Pietari Suuri: Venäjän ensimmäinen keisari

PIETARI SUURI, VENÄJÄN ENSIMMÄINEN KEISARI

Kirj.

Kaarle Olavi Lindeqvist

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1896.

SISÄLLYS:

        Esipuhe
     I. Silmäys Venäjän vanhimpiin valtiollisiin oloihin
    II. Itämaalaiset olot ja tavat
   III. Venäjän hallitsijat harrastavat länsimaiden sivistystä
    IV. Pietarin lapsuuden aika
     V. Sofia riistää hallituksen
    VI. Sofian hallitus ja taistelu Pietarin kanssa
   VII. Pietari oppii länsimaiden oloja tuntemaan
  VIII. Ulkomaan matka
    IX. Venäläisiä lähetetään ulkomaille opintomatkoille
     X. Ensimmäiset uudistustoimet
    XI. Streltsien kapina ja niiden kukistus
   XII. Ensimmäinen sota Turkkilaisten kanssa
  XIII. Sota alkaa Ruotsin kanssa. — Kaarle XII
   XIV. Narvan tappelu
    XV. Pietari valloittaa Ruotsin Itämeren maakunnat
        — Kaarle XII Puolassa
   XVI. Kaarle XII lähtee Venäjälle
  XVII. Pultavan tappelu. — Kaarle XII:nen sotajoukko joutuu vangiksi
 XVIII. Pietari valloittaa Suomen
   XIX. Uudenkaupungin rauha
    XX. Toinen Turkin sota
   XXI. Pietarin sodat Aasian puolella
  XXII. Sotalaitoksen järjestäminen ja laivaston hankkiminen
 XXIII. Pietarin kaupungin synty
  XXIV. Uusi hallintojärjestelmä
   XXV. Aatelisto ja kirkko
  XXVI. Taloudellisia parannuspuuhia
 XXVII. Pietarin harrastus sivistyksen edistämiseksi
XXVIII. Veroitus ja verojen kokoaminen
  XXIX. Kansan tila
   XXX. Kapinallisia puheita
  XXXI. Kapinoita kasakoitten maassa
 XXXII. Aleksei
XXXIII. Pietarin etevimmät apumiehet
 XXXIV. Pietarin luonne ja kuolema

Esipuhe.

Tarkotukseni on kertoa pääkohdat sen merkillisen hallitsijan elämästä ja toimesta, joka on nykyisen mahtavan Venäjän varsinainen luoja. Hänen nimensä liittyy läheisesti meidänkin maan vaiheisiin, sillä Pietari suuri on Suomen ensimmäinen venäläinen hallitsija; 8 vuoden kuluessa, n.s. ison vihan aikana, oli isänmaamme hänen vallassaan. Sen vuoksi hän ansaitsee tulla tunnetuksi suomalaiselle yleisölle, jota varten seuraava kertomus on aijottu. — Lähteinä olen etupäässä käyttänyt Alex. Brucknerin teosta "Peter der Grosse" sekä von der Brüggenin "Wie Russland europäisch wurde", mutta niiden ohessa useita muitakin teoksia.

Tekijä.

I. Silmäys Venäjän vanhimpiin valtiollisiin oloihin.

Mahtavan aseman, joka Venäjän valtakunnalla nykyään on, on se verrattain myöhään saavuttanut. Vielä kaksi vuosisataa takaperin oli se sivistyneen maailman syrjässä; se oli melkein samanarvoinen kuin Kiinan tai Persian valtakunta meidän aikanamme. Euroopan valtiollisissa oloissa ei Venäjän hallitsijalla ollut mitään sanomista eikä häntä eurooppalaiseksi ruhtinaaksi luettukaan. Venäjä oli aasialainen raakalaisvaltio, sen oloista ja tavoista ei tiedetty muuta paitsi mitä joku lähettiläs, kauppamatkustaja tai seikkailija, joka siellä oli kulkenut, tiesi kertoa kotimaahansa palattuaan. Tässä asemassa oli Venäjä viime vuosisadan alkuun asti.

Että Venäjä näin syrjään muusta Euroopasta oli joutunut, siihen vaikutti sen edelliset vaiheet. Luomme niihin lyhyen silmäyksen.

Venäjän varhaisin menneisyys on hämärässä, niinkuin useiden muidenkin kansojen. Se vaan tiedetään, että monien eri kansojen yhteensulautumisesta se muodostui. Sillä alalla, joka nykyään kuuluu Venäjään, asui noin tuhat vuotta sitten useita kansoja; pohjoisessa, koillisessa ja keskiosissa asui suomalaisia kansoja, lännessä liettualaisia ja lättiläisiä, etelässä turkkilaisia kansoja ja vihdoin slaavilaisia heimoja, jotka etelämpää Dnieper-virran seuduilta tunkeutuivat keskustaa kohden suomalaisten asumille seuduille. Hallitsevaksi kansaksi, joka yhdisti kaikki mainitut kansat yhteen, tuli Itämeren yli Norrmannit, joita täällä kutsuttiin Varjaageiksi. V. 862, niin vanhat kronikat kertovat, tuli kolme veljestä, joista vanhin oli Rurik, ja rupesivat täällä olevia kansoja hallitsemaan. Novgorod Ilma-järven rannalla oli vanhin pääkaupunki. Suurin osa valtakunnan väestöstä oli suomalaista; mutta pian levisi valtakunnan ala eteläänpäin, jossa asui slaavilaisia heimoja; Kiiova tuli pääkaupungiksi. Slaavilaisten kieli tuli pääkieleksi, Norrmannit, Suomalaiset ja Turkkilaiset sulautuivat niihin; mutta valtakunnan nimi jäi Norrmaneilta säilymään. Yleinen nimi Ryssä johtuu näet Rhos (Ruotsin) kansasta, johon Rurik ja hänen seurueensa kuuluivat.

Rurikin seuraajat laajensivat valtaansa vähitellen Volgan ja Uralin seuduille, Tonavaan ja Karpatheihin asti; mutta lujaa valtiota ei siitä vielä muodostunut. Siihen aikaan ei näet tunnettu Länsi-Euroopassakaan lujaa valtio-aatetta; ruhtinaat pitivät valtion maata yksityisomaisuutenaan; se jaettiin ja taas yhdistettiin sen mukaan kuin tahdottiin. Länsi-Euroopassa jakoivat ruhtinaat maan vasalleillensa, josta muodostui läänityslaitos; Venäjällä taas ruhtinaat jakoivat maan poikiensa kesken. Varsinkin sen jälkeen kuin suuriruhtinas Jaroslav v. 1054 oli jakanut valtakunnan viiden poikansa kesken, tuli hajanaisuus Venäjällä suureksi; se jakaantui jakaantumistaan, kunnes vihdoin oli noin 70 ruhtinaskuntaa, Kiiovan suuriruhtinalla oli yliherruus, niinkuin länsimailla kuninkaalla vasallien yli; mutta riitoja, levottomuuksia, sisällisiä sotia oli alituisesti. Ja näihin ruhtinasten sotiin katsuttiin vieraitakin kansoja apuun. Ainoa yhdysside, jospa heikkokin, joka kuitenkin aina oli olemassa, oli se, että kaikki ruhtinaat tiesivät kuuluvansa samaan sukuun.

Mutta tällä n.s. norrmannilaisella aikakaudella oli yhteys vilkas länsimaitten kanssa. Rurikin jälkeenkin tuli yhäti Skandinaviasta miehiä ruhtinasten palvelukseen. Kun Vladimir taisteli vallastaan, lähti hän sinne apua hankkimaan; Skandinaviasta kutsui Jaroslavkin apumiehiä 11:nen vuosisadan alussa. Tämä lienee kuitenkin ollut viimeinen kerta, Ruhtinaat olivat sukulaisuussuhteessa Länsi-Euroopan hallitsijoiden kanssa. Niinpä suuriruhtinas Jaroslavin yksi tytär oli Ranskan kuninkaan Henrik I:sen puoliso, toinen tytär oli Norjan kuninkaan Harald Hårdråden ja kolmas Unkarin kuninkaan Andreas II:sen puoliso. Saksan keisari Henrik IV:nen puoliso Agnes oli Venäjältä kotosin. Venäjän ruhtinaat ottivat usein puolisoja itselleen joko Itä-Roomasta tai Saksasta. Venäjän kaupungit olivat tärkeitä Euroopan kaupalle. Novgorod oli jo aikaisin tärkeä kauppapaikka. Suomenlahdesta Nevajokea myöten Laatokkaan ja sieltä Olhova-jokea pitkin Ilma-järvelle kulki Hansakauppiasten laivat. Smolenskin ja Tschernigovin kaupungit olivat yhtä tärkeitä kuin Saksan kaupungit. Kiiovan markkinoille saapui kauppiaita eri maista. Siellä oli saksalaisia, venetsialaisia, genualaisia ja norrmanneja; sinne saapui niinikään tavaroineen turkkilaisia, arapialaisia ja juutalaisia kauppiaita. Venäjän kaupungit olivat kaupan välittäjänä Idän ja Lännen välillä. Volga-virtaa pitkin kulki vanha kauppatie, jota myöten Intian tavaroita kuljetettiin. Venäjälle tuli Kreikasta, Italiasta ja Saksasta käsityöläisiä, rakennusmestaria y.m. Kouluja perustettiin; ruhtinaat osottivat itse opinharrastusta. Sanalla sanoen, Venäjällä oli alkamassa samallainen sekä henkinen että aineellinen elämä kuin muuallakin Euroopassa. Mutta ennenkun se pääsi tarpeeksi juurtumaan ja vakaantumaan, niin se katkesi ja tukehtui.

Katoolisen kirkon suojassa kehittyi länsimaiden sivistys keskiajalla. Rooma oli sen pääpaikkana ja latinankieli sen välittäjä ja ylläpitäjä; kirkko se oli, joka liitti kansat yhteen. Venäjä ei omistanut Rooman paavin oppia, sillä Vladimir suuri 10:nen vuosisadan lopulla, luopuessaan pakanuudesta, valitsi kreikan-katoolisen uskon. Näihin aikoihin oli Rooman ja Konstantinoopelin patriarkat jo kauan olleet riitaisella kannalla ja pian molemmat kirkot näennäisestikin erosivat toisistaan (1054). Tämän johdosta Venäjä jo vieraantui länsimaista. Latinankieli, sivistyksen välikappale, oli siellä jotenkin tuntematon; Venäjän kirkossa tuli n.s. slavonian kieli käytäntöön, se kun lainattiin Tonavan slaavilaisilta kansoilta, jossa se jo aikaisemmin oli muodostunut. Länsimaiden tuoma sivistys jäi sen vuoksi Venäjälle vieraaksi; se ei tuntenut sen filosofiiaa, eikä taiteita; ristiretkien innostus ei ulottunut sinne, ritarisuuden herättämä kunniantunto ei tullut kansan tapoja ja katsantotapaa jalostamaan niinkuin Länsi-Euroopan kansoissa.

Vielä suuremmassa määrässä Venäjän vieraantumiseen länsimaista, vaikuttivat valtiolliset seikat.

Noin vuoden 1200 vaiheilla lähti eräs paimentolaiskansa Mongoolit asuinpaikoiltaan Itä-Siperiasta liikkeelle. Äärettömän suurissa joukoissa hurjien johtajiensa kanssa ne kulkivat hävittäen ja valloittaen Aasian maita, aina Kiinasta Välimereen asti. Kaukasus-vuorten yli, josta paljon raakalaiskansoja on Eurooppaan tullut, Mongoolitkin hyökkäsivät Venäjälle. Venäjän ruhtinaat koettivat kyllä vastusta tehdä, mutta heidät voitettiin v. 1227. Venäjä joutui nyt Mongoolien valtaan; ainoastaan Novgorodin valtio, johon kuului pohjoinen ja luoteinen osa, jäi vapaaksi. Keski-Eurooppaan tahtoivat samat rajut joukot tunkeutua, mutta Saksan kehittyneempi sotalaitos oli vastassa ja sille he eivät saattaneet vertoja vetää. Unkarin ja Puolan he hävittivät perin pohjin, mutta nämätkin maat pääsivät heidän vallastaan vapaaksi.

Venäjä oli Mongoolin vallan-alaisuudessa kolmatta vuosisataa, ja tämä aikakausi sen Euroopasta kokonaan vieroitti. Valtakunnan pääpaikka oli idässä, suurkhaani asui joko Kiinassa tai Keski-Aasiassa ja sinne päin Venäjänkin täytyi kääntyä. Myöhemmin, kun tuo suuri valtakunta oli jakaantunut, muodosti Venäjä eri osan, n.s. Kiptschakin khaanikunnan, jonka pääpaikka oli Volgan-suussa Sarai-nimisessä kaupungissa. Siellä asui "kultaisen hoordin" khaani itämaalaisen loiston ympäröimänä, sieltä he lähettivät veronkokoojiansa Venäjän ruhtinaskuntiin; sinne, saapuivat ruhtinaat kunnioitustaan ja uskollisuuttaan osottamaan; maahan lankeamalla täytyi heidän alamaisuuttaan näyttää khaanin edessä ollessaan. Viisaudella ja taidolla useat ruhtinaat osasivat maansa asioita valvoa; mutta myöskin halpamaisella imartelulla monet koettivat khaanin suosioon päästä, ja toiset katsoivat vaan omia etujaan ja panettelemalla toisia ruhtinaita hankkia itselleen hyötyä. Meidänkin historiassa tunnettu Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski kävi usein khaanin luona maansa asioita puolustamassa ja suurella älyllä ja viisaudella sai aina ne edukseen ajetuksi. Useat Moskovan ruhtinaat taas olivat kavalia ja älykkäitä miehiä, jotka khaanin välityksellä saivat herruuden muiden ruhtinasten yli. He hankkivat itselleen muun muassa veronkokoamis-oikeuden koko valtakunnassa; he sitoutuivat näet maksamaan khaaneille määrätyn summan ja saivat lähettää omia virkamiehiään niitä kokoomaan. Tämän johdosta Moskoovan ruhtinaita pidettiin jonkinlaisina herroina, muita korkeampina, ja 1328 tuli Moskoova pääkaupungiksi; sen ruhtinaat saivat suuriruhtinaan arvon.

Mongoolilaisten valta heikontui heikontumistaan; se hajaantui pienempiin osiin. Jo v. 1389 yritti Moskoovan suuriruhtinas Dmitri vapauttaa Venäjän: hän voittikin suuren kansansaduissa ylistetyn Kulikovan tappelun lähellä Donvirtaa, josta hän sai kunnianimekseen Donskoj. Mutta Mongoolilais-valta saa uutta voimaa hurjan Tamerlanin kautta, joka yhdisti jälleen koko Dschingiskhaanin valtakunnan. Sekään ei täyttä vuosisataa koossa pysynyt. Jo 1480 lakkaa Iivana III Vasiljinpoika vuotuista veroansa suorittamasta, eikä khaaneilla ole enää voimaa saada sitä pakottamalla otetuksi. V. 1550 vaiheilla valloitti Iivana IV Volgan ympärille jääneet Kasanin ja Astrakanin khaanikunnat. Mustanmeren rantamaille jäi vielä Krimin khaanikunta, viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta, ja aina Pietari Suuren alkuhallitukseen asti suorittivat Venäjän suuriruhtinaat vanhan alamaisuuden muistona sen khaanille vuosittain veron, joka kuitenkin lahjan nimellä mainittiin. Vasta viime vuosisadan lopulla yhdisti keisarinna Katharina II nämätkin maat Venäjän valtakuntaan.

Iivana III:nen hallitusaikaa saattaa pitää nykyisen Venäjän varsinaisena alkuna. Se Venäjä, joka ennen Mongoolien tuloa oli, oli ainoastaan hajanaisia toisistaan erillään olevia keskenään taistelevia ruhtinaskuntia. Mongoolien khaani liitti kaikki valtaansa; hän yhdisti eri osat ainakin entistä lähemmäksi. Ja sen vuoksi Venäjä sellaisena kun se lähtee Mongoolien vallasta on entistään kokonaisempi. Moskoovan suuriruhtinaat ovat jo ennen verojen vuokraoikeudellaan saavuttaneet jonkinlaisen herruuden muiden ruhtinasten yli, ja Iivana III sekä hänen lähimmät seuraajansa pakottavat heidän jättämään koko ruhtinaskuntansa, muuttamaan Moskoovaan; he saivat kyllä pitää knäsin (ruhtinas) nimen, mutta valta oli pois. He tulivat suuriruhtinaiden palvelijoiksi, niinkuin bojaarit eli korkeampi aatelistokin oli, ja luettiinkin niiden joukkoon kuuluvaksi.

II. Itämaalaiset olot ja tavat.

Venäjä oli valtiollisesti irtaantunut Mongoolilaisten ikeestä, mutta syvään se oli leimansa joutunut lyömään kaikkiin oloihin. Venäjän kansan sivistys oli ollut liian alhaisella kannalla; sillä ei sen vuoksi ollut niitäkään vastusvoimaa tätä itämaalaisuutta vastaan; se omisti sen ennen pitkää, ja pitkiä aikoja ja ponnistuksia tarvittiin ennenkun se pääsi siitä irtaantumaan. Sen hallitus oli itämaalainen, virkamiehistö, veroitus, oikeuslaitos, rangaistustavat, elämäntavat, puvut, sanalla sanoen koko elämä ja katsantotapa olivat sellaiset, kun Aasian kansoille ovat omituisia. Katselkaamme vähän lähemmin näitä oloja.

Moskoovan suuriruhtinas oli khaanien jälkeinen, joka oli perinyt heidän valtansa, sillä samalla tavalla hän hallitsi. Iivana IV otti tsaarin nimenkin, joka ennen oli khaaneille annettu. Valtakunta oli tsaarin yksityisomaisuutta; hän jakeli maita, tai otti pois mielensä mukaan: kaikki asukkaat, sekä ylhäiset että alhaiset, olivat hänen mielivallassaan; hänestä yksin riippui kaikkien asema ja onni, koko valtakunta oli vaan ikäänkuin hallitsijaa varten olemassa: hallitsijan ja omaa etuansa hänen virkamiehensä silmällä pitivätkin, eikä suinkaan kansan hyvää. Tsaarin asuntopaikka oli Kremlin linna Moskoovassa; siellä hän oli näkymättömissä; ainoastaan ylhäisemmät bojarit olivat hänen läheisyydessään; mutta kansa ei saanut häntä nähdä. Kun hän joskus lähti liikkeelle kirkkoon tai juhlatilaisuuksiin, kulki hän eri katuja, joihin ei muita silloin päästetty, tai oli verhot estämässä näkemistä. Kirkossa oli hänen paikkansa verhottu. Tsaari oli kansan käsityksessä jonkinlainen puolijumala ja hänen käskyjänsä vastaan rikkominen, olivatpa ne millaisia hyvänsä, pidettiin jotenkin yhtä törkeänä syntinä kuin Jumalan käskyjä vastaan. Kremlin edustalla täytyi kaikkien paljastaa päänsä, ja ne jotka hänen luoksensa pääsivät, lankesivat itämaiseen tapaan maahan hänen eteensä. Toimettomuudessa ja tietämättä maansa tarpeista sekä alamaistensa tilasta välittämättä tsaarit elelivät hovissaan. Oppi, minkä he kasvatuksessaan saivat, oli melkein yksinomaan uskonnollista laatua; mutta käytännölliseen hallitustoimeen ei heitä valmistettu. Loistoa ja komeutta oli tsaaria ympäröimässä. Suuri joukko bojareja oli joka päivä palatsissa kunnioitustaan osottamassa, niinkuin Ranskan aateli Ludvig XIV:lle. Suurinta komeutta osotettiin kuitenkin muukalaisille lähettiläille, jotka tsaarin luo tulivat; tahdottiin näet loistoa näyttää ja sen kautta arvoa ulkomaalaisten silmissä korottaa.

Kun tieto oli tullut Moskoovaan, että jonkun vieraan ruhtinaan lähettiläitä oli tulossa, lähetti tsaari palvelijoitaan jo rajalle niitä ottamaan vastaan. Heidän seurassaan kulkivat he sitten varakkaampien maakuntien läpi Moskoovaan, jossa he saivat eri palatsin asuttavakseen. Tsaarin hovista heitä ylellisesti kestittiin. Tämä kaikki oli kohteliaisuutta, mutta samassa varovaisuutta: tahdottiin näet estää ulkomaalaisia pääsemästä kansan yhteyteen, ettei muka valtion salaisuuksia sen kautta tulisi ilmi. Kun tsaari laski heidät puheilleen oli hovissa äärettömän paljon bojareja loistavissa puvuissa; tsaari oli itse palatsin perimmäisissä huoneissa. Tsaari tiedusteli lähettiläiltä heidän maansa asioista yleensä ja erittäin sitä, minkä johdosta he olivat sinne tulleet. Tämän jälkeen kutsuttiin heidät tavallisesti hoviin päivällisille, joissa oli ruokia 60:kin lajia sekä viinejä kaikellaisia; hopeisissa astioissa ruuat kannettiin ja hopeisia maljoja käytettiin. Kun lähettiläät olivat suorittaneet tehtävänsä ja saaneet tsaarilta luvan lähteä, saatettiin heidät jälleen rajalle asti. Usein saivat lähettiläät kuitenkin kärsiä sangen paljon tsaarien oikullisesta mielivallasta. Heidät pantiin vankeuteen ja pidettiin väliin pitkiä aikoja. Paljon sai kärsiä esim. Viipurin piispa Paavali Juusten ja hänen kanssaan ollut lähetystö, jonka Juhana III v. 1569 oli Moskoovaan lähettänyt. Iivana Julma antoi jo matkalla heitä huonosti kohdella; kurjassa tilassa he saapuivat Moskoovaan, ja siellä heidät heitettiin vankeuteen ja vasta pitkän ajan perästä laskettiin palaamaan.

Tässä kohden tulee näkyviin tsaarien luonne, sivistyskanta ja katsantotapa. He olivat itämaalaisten despoottien kaltaisia hallitustavassaan; oikullisuus, tunnottomuus, mielivalta ja kavaluus oli Rurikin suvun viimeisten jäsenten tunnusmerkkinä. Iivana III Vasiljevitsch oli viekas ja julma luonteeltaan, mutta samassa pelkuri. Hän kavalasti vaikka älyllä juonitteli khaanin kanssa, mutta kun tämä sotajoukolla oli Moskoovaa vastaan tulossa, niin hän ei rohjennut ryhtyä vastustamaan, vaan keräsi aarteensa ja lähetti ne turvallisempaan paikkaan, tuumien itse hädän tullessa lähteä myöskin. Hänen pojanpoikansa Iivana IV on julman nimen saanut, ja hänessä ilmestyy mielivaltaisen hallitsijan kaikki ominaisuudet, vaikka samassa älyä ja tarkkanäköisyyttä. Hän oli vallanhimoinen, julma, ylpeä ja kavala. Jo 13-vuotiaana antoi hän jahtikoiriensa repiä pirstoiksi mahtavan bojarin Andrej Schinskin, joka hänen alaikäisyytensä aikana oli hallitusta hoitanut; itse hän valtaistuimelta tätä katseli. Valtakunnan etevimpiä miehiä, etevimpien sukujen jäseniä, uskollisia palvelijoita mestattiin; ensin heitä kidutettiin kaikella tavalla joko piikkihuoneissa, piiskaamisella tai muulla tavalla. Mutta hänen hurjuutensa koski yksityisiä ulommaksi. Hän hävitti kyliä ja kaupunkeja ja vihdoin hän jakoi valtakuntansa kahteen osaan; toiseen kuului puoli Moskoovasta ja paljon seutuja muualtakin. Siitä karkoitettiin kaikki asukkaat; maa ja asunnot annettiin tsaarin palvelijoille ja uskotuille. Tästä n.s. "Opritschinasta" hän kokosi sotajoukkonsa ja vei sen hävittämään ja ryöstämään toista suurempaa osaa valtakunnasta. Siinä raivattiin kuin vihollisen maassa. Kaikki mitä eteen sattui, huoneet, eläimet, vaimot ja lapset joutuivat saman hurjuuden uhriksi; yksin kasvava viljakin pellolla poltettiin. Julmuuttaan ja kovuuttaan alamaisiaan kohten hän koetti sovittaa uskonnollisilla tempuillaan. Hän kulki kirkosta toiseen, notkisti polvensa pyhien jäännöksien edessä, kuunteli messuja, siten hankkiakseen rauhaa omalletunnolleen.

Iivanan pojan kuoltua loppuu vanha Rurikin suku v. 1598. Levottomia aikoja syntyy sen johdosta; on useita valtaan pyrkijöitä, muutamia väärällä nimelläkin, Puolan ja Ruotsin kuninkaat koettavat myöskin päästä Moskovassa vallitsemaan. Ruotsalainen ja suomalainen sotajoukko on kuuluisan päällikön Jaakko de la Gardien johdossa Moskovassa asti. Koko valtiolle näyttää perikato uhkaavan, mutta v. 1613 Moskoovassa valitaan eräs nuori bojari Mikael Peodorovitsch Romanov tsaariksi, ja hänen jälkeisissään valta meni perintönä. Näistä tsaareista ei kerrota tuollaisia mielivaltaisia tekoja kuin Iivana Julmasta, vaan ne hallitsivat kohtuudella ja lempeydellä kansaansa.

Tsaari oli siis itsevaltias; mutta hänen rinnallaan oli kuitenkin n.s. bojarineuvosto eli duma, johon kuului valtakunnan korkeimpia miehiä, jotka tsaari oli nimittänyt. Tämän kanssa hän neuvotteli sodasta, virkamiesten nimityksistä y.m.; mutta hänen oma tahtonsa se kuitenkin oli, joka asiat ratkaisi. Olipa joskus tsaareilla tapana kutsua suurempikin kokous eri säädyistä; mutta mitäkään määrättyä sääntöä ei tavata, eikä niistä saattanut kansan eduskuntaa muodostua Länsi-Euroopan tapaan. Maan varsinainen hallinto oli virastoilla "prikaasseilla", joita oli yhteensä 36. Erilaiset hallintoasiat olivat alkuansa jaetut eri prikaaseille; mutta kun ruhtinaskuntia yhdistettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, lisättiin niiden lukumäärä ja yksi prikaasi sai siten kaikki saman ruhtinaskunnan asiat hoitoonsa. Maakuntiin taas määrättiin voivoodeja, joiden haltuun jätettiin kaikki asiat; ne olivat tuomaria, veronkokoojia, lainvalvojia, melkein rajattomia hallitsijoita; prikaasien valvonnan alle ne kuitenkin kuuluivat. Kaupunkeihin ja muihin kuntiin nimitti voivoodi alemmat virkamiehet, alavoivoodit tai starostit. Virkamiehillä oli apunaan suuri joukko kirjuria eli djakeja, jotka muodostivat melkein oman kansanluokan, kirjoitustaitoa kun ei muilla ollut, joitakuita munkkia lukuunottamatta. Ainoastaan tsaarin etuja valvomassa sekä omaa hyötyänsä varten virkamiehet olivat. Kansa niitä kammolla katseli eikä se suinkaan luottamuksella heidän puoleensa koskaan kääntynyt. Ne kiskoivat veroissa, minkä irti saivat; heidän mielivaltaansa ei mikään ehkäissyt. Mutta virkamiehet eivät valtiolta saaneetkaan palkkaa ja ainoastaan muutamiksi vuosiksi voivoodit maakuntiin määrättiin, jonka tähden he niin paljon kuin suinkin koettivat omaksi hyödykseen toimia, ottaen liikoja veroja, antaen oikeutta lahjoilla j.n.e. Useinpa alemmat virkamiehet jakoivat anastamansa saaliin korkeimpien kanssa saadakseen olla syytettäissä rauhassa. Mongoolilaisvallan aikana virkamiehistö sellaiseksi oli muuttunut.

Kaikki virkamiehet sekä ylhäiset että alhaiset määrättiin aateliston joukosta. Aateli taas jaettiin useampiin eri arvoluokkiin omien ja esi-isiensä ansioiden mukaan; bojarit, joihin entiset ruhtinaatkin luettiin, muodostivat korkeimman luokan; mutta esi-isien toimet antoivat jälkeläisille erilaisen aseman. Oli olemassa n.s. "astekirjoja" (Rosräd), joihin oli merkitty eri sukujen ansiot. Ja sen mukaan he saivat virkoja. Sen mukaan he saivat paikkansa neuvostossa joko lähempänä tai kauempana tsaarista; sen mukaan hovin virat jaettiin; sotajoukossa päällikkyys annettiin j.n.e. Luonnollista on, ettei tällainen tapa ollut eduksi, sillä usein saatiin kokonaan kykenemättömiä miehiä toimeensa. Sen lisäksi oli alituisesti kilpailua ja kinastusta bojarein kesken sukunsa ansioluettelojen tärkeydestä; toinen, joka arveli omia ansioitaan suuremmaksi, ei tahtonut sellaisen alle alistua joka hänen mielestään oli halpa-arvoisempi. Sen vuoksi tsaari Feodor v. 1682 käski hävittää kaikki rosräd-kirjat ja niihin perustuvaa ansiota ei enää otettu lukuun.

Bojarein jälkeen olivat dvoränit eli hovimiehet, niitäkin oli eriarvoisia virkansa mukaan; ja vihdoin "bojareinlapset", jotka muodostivat köyhimmän osan aatelistosta eli tsaarin palvelijaluokista. Sotajoukkoon heitä tavallisesti kutsuttiin.

Aatelisto oli tsaarin palvelijajoukko ja korvaukseksi antoi hän sille maatiluksia eli lääniä; mahtavat bojarit saivat sangen suuria aloja, sellaisia, joissa asui 15 à 17,000 talonpoikaisperhettä, sillä näiden mukaan maatilan arvo luettiin, ne kun siihen kuuluivat maaorjuuteen sidottuina; toiset saivat vähemmin, ja bojarein lapsilla oli usein ainoastaan 2 tai 3 talonpoikaisperhettä maa-alallaan.

Vielä ulommaksi valtakunnan hallintoa ulottui tsaarin mielivalta. Hän käytti omaksi edukseen kauppaa, ja sitä varten hänellä oli suuri joukko virkamiehiä, korkeampia ja alempia. Tsaari oli näet valtakunnassa kaupanvälittäjä. Kun ulkomaalainen kauppias toi tavaroita Venäjälle, ei hän saanut niitä muille myydä kuin tsaarille, jos tämä tahtoi ostaa. Tsaarilla oli yksinomainen oikeus viinan, olven ja siman valmistamiseen ja kaupitsemiseen; hänen kauttaan kulki myöskin suurin osa vientitavaroista; hän antoi näet virkamiestensä ostaa pitkin valtakuntaa turkiksia, hevosia, liinavaatetta, kaloja j.n.e., jotka sitten vietiin Arkangeliin, joka oli Venäjän ainoa satamakaupunki. Sieltä Englantilaiset ja Hollantilaiset kuljettivat ne kotimaahansa, sillä laivoja ei Venäjällä vielä ollut, joten koko ulkomaan kauppa oli vasta mainittujen kansojen hallussa. Tsaarin myyjät kaupitsivat usein pienissä erin lihaa, hedelmiä ja muita ruokatavaroita, ja elleivät tahtoneet kaupaksi mennä, kiellettiin muita kaupustelijoita myymästä niin kauaksi kuin tsaarin tavaroita vielä oli myymättä. Tsaarin etu teki sentähden kauppiasten olon ja varttumisen mahdottomaksi. Vähän niitä olikin ja kaupungit olivat vähäpätöisiä, suurempien maakylien kaltaisia, ja kaikki asukkaat jotenkin samassa köyhyydessä kuin maalaisväestökin. Yksin Novgorodkin, joka 13:llä ja 14:llä. vuosisadalla oli tärkeä kauppakaupunki, rupesi kuihtumaan sen jälkeen kun se yhdistettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan. Moskoova oli ainoa kaupunki, joka oli rikas ja suuri; sen väkiluvun sanotaan 17:llä vuosisadalla olleen 700,000, jossa kenties on liikaa.

Jos lopuksi luomme silmäyksen varsinaiseen kansaan eli maalaisväestöön, näemme senkin aseman olleen huonolla kannalla. Valtakunnan etelä-osissa ainoastaan oli vapaita maanomistajia ja sielläkin sangen vähän. Maa oli yleensä joko aatelin hallussa tai kirkon, luostarien ja kruunun omaisuutena. Talonpojat näillä tiloilla olivat ammoisista ajoista asti olleet vuokramiehiä, jotka maanomistajille suorittivat suuren osan tuloistaan. Mutta heillä oli 17:nen vuosisadan loppuun asti vapaus muuttaa tilukselta toiselle määräaikana syksyllä kunakin vuonna. Tsaari Boris Godunov kielsi tämän ja sen jälkeen ne seurasivat maan mukana eli tulivat maaorjiksi, jollaisessa asemassa talonpojat useissa muissakin Euroopan maissa jo keskiajalta asti olivat olleet. Tästä alkaen ne olivat kokonaan herrojensa mielivallassa; herra sai määrätä verot mielin määrin, vaatia päivätöitä kartanoon, joita useinkin tehtiin kuusi päivää viikossa, joten sunnuntai vaan jäi oman maan viljelemiseen. Herralla oli myöskin sangen laaja tuomio-oikeus: hän saattoi tuomita hänelle ruumiillista rangaistusta, heittää vankeuteen j.n.e., ainoastaan kuolemaan tuomitseminen ei ollut hänen vallassaan. Sanalla sanoen isäntänsä hyvästä tahdosta talonpoika oli kokonaan riippuvainen. Suopea isäntä saattoi vaatia vähemmän päivätöitä, olla muutenkin kohtuullisempi vaatimuksissaan; hänellä oli oikeus antaa vapauskin alustalaiselleen. Mutta tylyn isännän vallassa oli päinvastoin.

Paitsi näitä maahan kiinnitettyjä talonpoikia oli huoneorjia (cholopi). Ne olivat herransa yksityistä omaisuutta niinkuin muukin tavara; niitä ostettiin ja myytiin mielivaltaisesti. Kotona nämät toimittivat palvelijoina kotiaskareet. Vähitellen muuttui maaorjienkin asema samantapaiseksi, vaikka se alkuansa oli toisellainen ollut.

Ainoa valta, jolla tsaarin rinnalla oli jonkun verran itsenäisyyttä, oli kirkon. Alkuansa kuului Venäjän kirkko, kuten jo olemme maininneet, Konstantinoopelin patriarkan ylijohtoon; mutta v. 1589 erotti Iivana julma sen ja asetti Moskoovaan erityisen patriarkan Venäjän kirkon korkeimmaksi päämieheksi. Useat näistä ovat sangen mahtavia miehiä ja osottavat suurta vaikutusta valtiollisellakin alalla, vaikka he eivät milloinkaan saavuttaneetkaan sellaista asemaa, kuin länsimaissa Rooman paavilla oli. Niinpä patriarkka Hermogenes vaikutuksellaan ja johdollaan saa Puolalaiset karkotetuksi v. 1611, kun he jo ovat oman prinssinsä valituttaneet tsaariksi; patriarkka Filaretin poika on Mikael Romanov ja hän se oikeastaan johtaa hallitusta ensimmäisen Romanovin aikana. Patriarkan alapuolella oli metropoliittoja eli arkkipiispoja, piispoja eri osissa valtakuntaa sekä muita pappeja käytännöllisessä viroissa. Mutta näiden lisäksi oli kirkossa suuri joukko luostareja sekä miehiä että naisia varten. Niinkuin länsimainen katoolinen kirkko oli aikojen kuluessa saanut suuria rikkauksia, niin Venäjänkin kirkolla oli hallussaan paitsi äärettömiä summia irtainta kalleutta, maatiluksia ja maaorjia lähes seitsemäs osa koko valtakunnassa. Rikkaudet tekivät sen vielä mahtavammaksi.

Elämä ja olot olivat Venäjällä jotenkin yksinkertaisella kannalla aina Pietari suuren aikoihin asti. Komeutta ja loistoa ei paljon nähty muualla kuin tsaarin hovissa, josta jo kerroimme; patriarkka ja piispat elivät myöskin kuten länsimaillakin ruhtinaallisella tavalla. Bojarit taas olivat pakotettuna komeasti esiintymään tsaarin hovissa ollessaan; ja maaseutujen virkamiehinä he myöskin koettivat Moskoovan elämää jäljitellä, mutta tiluksillaan ollessaan ei sellaista ollut huomattavissa, ei bojareilla, vielä vähemmin muissa yhteiskuntaluokissa. Bojarin asunto maaseuduilla oli yksinkertainen; siinä oli tavallisesti kaksi hirsistä rakennettua huonetta, joskus vaan yksi, ja keittiö; toisella puolen kartanoa oli palvelijoiden asunto ja aitat. Kaikki tarvekalut ja vaatteet valmistettiin kotona, talonpojat olivat palvelijoina. Metsästys oli tavallisin huvitus; nautintoaineet olivat paloviina, sima, kvaasi ja tee, samat kuin talonpojallakin. Harvoin hän lähti talostaan; pitkät matkat oli erottamassa muista; teitä ei ollut, joten ainoastaan talvella monin paikoin saatettiin matkustella.

Talonpojan asunto oli kurjannäköinen savesta ja oljista kokoonkyhätty hökkeli, harvoin hirsistä tehty; siinä hän asui perheineen ja elikoineen samassa huoneessa. Siivottomuus oli yleinen, kaikki vieraat matkustajat kammolla siitä mainitsevat. Juoppous oli yleinen pahe, joka Venäjällä tavattiin; kevytmielisyydestä ja haureellisesta elämästä niitä niinikään syytetään. — Tavat ja vaatetus olivat itämaalaisia. Perheen isä oli itsevaltias vaimonsa ja lastensa yli. Miehillä oli pitkä parta, sillä syntinä pidettiin sen poisottamista; se oli muka Jumalan kuvan häpäisemistä, koska Jumala oli ihmisen kuvakseen luonut. Päässä oli itämaalaisen turbanin kaltainen lakki; pitkä leveähihainen viitta oli yllä; se oli myöskin itämailta lainattu.

Naisen asema oli huono. Korkeimpien säätyjen naiset eivät saaneet julkisuudessa näyttäytyä; ikäänkuin vangittuna omassa asunnossaan "teremissä" he päivänsä viettivät; ainoastaan munkkeja, palvelijoita ja ihmeiden tekijöitä oli heidän seuranaan. Alemman säätyläisluokan nainen ei ollut näin jyrkästi erotettu. Vaimo oli miehensä orja. Miehelään vietäessä ei naisen mieltä kysytty; vanhemmat hänen luovuttivat kenelle he tahtoivat. Avioliitoissa käytettiin tavallisesti jotakuta välittäjää, joka tiedusteli naisen varallisuutta, ulkomuotoa y.m. suhteita. Näistä hän ilmoitti sulhaselle. Usein hän kuitenkin petti; hän kun kertoi että asianomainen morsiameksi aijottu oli kaunis, vaikkapa hän oli hyvinkin ruma, kehui terveeksi, vaikka hän olikin sairas j.n.e. Hääiltana vasta sulhanen näki ensi kerran morsiamensa ja silloin hän tapasi useinkin varsin toisellaisen aviopuolison kuin hän mielessään oli kuvitellut. Onnettomat avioliitot seurasivat tästä salaperäisyydestä. Tsaarilla oli etuoikeuksia tässäkin kohden; hän sai näet valita itse kauniimman ja miellyttävämmän maan tyttäristä itselleen puolisoksi. Määrätyksi päiväksi kutsuttiin tsaarin hoviin ylhäiseen säätyluokkaan kuuluvat naimaikäiset naiset; näistä tsaari korotti puolisokseen sen joka häntä paraiten miellytti. Kun esim. Iivana III tahtoi hankkia pojalleen Vasiljille puolison, kerättiin 1,500 kaunista tyttöä koko valtakunnasta, joista hän valitsi yhden. Luonnollista on, että kaikki ylhäiset suvut koettivat päästä tsaarin sukulaiseksi, heidän oma arvonsa ja vaikutuksensa sen kautta kohosi.

III. Venäjän hallitsijat harrastavat länsimaiden sivistystä.

Itämaalaiseksi kansaksi olivat Venäläiset muuttuneet oloissansa ja tavoissansa. Kansaan ne olivat kokonaan juurtuneet; se oli niissä kasvanut ja sen katsantotapa niiden mukaan muodostunut. Papisto myöskin pysyi jäykästi kiinni vanhoissa oloissa. Kaikkea vierasta katsottiin karsain silmin, pidettiinpä sitä uskonnon häpäisemisenäkin. Muukalainen oli Venäjällä aina epäluulonalainen; syntinä pidettiin, jos joku Venäläinen lähti ulkomaille. Venäläisissä ilmaantui samanlainen ylpeys ja itseensä tyytyväisyys, kuin vielä tätä nykyä on Kiinalaisten tunnusmerkkinä.

Mutta Venäjän olojen oli muuttuminen; sen oli pyrkiminen länsimaiden yhteyteen ja omistaminen niiden kehittyneempi sivistys, jos se tahtoi päästä sulkeutuneesta asemastaan Euroopan muiden kansojen rinnalla. Venäjä oli jäänyt kuusi vuosisataa jäljelle sivistyksessä; se oli jo sen vuoksi vaikea tasotettava. Kansan vastahakoisuus oli luonnollisesti suurena haittana. Myöskin Venäjän naapurit ja muutkin lännen kansat koettivat estää sivistyksen tunkeumista Venäjälle. Aavistettiin jo sitä suuruutta, johon Venäjä saattaisi kohota, jos sen suuria apulähteitä, sen varallisuutta ja kansan paljoutta, oikein osattaisiin käyttää. Niinpä uskonnon sodissa julmuudestaan kuuluisa Espanjan kuninkaan Filip II:sen sotapäällikkö Alban herttua esitti Frankfurtin valtiopäivillä 1571, että kiellettäisiin Iivana IV:lle aseita viemästä. Puolan kuningas Sigismund moittii useassa kirjoituksessa Englannin kuningatarta Elisabethia siitä, että hän salli Englannista sotatarpeita vietävän Venäjälle. Lybeckiläiset vangitsivat erään Iivana IV:nen asiamiehen Schlitten seurueineen, joka oli hänelle värväämässä taitavia miehiä eri aloilla.

Vielä päälliseksi oli Venäjän silloinen maantieteellinen asema sangen epäedullinen yhdysliikkeen saavuttamiseksi Länsi-Euroopan kanssa; se oli näet joka puolelta paitsi pohjoisessa suljettu meren yhteydestä. Vienanmeren rannalla vaan oli Arkangelin kaupunki "ainoa akkuna, josta länsimaat saattoivat valon säteitänsä Venäjän sisäosiin levittää". Englantilaiset olivat sinne purjehdusmatkoillaan saapuneet ja v:sta 1554 oli kauppasopimus heidän kanssaan olemassa. Arkangelissa oli heidän kauppakonttoorinsa ja sen satamaan ulkomaiset tavarat tulivat; suuren osan vuodesta jäätää pakkanen senkin. Muualla olivat rantamaat muiden kansojen hallussa. Mustasta Merestä erotti Venäjän Krimin khaanikunta, viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta. Koko nykyinen Länsi-Venäjä kuului Puolan valtakuntaan, joka oli silloin Venäjätä paljon mahtavampi. Itämeren rannoilla taas oli 16:nen vuosisadan puoliväliin asti saksalainen Kalparitarikunta ja sen jälkeen kun se oli hävinnyt, joutuivat nämät maat Ruotsin ja Puolan välillä jaetuksi. Inkerinmaa oli Venäjän omana v:teen 1617, mutta silloin Kustaa II Adolf sai sen Stolbovan rauhassa Ruotsin maihin liitetyksi ja sen kautta Venäjän kokonaan Itämeren yhteydestä suljetuksi.

Näistä monista vastuksista huolimatta rupeavat Moskoovan suuriruhtinaat pyrkimään länsimaiden yhteyteen, niin pian kun Mongoolilaisvalta on hävinnyt. Iivana III:nen ajoista sellaista harrastusta on huomattavissa. Hän jo taisteli Ruotsia vastaan; samoin Iivana julma ja seuraavatkin tsaarit. Itämeren rantamaita he tavottavat, mutta kauan aikaa suotta. Heidän sotajoukkonsa ovat kyllä sangen suuret, mutta harjaantumattomat; päälliköillä ei ole taitoa ja aseet eivät ole sen arvoisia kuin vihollisilla, — siinä syy häviöön. Mutta näissä sodissa he oppivat tuntemaan oman huonommuutensa sekä sen edun, minkä sivistys tuo mukanansa. Sen vuoksi, ruhtinaat rupeavat sivistystä suosimaan. Se oli etupäässä sivistyksen käytännöllistä puolta, jota he harrastivat. Iivana III:nen aikana tuli Venäjälle paljon kreikkalaisia ja italialaisia miehiä, joita käytettiin valtion toimissa. Kun Novgorod v. 1478 valloitettiin ja liitettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, pakotti Iivana III 49 hansakauppiasta sekä varakkaimpia porvareja muuttamaan Moskoovaan. He asettuivat asumaan eri kaupunginosaan, jota nimitettiin "saksalaiseksi slobodaksi". Tämä paikka tuli koko länsimaisuuden keskustaksi; siellä Pietari I:kin oppi ensin Euroopan oloja tuntemaan. Iivana IV, tuo julma tyranni, osotti paljon harrastusta länsi-eurooppalaisuudelle. Hän ivasi joskus Venäläisten raakuutta ja tietämättömyyttä ja ilmaisi halveksimistaan muukalaisillekin, jotka hänen hovissaan olivat. Hän kutsui Venäjälle lääkäriä, apteekaria, rakennusmestaria, insinöörejä, aseseppiä, paperinvalmistajia, lainoppineita j.n.e., joiden piti tuoda mukanaan "hyviä tapoja". Hän perusti ensimmäisen kirjapainon, joka kuitenkin pian pappien toimesta poltettiin. Boris Godunov lähetti nuoria Venäläisiä ulkomaille oppimaan, joista useat sinne jäivät, koska eivät enää tahtoneet kotimaansa huonoihin oloihin palata. Mikael Romanov järjesti sotajoukon parempaan tapaan; eräs hollantilainen Vinius perusti Tulan kaupunkiin kanuunavalimon, Mikaelin poika Aleksei kutsui saksalaisen näyttelijäjoukon Moskoovaan. Pietarin sisarpuolen Sofian hallitessa koetti ruhtinas Galitsin, joka oli hienosti sivistynyt mies, edistää länsimaiden sivistystä.

Hallitsijoiden ja muutamien ylhäisten sukujen suosimisella ulkomaalaisuus Venäjälle rupesi vähitellen leviämään. Puolasta tuli etupäässä vaatetustapa, jota aljettiin hovissa käyttää; seurustelutavoissa näkyi myöskin Puolalaisten hienoutta; puolalaisuus näkyi ylipäänsä ulkonaisessa elämässä. Mutta varsinainen uusi työ, aineellinen puoli oli Saksasta kotosin, sieltä käsityöläiset, insinöörit, upsierit ja oppineet miehet tulivat. Kansassa ja papeissa oli tyytymättömyys uutuuden johdosta sangen suuri. Sen vuoksi oli tsaari Aleksei pakotettu antamaan määräyksen, jossa kaikkia alamaisia ankarasti varotetaan jäljittelemästä ulkomaalaisia muoteja päähineissä ja vaatteissa; tottelemattomia uhataan virkojen menettämisellä sekä pannalla ja kirouksella.

Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuna Venäjän olot 18:nen vuosisadan lopulla. Se oli merestä suljettu joka taholta paitsi pohjoisessa, ja mahtavat naapurit joka taholla; kansa oli kokonaan itämaalainen oloissaan ja tavoissaan sekä vihasi kaikkia vierasta; hallitsijat olivat kyllä koettaneet muodostaa oloja sivistysmaiden tapaan; mutta ainoastaan hajanaisesti se oli tapahtunut. Pietari I tämän muutoksen pani toimeen; hänen vaikutuksestaan Venäjä liittyy länsimaihin ja muodostuu Euroopan valtioksi. Pietari I:sen hallituskausi on tärkeimpiä Venäjän kehityksessä; siinä on taistelua itämaalaisuuden ja eurooppalaisuuden välillä. Tässä taistelussa on Pietari keskustana. Seuraavassa kerromme tapausten kulkua.

IV. Pietarin lapsuuden aika.

Tsaari Aleksei, toinen hallitsija kuuluisasta Romanovin suvusta, oli kaksi kertaa naimisissa; ensimmäisestä aviosta syntyi kolme poikaa, Aleksei, joka kuoli vielä isänsä eläissä, Feodor ja Iivana sekä kuusi tytärtä, joista kuuluisin oli Sofia; toisesta taas yksi poika, Pietari sekä kaksi tytärtä. Viimemainittujen äiti, nimeltään Natalja Kirillovna Naryschkin, kuului Venäjän etevimpiin sukuihin. Jo ennen avioliittoaan oli Aleksei mieltynyt häneen, jonka vuoksi tuo tavanmukainen valintatilaisuus, josta edellä olemme maininneet, toimitettiin vaan muodon vuoksi. V. 1672 Toukokuun 30 p:nä syntyi Pietari Moskoovassa.

Ensimmäiset ikävuotensa oleskeli Pietari äitinsä kanssa Moskoovassa tsaarien asunnossa Kremlissä. Mutta jo neljän vanhana oli hänen äitinensä sieltä siirtyminen. V. 1676 kuoli näet Aleksei, ja vanhin poika Feodor pääsi hallitukseen. Hän ei taas suosinut Aleksein toista puolisoa ja hänen sukulaisiaan, jotenka ne menettivät asemansa ja vaikutuksensa hovissa. Jo aina siitä asti, jolloin Aleksei oli mennyt toisiin naimisiin, oli ankara kilpailu, kiista ja kateus vallinnut Miloslavskien suvun (siihen kuului Aleksein ensimmäinen puoliso) ja Naryschkinien välillä. Edelliset pääsivät Aleksein kuoltua voitolle ja jälkimmäiset itse sekä heidän auttajansa ja suosijansa karkoitettiin sieltä.

Natalja Kirillovna asettui nuoren poikansa kanssa kolmen penikulman päässä Moskoovasta olevaan Preobrashensk-nimiseen maakartanoon, jonka Aleksei oli rakennuttanut. Tämä muutto oli Pietarin kehitykselle sangen tärkeä. Täällä hän tuli viettämään lapsuutensa ajan kokonaan toisellaisissa oloissa, kuin Venäjän prinssit muuten. Melkein suljettuna olivat he palatsien sisällä, jäykät itämaalaiset hovitavat kangistuttavat alusta aikain heidän olentonsa. Opetus, joka heille annettiin, oli pääasiallisesti uskonnollista laatua; käytännöllinen puoli oli sivuseikkana. Sellaisen kasvatuksen oli Pietarin velipuoli Feodorkin saanut. Toisin oli Pietarin laita Preobrashenskissa. Hän sai vapaasti liikkua ja leikkiä ikäistensä kanssa. Hän näki maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Ja sen vuoksi hänen huomionsa kääntyi yksinomaan käytännölliselle alalle. Opettajana oli eräs kansliian kirjuri Sotov, joka valmisteli hänelle kuvakirjoja. Mutta tietopuolinen oppi jäi hyvin vaillinaiseksi. Vasta nuorukaisen iässä oppi Pietari esimerkiksi laskuopin alkeet. Hänen virheellinen kirjoituksensa osottaa myöskin, että alkuopetus oli hyvin puutteellista. Itsekin hän sen myöhemmin tunnusti.

Mutta toisella alalla hän oppi paljon enemmän. Leikkikaluina oli hänellä jänteitä, jousia, miekkoja ja kanuunia. Niinikään oli hänellä esineitä monen eri ammatin alalta; hänellä oli muurarin tarvekaluja, kirjanpainajan ja kirjansitojan ammattiin kuuluvia; hänellä oli varvi- ja höyläpenkkiä. Hänen käytännöllinen taipumuksensa sai näistä tyydytystä. Jo v. 1697 sanoo eräs saksalainen ruhtinatar kummastuksissaan, että Pietari ymmärsi neljäätoista eri ammattia. Ja v. 1698 lausuu eräs englantilainen piispa moittien, että hänen kasvatuksensa oli ollut liian yksipuolista laatua; hän oli liiaksi kiintynyt käytännöllisiin toimiin. Tätä samaa reaalista harrastusta hän osotti kaiken ikänsä.

Pian joutui Pietari tapausten pyörteeseen ja niihin keskustaksi. V. 1682 kuoli Feodor ja nyt tuli kysymys kruununperijästä. Lähinnä oli Iivana, mutta hän oli heikko ruumiiltaan, melkein tylsämielinen, puoliksi sokea ja siis kykenemätön hallitsemaan. Varmaa perintölakia ei ollut Venäjällä. Hovissa olivat nuo kaksi jo ennen mainittua puoluetta vastakkain; toiset suosivat Iivanaa, toiset taas Pietaria, vaikka hän vasta olikin ainoastaan 10-vuotias. Kiihko ja pelko oli niin suuri, että Pietarin puoltajat kulkivat hovissa panssari vaatteiden alla, henkensä kun luulivat olevan vaarassa.

Oli ennen tapahtunut, että kirkon päämies eli patriarkka esiintyi johtavana ja toimivana henkilönä silloin kun valtaistuin oli joutunut ilman hallitsijaa; patriarkka oli näet tärkein mies valtakunnassa tsaarin jälkeen. Niinpä nytkin patriarkka Joakim ryhtyi toimiin vallanperimyksen johdosta. Hän saapui Kremlin linnaan, jossa oli sattumalta useita ylhäisiä henkilöitä ja virkamiehiä. Näille hän kauniissa puheessa esitti asian ja kysyi, kuka hallitsemaan ryhtyisi. Lyhyen keskustelun jälkeen suostuttiin yksimielisesti kutsumaan Pietari; Iivana jäi kokonaan syrjään. Sen jälkeen esitti patriarkka saman kysymyksen linnan ulkopuolelle kokoontuneelle väkijoukolle. Pietarin nimi kaikui sieltäkin vastaukseksi: ainoastaan yksi ääni kohosi Iivanan eduksi.

V. Pietarin sisarpuoli Sofia riistää hallituksen.

Pietari, vaikka oli vasta 10-vuotias, oli siis melkein yksimielisesti tehty hallitsijaksi. Mutta pian alkoivat ikävät ajat. Miloslavskien suku oli menettänyt asemansa ja vaikutuksensa; he tahtoivat kostoa Pietarin suosijoille, ja sen he tekivätkin julmimmalla tavalla.

Iivana, joka olisi ollut lähinnä ajamaan äitinsä sukulaisten asemaa, ei siihen pystynyt, vähämielinen kun oli; mutta hänen Sofia-sisarensa ryhtyi koston työtä ja samassa omaa asiaansa ajamaan. Sofia oli toimekas, rohkea ja lujatahtoinen nainen, mutta ennen kaikkea oli hän kunnian- ja vallanhimoinen; eräs ulkomaalainen sanoo, että hän oli "hallitsemisen himosta sairas". Hän oli jo siinäkin osottanut rohkeutta, että hän luopui tuosta yksinäisestä, toimettomasta asemasta, jossa Venäjän naiset itämaalaiseen tapaan olivat. Hän ei tyytynyt olemaan asunnossaan luostarin asukasten tavoin eikä elämään maailmasta mitään tietämättä. Kadulla ajaessaan ei hän kulkenut peitetyissä vaunuissa niinkuin vanha tapa vaati, jumalanpalveluksessa ollessaan ei hänen kasvonsa ollut paksun hunnun peittäminä. Sofia jätti nämät itämaalaiset tavat ja näyttäytyi julkisesti. Veljensä Feodorin hautaajaisissa esiintyi hän vasten monien kieltoa julkisesti, kovaäänisillä valitushuudoilla ja itkulla herättäen yleistä huomiota. Nyt kun Pietari kohotettiin tsaariksi rupesi hän valtiollisiin vehkeilyihin. Mutta tuskin olisi Sofia saanut paljon aikaan, ellei Streltsien joukot olisi asettunut hänen asiaansa ajamaan. Näistä täytyy meidän kertoa vähän laajemmin, voidaksemme käsittää, mikä merkitys ja vaikutus niillä oli Venäjän silloisissa oloissa.

Streltsien joukko oli ainoa vakinainen säännöllinen sotajoukko mikä Venäjällä ennen Pietarin aikaa oli: sillä ainoastaan tarvittaissa kutsuttiin aseisiin kansallinen sotajoukko, johon kuului sekä bojaareja että talonpoikia. Iivana IV oli Streltsit asettanut ja Mikael Komanovin aikana oli hänen apumiehensä Filaret ne järjestänyt. Ne muodostivat jonkinlaisen kaartin, joka oli jaettu 22:teen rykmenttiin, 1,000 miestä kussakin. Moskoovassa oli yksi kaupunginosa heidän hallussaan; mutta oli niistä osa lähiseuduilla sekä rajalinnoituksissakin. Vähitellen olivat Streltsit tulleet muodostamaan jonkinlaisen suljetan luokan eli kastin; he opettivat lapsilleen sotataitoa; sotatoimi meni näet perintönä. Rauhan aikana harjoittivat he kauppaa ja teollisuutta ja tässä kohden oli heille annettu monta oikeutta, joita muilla ei ollut. Mutta pian tuli tämä joukko valtiolle vaaralliseksi; Streltsit tunsivat oman merkityksensä, mitä he valtiossa voivat saada aikaan; he tulivat vaativaisiksi ja ylpeiksi: levottomuuksia toimeenpanemalla he näyttivät mahtiansa. Streltsien asema oli samallainen kuin Rooman keisarikunnan praetoriaanein tai Turkin janitscharein. Jo Feodorin heikon hallituksen aikana olivat he saaneet tahtonsa määrääjäksi. Heille oli kerran jätetty osa heidän palkastaan suorittamatta, joka kyllä oli väärin, mutta syylliset upsierit saivat hallituksen määräyksestä sotamiesten läsnäollessa kärsiä rangaistuksensa. Se alensi luonnollisesti esimiesten arvoa heidän silmissään. Tämän johdosta yltyi heidän mielivaltansa. Valtio tuli voimattomaksi sitä ehkäisemään. — Näihin liittyi Sofia ja koetti kiihottaa heitä Pietaria ja hänen sukulaisiaan vastaan. Huhuja pantiin liikkeeseen, joissa vastustajia koetettiin saada kaikellaisiin rikoksiin syyllisiksi. Tämä oli Venäjällä silloin yleinen tapa. Kerrottiin, että tsaari Feodor oli myrkytetty, Naryschkinin suku vainosi Iivanan henkeä, häntä oli jo pahoin pidelty ja yksi saman suvun jäsen pyrki itse hallitusistuimelle. Sopimus tehtiin nyt, että joukko vastapuolueen etevimmistä henkilöistä surmattaisiin.

Toukokuun 16 p:nä 1682 aamulla alkoi Moskoovassa suuri verinäytelmä, joka kesti kolme päivää. Silloin Streltsit tulivat palatsiin, ja vaativat Naryschkinia heille jätettäväksi, etenkin erästä Iivana nimistä Pietarin setää, jonka sanottiin valtaistuimelle pyrkivän. Streltsien ylin päällikkö, vanha ruhtinas Dolgorukij ilmaantuu silloin heidän eteensä, käskee heidät ankarilla sanoilla menemään pois. He eivät tottele, vaan käyvät häneen käsiksi ja viskaavat hänet palatsin korkeilta rappusilta alhaalla seisovien keihäiden kärkiin. Samoin kävi erään toisen ylhäisen miehen, joka koetti rauhoittaa heitä. Tsaarin äiti pakeni piiloutumaan palatsin sisäisiin kammioihin. Yleinen pelko vallitsi kaikkialla, ei kenenkään virkamiehen tai upsierin henki saattanut olla turvassa; ei mitäkään voimaa ollut Streltsiä hillitsemään. He tunkeutuivat palatsin huoneisiin, tarkastivat joka sopen, ottavat vangiksi ja murhasivat useita korkeita virkamiehiä, muun muassa kaksi Pietarin setää, joista varsinkin kruununtavottelijana pidetty Iivana, joka vasta kolmantena päivänä löydettiin, sai kauheita kidutuksia ensin kärsittyään heittää henkensä. Kolmantena päivänä loppui murhanäytelmä.

Valta oli Streltsien käsissä. Muutaman päivän perästä tuli heidän puolestaan hoviin lähetyskunta pyytämään, että Iivana, Pietarin velipuoli, pääsisi Pietarin mukana yhdessä hallitsemaan; Iivanan pitäisi olla ensimmäisen tsaarin ja Pietarin toisen. Ylhäiset virkamiehet ja ylimykset neuvottelivat tästä keskenään kutsuttuaan patriarkan johtamaan kokousta. Päätökseksi tuli Streltsien tahto; kokous arveli näet, että Venäjällä saattaisi olla kaksi hallitsijaa samaan aikaan, koska esim. Farao ja Josef Egyptissä, Arkadius ja Honorius Roomassa ennen olivat yhdyshallitusta pitäneet. Kaikki riensivät kirkkoon, jossa molemmat veljet julistettiin tsaareiksi.

Mutta kaksi päivää tämän jälkeen ilmaantuu taas Streltsien lähetystö, joka esittelee, että tsarevna Sofian pitäisi ryhtyä väliaikaisesti hallitukseen, koska molemmat tsaarit olivat liian nuoria. Streltsien tahto oli kerran muuttunut laiksi ja nytkin pantiin hovista heti lähetystö Sofian luo pyytämään, että hän ottaisi hallituksen käsiinsä. Tavan mukaan hän ensin esteli, mutta suostui siihen vihdoin. Kaikki oli luonnollisesti tapahtunut hänen vaikutuksestaan. Hän oli nyt päässyt tahtonsa perille.

Sofian liittolaiset olivat vaativaisia. Kukin Streltseistä sai 10 ruplaa palkkioksi sekä oikeuden ostaa polkuhinnasta murhattujen omaisuuden. Mutta vielä vaativat he että tapausten muistoksi piti pystytettämän muistopatsas, jossa kaikkea oikeutta ja totuutta polkemalla kerrottiin Toukokuun murhista. Streltsien teko, niin julistuksessa sanottiin, oli muka "Jumalan pyhän äidin huoneen hyväksi ja tsaarien eduksi tapahtunut"; surmatuista kerrottiin valheellisesti rikoksia. Tosin kaikki tämä piirrettiin vaan läkkitauluihin, ja jo muutaman viikon kuluttua antoi itse Sofia hävittää ne, kun hänen asemansa oli joutunut vakaantumaan.

VI. Sofian hallitus ja taistelu Pietarin kanssa.

Ainoastaan yhden kuukauden oli Pietari joutunut olemaan Feodorin kuoltua hallituksessa, kun hänen täytyi suostua vallan jakamiseen Iivanan ja Sofian kanssa. Venäjällä oli seitsemän vuoden kuluessa tästä lähin kolme hallitsijaa yhtaikaa. Muualla sitä kummasteltiin, sillä mitenkä kolmen eri henkilön tahto saattaa olla sama; ja hallituksen toimissa se on kuitenkin välttämätön. Venäjällä se kävi päinsä, mutta siellä olikin Sofian tahto kaikkien kolmen tahto; sillä hän se oli, joka hallitsi. V. 1686 kutsuu hän itseänsä ensi kerran veljensä rinnalla "itsevaltiattareksi" ja seuraavana vuonna hän näkyy tuumineen kruunauttaa itsensä; mutta hän ei saanut tarpeeksi kannatusta Streltseiltä, joilta hän asiasta tiedusteli, ja sen vuoksi koko aije raukesi.

Vaikka Sofia johti hallitusta, esiintyivät veljet sentään julkisuudessa vallan edustajina. Oli valmistettu kaksoisvaltaistuin, jossa Iivana ensimmäisenä tsaarina ja Pietari toisena juhlatilaisuuksissa istuivat. Vieraiden valtojen lähettiläät otettiin siten vastaan. Niistä muuan kertoo, miltä tuo hallitsijapari näyttäytyi. Pietari oli reippaan näköinen, vilkas, teräväkatseinen, erinomaisen kaunis muodoltaan, Iivana taas oli heikko, ettei hän saattanut nousta istuimeltaan ilman hovimiestensä apua; töin tuskin hän jaksoi seisoa ja puhua. Siinä oli täydellinen vastakohta veljesten välillä sekä ruumiin että sielun puolesta; jo heti alusta alkaen asiantuntijat arvelivat, ettei tuollainen kolmipäinen hallitus saattanut kauan kestää. Pietarille kuului tulevaisuus, sen he jo lausuivatkin.

Pietaria ei paljon tuo esiintyminen Moskoovassa huvittanutkaan. Hallitus-asioista hän ei vielä huolehtinut, lapsi kun oli, mutta toimintaa ja oppia hän halusi. Vielä nytkin oleskeli hän useimmiten Preobrashenskin kylässä ja Semenovskissa, jatkaen sitä oppia ja niitä huvituksia, joita hän jo Feodorin aikana oli alottanut. Täällä hän harjoitteli ja komenteli rykmenttejä, joita hän ikäisistään oli muodostanut. Leikkisotia ja manööverejä pidettiin tavantakaa. Siinä oli lippuja, miekkoja, puisia kanuunia, rumpuja, keihäitä ja jousia; siellä oli varustettuja paikkoja, joita piiritettiin toisten puolustaissa. Tämä oli Pietarin päähuvituksia, ja muutamat ovat näihin leikkijoukkoihin panneet sellaisen arvon, että koko Venäjän sotalaitoksen uudestaan muodostuminen olisi niistä saanut alkunsa.

Vähitellen leikkijoukot kasvoivat suuremmiksi: Pietari rupeaa vaatimaan miehiä, rumpuja y.m. tarpeita säännöllisistä joukoista; ulkomaalaisia upseereja on hänellä mukana. Näihin leikkijoukkoihin aljetaan jo huomiota kiinnittää ja etupäässä Pietarin sisarpuoli Sofia niitä pitää silmällä.

Pian hetki tuli, jolloin oli ratkaistava Sofian ja Pietarin välillä, kumpiko jäisi hallitsemaan. Sofia näyttäytyi yhä enemmän tahtovan vahvistaa valtaansa ja vaikutustaan, Pietari taas varttui varttumistaan, eikä hän enää kauemmin tahtonut ainoastaan nimeksi hallitsijana olla. — Erimielisyyksiä ilmestyi toinen toisensa perästä, Pietari kun ei enää tahtonut noudattaa sisarpuolensa tahtoa. V. 1689 esim. oli kysymys palkintojen antamisesta muutamille upseereille, vaikka he huonosti olivat sodassa tehtävänsä suorittaneet; Pietari ei antanut siihen suostumustaan. Sofian tahto pääsi kuitenkin voitolle ja palkinnot jaettiin. Samana vuonna kun vietettiin suurta Kasanin Jumalan äidin kirkkojuhlaa, kielsi Pietari sisarpuoltansa ottamasta osaa juhlakulkuun: mutta Sofia otti pyhän kuvan käteensä ja liittyi juhlakulkuun. Tästä Pietari suuttui ja vihapäissään lähti hän koko juhlasta pois Preobrashenskiin.

Väli tuli yhä kireämmäksi. Vaikuttavat henkilöt jakaantuivat kahteen puolueeseen, toiset liittyivät Sofiaan toiset Pietariin. Sofia koetti taas kiihottaa Streltsiä Pietarin puoluelaisia, etenkin hänen äitiänsä vastaan; pantiin taas valheellisia juttuja liikkeelle. Sofian henki oli muka vaarassa, useita henkilöitä, muiden muassa patriarkka, olisi hänen vihollisensa j.n.e.; rahoja ja paloviinaa jaettiin. Pietarilla ei ollut käytettävissä muita voimia kuin leikkisoturijoukkonsa, ja niiden kanssa ei saattanut täydellä todella tappeluun ryhtyä. Hän pääsi kumminkin verta vuodattamatta kokonaan voitolle. Kuusi viikkoa sen jälkeen kun ilmeinen riita oli syntynyt, oli Pietari täydellisesti voitolla. Valta lipui vähitellen Sofian käsistä.

Toukokuun 7 p:nä 1689 kokoontuivat Streltsit taas suurissa joukoissa Kremlin linnaan. Oliko Sofialla tarkoitus viedä ne Preobrashenskiin, jossa Pietari oleskeli, ei varmaan tiedetä. Mutta seuraavana yönä saapui muutamia streltsejä, jotka olivat Pietarin ystäviä, Presbrashenskiin, kertovat siellä, että Pietarin henki oli vaarassa: suunnitelmia oli muka tekeillä häntä ja hänen sukulaisiaan vastaan. Pietari herätetään kesken untaan ja hänelle kerrotaan nämät uutiset. Tapahtumista kuultuaan hän ei suinkaan paljon uljuutta ja miehuutta osottanut. Hän unohtaa kaikki sukulaisensa ja ystävänsä sekä koettaa pelastaa oman henkensä. Hän lähtee näet heti talliin, käskee satuloimaan hevosen ja ratsastaa läheiseen metsään: vasta siellä pukee hän yllensä vaatteet, jotka sinne tuotiin. Sen jälkeen kulkee hän Troitsan (Kolminaisuuden) luostariin, joka on lähellä Moskoovaa. Tänne saavuttuaan, heittäytyy hän vuoteelle, puhkeaa kyyneleihin, ja itku silmissä kertoo tapahtumat luostarin abbotille, pyytäen häneltä suojaa ja turvaa. Samana päivänä saapui sinne myös hänen henkivartiansa ynnä muut, jotka hänen hoviinsa kuuluivat.

Nyt oli kaksi hallitusta; annettiin käskyjä ja määräyksiä sekä Kremlistä että Troitsasta. Toisaalta ne kulkivat Sofian tahdosta Iivanan nimessä, toisaalta taas Pietarin nimessä, mutta etupäässä hänen neuvonantajansa ruhtinas Boris Galitsin asioita johti. Nyt näkyi selvästi, mihin tuo kolmipäinen hallitus johtui. Kun ristiriitaisia määräyksiä annettiin, oli tietysti vaikea tietää mitä oli tekeminen, laillisilta hallitsijoilta kaikki tulivat. Pietari esim. kutsui 50 streltsiä ynnä yhden heidän taitavimman upseerinsa Troitsaan; ensin tätä estetään Moskoovassa, mutta he saavat kuitenkin lähteä. Pian kuitenkin antaa Pietari taas käskyn, että kaikki streltsit ynnä muut joukot kokoontuisivat Troitsaan; silloin ilmoittaa Sofia jyrkästi heille, etteivät he saisi lähteä eikä sekaantua hänen ja Pietarin väliseen riitaan; jokaista joka lähtee sinne, uhkaa hän kuolemalla.

Tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin velvollisuuden tunne joutuu ristiriitaan, ihmiset useinkin pitävät silmällä, mikä on heille itselle edullisinta ja toimivat sen mukaan. Niinpä nytkin. Älykkäämmät huomasivat jo heti alusta, että Pietari pääsisi voitolle, ja sen vuoksi he riensivät hänen luoksensa. Patriarkka Joakim lähti Elokuun lopulla sinne; useat streltseistä lähtivät niinikään, ja vihdoin ulkomaalaiset upseerit, sanalla sanoen kaikki vaikuttavat henkilöt liittyivät Pietariin. Sofia toimi vieläkin, hän osotti rohkeutta, älyä ja luottamusta vielä sittekin, kun kaikki hänen ystävänsä ja puoltajansa jo olivat epätoivoon joutuneet. Hän oli jo lähdössä itsekin Troitsaan, voidakseen persoonallisesti sopia Pietarin kanssa; mutta matkalla sinne tuli häntä vastaan sanansaattaja, joka kielsi häntä sinne menemästä, jos tahtoi pahaa kohtelua välttää.

Sofia oli vähitellen yksin; hänen käskynsä olivat voimattomia; hänen puheillaan ei ollut vaikutusta; valta ja mahti oli mennyt hänen käsistään. Hänen uskollisimmat apumiehensä olivat tulleet Troitsaan, toiset vapaaehtoisesti, toivoen armoihin pääsevänsä, toiset taas väkivallalla pakoitettuina. Ja vihdoin oli Sofian luopuminen hallituksesta. Pietari lähetti hänen luoksensa erään bojarin vaatimaan, että hän lähtisi pääkaupungista ja asettuisi luostariin. Ensin hän epäsi totella tätä käskyä. Mutta Syyskuun lopussa jättää hän Kremlin ja vetäytyy luostariin. Siellä hän sai suuren huoneuston, paljon palvelijoita y.m.; puutetta ei hänen tarvinnut kärsiä. Mutta valta oli pois. Ainoastaan hänen naissukulaisensa saivat käydä hänen luonaan juhlapäivinä; itse hän ei saanut olinpaikastaan lähteä.

Iivana taas, josta ei mitään vaaraa ollut, sai pysyä asemillaan. Jo aikaisemmin oli Pietari hänelle lähettänyt kirjoituksen, jossa hän mainitsee, että heille molemmille hallitus kuuluu; Sofian vallan anastus on valtiolle paljon pahaa tuottanut; hänen täytyi siitä luopua. Olisihan se häpeäkin, sanoo hän, heille täysi-ikäisille veljille, jos Sofia saisi asioita johtaa. Lopussa sanoo hän hyvin sydämellisesti: "Pietari tahtoo kaikki sovittaa veljensä kanssa, jota hän rakastaa niinkuin isää." Tammikuussa 1696 kuoli Iivana, mutta jo sitä ennen oli Pietari yksin hallinnut.

VII. Pietari oppii länsimaiden oloja.

Pietari oli siis hallitsija, mutta eipä hän itse nytkään vielä paljon asioita johtanut. Hän oli vasta 17-vuotias, ja hallitustoimet eivät häntä näkyneet tarpeeksi vielä huvittavan. Eikä hän saanut tahtoansa määräämään sellaisissakaan asioissa, joissa hän olisi hartaasti toivonut. Niinpä esim. v. 1690. jolloin vanha patriarkka Joakim oli kuollut, tahtoi Pietari kohottaa Pihkoovan piispan Marcelluksen patriarkaksi, koska hän oli sivistynyt ja vapaamielinen mies, sekä oli matkustellut ulkomailla ja oppinut siellä monta kieltä. Mutta Pietarin äiti Natalja sekä muut hengelliset pelkäsivät, että tämä mies olisi liian suosiollinen katoolilaisille ja protestanteille; häntä itseänsäkin syytettiin kerettiläisyydestä. He saivatkin aikaan että Kasanin piispa Adrian tuli määrätyksi. Pietari oli tästä kyllä pahoillaan ja vetäytyi maatilalleen vaalin jälkeen. Myöhemmin lausui hän ivallisesti eräälle Kuurinmaan aatelismiehelle, että Venäläiset eivät tahtoneet patriarkaksi Pihkoovan piispaa, koska hän puhui barbaarisia kieliä (s.o. latinaa, italiaa ja ranskaa), koska hänen partansa ei ollut kylliksi pitkä, koska hänen ajajansa ei istunut hevosen selässä, niinkuin tapa vaati, vaan kuskinpenkillä.

Pietari käytti vielä ensimmäiset hallitusvuotensa jatkaakseen omia taipumuksiaan ja mielitehtäviään ja valmistaakseen itsensä hallitustehtäviin. Tuo suunta, jota hän alkoi kulkea, oli jo hänelle selvä, jospa ei täysin varmistunut. Hänen toimensa, käytöksensä, elämänsä erosi kokonaan alusta pitäin edellisten hallitsijoiden elämästä. Niinkuin edellisessä olemme maininneet olivat tsaarit olleet itämaalaisen katsantotavan mukaan jonkinlaisia puolijumalia, jotka ainoastaan harvoin näyttäytyivät julkisuudessa; he pysyivät palatsiensa muurien sisäpuolella ja ainoastaan harvat henkilöt pääsivät heidän puheilleen. Toisin oli Pietari. Hän liikkui ja näyttäytyi kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset, seurusteli kaikkien kanssa ja oli alati toimessa. Oppia saadakseen liittyi hän ulkomaalaisiin, joita Moskoovassa oli, ja päivittäin hänet nähtiin "Saksalaisessa Slobodassa", josta jo enemmin olemme maininneet. Kremlistä Slobodaan oli Venäjän tsaari siirtynyt. Väli oli pitkä, ei matkan vuoksi, vaan koko sen erilaisen elämän, hengen ja katsantotavan vuoksi, joka näissä molemmissa paikoissa vallitsi. Saksalainen esikaupunki oli Pietarilla ensimmäinen askel eurooppalaisuuteen; se oli hänellä välittäjänä itämaalaisuuden ja lännen välillä. Kun Pietari siellä oli oppinut näkemään ja tuntemaan vapaampia, edistyneempiä oloja, lähti hän kauemmaksi länteen, perinpohjin oppiakseen itse niiden alkuperäisissä kotimaissa. Saksalaisessa esikaupungissa hän jo näki toimeliaisuutta, kätevyyttä, taitoa ja samassa varallisuutta, ja kaikin puolin parempia oloja venäläisiin verrattuina. Siellä oli saksalaisia, hollantilaisia, ranskalaisia, englantilaisia y.m. maalaisia sovussa keskenään, siellä oli katoolisia ja protestantteja toistensa naapureina. Suvaitsevaisuus oli sopusuhdetta ylläpitämässä. Sanomalehtiä, kirjallisuutta, joita Länsi-Euroopasta sinne tuli, viljeltiin. Se oli jonkinlainen pienois-maailma, jossa länsimaisuus ilmeni Venäjän keskustassa. Paraat ystävänsä Pietari hankki saksalaisesta slobodasta. Mistä on varsinkin kaksi paljon häneen vaikuttanut, joita saattaa pitää hänen sekä ystävinään että opettajinaan. Toinen oli eräs Skotlantilainen Patrick Gordon, toinen Sveitsiläinen Frans Lefort.

Edellinen näistä, joka oli 1635 syntynyt, siis 37 vuotta Pietaria vanhempi, kuului varakkaaseen ja arvossa pidettyyn skotlantilaiseen sukuun. Jo nuorena jätti Gordon kotimaansa ja oli Ruotsin sekä Puolan sotajoukossa palvelemassa kunnes hän vihdoin saapui Venäjälle, jossa hän niinikään oli sotapalveluksessa. Matkoillaan oli hän saanut paljon kokemusta ja oppia, jota hän vielä kirjallisuutta viljelemällä kartutti. Hän pysyi aina yhteydessä Länsi-Euroopan kanssa, tilasi uusia kirjoja, karttoja, fysikaalisia koneita ja aseita. Hän seurasi niinikään tarkasti valtiollisia tapahtumia, ollen laajassa kirjevaihdossakin kotimaassa olevien sukulaistensa kanssa. Lähemmin oppi Pietari tuntemaan tätä miestä 1689, jolloin hän oli Troitsan luostarissa. Gordon saapui myöskin sinne hänen puolellensa ja tämä oli sangen tärkeä, hän kun oli arvokkaampia miehiä muukalaisten joukossa. Tsaari kiintyi heti häneen. Tästä lähin Gordon jäljesti ja johti Pietarin sotaharjoituksia, hän puuhasi yhdessä tsaarin kanssa ilotulituksia, joista viime mainittu oli sangen suuresti huvitettu; yhdessä he koettivat uusia kanoonia ja pommia; Gordon lainasi hänelle tykkilaitosta koskevia kirjoja, näytteli hänelle uudellaisia aseita. Pietarin purjehdusmatkoilla oli hän aina mukana. Pietari kohteli tätä ulkomaalaista niinkuin isällistä ystävää, Gordon taas puolestaan antoi apua, missä tarvittiin; häneen Pietari turvautui usein, kun alakuloinen mieliala pääsi hänessä vallalle.

Vielä läheisempi, saattaisipa sanoa melkein hellä suhde oli Pietarin ja Lefort'in välillä. Lefort oli Pietaria kyllä 19 vuotta vanhempi, mutta mieleltään ja olennoltaan soveltui hän hyvästi hänen ystäväkseen. Tässä olikin persoonallinen taipumus enemmän vaikuttamassa kuin Gordonin suhteessa. Lefort'illa ei ollut sellaisia vakavia harrastuksia, kuin Gordonilla, eikä sitä kokemusta, mutta hän oli iloinen mieleltään, puoleensa vetävä, hieno käytökseltään ja itsekkyyttä vailla; hän antautui kokonaan Pietarille; siinä oli todellista ystävyyttä; se ilmaantuu niissä kirjeissä, joita he vaihtoivat keskenään erillään toisistaan ollessaan. Samoissa kirjeissä, jotka ystävyyttä hehkuvat, puhutaan myöskin kesteistä, viinilajeista, ja tällaisissa tilaisuuksissa, joista Pietari sangen paljon piti, oli Lefort mielellään mukana, hän kun jo länsimailla oli hämmästyttänyt muita juomisellaan. Saksalainen filosoofi Leibnitz kirjoittaa hänestä, että hän juo kun sankari, jottei kukaan saata hänelle vertoja vetää, mutta samassa on hänellä suuri henki. Uskollisuus, jota hän aina osotti tsaari-ystävälleen, vieno olento, mikä hänessä oli, sydämmellisyys, olivat ominaisuudet jotka liittivät nämät miehet toisiinsa. Lefort'in haudalla sanotaan Pietarin lausuneen: "Kehen voin minä nyt luottaa? Hän oli ainoa, joka on minulle uskollinen ollut!"

Ulkomaalaisten avulla rupesi Pietari ensin järjestämään sotajoukkojaan ja muodostamaan laivastoa.

Jo ennen olemme kertoneet, miten Pietari Preobrashenskissa oli järjestänyt komppaniioja ja niitä harjoittanut. Samaa jatkoi hän vieläkin, vaikka nuot harjoitukset saivat laajemman ja vakavamman muodon. Sotaharjoitukset olivat myöhemmin sangen suuria ja vaarallisiakin, koska tuliaseitakin niissä käytettiin. Niinpä vuonna 1690 eräässä harjoituksessa haavoittui itse tsaari tulikuulasta, joka räjähti hänen läheisyydessään, Gordon, joka johti ja järjesti, haavoittui niinikään. Eräästä toisesta leikkitaistelusta, jossa muuanta "Pressburg" nimistä linnoitusta piiritettiin ja puolustettiin, sanoo eräs aikalainen, että "se päivä oli viimeisen tuomion kaltainen". Pietari itse ja hänen läheiset ystävänsä ottivat kiihkeästi osaa taisteluun. Näiden harjoitusten kautta muuttui Venäjän sotalaitos vähitellen paremmalle kannalle; samaan tapaan ne järjestettiin kuin Länsi-Euroopan joukot, ja etupäässä se tapahtui ulkomaalaisten upseerien kautta, joita tsaari mielellään otti armeijaan, vaikkapa ylipäällikkyys ja korkeimmat paikat olivat kotimaan miesten hallussa; kansallisylpeys sen vaati.

Mutta vielä suurempaa harrastusta osotti Pietari merielämään; se muuttui hänessä melkein kiihkoksi. Tässä oli suurempia vaikeuksia voitettavana, kuin armeijan järjestämisessä. Eihän Pietari ollut milloinkaan merta nähnytkään, ennenkun hän siihen jo hurmaantui. Hän kertoo itse, että hän erään vanhemman sukulaisensa tavaravarastosta oli löytänyt englantilaisen veneen, johon hän heti mielistyi. Sen jälkeen tutustui hän erääseen hollantilaiseen laivanrakentajaan Karsten Brantiin, joka kulki hänen kanssaan huvipurjehduksella ensin pienemmillä järvillä lähellä Moskoovaa. Tärkein oli Perejasslav, (noin 20 penikulmaa Moskoovasta pohjoiseen päin), jonka rannalle hän v. 1689 rakennutti laivaveistämön. Täällä rakennettiin kolme laivaa äsken mainitun Karsten Brantin johdolla: Pietari itse otti osaa työhön kirves kädessä. Kun ensimmäinen laiva oli valmiiksi saatu vesille lykättäväksi, pidettiin suuria juhlallisuuksia, joihin osaa ottamaan kutsuttiin Pietarin äiti ja puolisokin.

Kauvan ei hän tyytynyt näin ahtaisiin oloihin. Hän tahtoi päästä itse merta näkemään, ja sentähden hän matkusti v. 1694 Arkangeliin, sillä Venäjällä ei siihen aikaan toista merisatamaa ollut. Täällä hän osotti heti sangen suurta rohkeutta, ja eräällä matkalla Solovetin luostariin oli laiva, jossa hän oli, kovassa myrskyssä hukkumaisillaan; erään venäläisen laivamiehen rohkeus ja taitavuus sen pelasti. Arkangelin kirkossa säilytetään vieläkin erästä ristiä, jonka Pietari itse pelastumisensa muistoksi oli veistänyt. Arkangelissa näki hän suurempia laivoja, etupäässä hollantilaisia; hän katseli ja tarkasteli niitä, kyseli laivamiehiltä niiden rakennusta ja johtoa: itse kiipesi hän mastoihin: hän tahtoi joka taholla perehtyä itsekin asiaan eikä yksin tiedustella ja nähdä.

Täten Pietari vietti, ensimmäiset hallitusvuotensa; hän pysyi erillään hallitusasiain johdosta, antautuen melkein yksinomaan omiin mielitehtäviinsä, mutta samassa valmistellen itseänsä noita suuria tehtäviä aikaansaadakseen, joita hän myöhemmin toteutti. Hän oli ahkera, väsymätön, joka paikassa saapuvilla. Hänessä oli alati toimintaa, vaikkei huvituksiakaan puuttunut. Pietari oli liiallinen molemmissa suhteissa. Hän huvittelee itseänsä ystävineen väliin yökaudet kesteissä, joissa juominen oli pääasia, mutta niiden tähden hän ei koskaan laiminlyö tehtäviään päivällä. Aamulla on hän yhtä virkeä ottamaan kirveen käteensä laivan laitoja veistääkseen, tai sotaharjoituksiin, tai tiedustellakseen hollantilaisilta kauppasuhteita ja kaupan salaisuuksia. Hänen ruumiinsa oli kestävä ja hänen sielunsa jäntevä suuremmassa määrässä, kuin monen muun.

Pietari oppi tuntemaan eurooppalaisuutta omassa maassaan ikäänkuin toisessa kädessä. Se ei tyydyttänyt häntä. Hän tahtoi päästä katsomaan itse niitä maita ja oloja, joista tämä oli lähtenyt. Sen vuoksi lähti hän opintomatkalle Länsi-Eurooppaan.

VIII. Ulkomaan matka.

Joulukuun 6 p:nä 1696 antoi Pietari virallisen tiedon siitä, että hän tahtoi lähettää lähetyskunnan Saksan keisarin, Englannin ja Tanskan kuninkaiden, paavin, Brandenburgin vaaliruhtinaan luo, Hollantiin, sekä Venetian tasavallan hallitukselle. Tämän lähetyskunnan kautta tahtoi Venäjä liittyä Euroopan länsivaltoihin ja tarkoitus olikin sangen yleinen. Lähetyskunnan tuli näet valmistaa entistä ystävyyttä näiden valtojen kanssa yleisiä kristikunnan asioiden edistämistä varten Turkin sulttaania vastaan. Sotaa Turkkia vastaan kävivät tähän aikaan sekä Venäjä että Itävalta. Sen ajan tapa hallituksien esiintymisessä vaati sangen suurta loistoa ja komeutta, ja sitä täytyi Venäjänkin osottaa varsinkin kun se nyt ensi kerran esiintyi länsimaiden valtojen rinnalla.

Suuri paljous, yli 200 henkilöä, tähän lähetyskuntaan liittyi. Frans Lefort oli retkikunnan johtaja; hän, sivistynyt hovimies, hieno käytökseltään ja komea ulkomuodoltaan, oli siihen erittäin sopiva. Itse tsaari otti myöskin osaa lähetyskuntaan, mutta hän tahtoi vaan kulkea muiden mukana mitäkään huomiota herättämättä. Hänen tarkoituksensa oli, että hänen olonsa olisi salaisuutena, ja sentähden hän kulkikin "Pietari Michailovin" nimellä, mutta vähitellen se kyllä tuli tiedoksi. Lähdemme nyt kertomaan tästä merkillisestä matkasta, joka oli ikäänkuin Venäjän ensimmäinen vieraissa käynti Euroopan muiden kansojen luona.

Maaliskuun 6 p:nä 1697 lähti Pietari itse Moskoovasta; koko joukko ei näet kulkenut yhdessä, vaan oli jaettu kolmeen osastoon, eri miesten johdossa kukin. Wieniin hän ensin aikoi mennä, mutta saatuaan kuulla, että keisarin kanssa oli jo tehty sopimus Turkkilaisia vastaan, muutti hän suunnitelmansa Hollantiin ja Englantiin, saadakseen näissä maissa oppia laivan rakentamista, jota hän etupäässä halusi. Venäjän rajan yli kun oli kuljettu, tultiin ensin Liivinmaalle, joka silloin kuului Ruotsin valtakuntaan; Pietari ei näet tahtonut kulkea Puolan alueella, kun siellä paraillaan oli kuninkaan vaali, ja silloin tavallisesti syntyi rauhattomuuksia. Riian kaupunki oli ensimmäinen tärkein paikka, jonne Venäläisten joukko saapui. Juhlallisesti otettiin heidät vastaan, mutta Pietari ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen kohteluun, mikä hänen osaksensa täällä tuli. Suuret nälkävuodet, jotka Suomessa vv. 1695—97 hirmuisesti maata näännyttivät, olivat Liivissäkin tuntuvia: ruokavarat olivat kalliita, ei tahdottu saada tarpeeksi nopeasti hevosia koko suurta seuruetta kuljettamaan. Ja Riian kuvernööri Erik Dalberg ei tsaarin mielestä osottanut tarpeeksi kohteliaisuutta; ei ollut ilotulituksia eikä sotaleikkejä, joita hän kaipasi. Hän moittii koko oloa ja elämää Liivissä, ja vielä 13 vuotta myöhemmin Riiaa piirittäessään muistelee hän tätä tylyyttä. "Niin suo meille Jumala, että saamme kostaa tuolle kirotulle kaupungille", kirjoittaa hän v. 1700 suositulleen Menschikoville, heitettyään itse kolme ensimmäistä kuulaa piiritystä aljettaissa kaupunkiin.

Viikon Riiassa viivyttyään matkusti Pietari Kuurinmaalle, jossa hänen Libaun kaupungissa täytyi pahojen säiden tähden oleskella muutamia päiviä. Tällä ajalla seurusteli hän merimiesten kanssa, kulki heidän seurassaan ravintoloissa; kukaan ei häntä tuntenut; ainoastaan eräälle venäläiselle laivakapteenille sanotaan hänen ilmoittaneen, kuka hän oli.

Königsbergin kaupungissa tapasi Pietan Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrikin. Tämä mies oli erittäin ulkonaista loistoa ja komeutta rakastava, jonka vuoksi hän hankki itselleen myöhemmin kuninkaan arvonkin. Pietarille ja hänen seurueelleen osotettiin kaikellaista kohteliaisuutta ja loistoa: vaaliruhtinas näyttäytyi komeilla hevosillaan, kuskeillaan ja palvelijoillaan; siellä oli musiikia, kanuunan paukkinaa; metsästysretkillä käytiin, komeita pitoja pidettiin j.n.e. Venäläiset esiintyivät komeissa itämaalaisissa puvuissa, pitkissä jalokivillä ommelluissa kauhtanoissa. Venäläiset herättivät täällä esiintymisellään huomiota; ei heiltä ollut odotettu niin hienoa ja sivistynyttä käytöstä. Tsaari itse kuitenkin näytti tuota rajua ja raakaa luontoansa, joka usein puhkesi esille. Hänen nimipäivänään kesäkuun 29 p:nä tuli kaksi ylhäistä herraa vaaliruhtinaan puolesta hänelle onnea toivottamaan. Päivällisen jälkeen vetäytyivät nämät ulos itseänsä vilvoittelemaan, ja tämä suututti Pietaria. Kun he olivat takaisin palanneet, sanoi hän vihapäissään, että vaaliruhtinas oli hyvä mies, mutta hänen neuvosherransa olivat piruja, katsoen samassa vihaisesti toiseen heistä. Kävipä hän niin pitkälle, että työnsi toista kaksi kertaa rintaan ja käski heidät menemään pois. Sen he tekivätkin.