selvillä siitä, mitä on tehtävä, — mistä alotettava. Turkukin kai rupee taas elpymään.
— Hyvin hitaasti, kuten näet, — vaikeaksipa taitaa näissä oloissa vieläkin käydä se alku, vastasi Silta taasen synkistyen. Mutta hänen katseensa tuijotti yhä vielä kysyvänä Pietariin, hän ei ollut vieläkään oikein selvinnyt hämmästyksestään, vaan uteli: — Kuule, miksi sinä viime syksynä täältä kenellekään virkkamatta katosit? Minne sinä hävisit ja miten, — kerro!
Jo oli tullut keskustelevain pappienkin vuoro päästä hirsiportaan ylitse, ja ojantakaista, loivaa rinnettä noustessaan kertoi Pietari:
— Se on varsin lyhyt juttu. Kuten muistat, oli mielemme synkkä ja karvas, kun vuosi sitten palasimme Pohjanmaalta autioksi hävitettyyn Turkuun. Jaakko oli poissa, Mikko upottausi tuonne luostariin… Tyhjässä kaupungissa mellasti vieras väki. Ei ollut ketään, jolle puhua, ei mistään päässyt työn alkuun. Omaa rintaani rupesi riuduttamaan epäilys, — se riudutti samoin sinuakin…
— Muistan…, se raatelee minua yhä vieläkin, huoahti Silta.
— Sinä menit silloin kuoripapiksi hävitettyyn, tyhjään tuomiokirkkoon, minä kiertelin maaseudulla hakien ihmisiä ja olin toivottomuuteeni lannistua. Retkeilylläni tapasin vihdoin erään munkin, jonka seuraan lyöttäysin…
— Minkä munkin?
— Se oli tarkemmin katsottuna väärä munkki, — se oli Niilo Grabbe, joka köysimekkoisena kulki maissa vakoilemassa.
— Puhu hiljemmin, veljeni, se nimi vie täällä pian hirteen, vastasi
Silta.
— Senpä arvaan — juutit eivät Niiloa rakasta. Hän oli silloinkin äkkihyökkäyksellä hävittänyt koko parven rannikkoa ryösteleviä tanskalaisia, jotka lepäilivät muutamassa rantatalossa, ja oli nyt vaanimassa uutta saalista. Mutta hän olikin silloin saanut vihiä, että kokonainen tanskalainen laivasto oli hänen jälillään, — ei auttanut hänen muu kuin kiireimmän kautta purjehtia venheineen, miehistöineen pakoon Viron rannalle.
— Ja sinä lyöttäysit mukaan? kyseli Silta, ruveten jo ymmärtämään, miks'ei Pietarin matkasta kukaan ollut tiennyt mitään kertoa.
— Tarvitsin lohdutusta ja lähdin sitä hakemaan, kun en täällä kotona saanut mitään aikaan. — Pietari kertoi raskain mielin noista toivottomista ajoista, mutta samassa taas kirkastuivat hänen merimatkalla ahavoituneet kasvonsa, kun hän leikkisästi lisäsi: — Elinpä muutaman kuukauden merisissinäkin, ennenkuin pääsin Saksaan menevään laivaan. Mutta nyt olen täällä taas uudella innolla ja toivolla.
Hän kertoi vielä Sillalle, kuinka nopeasti uskonpuhdistusliike siellä syntymäsijoillaan laajenee ja voimistuu, kuinka nuoret, nerokkaat miehet Saksassa ovat ruvenneet Lutherin aatteita kannattamaan ja leimuavin kirjoituksin paavia vastaan taistelemaan.
Mutta Silta näytti kuuntelevan häntä vain puolella korvalla. Hän aavisti Pietarin paluun ennustavan jotakin muutosta ja iloitsi siitä. Mutta koettaessaan mielessään kuvitella uskonpuhdistustyön alottamista, josta tulija puhui, ei hän voinut siitä itselleen muodostaa mitään kuvaa. Niitä miettien hän kysyi:
— Yksinkö tulit?
— En tullut aivan yksinkään, vastasi Pietari vältellen ja kävi nyt vuorostaan kyselemään: — Mutta entä sinä, miten olet elänyt, mitä olet saanut täällä aikaan?
Alakuloisesti vastasi Silta:
— Mitäpä minä…, tänne olen jähmettynyt vanhoihin kaavoihin ja temppuihin. Pidän sielumessuja, luen vigilioita…
— Etkä sano ihmisille, että tämä on oikeastaan turhaa…
Luottamuksesi horjuu, — tuon kyllä tunnen!
— Anna sitä sinä minulle, yksin olen heikko.
— Koettakaamme taas yhdessä! virkkoi Pietari rohkaisten. — Tulet
Aningaisista, sielläkö asut?
— Tuttavissani siellä kävin…, asun kuoripappien talossa kapitulin vieressä…
He olivat tarinoidessaan astuneet autioksi jääneen "leivättömäin pappien" yhteisasunnon ja tuomiorovastintalon ohi, sekä kirkkoa kiertäen joutuneet sakastin ovelle. Sillan oli kiirehdittävä sinne sisälle, hänen kun oli toimittava mukana juhlamessussa. Mutta vielä Pietari häntä tuokioksi pidätti kyselläkseen:
— Entä kärsivä veljemme Mikael?
— Olavin luostarissa hän on edelleen, katuu ja ruoskii itseään. Ei hän näyttäydy kenellekään, mutta hänellä on jo suuri hurskauden maine, — hänestä taitaakin nuoruudestaan huolimatta nyt tulla sinne priori.
— Niinkö kävi, huoahti Pietari raskaasti. — Olisipa hän seurannut minua retkilläni! Mutta sittenkin! Toivottomuus heitetään nyt pois, Silta, tiedäpäs se!
— Näen sen rohkeasta katseestasi, vastasi Silta, melkein kadehtien.
— Pian minusta kuulet taas. Minne menet kirkosta?
— Asuntooni kai.
— Käyn sinua siellä messun jälkeen tapaamassa. Ystävykset erosivat ja tuokion kuluttua rupesi kirkosta, jonka pääovelle Pietari astui, kuulumaan messun sävel. Ei sellaisen suuren, mahtavan juhlamessun, jommoisia tässä kirkossa usein ennen oli pidetty, kun prelaatit ja kanungit ja kymmenet muut messupapit ja vikariot sekä kuorilaulajain lukuiset laumat olivat juhlamenoissa mukana. Nyt oli pääalttarilla vain puolenkymmentä pappia eikä ollut lukkarilla mitään laulavaa teinijoukkoa johdettavanaan. Itse alttari, jonka peitoksi ei vielä oltu verkaa saatu hankituksi, oli alastoman näköinen; sen kalliit hopeaiset kalkit ja kynttiläjalat olivat poissa ja tinasta valettu kömpelö rasia, jossa Kristuksen ruumista säilytettiin, riippui nyt sillä paikalla, mistä ennen taidetekoinen, kirkonmuotoinen monstranssi oli kimaltanut. Samoin oli kirkko kokonaisuudessaankin kuin paljaaksi kynitty. Sen lukuisat sivukappelit, joissa ennen paloivat värikkäät tulet ja hohtivat hopeaiset muistokilvet, olivat nyt autiot ja pimeät ja pääkuorin alle koverrettu reliikkisäiliö ammotti aukinaisena ja tyhjänä. Yksin pyhältä Neitseeltäkin oli Lauritsan alttarilta viety hopeainen kruununsa ja huntunsa, ja sekin peräseinällä sijainnut korkea vaskitaulu, johon pyhän Henrikin ja pyhän Hemmingin elämäntyö oli kauniisti kuvattu, oli kiskottu pois. Ovensuussa töröttivät uhritukit, joilla siteinään oli ollut jykevät rautavanteet, kolokylkisinä ja vyöttöminä. Poissa olivat kattokruunutkin ja käryäviä talikynttilöitä paloi vain siellä täällä puisissa jalustoissa.
Messu loppui. Alttaripalvelija soitti entisen kirkasäänisen hopeakellon asemesta pientä lammastiukua ja arkkiteini Hannus Pietarinpoika nousi latinaksi lukemaan pitkää luetteloa piispa vainajan hyvistä töistä ja hänen hurskaasta, nuhteettomasta vaelluksestaan. Lopuksi hän suomeksikin lyhyesti kertoi piispan kuolemasta ja ilmoitti, että jahka hiippakuntalaisten hurskas mieli ja huolenpito sielujensa autuudesta tuottaa kirkolle tarpeeksi varoja, rakennetaan kirkkoon uusi kappeli Kurki-piispan muistolle. Siten, sanoi hän, korvataan se surkea häviö, jonka kirkko nyt on kärsinyt, kun sen kalliit pyhäinjäännöksetkin ovat ryöstetyt vieraille maille…
Tämän viimemainitun asian, nimittäin valituksen kirkkoa ja kaupunkia kohdanneesta hirmuisesta hävityksestä, ymmärsi seurakunta ilmeisesti parhaiten koko toimituksesta, ja siitä nuo yhteisen, kovan kohtalon alaiset ihmiset hiljalleen tarinoivat vielä kirkosta poistuessaan sen viereiselle, ympärysmuurin kiertämälle hautuumaalle.
Silta käveli messun jälkeen asuntoonsa odotellakseen siellä kaivattua, nyt palannutta ystäväänsä. Pienestä, aukinaisesta ikkunasta, josta tuulenhenki vilvoittaen leuhahti ummehtuneeseen kivihuoneeseen, katseli hän noita nurmettuneiden hautojen välissä tarinoivia porvariryhmiä. Lähellä Sillan ikkunaa kuului joku kalastaja kertovan, että juuttien vouti on äsken asettunut asumaan Kuusiston piispanlinnaan, joka sekin nyt on heidän merisankarilleen Sören Norbylle läänitetty, — kaikki merkit osottavat heidän aikovan oikein vakinaisesti pesittyä Suomeen.
— Mutta Tukholman on Kustaa Vaasa heiltä äsken valloittanut, niin kuului kovemmalla äänellä kertovan Härkä-Heikki, joka oli ollut Turun toimeliaimpia porvareita ja joka nähtävästi tuttavuuksiensa kautta vieläkin sai meren takaa tietoja.
— Johan Kristian-kuningas kuuluu karkoitetun Juutinmaaltakin pois, väitti kimakkaääninen Hannu kultaseppä, joka ei nykyoloissa tahtonut kuulla ammatistaan puhuttavankaan.
— Niin kerrotaan, totesi Heikki. — Mutta meille taitaa siitäkin olla vähän apua: Merellä isännöivät Norbyn laivat ja maissa hänen voutinsa.
— Heistä emme pääse, huoahti Sillan äskeinen kävelytoveri, sarkamekkoinen porvari. — Eikä tule Erik Flemingkään meitä pelastamaan, vaikka lupasi…
Mutta tästä muisti tuo tietäväinen Härkä-Heikki taas kertoa:
— Oletteko kuulleet, millä tavoin Tuomas Junkkari täältä hävisi?
— Niin, hän ei ole laivoineen palannut Turkuun.
— Eikä palaa. Erik herra valtasi Ruotsin rannalla hänen laivansa ja hirtti itse junkkarin…
— Hirttikö heittiön, — roikkukoon syntiensä palkaksi!
Niin riemuili vahingoniloinen kultaseppä. Mutta eri tahoilta hänelle varotellen suihkastiin:
— Hiljemmin puhu! — Ja sarkamekko valitti alakuloisesti:
— Juuteilla on täällä kyllä toisia Tuomaita tilalla, jospa yhdestä päästiinkin.
Kiintyneinä näihin tarinoihinsa, joihin Turun harvoilla, vainotuilla porvareilla nykyisin harvoin oli tilaisuus, viipyivät he, päivän noustessa yhä korkeammalle, sen tuomiokirkon suuren siipirakennuksen, uuden kuorin, katveessa, jonka Kurki-piispa oli teettänyt hautuumaan puolelle. Uuteen kuoriin meni ovi suoraan hautuumaalta ja sen rappusilta kuuli Silta yhtäkkiä tarinan yli kohoavan saarnaäänen. Hän ei voinut ikkunastaan nähdä saarnaajaa, mutta hän tunsi heti tuon sointuvan äänen, joka vähitellen vahvistuen pani keskustelijat vaikenemaan. Hänellä vavahti sydän; hän terästi korvansa, kuullakseen puhujan jokaisen sanan.