Eihän tällainen ulkosaarna ollut turkulaisille outo, päinvastoin sekä papit että säkkimunkit ennenaikaan useinkin pitivät niitä, myöskin tällä samalla hautuumaalla, ja olihan Uxiden kuorin tilalla ennen ollut saarnastuolikin. Mutta puhujan ilmestyminen siihen näytti kuitenkin ällistyttävän porvarit. Mistä tuo outo mies nyt siihen tipahti…? Kuiskaillen he toisiltaan kyselivätkin:
— Kuka on tämä uusi pappi?
Hannu kultaseppä tunsi miehen ja kuiskaili tuttavilleen:
— Sehän on pormestarin, Niku-vainajan, poika. Johan hän takavuosina oli täällä kuoripappina.
Jo sen muisti Heikkikin, mutta hän ihmetteli:
— Siitä on jo kauan aikaa, missä on mies senjälkeen ollut?
— Ulkomailla kuuluu maisteriksi lukeneen, niin kerrottiin toissa keväänä, kun hän kotona kävi.
— Mutta kuulkaapa mitä juttua hän puhuu, huudahti sarkamekko. —
Merenpohjassako ovat pyhän Henrikin luut!
Niin todella kertoi tuo rappusille noussut, päivänpaahtama pappi. Tuomiokirkon pyhäinjäännökset olivat olleet Kurki-piispan laivassa hänen paetessaan ja hukkuivat hänen mukanaan. Mutta niiden mukana ei Suomen kirkko ole mennyt, lohdutti saarnamies, niitä luita ei, enempää kuin pyhän Olavin vaipanviipaleita, tarvitakaan autuuden tiellä. Nuo vainajat eivät, vaikka ovat olleet hurskaita ja hyviä ihmisiä, voi meitä kadotuksesta pelastaa, — huusi hän, — kuinka paljo rahoja ja lahjoja heidän kappeleihinsa kantanemmekin. Ainoastaan jokaisen oma katumus voi hänet synneistä vapauttaa. Paavit, piispat ja prelaatit ovat keksineet sen, että ihminen hyvillä töillä ja kirkolle lahjoja kantamalla tulisi autuaaksi, keksineet sen kansalta varoja kerätäkseen…
— Mitä, puhuuko se tuollaista paavista ja piispoista? kyseli joku ymmälle joutunut kuuntelija.
— Taisimme kuulla väärin, vastasi toinen. — Mutta maltahan!
Saarnamies saneli edelleen Uuden kuorin rappusilta:
"Ymmärrämmehän me sen helposti itsekukin. Jos lyöt kuoliaaksi naapurisi ja siitä annat kymmenen talaria tai kaupunkitalosi tuomiokirkolle, niin et sillä hinnalla synnittömäksi pääse: olet kuitenkin miehen kuoliaaksi lyönyt. Ja väärinpä olisikin, jos siitä rahalla pääsisit. Annappas, että olet köyhä mies ja sinulla ei ole kymmentä talaria eikä taloa, pitäisikö sinun silloin joutua helvettiin vain senvuoksi, että olet köyhä? Ja jos ennen kuolemaasi lahjoitat luostarille niityn, niin munkit lupaavat messuillaan auttaa sinut pois kiirastulesta, mutta jos sinulla ei ole niittyä antaa, saa sielusi palaa ja roihuta. Ei, näin vääryyttärakastava ei Jumala ole, että hän köyhille yhä kuolemankin jälkeen jatkaisi heidän varattomuudestaan johtuvia kärsimyksiä ja pitäisi vain niiden puolta, jotka jo täällä yltäkylläisyydessä elävät, — ei, hyvät ihmiset, se on kaikki paavin ja munkkien keksintöä! Autuuteen vie aivan toinen tie, sielun nöyryyden kautta, ja se on yhteinen tie niin rikkaille kuin köyhille…"
Saarnamies puhui elävästi, kirkkaaksi paisuvalla äänellä. Mutta Silta vetäytyi edemmäs ikkunakomerossaan ja puisteli päätään: Tämän kaiken ymmärsi hän, mutta tuo oppimaton väkijoukko… ei, ei! Jo hän kuulikin hautuumaalta saarnaäänen sekaan hämmästyneitä huudahduksia, mutta kuuli taas toisia ääniä, jotka vaativat välihuutajia vaikenemaan. He siis kumminkin halusivat Pietaria kuulla…!
Tämä jatkoi puhettaan, kertoen, kuinka ihminen voi, ilman munkkien tai pyhimysten apua, hädässään kääntyä suoraan Jumalan puoleen. Eikä siihen tarvita kirkkoa hopeoineen eikä reliikkeineen, hän voi sen tehdä tuvassaankin, taikka ulkona työssään, jopa vuoteessaankin, jos mieli vain on harras ja nöyrä. "Te olette oppineet käsittämään Jumalan ylpeäksi kuninkaaksi, jonka luo voi päästä ainoastaan lahjottujen hovimiesten välityksellä. Mutta taivaassa ei tarvita hovimiehiä, ei välittäviä pyhimyksiä, joista teillä on niin paljon tarinoita kerrottu. Maasta taivaaseen on olemassa suora silta, ja se silta on oma rukouksenne, kunhan se lähtee sydämestä eikä huulilta…"
Puhujan äänen vaijettua — hän laskeusi rappusilta ja poistui hautuumaalta yhtä äkisti kuin oli sinne tullutkin — istuivat turkulaiset siinä vielä kotvan ääneti ällistyneinä ja katselivat toisiaan, eräät epäilevinä, toiset melkein suuttuneina. Mitä se oli tuo saarna? — siinä oli varmaankin jotakin luvatonta, sehän kävi kirkkoa ja pappeja vastaan.
— Mitä se sanoikaan? — Niin puhkesi vihdoin Härkä-Heikki ääneensä kyselemään. — Etteikö tarvita munkkeja eikä pappeja ja ettäkö ei pyhimyksistäkään ole mitään apua? Sehän oli pakana!
— Sanoi, että kirkonmiehet meiltä vain rahoja keplottelevat…
— Ja vääräksi sanoi, että rahalla ja tavaralla ostetaan autuutta…
Näin purki yksi toisensa perästä moittivalla äänellä esille muistojaan. Mutta hetken kuluttua virkahti sentään suopeammin eräs Puolalanmäen ryysyläisistä:
— Mutta kohtuutontahan se onkin: Rikkaat täällä meitä köyhiä nylkevät ja sitten vielä…
— Ei, älä puutu sinä vielä tässä sananselittäjäksi, tämä on kovin sotkuinen asia, lausui edelliselle ojennukseksi Sillan toinen sarkamekkoinen tuttava, pystyyn nousten. — Kun ei lie mies kerettiläinen, kun ei kulkene vihtahousun asioilla…
— Mutta onhan se pormestarivainajan poika, entisen piispan veljenpoika…, väitteli Hannu kultaseppä, joka oli puhujan ensiksi tuntenut ja jolla oli suuri auktoriteettiusko.
— Ja selvästi se puhui, kehui joukosta joku rohkeampi ääni. — En ole ennen mitään saarnaa näin ymmärtänyt, juttelihan hän aivan kuin sinä tuossa…
— Selvästi puhui, mutta kun ei se juuri lienekin saatanan koukkua, arveli kuitenkin yhä tuo ensimmäinen epäilijä. — Näinä sekasorron aikoina lähettää paholainen meille jos jonkinlaista vitsausta. Kerrotaan Saksassa nousseen Antikristuksen sellaisen, joka tahtoisi panna paavinkin viralta…, sitä sietää varoa, varsinkin kun maa on vailla piispaa ja tuomiokapitulia.
— Sietää kyllä, — parasta on ristiä silmänsä ja mennä kotiin!
— Ja ottaa Pyhä Henrikki turvakseen!
— Jonka luut ovat meren pohjassa! huudahti Härkä-Heikki, yhä vieläkin suuren kaimansa kohtaloa ihmetellen. — Merkillinen saarna ja saarnamies, mikä lie lopulta ollutkin!
Näin juttusivat miehet vakavina, laskeutuessaan alas tuomiokirkon hautuumaalta, ja naiset ristivät silmänsä moneen kertaan. He näet eivät saaneet silmistään eikä mielestään lähtemään tuota kuin pilvistä pudonnutta ilmestystä ja he pelkäsivät, että se voimakas ääni, joka heidät oli äsken ikäänkuin kiehtonut, todellakin mahtoi sisältää sielunvihollisen lumetta. He sylkäsivät kolme kertaa kirkonrappusille ja kiirehtivät sitten, katvepaikkoja etsien, kukin kotikulmalleen aution näköiseen kaupunkiin. —
Sillan kolkossa kammiossa, hautuumaamuuriin rakennetussa kivitalossa, istuivat tällä välin jo molemmat ystävykset vilkkaasti keskustellen, — sinne oli näet Pietari saarnansa lopetettuaan suoraan kiirehtinyt, koska hän tunsi olevansa liian kiihtynyt käydäkseen kuulijoitaan puhuttelemaan. Silta arvosteli siellä nyt ankaranlaisesti hänen saarnaansa, kertoen mitä lauseen katkelmia hän oli porvarien keskusteluista kuullut. Harkitummin, varovammin olisi asia ollut pantava alulle, arveli hän melkein huolestuneena.
— Me harkitsemme aina ja yhä, eikä sillä tavoin koskaan päästä alkuunkaan, intti Pietari.
— Totta on sekin, myönsi Silta, oman saamattomuutensa tunnustaen. — Mutta muista, nämä ihmiset eivät ole tottuneet tällaisia asioita kuulemaan eikä ajattelemaan, se, minkä äsken puhuit, oli heille liian uutta…
— Mutta kerranhan heidän on herättävä, väitti Pietari.
— Niin on, mutta pelkään, ettei ole hyvä herättää näin rynnistämällä.
— Eikö Luther rynnistänyt, eikö hän rynnistä vielä joka päivä!
— Häntä kuuntelemassa on enimmäkseen maistereita ja ylioppilaita. — Silta ojensi ystävänä kätensä Pietarille, jonka hän näki käyneen surumieliseksi, ja jatkoi lauhkeammin: — En tiedä, olenko väärässä, mutta ajattelen, että näin uusia ajatuksia olisi annettava oppimattomalle rahvaalle muun jumalanpalveluksen ohessa kuin lusikoittain…
— Oh, se olisi toivotonta, huoahti Pietari. — Eikä silloin minua kukaan kuuntelisikaan, enemmän kuin kuunnellaan legendanlukua tai latinalaisia messuja.
— Vähitellen kuunneltaisiin. Esiinny kirkossa, hoida kuoriston tunnit ja tässä virassa opeta, silloin meihin paremmin luotetaankin. Kiitä onneasi, ettei tänään ollut hautuumaalla munkkeja taikka kanunkeja, siitä olisi silloin voinut heti syntyä aika jyry — asiallemme vahingoksi.
Pietari kuunteli pää kumarassa tyynen, harkitsevan ystävänsä neuvoja ja myönsi itselleen niissä olevan tottakin, — tunsihan hän itse, että hän äsken oli herättänyt kuulijoissaan ennen kaikkea hämmästystä ja säikähdystä. Mutta hän uskoi sittenkin, että suoran, selvän totuudensanan voima oli pystyvä oppimattomiinkin, ja että kuuma into oli täällä kotonakin puhkaiseva jään. Eheä hän tahtoi olla ja johdonmukainen työssään ja sellaisena pysyäkseen ei hän ollut aikonut ruveta kirkon palvelukseen, vaan oli aikonut liikkua vapaana saarnamiehenä. Hetken kuluttua hän senvuoksi kuin puolustautuen virkkoikin:
— Miten säilytän sopusoinnun opissa ja elämässä, jos asetun katoolisen kirkon kaikkiin valjaisiin?
— Onhan Luther vieläkin luostariveljenä, vastasi Silta. — Ja papin puvussahan nytkin kuljet, pappeja tarvitsee puhdistettukin kirkko.
Pietari käveli hetkisen kumajavalla kivilattialla punniten vastakkain Sillan mietelmiä ja omia aikeitaan. Kotvan kuluttua hän pysähtyi toverinsa eteen virkkaen:
— Osaksi voit olla oikeassa: kenties pappina pysyen voin tehokkaammin ajaa puhdistetun opin asiaa. Sitä tahdon miettiä ja itseäni tutkia, — tutkia, säilynkö silloin joutumasta liukkaalle tielle. Mutta siihen en suostu, että vain varoskellen ja kuin tinkimällä rupeaisin levittämään opinuudistusta, — ei Silta! Emme saa pelätä jyryäkään, vaikkemme sitä toivoisikaan. Totuus selvään ja rohkeasti julki, ei lusikoittain, vaan täysimittainen, voimakas totuus, joka voi uurtaa vuoretkin! Se vie asiamme eteenpäin, niin totta kuin sen oikeaksi uskomme.
Näin sanoen tarttui hän reippaasti, mieleltään taas varmistuneena, Sillan käteen tätä hyvästelläkseen. Silta yritti häntä vielä pidättämään, kysellen:
— Minne menet, etkö tule asumaan tähän samaan taloon, tilaa on täällä nyt kyllin. Ja pappisruokalakin pannaan pian taas kuntoon…
— Ei, Silta, vastasi Pietari harvakseen. — Asun vävyni, Eerikki Skalmin talossa, — riennän sinne, sillä en ole yksin. Pian taas tavataan.
Silta jäi yksin seisomaan keskelle hämärää huonetta, katsellen ovea, josta Pietari oli poistunut, ja hautoen mielessään hänen sanojaan. Hän iloitsi sydämessään Pietarin paluusta ja toivoi hartaasti menestystä hänen rohkeille aikeilleen. Mutta hänen toivoonsa sekaantui epäilystä: alotettava työ tuntui hänestä yhä niin tuiki toivottomalta, maaperä oli niin mahdoton. Eihän hän itse ollut päässyt askeltakaan eteenpäin!
Mutta kenties se johtui juuri siitä, että hän aina epäili eikä lujasti luottaen antautunut tehtäväänsä, niinkuin Pietari. Kenties juuri usko ja antautuminen voi aikaansaada jotakin suurta, kenties lopultakin vain rohkea ryntäys kykeneekin viemään perille…
Kenties! Mutta Silta ei sittenkään voinut ehyeltään luottaa heidän yhteisen asiansa voittoon. Ja siitä hän itse kärsi, oi, hän tunsi tuon ainaisen epäilyksensä runtelevaksi onnettomuudekseen!
VI. HARMAJAPINTAINEN MIES.
Sitä kaarevaa katua myöten, joka etelänpuolelta kiersi tuomiokirkon kylkeen liittyvät, yhteenrakennetut kirkolliset kivitalot, käveli eräänä tihkusateisena elokuunpäivänä tanakka, varmaliikkeinen pappismies, väljä prelaatinviitta miehekkäillä hartioillaan ja toinen käsi tukevasti selän takana. Hän oli kääntänyt viitan poimitetun kauluksen sateensuojaksi päänsä yli, mutta nyt se kaulus häntä häiritsi. Kuului näet kolinaa jostakin noista hiljaisista kirkontaloista, eikä prelaatti saanut selvää, mistä se ryske kuului — kapitulistako vai sen viereisestä talosta — ja mitä se merkitsi. Kuka siellä uskaltaa jyrytä? Vihdoin heitti hän sateesta välittämättä kauluksen alas ja seisahtui selkäkenossa, käsi yhä ristiluiden takana, keskelle katua katselemaan.
Hän oli voimakkaan näköinen, keski-iän mies; kauluksen alta paljastuivat pitkät, kapeat, harmajat kasvot, jotka näyttivät aivan ilmeettömiltä. Mutta hänen puoliumpinaisissa, tutkivissa silmissään, jotka nyt kiinteästi tuijottivat ylöspäin viereiseen taloon, kuvastui hämmästystä, joka vähitellen koveni suuttumukseksi.
— Kuka kumma riehuu autiossa koulutuvassa, virkahti hän hammastensa välitse. — Kun ei lie tämäkin taas sen uuden saksanmaisterin vehkeitä!
Kolina kuului näet siitä kapeasta, korkeasta, kuutionmuotoisesta kivirakennuksesta, jossa kapitulinkoulu oli ollut, kunnes sen toiminta tanskalaisvalloituksen jälkeen oli keskeytynyt. Sen kadunpuolisesta ikkuna-aukosta roiskahti tuontuostakin alas rikkakasoja ja törkyä, ja rappusista kuului askelten töminää ja luudansuhinaa.
Tuokion katseli harmajapintainen mies tuota räiskettä ja astui sitten päättävästi kuutionmuotoiseen kivitaloon, koettaen pimeitä rappusia noustessaan varjella kosteita hermojaan sorakasoihin sotkeutumasta.
Tämä kylmännäköinen mies oli tuomiokapitulin arkkiteini Johannes Pietarinpoika, mestari Hannuksen nimellä yleisimmin tunnettu. Turun kirkolliset laitokset olivat näinä lainauksen aikoina juuri hänen, ainoan kaupungissa olevan prelaatin, — johdettavina ja hän tahtoi myös sen johtavan asemansa säilyttää. Siksi hän nytkin halusi tietää, kuka hänen käskyttään oli koulutalossa ryhtynyt raivaustöihin.
Mestari Hannus astui yläkerran vanhaan koulutupaan, joka jo toista vuotta oli ollut autiona, — talvella vain oli siellä majaillut palkkasotureita. Näiden jättämiä pehkuja raivasi nyt Pietari Särkilahti pois neljän, viiden poikaviikarin avulla; toiset pojat lakaisivat pois lukinverkkoja, toiset asettelivat paikoilleen hajoitettua kateederia. Tuokion seisoivat papit vastakkain, toisiaan silmiin katsellen.
— Kenen käskystä olette, mestari Pietari, tulleet tänne jyryämään, kysyi vihdoin prelaatti, jonka kuivanankarat kasvot pysyivät värähtämättöminä.
— Enpä käskyjä odottanut, vastasi Pietari reippaasti. — Onhan asia ilmankin selvä. Suomen kirkko tarvitsee pappeja, sitä varten tarvitaan koulu ja sellainen on nyt saatava pystyyn.
— Kai senkin asian tuomiokapituli järjestää, kunhan kapituli ensiksi saadaan kokoon.
— Kunhan saadaan, mutta siihen mennessä ehtivät jo nämä nuorukaiset jotakin oppia.
Niin tylysti silmäili ankarannäköinen arkkiteini noita risamekkoisia, paljasjalkaisia poikia, että nämä melkein peljästyneinä vetääntyivät Pietarin selän taa. Hannus oivalsi kyllä, että tässä oli kysymys muustakin, kuin noista vekaroista. Hän käsitti hyvin tiedon ja opetuksen merkityksen kirkolle; olipa hän itsekin oppinut mies, ulkomailla oli hänkin toistakymmentä vuotta sitten oleskellut tieteitä ahmimassa. Mutta hän oli omistanut skolastisen oppinsa ja elämänviisautensa Köln'issä, jonka yliopisto näihin aikoihin jo oli nuorta, humanistista liikettä vastustavan taantumuksen pesäpaikka, ja sieltä oli hän veriinsä imenyt itsepäisen kammon kaikkia ajan uudistusliikkeitä kohtaan. Ja hän tiesi, että Särkilahti oli oman intonsa imenyt tieteiden päinvastaisessa navassa…, häntä senvuoksi oli tuo Wittenbergin liian toimelias kasvatti heti epäilyttänyt… Tässä ei todella ole ainoastaan kysymys noista kymmenkunnasta pojasta, vaan paljosta muusta, sen hän käsitti, mutta noihin poikiin hän kuitenkin yhä suuntasi kylmänankarat katseensa, kysyen Pietarilta:
— Mistä olette kerännyt nämä ryysyläiset?
— Kaduilta ja kujilta…
Hannus kohautti olkapäätään, virkkaen Pietarille latinaksi epäilyksensä, voiko noista katupojista tulla pappeja, ovatko he edes aviosta syntyneet ja terveruumiiset. Pietari vastasi suomeksi ja poikiin iloisesti viitaten:
— Kyllä teistä papinainesta tulee, jahka tästä päästään teitä muokkaamaan, ja sitten pappeja myös, kunhan teidän aikanne on tullut.
Vielä tuokion katseli harmajapintainen prelaatti tuota edessään seisovaa, pientä ryhmää: kieltämättä siinä oli syntymässä koulunalku…, hänen tietämättään, hänen vaikutuksestaan sivussa! Hetkisen mietti hän jo kieltää koko homman ja ajaa lakasijat pois, mutta siihenkin hän sentään epäili ryhtyä, niinkauan kuin ei koulua muuten saatu toimeen. Hän murahti senvuoksi vain lyhyesti, käytävään taas kääntyen:
— Tuomiokirkon taloudenhoitaja, herra Hermannus palaa pian Turkuun ja hänen asiansa on panna kuntoon kirkon rakennukset.
— Jää tähän työtä vielä hänellekin, vastasi Pietari. Mutta mestari Hannus oli jo enempää puhumatta poistunut, sulkien jälestään saranoillaan pahasti keikkuvan oven.
Hän pysähtyi kuitenkin, ikäänkuin kahden vaiheilla oven taa käytävään. Hän oli aikonut lähteä jatkamaan kävelyään, mutta nyt itivät hänessä jo toiset mietteet. Tuota miestä olisi hänen pitänyt puhutella pidempään ja ankarammin…, miksi oli hän näinikään paennut koulutuvasta! Siitä idusta leviää pian kirkon tarhaan vaarallinen rikkaruohosto, ellei hänen epäilyttäviin puuhiinsa ajoissa käydä käsiksi. Edesvastuu kirkon eheydestä on nyt hänen, Hannuksen… Hän oli tänään ensi kerran tarkemmin katsellut tuota miestä…, hänen silmissään ja äänessään on jotakin vetävää…, jotakin voittavaa varmuutta, — pojat häntä ilmeisesti ihaillen katselivat!
Tuvasta kuului taas Pietarin iloinen, rohkaiseva ääni, kun hän puhutteli nuoria apulaisiaan:
— Johan tässä tulemmekin auttavasti toimeen. Penkkejä saamme myöhemmin hankkia lisää ja kirjoja myös. Mutta patukan varustan minä jo huomiseksi. Sillä huomisaamuna, kun kirkossa prima-messuun soitetaan, tulee teidän olla täällä, — tässä koulussa ei laiskotella!
— Saammeko nyt mennä? kuului pehmeä pojanääni kysyvän.
— Menkää, pax vobiscum, ottakaa huomiseksi niistä sanoista selko mistä saatte! Ja peskää silmänne, pojat!
Mestari Hannus kuuli poikain tulevan ja pistäysi sisään käytävän päässä olevasta ovesta, joka vei kapitulin nyt pahasti raastettuun kirjastoon. Hänellä oli siellä munkki järjestämässä juuttien jättämiä kirjoja ja kääröjä ja jakkaralla istuen katseli hän hetkisen tämän työtä. Mutta hänen ajatuksensa kulkivat toisaalla.
Tiesihän hän, mitä asia koski, vaikka hän viimeisinä sotavuosina olikin kuullut ulkomaailmasta hyvin vähän: hyökkäystä suunnitellaan oikeauskoista kirkkoa vastaan — nyt siis Suomessakin! Pietari Särkilahti oli jo kuukauden ajan joka sunnuntai saarnata paukutellut Uuden kuorin rappusilta, ja Turun pikkuporvaristoa, joka ensiksi oli hänen puheitaan peljästynyt, oli yhä enemmän käynyt häntä kuulemassa, — niin, niin, miehessä on kieltämättä jotakin voimantapaista… Maassa vallitseva yleinen sekasorto sekä kirkollisen hallinnon heikkous oli miestä avustanut, vapaasti oli hän saanut saarnata niinkuin säkkimunkit ja muut. Hannus oli kerran Uudesta kuorista salaa kuunnellut hänen saarnaansa ja havainnut sen kirkkoa repiväksi ja olipa jokunen munkki hänelle varottaen kuiskannut, että mies on kerettiläinen, mutta Hannus ei ollut häntä voinut puhumasta estää, sillä varsinkin opinkysymyksissä olivat vielä hänen valtuutensa sangen heikot.
Mutta jos mies yrittelee liiaksi, silloin on hänelle raja pantava, päätteli Hannus jakkaralla miettiessään. Hän saarnaa tekopyhyyttä ja ulkokultaisuutta vastaan, mutta hänen tarkoituksensa on käydä paavillisen kirkon kimppuun, — sitä ei ole sallittava varsinkaan Suomessa, jossa kristinuskon juuret vielä ovat niin matalassa. Jos niitä juuria ruvetaan repimään ja julistetaan valheeksi se, mitä kirkko on totuutena opettanut, niin viedään kansalta kaikki usko, — se lankee pian takaisin pakanuuteen… Ei, mestari Pietarilla olkoon vaikka totuuskin tarkoituksenaan, mutta hän näkee siitä vain yhden puolen, siksi häntä on estettävä vahinkoa tekemästä…
— Jo heti on minun häntä varotettava, päätteli tuumissaan yhä varmistunut arkkiteini ja lähti, munkkia sen enempää puhuttelematta, kävelemään takaisin koulutupaan.
Siellä istui nyt Pietari, poikain mentyä, yksin äsken häthätää korjatulla opetustuolilla, kädet ristissä, kuin rukoukseen vaipuneena. Hän rukoilikin siinä hiljaa menestystä työlleen, jota hänen nyt oli alotettava. Nuorisosta hän tahtoi kasvattaa itselleen ja opinpuhdistukselle työjoukon. Ilokseen oli hän kyllä huomannut, että nekin vanhemmat ihmiset, jotka hänen ensi saarnaansa eivät käsittäneet, olivat kuitenkin kerta kerralta häntä paremmin ymmärtäneet. Mutta heissä ovat sittenkin vanhat käsitykset syvälle kovettuneet. Ennen kaikkea on nuorten mieltä muokattava, tulevaisuutta on ajateltava…
Siinä istuessaan sattuivat hänen silmänsä katon rajaan maalattuun, nyt jo kuluneeseen piirtokirjoitukseen, jossa latinalaisina sakeina ja katkonaisin sanoin oli lueteltu ne oppineet, jotka olivat kuuluneet keskeytetyn kapitulinkoulun opetusohjelmaan. Tuon värsyn hän niin hyvin muisti omilta teiniajoiltaan ja hän luki sen nyt siinä itsekseen ääneensä ulkomuistilta:
Gram loqvitur, Dia vera docet, Rhe verba colorat,
Mus canit, Ar numerat, Geo ponderat, As colit astra.
[Oppiaineet: Grammatiikka, dialektiikka, retoriikka, musiikki, aritmetiikka, geometria ja astronomia.]
Niin, näitä tieteitä on täällä pojille edelleen opetettava, mutta vielä muutakin lisäksi, tuumi seinälle tähystävä pappi, vastaista työtään ajatellessaan. Raamattua on luettava alkukielellä ja sitä on teinien opittava ymmärtämäänkin; ennen kaikkia ovat vastaiset papit opetettavat itsenäisesti ajattelemaan ja ajatuksensa kansankielellä esittämään…
Kun Pietari Särkilahti siirsi katseensa alas katonrajasta, näki hän arkkiteinin taas seisovan ovella, kylmin, ankarin kasvoin niinkuin äskenkin. Pietari laskeusi kateederista kävelläkseen tulijaa vastaan, mutta tämä virkkoi, ikäänkuin pysäyttääkseen hänet matkan päähän:
— Kenen valtuudella aijotte te, maisteri Pietari, ruveta koulumme johtajaksi, — se virka kuuluu, kuten tietänette, jollekin tuomiokapitulin jäsenelle.
— Mutta eihän kukaan kapitulin jäsen siihen ryhdy, vastasi Pietari, älyten heti, että arkkiteini nyt oli palannut vielä äskeistä ankarampana miehenä. — Sitäpaitsi se oli piispavainajankin tahto…
— Epäilen, tunsiko hän teidät silloin. Joka tapauksessa on teidän saatava hankkeellenne kapitulin vahvistus.
— Työhöni ryhdyn nyt kuitenkin, — keskeyttäköön sen kapituli sitten jos tahtoo, vastasi Pietari melkein uhmaten. Mutta aina yhtä kylmänä ja värähtämättömänä jatkoi Hannus:
— Palasin oikeastaan puhumaan teille toisesta asiasta: Nuo teidän saarnavuoronne Uuden kuorin edustalla eivät kuulu virkatehtäviinne.
— Ei, puhun siellä virattomasti, vastasi Pietari, voimatta pidättää hymähdystä. Mutta Hannus jatkoi kuivasti:
— Ne ovat nyt lopetettavat?
— Miksi?
— Siksi, että kirkko ei palvelustanne sillä paikalla tarvitse.
— Olenko siis puhunut jotakin väärää?
— Mitä olette puhunut, se kai aikoinaan tutkittanee sekin. Siihen en nyt puutu…
— Mutta eihän kiellettäne minua Jumalan puhdasta sanaa saarnaamasta!
Mestari Hannus, joka oivalsi Pietarin haluavan saada hänet kiedotuksi opinväittelyyn, mihin hän ei tahtonut antautua, liikahti nyt ensi kerran hiukan kipakasti puolen askelta eteenpäin, ja lausui terästyvällä äänellä:
— Me oivallamme kyllä, mitä asiata te, Pietari Särkilahti, yritätte täällä ajaa, käyttäen hyväksenne kirkon sekasortoista tilaa. Mutta olkaa huoletta, mestari, me asetamme näissäkin oloissa hajoittaville hankkeillenne sulut. Saksasta tuomanne tuumat eivät sovellu tänne…
— Eivätkö paavillisen kirkon epäkohdat täällä ole samat kuin siellä? kysyi Pietari, taas opinväittelyyn pyrkien.
Mutta arkkiteini ei hänen kysymykseensä vastannut. Hän astui vieläkin askelta lähemmäs ja virkkoi nyt, melkein tuttavallisella äänensävyllä:
— Mestari Pietari, te olette suomalainen, älkää yrittäkö irroittaa Suomen kirkkoa paavin vallan alta pois. Se olisi monesta syystä turmioksi kirkolliselle elämällemme ja… ja ehkä muutenkin… Saksassa ovat olot toiset, täällä on kotimaisella kirkolla hallinnollinenkin merkitys, ja merkitys sitä suurempi, kuta kauempana päähallinto on, kuta vähemmin se oloihimme sekaantuu… Ymmärrättekö?
— Kenties ymmärrän — erehdyksenne…
— Varotan vain, älkää heikontako kirkon jäsen hallinnon vaikutusta kansaan…
Pietari paloi intoa päästä väittelemään tuon kieltämättä lahjakkaan ja tarmokkaan prelaatin kanssa noista kysymyksistä, jotka hänelle muodostivat koko hänen elämänsä. Mutta arkkiteini ei siihen nytkään antautunut. Tuokion oli hänen kuivettuneilla kasvoillaan liikahtanut lämmenneen mielen väriä, mutta taas hän jo melkein samassa hengenvedossa kylmästi ja kuivasti jatkoi:
— Niin, Uuden kuorin kappeli on jo annettu toiselle miehelle hoidettavaksi, siitä vain oli minun teille ilmoitettava. Tuomiorovasti on sen määrännyt veljensäpojalle palkkatuloksi, — hän yksin on siellä tai sen edustalla oikeutettu saarnaamaan…
Vai siihen oli siis Hannus-mestari vain pyrkinytkin, hymähti Pietari itsekseen. Tuon veljenpojan hän ulkomailta hyvin tunsi. Nyt hän kysäsi melkein ivallisesti:
— Onko Jaakko Vennä jo palannut ulkomailta? Ja tuomiorovastiko myöskin maapappilastaan?
— Molemmat palaavat näinä päivinä. Teille, mestari Pietari, on tuomiokirkossa järjestetty omat tehtävänne eikä niihin kuulu saarnaaminen kansan kielellä.
Arkkiteini tarttui jo oven kääkkään lähteäkseen, mutta hän näki Pietari Särkilahden rauhallisesta, iloisesta, melkein ilkkuvasta katseesta, ettei hän kiellollaan ollut tuon ryntäyshaluisen maisterin innostusta saanut ollenkaan masennetuksi. Vaistomaisesti hän tunsi nuhteittensa rauenneen turhiin. Hänen esiintymisensä olikin ollut heikkoa. Pietarin opin sisältöön puuttumatta oli hän vain ylimalkaisesti tahtonut sulkea suun mieheltä, jonka hän tiesi lahjoillaan herättäneen ulkomaillakin huomiota; sen hän ei todellisuudessa itsekään uskonut onnistuvan. Jollakin tavoin olisi hänen pitänyt terästää vaikutustansa ja arvokkuudellaan masentaa tuo uusi ryntäävä voima. Ovelle pysähtyen hän hetkisen huohotti — kirkollinen kiukku kuohahti hänen sapekkaassa sisussaan tuota ivakatseista miestä vastaan ja hän virkkoi pisteliäästi:
— Olipa totta, vielä oli minun tehtävä teille pieni, ystävällinen huomautus. Te olette, mestari Pietari, tuonut tänne Saksasta mukananne forsian, jalkavaimon…
Särkilahti oli koko Hannuksen käynnin ajan pysynyt rauhallisella, melkein hilpeällä tuulella, suuttumatta hänen nuhteistaan ja säikähtämättä hänen uhkauksiaan. Hän oli kyllä jo oivaltanut Hannus Pietarinpojan uudistusasiansa kiihkeimmäksi ja tarmokkaimmaksi vastustajaksi, mutta sekään huomio ei ollut saanut häntä kuumenemaan. Nyt vasta iski arkkiteini arkaan paikkaan, nyt vasta värähti Pietarin leveä leuka, kun hän kiihtyneenä sähähti:
— Se on vihitty vaimoni!
Mutta ovella seisova harmaa prelaatti ei ollut häntä kuulevinaankaan, jatkoi vain:
— En sano mitään siitä, että teillä niinkuin monella muulla papilla on sellainen ystävä…, taloudenhoitaja…, kirkko ei tahdo puuttua näihin yksityissuhteisiin…
— Ei, se ummistaa kainosti silmänsä, purasi Pietari väliin. — niinkauan kuin niistä ei synny mitään pahennusta, jatkoi arkkiteini yksitoikkoisesti ja harvakseen lausettaan, ikäänkuin ei toinen olisi äännähtänytkään: — Mutta teitä, mestari, tahdon aivan yksityisesti varottaa: Kirkko ei salli, että papit asuvat julkisesti yhdessä jalkavaimojensa kanssa…
— Mutta sallii kyllä, että he sen salaa tekevät…
— Ja toiseksi: älkää liikkuko ulkona saksattarenne seurassa, jatkoi Hannus yhä, johdonmukaisesti sivuuttaen Pietarin väliväitteet. — Se herättää pahennusta, älkää varsinkaan hänen kanssaan enää kirkkoon tulko.
— Mutta hänhän on vihitty vaimoni! huudahti Pietari vihdoin uudelleen tulistuneena. Tuo pahasilmä prelaatti oli todellakin ilkeillä pistoksillaan saanut hänet suuttumaan, paljastaessaan kainostelematta paavillisen tekopyhyyden koko rajattoman aavikon. Hetkisen seisoi nuori pappi kalpeana kylmänharmajan miehen edessä, jonka puoliumpinaiset silmät Pietarin mielestä hänen viimeksi puhuessaan olivat auenneet, kuvastaen ilkeän sielun. Leimuavain vastaväitteiden ja tuomioiden kokonainen tulva tunkihe jo Pietarin kielelle, mutta kun hän näki Hannuksen, varoituksensa lausuttuaan, jo taas tarttuvan oven koukkuun, kysyi hän vain mahdollisimman rauhallisesti:
— Onko totta, mestari Hannus, että teillä Lehtisten kartanossa on nainen, — niin, salaa tietysti, mutta kaikki sen tietävät…?
Salavihan salama leimahti nyt arkkiteinin puoleksi ummistetun silmäluomen alta, välähdys. Sellainen, joka kertoo syvän ja sammumattoman vihan syttymisestä. Mutta hänen pitkulaisilla kasvoillaan ei vieläkään yksikään lihas värähtänyt. Prelaatin arvokkuudella aukasi hän verkalleen oven. Mutta Pietari jatkoi äänellä, jota hän ei enää voinut kiihtymästä pidättää:
— Ja teillä on siellä lapsikin, eikö totta? Juuri niin pitää ollakin. Väärin on vain se, että ette tuota liittoanne julkisesti tunnusta, vaan esipappina esimerkillänne puolustatte salavuoteutta ja siveettömyyttä papiston keskuudessa. Sillä valhetta on, että papit, jotka jättävät isättömiä lapsia pitkin pitäjiä, olisivat nuhteettomia ja arvokkaita kirkon palvelijoita, ja että sitävastoin perhe, joka on Jumalan säätämä laitos…
Pietari katkasi itse sanatulvansa. Sillä arkkiteini oli jo lähtenyt huoneesta. Värähtämättömin kasvoin, joiden tuhanharmaa väri vain hiukan oli tummentunut, oli hän Pietarin puhuessa astunut eteiseen ja painanut saranoillaan notkuvan, raskaan lautaoven kiinni. Siellä hän jo kuului kolajavan rappusissa, kun Pietari kurkkunsa salpasi.
Hetkisen seisoi Pietari liikahtamatta yksinäisessä, äänettömässä koulutuvassa. Hän harasi pari kertaa hiuksiaan…, hänen mieleensä oli jäänyt ilkeä kuva poistuvan prelaatin jäähyväiskatseesta, jossa kiilsi vihan ja koston myrkkyä. Yksin jäänyt väittelijä harkitsi samalla, oliko hän kiivastuessaan ehkä turmellut kallista asiaansa. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen kasvonsa taas entiselleen kirkastuivat, hänen mielestään karisi sekä suuttumus että levottomuus, ja miltei ääneensä naurahtaen istahti hän kuluneelle koulupenkille, puhuen itsekseen:
— Mitä tässä siis tapahtuikaan? Tuo ankara esimies luuli kai tukkivansa ääneni sillä, että kielsi minut kirkkomaalla saarnaamasta, — ikäänkuin ei Turussa olisikaan muita paikkoja, missä totuutta julistaa. Ja tahtoiko hän säikyttää minut luopumaan vaimostani, — ei, prelaatti, se asia on jo ajoissa selväksi harkittu. Tuleppas erottamaan meidät…! Suuttumaan minut sait, mutta hetkeksi vain.
Vielä pyöritteli hän vakavamminkin mielessään arkkiteinin varoituksia, oivaltaen kyllä, että ne ennustivat hänelle vaikeita taisteluita ja ponnistuksia. Mutta se tieto ei hänen mieltään masentanut; reippaasti hän taas penkiltä nousi, huudahtaen:
— Juuri tuota pimeyttä vastaanhan olen tullutkin taistelemaan. Hei,
Pietari, nyt alkaa työ!
Siistittyään raivaustyössä rypistyneen pukunsa läksi Pietari kevein askelin koulutuvasta tuomiokirkkoon. Sillan neuvoa noudattaen oli hän näet todella ruvennut entiseen kuoripapin virkaansa ja hoiti säännöllisesti messuvuoronsa sen mukaan kuin viikottain laadittu ja sakastiin julkinaulattu työjärjestys kullekin tehtävät jakoi. Hartaudella hän messunsa lauloikin, kajahuttaen vanhaa pyhättöä voimakkaalla äänellään ja valaen säveleihinsä sielunsa innostusta. Mutta varsinaiseen opetustyöhönsä hänen mielensä kuitenkin oli palanut ja sen hän nyt oli saamaisillaan alulle, — siksikö hän tänään tunsi itsensä niin elinvoimaiseksi ja nuoreksi, vai oliko tuo väittely arkkiteinin kanssa häntä tosiaankin vain virkistänyt!
Samassa mielialassa oli hän vielä kun hän kirkkotuntinsa päätyttyä astui ulos tuomiokirkosta. Sää oli sateen jälkeen seestynyt, tuoreelta tuoksahti luonto. Pietari seisoi kotvasen sakastin ovella, vetäen raitista ilmaa keuhkoihinsa ja katsellen ympärilleen. Miksei Margareeta ollutkaan nyt häntä vastassa niinkuin tavallisesti, jolloin he messun jälkeen yhdessä kävelivät kierroksen kaupungin ympäri, — juuri nyt hän olisi Hannuksen kiusaksikin tahtonut astella vaimonsa rinnalla. Ei liene nuorikko sateen takia lähtenyt ulos, — siispä käveli Pietari suoraan hänen luokseen kotiinsa.
Juuri suurta taisteluaan vartenhan Pietari olikin Wittenbergissä nyt vihittänyt vaimokseen sen nuoren porvarineitosen, johon hän siellä jo opintoaikanaan oli mieltynyt ja jonka hän viime matkallaan oli omakseen suostuttanut. Ainoastaanko taisteluaan varten? kysyi hän kuitenkin siinä yksin kosteaa katua kävellessään. Ei, myöskin itseään varten, olihan hän kotia ja onnea kaipaava ihminen. Lemmen houreita, kuumia rakkaustunteita, sellaisia, jotka Mikon olivat polttaneet, ei Pietari kyllä ollenkaan tahtonut tunnustaa. Avioliitto, perhe, oli hänestä ennen kaikkea ihmisen luonnollinen velvollisuus ja itse oli hän avioliittonsa käsittänyt velvollisuudekseen myöskin vanhoja paavillisia ennakkoluuloja särkeäkseen. Mutta tuo velvollisuus oli hänen onnekseen muuttunut; se pieni koti, johon hän nytkin riensi vaimonsa luo, se oli hänelle onnen ja rauhan satama.
— Ja tuostako satamasta tahtoisi minut harmaja prelaatti karkoittaa! Ei, Margareeta Corneliantyttären toin tänne vaimokseni, ja sellaisena hän pysyy!
Näissä mietteissä poikkesi Pietari hengellisten rakennusten reunustamalta Kirkkokadulta alas rantaan päin. Eerikki Skalmin kauppatalo, johon Pietari ulkomailta palattuaan oli asettunut asumaan nuoren vaimonsa kanssa, sijaitsi näet joen ja Jokikadun varrella. Luostarikorttelissa oli kyllä Pietarin isävainajan, Niku-pormestarin talo, mutta se oli vielä tanskalaisten äskeisen hävityksen jäliltä autiona: ovet kiskotut irti, arinat puhki, yksin silta-palkkejakin olivat vainolaiset tarvinneet, — siksi oli Pietari asettunut lankomiehensä väljän kauppapihan syrjässä olevaan pikkupirttiin ja sinne hän nyt myötämaata portilta harppaili pitkin, malttamattomin askelin.
Hänen vaimonsa seisoi jo siellä pirtinovella häntä vastassa: nuori, solakka nainen — pieneltä ja hennoltakin hän nyt siinä kyyhöttäessään näytti, vaikka hän kylläkin oli urhea ja topakka emäntä. Kasvoja ei nyt paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt huivin silmilleen…, mutta mitä kummaa, näyttiväthän nuo muuten aina iloiset silmät nyt itkettyneiltä… Pietari tempasi huivin syrjään: Niinpä oli, silmät kyynelissä, pyöreät posket kalpeat, ja siro leuka vavahteli vieläkin…
— Mitä, Margareeta, oletko itkenyt? kysyi Pietari saksaksi. — Miksi? Ikäväkö tuli, olisit kävellyt vastaani kirkolle niinkuin tavallisesti.
Mutta nuori keltatukka nyyhkytti, Pietarin käsivarteen nojaten, taas rajummin eikä saanut sanaa suustaan.
— Vai onko jotakin tapahtunut, uteli Pietari hämmästyneenä. — Onko joku tehnyt kyyhkylleni pahaa?
Pelotetun kyyhkyn arkuudella katseli Margareeta todellakin miestään kyynelten takaa ja vastasi vihdoin haikeinta surua kertovalla äänellä:
— Meidän…, taikka minun täytyy muuttaa täältä pois.
— Muuttaa! Meidän taikka sinun! — Pietari rupesi aavistamaan jotakin: — Kuka sellaista on sinulle kuvitellut?
— Lankosi…
— Eerik — se nahjus! — Pietari puristi nyrkkiään.
— Ei, häntä on käsketty. Martha-siskosi ei sitä tahtoisi, hän kävi äsken täällä luonani itkemässä…
— Kuka siis on käskenyt ja miksi? Margareeta kuiskasi murtuneena:
— Minä kun en ole oikea vaimosi…, sanotaan, enkä saa olla…
— Mutta olethan, tiedäthän sen itse, kirkossahan meidät vihittiin…, ja tulet aina vaimoni olemaan. — Niin lohdutteli Pietari nuorikkoaan, oivaltaen jo yhä selvemmin, mitä tämä kaikki merkitsi. — Rauhoitu, vaimo, ja odota hetkinen.
Pietari nousi talon pitempään rakennukseen, jonka pääty oli Jokikadulle päin ja jossa hänen lankonsa perheineen asui. Tuota lankomiestään, pituudestaan pöyhkeilevää porvaria, jonka pyöreähköjä, hiukan typerännäköisiä, kasvoja kiersi harva, vaalea poskiparta, ei Pietari juuri rakastanut. Hänen luonteessaan oli liiaksi saksanvikaa, hän oli viekas ja ahnas ja samalla arka; mies oli kai käynyt hiukan itsetietoiseksi sen johdosta, että hän oli saanut jalosyntyisen neitosen vaimokseen, mutta se ei ollut hänen luonnettaan suinkaan parantanut. Pietari kohtelikin usein yliolkaisesti sisarensa miestä ja kysyi häneltä nytkin tuikeasti, mitä tuhmuuksia hän on käynyt Margareetalle puhumassa.
Skalm vastasi äsken Kirkkokadulla tavanneensa mestari Hannuksen ja tämä oli pysähdyttänyt hänet puheilleen. Oli varottanut…, ei ole soveliasta pitää talossaan pappia, joka julkisesti asuu yhdessä naisen kanssa ja siten aiheuttaa kirkollista pahennusta.
— Ja sinä tottelit mestari Hannuksen käskyä, kysyi Pietari kylmästi ja pilkallisesti.
— Niin. Enhän sitä asiata minä ymmärrä, mutta paljon siitä jutusta todellakin puhutaan, vastaili lankomies arasti. — Eikä ole hyvä joutua riitaan kirkon mahtimiesten kanssa, heillä on paljon valtaa…
— Mutta eikö tämä ole minun asiani?
— Minulle arkkiteini siitä puhui. Sitä paitsi juttu on ikävä näihin aikoihin juuttienkin vuoksi, jotka täällä isännöivät.
— Puuttuvatko juutitkin tähän asiaan? ihmetteli Pietari.
— Kuuluvat kyselleen, mikä mies se on, joka on täällä ruvennut kansaa villitsemään, — epäilevät sinua hekin. Ja kun täällä kauppa ja elämä on ahtaalla…
— Hyvä, et tarvitse peljätä enää, virkkoi Pietari, lähtien hyvästelemättä poistumaan tuvasta, jossa hänen sisarensa yhä ääneti silmiään kuivaili. Mutta Eerik Skalm yritti toki suuttunutta lankomiestään vielä lohduttamaankin:
— Älähän suutu, saathan jäädä pikkupirttiin elämään, löydetään me
Margareetalle asunto tästä ihan läheltä…
Mutta Pietari laskeutui jo loivaa pihamaata alaspäin, leveä leuka rintaa vastaan painuneena. Saipahan harmaja mies sittenkin säretyksi hänen äskeisen, varman ja luottavan mielialansa, osasipahan se uudelleen iskeä arkaan paikkaan. Mutta ei…, hänen ei pidä saada mieltäni masentaa… ei Hannus, niin helposti et toki minua uraltani suista etkä kotionneanikaan säre…, minun on noustava kun teräsjousen iskujesi alta!
Pihan poikki verkalleen kävellessään hän jo suunnitelmansa rakensi ja hetken perästä mätettiin pikkupirtissä nuoren perheen vähiä tavaroita arkkuun. Pietari jutteli siinä työssä rohkaisevasti ja hilpeästi vaimonsa kanssa, joka heti oli reipastunut, kun ymmärsi, ettei hänen tarvinnut täällä vieraalla maalla erota miehestään, joka oli hänen ainoa turvansa.
— Isävainajani autiossa tuvassa voimme nyt lämpimillä ilmoilla rennosti asua, kunhan asetamme ovet paikoilleen ja tukimme ikkunat, kertoi Pietari. Hän oli näet päättänyt muuttaa Luostarikortteliin sukunsa kaupunkitaloon, joka oli aivan joutilas, hänen äitinsä kun perheineen asui Särkilahden vanhalla sukutilalla Taivassalossa.
— Katto pitää veden ja uuni korjataan jo huomenna. Ja sitten uusitaan koko talo. Siitä tulee vielä mainio talo, meille oma yhteinen pesä, josta ei meitä kukaan pysty karkoittamaan!
— Ja siellä pysymme aina yhdessä, eikö niin Pietari, puheli hänen vaimonsa, joka nyt jo kirkkain, sinisin silmin latoi arkkuun astioita ja vaatteita, mutta jonka mielessä yhä vielä se kamala eron uhka pelottavana asui.
— Aina, mies ja vaimo, jotka Jumala on yhteen liittänyt!
— Silloin en välitä kenenkään loukkaavista puheista.
Jo säteilivät taas iloisina Pietarinkin luisevat kasvot. Hän ei ollut aatelisesta syntyperästään huolimatta mikään varakas mies; pitkillä ulkomaanmatkoillaan oli hän kuluttanut perintöosuutensa. Mutta senverran hän aina tiesi saavansa kokoon, että hän isänsä talon korjaa asuttavaan kuntoon ja luo sinne itselleen kodin. Rohkealla mielellä tarttui hän senvuoksi arkkunsa kantimeen:
— Koetappas, Margareeta, jaksatko kantaa toisesta päästä, ehkemme tarvitsekaan vierasta apua.
Mutta Pietarin sisar, pyyleähkö, hyvänsuopa Martha-emäntä, joka aina oli ihaillut veljeään, käveli alapihalle häädettyjä vieläkin lohduttamaan ja auttamaan. Syvästi hän suri, että tuo veli, josta koko perhe oli odottanut niin paljon, nyt oli joutunut mahtavain epäsuosioon, eikä hän tahtonut sietää, että hänet noin kylmästi asunnostaankin ajettiin. Siksi hän vieläkin pyyteli, että Pietari siirtäisi muuttonsa toki toiseen kertaan, ainakin kunnes isäntalo oli saatu korjatuksi ja asuttavaksi.
— Ei, sisko, siirretä, vastasi Pietari arkkuaan köyttäen. — Älä itke, vielä päivä valkenee minulle ja sinulle ja meille kaikille.
— Mutta eihän teillä siellä ole vuodettakaan…, eikä ruokaa edes alkaaksenne…
— On vakassa papuja ja kuivattuja särkiä. Ja näin lämpösellä säällä voi maata lattiallakin…
Sisar ei ymmärtänyt veljensä äänestä soivaa varmuutta eikä kälynsä rohkeaa katsetta, hän luuli sen uhmaksi ja kostoksi. Mutta ei ollut vihaakaan Pietarin äänessä kun hän virkkoi:
— Kas niin, nyt olemme valmiit. Autappas sisko Margareetaa siitä toisesta kantimesta, ja ota vakka käsivarrellesi. Minä kannan itse nämä kirjat kainalossani, sillä ne ovat sangen kalliit.
VII. ERIK FLEMING PALAA.
Turun lounaiskulmalla, käsityöläisten ja porvarien asumassa luostarikorttelissa, ei ollut toista niin hyvää kaivoa kuin Lähteenkorvan kaivo, joka sijaitsi pienellä aukealla kujien ja katujen yhtymäpaikassa. Siksipä vinkuikin sen veivi aamusta iltaan, kun sieltä talojen naiset täyttivät vesikorvojansa ja miehet juottivat hevosiansa. Mutta monet asiattomatkin pysähtyivät siihen tuttaviaan tervehtimään ja tarinoimaan päivän kuulumisista. Näihin tarinoihin ottivat osaa viereisten talojen käsityöläisetkin; Mikko Sorvari rakenteli rukkeja tai pyhimyskaappeja asuntonsa edustalla, kertoen kaivomiehille kaskuja, joita kuunteli aukeaman toiseen laitaan asti Eenokki Tinanvalaja, siinä ulkosalla veistellessään särmiä pois valamistaan kannuista ja sitten latoessaan kannuja seinänvierelle kauniiseen, kiiltävään riviin.
Lähteenkorvan kaivolle pysähtyi usein, läheisestä asunnostaan lähtiessään taikka sinne mennessään, Pietari Särkilahtikin puhuttelemaan noita naapureitaan, joista jo syksyn kuluessa oli tullut hänen hyviä tuttaviaan. Milloin väkeä sattui enemmän koolle ja hänellä oli aikaa koulustaan ja kirkkotoimistaan, seisahtui hän heille pienen saarnan muodossa selittämään jotakin kysymystä, josta tarinoidessa oli tullut puhe taikka joka hänen omaa mieltään sillä hetkellä painosti. Vedenkantajat laskivat silloin saavinsa ja korentonsa hetkeksi maahan ja jutustajat katkasivat keskustelunsa jatkaakseen niitä taas, kun maisteri oli lopettanut. Ja kotiin mennessään he sitten usein muistelivat hänen puheitaan.
Tällaisessa opetustoimessa liikkui Pietari Särkilahti, senjälkeen kun hänen saarnansa kirkonaituuksessa olivat kielletyt, muuallakin, missä kaupunkiinsa palanneita turkulaisia oli koolla. Joskus pysähtyi hän puhumaan elonkorjaajille Pyhän Henrikin vainiolla, taikka niille kirvesmiehille, jotka Multavierun rinteillä kyhäsivät itselleen taloja ja mökkejä poltettujen tilalle. Kävelipä hän, siellä Aningaisten puolella kulkiessaan, väliin Räpälänmäelle asti, jossa oli Pyhän Hengen suuri vaivaistalo ja sairaala, ja toisin päivin asteli hän joen toiselle puolelle luostarin ohi Kaskenmäen rinnettä kiertävään, pahamaineiseen esikylään, "Helvettiin", jossa piiloilivat ilotytöt ja rikoksentekijät: Näiltäkin retkiltään kotiin palatessaan istahti hän usein vielä huokasemaan kaivon hirsikannelle, kuunnellen porvarien juttua ja ottaen osaa heidän huoliinsa. Siinä istui hän eräänäkin aamupäivänä syyskuun lopulla puhutellen pientä miesryhmää, joka oli hänen ympärilleen kertynyt.
— Onneksesi olkoon, Taavetti Kouta, sait hyvän sadon kaalimaistasi, virkkoi hän pienelle punaparralle. Toinen mies siihen heti kadehtien selitti:
— Saihan Taavetti, kun uskalsi keväällä peltonsa kuokkia, me muut emme sitä arvanneet.
Mutta punaparta ei arvostellut onneaan kovinkaan suureksi.
— Vähänpä tuosta oli iloa, valitti hän. — Jo kävi juutin vouti siitä saalista neljänneksen linnaan korjaamassa, en ehtinyt satoa kellariinkaan saada.
— Tämäpä nyt vahinko! vähäksyi kankealiikkeinen, hylkeennahkasaappainen kalastaja tuon valituksen kuullessaan. — Toin viime viikolla mereltä lastin silakoita, — jo linnan kohdalla siitä puolet sotaväelle korjattiin, joten kevyttä oli soutaa loppumatka.
Keskustelu katkesi hetkeksi, kun ryhmä tanskalaisia talutti luostarin paltaalta, syöttömaaltaan, hevosiaan kaivolle. He kulkivat ylimielisesti hoilaten ja hirvennahkavöistä riippuvia, leveitä miekkojaan heilutellen. Kaivolla nipistivät leuvasta veivin luota väistyvää tyttöä, roiskauttivat vettä hänen niskaansa, kun tyttö juoksi pakoon, ja nauraa hohottivat sitten sillalle päin kävellessään.
Porvarit eivät vainonmiesten kuullen mitään puhuneet. Vasta heidän huvettuaan nurkan taa virkahti Kissa-Iisakki myrtyneenä:
— Nuohan meiltä elämän hävittävät. Majoitappas heitä taas talvikausi tuvassasi, jossa he syövät lapsiltakin puuron padasta. Toivotonta on yrittääkään mitään, ei saa elämistä kuitenkaan alulle!
— Mutta yritämme kuitenkin, niinkuin pitääkin, virkkoi Pietari rohkaisevasti. — Juuteillakin taitaa pian tulla kylmä linnassaan, he eivät liiku täällä enää entisellä varmuudellaan. Lähes vuoteen eivät he ole saaneet mitään apua Tanskasta ja Niilo Grabbe sieppaa pois heidän muonalaivansa. Kauan he eivät näissä oloissa säily vihollismaassa.
— Niinhän sitä luultiin jo kaksi vuotta sitten, intti Iisakki, — mutta täälläpä he yhä ovat. Niilo herra vie heiltä joskus viljavenheen, mutta sen elon he heti kiskovat meiltä. Ja millä heitä elätät, kun sinulla ei ole varoja käydä edes korvaripillä syntiesi huojennukseksi.
Pietarin silmään nosti tämä viimeinen valitus veitikan. Hän ei tällaisia tilaisuuksia juuri koskaan laiminlyönyt ja virkahti nytkin vallan vakavin kasvoin:
— Mutta huokeassa hinnassahan täällä nyt synnit ovat, pienellä kolikolla voit niitä mustilta veljiltä saada anteeksi koko sarjan.
Miehet katsoivat hiukan epäillen Pietaria, jonka opista heillä jo alkoi olla vähän vihiä, vaikkeivät he aina häntä ymmärtäneet eivätkä aina edes tienneet, puhuiko hän leikkiä vaiko totta.
— Niin, vähemmän hintaa nyt ripittäjät vaativat kuin takavuosina, myönsi punaleukainen Taavetti. — Ottavat kernaasti kanan tai kyrsän, jollei äyriä ole…
— Suuremmistakin synneistäsi, — lisäsi Pietari puolivakavana, — syödäkseen sitten suuhunsa sinun syntisi hinnan. Mutta entäpä, jos ei sitten Jumala pitäisikään munkeille myötyä kanaasi minkään arvoisena, — jos joutuisitkin petokseen, hä?
— Niinkö saattaisi käydä, mietiskeli Taavetti. — Vielä minä maksan sielurahoja äitivainajanikin puolesta, että häneltä aika lyhenisi kiirastulessa.
— Maksa, maksa! kehotti Pietari. — Munkit ovat tietenkin laskeneet, paljoko se aika lyhenee viidellä äyrillä vuodessa ja paljoko kolmella. Mutta oletko sinä, Taavetti, itse laskenut, paljoko rahoistasi äidillesi jää, sittenkuin munkit ovat äyrisi olueen juoneet?
Taavetti vaikeni miettiväisenä ja äänettömiksi jäivät toisetkin miehet. He olivat vähitellen ruvenneet aavistamaan, että tuossa kirkkojen ja luostarien syntiverotuksessa mahtaa olla jotakin kieroa. Jo ennen Pietarin tuloa Turkuun olivat he käyneet näihin maksuihin haluttomiksi. Tuokin Kaskenmäeltä kuultava luostari, joka maksamalla juuteille lunnaat oli säilynyt hävittämättä ja ryöstämättä, eleli vain rennosti, samalla kun porvarit köyhtyivät, ja kumminkin sinne alituisesti vaadittiin heiltä, tyhjiksi raastetuilta ihmisiltä, yhä uusia lahjoja ja maksuja. Pietarin saagat olivat tätä mielialaa sitten paljon terästäneet. Tosin nuo oppimattomat ihmiset eivät häntä aina käsittäneet, mutta toisinaan hänen sanansa ikäänkuin väläyksenä iskivät heidän murjottuihin mieliinsä ja he ymmärsivät hänet silloin ystäväkseen, joka ei itselleen mitään pyytänyt.
— Eihän meikäläinen, tiedä, mikä on petosta, mikä ei, huoahti Kissa-Iisakki. — Mutta entistä tiukemmalle kääräsen kuitenkin näistäpuolin säkkiveljien kulkiessa kuikannahkani, sen sanon suoraan.
Pietari oli noussut kaivolta ja seisoi nyt kadulla katsellen, kuinka Mikko Sorvali, kaivoväen tarinaa kuunnellen, talonsa edustalla maalaili sädekehää pyhän Annan turpeaposkiseen puunveistokuvaan, joka häneltä oli johonkin kirkkoon tilattu.
— Tuokin on petosta, virkkoi hän maalaajaan viitaten harvakseen.
— Hä? ärähti Mikko.
— Tuota sinun vuolemaasi puukuvaa meidän sitten kirkossa on kumarrettava. Mutta sanoppas, Mikko: miten ja mihin sinä siihen sen autuuttavan ja pelastavan voiman puhallat?
— Kuvapa siunataan, ennenkuin se kirkkoon palvottavaksi pannaan, vastasi Mikko rauhallisesti, sivellen paksusti keltamaalia sädekehään. — Ja se on taas pappien tehtävä se!
— Mutta jos nyt sen sijaan siunaan tuon seinustalla kuivavan rukkisi, kumarratko sitäkin, kysyi Pietari. — Ei, ukko, veistämäsi kuvan päämerkitys on kyllä sen alaisessa lippaassa, johon raha pistetään, — eikö olekin reikä tehty sitä varten?
Katsottiin miehissä: olihan siinä rahan reikä. Mutta Pietari kyseli vielä, minkätähden ihmisten pitää Kristuksen äidinäidiltä, josta ei raamattu tiedä mitään, ostaa syntejään anteeksi, mikseivät he käänny suoraan Vapahtajan puoleen saamaan lohdutusta. Eikä sitä voineet selittää kuvan tekijä eikä katsojat. Vedenhakijat lähtivät vakaviksi käyneinä ja hautoen itsekseen noita Pietarin kylvämiä mietteitä kantamaan vesikorvojaan kaivolta.
Mutta samassa juoksi Rantakadulta kaksi poikaa kertoen, että juuttien koko joukko on liikkeellä joentakaisella tiellä. Ratsuväki edellä, jalkaväki perässä, rientävät he tulista vauhtia linnasta kaupunkiin päin.
— Mitä se merkitsee?
Tarinamiehet kiirehtivät Rantakadulle. Harmaapartainen tinanvalajakin kantoi kalisevat kannunsa sisään ja saapui rantatielle samaan aikaan kuin Mikko Sorvali, joka oli jättänyt pyhän Annan kuivamaan. Todellakin: siellä juutit hölkkäsivät lippuineen ja rumpuineen kuin sotimaan. Joen suulta juuri saapunut purjehtija kertoi vielä, että Kuusistosta oli Norbyn vouti äsken tulisella kiireellä soutanut Turunlinnaan, josta juuttien väki heti senjälkeen oli lähtenyt ulos.
— Olisiko Niilo Grabbe taas liikkeellä, kuiskailivat turkulaiset, toisilleen merkitsevästi silmää iskien.
— Onpa kuin juutit rientäisivät suurempaa vihollista vastaan, huomautti Kissa-Iisakki ehostuneena. — Katso, tykkejäänkin vetävät perässään.
— Jo kääntyvät sillalle, heillä on siis kaupungin puolelle asiaa, viittaili Taavetti levottomana.
— Juostaan katsomaan! kehotti sotainnon sytyttämä pyhimyksentekijä.
Torvet soivat torilla, missä tanskalaiset nyt rivejään järjestelivät. Kivipuotien säikähtyneet kaupustelijat sulkivat kiireellä luukkunsa, ja pyhän Ursulankiltan kellarissa, josta juuttien etujoukon miehet olivat käyneet juomassa olutta, siitä taas mitään maksamatta, kiroili nahkaesiliinainen saksalainen krouvari synkästi, ja vannoi, oveaan sulkiessaan, kiskovansa heiltä hinnan ensi kerralla takaisin kaksinkertaisesti.
Sotaväki riensi Karjakatua pitkin Uudenmaan tielle, ja Turun vähäinen väestö, joka tuota pikaa oli jalkeilla, seurasi sitä etäämmällä sänkipeltoja ja mäkiä myöten pyhän Gertrudin hautuumaalle ja Vartiovuoren rinteille. Täällä rupesi toiveita herättävänä, lamautuneita mieliä sytyttävänä leviämään miehestä mieheen aluksi epämääräinen, sitten yhä vahvistuva kuiske:
— Erik Fleming on palannut! Häntä vastaan nyt juutit juoksevat!
— Mutta miten hän täältä maistapäin tulisi? epäili notkeajalkaisena hyppivä vanha tinanvalaja, joka aina mielikuvissaan oli vapauttajaa odottanut meritse joensuuhun.
— Hän on laskenut laivansa Kuusiston salmeen, — ovela mies! kertoi Härkä-Heikki, joka jo juutteja torilla oli puhutellut. — Sieltä hän nyt sotaväkineen ryntää Turkua kohden.
— Ja häntä karkoittamaan siis juutit juoksevat, huoahti Taavetti, — äiti Jumalan, anna voitto Erik-herran aseille!
Lippuaan seuraava sotaväki oli jo laskeutunut siihen metsäiseen alankoon, josta kuusten yli kuulsi pyhälle Henrikille omistetun kappelin kullattu risti. Vuorenrinteillä ja pensaikoissa hiiviskelevät turkulaiset pidättivät hengitystään kuullakseen laaksosta jotakin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa nouseviin toiveihinsa. Kotvaan aikaan ei mitään kuulunutkaan. Sitten törähti torvi ja toinen, — oliko ne tanskalaisten torvia? Mutta niiden ääni läheni… Jo pärisivät rummut, jo paukahti tykki, toinen, kolmas, eri äänillä sätkähtivät…
Kaupungin laidunmaalla, Kupittaan alangolla, taisteltiin, — se oli nyt selvää.
— Siis on Erik-herra todella palannut!
— Vihdoinkin! — Helpotuksen huokaus pääsi riutuneista rinnoista.
— Mutta mihin johtaa tuo kiihtyvä pauke?
Levottomin mielin ja sykkivin sydämin odottivat pensaiden takana
hiiviskelevät porvarit vastausta tuohon kysymykseensä: Jaksaako
Erik-herra karkoittaa juutit, joiden valta jo kolmatta vuotta on
Suomeen juurtunut, vai jatkuuko ennallaan sorto ja vaino?
Luostarikorttelin pikkuporvareita oli Vartiovuorelle seurannut Pietari Särkilahtikin. Siellä hän Sillan tapasi ja kävi tälle innoissaan todistamaan, että nyt eivät juutit enää Suomessa kauan kestä, vaikkapa he tuolla Kupittaalla vielä voittaisivatkin.
— Sinä odottaisit siis kirkonpuhdistusasialle hyvää Erik Flemingin voitosta? kysyi Silta paljon talttuneemmin ja melkein epäillen.
— Tietysti, hän on Kustaa Vaasan miehiä, vastasi Pietari. Mutta
Silta väitteli harvakseen:
— Sanottiin, että Kristian kuningas oli suosiollinen Lutherin opinpuhdistukselle, mutta Kustaa kuninkaasta ei tiedetä mitään.
Pietari luotti sittenkin asiain uuteen käänteeseen:
— Tanskan valta juonittelevine piispoineen ja ahneine ylimyksineen tukee täällä aina paavillista pimeyttä. Mutta sorrosta vapautunut kansallinen liike särkee ennakkoluulot, puhdistaa ilman, — se vie pakostakin uudistuksiin. Flemingin aseille rukoilen voittoa minä niinkuin me kaikki.
— Niinhän teen minäkin, myönsi Silta. — Ja nyt siellä pian jo jotakin ratkaistaankin — kuule!
Taistelu alangossa oli kiihtynyt. Sieltä kuului laukausten seasta jo hurjia sotahuutoja ja hätäistä rumpujen räiskettä.
— Melu lähenee, juutit peräytyvät! kuiskailtiin katajikoissa kallionrinteillä. Poikasia juoksi Kupittaan notkosta tietä pitkin kaupunkiin päin huutaen, että Fleming-veljekset ja Niilo Grabbe ja oudot ruotsalaiset ritarit ajavat juutteja edessään. Joutoväen oli pian väistyttävä taistelevain tieltä.
Hyvässä järjestyksessä palautti tanskalaisten päällikkö Maurits Oldenburg joukkonsa valtatietä myöten kaupunkiin päin, aina väliin pysähtyen kahakoimaan. Niin soluttiin vähitellen kaupunkiin asti. Siellä, Raatihuoneen luona, järjesti juutti vielä joukkonsa vastarintaan, ja kauan ja kuumasti oteltiin kapealla Karjakadulla ja sen viereisillä kujilla, missä tanskalaiset pitelivät puoliaan turvekattoisten talojen suojassa, harvennellen ryntääjäin rivejä. Kaupunkilaiset pakenivat luostarikortteliin ja lymyilivät siellä nurkkien takana. Mutta sinnekin hyökkäsi pian sotaväkeä, — Ivar Fleming näkyi sieltä miehineen kiertävän tanskalaisten kylkeen, torin laitaan. Hikiset, likaiset miehet ryntäsivät käheästi huutaen torille, missä nyt juuttien rivit särkyivät ja syntyi tavaton tungos ja sekasorto. Koko tanskalaisväki ei ehtinyt siinä hälinässä enää perääntymään sillalle, vaan osa siitä pakeni itsensä Oldenburgilaisen johdolla Hämeenkatua myöten ja kirkkokorttelin halki Hämeentielle. Erik Fleming karjui kimonsa selästä Raatihuoneen luona, lähettäen saksalaisen palkkapäällikön ratsumiehineen väistyviä kiertämään. Mutta saksalainen hölmö kahluutti ratsut Mätäjärven suohon ja päästi siten pakenevan vihollisjoukon käsistään.
Torilla yhä jatkui rymyä. Ryhmä toisensa perästä tanskalaista linnanväkeä vetäytyi sillalle ja puolustautui siinäkin vielä tiukasti, ampuen tykeillään toria pitkin. Turun porvarit, jotka vaappuivat toivon ja pelon vaiheilla, olivat kiivenneet talojensa katoille taistelua seuraamaan ja sieltä he, turpeiden takaa kurkistellen, vihdoin ilokseen näkivät juuttien vetäytyvän joen taa. Flemingin väki hyökkäsi esille ja kun Erik-herra itse, hatussaan korkea sulka, karautti torille ratsumiehineen, järjestääkseen väkensä rynnäkköön siltaa vastaan, silloin kajahti katoilta ja nurkkain takaa, jossa juuttien kulkiessa oli ollut kuolonhiljaista, raikuva, riemuinen huuto:
— Terve Erik-herra!
— Terve pelastajamme!
Urhea ylimys heilautti sulkahattuaan, komentaen väkensä nopeasti eteenpäin, — mutta samassa hän suistui kimonsa selästä maahan. Tuskainen humina kävi piiloilevain porvarijoukkojen läpi. Mutta Erik Fleming, jolta vain oli hevonen alta ammuttu, oli pian taas pystyssä ja uuden oriin selässä, — ja taas rämähti riemuhuuto katoilta ja kadunkulmista, joihin turkulaiset jo rohkeammin asettuivat.
Aina toimekas ja iloinen Niilo Grabbe keräsi venheitä porvarien laitureista, soutaakseen siltaa vielä puolustavain juuttien selkään. Silloin nämä vihdoin lähtivät peräytymään sillaltakin. Mutta vielä jäi heitä sinne joukko ahertamaan.
— Mitä, siltaako repivät heittiöt! huudahtivat turkulaiset.
— Ja joku häärää siinä tulisoihtu kädessään, sytyttää olkia…, aikoo panna palamaan purkamansa palkit!
— Polttavat meiltä sillan, riiviöt!
Porvarit juoksivat hätääntyneinä esille kadunkulmista käsillään viittilöiden ja hämmentyneinä toinen toistaan kovemmin huudellen. Mutta kun ei kukaan heistä ruvennut sammutushommiin, vaikka viholliset jo väistyivät sillan sytytettyään, silloin huusi heille Pietari Särkilahti rantaan kiirehtäen:
— Hei miehet, korvoja ja kiuluja tänne, joessahan on vettä…!
— Järjestetään vedennosto!
Jo pääsivät turkulaiset vauhtiin. Tuota pikaa oli pikkuporvareista ja käsityöläisistä syntynyt jono, jonka päässä pitkänhuiskea Erik Skalm, rantakivillä seisten, ammensi vettä virrasta, pannen kiulut ja korvot kädestä käteen kulkemaan. Palavan sillan päässä, irtonaisilla, vaappuvilla palkeilla, seisoi parin miehen kanssa Pietari Särkilahti itse papillisessa puvussaan valellen vettä roihuavaan lieskaan. Vielä sinkoili luoteja joentakaiselta törmältä ja höyryävän savun lävitse näki hän vastassaan miehen, joka keihäällään kohenteli nuotiota. Mutta vaaraa säikkymättä lähestyi Pietari lähestymistään tulen pesää. Pian seisoi hän ihan savun keskellä, ja kotvasen kuluttua oli jo syttynyt silta sammutettu ennenkuin se vielä oli päässyt pilalle palamaan. Erik Fleming hyökkäsi nyt hengähtäneine joukkoineen voitonvarmana sen yli linnaan päin pakenevain juuttien kintereille. Mutta porvarit kokoontuivat sillankorvaan ja ryhmittyivät Pietari Särkilahden ympäri, joka rantakivillä pesi nokea käsistään ja kasvoiltaan. Ja Härkä-Heikki huusi riemuavana:
— Hyvin teit, Pietari, kun meille sillan pelastit. Olet pappi ja ihminen yhtaikaa!
— Johan minä sanoin kesällä, kun ensi kerran saarnasit kirkkomaalla, että sinä olet oikeita Turun poikia, kehui Hannu kultaseppä miesjoukosta.
— Mutta nyt tarvitset, lankomies, kulauksen olutta savun huuhtimeksi, intoili Skalm lämmenneenä. — Tule!
Mieleltään keventyneet porvarit, jotka jo näkivät juuttien paenneen linnaan, veivät Pietarin mukanaan Pyhän Ursulan kiitän kellariin, jonka isäntä jo taas oli uskaltanut avata ovensa ja jonne taistelua katsomasta palanneita miesjoukkoja yksi toisensa perästä kiirehti ketterin askelin ja iloisin kasvoin. Tapit lyötiin auki ja seisaaltaan juotiin kiltanpyhimysten maljat.
Tuo suurin talo torin laidassa oli näet sen turkulaisen veljeskunnan oma, joka suojeluspyhimyksekseen oli valinnut yhtä hurskaan kuin sotaisan englantilaisen naisen Ursulan ja hänen impisotajoukkonsa. Legenda kertoi, että kun hunnit muinoin vitsauksena rasittivat Eurooppaa, lähti mainittu hurskas nainen, mukanaan 11,000 neitosta, saarimaastaan asein heitä vastaan, karkoittaakseen nuo arojen hurjimukset pois nuorta kristikuntaa tyyten hukuttamasta. Mutta Attilan hillittömät hunnit hävittivät viimeistä neitoa myöten tuon naissotajoukon, niinkuin olivat tuhonneet monta miehistäkin asejoukkoa, ja sen jälkeen nämä veriin sortuneet naiset julistettiin pyhimyksiksi. He olivat nyt varsinkin porvariskiltain suosittuja suojeluspyhiä. Vuosittain heille turkulaisenkin veljeskunnan suuressa juhlatuvassa messut pidettiin ja maljat juotiin. Juhlatuvan alaisessa kiitän kellarissa muistettiin heitä pitkin arkipäiviäkin, jolloin kellarintynnyreistä olut vuoti jokaiselle, joka vain kykeni haarikastaan äyrityisen maksamaan. Siellä nytkin Turun porvarit nuoren ilonsa huumauksessa tyhjensivät toisen ja kolmannen sarkkansa kaupunkinsa pelastumisen kunniaksi.
— Taas on Turku vapaa, nyt täällä taas ruvetaan elämään, hihkaisivat he kannujaan kalistellen.
— Se kävi kuin kädenkäänteessä. Aamulla vielä orjia oltiin, nyt vapaita porvareita!
— Kiitos kaikkien pyhien!
Mutta kun Erik Flemingkin parin tunnin perästä saapui kiitän kellariin kiitollisten raadinherrain saattamana, hänkin sammuttamaan pitkää janoaan, silloin vasta riemu riemulle remahti. Erik vakuutti hänelle ominaisella varmuudella turkulaisille, ettei valkene enää montakaan aamua, ennenkuin viimeiset juutit ovat Suomesta poissa. Vielä olivat tosin tanskalaisjoukon tähteet päässeet sulkeutumaan Turun linnaan, jota Iivar-herra heti oli ruvennut piirittämään. Mutta Erik oli itse kolkuttanut kolme kertaa linnan portille ja julistanut juuteille, että "teidän on parempi antautua tänään kuin huomenna", — ja hän uskoi, että he sitä tottelevat. Toista kertaa piiritti näet Fleming nyt Turun linnaa, mutta voimat olivat nyt päinvastaiset kuin ensi kerralla.
— Eläköön Erik-herra!
— Turun vapauttaja, terve!
Niin huutelivat porvarit yhä uudelleen suosikilleen ja monet kannut sai karski sotaherra nyt porvarien kanssa kallistaa. Mutta iloa säteili tänään hänenkin ankarasta katseestaan, hän tunsi taas olevansa kotonaan ja suuntasi reippaana tervehtien särkkänsä joka taholle. Kerran hän sen suuntasi pöydän yli pikkuporvarien ryhmässä istuvaa Särkilahteakin kohti, jonka hän entuudestaan tunsi ja jonka toimista hän jo oli kertomuksia kuullut.
— Terve Pietari, huudahti hän. — Kautta pyhän Ursulan, sinähän kuulut olevan taistelija maalla ja merellä. — Vietkö voittoon joukkosi sinäkin, sotapappi?
— Niin koetan, Jumalan avulla!
Riemu remahteli korkeana kiitän kellarissa ja se olikin vilpitöntä, tuskasta sulaneiden sydänten ihanaa iloa. Kaikkien harteilta oli painajainen pudonnut, — Pietarikin tunsi välittömästi sen mielten keventymisen ja antautui valtoinaan sen tunnelmaan. Mutta ilonsa keskellä hän yhtäkkiä muisti virkansa ja tuntinsa, — olipa hän ollut melkein unhottaa alttarinsa iltapäivämessun. Viisivanteisten oluthaarikkain kierrellessä yhä tiheämpään hurmaantuneiden miesten piirissä hiipi hän siitä hiljaa syrjään ja astui ulos pyhän Ursulan kellarista. Hetkeksi pysähtyi hän vielä ovelle torin laitaan. Niin omituisen rauhallista ja hiljaista oli taas kaupungissa; ihmiset kävelivät iloisina jo avattujen kivipuotien edustalla ja heidän joukossaan juoksenteli lapsiakin, joita ei Pietari muistanut pitkiin aikoihin kaduilla nähneensä. Kellarin nahkaesiliinainen kapakoitsija seisoi tikapuilla ovensa vieressä ja vaihtoi pihtipuuhun uudet, tuoreet merkkilehvät vanhojen, kuivaneiden tilalle. Häneltä Pietari kysäsi:
— Mitenkä saat nyt, krouvari, juuteilta maksamatta jääneen oluesi hinnan, kun heille tuli niin äkkiä lähtö kaupungista?
— Pitäkööt, riiviöt, ryöstämänsä, kunhan menivät…!
Turkulaisten yhteinen helpotuksentunne oli tuon vieraan olutsaksankin vallannut, sen näki Pietari selvästi hänen välkähtävästä katseestaan. Unholaan kaikki menneet kärsimykset, — taas päästään elämään, se oli kaikkien yhteinen, riemuisa tunnus!