Pietolan tytöt

Pieto köllistyi syrjälleen samalle vuoteelleen, josta oli noussutkin ja lupisteli harvasteesen pitkäripsisiä silmäluomiaan.

Mutta uni ei näyttänyt tulevan. Haukotteli pitkään pariin kertaan, kääntyi selälleen, pani kätensä ristiin kiveä vasten päänsä alle ja tylsännäköisesti silmäili pilvenhaitaleita taivaalle.

Tuokion perästä nousi ja hitaasti käveli metsään. Poroinen tukka oli karhallaan ja varatonna riippuivat pitkät suonikkaat kädet leveissä olkapäissä.

XI.

Kolmannen päivän aurinko jo kierti länteen, kun Kerttu lähti Ahtolaan. Päällä oli lyhythihainen tilkkuinen paita ja polveen yltävä resuinen hame, joka ei luvannut liian pitkiä askelia.

Ahtolan porstuan oven taakse hän seisahti.

Sivu kulkiessaan Ahtolan emäntä kuuli oven takaa nyyhkytystä ja vapisevaa hengitystä. Emäntä seisahti, toinen jalka porstuan kynnyksellä. Oven laidan alta näkyivät ruskeat varpaat.

Emännän kasvot värähtivät, lakeat silmät kiintyivät tutkivan näköisiksi. Hän palasi askeleen ja kuikisti oven taa.

— Herra Jumala! kuka siellä?… Kuka sinä olet?

Kerttu käsillään peitti kasvonsa ja hyrskähti itkuun.

Emäntä: "No Pietolan Kerttu! Herra Jumala, mikä sinulla on?… No asetu nyt… Mikä sinulla on?"

Kerttu vakuutti kaikin voimin itseään ja virkkoi:

"Paloi kaikki."

Emännän muoto kauhistui, löi kädellään polveensa.

— "Rakas isä armahtakoon! Kaikki paloi, vaatteetkin?"

Kerttu: "Kaikki mitä vaan hengestä oli irti."

Emäntä: "Kaikkea pitää kuulta!… Milloin se paloi?"

Kerttu: "Toissa päivänä, silloin Jumalanilmalla."

Emäntä: "Sinulla on nälkä?… Millä olette eläneet?"

Kerttu: "Maitoa ja kalaa olemme syöneet."

Emäntä poistui aittaan.

Sieltä hän toi raskaan kontin, laittoi sen Kertun selkään.

— "Vie nyt tämä ensin, että pääsette syömään. Kun isäntä tulee kotiin tässä illempana, niin tulemme teitä katsomaan."

Kerttu läksi kontti selässä kumarruksissaan mennä kyytöstämään.
Paksut pohkeet ruskeina vilkkasivat.

Pientarella pyörähti hän takaisin katsomaan ja sanoi itsekseen:

"Voi, kun en muistanut kiitellä!… No ei se nyt parane." Kääntyi ja lähti jatkamaan matkaansa ja puheli hiljaa: "…Ruokatavaroita kai tässä on, kun on näin raskas. On tämä aika raskas."

* * * * *

Illan huntu varjosi maan ja nuotio palaa liekotteli majan edustalla.
Sen niukka savu sinisti yön raskasmielisen metsänrinteen.

Ahtolan isäntä ja emäntä äänettöminä astuivat majan lähelle ja heittivät taakkansa rihvaisen koivun juurelle lähelle nuotiota ja sitte astuivat majan eteen.

Kun majasta ei kuulunut mitään, niin äänetönnä emäntä kuuristui katsomaan majaan.

Majan perältä silmänsä kohtasivat melkein alastoman joukon ja yhdeksän paria hieman arkoja rengassilmiä ja kainosti hyypiytyneitä kasvoja, joissa leikitsi raskas tunne.

Emännän ruskeat silmät loistivat ja tumman punakat joukeat kasvot syvästi värähtelivät.

"No täällähän olette. Olette kyyristyneet kuin kanat haukkoja pakoon.
Voi näitä päiviä!… En tiedä itkeäkkö on parempi vai nauraa… Missä
Pieto on?"

Kerttu: "Hän on metsässä ollut jo kaksi päivää."

Isäntä punalti päätään, tummat kasvot jäykistyivät ja virkkoi:

"Hyvänen aika… Kyllä ei ole kunnian teillä."

Reeta: "On se ollut ennenkin."

Emäntä vilkasi isäntään, pyörähti ja otti vaatetaakkansa, toi sen majaan ja kouristui sen viereen istumaan ja puheli:

"Me toimme teille vähä vaatteenapua. Mutta mitenkähän näitä ruvettaneen jakamaan, että kukin saisi vähänkään? Osatuutta se on mieli karvas, vaan ei osan vähyyttä… No tässä olisi yhdeksän paitaa, mutta eivät ole kaikki uusia. Tuo on Maikin paita, se taitaa Martalle sopia parhaiten ja tuo Saaralle. Näissä toisissa ei ole koon puolesta väliä. Tässä, Martta, sinulle paita, tuommoinen aivinapaita, semmoista noin valkeatakaan ei ole kuin pappilan mamsellilla. Tässä on Saaralle, Katrille, Vapulle, Sannalle ja Riikalle ja Aunolle ja Kertulle ja Reetalle… Mutta entäs nämä hameet?… Tuossa on Martalle tämä Maikin hame, tämmöinen oikein raitainen ja korea. Tuossa ovat toisten, jakakaa ne miten parhaite sopii. Tässä ovat huivit, matta näissä on vanhojakin. Luu jäi jakajan kouraan… Ja tässähän ne olisivat ne Pieton vuosvärkit, mutta eipä ollut ottamassa."

Majan loukkoon pisti emäntä vaatekääryn, jossa olivat paita ja housut.

Tytöt tulivat majasta, rinnat hytkähtelivät ja sanoja näytti suussa mutuilevan, mutta eivät osanneet virkata mitään. Hameillaan itseään peitellen juoksivat harmaana kirjavana parvena rantaan pesemään itseään.

Tuokion kaluttua palasivat he takaisin puhtain kasvoin. Päällä oli kaikilla puhtaat vaatteet. Märät tukkansa olivat käsillään oikoneet takaraivalle päin ja kasvoista loisti onnellisuus.

Emäntä ja isäntä olivat nyt majan hallitsijoita. Toinen istui toisessa päätä majaa ja välillä oli levitetty ruokapöytä.

Isäntä: "Sitä Pietoa pitäisi huutaa ehkä tulisi syömään."

Riikka: "Huudetaan joukollaan."

Vappu: "Huudetaan yhtäaikaa. Se…"

— Isä hoooi!

Vappu: "Vielä, äsken tosi kun toinen kerta…"

— Isä hoooi!

Sanna: "Kuulkaapa tuota kaikua, miten retkeilee tuolla ilmassa!"

Auno: "Mutta eipä kuulu ukkoa… Huudetaan vielä."

Vappu: "Huudetaan vaan… so!"

— Isä hooooi!…

Vappu: "Mutta ei kuulu ukkoa."

Sanna: "Ei se ole niin hätäinen."

Auno: "Huudetaan vielä."

Sanna: "Mitä tyhjästä lähti, tietää toki tyhjän tekemättäkin."

Vappu: "Eihän tuo kaada eikä ammenna jos huudetaankin. Huudetaan vaan ja vieläkin kovemmasti, so, yhtäaikaa!"

— Isä hooooi!

Vappu: "Mutta ei kuulu vaikka kuunteleisi paremmilla kuin korvilla."

Emäntä: "Heittäkää pois. On kuullut, kun lienee ollut kuultakseen. Tulkaa nyt tänne majaan; syödään nyt tässä pienessä Pietolassa yhteinen ateria."

Majaan työntyivät tytöt ja istahtivat seinukselle.

Emäntä: "No nyt syömään joka henki niinkuin yksi henki!"

Isäntä: "Mutta se Pieto?"

Emäntä: "Ei yhdeksän yhtä odota."

Sanna: "Mutta tässä talossa on viiliä! Minä tiedän, tuolla maitokammarissa siellä on tulva viilistä. Nosteleppas, Reeta, sieltä tänne."

Emäntä: "Ka tuossako se on maitokamari?"

Sanna: "Tässähän se on yhdessä jaksossa niinkuin herroillakin."

Emäntä naurahti makeasti ja virkkoi:

"Nauru hyvälle, nauru pahalle."

Reeta kantoi neljä viilirovetta pöytään ja yhdeksän tuohilippia toi lusikoiksi.

Emäntä otti niistä lipistä yhden, katseli sitä ja sanoi:

"Olen minä jo nähnyt minkä mitäkin, mutta en tuommoista lusikkaa. Ropeesta minä kyllä olen viiliä syönyt pahaissa paitaressuna. Lapsena kun olimme kotipaikalla, niin teimme pikku ropposia. Niihin pyydettiin äitin panemaan maitoa. Sitte ne piimitettiin ja talosilla ollessa syötiin viiliä… No syödään nyt."

Isäntä: "Vaan jos Pieto tulisi, kun odotettaisiin."

Emäntä: "Kun tuli niin tuli, kun syömme niin syömme; itsellemme syömme."

Äänettöminä he siinä nuotion loimottavassa paisteessa söivät.
Kaikilla näytti olevan puhelemisen halua, mutta ei päässyt alkuun.

Emäntä vilkasi tyttöihin, heitti kätensä helmaansa ja virkkoi:

"Mitä silloin ajattelitte, kun kotinne oli tulessa."

Sanna: "Kuin monta päätä, niin monta mieltä. Minä ajattelin, että on tuo näkö komea, mutta liian kallis."

Vappu: "Minä en tajunut en tälle ilmalle, kun tuli pyörteinä riehui ympäriinsä ja koko tienoo jyrisi aivan yhden tulen vallassa kuin viimeisen tuomion Lauantaina."

Riikka: "Aivan minäkin säikähdin turraksi: tuskin olisin kipua tuntenut, jos olisin palanut. Enkä minä tiennyt missä olin; muistan vaan kuin pahaa untani, kun repivät palavat vaatteet päältäni pois."

Katri: "Sama minullakin oli. Korvissani vaan kuhisi, allani ja päälläni jyrisi, että maa vapisi jalkain alla. Vapisten odotin vaan viimeistä silmänräpäystä, enkä muista hitustakaan miten olin ja mitä tein."

Auno: "Siihen paikkaan minäkin pökerryin. En tiennyt mitä tehdä. Vihloi sydäntäni kuin veitsellä ja huusin vaan kuin päätäni leikattava."

Kerttu: "Minä en ensinnä — kumma kyllä — ollut millänikään enkä huutanut niinkuin nämä toiset. Kauhealle se vaan näytti. Mutta sitte kun olimme sateessa semmoisessa valossa alastonna ja noita palohaavoja kihelmöi, ukkonen löi tulta ja parhaallaan röhkäsi pirtti tulessa, niin silloin ellosti sydäntäni ja maailma pyöri silmissä, mutta en aivan pyörtynyt tajuttomaksi. Ja sitte kun alkoi lakata sekä ilma että tuli, niin aloin selitä. Mutta kyllä näihin asti tuon tuostakin vihlaisee sydäntä, kun juohtuu mieleen… Voi, voi, kyllä se oli tähteetön vieras!"

Reeta: "Paras on, kun ei muistele."

Isäntä: "Se on tullut, joka on tullut. Ei tule se takaisin. Mutta mitä nyt arvelette, mikä on mielitiettonne elämän suunnasta?"

Sanna: "Arvelemme tuohon tuhkille tehdä talon."

Isäntä: "Talon?"

Sanna: "Niin on hieno aie."

Vappu: "Talon teemme kuin pojat! Emme vielä ole yhteen pahaan pahastuneet."

Kerttu: "Olemme kyllä aikoneet tehdä pöksän tuohon, kun saisimme apua… Antaisimme lehmän…"

Auno: "Kaksikin, kun saisimme vielä siementä tuohon paloon."

Isäntä: "Sehän on paras, että rupeatte tekemään taloa. Minä kyllä olen tavara-aittanne. Saatte vapaasti tulla noutamaan mitä tarvitsette. Maksatte sitte kun jaksatte, ei sillä väliä, pitäkää vaan itse lehmänne…

"Hyvä on pirtti pikkuinenkin, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta taasta.

"Tehkää vaan talo, minä käyn täällä teillä neuvonmiehenä… Totta tosiaan, nyt rupeatte uudella onnella juuresta jaksain taloa tekemään. Ehkäpä Pietokin tointuu avuksenne."

Kerttu: "Kyllä isästä nähden jää talo tekemättä; ei ole sitte äitin kuoleman talon työhön paljon tammotellut."

Riikka: "Mutta on metsästänyt, asiaa sekin on… oi jos se vielä eteenkin päin saisi lintuja, kuten tähän asti, niin eläisimme luotuja päiviämme, eläisimme kuin punapälvessä!"

Kaikki olivat syöneet, nousivat sijaltaan, pistivät sormensa ristiin ja tytöt notkauttivat polviaan emännälle!

"Kiitos, kiitos."

Isäntä: "Niin, se on sanottu, että mitä puututte, niin käykää meiltä."

Kerttu: "Hyvä, hyvä!"

Auno: "Kiitos, kiitos!"

Isäntä majan suulta katseli järvelle, katseli taivaalla ja virkkoi:

"Ei aika miestä odota. Päivä romottaa jo taivaan rannalla… Nyt lähdetään kotimökille. Jumalan haltuun nyt, tytöt, ja terveeksi jääkää!"

"Tervennä menkää, tervennä menkää!" kuului tyttöin suusta ja lämpimästi puristelivat isännän ja emännän käsiä ja notkauttivat polviaan.

Isäntä painoi hatun syvempään päähänsä ja virkkoi: "Niinkuin olen sanonut, käykää meiltä mitä vaan tarvitsette" ja lähti kävelemään.

Emäntä pyörähti jälkeen ja kahden puolen katsellen astuivat rantteista paloa.

Isäntä: "Tuon palon ne jos saavat kelpo kuvalla kylvöön, niin se ne tytöt taloksi saattaa. Se on maata sellaista, ettei se saata olla kasvamatta."

Emäntä: "Meidän täytyy auttaa, jos eivät saisi… Kun olisi se Pieto pysynyt tervennä."

Isäntä: "Mikä siinä sitte olisi… Mutta tuolla palolla seisoo Pieto, menemme sen kautta… No, Pieto, terve mieheen! Jopa sinulle on täällä kummia tapahtunut… No, älä ole milläsikään. Ihmisille niitä vahingoita tulee, ei kiville eikä kannoille. Se on tullut mikä on tullut Ei saa katsoa mennyttä kiveä. Rupea nyt tekemään taloa uudesta, minä autan kaikella mitä tarvitsette."

Pieton silmät välähtivät ja vilkasi isäntään urkkivan silmäyksen ja kääntyi syrjittäin.

Isäntä ei pitemmin puhutellut Pietoa, lähti kävelemään kotiinsa päin.

Pieto lähti kävelemään majalle. Alhaalle laskeuneet repaleiset ja nokiset piikkohousut varattomina tökkäsivät horjuvilla reisillä ja leveät virsut jalassa kitkahtelivat. Itsekseen hän puheli:

"Minä autan… tekemään taloa… uudesta tekemään taloa,"

seisahti, kahden käden nosti housujaan ja likaisista kasvoista kuumotti mieluista hymyä. Allapäin hän seisoi, hieman punalti päätään ja jatkoi:

"Kyllä on äitinsä poika tuo Ahtolainen… Kyllä se on äitinsä poika. Se oli muori, sen käsi ei koukkuun kuivanut… No hätäkös tässä. Ei ole poikki vaikka on hoikka… Tuohon, juuri tuohon tein ensimmäisen tulen. Tässä oli haarainen petäjä, sen oksaan panin konttini, hakkasin kappaleiksi kesuen kannon ja juuri tuohon tein ensimmäisen tulen. Se oli näin kaukana tuosta alakivestä. Liisa hakkasi tuosta ensimmäisen kuusen. Niin Liisa… Voi, voi!"

Maahan tuijottaen kyynelet silmäin nurkissa seisoi Pieto hetken. Sitte rykäsi umpikuljuisen rykäyksen ja käveli majalle, jossa tytöt henkihieverinä nukkua kenottivat.

Nuotion paisteelle kallistui Pietokin.

* * * * *

Oli tuohen lähtöaika. Päivän tullen lähtivät tytöt kiskomaan tuohia kattoin varaksi.

Moni koivu jäi sinä päivänä parkkiselle paidalleen ja suuri oli kinko, joka pinottiin tuohia kokoon ja pantiin painon alle, etteivät käpristyisi.

Sitte ruvettiin pirtin tekoon ja muutaman viikon päästä oli koirankaulalle pyöreistä hirsistä salvettu entisen uunin ympärille yhtä suuri kuin entinenkin. Pyöreät hirren mallot olivat röykkäleisinä seininä ja perässä yksi neliruutuinen ikkuna niukasti antoi valoa, että jotenkin hämärän kuhjakaksi jäivät loukot, varsinkin silloin, kun ei aurinko paistanut siitä ikkunasta.

Nytpä tuli palon kuokinta ja rovihteminen.

Neljä oli kuokkaa. Niillä muutamat kuokkivat, toiset rovihtivat ja vähän päästä aina töitä vaihdettiin. Niimpä edistyi kampikin työ rintanaan. Ranteet ja kaikki pienetkin kekäleet koottiin pitkiin rovioihin palolle paksukenkäisiin paikkoihin ja siinä ne sytytettiin tuleen. Toisia koottiin ja sytytettiin sitä myöten, kun joutuivat roviot sitä vaille.

Nokisina kuin tontut tytöt aamusta iltaan liehuivat kekäleitten kimpussa riehakoiden rovioittensa vaiheella. Virtana jaoksi musta hiki pitkin ruskeita poskia ja hartioihin liittyi märkä paita auringon ja rovioitten kuumentamalla rinteellä.

Ja kun illan jättävä aurinko suuteli Hyllyäiskeron jäkäläisiä olkapäitä, silloimpa tytötkin irtautuivat työstään ja yltä päätä noen vallassa, että silmävalkeaiset ja hampaat vaan valkeina vilkkoivat, he vakavina astuivat rantaan.

Järvessä he pulikoivat kuni hanhen poikue. Sinneppä hävisi paattunut noki ja virkistyneinä kohosivat rannan tummille kiville. Siinä he pukeutuivat puhtaihin vaatteihin ja siirtyivät öiseen lepoonsa.

Niin päivä päivältä puhdistui kekäleinen palo ja pieniksi kuokan paloiksi murtui rinteen juurikkokenkäinen mustapinta. Ennenkuin heinäaika joutui, oli siemenelle valaisua tuo avara halme, johon Ahtolan isäntä Elokuun alussa kylvi enemmän kuin kaksi tynnyriä ruista ja harvanvirakkata oli kylvös sittenkin. Mutta kun oli lämmin ja sateinen syksy, niin pensasti hyöteä oras. Ja kun syksyn myrsky puisti keltaisia koivuja ja ilmassa lennätteli ryöstämiänsä lehtiä, niin kannot peittyivät ryhevään laihoon ja vihantana silloin aaltoili ankara huuhta.

XII.

Talvi oli jo kulumassa. Hohtavat liekit hulmuilivat pohjoisen otsalla ja kuivasti vinkui nurkissa pakkasviima Tammikuun poutaisena Sunnuntainiltana.

Levollisina istuivat tytöt kaltaisilla penkeillä pysty valkean liemakassa valossa.

Sanna haukotteli:

"Ha-haii, milloinhan tullenee Pyhä, että saisi olla helpommalla."

Kerttu: "Älähän leikittele; laitetaanhan ketineet kuntoon, kyllä huomenna tarvitaan."

Katri: "Tuossa riippuvat orressa."

Auno: "Siinä on minunkin."

Sanna: "Tuossapahan ovat valmiit lähtemään, aina valmiit lähtemään kuin lukkari sotaan!"

Reeta: "Mihinkä nyt on lähtö? Kiittää, kun saa olla pesässään."

Vappu: "Ollaan pesässään kuin karhut ja kuunnellaan tuota mouhetta ja viiman ulvomista tuolta nurkista."

Kerttu: "Olempa ajatellut, että tämä pesä on liian pieni, niin jokohan ruvetaan suurentamaan ja huomenna lähdetään hirren hakkuuseen Hepokankaalle?"

Reeta: "Hepokankaalle! — Sepä vasta oli tuulen pöläys. Lähteä Hepokankaalle merta edemmä kalaan. Ja mikä ihme ne hirret sitte Hepokankaalta laulaisi kotiin? Ei ota tulta se homma, en päätänikään käännä sille tuumalle. Hepokankaalle lähteä syyttä pakotta, kun tuossa äärellään seisoo kuusikko kuin linna. Niin kun lienee ottajaa, niin siitä lähtee vaikka minkälaisia riihen hirsiä."

Katri: "Se on aina tuo Reeta vastaan. — On tuo toista, kun pääsemme räikimään Hepokankaan silvettopetäjikköön sen ehdolla, kuin risuta tuossa noita lonittuja kuusen kärväitä."

Sanna: "Kyllä se tuuma ottaa tulen, ottaapa oikein emätulen! Ompa kirveeni terävä kuin tulen kieli."

Vappu; "Pystyy minunkin tasateräni."

Kerttu: "Niin lähdemme. Mutta mitä sanoo isä tuolla uunilla, lähteekö hän meitä opettamaan hirsien palhimisessa. Se palhiminen se ei ole jokaisen tolloiivanan tehtävä. Kertoipa äitivainaa ennen, että oli Ritakosken Eero mies muita muitterampi, mutta päivän oli tehnyt hirttä ja sekin tullut kiero kuin väkkärän siipi. Jos niin käypi meillekkin, niin hukkaan menevät hyvät humalat."

Sanna: "Meille ei käy niin ohraisesti. Silmä se on herra ja mieli kuningas! Vaikka emme olekkaan niin viisaita kuin Ritakosken Eero, niin työ se tekijänsä neuvoo."

Vappu: "Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra."

Auno: "Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra. Mutta parasta on kuitenkin harkita asia juuresta jaksain. Neuvona se on vanha venheessä; otetaan vaan isä jos lähtee… Mitä sanoo isä siellä uunilla?"

Sanna: "Kuuleeko vaari vähääkään? sanoi Kemiläinen vaivaistukille… Vai kuuleeko isä?… Ei kuule se mitään, särpää vaan yhteistä rokkaa ja käyskelee unelan vuoria… Mutta hennonko herättää?"

Reeta: "Anna vaan nukkua; paljokoon on herkukseen".

Riikka: "Herätä vaan pois. Kyllähän se saa pään kiinni unilangasta, jos se katkeaakin."

Sanna nousi pankolle, puisteli Pietoa jalasta. "Isä hoi.!… Isä hoi!
Kas kun on siki nukkunut. Jalkakin on retvakka kuin lankavyyhti…
Isä hoi!"

Pieto: "Mikä nyt on?"

Sanna: "Lähdettekös meille osviitaksi hirren hakkuuseen
Hepokankaalle."

Pieto konkaili istualleen.

"Huh-huh, kun tuli lämmin… Kylläpä siinä tarkeni… Joko nyt on päivä?"

Sanna: "Ei ole päivä; ilta on vielä. Vastahan tuo päivänkajas sammui… Olemme tässä joutessamme tuumailleet aamuksi valmiiksi sitä hirren hakkuuseen lähtöä; ettekö te lähtisi mukaan meille niinkuin neuvonniekaksi."

Pieto: "Kyllä… Mutta Hepokankaalle… onhan se kaukana; miten sieltä hirret saataisiin kotiin?"

Kerttu; "On niitä tuumia. Onhan sieltä myötämaat tänne. Ja kun tie pohjautuu, niin ne tulla hoilottavat ihan, ettei muuta tarvitsekkaan kuin — pois edestä vaan! Ja onhan semmoisesta männikköviileiköstä toisellainen hirsien otto kuin noista kuusenkatkaista tuossa korvessa. Sillä vaivallapa vetää etempääkin, kun irvostelee ja takkuaa noita rautaoksaisia janhuskuusia. Kyllä niitten kanssa olisi päin taivasta ennenkuin olisi satakin hirttä, ja tarvitaampa niitä montakin sataa ennenkuin tässä on kartano, jossa on kamari joka henkeen ja vielä vieraankin varalla."

Sanna: "No sehän lienee koko ampiaispesä. Kamari joka henkeen, voi ihmeellistä laitosta! Kyllä pahoin pelkään että liian korkealle lensit luomaa pannessasi sille teokselle. Ja kyllä luulen, että pitkiksi venyvät meidän kaulasuonet vetäissä sitä hirren paljoutta, mikä tarvitaan. Mutta parempihan on koettaa kuin miettiä."

Riikka: "Ei ole huone ropehen tavoin tehtävä. Ei ole niin tehty kuin aiottu. Mutta pannaanhan alkuun. Se kieltoa mikä minusta."

Reeta: "Mitä hulluuksia! Tietäähän tyhjän toki tekemättäkin. Ei nyt ole puheen hyvyydestä, kunhan on vaan suu märkänä… Kamari joka henkeen! Ei suuri sana suuta halkase."

Katri: "No ei suinkaan se yhdeksän kamaria ollut sanottu ihan todella."

Auno: "Aamulla lähdetään."

Katri: "Sen sanon minäkin."

Sanna: "Aamulla lähdetään, vaikka kaaret syliin tulkoot!"

Riikka: "Koetan minäkin."

Vappu; "Joukon jatkona olen!"

Martta: "Saanko, Kerttu, minäkin lähteä?"

Kerttu: "Miten sinä lähdet tämmöisellä vinhalla? Ja tarvitseepa se
Reeta sinut tässä kotona."

Oli jo myöhäinen hetki. Ajattelevan näköisenä kääntyi jokainen vuoteelleen.

Päre sammui pihdissä ja revontulien niukka valo pienestä ikkunasta hieman häimötti pirtin tummaa sisustaa. Kaikki oli hiljaista paitsi tuo tuulen ahdasmielinen virsi, joka nurkassa hyräili omituista nuottiaan ja tuuditti tytöt rauhasaan uneen.

* * * * *

Aamun valon hohtava juova kiilui taivaanrannalta läpi huurteisen metsän. Pohjoisen mieto tuuli nuokutteli korkeudessa aihkien tuhuraisia latvoja Hepokankaan loivalla rinteellä.

Suksillaan siinä seisoivat Pieto, Kerttu, Auno, Sanna, Katri, Riikka ja Vappu.

Pieto avossa suin silmäili hongikon rinnettä ja paljaaseen rintaan puhalteli pohjoisen karmakka viima. Kinttaansa selkämyksellä pyyhkäsi hän vesitilkan nenänsä päästä, vilkasi käskevän katseen tyttöihin ja virkkoi:

Tuosta nuo aihkit hakataan. Mutta kaadetaan tuonne päin, että hirret tulevat myötäsukaan ja tyvet kotiin päin.

Kerttu: "Miten ne voitetaan tuommoiset puut? Ne menevät minne tahtovat."

Pieto: "Otetaan pitkä riuku, tuommoinen salko. Tuostapa juuri tuleekin varsinainen tuosta haavanriutasta."

Auno hakkasi haavan, katkasi latvan terävälle viisteelle ja virkkoi:

"Tämmöinenkö?"

Pieto: "Ka see. Sen latvapää asetetaan tunonne ylös johonkin oksankysnään ja täältä tyvestä pari henkeä työntää silloin kun alkaa kaatuminen liketä."

Sanna: "Vasana se on vanha veneessä."

Kerttu virkkoi: "Katri ja Riikka työntävät. Tule, Auno, tuohon toiselle puolen hakkaamaan minun kanssani."

Sanna: "Ja minäkö Vapun kanssa tähän? No oli menneeksi!"

Sanna alkoi hakata ja jatkoi:

"Koetellaampa, kuka ensiksi petäjältä sydämmen katsoo… Kas kun on sitkeää tuosta maannousennasta kuin koiran lihaa, ei eroa lastuus ei luonnankaan. No oli mitä oli. Kunhan heitän tuon nursuni tuohon hangelle, niin lähtö tulee… No nyt. Niin otti kirves kuin toisen nuotin, kun pääsivät kädet vapaiksi… Heitä sinäkin, Vappu, pois turkkisi, kyllä työstään saa lämpymän."

Vappu: "Heitän kyllä ja paikalla… Mutta Kerttu ja Auno ne kölkyttelevät turkki päällä."

Kerttu löi vaan kuin tulen sammuttaja ja virkkoi:

Hyvä on lämmin laihalle, ei ole liiaksi lihavallekkaan… Pankaapas,
Katri ja Riikka, riuku ja heti; se muuten kohta menee.

Riikka asetti riu'un nenän ylös oksanrosoon.

Kerttu: "So niin, siitä vaan työntäkää."

Riikka: "Mutta tämä menee konkeloon toista vasten."

Katri: "Kääntäkää lastuusta tuota aukkoa kohti, muuten menee konkeloon… Jo nojautuu, työnnetään vaan. No nyt… ollaan kovana! Hyvä tulee, holoikkis!… Siinä se nyt makaa petäjä. Mutta se oli koraus!"

Riikka: "Kuuleppa tuota kaikua minkälaista meteliä pitää tuolla ilmassa! Kuule, miten räjähtelee Hyllyäiskeron ja Karhurovan rinteissä! Miten väräjää ja pakenee! Soma olisi kulkea mukana… Yhä kuuluu… pikkusen himisee enää."

Katri: "Annetaan sama laukka Sannan ja Vapunkin petäjille."

Sanna: "Tämä on itsestään nojollaan matkan mukaan, ei tämä tarvitse."

Riikka: "Vara ei venettä kaada, työnnähän pois… Lyökäähän vaan kovasti, että joudumme isän petäjän kimppuun."

Vappu: "Älä hurjaa kivota, jo lyön mitä minusta lähtee."

Sanna: "Minulta ja loppui lastuu."

Vappu: "On täällä mikä tarvitaankin."

Sanna: "Holoo! jopa tuo menee… Siinä se nyt pötköttää ensimmäinen; milloin lienee viimmeinen."

Pieto: "Työntäkää vähän… Siitä niin: Ei mutta työntäkääpä tänne vähän karsaaseen, ettei turvautuisi tuohon kuostoon."

Riikka: "Näinkö?"

Pieto: "Niin, kunhan työnnätte."

Katri: "Jo heiluu. Löysätäänhän vähän ja sitte annetaan aika potkaus… Ka niin, heleijaa!… Voi riivattu sitä rämpsäystä. Aivan menivät oksat yhdeksi nuuskaksi."

Pieto käänti lakkinsa takaraivalleen, nakkasi sarkaröijynsä kannon päähän, pyyhkäsi käsiselällään hikistä otsaansa, rotasi haavan vesan, mittasi sylikepin ja sanoi:

"Lienevätkö nuo sylet vanhemmuuten kutistuneet. Ennen ne olivat peukalon nenistä kolme kyynärää aivan puukkohamaran päälle."

Sitte Pieto mittasi petäjän malloa viisi syltä, katsoi tyveen, punalti päätään ja hiljakseen virkkoi:

"Lyhyeltä se näyttää; tuliko se nyt oikein?"

Mittasi uudestaan:

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Oikein se oli, vaikka se metsä varastaa silmät… Sääli on katkasta tuommoista puuta… Pannaan puoli syltä pitemmäksi, eihän hirrellä ole valtaa. Pian sen pitkän lyhentää, kauan jatkaa lyhyttä."

Siitä leikkasi Pieto petäjän poikki, kynnelleen käänti kumisevan pölkyn, kirveen kasalla merkitteli suoraan puolelta ja toiselta minkä verran tulee pintoja otettavaksi, katsoi pitkin hirttä ovatko merkit suoraan ja korjasi mistä oli mutkalla, sitte sanoi:

"Alkakaa tuota jälkiä palhia."

Kerttu: "Lähdetään, Auno, täältä tyvestä."

Pieto: "Latvasta päin kaikki!… Ei veistämällä, kun palhimalla! Ka näin, aina vaan kirves poikki hirrestä maata vasten eikä pitkin hirteen."

Kerttu ja Auno rupesivat palhimaan.

Pieto: "Sillä lailla!…Sannan kirves alta varastaa; mahalta tulee hirsi laihempi. Aivan luotiinsa maata kohti, muutoin tulee hirsi mahalta laihempi. Katsokaa, minä pudotan hänestä pinnat."

Tytöt siirtyivät loitommas ja vesisuussa katselivat, kun pälkäret lystin näköisesti lonkoilivat lastuuksesta.

Puolelta ja toiselta oli hirsi palhittu.

Pieto vielä kerran katsoi lappeita pitkin hirttä, näkyisikö mutkia; sitte nykäsi kirveen kasalla lastuin päälle lappealleen, painoi kirveensä kasan hirren viisteeseen, pani kätensä päällekkäin ponnen päälle ja sitä vastaan nojasi ryntäänsä, nosti karvaisen lakkinsa takaraivalleen ja syvällä kasvoissa kuumotti mehes punastus. Siinä hän silmäili äänetönnä hirttään.

Tyttöin rinnat hytkähtelivät ja suut vetäysivät makeaan hymyyn ja kirkkain silmin katselivat isäänsä. Näyttivät toivovan, että isä opettaisi heidätkin yhtä kauniita hirsiä tekemään.

Mutta Pieton kasvot hiljalleen jäykistyivät, silmät tylsyivät, ajatukset näyttivät paenneen. Siinä hän silmät rävähtämättä katsoi kuoston tyveen tikan koloa.

Vappu: "Kuule, metso kotkottaa tuolla kankaalla."

Pieto ikäänkuin heräsi, kohotti päänsä pystyyn, silmät harristuivat ja virkkoi:

"Missä?"

Vappu: "Tuossa ihan lähellä… Noin kuuluu siiven ropina. Ne vasta nousevat hyydöksestä puihin syömään."

Pieto: "Pyssy unehtui."

Enempää ei Pieto siekaillut, pani takkinsa päälleen, käänti suksensa ja lähti hiihtomaan kotiin päin; sauvat kirnahtelivat pakkasen puremassa lumessa ja kerta kerralta eteni kuusikon helmaan.

Siihen jäivät tytöt seisomaan.

Katri: "Oppineen on hyvä työtä tehdä."

Sanna: "Oppien sepätkin tulevat Kyllä työ tekijänsä neuvoo."

Kerttu: "Sen sanon minäkin. Parempi on koettaa kuin miettiä,"

sylkäsi kinttaansa kämmeneen ja lähti puunsa tyvelle.

Samoin tekivät Sanna ja Vappu. Mutta Riikka ja Katri saivat kaataa pystystä.

Hikipäisinä Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu istahtivat ensimmäisten hirsiensä tyville.

Sanna löi kirveen pohjalla hirteen ja virkkoi iloisesti:

"Tuli yksi, sanoi suutari Lauantaina."

Kerttu sulava nauru suupielissä:

"Jopa tuli Sannan ja Vapun hirrestä ruunanpää."

Sanna: "Mikä siinä on? Niinhän se lojottaa kuin hirsi, hirsi kuin sämpylä!"

Auno: "Voi, voi miten on ohut toinen laita, on kuin aidaksen selkä."

Sanna kumartui katsomaan, kynsi korvallisiaan ja punastuksissaan virkkoi:

"Se altapäin varasti lauvistaissa… No ei se räätäli, joka ei ratkaise. Oppiraha se aina pitää maksaa. Mutta katsotaanpa sinun."

Kerttu: "Katso vaan, mutta se on yhtä lihava kummaltakin puolen."

Sanna: "Omapas tuossa laippa."

Auno: "Se on vähä vika. Yksi kolo ei komeassa haittaa."

Sanna: "Mutta tuossa ukko taaton hirressä ei ole yhtään koloa, ei laippaa, ei lanttoa; se on suora kuin nuolen varsi."

Vappu: "Eipä tuolla ole silmiä päässä tuollakaan. Kyllä se petäjä lahjottaa vielä miellekin semmoisia. On tuossa silveikko, mistä lähteä. Ei se paljon sairasta yhdestä eikä kahdesta ruunanpäästä… Mutta minkäslainen pelkka se täällä Riikalla ja Katrilla syntyy?… No se meni aivan massuolaan! Heittäkää jo pois ajoissa."

Riikka: "Mikä tässä on? Hirsi kuin hirsi, tehdäänhän vaan valmiiksi. Hullut ja herrat ei tunne keskitekoista kalua, se on vanha sananlasku."

Katri: "Tuossa siinä on paha mutka. Ja mikä hurja siinä on, kun se tahtoo tuonne allepäin syöpyä tuo kirves… äh… Minä olen koettanut ihan tismalleen pudottaa kirveeni, mutta… äh… Kun ei olisi tuota poukamata niin menisi se jonakuna."

Riikka: "Tehdäänhän pois valmiiksi, kyllä se sijansa saa."

Auno: "Kyllä se sijansa löytää, tehkää vaan valmiiksi. Siinähän opitte."

Toiset pölkyt makasivat tytöillä jo valmiiksi kynnelleen asetettuna palhimista varten.

Kerttu oli miettivän näköinen, käveli pitkin pölkyn sivua eikä näyttänyt käsittävän oikein, miten on paras lähteä.

Sitte hän pölkyn latvaan määräsi, miten paljo tulisi pintaa lähtemään puolelta ja toiselta; niihin löi kirveellä sijat ja pisti puikot pystyyn.

Sanna: "Nyt on Kertun pölkyllä sarvet päässä kuin heinäsirkalla."

Kerttu meni, teki tyveen samallaiset merkit, katsoi pitkin pölkyn malloa ja virkkoi:

"Anna olla. Kyllä naurusi näet vielä ennenkuin on leikistä luovuttu… Teeppäs, Auno, tuonne merkkiä, mihin minä käsken."

Auno laski kirveensä kasan pölkyn selkään. "Ka tähänkö?"

Kerttu: "Sormen verran laidemmaksi." Auno siirti kirvestään.

Kerttu: "Ka siihen… No nyt tuokemmaksi… Ka siihen. No tuokemmaksi… Vähän keskemmäs. No siihen."

Auno kuletti kirvestä Kertun neuvon mukaan.

Kerttu: "Vielä tuokemmas!… Keskemmäs! Siirrä vielä hiukan verran keskemmäs. No siihen!… Vielä yksi merkki sinne latvemmas! Ka siihen!"

Auno: "Tehdään tuohon vielä, tässä on pitkä väli."

Kerttu: "Tehdään vaan. Vähän laidemmas! Vielä vähän! Ka siihen!… No nyt siinä on rata. Kun nyt ei päästetä noitten merkkien välillä riesuilemaan puoleen eikä toiseen, niin sittenhän lieneekin mustilaisen kirous, jos ei tule suora hirren lappeasta."

Auno: "No nyt lauistamme tämän puolen ensinnä, niin sitte voimme toisen puolen puikolla mitata tästä syrjästä, niin sitte tulee suora toisestakin puolesta ja samalla yhtä paksu."

Kerttu: "Niimpä se tehdäänkin. Tuosta latvasta lähdetään."

Sanna: "Tuo on hyvä keino."

Riikka: "Paras keino meille kaikille."

Pitkän aikaa kuului hongiston helmasta veistoksen loskina ja katkeamaton kaiku levisi metsään.

Mutta viimein taasen raukesivat kirveet, sammui kaiku ja huohottaen istuivat tytöt hirsiensä tyville.

Sanna: "Mutta jo lähti tauti tästä työjyeestä. Tuossa on hirsi, joka ei iletä, pani hänen vaikka paremmalle kuin seinälle."

Riikka: "On tuossakin hirsi kuin voileipä".

Auno löi kirvespohjalla hirteen ja sanoi:

"En tiedä muuta, mutta tuon nimi on hyvä."

Kerttu: "Mahti on matkassa!"

Auno: "Mahti on matkassa! Kyllä niitä nyt rupeaa karisemaan hirsiä."

Vappu: "Kun saisi tehdä ikänsä tätä työtä! Tuntuu niin lystiltä nähdä oman kirveen alta tuommoinen hirsi."

Kerttu: "Kipu lapsella kirkkoon, kipu kirkosta kotiin. Kyllä ennenkuin sadannen tyvellä istut, niin on toisin tuumasi."

Vappu: "Ei anta perään, sanoi mamma Kröönille… Tuossa huojuu silvetto, joka mielellään antaa taasen muutamen."

Riikka: "Ei ole karttamisessa tuostakaan. Se on tulevaa kuin Mattilan muorin piimävelli."

Auno: "Minkä me otamme käsille?"

Kerttu: "Ei tässä mene käsi päähän. Kunhan tuosta järjestään… vaikkapa tuo tuosta."

Auno: "Se on liian suuri."

Kerttu: "Anna olla. Paksusta on pala parempi. Ja enemmän kohottaa seinää…"

Niin rupesi hirsiä tulemaan ja mieluinen oli se työ.

Illan kajas jo riutui lännen rannalle, kun tytöt palavissa päin hiihtoivat kotiinsa. Pohjoisen tuuli puisteli lyhyitä hameita ja jalkoja puristivat kylmettyneet paikkaiset kengät.

… Hepokankaalle kulki nyt tyttöin latu päiviä ja viikkoja. Mutta kahden kuukauden kuluttua makasi maassa enemmän kuin kolmesataa salskeaa hirttä ja saman verran kullanhohtavia lattiapalkkia ja laipiolautoja.

Kaksi päivää laitettiin rekiä.

Oli Maaliskuun heleä aamu, kun tytöt asettivat kaksi leveäjalaksista ja matalaketaraista rekeä ensimmäisen hirren sivulle Hepokankaan liepeessä. Siihen nostettiin hirsi. Toinen reki tuli tyven ja toinen latvan alle.

Sanna hymyili ja virkkoi:

"Siinä sitä olisi kärpäselle lähtemistä, kun tervassa seisoo."

Vappu: "Siinä sitä olisi. Mutta kyllä taitavat kaulasuonet kiinnitä kuin viulunkielet ennenkuin on kotona."

Riikka: "Saattaa sapsokin käydä laulamaan. Tuommoiseen umpeen kun ötkähtää jalas, niin kyllä nikottelemaan käyvät nämä varsat."

Katri: "Sen tiedän, ettei paikaltaan änähdä tuommoinen jätkä."

Auno: "Mitä sitä joutavia! Tämä menee tämmöisellä joukollaan vaikka nahkallaan."

Kerttu: "Otetaanhan jukosta joka henki niinkuin yksi henki."

Tytöt panivat jukon olkapäilleen ja nojausivat eteenpäin.

Kerttu; "Kas niin! Aivanhan se lähti kuin käsketty, ihan yhtenä luokona. Vetuvee vaan!"

Reet kulkea myssäsivät, että pajut vetivät lunta ja tie tuli kuin saukon jälki.

Kerttu: "So, huahdetaan vähän. Parempi väki jäämään kuin uupumaan…"

Sanna: "Soo, jukko suoraksi! Päähän vietävä pyrkii."

Pitkä vitsainen köysi oli jukkona, jonka jälkipää oli kaksihaarainen. Toinen haara oli sidottu toiseen ketaraan, että reki pysyi tiensuunnalla.

Toperana olivat tyttöin jalat polanteisessa tiessä, kumaraan painuivat hartiat ja tuhostunein kasvoin puhkaillen vetivät yhdestä köydestä uhkuilevaa hirsikuormaansa. Paksuina tuppaina pölisi valkea höyry kireään aamuilmaan raskaista henkäyksistä ja karkeat hikihelmet kyntivät vakonsa pitkin puuhkeita kasvoja. Pajujaan myöten usein reet upposivat. Mutta silloin painuivat alemmas tyttöin hartiat ja tiukemmasti kitisi vihtainen köysi.

Pietolan tanterelle pudottivat tytöt ensimmäisen hirtensä, istahtivat lappealle, höyryävät hartiat aaltoilivat huohotuksesta.

Kerttu aukoi vaatteitaan jäähdytelläkseen ja virkkoi: Vähästä alku paljoon. Siinä on yksi. Jos jokainen olisivat tuommoisen lämpymän takana, niin ei tulisi monta päivässä.

Auno: "Pahin salmi on soudettuna. Kunhan tie kovoo, niin ne tulevat yhtenä köytenä."

Riikka: "Harmaassa on päämme ennenkuin on viimeinen tuossa."

Katri: "Eivät näe nämä näkimet."

Vappu: "Sen sanon minäkin."

Sanna: "Mitä sitä tyhjiä löräjää; ilta istuin tulee. Lähdetään uusi kerta!"

Auno: "Lähdetään vaan."

Tytöt hyppäsivät juoksemaan.

Auno: "Älkää nyt hurjana! Käydä jolpotellaanhan vaan. Verkka se ruton voittaa."

Niin ne tytöt vetivät hirsiä yksitellen muutamia päiviä.

Mutta satoipa siitettä ja tie naulautui paljaalle iljaimelle.

Silloin tytöt ottivat kolmet reet ja kaksi henkeä tuli aina yhden kuorman kuletukseen. Kuormaan aina pantiin kaksi hirttä. Siis kuusi hirttä nyt matkasi peräkkäin yhdessä jonossa Hepokankaalta Pietolaan ja tytöt vakavin askelin johdattelivat kuormiaan mielensä mukaan. Usein ei muuta ääntä matkueesta kuulunut kuin hirsien laimea jumina, rekipajujen pieni kitkantein ja tyttöin jalkain kopina sekausivat yhteen ääneen, että hiljainen jorotteleva kaiku katkeamatta himisi kevään raikkaassa metsässä.

Siten kerralta kulkeutuivat hirret ja palkit Pietolaan.

Ja kun Huhtikuun aurinko ensikerran rikkoi talven vitiä ja räystäs itki ensimmäiset kyynelensä, olivat hirret ja palkit Pietolan pihalla vahaisessa pinkassa alttiina kälvimään kevään ahavassa.

Lautalatajaksen päällä istuivat tytöt ja huokailivat helpoittavia henkäyksiä.

Siihen tuli Saarakin.

Iloinen mielihyvä lepäsi tyttöin päivettyneissä kasvoissa.

Kerttu: "Siinä ne nyt olisivat, mutta mikäs ne nyt ristiin laulaa."

Vappu: "Siinä se mahti puuttuu."

Riikka: "Salvetaan koiran kaulalle."

Auno: "Ei vetele se homma."

Sanna: "Sen minäkin sanon."

Katri: "Mutta mikäs auttaa. Mitäs mahtinanne pidätte? Siitä heti sakoitetaan, jos tekee parempaa kuin saattaa."

Sanna: "Jos ei muu keino auta, niin otetaan vanha Kärpäs-Juuso aloittamaan. Se kyllä osaa."

Auno: "Se kyllä osaa, vaikka on paljaspäinen. Ja sitte kun alkuun päästään ja saadaan mahti käteensä, niin salvamme itse. Kyllä minun pääni kestää nousta nurkan kanssa taivasta kohti."

Sauna: "Vaikka pilviin mentäisiin, niin en jänistä!" Vappu: "En minäkään! Mutta minkälainen rakennus siitä aiotaan tehdä?"

Kerttu: "Tuoltapa hiihtoo isä taatto… Eipä ole nyt monta lintua…
On sillä sentään muutamia."

Auno: "On yksi keitto… Mutta nulvakkana on ukko, ei nyt ole mennyt mieltä myöten."

Kerttu: "Se on päiväsydämmellä ollut sipsukeli, niin ei ole voinut hiihtoa."

Riikka: "Mutta nytpäs on jo hyvä keli; katsoppas miten ukko tulla loikaisee leveillä suksillaan… Kas ukkoa, kun tulee tänne meidän luokse; haluttaapa katsella tätä roviota."

Pieto seisahti hirsiläjän luokse, nojasi saavaansa vasten, katseli hirsikokoa ja virkkoi:

"Joko kaikki tässä?"

Sanna: "Siinä ovat joka kappale… Mutta mitenkäs niitä ruvetaan kokoon panemaan?"

Pieto: "Kunhan rupeaa rahoinaan ristiin, mitäpä hänessä muuta."

Pieto unisen näköisenä kääntyi pois, nosti suksensa nurkkaa vasten ja siirtyi pirttiin.

Kerttu: "Tuota ukkoa sitä pitää tahtoa pohjan panoon."

Auno: "Kun se rupeaisi. Mutta eipä viipynyt hirren hakkuussakaan; yhtä vähän se viipyy tässäkin, nyt varsinkin kun alkaa tulla metson soitimen aika."

Kerttu: "Pohjan panoon vaan ja näyttämään, miten tehdään."

Vappu: "Mutta minkälainen siitä tehdään?"

Auno: "Tehdään semmoinen kuin Ahtolassakin: pirtti, sali ja salin perään kaksi kamaria, sievä porstua ja porstuan perään kamari."

Kerttu: "Semmoista minäkin olen miettoillut."

Saara: "Kuka ne kamarit pitää senvertaiset? Tehkää kamari joka henkeen omituinen. Kun kerran tekemään, niin kamari joka henkeen vaikka nyrkinkokoinen."

Vappu: "Se olisi kuin ampiaispesä!"

Sanna: "Kaikki yhteiset, se paras! Semmoinen tehdään kuin Ahtolassa".

Kerttu: "Tehdään vaan semmoinen kuin on Ahtolassa".

Sanna: "Semmoinen tehdään!"

Vappu: "Mutta tuolta pirtin puolesta lemuaa metsokeiton hunajahöyry, se tuntuu minua riitelevän puoleensa. Lähdetäänpäs katsomaan mitä siellä on taasen Reeta meille valmistanut illalliseksi."

Auno: "Lähdetään vaan."

XIII.

Huolettomina kuni työstään päässeet venyttelivät ja haukottelivat tytöt vuoteellaan huomisaamuna.

Mutta Pieto se oli jo kotvan lapioinut lunta kehikon sijalta.

Sinne siirtyivät tytötkin.

Kerttu: "Mitä nyt isä miettii, kun siitä lapioipi lunta?"

Pieto: "Jotta tähän kehikon pohja."

Kerttu: "Se tehdään näin sivuttain järvelle ja samallainen kuin
Ahtolan pirttirehto."

Pieton kasvot jäykistyivät, kynsi korvallistaan.

"No… Minä luulin, että pirtti vaan."

Pieto ei sen enempää tuumaillut, pisti lapionsa nietokseen ja poistui hirsiläjälle, istahti hirren selkään ja päätään kallistellen mietti. Harmaat silmät suurina harreilivat taivaanrantoja ja huulet liikkuivat.

Sitte hän luki sormiaan ja mietti väliin ja taasen luki sormiaan.
Viimein virkkoi:

"Niin se on takanakin Ahtolassa".

Koppoi kirveen ja rupesi tekemään hirteen salvosta.

Kasvot levisivät hienoon hymyyn ja puheli:

"Semmoinen kuin Ahtolassa… Sopiipa siinä nälkä keilaa lyömään… Omapa heidän on asiansa; kun jäänee kesken niin jääköön. Kunhan saisin tämän pohjan."

Seisahti, kynsi korvallistaan.

"No niin se on ainakin, että päilleen se on alotettu Ahtolan pirttikartano… Näitä tulee viisi tämmöistä. Nämä asetetaan paikoilleen ja näihin salvoksiin salvetaan sivut… Mutta siinä on kätösen loimet ennenkuin se pohja on paikoillaan ja tasallaan… Työ kankaan alkaissa, toinen loppuissa, tyhmäkin keskeltä kutoo, on vanha sananlasku… Mutta miten sen on?"

Kaapi taasen korvallistaan ja silmät harreilivat. Viimein tyynesti virkkoi:

"No, ei se nyt liene jouhen päälle, jos ei tulekkaan aivan yhdenkokoinen. Kauas se ei käy. Pirtti se on viittä, porstua kahta, sali kolmea poikki ja kamari vähän päälle kahden. Siitä sitä karttuukin sivua… Noo, antaapa heidän koettaa."

Otti kirveen ja alkoi hakata salvosta.

Pohja oli luotu valmiiksi.

Päähirret vedettiin pohjalle päittään järvelle.

Pieto silmät renkaallaan mietti ja luki sormiaan…

Otti sitte sylikepin ja virkkoi:

"Kaksitoista syltä ja vähän päälle… Yksi… kaksi… kolme… neljä… viisi… kuusi… seitsemän… kahdeksan… yhdeksän… kymmenen… yksitoista… kaksitoista ja… noin paljon päälle," luki Pieto ja mittasi rakennuksen pohjaan pituuden.

Sitte mittasi pirtin pohjaksi viisi syltä, osotti sormellaan maahan ja sanoi:

"Paneppas Riikka tuohon merkki!."

Riikka pani puikon pystyyn.

Pieto: "So!… Porstua kahta syltä… Paneppas, Katri, merkki… Ei siihen! No juuri tuohon… Sali kolmea. Paneppas, Vappu, merkki… Kamari kahta ja… ja… ja tuon verran päälle."

Kerttu osotti nurkan sijaa.

"Tähänkö tuo päähirsi?"

Pieto: "Kaikkiin näihin, joissa ovat merkit, pannaan päähirret poikkipäin ja kaikissa tyvet tänne järvelle päin."

Pieto lähti kirveineen astumaan hirsiläjälle ja sanoi:

"Sitte tulette noutamaan sivuille hirret. Otetaan suurimmat hirret sivuhirsiksi."

Tytöt vetivät ne paikalle.

Pieto merkitsi salvokset rinnakkain, kumpaisenkin sivun hirret yhtä pitkiksi.

Silloin vietiin hirret paikoille ja salvettiin salvoksiinsa. Ja porstuan kohdalla jatkettiin ja liitettiin yhteen sivuhirret.

Nyt oli luoma valmis.

Tytöt katselivat sitä teosta ja kasvot vähän värähtelivät.

Kerttu: "Näyttää niin hirveän suurelta tuo kierros."

Auno: "Niin se näyttää… Kyllä siinä on nyt loimia kun lienee kuteita."

Sanna heilautti itseään.

"No ei se ole mökkiläisten aloke. Mutta antaa tulla, kun on tulemassa. Me emme olekkaan Nauku-Maijan tyttöjä. Ei kylä kudetta kiellä kyynärältä kymmeneltä, se on vanha sananlasku. Kyllä metsä lahjottaa mitä puututaan."

Saara: "Olisi mainio aloke, kun pantaisiin tämä pirtti neljäksi ja tuo sali kahdeksi, niin tulisi juuri yhdeksän kamaria ja porstua yhteinen."

Sanna: "Niin jokaiselle porsaalle omituinen karsina!… Tämä on hyvä, tässä sopii roikamaan mieltään myöten."

Pieto sieran palasella hioi kirvestään ja virkkoi verkalleen:

"Kun tulee korkeammaksi salvos, niin pienemmältä se näyttääkin…
Tuokaapas hirsiä tänne."

Tytöt ne laittoivat hirsiä salvokselle, kuorivat niitä, poskesivat ja veistivät varausta avuksi.

Kolmannen päivän illalla oli jo kolme hirsikertaa sijallaan ja kivijalat nurkkien alla.

Mutta huomenna ei Pietoa näkynyt salvoksella.

Masentuneilla mielin tytöt katselivat teostaan.

Kerttu: "Tuntuupa se niinkuin olisi peukalo keskellä kämmentä"

Auno: "Ikävä, kun se isä ei pysynyt vielä muudatta päivää."

Sanna: "Tehty on työ alotettu. Aletaanhan vaan panna hirttä hirren selkään."

Vappu: "Mikäpä tässä muu auttanee."

Kerttu: "Koettaa kai täytyy. Ja kyllä kai työ tekijänsä neuvoo. Kylläpä se keittäminenkin sietää isän joutaa metsojen kimppuun. Ei tätä joukkoa tiaisen päällä illasteta."

Riikka: "Mutta se on koko syömisen paljous, minkä isä talven pitkään kantaa metsästä."

Sanna: "Hym, mistä sitä syömistä piisaisi?"

Katri: "Niinhän sitä aina sanotaan, että se ei mitään tee. Mutta heti joutaisivat hampaat naulaan, kun isän nuppu kallistuisi."

Vappu: "Kuka sitä on sanonut, ettei isä tee mitään? Katri höpäjää… Saadaampa nähdä, taasen iltasella se tuopi lintutaakan, ettei tuo moni mies semmoista. Ja se on tiedän mä syömistä, joka ihmistä sitoo."

Auno: "Mitäpä nyt niistä teemme lukua, rupeamme työhön."

Kerttu: "Se parasta."

Sanna: "Niin on hieno meininki."

Vappu: "Käsiksi on mieli käydä."

Katri: "En minä kuitenkaan osaa mitään tehdä."

Saara: "Jos osaisinkin, niin en huolisikaan. Pois lähden koko työpaikalta."

Riikka: "Mene vaan, ei ole kieltävää."

Vappu: "Vähä yksi varis kesää tekee. Ei kaivata! Joka suoloitta suuttuu, se jauhoitta leppyy. Mene vaan… Mutta säälipä taitaa olla lähteä. Sääli huttua, sääli vatsoa, sanoi Iivana… Ka kun meni sormi suuhun, kun huimalla sikiöllä."

Saara: "No tuon porstuakamarin minä pidän, ilman en rupea mitään tekemään."

Sanna: "Kursi keinoihisi siitä tahi…mokoma kumu… paraskin työntekijä."

Auno: "No ole nyt… vieras tulee tuolta. Kuka se?… Ahtolainen…
Se tulee katsomaan tätä teosta."

Sanna: "Voi ilkeä! Juostaan pirttiin, antaa katsella itsekseen."

Auno: "En liiku!"

Kerttu: "Ei tästä silmä osaa ota."

Isäntä seisahti suksiensa päälle salvoksen luona, kasvot leimuilivat ja leveä suu vetäytyi makeaan hymyyn.

Tytöt eivät olleet näkevinäänkään, olivat kynsille lyödyn näköiset ja kuoria kapostelivat hirsiään.

Sanna aina vilkasi ujon katseen isäntään, joka hymysuin suki mustaa tuuheaa korvapartaansa. Isäntä rykäsi ja virkkoi:

"No mitä ilmettä te nyt täällä puskette?… Kokonaista pirttirehtoako hommaatte?"

Kerttu jyrsi kuorta hirren tyvestä ja virkkoi:

"Mikä hänestä tullenee. Kunhan kuvattelemme joutessamme jotakin."

Auno: "Joutaahan se joutilas johonkin."

Sanna: "Käsiinhän tämä tuntua kuivavan koko teos."

Isäntä kaula pitkällä silmäili hirsiläjää. "No ihmeitä näkyy!… Mikä teille noita hirsiä on laulanut tuommoisen paljouden?"

Vappu: "Hakkasimme ensin tuonne Hepokankaalle ja sitte vedimme perässämme."

Sanna suoristi itsensä ja osotti kelkkoja: "Noilla kelkoilla, jotka ovat tuossa hangella, on vedetty jokainen kanes."

Isäntä vihelti:

"Hyy… No tehdystä jotakin tulee, tekemättömästä ei mitään, sanoo sananlasku… Täältä illalla iltakajeella kuului hirsien möyke. Lieneekö tuulta tiennyt tänne itään. Kuului aivan selvään nuijain jyske ja hirsien jyrinä, niin en malttanut olla lähtemättä katsomaan… Mutta itsekkö aivan omin päinne aiotte panna kokoon?"

Kerttu: "Niinhän on uhka, miten sitte käynee."

Sanna: "Perästä kuuluu, sanoi torventekijä."

Isäntä: "Itsekkö olette tuon pohjan panneet?"

Kerttu: "Isä sen laittoi. Ensimmäinen hirsi tässä on vaalissa omille nokille."

Isäntä: "Johan minä ajattelin, että… Katsohan ukkoa, kun vielä vanhalta muistilta osaa tehdä salvoksen. Se kun ennen uutena teki nurkan, niin sen salvokset eivät irvottaneet. Eivät hölmötä vielä vanhanakaan nurkat siinä meidän luhtirakennuksessa, jonka se sulhaismiessä ollessaan salvoi. Onko teillä luotilautaa?"

Kerttu: "E… ei… en minä tiedä, mikä se on."

Isäntä: "Ilman siitä ei tule kalua. Annappas kirves, niin minä teen.
Tuostapa saan laudan."

Isäntä otti kirveen Kertulta, katseli sen terää. "Voi, voi kun on tylsä kirves! Ei tämä ole salvajan kirveen näköinen: on hioa nyljytetty aivan herneen palolle. Salvajan kirves pitää olla terävä kuin partaveitsi."

Sanna: "Mistäpä tuli suoli köyhän makkaraan!"

Isäntä: "Tahkomalla vaan. Kun tuotte meidän tahkon selkään, niin lähtee tauti kirveestänne."

Isäntä rupesi veistämään.

"Ei, ei tällä lähde lastu."

Auno ojenti kirvestään.

"Olisiko tämä parempi?"

Isäntä: "On tämä vähän niepseämpi. No eipä paljon ole väliksi… No kyllä tästä sentään saadaan… Tuokaapa hyvä punontainen ja pikkuinen, tuommoinen sormen pään kokoinen lyijypalanen…"

Sanna toi näpissään lyijykappaleen.

"Tämmöinenkö?"

Isäntä: "Semmoinen juuri… So, hyvä tulee, kun joutuu."

Isäntä sai valmiiksi luotilaudan.

"No nyt se on valmis. Tulkaapas nyt katsomaan, kun teitä opetan.
Pankaahan mieleenne." Isäntä meni salvokselle.

"Tämän laudan levyiset pitää olla kaikki salvokset. Kas tämä entinen salvos tässä hirren selässä ei ole aivan samallainen. Levitetään juuri tämänlevyiseksi."

Isäntä asetti luotilaudan salvoksen sivulle pystyyn. "No nyt se on paikallaan."

Osotti lyijykappaletta, joka riippu punontaisessa.

"Niin, tämä aina salvoksia ja nurkan päitä merkitessä laitetaan niin, että tuo riippalanka seisoo tuossa aivan noin juuri pitkin tuota viivaa. Sitte tämän laudan laitaa myöten puukonkärjellä piirretään kahtapuolta, juuri tällä tavalla, ja sitte tämä lauta pannaan näiden merkkien jälkeen näin poikki hirrestä — ja tästä piirretään salvoksen leveys. Sitte pitää hengen tulleen edestä varoa, ettei saa kirves varastaa puolesta eikä toisesta. Samoin kuin nurkan päitä merkitään, niin asetetaan tämä lauta näin, että juuri tuo riippa lyöpi tuohon merkkiin. Sitte piirrätte tätä laudan syrjää myöten, niin siinä kaikki koko konsti. Kun niin teette, niin sen täytyy väkiselläkin nousta suoraan."

Sanna osotti sormellaan lyijynuoraa ja sanoi: "Se on tuo lyijynokare, tuommoinen nolkotus vaan tuossa langan nenässä, joka ajaa nurkan taivasta kohti ihan väkisellä. On liian paljo mieltä noin vähässä paikassa."

Isäntä: "Konsti ei ole kangella väännettävä… Niin, nyt kun tällä tavalla olette nämä päällimmäiset salvokset tehneet, sitte poskeatte hirren, että se juuri sopii putoamaan salvoksen pohjaan. — Posketessa täytyy olla hirsi kohdallaan. — Sitte merkitsette tarkasti salvoksen, siinä se on salvos viekas tulemaan akanhampaalle."

Vappu: "Eikö ukonhampaalle?" Isäntä naurahti ja jatkoi:

"Sitte salvetaan siksi, että vara ottaa joka paikasta noin kolmen sormen levyiseltä joka paikasta. Varatessa pitää olla hirsi kohdallaan, muutoin jää kallelleen ijäkseen. Ja vara pitää juoksuttaa näin kohdallaan ja vakavasti, muutoin tulee varaus ruunanhuulelle… Niin, laatua se työ vaatii. Jos työ mikä tahansa ei alusta pääse jäljilleen, niin se kurikkata vetää loppuun asti. Vaan kun se jo alusta joutuu suonelleen, niin siinä ei ole kuin luottelee vaan… Vähässä sitä paljon seisoo. Muistakaa nyt minun neuvokkiani."

Kerttu: "Kyllä, kyllä! Kiitos, kiitos!"

Sanna: "Kiitos, kiitos! Käykää nyt vielä vastakin meitä opettamassa."

Isäntä: "Kyllä, aivan mielelläni käyn, ettei menisi pilaan tuommoinen teos. Voi, voi, kun tästä tulee juhlallinen! Kyllä varmaan se teillä suuta nauruun vetää, kun saatte harjavuolen päälle."

Riikka: "Sinne on monen ihmisen ikä."

Isäntä: "Toki siihen on kauankin. Kun harjautte työhön, niin lapioitte menemään vaan. Alku se on aina hankala. Ja alku se työn kaunistaa, mutta lopussa kiitos seisoo."

Kotiinsa lähti isäntä hiihtomaan.

Tytöt palavin silmin katsoivat jälkeen.

Riikka: "Kun olisi yhden hirren salvanut sijalleen."

Katri: "Minä luulin, että Kerttu sitä tahtoisi."

Kerttu: "En viitsinyt."

Auno: "Mitä me siitä. Työ käymään vaan!"

Sanna: "Työ käymään vaan! Ei pakisten parane."

Isäntä seisahti suksillaan, otsa vähän kurtistui ja sormellaan sujutteli vahvan, vähän kyömän nenänsä lihaista päätä ja suurilla tummilla silmillään katsoi suksiensa kärkiin… Mutta heti pyörähti, palasi takaisin tyttöin luo ja virkkoi:

"No minulla nyt eivät ole niin sienat tulessa eikä aika ihan jäniksen selässä, etten joutaisi hieman viipymään. Näytäppäs, Auno, minulle kirves, niin minä salvan yhden hirren paikoilleen, että opitte tuota luotilautaa käyttämään."

Auno hehkuvin kasvoin työnti kirveensä ja virkkoi:

"Oli mielemme teitä pyytää meitä sen verran, vielä opettamaan, vaan emme viitsineet."

Isäntä nakkasi sarkaisen nuttunsa hangelle, nousi nurkalle ja alkoi posketa kumisevaa hirttä.

Tytöt kehiysivät katsomaan, katsoivat niin mielissään, että kielet olivat huulien välissä ja huulet menivät mukaan, kun isännän kirves niin lihmakasti päästeli lastuja poskeaksesta…

Isäntä sai hirren posketuksi ja se johotti salvosten pohjassa.

Kirveen kasalla rupesi hän merkitsemään salvosta ja virkkoi:

"Näin tarkasti merkitään salvos. Ka näin!"

Auno: "Kyllä näemme!"…

Isäntä sai merkityksi salvokset, käänti hirren selälleen, rupesi hakkaamaan salvosta varovasti ja vakavasti, pudotellen kirveestään viivaan ja virkkoi:

"Kerkkä-Tanelin sanaan: tämä se on tarkempaa kuin puukolla tappelu."

Sitte hän vähäisen lohkasi salvosta ja jatkoi:

"Ei paljon kerralla, kunhan siksi, että vara ottaa tavallisesti."

Teki latvaankin salvosta, kaasi hirren salvoksiinsa, katseli saumaa ja koetteli varalla: