VI.
Kun olin jäänyt yksikseni siihen autioon korpeen, aloin taas kovasti itkeä ja sanomattoman raskasta sydäntäni keventää. Vaan en nähnyt surkeudelleni mitään rajoja, ei loppua, ei määrää, ja hirveästi janoissani imeskelin sydämmeni haavoja, joihin hän oli uutta myrkkyä kaatanut. Kun mielessäni Miinaa ajattelin ja hänen mielevä, ihana kuvansa, semmoisenaan kuin olin nähnyt häntä, itkussasilmin ja kalpeana, ilmaantui eteeni, silloin astui röyhkeänä ja irvisuuna Raskalin haamu minun ja Miinan väliin, käsilläni peitin silmiäni ja pakenin yhä kauemmas korpeen; vaan ei jättänyt minua tuo hirveä näky silti, yhä ajoi minua takaa, kunnes hengästytyksissäni kaaduin pitkälleni maahan, jota kostutin kyyneleilläni.
Ja kaikki tämä surkeus muutaman varjon takia! Ja olisin sen varjon saanut takaisinkin, kunhan olisin nimeni kirjoittanut muutamaan paperiin. Aloin ajatella tuota harmajan miehen tarjousta ja kieltoani siihen suostumasta. Kolkoksi kävi mieleni ja jouduin lopulta pää pyörälle etten tiennyt miten olla miten eleä.
Tuli ilta. Nälkääni söin metsän hedelmiä ja janooni join vettä muutamasta purosta. Olin yötä muutaman puun juurella. Aamulla heräsin raskaasta unesta, siitä että kuulin kuinka kuorsaelin niinkuin kuoleva ihminen. Bendel lienee eksynyt minun jäliltäni, ja olin siitä hyvilläni. Minua ei haluttanut palata ihmisten pariin, joita pakoon olin lähtenyt niinkuin mikähän villi eläin. Sillä lailla tirkkeni kolmisen päivää.
Neljännen päivän aamuna olin muutamalla hietikolla, jossa päivä räikeästi paistoi, ja istuin siinä kivellä, sillä aurinko oli minusta nyt mieluinen, sitä kun en ollut nähnyt isoon aikaan. Sydäntäni ravitsin toimettomuudellani. Arvaamatta pelästyin jostain äänestä, katsoin taakseni, paetakseni, vaan en nähnyt ketään. Vaan päivän paahtamalla hietikolla näin arvaamatta ihmisen varjon kulkevan ohitseni, ja se olikin minun varjoni näköinen, siltä minusta tuntui, siitäkin syystä, että se kulki noin yksinäisenä, herrastaan erillään.
Sydän vavahti rinnassani ja ajattelin: Varjoni, etsitkö herraasi? Minä tahdon olla herrasi. Ja juoksin sen perässä, kiinniottaakseni sitä; ajattelin näet, että jos onnistuisi minun päästä niin lähelle, että jalkani koskisi siihen, niin se kaiketikkin tarttuisi jalkaani ja tottuisi ajan oloon minuun.
Varjo alkoi heti paeta allani ja minun täytyi sitä kevytjalkaista pakolaista ruveta takaa-ajamaan juoksujalassa, johon kiivaaseen juoksuun sain voimaa ainoastaan siitä toivosta, että ehkä pelastuisin surkeasta tilastani. Varjo pakeni muutaman kaukaisen metsän rannalle päin, jonka siimekseen se kai toivoi pääsevänsä piiloutumaan. Huomasin sen, pelästyin, koska oli mahdollista että se pakoon ennättäisi, ja palava halu innostutti minua ja pani jalat alleni; eikä aikaakaan, niin tulin varjoa jo hiukan lähemmäs, jotta huomasin, että vielä sen saavutan. Äkkiä se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Niinkuin jalopeura hyökkää saaliinsa niskaan, niin minäkin aika harppauksella hypähdin varjon viereen ottaakseni sitä haltuuni … vaan arvaamatta tapasin kovan vastarinnan aivan kuin olisi ihminen tullut juosten minuun pahki. Kävi niin kipeästi kylkiluihini etten muista milloin olisi niin kipeästi koskenut.
Säikähdyksestäni oli se seurauksena, että käsivarsillani, tietämättäni ja tahtomattani, tulin syleilleeksi sitä, mikä näkymättömänä seisoi edessäni. Syöksyin samassa pitkälleni maahan; ja allani, selällään, makasi ihminen, johon olin lujasti takertunut ja joka vasta nyt tuli näkyviin, oltuaan sitä ennen näkymättömänä kerrassaan.
Nyt selvisikin koko tapaus ja näytti minusta varsin luonnolliselta. Tuolla miehellä oli arvattavastikkin ollut kädessään se ihmeellinen linnunpesä, joka on sen laatuinen, näet sen, että se, jonka kädessä se on, jää näkymättömäksi, vaan hänen varjonsa kyllä näkyy; kädessään oli hän pitänyt tuota linnunpesää, juostessaan minua pakoon, vaan kun saavutin hänet, luiskahti se hänen kädestään. Katsoin ympärilleni, ja, aivan oikein, huomasinkin sen linnunpesän näkymättömän varjon, juoksin sen varjon luo ja sainkin pesän käsiini. Samassa tulin minä, varjoton mies, itse näkymättömäksi.
Tuo mies kavahti seisoalleen ja katsoi ympärilleen olinko missä minä, hänen voittajansa, vaan sitä ei hän nähnyt missään, vaikka päivä paistoi kirkkahasti, ei minua eikä minun varjoakaan. Mies parka ei ollut näet tullut luonnollisesti ajatelleksikaan eikä hädissään hoksannut, että minä, juostessani häntä takaa, olin varjoton. Päästyään selville siitä, että minä olin kadonnut, hän epätoivoissaan repi hiukset päästään. Vaan minulle kävi nyt mahdolliseksi jälleen esiintyä ihmisten keskuudessa, kun minulla oli se ihmeellinen, näkymättömäksi tekevä linnunpesä kädessäni, ja kovasti halasinkin päästä ihmisten pariin. Mutta ei kyllä puuttunut tekosyitä millä saatoin tuntoani rauhoittaa, tuolta mieheltä ryöstettyäni hänen aarteensa, ja niitä levottomia ajatuksia pakoon päästäkseni kiiruhdin pois, katsomattanikaan enää jälkeeni oliko se mies parka minne joutunut; kuulin vain hänen huutoaan ja päivittelemisiään. Silla lailla tuo tapaus tapahtui, minun muistaakseni.
Mieli paloi sinne forstmestarin puutarhaan saadakseni omin korvin kuulla ja omin silmin nähdä, että harmaja mies oli puhunut totta; vaan en ollut selvillä siitä missä olin, jonka tähden menin muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä ympäristöä. Ja näinkin mäen kukkulalta sen pienen kaupungin ja forstmestarin puutarhan jalkojeni alla. — Sydämmeni alkoi tykkiä ja kyyneleitä alkoi taas, vaikka toisesta syystä kuin äskettäin, juosta silmistäni: saan nähdä häntä jälleen. — Ikävä joudutti askeleitani sille polulle, joka vei nopeimmin perille. Sivuutin muutamia kaupungista palaavia talonpoikia, heidän näkemättä. He puhuivat minusta, Raskalista ja fortmestarista; en halunnut kuulla heidän puhetta, kiirehdin sivu.
Puutarhan portista sisään mennessäni, mieli kuohussa niinkuin hartaasti odottelevan ikään, oli kuin jos olisi joku naurahtanut; minua hirvitti, katsoin sukkelaan ympärilleni; en huomannut ketään. Astuttuani muutamia askeleita vielä, kuului minusta kuin olisi joku ihminen kävellyt vieressäni; vaan en nähnyt; otaksuin, että oli korvani pettänyt. Oli varhainen aamu, ei kukaan ollut kreivi Pietarin lehtimajassa, puutarha tyhjä oli vielä; kuleskelin niissä tutuissa paikoissa, menin asuinhuoneitten lähelle. Sama ääni, jota olin äsken kuullut, kuulin vieläkin, tällä kertaa selvemmästi. Pelonalaisena istuin muutamalle penkille, joka oli päivänpaisteisella paikalla oven vieressä. Kuului kuin joku näkymätön haltia olisi pilkallisesti naurahtaen istahtanut viereeni. Avain pistettiin lukon suuhun, ovi aukeni, forstmestari tuli ulos, paperi kädessä. Tuntui minusta kuin olisi pilvi kääriytynyt pääni ympärille, katsoin ympärilleni ja … hirveätä … se harmajatakkinen mies istui rinnallani, pirullinen hymy huulillaan katsellen minua. — Hän oli heittänyt sen ihmeellisen kaapun, joka teki kantajansa näkymättömäksi, hartioilleni, hänen jalkojensa juuressa oli, riitelemättä keskenään, hänen ja minun varjo, huolettomasti piti hän kädessään sitä paperia, jonka alle hän oli tuonnottain pyytänyt minua kirjoittamaan nimeni, ja, sillä aikaa, kuin forstmestari käveli kahakäteen lehtimajassa, hän, tuo harmaja mies, kuiskasi korvaani:
"Tehän kuitenkin kaikitenkin noudatitte kutsuani, tässä me nyt istutaan kahden saman kaapun alla. — Hyvä on, hyvä on! Kaiketikkin te annatte takaisin minulle sen linnunpesänkin, ettehän sitä enään tarvitsekaan, ja tehän olette liian rehellinen mies pitääksenne kauemmin hallussanne toisen omaa … vaan eipä silti, etten olisi teille mielelläni sitä lainaksi antanut, kiittää ei kannata." — Hän otti sen kädestäni enkä vastustanutkaan ollenkaan, hän pisti sen taskuunsa ja naurahti taas, vieläpä niin kovaa, että forstmestarikin katsoi mistähän tuo ääni oli syntyisin. — Istuin kuin kivettyneenä siinä.
"Teidän täytyy toki myöntää," sanoi hän, "että tämmöinen kaapu on paljo mukavampi. Se ei peitä ainoastaan miestä, vaan lisäksi hänen varjonsakin ja mitä hyvänsä hän kulettaakaan mukanaan. Katsokaahan, tässä olette kumpikin, te ja varjonne." Hän naurahti taas. "Huomaattehan, herra Schlemihl, mitä alussa ei tahdo mielisuosiolla siihen on pakko lopussa kuitenkin. Ajattelin, että kyllä te vielä ostatte sen kalun minulta, otatte huostaanne morsiamenne (sillä vielä on siihen tilaisuutta) ja nostatamme Raskalin hirteen, sen lurjuksen, se on helppo asia, koska meillä on nuoraa tarpeeksi. — Kuulkaahan, annan teille kaupanpäälliseksi tämän kaapun."
Miinan äiti tuli huoneesta ulos ja keskustelu alkoi. — "Mitä askaroipi Miina?" — "Hän itkee." — "Typerä lapsi on hän. Eihän asia ole muutettavissa kuitenkaan." — "Tosin ei, vaan on liian aikaista antaa hänet toiselle!" — "Olet, mieheni rakas, kovin julma, sehän on oma lapsesi." — "Ei, äiti kulta, nyt olet väärässä. Jos tyttäremme, vielä ennenkuin hän on itkenyt silmiään kuiviksi, huomaa olevansa rikkaan ja mahtavan miehen vaimo, on hän tointuva surustaan kuin unesta ikään, ja Jumalaa sekä meitä kiittävä, usko minun sanaani!" — "Jumala suokoon!" — "Tyttärellämme on tosin jo varsin suuret maatilat; vaan luuletko, että, sen jälkeen kun tuo keinottelija Pietar Schlemihl sai aikaan ne surkeat rötökset, kohtiaikoihin on ilmaantuva yhtä sopiva mies hänelle kuin Raskal? Tiedätkö kuinka rikas herra Raskal on? Hänellä on maatiloja tässä maassa, jotka ovat ainakin kuuden miljoonan markan arvoisia, eikä hän ole ollenkaan velkaantunut. Kauppakirjat ovat olleet minun nähtävinä. Hän se oli, joka minun edeltä oli paraimmat maatilat ostanut; ja sitä paitsi on hänellä salkussaan Tuomas Johnin arvopapereita, noin neljän miljoonan arvosta." — "Hän on mahtanut kovasti varastaa". — "Mitä joutavia! Hän on säästänyt minkä toinen on tuhlannut." — "Mieskö, joka on rikkaan herran pikenttinä ollut?" — "Oletpa typerä! Oli miten oli, hänellä on kuitenkin moitteeton varjo." — "On vainkin, mutta…"
Se harmajatakkinen mies naurahti ja katsoi minuun. Ovi aukeni ja Miina tuli ulos. Kyyneleitä juoksi hänen silmistä niille kauniille, kalpeille poskille; hän istui muutamalle tuolille puitten siimekseen ja isänsä istui toiselle tuolille hänen viereen. Isä hellästi tarttui hänen käteen, puhutteli häntä, vaan tyttörukka alkoi vaan yhä enemmän itkeä.
"Olet hyvä, rakas lapseni, olehan järkeväkin, ethän tahdo vanhan isäsi mieltä pahoittaa, minähän vaan hyvääsi harrastan. Ei ole kummakaan, että olet suruissasi, vaan olet ihmeellisellä tavalla onnettomuudesta pelastunut. Ennenkuin sitä häpeällistä petosta huomasimme, rakastit häntä kovasti; tiedänhän sen, vaan en siitä sinua soimaa silti. Näet nyt itse kuinka kaikki on muuttunut. Onhan jokaisella pienellä koirallakin varjonsa, ja sinunko pitäisi miehelle semmoiselle ruveta, joka… Ei toki, ethän enää ajattelekaan häntä. — Kuulehan, Miina, nyt sinua kosii mies, joka ei päivänpaistetta pelkää, arvostettu, kunnioitettu mies, joka tosin ei ruhtinas ole, vaan jolla on kymmenen miljoonaa markkaa omaisuutta, siis kymmenen kertaa enemmän kuin sinulla, mies, joka tahtoo tehdä rakasta lastani onnelliseksi. Olethan minulle kuuliainen, ethän pane vastaan, annahan vain isäsi pitää sinusta huolta ja pyyhkiä pois kyyneleesi! Lupaahan, että suostut Raskaliin, lupaat kai?"
Hän vastasi väsyneen raukealla äänellä: "Ei minulla ole omaa tahtoa eikä omaa toivoa tämän maan päällä enää. Tapahtukoon isäni tahto." Paikalla tuli Raskalkin sinne, röyhkeänä, vakavana. Miina meni taidottomaksi. Nyt se inhoittava harmaja mies katsoi vihasesti minuun ja kuiskasi korvaani: "Ja te tuota siedätte! Onko teillä ihmisen verta suonissanne vai mitä niissä juoksee?" Hän iski samassa pienen haavan käteeni, jotta siitä juoksi vähin verta ja sanoi: "Todellakin oikeata verta! — No, kirjoittakaa nimenne siis!" Minulla oli kädessäni paperi ja kynä.
VII.
Vapaasti saat minua arvostella, Chamisso rakas, enkä aio sinua lahjoa. Ankarasti olen jo aikoja sitten tuominnut itseäni, sillä hivuttava tuska on sydämessäni asunut. Myötään on mielessäni ollut tuo vakanen elämäni hetki enkä ole voinut sitä muistella kuin nolona, nöyrtyneenä ja maahan asti sortuneena. — Ystäväni rakas, joka kevytmielisesti hiukankaan poikkeaa oikealta tieltä, hän tahtomattaan joutua toiselle polulle, joka viepi alespäin ja yhä alemmas; hän näkee taivaan tähtiä, vaan ne eivät opasta häntä, ei ole hänellä valikoimisen varaa, hänen on pakko mennä jyrkännettä ales tiesi kuinka syvälle. Sen ajattelemattoman harha-askeleeni jälkeen, jonka seurauksena oli, että kirous tuli osakseni, olin rikollisella rakkaudellani sotkeutunut toisen ihmisen kohtaloon; mikäpä minulla muu neuvoksi kuin missä olin turmiota aikaansaanut siinä koittaa, kun pikanen pelastus oli tarpeellinen heti kiirehtiä hätään arvelematta. Sillä viimmeinen hetki oli käsissä. — Älä luule minua niin halpaseksi, Chamisso rakas, että olisin pitänyt vaadittua hintaa liian kalliina tai että olisin jotain, mikä omaani oli, säästäväisemmin pidellyt kuin kultarahojani. — Ei vainkaan, Chamisso, vaan minä sanomattomasti vihasin tuota eriskummallista, juonikasta keinottelijaa. En halunnut olla hänen kanssa missään tekemisissä, vaikka olinkin kukaties syyttä sortamassa häntä. Toimen sijaan tuli tapaus; ja kävi siis minun niinkuin toisinaan käy kansojenkin; asianhaarojen pakosta he joutuvat milloin mihinkin tilaansa. Myöhemmin olen sopinut itseni kanssa. Olen ensinnäkin oppinut pakonalaisuutta arvostamaan, ja mikä on enemmän pakonalainen kuin tehty teko, tapahtunut tapaus! Toisekseen olen tätä pakonalaisuutta oppinut kunnioittamaan jonakin viisaana sallimuksena, mikä on vaikuttamassa siinä suuressa myllyssä, jossa olemme osallisina kuin mitkähän pyöritetyt ja pyörivät rattaat; minkä pitää olla, sen täytyy tapahtua, ja tietenkin sallimuksen sallimana, jota lopulta opin kunnioittamaan minunkin kohtalossani ja sen kohtalossa, joka oli minun kohtalooni sotkeutunut.
En ole selvillä mikä siihen oli syynä, joko se, että olin kauheassa mielen jännityksessä ja levottomuudessa, vai väsymys, minä kun olin ollut niin kauan unetta ja ruuatta, vai kukaties se mielenkuohu, minkä minussa aikaansai tuon harmajan juonittelijan läheisyys; oli miten oli, juuri sillä hetkellä kuin minun piti kirjoittaa nimeni siihen kamalaan paperiin menin tainnoksiin ja jäin kuin kuolleeksi siihen pitkäksi aikaa.
Ensimmäiset äänet, jotka kohtasivat kuulevia korviani, toinnuttuani, oli jalanpolkemiset ja kiroukset. Kun aloin katsoa ympärilleni, huomasin, että oli pimeä ja tuo inhottava toverini haukkui minua minkä jaksoi. "Aivanhan sinä käyttäydyt kuin mikähän akka! — Ole mies ja tee minkä olet päättänyt tehdä taikka, jos on mielesi muuttunut, niin itke sitten ja päivittele!" — Nousin hitaasti seisoalleni ja katsoin ympärilleni puhumatta mitään. Oli myöhänen ilta, soittoa kuului valaistuista ikkunoista ja ihmisiä käveli parittain puutarhan poluilla. Muuan pari kävi istumaan sille penkille, jossa olin istunut ennenkuin tainnoksiin menin. He puhelivat keskenään siitä avioliitosta, johon olivat ruvenneet talon tytär ja rikas herra Raskal. — Se oli siis tapahtunut.
Heitin kädelläni sen näkymättömäksi tekevän kaapun päältäni; vaan samassa harmaja mies katosi näkyvistäni. Aloin hiipiä pensaitten ja puitten synkimmässä siimeksessä puutarhan portille. Vaan minun kiusaajani, vaikka näkymättömänä, kulki jälissäni, yhäti minua sättien. "Tämäkö siis palkka siitä, että koko päivän olen vaalinut sinua, sinä heikkohermoinen herrasmies! Vai minusta aijot tehdä narrin! Hyvä, herra äkimys, menehän vain minua pakoon, vaan erottamattomia ystäviä me ollaan kuin ennenkin. Sinulla on minun rahani ja minulla sinun varjosi, emme siis pääse rauhaan kumpikaan. — Onko milloinkaan kuultu, että varjo olisi herralleen uskoton? Sinun varjosi ajaa minut sinun luo, kunnes lopulta otat sen haltuusi ja niin minä pääsen siitä erilleni. Minkä olet laiminlyönyt halusta sen täytyy sinun toimittaa kyllästymisestä ja ikävästä, vaikka liian myöhään; ei kukaan pääse kohtaloaan pakoon." Sillä lailla hän hoki, turhaan pakenin, hän oli myötään kintereilläni, pilkallisesti puhuen varjosta ja kultarahoista. En saanut häneltä rauhaa.
Olin lähtenyt kulkemaan muuatta autiota katua, joka vei talooni. En ollut entistä kotiani tuntea enää; akkunaruutuja oli säretty eikä näkynyt valkeaa missään. Ovet olivat lukossa eikä näkynyt yhtään palvelijaa. Hän nauroi selkäni takaa ja sanoi ivallisesti: "Niinpä niin; ei siellä ole ketään. Kuitenkin Bendel lienee kotosalla; hän oli kotiin tullessaan niin väsyksissään, että tuskinpa kykeneekään muuhun toimeen kuin pirtin vartioimiseen." Taas naurahti hän. "On hänellä juteltavia! — Hyvästi jää, näkemiin asti!"
Ovikellon nuoraan tartuin ja lopulta näkyikin tulta; Bendel oven takaa kysyi kuka oli soittanut. Kun se kunnon mies kuuli että se olin minä, hän kovin ilostui; ovi lensi selälleen ja heittäysimme toistemme syliin. Hän oli hyvin muuttunut, oli heikommaksi käynyt ja kivuloiseksi; minun hiukseni olivat menneet harmajiksi.
Niitten autioitten huoneitten läpi hän vei minut muutamaan syrjäisempään, pieneen huoneeseen, jota ryöstäjät olivat jättäneet rauhaan, toi minulle ruokaa ja juomaa, istuimme vieretysten ja hän alkoi itkeä. Hän kertoi minulle, että hän sitä harmajatakkista miestä, jota hän oli tavannut silloin kuin hän minun varjoani näytteli minulle, oli kauan ajanut takaa ja hosunut, kunnes oli eksynyt minusta jäljettömiin ja uupumuksesta jäänyt pitkälleen makaamaan. Kun hän ei löytänyt minua enää, oli hän mennyt kotiin, jossa kansa, Raskalin yllytyksestä, oli kohta sen jälkeen särkenyt kaikki akkunat ja hävittänyt huonekalut y.m. Sillä lailla oli kansa kiittämättömyydellään kostanut hyväntekijälleen. Palvelijani olivat menneet tiehensä mikä minnekin, poliisi oli kieltänyt minun enää kaupunkiin palaamasta ja käskenyt palvelijani 24 tunnin perästä korjata tavarani pois. Siihen, minkä olin jo kuullut Raskalin rikkaudesta ja avioliittoon menosta, tiesi hän lisätä niitä näitä. Tuolla roistolla, joka oli syypää kaikkeen siihen ilkityöhön, mikä oli tehty poissa ollessani, oli varmaankin ollut alusta pitäen tietoa minun varjottomuudesta. Luultavasti oli hän, kullanhimon yllyttämänä, pyrkinyt palvelukseeni ja heti teettänyt raha-arkkuuni avaimen, joten hän oli rikkauden koonnut, jota hänen ei tarvinnut enää työllään ja toimellaan kartuttaa.
Kaiken tuon Bendel kertoi minulle kovasti itkiessään; ja sitten itki hän ilosta kun oli minua jälleen tavannut sekä siitä että oltuaan tietämättömissä minun olopaikasta hän nyt tapasi minun tyyneenä ja maltillisena.
Semmoiseksi oli näet epätoivoni muodostunut. Näin surkeuteni jättiläisenä, muuttumattomana edessäni, olin sen tähden jo kaikki kyyneleeni hukannut eikä enää valitus päässyt rinnastani. Kylmäkiskoisena ja välinpitämättömänä vaelsin tässä matoisessa maailmassa.
"Bendel," sanoin hänelle, "tiedät kohtaloni. Kova rangaistus on tullut osakseni tekemäni rikoksen vuoksi. Sinä, viaton mies, lakkaa jo olemasta toverini. Lähden jo tänä yönä pois matkoilleni, satuloitse ratsuni, lähden yksin, sinä jäät tänne, niin olen päättänyt. Arvattavasti täällä on moniaita kulta-arkkuja; ne pidä omanasi. Aijon yksin lähteä maailmaan vaeltamaan; vaan jos jokunen iloinen päivä ja onnellisempi aika kuin tämä nykyinen tulee osakseni, silloin muistan sinua, uskollista palvelijaani, jonka rinnalla olen monet kyyneleet itkenyt ja sydämmeni suruja ilmoittanut."
Hän kuuli käskyjäni allapäin, pahoilla mielin; hänen rukouksilleen, pyynnöilleen, neuvoilleen heittäysin kovakorvaiseksi; itkussa silmin toi hän hevoseni.
Vielä kerran puristin sen kunnon palvelijan kättä, heittäysin hevosen selkään ja pimeän yön suojassa jätin hyvästit sille paikalle, johon onneni oli hautautunut, siitä huoletonna mihin hevoseni oli viepä minut; sillä minulla ei ollut tässä maailmassa enää mitään määrää, mitään toivoa.
VIII.
Matkatoverikseni rupesi hetken päästä muuan jalkamies, joka, vähän matkaa hevoseni rinnalla käveltyään, pyysi saadakseen heittää lakkinsa taakseni hevosen selkään, meillä kun oli sama tie kulettava. Pitemmittä puheitta suostuin. Hän kiitti siitä vähäsestä avusta, palkinnoksi alkoi kiittää hevostani hyväksi muka, vieläpä ylistämään niitä onnellisiksi, jotka ovat rikkaita; lopulta rupesi ikäänkuin itsekseen pakisemaan; muita kuulijoita ei ollut hänellä kuin minä yksin.
Hän selvittää alkoi ajatuksiaan tämän maailman olosta ja menosta, eikä aikaakaan, niin jo otti metafysiikan käsiksi, jolta tieteenhaaralta vaaditaan selvitystä kaikkiin arvoituksiin. Sitä kysymystä, johon oli vastattava, hän esitti hyvin selvästi ja ryhtyi sitten siihen vastaamaankin.
Tiedät, ystäväni, minun myöntäneen, filosofein kirjoja koulussa luettuani, että minulla ei ole ensinkään niitä lahjoja, joita pitää olla filosoofeilla enkä ole heidän virkaan sotkeutunut; olen jättänyt monta asiaa omaan rauhaansa ja ajatellut, että ei niitä kaikkia maailman asioita kuitenkaan pysty ymmärtämään ja selville saamaan; olen, neuvosi mukaan, luottanut vain siihen terveeseen järkeen, joka on kaikille ihmisille yhteinen, ja koittanut kulkea omia teitäni, filosoofeista viisi. Vaan tämä puhelias mies, joka käveli hevoseni rinnalla, näytti minusta olevan varsin viisas ajattelija, hän osasi panna sanansa taitavasti vallan, rakensi, niin sanoakseni, kauniin ja säännöllisen aaterakennuksen, jolla oli vankka kivijalka ja joka nousi siitä korkeakattoisena ilmaan ja jalona kerrassaan. Vaan kuitenkin kaikitenkin puuttui siitä sisällistä ryhtiä eli juuri sitä, mitä olin kaivannut eikä ollut minusta tuon matkatoverini aaterakennus kuin semmoinen taiteellisesti koottu taideteos, joka ainoastaan ulkonaisella sievyydellään ja säännöllisyydellään miellyttää katselijaa; vaan mielelläni kuuntelin sitä kaunopuheliasta miestä, koska huomioni kääntyi mureistani ja kärsimyksistäni pois häneen.
Sitä tietä kulkiessamme alkoi päivä sarastaa; hämmästyin, nähdessäni itäisellä taivaanrannalla kirkkaita värejä, jotka ennustivat, että aurinko on kohtsiltään nousemassa, sillä ei ollut likitienoilla niin minkäännäköistä suojaa, ei kiveä, ei puuta eikä pensastakaan. Aamusilla varhain varjot ovat pitkät ja komeat, kuten tietty. Ja olin matkatoverin seurassa, minä varjoton mies! Heitin silmäyksen siihen matkatoveriini ja hämmästyin yhä pahemmasti. — Hänhän olikin se harmajatakkinen mies.
Hän naurahti, nähdessään hämmästystäni, ja alkoi rupatella, ennenkuin ehdin vielä sanoa yhtään sanaa: "Älkäämme vielä kuitenkaan erotko toisistamme vähään aikaan, koskapa meillä on keskenäisiä etuja toistemme seurasta — ja niinhän on tapa maailmassa, että ollaan ystäviä niin kauan kun on edut vielä yhteisiä — onhan tilaisuutta eroonkin joskus. Tämä tie, joka kulkee pitkin vuoren rinnettä, on kumminkin mukavin teidänkin kulkea; laaksoon teillä ei ole asiaa ja luonnollisesti te ette palaa ylös mäkeäkään enää. Tätä tietä minäkin kulen. — Huomaan, että käytte kalpeaksi ennenkuin aurinko on ehtinyt tulla näkyviinkään. Tahdonpa lainaksi antaa teille teidän varjonne siksi aikaa kuin tässä kahden vaellamme, entäpä siedätte minut läheisyydessänne. Teillä ei ole tosin enää Bendel vieressänne. Vaan minä tahdon halusta teitä palvella. Ette tosin rakasta minua, se on kylläkin ikävä. Vaan voittehan silti käyttää minua hyväksenne. Paholainen ei ole varsin niin musta miksi häntä maalataan. Eilen te suututitte minua, tosi se, vaan tänään en enää huoli sitä muistaa, ja onhan teiltä aika kulunut hupaisemmasti tähänkin asti, sen myönnätte kai. — Ottakaahan koetteeksi varjonne käytäntöön taas."
Aurinko oli noussut, tiellä alkoi tulla ihmisiä vastaan; suostuin tarjoukseen, vaikka vastenmielisesti. Hän laski hymysuin varjoni maahan eikä aikaakaan, niin se oli jo hevoseni varjon vieressä ja juosta hölkytteli yhtä hilpeästi kuin sekin. Mieleni kävi hyvin oudoksi. Maalaisia tuli vastaan, jotka kunnioittavaisesti nostivat lakkinsa ja tervehtivät arvokasta herrasmiestä muka. Ahnain silmin ja sykkivin sydämmin katselin hevosen selästä sitä varjoa, joka ennen oli ollut minun, vaan jonka nyt olin oudolta mieheltä, vieläpä viholliseltani lainaksi saanut.
Harmaja mies huoletonna käveli vieressä, jopa hyrähteli muuatta lauluakin. Hän jalkasin, minä ratsun selässä — kiusaus oli liian suuri; äkkiä nykäsin suitsia ja kannustin hepoani, ajaen täyttä laukkaa toiselle tielle; vaan varjoni ei seurannutkaan mukaani, se putosi näet tienhaarassa hevosen selästä ja jäi odottamaan oikeata omistajaansa. Minun täytyi häpeissäni palata; se harmaja mies huoletonna käveli tiellä, hyrähtäen laulua loppuun ja sitten vasta alkoi pilkallisesti nauraa, nostaen varjon paikalleen takaisin ja neuvoen kuinka muka varjo vasta sitten pysyy siinä kuin minä tulen sen oikeaksi omistajaksi. "Minä pidän teitä varjosta kiinni," sanoi hän, "ettekä minusta erillenne pääse. Rikas mies, jommoinen te olette, tarvitsee varjoa, se on selvä sanomattakin. Olette vain moitittava siitä, että tuota ette ole ennen oivaltaneet."
Kulin eteenpäin sillä samalla tiellä; minulla oli kaikki tämän maailman mukavuudet, vieläpä sen kaikki loistotkin ja komeudet. Vapaasti ja keveästi saatoin kulkea, koskapa minulla oli varjo, jospa kohta lainattu; ja kaikkialla arvosteltiin minua niinkuin rikkaita arvostetaan. Vaan sydämessäni oli kuolema asumassa. Kummallinen toverini, joka oli siihen määrään nöyrä olevinaan, että sanoi olevansa maailman rikkaimman miehen kelvoton palvelija, oli todellakin erinomaisen palvelevainen, mahdottoman taitava ja näppärä, niinkuin tosiaankin pitää olla rikkaan miehen palvelija, mutta hän ei milloinkaan jättänyt minua yksikseni, aina vain oli vieressäni, hokien myötään, että minun pitäisi lopulta kumminkin suostua siihen kauppaan, jota hän oli esittänyt, jospa ei muunkaan tähden, niin kuitenkin päästäkseni hänestä erilleni. — Vihasin häntä, vaan hän oli minulle vaivaksi sen ohessa. Toisinaan suorastaan pelkäsin häntä. Olin joutunut hänestä riippuvaiseksi kerrassaan. Vietyään minut takaisin maailman prameuteen, jota olin pakoon mennyt, piti hän minut hallussaan. Minun täytyi kuulla hänen koreita puheitaan ja tunsin, että hän oli oikeassa. Onhan tosi, että rikkaalla pitää olla varjo ja että, jos halusin äveriäitten säätyyn kuulua, ei minulla kaiketikkaan muuta neuvoa ollut kuin suostuminen hänen tarjoukseen. Vaan toiselta puolen oli minulle selvä, että en tahtonut mistään hinnasta, en, vaikkapa varjoni takaisin saisin, myydä sieluani tuolle kamalalle miehelle. En tiennyt kuinka lopulta kävisi. Istuimme kerran muutaman luolan suussa, jota muukalaiset kävivät katsomassa ja joka oli vuorien välissä jossain. Se oli hyvin syvä, vettä pohjassa, niin syvä, että näytti siltä kun ei tapaisi pohjaa siihen heitetty kivi; ja maan alta kuului kuin kosken kohina kaukaa. Harmaja mies minulle selitti, kauniisti puhuen, runollisella kielellä kuvaellen, mitä paljon minä, jos minulla vain olisi varjo, voisin matkaansaada tässä maailmassa muka. Käsivarret polveni varassa kätkin kasvot käsiini ja kuuntelin sen kamalan viettelijän puhetta ja olin kahdella päällä ketä enemmän tottelisin: kiusaajaako vai omantuntoni varottavaa ääntä. Tuo kaksimielisyys kävi lopulta sietämättömäksi ja ratkaiseva taistelu alkoi.
"Näyttää siltä, hyvä herra, kuin olisitte unohtaneet, että olen tosin sallinut teidän muutamilla ehdoilla jäämään seuraani, vaan että en ole missään suhteessa vapauttani luovuttanut teille." — "Jos käskette, menen heti pois." Kuului siltä kuin uhkaukseni olisi ollut hänelle varsin mieluinen muka. En puhunut mitään. Hän ryhtyi heti käärimään kokoon varjoani. Kalpenin, vaan en kieltänytkään. Oltiin varsin kauan ääneti. Hän ensinnä ryhtyi puheeseen: "Etkö siedä minua, hyvä herrani, vihaatko minua, tiedän sen; vaan minkä vuoksi, sanokaahan! Siitäkö syystä, että minua julkisella maantiellä ahdistitte ja minulta sitä linnunpesää ryöstitte? Vai siitäkö syystä, että te, sen jälkeen kuin haltuunne uskoin, rehellisyyteenne luottaen, varjonne, te varkaan tavoin koititte ryöstää sen minulta? Puolestani en vihaa teitä! On varsin luonnollista, että kaikin keinoin, kavaluudella, väkivallalla y.m. pidätte puolianne; ja se, että teillä on ankarat periaatteet ja ajattelette niinkuin rehellisten ihmisten tulee ajatella, näyttää minusta sangen viattomalta harrastukselta, jota en ollenkaan vastusta enkä pahana pidä. — Asia on se, että minulla ei ole varsin niin ankaroita periaatteita; minä vain toimin niinkuin te ajattelette. Vai olenko minä teidän kurkkuunne tarttunut teiltä ryöstääkseni teidän kalliin sielunne, olenko, häh? Olenko minä yllyttänyt palvelijani teidän kimppuun ryöstämään teiltä sitä kukkaroa, minkä teille annoin, häh?" En kyennyt siihen vastaamaan; hän puolestaan jatkoi puhettaan näinikään: "Hyvä, hyvä, ette siedä minua; tuotakin ymmärrän vallan hyvästi enkä sitä paheksi. Meidän täytyy erota, se on selvä, ja minusta tekin alatte olla sangen ikävä. Jotta pääsisitte minun seurastani, joka teitä hävettää, ottakaa varteen neuvoani: ostakaa minulta se varjonne, niin on välimme selvä." — Osotin kukkaroani ja sanoin: "Tästä hinnasta". — "Eikä!" vastasi hän. — Huokailin ja lausuin: "Olen samaa mieltä kuin te. Erotkaamme toisistamme, älkääkä te enää asettuko tielleni tässä mailmassa, joka on tietääkseni tarpeeksi avara meille kummallekin." Hän naurahti ja vastasi: "Olkoon menneeksi, hyvä herra, vaan sitä ennen tahdon ilmoittaa teille millä keinoin voitte, jos haluatte nähdä nöyrintä palvelijaanne, palauttaa hänet: teidän ei tarvitse kuin kukkaroanne pudistaa jotta rahat helisevät, niin kuulen kohta ja palajan luoksenne. Itsekukin tässä matoisessa maailmassa ajattelee omaa hyötyään; huomaatte, että minä katson teidänkin hyötyänne, sillä annan teille uuden lahjan. — Katsokaahan tätä kukkaroanne! — Vaikka olisi koi syönyt varjonne mitättömäksi, tämä kukkaro kuitenkin olisi yhdistämässä meitä toisiimme. Kun teillä on kultarahani, niin teillä on minäkin, kohta tulen jahka minua huudatte, tiedättehän, että olen halukas palvelemaan ystäviäni ja että varsinkin rikkaat ovat suosiossani; olettehan itse sitä kokeneet. — Vaan ainoastaan varjoanne en anna teille takaisin kuin yhdellä ehdolla."
Vanhat tuttavani joutuivat arvaamatta mieleeni. Kysäsin häneltä: "Kirjoittiko herra John nimensä tuon paperin alle?" — Hän naurahti. — "Ei ollut tarpeellistakaan pyytää niin hyvää ystävää kirjoittamaan nimeään." — "Missä hän on nykyään? Jumalan tähden, minä tahdon tietää sen." Hän hitaasti pisti kätensä takin taskuun ja vetäsi siitä esille Tuomas Johnin, jolla kasvot olivat kalpeat ja huulet siniset kuin kuolleella ikään; häin tuskin sai hän sanotuksi tärkeät sanat: "Oikealla Jumalan tuomiolla on minua tuomittu. Oikealla Jumalan tuomiolla on minua kadotettu." Minua kauhistutti ja sukkelaan luolan kuiluun heittäen kukkaron rahoineen kaikkineen lausuin harmajalle miehelle viimmeiset hyvästit: "Vannotan sinua Jumalan nimessä, sinä hirviö! mene tiehesi äläkä milloinkaan enää tule nähtäväkseni!" Hän nousi synkän näköisenä ja hävisi niitten kallioin väliin, joitten keskellä oltiin.
IX.
Olin siinä varjotonna ja rahatonna; vaan sydämmestäni oli ikäänkuin kivi pudonnut, niin oli mieleni keveä ja hilpeä. Jos en olisi kadottanut lemmittyäni taikka jos tuntoni ei olisi minua soimannut hänen menettämisestä, niin olisin voinut olla onnellinenkin — en vain vielä arvannut mihin toimeen minun oli tästä puoleen ryhtyminen. Hain taskuistani eikö löytyisi niistä kultarahoja joitakuita; luin niitä ja naurahdin. — Olin jättänyt hevoseni ravintolaan, minua hävetti palata sinne, täytyi ainakin vartoa päivän laskua, se oli näet jotenkin korkealla vielä. Heittäysin lähimpäin puitten siimekseen ja aloin nukkua.
Nukkuessani näin ihania unia; tiesi mitä utukuvia leijaili ilmassa. Miinalla, morsiamellani, oli kukkasia hiuksissaan, hänen käydessä ohitseni, ja hän hymyili ystävällisesti minulle. Rehellisellä Bendelilläkin oli kukkasia ja ystävällisesti tervehtien kulki hän ohi. Monta muutakin tuttua näin, väen vilinässä sinuakin, Chamisso rakas. Päivän valossa oli selvästi näkyvissä kaikki, vaan varjoa ei ollut yhtään; ja, ihme, pahalta tuo ei näyttänyt… Kauniita kukkasia siinä oli näet ja iloisia, laulelevia, toisiaan rakastavia ihmisiä, jotka kulkivat palmu-metsässä edes takaisin… Eivät nuo keveät olennot yhdessä kohti pysyneet kauankaan enkä oikein selville päässyt heistä; oli miten oli, tuo uni oli minusta mieluista ja sitä vain pelkäsin, että kesken heräisin; vaan heräsin lopulta kumminkin, mutta ummistin silmäni vielä jotta nuo katoavat näyt jäisivät mieleeni kutakuinkin kauan…
Loin silmäni auki vihdoinkin, jolloin aurinko oli taivaanrannalla vielä, vaan itäisellä; olin näet nukkunut aamuun asti. Pidin sitä viittauksena siihen, että minun ei ollut palajaminen enää ravintolaan. Eikähän se tavarani, mikä sinne oli jäänyt, isonarvoista ollut enkä sen menettämistä kovinkaan isona vahinkona pitänyt. Päätin lähteä jalkapatikassa muuatta maantietä kulkemaan vuoren rinnettä pitkin metsän läpi, sallimuksen huostaan jättäen matkan määrän. En taakseni katsonut enkä aikonut Bendeliltä apua pyytää, vaikka hän oli tarpeeksi rikas kyetäkseen auttamaan ja olisi varmaankin ollut siihen halukaskin. Tarkastelin hetkisen pukuani ja huomasin, että se ei ollut hyvinkään komea. Jo Berliinissä oli minulla ollut tuo vanhanpuoleinen takki ylläni enkä osaa sanoa miten se oli joutunut päälleni tälle matkalle lähtiessäni. Lakki oli minulla päässä ja vanhat saappaat jalassa. Tukevan ryhmysauvan tein ennen lähtöäni.
Metsässä muuan vanha talonpoika tuli vastaan, ystävällisesti tervehtien, eikä aikaakaan, niin jo alettiin niitä näitä jutella toisillemme. Niinkuin uteliailla matkailijoilla on tapana, aloin kysellä tietä, asukkaita, vuodentuloa ja muuta semmoista. Järkevästi ja puheliaasti hän vastasi kysymyksiini. Jouduimme muutaman joen rannalle, missä tulva oli äskettäin puita kumoon kaatanut kummallakin puolella jokea. Minua hirvitti se suojaton, puuton paikka, ja laskin hänen kulkemaan edelläni. Vaan tuo mies pahus rupesi, meidän tultuamme sille suojattomalle paikalle, missä päivä paistoi kirkkahasti, kertomaan siitä äskeisestä tulvasta ja minkä suuren häviön se oli aikaansaanut. Hänen kääntyessä puoleeni huomasi hän mikä minulta puuttui, säikähti kovasti ja sanoi kesken puhettaan: "Hyvänen aika, eihän teillä ole varjoa!" — "Ei ole, pahaksi onneksi ei ole!" vastasin ja huokasin. "Minulla oli näet tuonnottain kova tauti semmoinen, että lähti hiukset, katosi kynnet, vieläpä varjokin hävisi tielle tietämättömälle. Nähkää, olen jo siksikin ikämiehiä, että hiukset kasvavat hitaanpuolisesti ja harmajathan ne ovatkin, eikä kynnetkään ole liika pitkiä enää, aivan luonnollista on siis että varjokaan ei tule takaisin kovin kiireesti." — "Vai varjoton mies! Jopa jotain!" vanha mies kummaeli, "ei varjoa yhtään, sepä paha tosiaankin. Sepä oli hirveä tauti teillä, oli todestakin kova tauti." Vaan ei hän enää siitä tulvasta kertomustaan jatkamaan ruvennut, ei haluttanut häntä; ensimmäisessä tienhaarassa hän erosi minusta, puhumatta sanaakaan, hyvästiäkään jättämättä. — Hyvä mieleni oli mennyt ja aloin katkerasti itkeä.
Allapäin pahoilla mielin kulin eteenkäsin ja vältin visusti ihmisiä. Metsissä, ihmisten ilmoista kaukana, oleilin enimmäkseen; päästäkseni jonkun paikan poikki, missä päivä paistoi, piti minun toisinaan tuntikausia odotella, kunnes ihmiset olivat sieltä poistuneet, että ei vain kukaan näkisi minua, varjotonta miestä. Hämärän tullen vasta uskalsin kyliä lähetä. Olin menossa muutamalle kaivannolle, joka oli vuoristossa siellä päin ja jossa kalliita metalleja maasta etsittiin; toivoin näet, että noissa maanalaisissa työpaikoissa työtä saisin, puhumattakaan siitä että olin siksi köyhä että minun täytyi raskasta työtä tehdä elatuksekseni, olin niin alakuloisena, että työ oli tarpeellinen karkoittamaan synkkiä ajatuksiani.
Nopeasti lyheni taival parina sateisena päivänä, vaan saappaani pohjat kuluivat kovasti; niitä oli näet tehty Schlemihlin Pietaria, kreiviä varten eikä halpasta, köyhää työmiestä varten, joka jalkapatikassa kulki työnansiota hakemassa. Oli pakko ostaa tahi teettää uudet jalkineet. Huomisaamuna saavuin erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli markkinat parasta-aikaa. Muutamassa puodissa rupesin kauppaa hieromaan, siellä oli näet jalkineita monenlaisia kaupan. Olisin mielelläni ostanut ihka uudet saappaat, vaan vaikka ne hyvät olivat, oli ne korkealla hinnalla pilattu. Minulla ei ollut muu neuvona kuin ostaa vanhat, jo käytetyt, kuitenkin vielä eheät ja lujat saappaat. Muuan vaaleatukkainen poika pahus ne saappaat antoi minulle hymyssä suin, maksettuani hinnan, ja toivotti onnea matkalle. Heti panin saappaat jalkoihini ja aloin mennä kaupungin pohjoisportille päin, jatkaakseni matkaani.
Oli mielessäni se kaivantotyöpaikka, jonne olin menossa, ja toivoin tuohon työhön pääseväni kukaties jo huomenna. Niitä asioita miettiessäni olin kukaties kaksisataa askelta astunut, niin huomasin, että olin eksynyt pois tieltä. Katsoessani näet ympärilleni, huomasin että olin joutunut metsään, missä kasvoi mahdottoman isoja petäjiä ja jossa ei ollut suinkaan kirvesmiestä koskaan käynyt. Vielä moniaita askeleita astuin eteenpäin, niin huomasin joutuneeni synkkään korpeen, erämaahan, jossa ei näkynyt kuin jotenkin paljaita, paikoin sammaltuneita kallioita ja yltympäriinsä jäätä ja lunta, mihin silmä vain katsoi. Oli kovanlainen pakkanen mielestäni eikä aikaakaan, niin en enää metsää nähnytkään selkäni takaa. Astuin siitä muutamia askeleita vielä, niin pakkanen oli käynyt yhä ankarammaksi; paitsi lunta ja jäätä en erottanut muuta kuin sumua ja punasta aurinkoa taivaanrannalla. Oli sietämättömän kylmä enkä muuta neuvoa tiennyt kuin kiirehtiä eteenpäin, jolloin kuulin ikäänkuin kaukaisten koskien kohinaa ja nyt huomasin olevani ison meren rannalla, jossa jäitä ajelehti. Epäluku hylkeitä heittäysi jäätelein reunalta vähä väliä mereen. Kulin rantaa pitkin, niin näin taas kallioita, maata, koivuja, mäntymetsiä. Moniaita minuutteja kulettuani, ilma muuttui hyvin lämpimäksi ja seisoin jo keskellä hyvästi viljeltyjä riisipeltoja ja silkkiäispuita. Istahdin noitten puitten suojaan ja katselin kelloani; oli vain neljännestunti siitä kuin olin niiltä markkinoilta lähtenyt… Luulin näkeväni unta ja purasin kieltäni jotta heräisin muka. Jo heräsinkin… Ummistin silmäni ajatellakseni, miettiäkseni…
Korviini soi nenä-ääniä, arvattavasti Kiinan kieltä puhuttiin, sillä kun katsahdin ylös, näin kahta kiinalaispukuun puettua miestä ja heillä oli senlaiset kasvot ja "vinosilmät" kuin kiinalaisilla ikään. He tervehtivät ja kumartuivat niinkuin siinä heidän maassa on tapana. Nousin ja astelin kaksi askelta taapäin. Vaan nythän en enää noita kiinalaisia nähnytkään ja maakunta oli ykskaks ihan toisennäköiseksi muuttunut: riisipeltoja en enää nähnyt yhtään, ainoastaan puita, metsää. Katselin niitä kasveja ja niitä puita, joitten keskellä olin, ja huomasin, että ne olivat niitä samanlaisia, joita kasvaa kaakkoisessa Aasiassa. Yritin muuatta puuta lähemmäs astua, astelinkin yhden askeleen … paikalla oli kaikki muuttunut. Rupesin nyt astelemaan aivan samalla lailla kuin rekryytit, joille opetetaan sotatemppuja, ja astelin hiljaa ja vakavasti. Ihmeellisesti muuttui kaikki ympärilläni joka askeleelta, yhä vain toisia maisemia, toisia niittyjä, toisia vuoria, toisia metsiä, toisia aroja, toisia hietikkoja. Ihme ja kumma! Nyt minulle selvisi, että olin seitsemän peninkulman saappaissa.
X.
Äänetönnä ja hartaana laskeusin polvilleni ja itkemään rupesin kiitollisuudesta … sillä minulle selveni arvaamatta tulevaisuuteni. Jo aikusin ihmisten seurasta erilleen jouduttuani, annettiin minulle korvaukseksi luonto, johon aina olin ollut mieltynyt, minulle maapallo annettiin puutarhakseni, sen tutkiminen toimekseni…
Kiirehdin heti pikaisella yleiskatsauksella ottamaan haltuuni sitä laajaa tutkimuskenttääni… Seisoin Tibetin ylängöillä ja aurinko, joka muutamia tuntia sitten oli noussut, täällä jo oli laskemassa; astelin Aasian poikki, idästä länteen, auringon kulkua seuraten, sen kanssa kilvan, ja menin Afrikaan. Uteliaana katsoin ympärilleni, kulkien ristin rastin. Egyptin kautta kulkiessani ja niitä suunnattomia pyramiideja ja templejä katsellessani, huomasin erämaassa, lähellä sataporttista Theben kaupunkia, niitä luolia, joissa muinoin kristinuskoiset erakot asuskelivat. Minulle selvisi heti, että tähän rupean asumaan, tässä on kotini… Valikoin joukosta vastaiseksi asunnokseni kaukaisimman luolan, joka sen ohessa oli varsin iso ja mukava, senkin puolesta sopiva, että shakaalit eivät päässeet siihen, ja tuon jälkeen tartuin taas matkasauvaani.
Gibraltarin salmelta menin Afrikasta Euroopaan, ja katseltuani viimemainitun maanosan etelän- ja pohjoispuoleisia maakuntia, kulin Pohjois-Jäämeren rantoja myöten Amerikaan ja Grönlantiin, juosta viiletin Pohjois- ja Etelä-Amerikan läpi, vaan koska oli Kap-Hornissa pureva pakkanen, palasin heti samaa tietä pohjoiseen käsin.
Oleilin Amerikassa kunnes itäisessä Aasiassa ehtisi päivä nousta ja jatkoin matkaani levättyäni vähän aikaa. Amerikan kautta kulkiessani astelin sillä vuoriharjalla, jossa on maapallomme korkeimmat huiput. Hitain askelin ja varovasti astelin toiselta huipulta toiselle, välistä suitsuvain tulivuorten, välistä lumipeittoisten kukkulain yli, missä ilma oli niin ohut että oli vaikea hengittää, saavuin Eliaksen-vuorelle ja hypähdin Beringin salmen poikki Aasiaan… Kulin pitkin itäisen Aasian rantoja, kaikkia sen lahtia ja niemiä kiertäen; tutkin näet tarkkaan mille saarelle minun oli mahdollinen päästä mille mahdoton. Malakan niemen nokasta hypähdin saappaineni Sumatran saarelle, sieltä Javaan, Javasta Baliin, Balista Lambokiin; koetin, jopa hengen kaupalla toisinaan, vaikka aina turhaan, niitten pienten saarien ja kallioin yli, joita tässä meressä on epäluku, päästä Borneon saarelle ja muille Itä-Intian saariston maille. Istahdin lopulta monen turhan yrityksen perästä Lambokin ulommaisen niemen nokalle ja rupesin, kasvot vuoroin etelään vuoroin itään käsin, katkerasti itkemään, pahoilla mielin siitä että en kyennyt kaatamaan vankilani seinää ja että niin arvaamattani oli tie pystyyn noussut. En päässyt tutkimaan Austraaliaa, joka kuitenkin on aivan välttämätön asia, jos maapalloa oppia tuntemaan tahtoo eläimineen kasvineen kaikkineen, enkä myöskään Etelä-merta katsomaan eriskummallisine koralliriuttoineen; ja sillä lailla tietovarastoni jäi kuin jäikin kovin vaillinaiseksi. Ah, Chamisso rakas, kuinka turhalta näyttää ihmisten vaivannäöt.
Useinkin, maapallon eteläpuoliskossa talven ollessa kovimmillaan, lähdin Kap Hornista kulkemaan Van Tiemeniin ja Austraaliaan käsin, jota taivalta ei ollut kuin kaksisataa askelta kukaties, vieläpä paluusta välinpitämättä ja jospa kohta olisin tuohon kehnoon maanosaan kuollutkin, ja koitin väkisinkin päästä sinne läntistä tietä eteläisen-jäämeren yli, mikä oli kuin olikin varsin hurja yritys, ankaroihin pakkasiin ja meressä ajelehtiviin jääkeleihin nähden. Vaan turha, vielä tänään en ole Austraaliassa käynyt…
Palata täytyi minun aina vain Lambokiin istumaan tuon saaren ulommaiselle niemennokalle ja itkusilmin katsomaan etelään ja itään käsin, pääsemättä tuota etemmä, aivan kuin jos olisin ollut linnassa enkä olisi karkuun päässyt mitenkään, seinä kun vaan aina oli vastassa.
Kavahdin seisoalleni ja sieltä lähdin vihoviimmeinkin pahoilla mielin; palasin Aasian sydänmaihin, mennä viilletin tuon maanosan läpi, länteen käsin, kilpaa näet aamukoiton kanssa, ja saavuin vielä samana yönä Thebaisiin siihen luolaan, jonka olin asunnokseni omistanut ja missä eilis-päivänä olin häthätää käynyt.
Kun olin hiukan levännyt ja kun tiesin Euroopassa päivän olevan, rupesin ensi huolekseni hankkimaan itselleni välttämättömimmät tarpeeni… Tarvitsin ensinnäkin jotain hillikettä; olin näet kokenut kuinka epämukava oli ja peräti hankala, jos tahtoi likeltä katsoa esineitä, joka kerta saappaitten jalasta riisuminen. Tohvelit kun pistin jalkaani päällimmäisiksi, se tehosi; astelin silloin yhtä lyhyeillä askeleilla kuin muut kuolevaiset; hankinpa lopulta toisenkin tohveliparin, varalta näet sen, sillä joskus, kasveja tutkimassa kun olin, minulle tuli hoppu jalopeuroja, karhuja tahi muita petoja, vieläpä ihmisiäkin pakoon, jotta täytyi viskata tohvelit pois, kerkiämättä kopata niitä käsiini mennessäni. Hyvä oli minulla taskukello, jotta parempaa en kaivannut suinkaan; ei puuttunut enää kuin sekstantti ja moniaita fysikallisia koneita sekä kirjoja.
Kaikkia noita esineitä hankkiakseni käväsin, jospa kohta vähän pelonalaisena, Pariisissa ja Lontoossa muutamia kertoja aikana semmoisena, jolloin olivat nämät kaupungit sumussa, joten siis ei kukaan saattanut huomata, että olin varjoton mies. Kun olivat jäännöksetkin siitä hiiden-kullasta menneet menoaan, ei minulla ollut muu neuvona, kuin tarjoominen Afrikan norsunluuta rahan sijasta, vaan täytyi minun ymmärrettävistä syistä joukosta valikoida kaikkein pienimmät norsunluut, jotta jaksaisin ne kantaa. Eikä aikaakaan, niin olin varustettu kaikella minkä suinkin tarvitsin, joten saatoin rennosti ryhtyä oppineen miehen ammattiin, silti olematta valtion tahi jonkun yliopiston palveluksessa.
Kuleskelin maat ja mantereet ristin rastin, pitkin ja poikki, milloin olin mittaamassa vuoren kukkuloita korkeatko olivat, milloin selkoa ottamassa lähteitten tahi ilman lämpömäärästä, milloin eläinten tapoja ja laatua tahi kasvikuntaa tutkimassa. Mennä viiletin päiväntasaajasta maannavoille, toisesta valtakunnasta toiseen, havaintoja tehden ja niitä toisiinsa vertaillen. Afrikan kameelikurjen tahi pohjanperien merilintujen munat sekä hedelmät, olletikkin palmujen ja banaanein hedelmät, olivat minulla ruokana. En osaa sanoa että olisin ollut onnellinen, vaan jostain onnen sijaisesta tupakin nauttiminen muka kävi; ja vaikka tosin rakkaus ei tullut osakseni, ihmisten parissa koska en ollut, oli minulla toverina kuitenkin uskollinen villakoira, joka näet oli luolani vahtina kotoa ollessani ja ilosesti juoksi luokseni kotiintullessani; siis kuitenkin saatoin niinkuin muutkin ihmiset tavallaan kokea, että en ollut varsin yksinäni maailmassa, oli toveri jokukaan, joka minua kaipasi. Eipä silti, jouduin vielä kerran minäkin ihmisten joukkoon.
XI.
Jäämeren rannikolla kulkiessani kerran, muutamanlaista levää ja jäkälää kokoelemassa näet, joita kasveja vain siellä päin löytyy, hillikkeet ymmärrettävästi saappaissani, tuli minua vastaan arvaamatta muutaman kiven takaa iso jääkarhu. Hämmästyksissäni en muuta neuvoa tiennyt kuin heitin hädässäni pois tohvelit, ne kiivaskulkuisten saappaani hillikkeet, ja yritin pakoon muutamalle saarelle, eikä sinne ollut mahdoton pääsö, koskapa oli rannan ja sen välissä muuan kari, jolle toisella jalallani saatoin astua. Vaan kävikin niin nolosti, että toisen jalan seisoessa karilla toinen, johon kiireessä oli tarttunut tohveli pahus, ei ylettynytkään saarelle asti, joten suistuin suin päin mereen.
Siitä kylmästä kylvystä päästyäni häin tuskin hengissä maihin, aloin juosta minkä kerkesin Libyan erämaahan, päiväpaisteeseen näet kuivumaan. Vaan kohtapa siitä räikeästä päivän paisteesta tuli liiankin lämmin, jonka vuoksi mennä viilletin Pohjan perille takaisin! Hyvin kiivaasti koitin juosta hölkätä lännestä itään ja idästä länteen. Milloin oli päivä, milloin yö, milloin kesä, milloin talvi.
Kuinka kauan sillä lailla kiersin maita mantetereita en tiedä. Olin palavassa kuumeessa ja olin joutua tainnoksiin pelosta ja pahasta mielestä. Lopulta pahaksi onneksi, varomattomasti juostessani, astuin jonkun jalalle. Kävi kipeästi arvatenkin, sillä minua tuupattiin kylkeeni ja kaaduin pitkälleni…
Toinnuttuani taidottomasta tilastani, huomasin, että minut oli pantu mukavalle vuoteelle, joka oli isossa salissa ja jonka vieressä oli muitakin vuoteita, mikähän lasaretti lieneekään ollut. Joku istui sängyn pääpuolessa ja toiset ihmiset kulkivat vuoteelta toiselle salin läpi. Minua sanottiin "numero kahdeksitoista," ja seinällä oli luettavana, ihmeekseni, muutamaila marmorisella taululla kultakirjaimilla kirjoitettuna nimeni: Pietari Schlemihl; en erehtynyt, aivan selvästi oli siinä minun nimeni. Oli sillä taululla pari riviä muitakin sanoja, mitä lienee ollutkaan, siitä en selvää saanut, sillä silmäni olivat heikot…
Kuulin jotain puhuttavan, en tiedä mitä, vaan sen kumminkin selvästi erottaa saatoin, että Pietari Schlemihl oli noitten sanojen joukossa. Vuoteeni ääreen tuli muuan ystävällinen mies ja muuan kaunis rouva, jolla oli musta hame yllään. Jotain tuttua heissä oli mielestäni, vaan en jaksanut muistaa missä olin heitä nähnyt ja keitä he olivat.
Taudistani toinnuin vähitellen ja aloin voimistua entiselleni. Minua yhä sanottiin "numero kahdeksitoista;" ja numero kaksitoista oli heidän luullakseen joku juutalainen, pitkäpartainen kun olin näet. Vaan hoidettiin minua silti varsin hyvin niinkuin muitakin sairaita, Sitä eivät huomanneet, että olin varjoton mies. Saappaani olivat panneet tallelle johonkin, ja muunkin tavarani kaikki, mikä minulla oli matkassani; takaisin ne kaluni luvattiin antaa kaikella kunnialla, jahka taudista paranen, Sitä lasarettia, jossa minua hoidettiin, sanottiin Schlemihliumiksi; ja ne seinässä luettavat lauseet, joissa oli joukossa minunkin nimeni, oli kehotus joka päivä rukoilemaan sen miehen puolesta, jonka nimessä tämä lasaretti oli rakennettu ja voimassa pidettiin, Se ystävällinen mies, jonka olin nähnyt vuoteeni ääressä, oli entinen uskollinen palvelijani Bendel ja se mustapukuinen, kaunis rouva entinen morsiameni Miina.
Schlemihliumin lasaretissa ei kukaan minua tuntenut, Sain lopulta kuulla, että tämä lasaretti oli Bendelin toimesta rakennettu hänen kotikaupunkiinsa niillä varoilla, joita oli hän aikanaan minulta saanut, ollessaan palvelijanani; hän oli sille nimen antanut ja hän oli vielä sen esimiehenäkin. Miina oli leski nykyään; Raskal oli näet jonkun rikosjutun kestäessä kuollut eikä häneltä jäänyt perintöä paljo laisinkaan. Miinan vanhemmat olivat hekin kuolleet; hurskas leski hän oli ja teki kaikenlaisia laupeudentöitä.
Miina ja Bendel puhuivat keskenään numero kahdestatoista. "Minkätähden oleilettekaan tässä kaupungissa, jossa ilma on siksikin kylmä ja epäterveellinen, jalo rouva?" Bendel kysyi "Niinkö on kova teillä kohtalo, että suorastaan kuolemaa haette?" — "Ei vainkaan, herra Bendel, niistä nuoruuteni unelmista herättyäni, on minun hyvä olla, en kuolemaa hae enkä pelkääkään. En ole pahoilla mielin menneitä aikoja ajatellessani enkä vastaisiakaan. Kaiketi tekin tunnette hiljaista onnea, te kun saatte nykyäänkin jollain tavalla isäntä vainajatanne ja ystäväänne palvella?" — "Kyllä, Jumalan kiitos, jalo rouva. Ihmeelliset elämämme vaiheet olleet ovat, olemme maistaneet paljon makeata ja paljon karvastakin elämän täydestä pikarista. Nyt se on tyhjä; jotkut arvelevat kukaties, että kaikki on ollut vain kokeilua ja että kokemuksista viisastuneina nyt vasta elämää alottamaan kykenemmekin. Toisten mielestä on alku todellakin jo ollut; ensimmäistä ilveilynäytöstä emme toivo enää palaavaksi, vaikka silti olemme muka hyvillään että olemme sitä nähneet kumminkin. Muuten tuntuu minusta siltä kuin tätä nykyä sillä vanhalla ystävällämme olisi parempi olla kuin siihen aikaan." — "Niin minunkin luullakseni", se kaunis leskirouva vastasi ja samassa menivät vuoteeni sivu.
Tuo keskustelu jätti syvät jäljet mieleeni; vaan olin kahdella päällä ilmoittaisinko kuka olin vai poistuisinko tuntemattomana ja outona. — Lopulta tein päätökseni, pyysin paperia ja kynää sekä kirjoitin nämät sanat "Teidänkin, vanhat ystäväni, on tänään parempi olla kuin siihen aikaan, ja jos kärsinkin, niin on se sovintona siitä mitä olen rikkonut."
Koska mielessäni olin jo tervehtynyt, pyysin vaatteeni ja tavarani. Tuotiinkin minulle kohta sen kaapin avain, joka oli vuoteeni vieressä, ja siellä oli aivan oikein tallessa kaikki kaluni. Puin vaatteeni päälle, heitin olalleni sen laukun, jossa suureksi ilokseni huomasin vielä olevan ne Jäämeren rannoilta löytämäni kasvit kaikki, pistin saappaat jalkaani ja panin tuon kirjoittamani paperin vuoteelleni — eikä aikaakaan, niin olin jo matkalla Egyptiin Thebaisin luolalle.
Pitkin Syyrian rannikkoa kulkiessani ja samaa tietä palatessani kuin jolla olin kulkenut viime kerran kotoa lähtiessäni, tuli "Figaro" minua vastaan. Tuo koira raukkani oli luultavastikkin ikävöinnyt minua, kauan oltuani poissa matkoillani, ja lopulta juossut jälkeeni minua hakemaan. Seisahduin nähdessäni sitä uskollista toveriani ja kutsuin sitä luokseni, Se ilostui kovasti löytäessään isäntänsä ja ties kuinka monella tavalla se ilmaisi suurta riemuaan. Koppasin sen kainalooni, sillä se ei olisi jaksanut juosta rinnallani, ja kohtiaikoihin olimme kotona jälleen.
Asunnossani kaikki oli entisellään ja vähitellen, mikäli terveyteni palasi ja voimani uudistui, ryhdyin vanhoihin tapoihini ja toimiini. Kuitenkaan en Pohjan perillä muutamaan vuoteen käydä rohjennut sietämättömäin pakkasten vuoksi.
Samat toimet ja tavat on minulla vielä tänäänkin, Chamisso rakas. Saappaani eivät ole kuluneet ensinkään, vaikka minua siinä suhteessa vähän pelotti Tieckiuksen kuulusa kirja "Pollicilluksen sankaritöistä." Saappaassani oli todellakin voima entisellään; minusta itsestäni on voima katoomaisillaan. Kumminkin on minua lohduttamassa se seikka, että olen käyttänyt voimaani ja lahjojani hyvään tarkoitukseen eikä aivan turha liene ollutkaan vaivannäköni. Olen oppinut perinpohjaisemmin kuin kukaan muu ihminen tuntemaan maapalloa, sen muotoa, sen vuoria, sen lämpöä, sen muuttelevia ilmoja, sen maneetillisia ilmiöitä, sen eläinkuntaa ja varsinkin sen kasvikuntaa. Olen havaintojani kertonut ja selvittänyt varsin tarkkaan moniaissa kirjoissani sekä mielipiteitäni ja johtopäätöksiäni julki lausunut. — Sisä-Afrikan ja pohjois-napaseutujen sekä sisä-Aasian ja sen itäisten merenrantojen maantiedettä olen jotenkin tarkkaan selvittänyt ja suuresti rikastuttanut. Kasvitieteellisiä, latinan kielisiä teoksia olen julaissut useampia enkä ole ainoastaan voinut luetella useampia kasvilajeja kuin kukaan muu tiedemies, olen sen ohessa selvittämään kyennyt missä niitä kasvaa ja järjestämään niitä luonnollisiin ryhmiin. Parasta-aikaa kirjoitan eläinkunnasta muuatta kirjaa ja uutterasti puuhaankin, sillä haluan saada jotain kunnollista toimeen. Toivoakseni se joutuu kohtsiltään Berliinin yliopiston tarkastettavaksi.
Ja lopulta olen sinua, Chamisso rakas, pyytänyt pitämään huolta siitä että elämäkertani ei joudu uneuksiin ja että, kun minä en ole elävitten joukossa enää, siitä elämäkerrastani olisi ihmiskunnalle niin paljo hyötyä kuin suinkin. Ystäväni hyvä, jos ihmisten parissa viihtyä haluat, arvosta enemmän varjoasi kuin rahojasi. Kunhan vain tahdot kuunnella omantuntosi ääntä ja sen neuvoja varteen ottaa, et kenenkään muun neuvoja kaipaakaan.
Sen pituinen se.