Pietolan tytöt

"On tuosta vähän näppi. Kylläpä se sattui näpin tarkalta… No on se sentään melkein sievimmälleen."

Katseli hirttä puolelta ja toiselta virkkoi:

"Nyt se on katsottava, onko kohdallaan. Katsokaapa, onko kohdallaan."

Tytöt katselivat.

Sanna: "Taitaapa se melkein olla. Näyttää se hieman niinkuin olevan nojallaan ulospäin; vai silmäkö tuo valhetellee."

Auno: "Niin minustakin näyttää."

Vappu: "Niin se näyttää kuvastavan silmään kuin olisi hieman kallellaan."

Kerttu: "On se siksi juuri, että silmä ottaa."

Riikka: "Ei suinkaan tuon vertainen toimita sitä eikä tätä."

Isäntä otti moukarin, löi hirttä korvalle ja sanoi:

"Joko oikesi?"

Sanna latvalta hirttä katsoi pitkin, kallisteli päätään ja sanoi verkalleen ja päättävästi:

"No eipä taida parata. Ei löydä minun silmäni, kumpiko puoli siinä voittaisi."

Auno: "Ei minunkaan."

Isäntä katsoi pitkin hirttä.

"Nyt se onkin kohdallaan… Minä varsin teiltä kysyin, näettekö, milloin se on kohdallaan."

Vappu: "Näkeehän toki näin kirkkaalla päivällä."

Isäntä otti varan, rupesi piirtämään saumaa ja puheli:

"Tällä lailla vara kuljetetaan, niin kyllä patoaa iholleen hirsi. Katsokaa, tällä lailla merkitään salvoksen pohjat ja sitte pitää salvos salvaa aivan juuri näitten merkkien tasan. Muutoin, jos varastaa syvempään, niin tulee koppasalvos. Tai jos vähemmän, niin jää hirsi salvoksensa varaan."

Auno: "Kyllä, kyllä."

Hirsi kaadettiin selälleen.

Isäntä halkasi salvokset. Tytöt veistivät varauksen.

Isäntä pyyhki lastut pois salvoksista ja hirren selästä, katseli hirttä ja virkkoi:

"No osaattehan jo varauksen veistää aivan, ettei se siitä parane!"

Kerttu: "Isähän meidät opetti."

Isäntä hiki otsassa katseli vielä salvoksia ja hirren varausta, onko piirtoa myöten veistetty ja sanoi:

"Kyllä siihen näkyy uskaltavan panna sammalet koettamattakin. Mutta te omin päinne kyllä saatte ensin koettaa ja sitte sammaltaa."

Sammalet pantiin hirren selkään ja varovasti kaadettiin hirsi sammalten päälle salvoksiinsa.

Auno otti moukarin, löi salvoksiin ja jymeä kaiku levisi räikeän kevätaamun kuulakkaan ilmaan.

Isäntä istui hirren selälle.

"Kyllä se latva on jo ihollaan, sen kuulee äänestäkin; mutta pudotappas tänne tyveen koetteeksi."

Auno tuli tyven luokse, nosti moukarinsa ylös, kuten vaan kädet antoivat, ja pullistanein poskin jysäytti hirteen.

Isäntä: "Vieläpään nutjahti. Pudota vielä!… Se niin! Vielä nihahti.
Pudota vielä!… So, hyvä on! Jo ääntää kuin yksi puu."

Auno nosti moukarinsa.

"Vielä kerta kiellon päälle, se on vanha sananlasku", ja yhäkkin enemmän hartioitaan nutjauttaen pudotti moukarin hirteen.

Isäntä: "So-so, jo välttää! Hyvä on! Sen minä tiedän, että se ei lähde näppiin."

Kerttu katseli nurkkia.

"Aivan ovat nuo salvokset kuin yksi puu."

Isäntä otti luotilaudan, asetti sen salvoksen kohdalle Ja virkkoi:

"Katsokaapa, nyt ei kuin tällä lailla vaan. Tästä piirretään salvokset … aivan näin."

Pani luotilaudan nurkan viereen, asetti luotirihman merkkiinsä.

"Tästä nyt piirretään nurkan pää tällä lailla… No joko nyt osaatte?"

Auno: "Jo epäilemättä!"

Kerttu: "Kyllä ymmärrämme."

Sanna: "Houkat olemme, jos nyt emme alkane osata!"

Isäntä laski luotilaudan käsistään nurkkaa vasten, katsahti kehikon kierrosta, huokasi miellyttävän huokauksen ja sanoi:

"Siinä on nyt. Alussa on. — Kyllä hyvä tulee, kun ette hutiloi."

Vappu: "Emmehän toki! Mihinkäs meillä on kiire. On meillä päiviä jos makkaroitakin."

Isäntä kohosi suksilleen.

"Terveeksi jääkää! Käyn kohta teitä katsomassa."

Tytöt loistavin silmin kääntyivät isäntään ja yhteen suuhun iloisesti virkkoivat:

"Tervennä menkää! Kiitos, kiitos teille hyvä isäntä!"

* * * * *

Päivä päivältä salvos kohosi, hirsi hirteen liittyi. Varhain aamusta myöhään iltaan levisi katkeamaton pauhina kevään puhtaaseen metsään…

Kesänkielessä, kun hanhet matkasivat syntymailleen, niin harjalla vilkkoivat tyttöin kiiltävät kirveet ja hehkuen punottivat päivettyneet kasvot.

Kesälintujen kiimalauluihin sekoi viimeinen kaiku harjavuolen sijalleen lyönnistä. Lastukkaalle pudottivat tytöt kirveensä ja istahtivat harjavuolelle, kuni matkahanhet virran kivelle.

Sanattomina siinä istuivat pitkän hetken… Jokaisen näytti täyttäneen mieluinen tunne.

Luoteen rannalle varveni päivän kajas ja huntuaan levitti kevätyö, kun tytöt laskeutuivat harjalta. Pihkasta kiiltivät repaleiset vaatteet, kun väsyneesti poistuivat yönsä lepoon.

Nyt tuli kattamisen puuha.

Männyistä kiskottiin varparuoteet. Ne levitettiin vieri viereensä vuolille ja eräänä tyynenä iltana ladottiin tuohet suomukseensa katoksi ja painoksi pantiin aisatut malot, joitten nenät harjalla liitettiin ristiin pujottamalla reijistään hienoon pituun.

Katto päällä se nyt seisoi uhkea rakennus ja lempeä hymyilivät hohtavat seinät kultaisen kevätyön tyynessä hämärässä.

Lastuiselle kentälle istahtivat tytöt. Syvään hymyyn vetäytyivät suupielet.

Kerttu virkkoi: "Luulimme olevan näitä rakennusaineita liiaksikin, mutta rippeet ovat jäljellä."

Auno: "Tarkkaan turkki tilkkunsa vetää, saunan kiukoa kivensä, sanoo sananlasku. Mutta hyvä kun piisasi."

Sanna: "Mistäs multimuksia ja niskapuita pannaan?"

Vappu: "Metsässä tuolla seisoo monta semmoista puuta."

Katri: "Mutta ne eivät tulokkaan nyt niin luikona kuin hirret keväällä."

Riikka: "Yksi kerralla kannetaan tahi vedetään kelkalla, kun on vielä paikoin luntakin."

Kerttu: "Mutta riihi meillä on ensimmäinen tehtävä. Kirkkaanapa selviää tuo laiho lumen alta. Jos Jumalasta on myötiä niin kuukauden kolmisen perästä on mitä panna riiheen."

Vappu: "Leivältä paistaa silloin tuo kantoinen rinne."

Sanna: "Ompa tuossa laihon aitavieressä tuo tumma kuusikkosylvö, tuo antaa mielellään riihen. Tuommoiset mankilakuuset rupeavat kärttämättä riiheksi."

Vappu: "Ja tuota, tuota — Matti Möykkysen sanaan — me osaammekin tehdä salvoksen, tuota, tuota."

Riikka: "Se välttää koirankaulaan."

Vappu: "Vaikka ressin kaulaan, niin sattuu kyllä!"

Auno: "Totta tosiaankin, tuo kuusikko meille; antaa riihen. Tuohon paikoilleen tokastaan tosiaankin koiran kaulalle. Siihen välttää, kunhan on puuta; kyllä sammalet tukkii välämät. Ja ompa tuohia katoksi ja metsästä lisää."

Kerttu: "Semmoista minäkin olen ajatellut ensi hätään."

XIV.

Oli Elokuun lämpöinen päivä, Auer kattoi vuoret ja laaksot ja siniverhossa seisoi mykkä Hyllyäiskero. Mutta veriinsä joutuneena rymötti lynkäinen ruis.

Silloin tytöt astuivat sirppi kourissa rukiinsa kimppuun ja hymysuin he iskivät sirppinsä keltaiseen olikkoon. Ahvatta kuhina ja karea jurmitus alkoi kuulua raskasteräisen olikon rinteestä. Pivo pivon perästä kohoili korkeita janhusolkia ja lyhteitä alkoi tulla kuin tulvaa kahisevalle sängelle Reeta, Saara ja Katri ne sitelivät, Pieto pani jäljestä kuhilaille ja Martta poimi päitä sängeltä.

Siten viikossa muuttui kuhilaiksi tuo äkeä touko ja kuhilailta paistoi se valtainen halme.

* * * * *

Kuhilaat olivat jo kälvineet Elokuun poutaisessa tuulessa. Mielivätpä tytöt ruveta kokoamaan niitä närtteeseen eräänä helteisenä päivänä.

Pieto se oli keskelle ahoa närtteen pohjan laittanut Tytöt tulivat lyhteitä kantamaan. Mutta Pieto raukeasti virkkoi:

"Eivät ne näy päiväsydämmellä käsiä sietävän. Ovat niin kuivaneet ärhäköiksi. Iltanuoskeata täytyy odottaa."

Tytöt poistuivat kotiin levähtelemään. Sanna mennessään virkkoi:

"Mieluinen vahinko! Yöllä on viileämpi kantaa lyhteitä."

Auno: "Niimpä on."

* * * * *

Aurinko painui mailleen ja nouseva yökaste nuostutteli kuhilaat. Silloin tytöt rientivät kuhilastensa kisaan ja alkoivat nostaa lyhteitä närtteen pohjalle.

Pieto se latoi ensimmäisen lyhdekerroksen närtteen pohjaan, meni närtteen päähän, katsoi pitkin lyhteiden tyvestä, kävi kahdesta kohti pökkimässä sisäänpäin ja eräässä kohti vetäsi lyhteen tyviä ulospäin, meni taasen katsomaan närtteen päästä, virkkoi:

"On tuosta vähän mutkalla noin puolen kämmentä ulospäin".

Kävi varovasti pökkimässä lyhteitä sisäänpäin, palasi taasen katsomaan närtteen päästä, katsoi totisesti ja juoksutti silmiään päästä päähän pitkin närtteen pohjaa ja virkkoi:

"Tuo pohja se täytyy olla suora, muutoin närtteestä tulee loksokylkinen kuin lama lehmä."

Sitte hän siirtyi toiselle puolen närtteen pohjaa, latoi lyhdekertuuksen ja taasen oikoi rintuuksen suoraksi, katsahti Kertun päälle, kohotti voimakkaan näköisesti hartioitaan.

"Sinä, Kerttu, saat ruveta latomaan."

Kerttu hieman punastui.

"Kun tuota osaisi."

Pieto: "Kyllä siihen oppii; alahan panna!"

Kerttu otti lyhteen ja pani närtteesen niinkuin näki toistenkin olevan.

Pieto: "Ei sillä lailla, ei sitä niin pehmeästi. Se pitää panna näin: tällä lailla töksäytetään tyvi tuohon toiseen lyhteesen, niin ei luista ulospäin. Muutoin se pursistelee näitten rinta. Tällä lailla vaan!"

Kerttu otti lyhteen, tönkeästi jusautti närtteen lapeesen.

"Näinkö?"

Pieto: "Paremmin toisen viereen, niin taajaan kuin vaan menee ja…
Sillä lailla! Painahan lujempaan lyhteen tyvi."

Kerttu hartian voimasta huiskautti lyhteen närtteen laiteesen ja rutasi toisten viereen. Otti toisen ja kolmannenkin, pani ne samalla lailla.

Pieto: "Sillä lailla, annahan mennä se kertaus!"

Sitte poistui Pieto toiselle puolen närtettä ja alkoi latoa lyhdekertuusta.

Kun päästä päähän oli lyhdekertuus ladottu, katseli Pieto Kertun latajasta, nykki muutamia lyhteitä ulospäin ja virkkoi:

"Näkyypä se siitä lähtevän… Menehän tuonne toiselle puolen nyt latomaan."

Kerttu katsoi Pieton latomista ja siirtyi toiselle puolen närtettä ja alkoi suoltaa lyhteitä närtteesen…

Taasen oli lyhdekerta pantu. Pieto päätään kallistellen katsoi puolta ja toista närtteen sivua, virkkoi varmasti:

"Kyllä se nyt siihen vakautuu, kunhan lyödään vaan."

Nakkasi hattunsa sängelle ja hymyilevin kasvoin rupesi roppelasti latomaan lyhteitä.

Samoin Kerttukin oikein haltioissaan suki lyhteitä närtteesen. Toiset tytöt kantaa uhmittivat lyhteitä paikoille. Lyhteen latvasta, kun pirisi jyviä sängelle, niin hymyillen Pieto virkkoi:

"Pirahtaa sitä pitävältä. Mutta siihen sitä jääpikin, josta karisee."

Enempi ei hän enää puhunut koko yönä. Märkänä höyrysivät pulleat hartiat ja hymyyn lientyivät leveät posket. Märkinä makajaksina riippuivat tyttöinkin tukat ruskeille kauloille ja oistona juoksi hiki pitkin tulehtuneita poskia ja selkiin liittyivät märät paidat.

Niin työskenteli Pietolan väki Elokuun lämminnä kuhjayönä. Ja kun aamun aurinko hiipi itäisen metsän latvoille, niin juhlallisena johotti valtainen närte halmeen autiolla sängellä ja sen mahtava kuva seisoi aamuauringolle hymyilevän metsän tummalla rinteellä. Syvä tyyneys näkyi tyttöin ja Pieton väsyneissä kasvoissa, kun keräilivät päitä närtteen ympäriltä.

Kerttu istahti sängelle. Hikihelmien ojat näkyivät tuhrauneilla kasvoilla.

Auno istahti viereen. Ja hiljaisina kuin pulmuiset pilveen liepsahtelivat toisetkin tytöt siihen ympärille. Karkean paitansa hihaan pyyhkeilivät he kasvojaan ja kirkkaina remahtelivat silmät.

Kerttu katseli närtettä, virkkoi: "Vuosi takaperin olimme onnettomimmat, mutta nyt onnellisemmat kaikkia ihmisiä."

Auno: "Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää sanotaan. Todellakin, vähän enemmän kuin vuosi takaperin juuri tässä seisoimme. Se kauhistava palo hukutti elon ja elämisen henkeä ja hipeätä myöten. Mutta nyt on kaikki lisästen kanssa takaisin… Hyvä kaikki, hyvä kaikki. Nyt maksamme Ahtolaan velkaamme ja vielä jää kahdenkin vuoden leipä talteen. Siten eletään aivan luotuja päiviään."

Sanna: "Hyvä on pitkän pinon vieressä lastuja poimia."

Vappu: "Niin se ajan kiertävä ratas kiepauttaa yhdessä vuodessa asiat nurin niskoin ja kääntää taasen pystyyn. Kyllä me nyt elämme kuin pukit huuhdassa, kun muu paha muualta katsonee."

Kerttu: "Luojalla on lykyn avaimet."

Reeta kahden käden sukasi hartoja hiuksiaan korvainsa taakse, siniset verisuonet olivat korkealla tasaisella otsalla ja virkkoi:

"Niin on, ei pääse päätään ylemmäs."

Riikka katseli närtettä.

"Tuli siihen hyvä korkeus. Ei olisi uskonut minkälainen närtteen jätkä kokoutui tuolta yhdeltä aholta."

Vappu: "Näkihän sen semmoisen lyhteen paljouden."

Sanna: "Mutta mihinkäs niitä nyt ruvetaan jyviä panemaan? Se ei sovi pikku pussiin tuon närtteen sisus… Isä se suunnille tietäisi, paljonko tuosta pemahtaa rukiita. Kysytäämpäs isältä… Isä!"

Pieto kohotti päätään, kun oli kumartunut päitä poimimaan.

"Mitä?"

Sanna: "Paljonko luulette lähtevän rukiita tuosta närtteestä?"

Pieto virkkoi varmasti:

"Noin vähän enemmän kuin kuusikymmentä tynnyriä."

Vappu hytkähti, kasvot leimahtivat:

"Se on koko rovio! Ja ne ovatkin rukiita ihan helmenkarvallisia!"

Sanna: "Mutta mihin niitä sovitetaan? Ne eivät sovi pikku pussiin."

Auno: "Kyllä niitä on sijoja. Säkkinä on köyhä kaikki. Tuosta porstuan peruskamarista tehdään aitta."

Saara: "Se on minun kamarini; ei sitä panna aitaksi."

Riikka: "Sinun… Ole vaiti!"

Vappu: "Siitähän tosiaankin. Ei kuin pannaan lattia vaan, niin silloin on aitta valmis."

Kerttu: "Sitä minäkin ole ajatellut."

Sanna: "Siitä tehdään aitta ensi hätään… Mutta nyt tuntuu rupeavan päivä laulamaan. Eikö lähdetä levähtämään?"

Auno: "Niimpä tuntuu. Lähdetään vaan."

Vappu: "Kiinni se tuntuu silmiä riitelevän."

Tytöt nousivat seisalleen ja raukeasti haukotellen lähtivät kävelemään kotiinsa.

Pieto se vaan nokki hattuunsa närtteen sivulle karisseita jyviä ja itsekseen tuumaili:

"Herveä se on veri lumella minkä nuo Jumalan hyvät tuolla jaloissa."

Laskeusi polvilleen sängelle ja nokki jyviä lakkiinsa. "Niinpä se rupesi painostamaan… Sadeko tullenee."

Pani sen jyvähattunsa päänsä alle ja köllähti närtteen sivulle syrjälleen, lupsautti verkalleen parin kertaa silmiään, leveä partainen leuka hervahti varattomaksi, hengitys raskeni, nukkujan tyyni rauha valtasi uupuneet kasvot ja viihtyneenä retkotti jokainen jäsen.

* * * * *

Lännen vuoriin kätkeytyi illan aurinko, kun Pieto kohosi istulleen, harreili silmillään sinne ja tänne, nousi seisalleen, kävellä toikkaroi muutaman askelen, katseli taasen ympärilleen, haukotteli parin kertaa, kielellään kasteli paksuja huuliaan, käsillään hieroi turvottuneen näköisiä kasvojaan ja katseli taasen töhmeröisesti ympärilleen.

"Nukahdin tuohon… No en suinkaan minä hyvin kauvan… Kumma, kun koko ruumis on kuin syöty ja oksennettu."

Rupesi vielä samalle sijalleen pitkäkseen, haukotteli, että vesi tihkui silmistä, virkkoi:

"Kun olisi vähän enemmän nukuttanut, että olisi tuo pää selvinnyt."

Koetteli painaa silmiään kiinni ja herkutella uneen… Vaan taasen haukotti ja silmät vaan kirkastuivat ja uni näytti pakenevan kauemmas.

Pieto unehtui ajatuksiinsa, katseli taivaankannella lepäileviä illan juopuneita pilviä, katseli sinistä korkeutta, katseli ympärinsä kiertävää lakea eikä varsinaisesti mitään.

Siitä hän viimein nousi, lähti käsi paidanhalossa kävellä törkkimään.
Itse hän ei näkynyt tietävän mihin menisi.

Osui kuitenkin rantaan, jossa tytöt paitsi Reeta ja Martta olivat verkosta tuotuja kaloja perkkaamassa.

Sanna vilkasi iloisen silmäyksen Pietoon ja virkkoi:

"Jopa nyt isä nukkui unenköyden aivan suoraksi."

Pieto katsahti tyhmästi ja kysyi:

"Miten suoraksi?"

Sanna: "Siten kun meni koko pitkän pituinen päivä."

Riikka: "Minä kävin monta kertaa katsomassa, mielin herättää kalakeittoa syömään. Mutta uni näytti olevan makeampaa, niin en raskinut."

Katri: "Ompa nyt Reeta jo toista kalakeittoa keittämässä. Onkin semmoisia ahvenia keitossa, että niitten säkeen ilkiää tarttua."

Pieton silmät suurenivat, harreillen katseli taivaanrantoja, katsoi
Hyllyäiskeroa.

"Onko illan ruskoa tuo puna Hyllyäiskerossa?" Sanna: "Ompa hyvinkin ja viimeistä tähdettä sekin. Kohta uinahtaa ihan."

Pieto haukotteli välinpitämättömästi, lähti kävelemään, käveli pirttiin.

Otti tangosta leipäkannikan, puolikosta suolaisen selkä viillon siian, istahti pöydän taakse ja silmiään lupistellen pureskeli makeaan suuhunsa.

Reeta toi siihen maljallisen keitettyjä ahvenen muruja ja toisen maljan lientä.

Pieto pisteli ne kalamurut liiviinsä, ryyppi liemen päälle ja poistui kontulatoon tavalliselle yövuoteelleen ja paksulla kielellään loiski muutamia kertoja partaisia huuliaan, vetäytyi koukkuun ja ummisti silmänsä.

XV.

Metsä oli keltainen, lehdet lokoilivat puista, vettä lihuutteli samea taivas syyskuun tuhrakkana päivänä ja syksyn kolkko tyhjyys näkyi kaikkialla.

Reeta se oli jo aikoja sitten hoitanut lehmänsä, päästänyt ne metsään, puhdistanut maitoastiansa ja paikkainen talvinuttu yllään hän istui pirtin ikkunan poskessa, joka oli vedetty puoliauki. Siinä hän parsia jampi vanhaa syylinkää. Kylmännäköisen vahvan nenän päässä riippui kirkas vesitilkka.

Toiset tytöt ne vielä loikuivat repaleisella yövuoteellaan, venyttelivät ja haukottelivat, ei näkynyt olevan mihinkään kiirettä.

Reeta puolivihassa virkkoi:

"Mitä tuo oinisteleminen maksaa nyt koko päivän! Näkisi tuosta jo oiki soristelemisin kohota kynsilleen."

Riikka: "Joko nyt on päivä ylhäällä?"

Reeta: "Vasta se nyt on. Jo tuosta herran hetkestä olleet lehmätkin metsässä."

Vappu: "Noustaan velikullat pois."

Sanna rupesi suulleen ja virkkoi:

"Ei kannata yhden vajavan päivän tähden. Ollaan tässä yhdellä tiellään… En liiku tuosta."

Toiset tytöt hyppäsivät pois.

Auno otti alusen laidasta:

"Nousehan pois, sen likasorkka, siitä. Tokko älyät, vai mitä!"

Vappu: "Älä huoli, minä nakkaan tuon kissan tuonne paljaille säärille. Nakkaanko?"

Riikka: "Nakkaa, nakkaa, kyllä herää."

Vappu otti unisen kissan syliinsä.

"Ai hyvä lintu, pidähän nuo kynnet harallasi. Mikä se nyt on Mikolla, kun on niin unisena? Ei ole käpälässä yhtään havunneulaista."

Katri: "Kiusaahan vähän, niin kyllä löytyy käteen ruotoja…
Paristahan niskasta… Sillä lailla! Katsoppa nyt kättä onko piikkiä.
Nakkaahan nyt."

Sannan rinta pullistui ja ulos pörähti makea nauru, hyppäsi ylös ja virkkoi:

"Jos, jos sen pahokkaat ette ole pelaamatta niin"…

Katri: "Mitä niin?"

Reeta: "Kun et ole siinä roikuilematta; volkuilee paljain säärin kuin Mykrä-Kaija… Korjatkaa rikeneen ne rehunne lonsaan! Ja kun ei muuta liene, niin kurokaa niitä ryömiänne vähäkään sokeammiksi… Tuo Sanna se paraskin on. Ei huoli, vaikka yksin siekalein tippuisi päältä pois, roikelehtaa vaan. Kaunis kunnia. Ja tuo Vappu toinen hyvä, tuommoinen loikki, pää pilviä pitelee."

Sanna: "Katsoppas nyt Reetan nenää, kun on kyömässä. Se on väärinpäin noussut ylös tänä aamuna."

Reeta: "Sinä mokoma, tuo kippurakärsä. Melkein suora tuo omakin otsan pönkkäsi."

Sanna: "Semmoinen se pidetäänkin. Suoran edelle sitä ei ole käynyttä."

Kerttu: "Kun saisimme aamusen nihua, niin lähtisimme tästä johonkin… Kun rupeaa enemmän satamaan, niin sitte saattaa turoja noita ryöttiään."

Riikka: "Minun kuomani ovatkin ehyet, ihan neulalta heitetyt."

Sanna: "Sen ne ovat näköiset. Aivan ne ovat neulalta heitetyt, ei vielä päällä käytetty!"

Katri: "Ehyt minunkin on mekkoni, vaikka se on tuommoinen satakerta.
On siinä paikka paikan päällä, mutta ehyt se siltä on."

Auno: "Niin, mihin sitä sitte lähdettäisiin, kun aamuista saataisiin?
Mitä se Kerttu sanoi?"

Kerttu: "Tuosta sängestä lähdemme kuokkimaan ohran maata tulevaksi kesäksi. Etehen on elävän mieli."

Auno: "Aivan oikein! Se on ilmituuma. Laitappas emäntä hartsua pöytään!"

Vappu: "Tiedäppäs, emäntä, mitä virkasi vaatii, jotta saataisiin tuota, tuota murua rintaansa Matti Möykkysen sanaan."

Reeta: "Ei ole lukkoin takana. Tuolla kodassa on juustopata, kyllä saatte. Tahi kun ette saane, niin näpöttäkää ilman vaikka kolmeen karvanlähtöön, semmoiset viisaat."

Sanna: "Laittakaapa tuo rypysija tuosta pois, tuota, tuota. Kun minä itse tässä rupean hötkyttelemään emännäksi, niin ei kuiva kynsiin murkina, ennenkuin on pöydällä. Tässä on emäntä ja toista paisuu!… No hytinään joka kynsi!"

Vappu: "Eipähän hameen helmat ahdistane emännällä."

Sanna käsipuolessaan kantoi juustopadan pankolle ja siekaleiset hameen helmat hetalehtivat nilkoissa; otti astiavasusta maljan ja ammenti täyteen kokkaista juustoa, ammenti toisen ja kolmannenkin maljan, virkkoi hymyellen:

"Jos kokki tahtoo etujaan valvoa, niin tulkoon katsomaan osansa päätä, muutoin jää tiirin osalle: pohjapa tässä kopajaa… Mutta pispapa on tullut vieraaksi kokille, kun on juusto pohjautunut!"

Reeta mulautti Sannaan ja virkkoi tylysti:

"Eiköhän jotta pappi."

Pisti parsinneulan hampaihinsa, puukolla leikkasi langan ja sormiensa nenillä venytti syylingän kärkeä, näkyisikö vielä hiutiokohtaa. Otti kätensä pois sisästä, venytteli syylinkää kahden käden, laski siivosti viereensä penkille, otti toisen syylingän parsiakseen eikä näkynyt välittävän vaikka toisten suut läikivät parhaaltaan ja lusikat kalisivat pöydällä.

Vappu: "Kyllä nyt kokilla riihen nurkka palaa."

Sanna: "Anna palaa! Ei se nyt välitä, kunhan saa töppösiä."

Riikka: "Tule pois, Reeta, yhteen nujuun, muuten jäät tyhjille suin.
Ei yhdeksän yhtä odota."

Sanna: "Kyllä me nämä eteykset saadaan laitaan ilman hänettäkin. Tietäähän elävä kuolevansa; emme perusta. Veistelläänhän vaan tuota siian lapetta juustolle ja leivälle kolmanneksi sääksi, vahvikkeeksi, ettei sujuttaisi ympäri kuokan varresta kuin ankerias."

* * * * *

Sängen rantaan astuivat tytöt. Sanna löi kuokkansa maahan, seisahti, silmäili alastonta sänkeä ja virkkoi:

"Tiinä titä oiti…"

Kiskoi hartiavoimalla ensimmäistä kuokan palaa ja jatkoi:

"Lujassa ovat kuikassa höyhenet minkä tuossa pelto… Mikä ne nuokin kannot laulaa pois? Tuossa jo on ensinnäkin tuommoinen juurikka; mikä tälle osataan?"

Kerttu: "Kyllä osataan, kun otetaan Kuokka-Iiskon konstit käsilleen… Kaivetaanhan reikä tuonne juuren alle. Ompa tuolla kehikon kupeella kuiva hirsisalikka. Terottakaapa sen tyvipää, mutta tehkää semmoiselle sian kärsälle, että pysyy juuren alla; tuokaa se tänne, minä kaivan sijan."

Tytöt kantoivat hirren paikalle.

Kerttu: "So, laskekaa tuohon tyvi… No nyt nostetaan latva ylös, että pääsee solahtamaan nenä juuren alle… No nostetaan vielä! No niin… Vielä vähän. No joka henki niinkuin yksi henki! Kohta menee… Pikkuisen vielä!"

Tytöt pullistunein kasvoin nostivat hirttä pystyyn.

Sanna: "Ei tämä nouse enempi. Tule sinäkin, Kerttu!"

Kerttu: "Minun täytyy tätä tyveä painaa, muutoin se keikkaa."

Katri: "Tämäpä peliä on, kun toiset nostavat, toiset painavat."

Sanna: "Tämä on kuin Paapelin tornin rakennus: toiset tekevät, toiset purkavat."

Kerttu: "No pois hurmuus ja nostetaan vielä… No ei tullut kalua. Tule, Katri, painamaan tuosta, tuosta noin tällä kangella painat vaan, minä lähden nostamaan. Sittehän on kumma, jos tämän kanssa nyt päivä pitää ährätä. No nyt yhtäaikaa!… Se niin, solahtipahan juuren alle!… No nyt painetaan! Niin, sillä lailla! Siirrytään latvemmas sitä tehden kuin yltää. Ka niin!"

Vappu: "Ka rietas, miten ruskaa ja lekkuu tuo kanto, katsohan! Kyllä nyt ei kanto ole omalla asiallaan. Painetaan vaan yhä!… Katsokaa miten laajalta liikkuu maa!… Kuule, mitä nuhjavat ja ponkkavat juuret. Mennään ihan latvaan ja painetaan kerrassaan maahan!… Sillä lailla! Voi, voi kun tämä on lystiä!"

Kerttu: "Pitäkää vaan siinä; minä kopistelen mullan pois, että kevenee."

Sanna: "Täytisen karhapää mikä on!… Siinä on juuria vaikka minnepäin, mutta lähdön teki!" Auno: "Täytyy sitä voiman käsissä." Riikka: "Mutta ase on tuo hirsi tuohon asiaan."

Katri: "Eihän tuolle sulinkäsin voisi ei tämän taivaallista."

Kerttu: "Tulkaapas noihin sarviin, niin kellistämme nurinniskoin…
Sillä lailla vaan."

Auno: "Ruska mitä ruska, vaan kyllä kellistyt… Siinä se nyt karhottaa, mokoma karilas."

Riikka: "Minkälaisen puran on kasvanut maaemään ja sinne se vielä haroittunut sen tuhansiin haaroihin ja imekkeihin! Mutta lähdön teki!"

Auno: "Mutta katsokaapa tuota multaa, kuinka se on kaunista. Se on kuin ilmoista talkkunata."

Sanna: "Entäs tuo myllöstys; miten kuohkeata on tuon juurikan pohjalta. Se on semmoista savikon muheaa."

Kerttu: "Näkyy olevan paras, kun ensimmäiseksi väännellään nuo kannot, niin se siinä myllöstäytyy, että vähä jää koko kuokkimista. Näkyvät nuo juuret urkenevan niin kauas."

Vappu: "Se parasta! Tämä on lystiä… Tuoko nyt?"

Kerttu: "Vaikkapa se, sitte tämä, sitte järestään lähdetään liestyttelemään. Mutta tuli se myöskin on laitettava, jossa näitä jäljestä poltetaan. Ei näitä muutoin soviteta mihinkään."

Katri: "Me Saaran kanssa laitamme tulen ja rupeamme jäljestä polttamaan."

Sanna: "Se parasta!"

Kerttu: "Samahan se. Mutta tuohon alle tuulen, ettei savu ole ristinä."

Katri ja Saara laittoivat tulen: siihen sulloivat juurikoita kumolleen ja pulputen kohosi sakea savu.

Siten työskentelivät tytöt kantoisella vainiollaan aamusta iltaan päivät ja viikot. Katkeamatta näkyi kantokasain liekottava tuli, sininen savu kiirehti syksyn metsiin. Turpeen näköisinä liikkuivat tytöt tuohtuvien kantokasojen ja riittyväin hiillosten vaiheella ja tumma nokihierre oli kiehtynyt vahvoihin huuliin.

Siten se kantoinen aho vähitellen muuttui muheaksi pelloksi. Ja kun Marraskuun poutainen yö anasti maat routaiseen hallintoonsa, oli enemmän kuin kolmen ohratynnyrin ala kantoista rinnettä puhtaana peltona.

Viimeisen kantorionsa liekottelevaan paisteesen istahtivat tytöt ja katselivat kalpean kuulakkaa taivasta ja kuuranhärmäisiä rinteitä.

Kerttu virkkoi tyynesti:

"Tosi on vanha sananlasku, että

    "Martti maalle, karttu jäälle,
    paimenet kylän kululle.

"Jopa Kalliojärvi sulkaa vetää, tietää se että huomenna on Martin päivä."

Sanna: "Sanoopa se sananlasku, että

"Simo siltoa tekeepi pahan Martin maalle päästä."

Vappu: "Sanoopa se sananlasku, että

    "Simo siltoja tekeepi,
    Martti maita vahvistaapi."

Auno: "Vahvistakoon nyt maat ja metsät, kun saatiin tuommoinen läikäre tähän kuokasta ja kuokostapa kuokoksen päiväistäkin, peltoa kuin maksaa!"

Vappu: "On peltoa kuin Kyrössä. Siitähän on sananlasku, että kun olisi yhdessä Kyrön pelto, Limingan niitty, Kemijoen kalavesi, niin ei tuttaisi Jumalalakaan."

Kerttu: "Ompa tosiaan peltoa tuossa. Kunhan siihen kuusi nautaa, kahdeksan lammasta ja neljä vasikkaa antavat moskaa höysteeksi, niin ei se ollut viimeinen touko, joka tältä rinteeltä tuonnoin leikattiin. Vielä siinä on touko ryömyllään vastakin."

Vappu: "Toivossahan se köyhä elää, pelossa rikas kuolee."

Kerttu: "Niin, tästä on päästy, mutta ei työ tekijältä lopu. Nyt sitä pitäisi tuota asuinrehtoa ruveta sulaksi laittamaan."

Auno: "Sehän se olisi, mutta, mutta…"

Sanna: "Taitaa mahti käydä vähäksi uunin teossa."

Auno: "Mutta kiven nosto nyt on ennenkuin maan routii. Tuossa minä tiedän, tuossa järven toisella puolen aivan veden kielellä semmoisen syrjälouhen, siitä saa vaikka minkälaisia liuskoja. Siihen on meidän käyminen käsiksi ennenkuin kerkeää routia aivan jalkapuuhun. Kyllä niitä siitä yhdeksi uuniksi heti lähtee. Ja kun tuossa järvessä joutuu jää kantavaksi, niin noilla kelkoilla suokaisemme rantaan."

Sanna: "Mutta pitää olla hevoiset kengässä, muutoin hampaansa särkevät, kun turvalleen lankeilevat nilpulla."

Vappu: "Eipään kengittä! Ei liene liiaksi sukatkaan, kun pitkittänee tuota ilmaa."

Katri: "Mutta kukas uunintekijäksi? Siinä se taitaa tulla ällä eteen."

Kerttu: "Ompa hätäkin. Otetaan Koivukankaan ukko mestariksi. Se on pappilaankin muurannut aikoinaan."

Sanna: "Mitä siitä on homekoppolista enää taikaa, vanha kakaraan kaatuva laho. Kyllä siitä nähden pysyvät kehikot kylmillään ijankaikkisesti."

Kerttu: "Älähän sentään… Sen ukon päässä vaikka se on paljas kuin munan kylki, on vielä täysi nero ja se on pää-asia. Mitäs me hänen voimistaan; vaikka paarilla kannetaan työpaikalle, niin itse teemme työn, kunhan vaan suusanalla neuvoo."

Auno: "Se keino kaikista paras."

Riikka: "Silloin meistä muurareita rupeaa tulemaan."

Kerttu: "Vieläpä suutariakin. Se mies se osaa opettaa kengänkin tekoon. Se kuuluu enemmän koin kaksikymmentä vuotta olleen sotaväessä suutarina. Niin kertoi Rasilan Maija-muori."

Katri: "Vaan on se ukko päästänyt monta miestä kenkäjalkaan!"

Riikka: "Minä kyllä opettelen suutariksi. Ei se ole ihmistä pahempi suutarikaan."

Sanna: "Vaan suutarin jalassa ei ole kenkiä eikä sepän tupessa puukkoa, se on vanha sananlasku."

Riikka: "Oli miten oli, matta suutariksi opettelen. Oppia se on suutarinkin oppi."

Auno: "Ei ole puheen pituudesta. Mitäs muuta kuin lähdetään kivipaikalle."

Sanna: "Kyllä eivät laho vielä aamuunkaan. Antaa nyt hautua sen asian."

Vappu: "Sen minäkin sanon, ettei niitä syö siellä hiiret eivätkä vie muut, jos ovat huomeneenkin. Tänä iltana lämmitetään sauna ja karistellaan entinen noki selästään ennenkuin uutta alamme hieroa."

Riikka: "Niin tehdään. Kyllä ollaankin koko porokopeloita."

Auno: "Eipä tuo sentään tunnu suuta väärään vetävän minullakaan se kylpyhomma."

Kerttu: "Semmoista minä olin ajatellutkin, vaan hyvähän on tuumata valmiiksi."

Saara: "Mutta minun kamariini tehdään ensimmäiseksi uuni."

Riikka: "Mikä se on sinun kamarisi?"

Saara: "Tuo porstuan perus."

Katri: "Mistä se on sinulle tullut?"

Sanna: "Ole veikkonen ääneti? Ne ovat kaikki yhteisiä kuin kuin köyhän Paavon hevoset, että hei kaikki minun hevoseni."

Saara: "Minä sen pidän porstuan peruskamarin."

Vappu: "Ei tule ne herkut. Paraskin vaivannäkijä tässä nyt tarvitsee omituiset kamarit! Melkein pehmeillä käsillä olet vielä tähän asti asiaan tarttunut. Kyllähän sinä tässä pannaan herrastelemaan… Odottele kerjäläinen."

Saara: "Vaan minä en lähde kiven nostoon."

Vappu: "Jos tahasi! Se ei paljon hidasta."

Sanna: "Mutta laiskan ei pidä syömänkään. Katsotaan kyllä, kumpiko on parempi: tehdäkö työtä vai olla syömättä."

Saara: "Ka Sannan silmiä, kun kiiltävät koin Jormaselaisten… Kyllä minä syön, mitä minä tahdon."

Sanna: "Syöt, vaan määrältä syöt, jos tahdotaan. Saat sanoa kuin venäläinen sotamies, että määrältä Ruotsi syöttää, määrältä asuttaa."

Katri: "Ei se toki Saara malta ollakkaan poissa kiven nostosta. Eipä se pysynyt poissa salvokseltakaan, vaikka uhkasi."

Vappu: "Se vaan suunsa mauksi sanoo… Tulee se toki kiven nostoon noita räpylöitään katselemaan."

Saara mulautti Vappuun.

"Sinä mokoma työpuskari. Kyllä minä kohdastani kontin kannan."

Sanna: "Ei suuri sana suuta halkaise!…Sinä kohdastasi kontin kannat. Kuka se on nähnyt?… Johonkin käsketään, niin on nenä kyömässä ja suu murrollaan kuin Mörö-Kaijalla, vetää sääriään kuin vaivainen kana. Ja tapaa sen silloin jos jokin tauti, saisi se Rupukan muori olla aina puoskaroimassa."

Saara: "Mutta mitäs Martta on tehnyt."

Sanna: "Martta! Häpeä toki suullesi vetää! Reetan apuna muutostaa karjan hoitamisessa niin pitkät kuin päivät."

Kerttu: "Mitähän maksaa tuo jatustus."

Saara: "Tuo Sannahan tuossa."

Sanna: "Sinä puhdas kuin pesty kekäle! Katsoppas alkua; kenen oli syy?"

Auno: "Kaksikin hyvää, kolmekki autuasta."

Saara: "No ei minun syytäni ole. Minä tahdon tuon Porstuan peruskamarin omakseni. Tahi jos sen pidätte aittana, niin sitte tuon päivänpuolimmaisen nurkkakamarin."

Sanna: "Hyhyy… hyhyy… Kylläpä ylhäiti lennät nyt! Jo nyt ämmä rukka panit liian paljon palallesi. Vai nurkkakamari, päivän puolimmainen!… Parhaassa se olisi sentään vievä mieli… Ole toki uneksumatta semmoisista hommista!"

Vappu: "Lauluksi se toki se homma jääpi."

Kerttu: "Pirtin uuni meillä on ensimmäinen."

Auno: "Ja sen teemme tuossa paikassa. Se on päätetty; Koivukankaan ukko mestariksi, minä ja Kerttu murareiksi."

Vappu: "Olen minäkin yksi kokelas."

Sanna: "Ja minä."

Katri: "Mitäs minulla teetetään?"

Sanna: "Sinä saat olla savilänttärinä ja Saara pannaan paljain säärin polkemaan savilavaa."

Saara: "Eipä muuta kuin pannaan. Puhu toki hiljaa semmoisista."

Kerttu: "Kun ei lopu tuo marina ja märinä. Asiaa ei neulan edestä, niin kunhan jätistään… Missäs olikaan kuokkani? Vien sen talteen vastasen varalle."

Sanna otti kuokkansa olalleen, potkasi Kertun kuokkaa ja virkkoi:

"Tuossa on tökerösi."

Pystöpäisinä kuokat olallaan lähtivät tytöt kävelemään kotiinsa päin. Punaiset pohkeet vilkkoivat repaleisten helmain välistä, löyhällä riippuivat olkapäissä poroiset paikkanutut, levällään repsottivat niskoissa liestyneet palmikot, ja jaloissa karskoi kahmeinen tanner.

XVI.

Oli umetto päivä Joulukuussa Marraskuun rajalla. Sillan tasalla oli uunin teos Pietolan uudessa pirtissä. Tytöt asettelivat suurimpia ja laajimpia kiviä pohjakettaan.

Koivukankaan ukko se istui pölkyllä, turkinkaulus oli pystyssä ja vanha näätäreuhka suojeli paljasta päätä. Turkin raosta näkyi kurttuinen kaula, ja varatonna riippui tuomivartinen pahkapiippu hampaattomissa huulissa. Korkea kyömänenä seisoi ylähuulen tasalla ja kaitaiset kureiset kasvot peittyivät valkeaan partaan. Käsissä oli hänellä melkein sylenpituinen suoraksi höylätty särmikäs keppi, jonka nurkissa oli muutamia koloja. Niitä se ukko piteli miettivän näköisenä laihoilla, vapisevilla näpillään, osotteli uunin pohjaa ja virkkoi:

"Niin tuohon… Tuohon ainakin se on pirtin uunin vetoreiän leveys ja tuohon korkeus. Siitä se sopii hölkäisemään."

Seisalleen nousi ukko. Vahvat sarkahousujen lahkeet olivat irtaallaan paulakenkäin päällä maatavetona, jäykkänä kömötti kohmea turkki koukkuun rytistyneellä pitkällä vartalolla.

Hän astui askelen, kuuristui verkalleen, mitteli kepillään uunin teosta kaikilta sivuilta, virkkoi:

"Sisnoin… Nyt tässä täytyy tietää mitä tästä tehdään… Sisnoin."

Mittakepillään ukko piirteli uunin sijaa osiksi ja miettiväisenä puheli:

"Tähän tulee takka… tähän liesi… tähän ja tähän vetoreikä… tämä jää pesäksi… sisnoin sisnoin… Tuo kivi pannaan tähän nurkkaan sisnoin… tuo sitten."

Osoitti kiveä lattialle.

Kerttu otti kiven, nosti ukon osoittamaan paikkaan, käänteli siinä.

"Mutta ei tämä käy tähän; on tuo laita tuommoinen lieppu,"

Ukko: "Kyllä se käypi, sisnoin."

Piirti kepillään kiven laitaa.

"Tuosta vasaralla tuo laita pois."

Otti vasaran ja kankeasti taksautteli kiveä.

"Ka näin… Ka näin tällä tavalla… Sisnoin."

Kerttu hymyellen katseli ukkoa, kun se vasaralla taksautteli kiven laitaan ja sanoi:

"Oppineen on hyvä työtä tehdä; listii kuin naurista vaikka on kiveä."

Ukko: "Listittiin sitä aikoinaan. Mutta ei ole miehestä mennehestä eikä tuiki tullehesta, minkä minustakin… Toinen jalka on haudassa, toinen haudan partaalla… Sisnoin, nythän se siihen jo mukautuu… Lonkkaa vähän… Annappas tuo kiven liuska tänne, pannaan tuonne laidan alle, niin heittää se."

Kerttu: "Tämäkö?"

Ukko: "Se toinen. Ei se, tuo tuokimmainen. Ka se…"

Ukko sokrotti kiven liuskan sen pantavansa kiven alle. "Sisnoin, heittipään lekkumasta. Nyt vaan seosta alle…"

Pani lastalla savitahnosta kiven sijalle, pani kiven paikoilleen, koputti vasaralla, että tuli iholleen, virkkoi:

"Sisnoin, siinä se on yksi. Nyt asetetaan toinen nurkka. Katsotaan vaan, että tulee uuni seisomaan suoraan eikä kalhimmittain kuin pilantekijä."

Pani kiven toiselle nurkalle, mittasi kepillään ristiin.

"Sisnoin, siinä on toinen nurkka."

Okiasi suoraksi itsensä ja jatkoi: "Nyt tässä ei ole muuta silmänkirjaa kuin nämä sivut muurataan suoraan, aivan suoraan, ettei jää laiskan kohtia."

Auno otti kiven laatan, loiskautti uunin pohjalle.

"Tästäkö näin? Tuohan on ihan kuin tuosta."

Ukko kepillään koputti kiven nurkkaan.

"Sisnoin, tuo viiste nirskutetaan pois tuosta laidasta."

Auno lohkoi vasaralla kiven laitaa sen verran kuin ukko määräsi kepillään ja pani sijalleen.

Ukko: "Sanoi, savea alle vaan… Sisnoi… Hyvä on. Siitä se lähtee, kunhan tässä tievaillaan."

Auno: "Kun tässä päästäisiin alkuun, niin kyllä sitä sitte."

Sanna: "Kun sitä päästäisiin järkeensä, niin eihän tässä taasen ole kuin pidellään ja vedellään."

Ukko: "Kyllä työ tekijänsä neuvoo, kunhan tässä päästään matkalle."

Osoitti kepillään muurausta ja jatkoi: "Tähän vaan nyt näitä sivuja aletaan kutoa vaan."

Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu alkoivat asetella kiviä sijalleen. Ukko istahti pölkylle, pani keppinsä viereensä, täytti pahkapiippunsa, iski tulen taulaan, pani sen piippunsa päähän rouheiden sekaan ja alkoi imeä tuomista vartta. Syvään upposivat poskinahkat imiessä uhkeaa piippua ja niukasti tuikahteli sininen savu massahtaissa märkäin huulten.

Siten ne tytöt muurasivat uunia. Koivukankaan ukko se istui aamusta iltaan paikoilla ja anteli vapisevia määräyksiä.

* * * * *

Oli joulunaattoilta. Jouluolot olivat levällään puhtaalla lattialla. Honkainen pystyvalkea lieskotteli takassa Pietolan uudessa pirtissä. Koivukankaan ukko teki haloista lapinjakkaroita ympäri talon. Tytöt tekivät olista pehmikkeet niille jakkaroille ja niillä jakkaroilla istuivat herttaisen pystyvalkean iloisella paisteella ukkokin mielihyvällä veteli piippuaan ja katseli hulmuavaa tulta, johon piipun päästäkin verkalleen rientivät vaalakat savuhiulut. Muuta ääntä ei kuulanut kuin tulen hulmina vetotorvessa ja hiljainen kärinä ukon piipusta, kun se alkoi käydä pohjilleen. Pieto istui valon kälveessä ja lauhalla mielin silmäili hohtavia seiniä, joissa välkähteli pystyvalkean liekkivä valo.

Tyttöin silmät paloivat ja saunan löylyn tulehduttamat kasvot liekehtivät. Kaikilla näytti olevan virkkamista enemmän kuin koskaan ennen. Mutta eivät ne vaan virkanneet, märkiä tukkiaan vaan kahden käden oikoivat takaraivan puolelle. Reeta se jo kampasi ja istui jakkarallaan vähän pimennossa uuninnurkan suojassa.

Mutta heti lentivät tyttöin silmät oveen, kun porstuasta kuului kävelyä.

Ovi aukesi ja Ahtolan emännän iloiset kasvot ilmautuivat ovelle ja tieraisia kenkiään kopistellen astui pirttiin. Tytöt löivät käsiään yhteen, hyppäsivät seisalleen, hykertelivät käsiään. Sanna ehätti sanomaan:

"No eikös tullut vieras! No vanha koira se ei valetta hauku. Reeta on koko illan hokenut, että nyt aikoo vieras, suuta syyhyttää".

Reeta: "Niinhän minä povasin. Toteempaan kävi, vaikkette uskoneet."

Emäntä ei virkannut mitään, heitti turkkinsa penkille, päähuivinsa kiskasi, heitti sen turkkinsa päälle, sukasi kahden käden hiuksiaan korvain taakse ja hehkuvalla mielin virkkoi:

"No onni uuteen tupaan! Terve teille nyt tänne! Voi, voi kuinka teillä nyt on tilavaa ja valoisaa… Aikoivat tulla meillä ominpäinsä aikaan, niin lähdin katsomaan tätä teidän uutta pirttiä, kun kuulin, että jouluksi valmistuu. En malttanut olla tulematta katsomaan."

Auno: "No istukaa toki tänne meidän keskeemme, minä teen vielä lapinjakkaran itselleni… No istukaa vaan tähän, siinä on oikein vanhankansan istuin."

Auno teki kolmesta halaspuolisesta halosta lapinjakkaran, pani olkikäärön ja istui siihen jakkaralleen emännän viereen.

Emäntä palavin silmin katseli ympärilleen, pullea rinta hytkähteli, suu aukeili ja yritteli sanomaan, viimein virkkoi:

"No en tiedä mitä sanoa nähdessäni kaikkea tätä… Jumala on rikas…
Vuotta puolen toista on siitä, kun ei mitään ollut tällä sijalla.
Hyvä Jumala sentään!… Koivu-ukko se vielä muurasi tuon uunin?
Oikein sievä uuni, uuni kuin morsian."

Ukko veteli välinpitämättömänä piippuaan ja sanoi:

"Minä… millä voimalla? En ole kättä puuttanut! Tässä istuin ja katselin valmista; näkyipä tuo nousevan."

Emäntä: "Tytöt ne muurasivat? No kaikiksi teitä on! Kuka se oli muurari?"

Sanna: "Kuka kerkesi. Oli toisinaan kuin muurahaisia kekosen päässä keväisessä paisteessa."

Emäntä: "Kaikiksi teitä on, sanon vieläkin. Ja hyvä tuli?"

Ukko kohotti hartioitaan, kasvot kirkastuivat ja virkkoi: "Siinä on yhdellä sanalla hyvä uuni. Sata lunta on niskassani, sata lehteä hartioillani, sata sulaa olen soutanut, en ole parempaa uunia nähnyt."

Kopisti kypenet piipustaan takalle ja pitkästä massistaan alkoi laihoilla vapisevilla näpillään ammentaa rouheita piippuunsa. Tumma kurttuinen leveä rinta paistoi auki olevan paidan halosta ja löyhällä riippuivat karkeat housut ohuilla reisillä.

Emäntä: "Että ei mahti maahan jouda vaikka mahtajat menevät. Niimpä ukkokin antoi teille uunin tekomahtinsa viimeisellä ikänsä kannikalla."

Ukko: "Kyllä ne nyt osaavat, jos tahtovat."

Sanna: "Mutta Riikasta se tuli suutari vielä muun hyvän päälle."

Emäntä: "Miten niin?"

Sanna: "Tuo ukko opetti ja puhdetöikseen Riikka ommella suimi sen pitkää, tämän lyhyttä."

Sanna otti loukosta kengät.

"Täällähän on kenkiä toista läjää."

Riikka punastui, puri huultaan ja virkkoi:

"No taasen hapattaa. Annahan olla niiden siellä."

Emäntä ojenti kättään.

"Mikä näissä on? Kengät kuin kengät. On tuosta mennyt vähän rynikukolle, mutta kyllä se siltä kenkänä menee. Aivan näkymättömiin kävelee mutkaista tietä… Ei muuta kuin hyvyys vikana. Tekemällään mölkä soutaa."

Reeta: "Ei ole heidän koreudestaan kun häntä on jota vetää koipeensa tuiskulla ja pakkasella."

Ukko läimäytti Riikkaan lystin silmäyksen ruskeilla silmillään ja virkkoi:

"Eivät sitä ole naskali kädessä muutkaan suutarit syntyneet.
Opittavaksi ikä, ei elettäväksi."

Reeta sai päänsä palmikolle, otti kuppivasunsa, otti pankolla olevan padan päältä kannet pois ja alkoi ammentaa maljoihin höyryävää metsokeittoa. Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu kantoivat ruokia pöydälle.

Pöydän ympärille kokoutui perhe.

Emäntä istui pöydän takana, katsahti yli joukon ja virkkoi:

"Eikö Koivu-äijä muistaisi jonkun virren värsyn? Juhlan kunniaksi tässä laulaisi. Vielähän se vanhalta muistilta menee."

Ukko liitti laihat sormensa ristiin, laski ne pöydän laidalle, virkkoi:

"Ja tämän ensimmäisen aterian siunaukseksi tässä asunnossa tänä merkillisenä hetkenä olisi kyllä tarpeellista; mutta ei taida minun ääneni jaosta."

Emäntä: "Äänellään lintukin laulaa. Antakaa tulla vaan."

Ukko rykäsi kaksi kertaa, karasti kurkkuaan ja alkoi laulamaan:

"Ah Jeesuinen, minun herraisen j.n.e."

Pieto ja tytöt panivat kätensä ristiin, kasvot vakaasivat ja katselivat ukkoa. Emäntä säesti ukon väräjävää virttä heleällä äänellään. Ja ihanasti helisi raikea pirtti…

Syömästä oli päästy, ovilattialle tehtiin vuode Pietolle ja
Koivukankaan ukolle.

Mutta tytöt ne tekivät itselleen karsinalattialle oikein loikavuoteen.

Siihen sitä langetuin, Ahtolan emäntä laitimmaiseksi.

Äänettöminä siinä keuvottivat; silmät harreilivat yli hohtavan katoksen, jossa liekutteli varvenevan pystyvalkean suopea valo.

Emäntä huokasi syvään, nosti kätensä rinnoilleen ja virkkoi:

"On monta Joulua siitä kuin Vapahtaja on syntynyt."

Sanna: "Huomennahan sitä kuulutaan kirkossa saarnata poukuttavan… Minä muistan, kun äiti-vainaa viimeisenä Jouluyönä puhui Vapahtajasta rehuisessa seimessä, puhui paimenista karjatarhassa. Sitä en muista oikein mitä se puhui eräästä Simeooni-vanhuksesta. Yhtä ja toista se kertoi, jota Ahtolan vanha muori oli hänelle päähän istuttanut ruotityttönä ollessa… Niin, kaikkeahan niissä kirjoissa olisi, joka niistä selon saisi."

Emäntä: "Olenhan kuullut, että olette huonot lukemaan. Mutta nyt tämä uusi rovasti teidät panee ahtaalle."

Vappu: "Jokohan kuivamaan nostaa."

Emäntä: "Kyllä ne sitä mainitsevat ankaraksi siitä luvun kohdasta. Ja oma hyvähän se olisikkin, jos oppisi lukemaan. Ja sempätähden se lieneekin ankara."

Sauna: "Olkoon miten ankara tahansa, mutta ei minusta heltiä yhtään sanaa."

Vappu: "Ei minustakaan."

Riikka: "Tokkohan tuntisin iitä jos kaksisauvassa vastaan hiihtoisi."

Katri: "Tuntee tuon sentään, vaikka paikalla tulisi eteen."

Saara: "Tuntisin minäkin vaikka hän olisi minkänäköinen."

Sanna: "Jottako hajusta jo tuntisit? Älä petä sentään!"

Auno: "Jospa sen yhden ja toisenkin tuntisi, niin vähä siitä asiat valkenevat."

Kerttu: "Oltiinhan sitä jo vähän alussa, kun Kassilan muori opetti; mutta se kun kuoli, niin jäi kuin kantoon koko homma. Ja sitte paloi sekin Aapelus. Siitä myöten ei ole ollut kirjaa lastuakaan. Niin senvertainen, mitä Kassilan muorilta jäi, on unehtunut kuin uninäkö. Uudesta on lähdettävä alkuun."

Sanna: "Pankoot vaikka kahdeksi, mutta minusta ei tule lukijaa."

Vappu: "Niin kovaan se nyt ei ota, ettei siihen opi, mitä muutkin ihmiset tekevät."

Auno: "Sen minäkin sanon, että kyllä siihen oppii. Mutta vaivan panttina se on."

Kiikka: "No ei se luina luikahtele; mutta lähtö se kuitenkin on vaikeinta."

Reeta kyyristi hartioitaan kokoon, veti polviaan koukumpaan, pani kätensä päänsä alle, raskaasti lupsautteli silmäluomiaan, kasvoissa syvä ynseys ja sanoi:

"Lukemaan! Kaikkia ne laittavat ikäänkuin eivät ne ihmisiä olisikkaan, jotka eivät muka lue… Minä tiedän, että saa kirjoilla hakea semmoista ihmistä kuin oli äiti, vaikka ei osannut lukea… Lukekoot tai laulakoot, mutta minusta ei tule tämän parempaa."

Sanna: "Saa sanoa kuin turkkivenäläinen, että kova peä, kova peä."

Emäntä katseli hämärään lakeen, rykäsi kuivan rykäyksen ja virkkoi:

"Olisi minulla yksi näppärä keino, miten oppisitte lukemaan… Tuo Juken-Maija, se on paras teitä opettamaan… Kyllä tosiaan minä toivon, että otatte sen eukkolekkerin opettajaksenne. Teille kun on Jumala siunannut kaikkea näin runsaasti, niin se ei maalta merelle aja, sillä hän tulee mielellään aivan ruokapalkoilleen. Hänellä on kyllä poika mukanaan, mutta se nyt ei teitä syönnillään hävittäisi."

Auno: "Mutta sehän on kirkolla; mikä sen sieltä tänne laulaisi?"

Emäntä: "Kyllä sen kirkossa käydessäni toimitan, jos tahdotte."

Vappu: "Tahdomme kolmastikin."

Auno: "Hyvähän tuo olisi."

Katri: "Mielelläni ottaisin vastaan vaikka tänä iltana."

Reeta kohotti päätään.

"Mitähän tuolla tässä tehtäisiin? Ei tarvita tähän syömään sitä joukkoa."

Riikka: "No eivät ne nyt syö enempätään."

Reeta: "Hengelläänkös ne elävät?"

Sanna: "Eli mitä eli, söi mitä söi. Tulkoon vaan meille opettaja. Saadaan nähdä, että Reetakin rupeaa yhdessä muitten kanssa hommaan. Olihan se miessä kuudentena seitsemäntenä urossa taivon kaarta kattaessa silloinkin, kun meitä Kassilan muori opetti. Silloinhan Reeta jo muisti kirjaimia monet. Ja luulen vaan, että kun taasen tulevat eteen samallaisina, niin Reetan puikko tervehtii niitä entistä jäperämmin."

Vappu: "Ei Reeta ole asiasta kaukana. Ja mitä se meitä hidastaa, jos
Reeta ei tahdokkaan lukea. Tulkoon vaan opettaja!"

Emäntä: "Niin kyllä se on teille paras keino. Ensi kesänä on meillä lukukinkeri; silloin se rovasti teidät panee ahtaalle, jos ette osaa lukea."

Reeta: "Hyh, ahtaalle! En ole ahtaalla, sen sanon. Tuonne kiveliölle työnnyn siksi päiväksi, niin en ole ahtaalla. Musta on jälki kesällä."

Sanna: "Pannaan kello kaulaan."

Reeta potkasi Sannaa yli Saarasta ja virkkoi:

"Tuossa!…"

Sanna: "Kas äksypä se on!… Kah potkii se! Älähän soristele. Panehan talteen ne lähtimesi, muuten et pääse rovastia pakoon."

Kerttu: "Mitä hänessä… Onhan työtä tosissakin."

Auno: "Se päätettiin, että Juken-Maija tulkoon meitä opettamaan, ja tuokoon kirjoja tarpeen mukaan."

Katri: "Tulkoon vaan."

Riikka: "Samat sanat."

Pystyvalkea riittyi, hiillos varveni tuhkan peittoon ja yön tuuli huokaili nurkissa. Kalpean taivaan tuikkavat tähdet vilkkuivat ikkunoista, valkea katto ja hohtavat seinät loivat himmeän kojon avaraan pirttiin, johon silmä kerrallaan raukesi sikeään uneen. Ja hengitykset vähitellen muuttuivat huolettomanraskaiksi puhkeiksi ja jyrähteleviksi kuorsauksiksi.