PIETOLAN TYTÖT

Kirj.

Heikki Meriläinen

Werner Söderström, Porvoo, 1892.

ENSIMMÄINEN OSA

I.

Vuorien kiertämän Kalliojärven itäisimmässä lahdelmassa loivan kuusikkoviitarinteen päivän kaltevalla niemellä kyhnötti Pietolan matala uudistalo. Eteläpuolella taloa, lahdelman takana, kohosi mahtava, kuusikkoviitarinteinen ja jäkäläkuljuinen Hyllyäiskero niin korkealle, että moneksi viikoksi Pietolan asukkailta anasti taakseen talvisen auringon. Luode- ja pohjoispuolella seisoi tummine kuusikkorinteineen lamuharjainen Karhurovan juontea selänne. Idän suulla, aivan lähellä taloa, nuokkui partainen aarniokuusikko, jonka helmassa lirisi mutkainen Pajupuro. Lounaan ja lännen ranta yli tuon Kalliojärven oli vuorista vapaa. Sinne, matkalintujen tien suunnalle, kantoi silmä siintäviin vuoriin, jotka kaukaisuudessa liittyivät taivaanrannan pilven kaistaleihin. Talon kohdalla rantaan päin, oli sileä, pulleaselkäinen harjanne, joka kaudonkärkiselle niemelle pisti kivikkorantaiseen järveen. Siinä, niemen nenällä, lähellä rannantöyrästä, seisoi tarvaslatvainen, juuresta karsittu tuuhea mänty, jonka takana kauan viipyi kevätillan laskeva aurinko.

Huoneita oli Pietolassa pirtti länteen perin, sen edessä pistosporstua. Pohjoispuolella oli pieni navetta, sen edessä harva kontulato ja havukattoinen tanhua. Luoteen puolella, ulompana kartanosta, oli pieni puoti kötykkä, eteläpuolella taas lähellä rantaa, turvekattoinen, aidastunut sauna.

Peltoa oli Pietolassa parin tynnyrin ala, joka lahtisina siekaleina kierteli ympäri kartanoa ja jota kuokalla ja lapiolla Pieto piti sulana ja haravalla sekoitti siemenen kun se aika sattui.

Kaksitoista vuotta oli Pietolassa tuli palanut, kuin Pietolla ja Liisalla oli jo yhdeksän lasta ja kaikki tyttöjä. Tyttöjen nimet, vanhimmasta nuorimpaan, olivat: Reeta, Kerttu, Auno, Riikka, Sanna, Vappu, Katri, Saara ja Martta. Kerttu ja Auno olivat kaksoiset, samoin Sanna ja Vappu. Reeta oli neljää vuotta vanhempi Kerttua, ja oli jo täyttämässä kahdettatoista.

Vasun pohjaan oli vitsoilla nidottu kätkyen jalat ja siinä kaksi viikkoinen Martta pudisteli piikkoriepuisissa kapaloissaan ja kirahteli kuivasti. Huulet etsivät ruokaa ja sameat silmät tylsästi harreilivat korkeutta.

Siihen ryöpsähti äiti, mutta hetken perästä nousi, hiljalleen heilutteli vasua ja hymysuin, suurilla ruskeansinisillä silmillään palavasti silmäili kehtoa; muhkeihin kasvopäihin keräytyi herttainen punastus, äiti vilkasi leimuavan silmäyksen Pietoon ja virkkoi:

"Tuleppas sinä nyt vähän heiluttamaan, että varveneisi tuosta nukkumaan. Silmät sillä jo vyöryvät kiinni… Tulehan vähäsen liekuttamaan. Minä teen luudan noista varvuista ja joudun laittamaan iltaiskeittoa."

Pieto astui verkalleen kätkyen luokse, istahti pölkylle, vasemman kyynäspäänsä varasi polveensa, kasvonsa nojasi turpeaan kämmeneensä, oikealla kädellään soudatteli kehtoa; leveissä kasvoissa ilmaantui tyyni ynseys ja verkalleen ja raskaasti lupsautteli pitkäripsisiä, vahvoja silmäluomiaan.

Liisa taitteli varpuja luudan pituisiksi, istahti lähelle kätkyttä pölkylle, latoi niitä varpuja luudaksi, silmäili Pietoon, silmäili kehtoon ja virkkoi:

"Katsoppas, Pieto, kun se nyt nukkuu makeasti; on niin autuaan näköinen. Katsohan, miten se turvallisen näköisenä lepottaa… Siinä sinun näköisesi tyttö. Tuokin otsa — — tuommoinen pyöreä pullukka, keskeltä vähän lantto, ihan kuin sinullakin; ja tuosta nenästä tulee semmoinen lyhyt ja vahva tökerö, kuin sinullakin. On se isän tyttö se."

Pieto kallisti päätään kehtoon päin ja virkkoi:

"Kunpa olisi edes poika, mutta: tyttö on lapsi onnettoman, vuohi vaivasen eläin."

Liisa taputti Pietoa ja sanoi:

"Sitä sinä, Pieto, aina nuriset. Mutta ethän tiedä, jos ne ovat yhtä hyvät, kuin pojatkin."

Pieto: "Ei ole tytöissä pyssyn metsään viejää… Suut suurenevat, saaliit vähenevät."

Liisa: "Älähän huolehdi. Kyllä se Jumala aina murheen pitää luoduista lapsistaan. Mikäs meillä on hätänä? Valmiissa maailmassa mennä nuivataan, yksi päivä kerrallaan… Sinä nyt taasen olet nurrutuulella, kun tänäpäivänä ei metsästys onnistunut. Mutta saattaahan toinen päivä korvata tämänkin. Onhan meillä vielä syömistä. On aitassa viisi metsoa, ja teiriä ja pyitä on kai niitä kymmenkunta. On sitä vielä talvea saada. Vasta ollaan Marraskuussa, talvi sydämmellähän ennenkin olet enimmän saanut."

"Sitä sinä aina valitat, että ei lapsistasi tule auttajaa metsästyksessä. Etkö muista, miten Ilveskankaan Malla ennen metsästi, — metsästi kuin mies? Mistä tietää vielä, kuinka monesta noistakin tulee metsästäjiä, jotka tuossa makaavat. Katsohan tuota joukkoa, tuota punaposkista joukkoa tuossa lautturissa, — katsohan, miten ne hymyilevät. Eipä kellään ole vihannampia lapsia, kuin meillä. Ei noita tiedä vielä, miten ne isää auttavat. Reetasta kyllä näkyy tulevan karjanhoitaja. Navetassa se jo lammasten ja lehmäin kanssa nuutostaa päivät, siellä se on nytkin. Se on jo kättä pitempi eläimiä hoitamassa. Sitenhän ne nousevat yksin päivin."

Liisa nousi seisalleen, taputti Pieton partaista kasvoa ja virkkoi:

"Ei olla millämmekään."

Pieton kasvot lauhtuivat. Hän kohotti mustatukkaista päätään ja tuhkanharmailla suurilla silmillään leimautti Liisaan lämpymän katseen ja virkkoi tyytyväisellä painolla: "Mihinkäpä tästä mentänee?" painoi mustan, tymperäpartaisen ja leveän leukansa kämmeneensä — ja lievännäköisesti silmäili kehtoa, silmäili Liisaa, joka laittoi pystyvalkeaa takkaan, pesi pataa ja laittoi lintukeittoa kiehumaan.

Liisa palosteli poltettua metsoa pataan, vilkasi Pietoon: "— Pannaankos kokonaan tämä lintu pataan. Eihän mahtane tointua tuo moskajoukko iltaselle?"

Pieto: "Panehan kokonaan ja pari pyytä lisäksi." Liisa: "Pannaan nauriita enempi. Kyllä tästä toki tulee vellin höystöä yhdestäkin metsosta — tämmöisestä suuresta kantturasta. Parempihan on pitää suu säkkiä myöten."

Pieto: "Parempi kerta kyllä, kuin aina niukka. Panehan vaan pari pyytä tai teiri lisäksi. Eiköpä heitä metsässä liene toisia."

Liisa otti teiren rahilta käsiinsä, rupesi sitä leikkelemään kappaleiksi ja virkkoi hymyillen:

"Pannaanpa vaan sitte, kun niin tahdot. Syöpi kyllä suu satakin kekoa, vaan kekosellakin elää… No mikäs nyt Reetalla, kun niin punastuksissasi tulet?"

Reeta: "Kassilan muori tulee tänne. Tuossa on jo kartanolla… jo tulee tänne, kuuluu jalan kopse." Liisa: "No anna tulla… Kas kun tulitte! Terve tuloa! Olen kaiken päivän ajatellut, ett'eikö muori enää muistakkaan meitä täällä."

Kassilan muori laski nyytynsä penkille, heitti turkkinsa naulaan ja kiskasi huivin päästään. Marraskuun kolean tuulen punastuttamin kasvoin ja loistavin silmin, läheni kehtoa ja virkkoi:

"Pitihän minun toki lähteä teidän perheen uudistustanne katsomaan… No jopa se nyt Pieto on tainnut saada mieluisensa kätkylinnun, kun niin tyynesti soudattaa nyrkyttelee."

Liisa: "Eipä se kovinkaan tunnu olevan siitä mielissään; vaan hyvänäänhän sen nyt saa pitää… Sitähän tämä nurisee, kun ei saa yhtään poikaa."

Muori: "Ihmisinä niitä pidetään tyttöjäkin… No jopa siellä onkin lihava tytön loskare. Voi, voi, kun mässöttää kasvot, kuin vuosikkaalla ja kaksi leukaakin on kuin lukkarin muorilla! Kylläpä siinä ei olekaan Pietolla tyhjä soudatettavana… Mutta sepä on itse näkösensä… Ei sentään, on siinä kumpaisenkin osaa. On tuo nenä isän ja tuokin otsa vähän, mutta kulmat ja nuo hymykuopat ovat äidin puoleen… Nukkua sihottaa se vaan eikä tiedä elämän huolista… Mutta missä ne ovat toiset? Reeta tässä vaan on. Tämähän se on jo suuri tyttö. Ja se on isän näköinen, kuin suustaan sylkenyt… Kas tuollahan ne toiset jo nukkuvat oikein yöteloillaan."

Liisa: "Siellähän ne nukkuvat. Ne ovat iltaunisia, kuin kananpojat. Kun ilta vaan alkaa pimetä niin alkavat unillaan kätistä ja hierovat silmiään — niin olen aina tehnyt vuoteen, jossa saavat yönsäkin nukkua yhteen perään. Ja joutavatpahan nuo töiltään. Kyllä ne aamulla ovatkin aikanaan kilkattamassa."

Muori: "Mutta ne eivät ole karvakatoja yksikään. Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen. Eivät ne ole hukkaan syöneet; kasvot kuin leipäreet… Kyllä siitä vuosikymmenen perästä joukkoa pemahtaa."

Liisa: "Kyllähän se sitte mäki velkansa maksaisi, mutta nyt tässä ovat länget lujalla olkapäissä, kun ovat tuossa kaikki pieniä, ei toinen toistaan kykenisi tulesta auttamaan. Ja kun syöminen on saamisessa, elämä ulon varassa, niin kyllä se kinnaroittaa. Mutta antaapa hänen vaan mennä yhden päivän kerralla. Terveinä kun lienemme, niin metsä ja järvi meitä kyllä osaltaan elättää, ja leivän jatkoa otetaan petäjästä."

Muori hymyillen katseli yhä nukkuvaa tyttöjoukkoa:

"Elätikseen se on Jumala luonut kaikki ihmiset… Mutta enhän muistakkaan. Minulla olisi täällä nyytyssä tuomisia tuolle pienelle nukkujalle. Tässä on, katsoppas Liisa, — tässä on näitä vaatteen apuja ja tässä ruo'an apua. Myöhästyneet ovat nämä saunaiset, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan."

Liisan silmät remahtivat. Hän laski löyhästi käsiään yhteen:

"— Herra Jumala! No mihin se nyt sopii, kun olette kantaneet meille puolen talouttanne. Eihän se nyt mahdu maille eikä halmeille semmoinen paljous. Voi, voi! tuommoiset jäärän nivuset, kolme tuommoista leipämöykkyä ja voirasia. On tuossa varmaan enemmän, kuin neljä naulaa tuommoista kesävoita kuin kultaa ja juurtoleipä kuin mikä seulan pohja. No on nyt puoleksi talvea syömistä. Ja — — entäs näitä vaatteita! Mitä te nyt ajattelitte, kun tuommoisen lakanankin kannoitte ja tuommoisen peitteen! Entäs vielä näitä pienempiä riepuja, kuinka monta! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista. No ei vähä! En tiedä mitä minä sanon teille tästä. — Katsoppas nyt, Pieto, eikös tule syömistä, jos syöpiäkin."

Pieto kohotti kumaroita hartioitaan ja virkkoi:

"Eivät ne kauaksi kestä."

Liisa pani tavarat pöydälle, siirtyi takan luokse kohentelemaan tulta ja sanoi:

"Tässä on meillä lintukeitto tulella. Pitää muorinkin jäädä yöksi meille pitkästä kotvasta, meidän lintukeitolle. Eipähän teillä lapset itkene kotonakaan."

Muori istahti pölkylle kätkyen ja piisivalkean välille, heitti suonikkaat, vahvat kätensä helmaansa, katsahti ympäri matalaa pirttiä, katsahti tyttöjen vuoteelle, katsahti kätkyeen ja mieluinen myhäily loimakoissa kasvoissa, virkkoi:

"Olen mielelläni yötä, vaikka kyllä kai nyt ei yö silmää kaivaisi, kun on tuommoinen täysi kuu, mutta on niitä minulla päiviäkin. Yötä olen täällä."

II.

Oli sunnuntaipäivän aamu kesäkuussa. Kirkossa olivat isä ja äiti.
Lukukirkossa ne olivat, kuten äiti sanoi lähtiessään.

Tytöt keturoivat vaan paitasillaan remaantuneella yövuoteellaan pirtin karsinalattialla, vaikka aurinko oli jo aamusten rinnoilla. Reeta se oli jo aikoja noussut, oli lypsänyt lehmät ja ovensuussa siivitsi maitoa puhtaanvalkoisiin hulikoihin. Hän oli vähän tympeällä mielellä, mulautteli suurilla harmailla silmillään ja virkkoi:

"Mokoma laiska joukkio. Ette tulleet edes kärpäisiä hosumaan lypsyaikana! Punikki kaasi maitonsa pellon hyviksi kärpäisten kanssa kiuskaissaan. Semmoinen maitoläikkä meni kaikkein vahvinta maitoa — — puoli tuommosta kiulua. Se ei ole pikku vahinko se. Toiset tytöt eivät kuunnelleet Reetan saarnoja, kirnusivat vaan vuoteellaan."

Reeta kun sai lypsyastiansa järjestykseen ja maitohulikat hyllyyn niin kahden käden sukasi hartona olevia, lyhyitä hiuksiaan korvallisilleen ja virkkoi sille vuoteen väelle:

"Jos sen karitsat ette nyt rikeneen kohoa jalanviljaan, niin katsokaa kohta! Ovat rypeneet vuoteensa yhdeksi taulaksi, on siekaleina, kuin koiran repimä."

Tytöt pyrähtivät ylös, kuin pyyparvi, kun kuulevat läheltä metsäkoiran räksynnän, istahtivat penkille ja pyörein silmin seurasivat Reetan menettelyä vuoteen kanssa, kun sen ryssäsi summassa kokoon ja toruen kantoi ulos.

Tytöt ne kuuntelivat Reetan saarnaa, istuivat penkillä ja heiluttivat alastomia jalkojaan penkin laidalla. Mutta Saara, joka istui akkunan kohdalla, katseli vaan oman päänsä kuvainta auringon paistelevyssä lattialla. Sitä hän katseli ja kasvoissa näkyi mieluinen myhäily, kun hiukset olivat karhallaan yksi imake yhtäälle, toinen toisaalle, ja varjo tuli kuin tuulenkopran kuvain. Haa kallisteli päätään puoleen ja toiseen ja siihen mukaan liikkui varjokin.

Saara vilkasi toisiin tyttöihin onko noilla ollenkaan päät sitä mallia. Mutta olihan se, kuin olikin jokaisen pää samallainen tarvas.

Saara veti korvalliseltaan yhden imakkeen katsellakseen ja ihastuen virkkoi:

"Minun tukkanipa on kauniimpi, kuin teidän."

Kerttu: "Minkä tähden?"

Saara: "Sentähden, kun on valkea."

Kerttu: "Kasvahan meidän pituiseksi, niin kyllä tukkasi mustenee.
Kasvahan toiset viisi vuotta."

Saara sukasi tukkansa takaraivalle päin, pudotti kädet helmaansa ja huokasi tyytyväisyyden huokauksen. Välinpitämättömillä silmillään hitaasti silmäili sitä pientä elontannerta.

Mutta heti kääntyivät silmät Aunoon päin, kun se siellä loukon puolella virkkoi:

"Nyt ne ovat isä ja äiti kirkossa". Auno huokasi syvään, pani kätensä korvalliseen ja masentuneen näköisenä virkkoi:

"Äiti se käski meidän iltasella maata ruvetessa ja aamusella noustua lukea isä meidän ja herran siunauksen, jottei ruma henki saisi tehdä meille pahaa."

Kerttu: "Emmepä illalla lukeneetkaan, — — räimme ja telusimme vaan."

Auno: "Senpätähden minä näinkin pahaa unta… Luetaan nyt."

Kerttu: "Luetaan."

Vappu: "Entäs Reeta?"

Reeta lujitti luudan sidettä: —

"Siihenhän minä nyt joudan."

Auno tuli lattialle seisomaan ja sanoi:

"Luetaan nyt."

Siihen kilmasivat toisetkin Aunon luo, seisahtivat piiriin, panivat kätensä ristiin ja painoivat päänsä kumarruksiin.

Auno se harvasteesen luki isämeidän ja herransiunauksen, ja syvästi huokasten siirtyivät sitte kaikki takaisin penkille istumaan.

Sannan harmaat silmät harreilivat ja huulet mutuilivat. Sitte hän virkkoi:

"Kyllä kai se kirkko on puhdas, kun isä niin pesi itsensä, ajoi partansa, harjasi päänsä ja äiti siltä vielä leikkasi tukankin lyhemmäksi."

Auno: "Se isä tuli niin sievän näköiseksi, kun äiti sille sitoi kaulaan mustan silkkihuivin, jonka alta jäi näkymään valkea paidankaulus. Sitte isä pani kirkkolakin päähänsä ja oli niin totisen näköinen."

Katri: "Minkätähden se äiti itki lähtiessään?"

Kerttu: "Ei se itkenyt."

Katri: "Itki se! Silloin kuin isä jo kontti selässä ja ne uudet paulakengät kädessään, avojaloin astui tuonne Pajulehtoon päin, niin äiti tuossa kartanolla kokoili helmojaan ylemmä, otti vaaterasiansa käteensä ja sanoi meille, että 'olkaa nyt hyvinä lapsina, niin Jumala teitä siunaa'. Ja silloin se itki. Kyllä minä näin, kun vesikarpalot pyörivät kasvoja alas."

Auno: "Näkyi se itkevän."

Riikka: "Mitäs se itki?"

Auno: "Enhän minä tiennyt."

Katri: "Niin, itkipään äiti, vaikka Kerttu sanoi, että ei itkenyt."

Kerttu: "Minä en niin ajatellut, katsoin vaan isää, kun se oli niin puhtaissa vaatteissa ja leuka niin sileänä. Musta parrantynki vaan harmitti, mutta puhdas se oli sittenkin. En milloinkaan ole isää niin puhtaana nähnyt."

Kotvasen siinä istuivat äänetönnä, jalkojaan heiluttelivat ja katsoivat, kun Reeta ripsutteli vettä lattialle, lakasi sitä ja murisi:

"Vuolevat ja jykertävät tuommoista pärtöä lattialle, että on pyhänsä arkensa pirtti, kuin lammaskarsina. Koettakaapas häneen nytkin ruveta nikkaroimaan, niin kyllä saatte ympäri korvianne, mokomat mestarit!"

Tytöt silmäilivät toisiaan niin syyllisen näköisenä, mutta kun Reeta ammenti rikat vasuun ja poistui niitä viemään ulos, eikä tullutkaan heti takaisin, niin tyttöjenkin kasvot ilostuivat.

Sanna se näkyi ajattelevan jotakin, silmät harreilivat ja hitaasti kallisteli hän päätään. Viimein kysyi:

"Lukevatko ne isä ja äiti kirikossa, kun sanoivat lukukirkkoon menevänsä?"

Kerttu: "Eipähän se ilman liene lukukirkko!"

Auno vilkasi kysyvän katseen Kerttuun:

— "Miksikäs isä ja äiti eivät lue kotona milloinkaan, niinkuin
Ahtolan isäntä ja emäntä?"

Kerttu: "Kun ei ole kirjoja."

Katri: "Minkä tähden meillä ei ole kirjoja yhtähyvin, kuin Ahtolassa? Onhan siellä suuri vasullinen. Minkätähden sieltä ei tuoda kirjoja lainaan?"

Kerttu: "Äiti sanoi kerran, että ne ovat Jumalan kirjoja. Ei suinkaan se Jumala anna niitä kylään."

Katrilla sekausivat ajatukset, ajatteli, että "miten mahtaa olla? Onhan äiti sanonut, että se on sama Jumala rikkailla, kuin köyhilläkin. Miksi se ei meille anna kirjojaan?" Ja siihen se kysymys kuitenkin jäi, kun Saara kysyi:

"Onko siellä kirkossa niitä Jumalan kirjoja?"

Kerttu: "On kai."

Katri: "Onko se kirkko miten suuri?"…

Kerttu: "Enhän minä ole nähnyt."

Vappu: "Minäpä näin kerran unissani."

Sanna uteliaana:

"Minkälainen se sitte oli?"

Vappu: "Suuri se oli. Se oli niin suuri, kuin tästä tuonne järven yli. Korkea se oli, ja siellä oli ihmisiä niin ihmeesti. Puhtaita ne olivat. Ne lukivat ja veisasivat."

Sanna: "Olivatko vielä puhtaampia, kuin isä ja äiti?"

Vappu: "Olivat, paljo puhtaampia, niin puhtaita, niin puhtaita, kuin ilmoine päivä vaan!"

Sanna: "Olivatko ne niin puhtaita, kuin tuo aurinko?"

Vappu: "Höpsis! Eihän niitä olisi kärsinyt katsoakkaan."

Katri: "Oliko se kirkko puhdas?"

Vappu: "Oli se. Puhdas se oli ja valkea, kuin lumi vaan!"

Auno se meni katsomaan sivuikkunasta Hyllyäiskeroa, että, miten suurelta se näyttäisi, kun tuonne vuoren rintaan asti olisi yhtä kirkkoa; mutta sattui Reetan tielle, joka tuli ulkoa tuoreita haavanlehtiä helmassa ja alkoi syydellä niitä lattialle. Reeta potkasi Aunoa kintuille ja tiuskasi vihassa:

"Siinä se roikuilee avosäärin koko päivän! Ettekö, sen tarhapöllöt, osaa tuonne rantaan huuhtomaan itseänne: Tietkää se, ett'ette saa suuruksen hiventä, ennenkuin olette peseyneet; — sukineet ja letittäneet nuo hapenenne ja panneet pyhävaatteet päällenne."

Silloin siinä loppuivat kirkkoarvelut. Jokahinen lähti juoksemaan rantaan. Kerttu vei suopakupin ja toisella kädellä talutti Marttaa. Suovalla tytöt pesivät silmänsä ja kaulansa, pyyhkivät karkeaan hurstipyyhkeesen ja puhdasta siitä tuli.

Sanna: "Kas, kun on Maritta lehtisilmänä!"

Kerttu: "Se kun puristaa nuo silmänsä pestessä niin lujaan, ett'ei niistä silmäkuopista lähde lika."

Auno: "Kyllä pitää pestä uudelleen. Katselee, kuin silmälasilla, kun kasvot ovat puhtaat ja silmäkuopat likaiset vielä."

Kerttu: "Pestään uudelleen!"

Martta: "Älä, älä! Voi, voi! Äläkä enää Kerttu!"

Kerttu; "No älä puhukaan. Sinua nyt ei tässä likasilmäksi heit… No älä purista niitä silmäluomiasi niin kovasti… No! älä kipristele joutavia. Jopa kai sinulla nyt on halla tässä… No, jos vaan et anna pestä mielelläsi, niin pesemme väkisellä… Tule, Auno, pitämään noita käsiä. Niillä se haroo siinä… Kas niin, pidähän siellä käsiä. No mitä sinä rängyt? Pahaako sinulle tehdään?"

Auno: "Ei se vähänen! Kun kiskoo noita sorkkiaan kuin peura.
Heittäypäs järveen!"

Kerttu: "Anna heittäytyä, sen puhtaampi tulee…"

Niin ne Kerttu ja Auno pesivät, kuin pesivätkin Martan väkisin. Kerttu sitte pyyhki Martan kasvot ja kaulan kuivaksi, harjasi päätä ja puheli:

"Kas nyt, kun tuli sieväksi tytöksi! Jos nyt äiti tulisi, niin löytäisi oikein sievän tytön tuosta; tuommoisen punaposkisen nypykän. Niin pyöreät kasvot, kuin nauris! Voi, voi, kun on sievä tuo meidän pikku sisko!…"

Martta istui kivelle suu vähän nyrröllään, silmät vähän vesikiehteessä, kun karvasteli se äsköinen suopa ja syvä huokaus nousi rinnasta.

Itsestään kasvot leppyivät kuitenkin ja tyytyväisenä, kädet helmassa, katseli hän siskojaan, kun ne kilpaa toistensa päitä letittivät. Vilkasipa joskus järvelle, jossa sorsat keloilivat suruttomina ja narahtelivat toisilleen kanssapuheen asemesta. Katsoipa sattumalta kiven viereen veteenkin ja siellä huomasi oman puhdassilmäisen, pulleaposkisen, keltatukkaisen, sileäpäisen kuvansa, joka sinisillä silmillään iloisesti katsella tirrotti vastaan. Silloin haihtui mielestä ynseys kaikki ja tuntui hyvältä, kun Kerttu oli hänet niin sieväksi laittanut.

Jo oli kaikilla hiukset letillä. Ne kun eivät yltäneet niskaan yhdelle letille, niin tehtiin kummallekin korvalliselle. — Niinpä olivat nyt pikkuiset sievästi tehdyt letit jokaisen korvallisilla — paitsi Martan, jonka hiukset eivät yltäneet mihinkään lettiin. — Kun astuivat jälekkäin rannasta pirttiin, niin Reeta antoi jokaiselle uudet pyhähameet, jotka äiti oli omatekoisesta, hamppuloimiin kaksivartiseksi harmailla kuteilla kudotusta kankaasta tehnyt. Kankeat ne olivat, mutta hyvät ne olivat; — olivathan ne uudet ja äidin tekemät.

Rannalla oli suuri tummanharmaa kivi, niin suuri, että järven toiselta puolen katsoen, luuli sitä huoneeksi. Kaikki oudot pitivätkin sitä Pietolan ranta-aittana. Sen hartiat olivat keltaisenkirjavan jäkälähilseen peittäminä, mutta seinämät olivat aivan puhtaat, kun niitä, Kalliojärven tulvillaan ollessa, länsituulen ahkerat aallot huuhtelivat. — Sillä kivellä nähtiin hyvin usein Pietolan tytöt kesäisinä päivinä, mutta nyt he eivät nousseet kivelle, vaan istuivat lähellä olevalle nurmipenkerelle. Siinä pitivät kiveä kirkkonaan; muistelivat, että isä ja äiti ovat kirkossa lukemassa ja veisaamassa.

Rannalla oli koivuteloja. Niistä he kiskoivat tuohenliuskoja, leikkelivät ne neliskulmaisiksi korteiksi; taittoivat mutkalle ja silloin olivat kirjat valmiit.

Syvämielisesti tytöt huokasivat ja rupesivat veisata kimeltämään sanattomia säveleitään. Kerttu se oli sen laulun johtajana ja hänen suustaan kuului sanattomia tavuja, semmoisia kuin: "ja-aa jo-oo ji-ii jo-oo jee ju-uu jo-oo" — ja muuta sellaista, joita toiset matkivat ja yhtyivät ääninensä Kertun säveliin. Pieni Marttakin kimelti oikein voimiensa takaa, että suu oli pyöreänä. Suloisena säikeenä himisikin hänen vieno lapsen äänensä siinä tyttöjen hartaassa veisuussa, joka juhlalliseksi kaareksi kuontui pyhäpäivän herttaiseen poutailmaan.

Kerttu katkasi veisuun ja virkkoi: "Kassilan muori kertoi, että kirkossa kun virsi veisataan, niin pappi nousee korkealle, että näkyy kaikille yli kirkon."

Sanna se oli rohkein joukossa, vaikka oli pehmyt kielinen, että r:än kohdalla teki melkein lystin kuperkeikan. Siitä huolimatta kiipesi kiven kupeessa olevalle pykälälle, jossa alkoi siitä tuohikirjastaan korkealla äänellä saarnata, että:

"minä veisaan virlsiä, kuin kirlkonhirlsiä; minä saarinaan sanoja, kuin Lapin kanoja".

Silloin Reeta tuli rantaan. Sitä eivät tytöt huomanneet, ennenkuin
Reeta kasahti:

"Mitä se nyt tuo solkkapulkki on tuonne kiven rystylle kohonnut. Kun et sieltä toki lasken pois, mokoma saarnamies!"

Silloin Sannalta katkesi saarna; kävi ilkeäksi ja punastuen kiimasi hän alas; juoksi toisten tyttöjen luo ja häpeissään paiskausi vatsalleen kentälle, jossa nauraa kutisi itsekseen. Ja toiset nauroivat sillä papillaan, että silmistä vesi kihisi.

Sitä ei kauan kestänyt. Näkivät että Reeta hommaantuu järvelle. Silloin he hyppäsivät, kuin pulmuset pälvestä ja pyrkivät veneeseen, jota Reeta työnti maalta vesille.

Reeta: "No mitä ne nyt siihen? No eipä muuta, kuin koko sompajoukko latjautuu. Kas nyt! päitä ketrottaa, kuin lammaslastissa."

Vene oli kerinnyt noin viisikymmentä syltä rannasta. Reeta heitti soudannan ja itsekseen liukui vene tyynellä järven pinnalla.

Kerttu: "Mihin sitä mennään?"

Reeta: "Johonkipa sitä nyt mennään."

Sanna kuikisti veneen laidalta.

— "Onko tuolla noin syvässä pohja, kuin nuo pilvet näkyvät?"

Katri: "Missä?"

Sanna osotti sormellaan järveen:

— "Tuolla!"

Toisetkin kilmasivat veneen laidalle katsomaan.

Reeta: "Mikä siinä? Kaatavat… Ka, eivätkös kaada! Herra Jumala noita! … Ui-uih … nyt hukutaan … vuih!"

Auno: "Voi voi, älkää parkuko! Koetetaan uida maalle."

Kerttu: "Koetetaan! Mutta missä Martta? Kas tuossa. Pidä minusta kiinni."

Auno: "Halli tulee, Halli tulee!"

Halli ui Vapun luo, pyöräytti häntänsä Vapulle. Vappu tarttui häntään. Silloin Halli ui maalle.

Sitte ui Riikan luo, kun se enimmän hätäili, vei maalle.

Sitte tuli Martan luo, sille teki samoin. Sitte nouti Saaran, sitte
Katrin, sitte Aunon, Kertun ja viimeksi Reetan.

Rannan karipohjaisella mättäällä seisoi tuuhea mänty. Kauas ulottuivat sen käpyiset ja turpeahavuiset oksat ja moni lintunen oli sen oksien varjossa pesäänsä pitänyt. Pieto oli jo taloa asettaessaan sen juurioksat karsinut miestä korkealle ja siten oli sen juuressa hauska katos. Siinä viileässä katoksessa hyypiyksissään ja luimussa korvin se tyttöliuta istua ketrotti kuin lammaslauma aholla kesän viileänä päivänä. Märät vaatteet päällä höyrysivät auringon hiostuttavassa kuumuudessa. Sydämissä oli hiljainen ilo puoleksi ihmeellisestä, mutta naurettavasta pelastuksesta. Reeta se vaan oli vihoissaan ja torui toisille:

"Kyllä minä vielä otan teitä, mokomat villikissat, veneeseen, sen tuhannen kenekset! Kyllä, kyllä minä panen päähäni, että saatte maajalassa keikkua, mokomat viljat! Eipähän liene korvia, jos kuinka kieltäisi, mokomat siivikot… Jos ette laita ryöttiänne kuivamaan, niin katsokaa kohta!"

Siitä hyppäsivät tytöt, riisuivat vaatteensa, panivat pajun oksille kuivamaan ja tulivat taas istumaan sen männyn viileään katokseen.

Mutta pieni Martta kytjötti mättään kolossa ja nikotteli.

Kerttu: "Martta, saitko vettä henkeesi, vai mikä sinulla on?"

Martta nosti päätään.

"Ei ole mitään, nukuttaa vaan."

Reeta puolivihassa koppasi Martan ylös, riisui vaatteet päältä ja virkkoi: "nuku nyt, kun nukuttanee!"

Ja siirtyi rannalle levittelemään Martan vaatteita pajun latvoille.

Martta kyhnähti mättäälle selin päiväpaisteessa kädet päänalla ja heti ummisti silmänsä. Mutta kun Halli oudostellen tuli nuuskimaan, niin aukasi silmänsä ja ystävällisesti hymyillen taputti maata kädellään ja kehoitti Hallia rupeamaan siihen. Halli, kun oli märkänä, kuten muutkin, niin puistalti itseään kerran vielä nuuskien Marttaa ja rupesi jalkainsa päälle maata siihen Martan osoittamaan paikkaan. Martta oikealla kädellään silitteli Hallin märkää päätä. Halli pari kertaa luksautti suutaan, nielasi tyhjän nielauksen, tyytyväisenä laski jykevän päänsä ruskeiden käpäläinsä päälle ja ummisti rauhallisesti silmänsä. Harvakseen vaan kohoilivat kylet ja hiljalleen liikkuivat selässä märät villaimakkeet.

Siihen nukkui Marttakin ja oikein raskasta unta näytti nukkuvan. Pyöreät kasvot olivat punakammat entistään siinä auringon hiottavassa hauteessa.

Kerttu: "Lähdetään nyt piilosilla!"

Auno: "Lähdetään!"

Sanna: "Lähdetään karlttupiilosille!"

Auno: "Karttupiilosille lähdetään. Tässä karttu! Tähän mäntyyn pannaan nimet kirjaan."

Sanna: "Valmiit olemme."

Auno; "Minä nakkaan kartun… Huroo!… Menkää piiloon, minä noudan kartun ja haen teidät"…

Auno haki kartun, juoksi männyn luo, löi kartulla mäntyyn ja iloisesti virkkoi: "Miehet metsässä, karttu kotona, oma nimeni kirjassa… Ei näy ketään… Mutta suuttaukoon tuo Reeta, kun sen nimen pistän kirjaan?"

Auno, makeasti hymyillen, löi kartulla mäntyyn ja totisesti virkkoi:

"Reetan nimi kirjassa!"

Reeta mulautti Aunoon.

— "Kunhan tulen, niin lähdet mokoma kirjamies."

Kiven takana pyrskähti Sanna nauramaan.

Auno: "Sannan nimi kirjassa!… Mutta missähän toiset? Ehkä tuolla rukiissa"…

Sanna: "Tuli jo yksi riuunan pää! — Tuli toinen! Et sieltä löydä yhtään."

Kerttu suhahti toisille: "Nyt!"

Silloin kaikki pemahtivat kiven takaa ja lähtivät juoksemaan männyn luo.

Auno: "Kas tuollakos ne… No ette kerkeä… No ette kerkeä! On minullakin jalat. Ähäs, ettepään… Kertun, Katrin, Riikan ja Vapun nimi kirjassa. Ettepään kerinneet. No vielä se muka Saarakin harottaa! noilla lengoilla jaloillaan… Saaran nimi kirjassa!… No nyt uudelleen!"

Vappu: "Minä nyt kartun kätkijäksi. Tuolla karttu. Huroo! Nyt käpälämäkeen!"………

Sanna: "No ruvetaan nyt kukkukuurosille!"

Kerttu: "Minä rupean kuuroksi!"

Auno: "Sama se."

Kerttu peitti silmänsä käsillään ja painoi päänsä mäntyä vasten, ja alkoi lukea:

"Kukko kuuroo, kana lientä lämmittää. Kukko kuuroo, kana lientä lämmittää, menkää piiloon, menkää piiloon. Kukko kuuroo, kana lientä lämmittää…"

Kerttu lähti hakemaan rannan kivien takaa.

Mutta kun toiset huomasivat että Kerttu kulkeutui kauemmas rannalle, silloin ison kiven takaa usahtivat ja kuni säikähtynyt riekkoparvi alastomina juosta pölistivät mäntyyn sylkemään.

Kerttu tuli noloissaan.

— "En minä uskonut, että te niin likellä olitte. Kun semmoinen kopina kuului, luulin teidän edemmäksi menevän."

Auno: "Mepä arvasimme, että likeltä se ei osaa hakea… Ruvetaankos uudestaan?"

Kerttu: "Ruvetaan talosille! Täällä rannalla on lehmiä."

Sanna: "Täällä järlvessä on parempia…"

Auno: "Tässä on hyviä. Katsoppa tuota Kyyttöä, minkälainen on."

Kerttu: "Kas sitä, kun on kauniinkirjava! Tokkohan minä löydän semmoista?"

Sanna: "Katsokaapa minkälaisen minä löysin! Se on kaunis kuin papin kukko".

Auno: "No älä niin suuria. Otetaan tämmöisiä, näitä tämmöisiä hiirenkokoisia vaan."

Sanna: "Tämmöisiäkö?"

Auno: "Semmoisia! Ne ovat sieviä… Kas Vapullapa on kauniita! Mistä sinä semmoisia sait?"

Vappu: "Tässä hiekassa niitä on, kun kaivelee, niin löytyy."

Kerttu: "Minullapa on jo kymmenen ja näin kaunista!"

Auno: "On minullakin jo yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan. Minulla on vasta kahdeksan… No jo on minullakin kymmenen!"

Kerttu: "Mitäs noilla toisilla? Saitko Saara yhtään? Voi, voi sinulla Saara parka kun on suuria ja rumia! Ei näistä ole. Etsitään parempia… Kas tässäpä on hyviä. Viehän noita tuonne talosten paikalle… No kyllä niitä nyt jo onkin. Kas Riikalla ja Vapulla kun on hyviä! Sannalla on myös sieviä. Mutta Katrilla! Mitä sinä hourit, kun on ihan pääsi kokosia?… Pane nyt pois nuo ja otetaan täältä parempia… Tässäpä on jo muudan ja tuossa toinen."

Auno: "On täälläkin Katrille lehmiä."

Vappu: "On täälläkin sorkkasääriä."

Auno: "Kyllä nyt jo on."

Kerttu: "Viedään nyt tuonne talosten paikalle… Kas täällä on kaunis ruohikko, ja tässä on lysti tuon männyn suojassa… Tähän ei paista aurinko niin kuumasti."

Auno: "Tässä on hyvä… Mutta Martalla ei ole lehmiä. Otetaan sillekin ja herätetään."

Kerttu: "Annetaan nukkua tuossa Hallin kanssa. Mutta johan on vaatteemme kuivat; pannaan ne päälle."

Vappu: "Jo kai ne ovat… Jo on paita kuiva, kuin sipuli. Mutta voi kun on kurttuun kuivanut ja kova! Voi, voi miten tämä nyt sujuu päälle?"

Kerttu: "Hierotaan!"

Vappu: "No hierotaan! … Kas niin, kyllä tämä nyt sujuu päälle. Kas Katria, kun työntää päälleen ilman hieromatta! Nyt se köpöttää, kuin minkähän sammakko! Eikö se hiero?"

Katri nujautti olkapäitään, lähti kävelemään ja virkkoi:

"Eipähän."

Kerttu: "Hieropas sinä, Auno, tuon Saaran kasukkaa, minä hieron tätä Martan… Tuossa olkoon, kyllä se nyt sujuu. Mutta hameet, kun ovat vielä märät… No kyllä ne päällä kuivavat viimeistä… No nyt talosille! Laitetaan karja vaan oikeaan hoitoon."

Auno: "Mutta suitsu se pitää tehdä!"

Sanna: "Suitsu se pitää tehdä; kärlpäsethän syöpi lypsäessä. Ka kun lankkailevatkin paarlmain käsissä? Ka noin minun Omenani puskee Aunon Tiistikkiä!"

Vappu: "Katsoppas minun Kuleriani, kun vetää niskaköyttä tuolle
Kertun Helunalle! Kohta tulevat yhteen. Voi, voi kun mullistelee!
Kyllä pahasti käypi Helunan."

Sanna: "Katsoppas minun härlkääni, kun kuopii maata ja puhkaa ja puhaltaa, puskee mätästä. Möy, möy, möy! Kuule kun möyrlyää. Möy, möy, möy, möy, öy, öy! Nyt se lähti tulemaan sinne Kerltun karljaan. Kuule kun kiljuu jo tullessaan."

Vappu: "Kuuleppa, miten minun härkäni panee: ie-uu… ie-uu…
Kuulkaa tuota petoa, miten se karjuu ie-uu… ie-uu… ie-uu…
Katsohan, nyt se kuopii ja kaivaa kuoppaa! Tuohon se hautaa Sannan
härän."

Sanna: "Kuuleppas miten minun härkäni sydäntyy, miten se mölisee."

Vappu: "Mitä se sinun härkäsi… huutaa vaan, että… entämie… entämie!"

Saara: "On täällä minullakin härkä. Katsoppas tuota laukkipäätä!"

Sanna: "Tehdään jo suitsu ja lypsetään!"

Kerttu: "Tehdään! Mutta mistä tuli?"

Auno: "Minä käyn tulukset pirtistä"…

Auno tuli nyrpeissään:

"Reeta ei antanutkaan."

Kerttu: "Vai ei antanut. Mitäs se sanoi?"

Auno: "Sanoi, jotta poltatte maailman."

Sanna: "On lehmäin suitsunpohjassa tuli, haetaan sieltä!"

Auno: "Sieltä haetaan!"…

Tytöt kokosivat rannalta veden kulottamia risuja. Auno toi kekäleen.

Vappu: "Nyt puhua töhöttämään joukolla — oikein huulet pitkällä — että saadaan tuli!… No niin!… Vielä vielä! Ei ole huulet yhtä paria. Has! jopas liemahti. Nyt risuja!… Tässä hienoja, näitä ensin… Jopas palaa Hekottelee. Heleijaa!"

Kerttu: "Nyt sammalia ja multaa pikkuisen päälle."

Auno: "Täällä sammalia!"

Kerttu: Kas se!

Sanna: "Tässä turlvetta."

Vappu: "Tässä aika lailla."

Riikka: "Tässä multaa."

Auno: "Ompa Katrillakin multaa ja Saaralla. Oikein helmassaan kantaa. Kas se; onpas nyt multaa… Ka nyt, miten tuo savu nousta pillittää mullan läpi. Voi, kun tuli hyvä suitsu!… No ruvetaan nyt lypsämään lehmiä."

Sanna: "Ruvetaan! Mutta missä, Auno, kiulut, jotka viikolla teit?"

Auno: "Tässä on kiulut jokaiselle."

Kerttu: "Kas kuinka sievät ja putkesta tehdyt! No lypsetään nyt.
Kellokkaan minä ensin lypsän."

Auno: "Kellokkaan minäkin… No seiso siinä, seiso… minun haikea
Halunani."

Sanna: "Ka tuota kuin astui jalkansa maitokiuluun! Siinä se sorlistelee ja kiuskaa!… Kohta minä lyön!"

Auno: "Minun on lypsetty."

Kerttu: "Jo minunkin. Siivitään nyt maito! Täällä on maitohuone.
Otetaan pyttyjä täältä puolukan lehdistä… Tämmöisiä pyttyjä…
Täällä on pyttyjä muillekin… Kas tuota pyttylatajasta! Onkin siinä
paljo maitoa."

Auno: "Mutta ajetaan nyt karjat metsään yösyöntiin!"

Vappu: "Ajetaan… Katsoppas kun nyt ovat laiskana, maata möllöttävät vaan savulla, kuin Mikkosen lehmät. Ettekös osaa siitä metsään, mokomat lonikit, tai otan tuosta kaarakan!… Huus metsään, huus!… Kas kun venyttelevät siinä ja jorrivat. Päivä laulanut siihen. Huus metsään! huus!… No nyt ne mennä kölittävät."

Kerttu: "Kyllä siinä jo on ruokaa. Jätetään tähän."

Auno: "Jätetään… Entäs Saaran karja, on multa mättäällä. Eivät ne siinä ruokaa saa. Siirretään tänne. Annahan vaan tulla Riikan lehmäin jälessä… Tuoppas Katri sinäkin tänne paremmalle laitumelle… Siinä nyt on vasta syömistä, eikä makaamista, kun puolikylistään maleksivat heinikossa."

Kerttu: "Mutta Martta kun vielä nukkuu. Ompa sen siihen päivä laulanut. Reuvottaa aivan hermotonna ja kirkkaat hikihelmet kasvoissa tihottavat, kuin aamukaste kivellä. Tulkaapa katsomaan miten on nyt Martan kasvot punaiset! En milloinkaan vielä ole tuommoisia nähnyt."

Toiset tytöt juoksivat pirttiin Reetalta ruokaa tahtomaan, mutta
Kerttu kouristui Martan luokse ja alkoi puistella.

— "Nouse nyt jo pois! Voi sinua urpiaista, kun oletkin väsynyt! Toinnu nyt pois. — Katso kun jo on ilta. Lähdetään syömään kotiin. Kohta tulee äitikin: nouse nyt. Jo hame kuiva. Pannaan hame päälle, että äiti, kun tulee kotiin, niin löytää sievänä tyttönä. No älä nyt kitise. Katsoppas Hallia, kuinka on tuossa sievänä. Sekin kummastelee, kun sinä nyt et toinnu ylös, vaikka ennen olet niin näppärä ollut. Nouse nyt äidin tuppelo. Minä nostan äitin typykän… Kas niin! seisohan uutti, pitkänä, että panen paidan ja hameen. No mikä se on jalassa, kun ei varaa ollenkaan?"

Martta: "Älä… älä… voi… älä Kerttu." Ja pää hervahti niskoille, ja koko tyttö valahti varatonna maahan. Kalvistuneet kasvot seisoivat elottomina.

Kerttu juoksi kotiin sanomaan toisille että Martta on kipeä.

"Martta kuoli!… Voi, voi! Martta kuoli! Voi, voi, voi!… Martta kuoli! Lähtekääs katsomaan!… Voi, voi kun Martta kuoli!"

Tytöt kavahtivat ylös pöydästä, jossa olivat jo syömässä. Jokaisen silmät tuijottivat Kerttuun.

Sanna: "Kuoli? Herra ihme!"

Vappu: "Lähdetään katsomaan."

Auno: "No älkää parkuko! Lähdetään katsomaan."

Kaikki juoksivat itkien ja parkuen rantaan.

Auno: "Ka tässä on, kuollut on. No älkää parkuko, eihän se auta.
Hallikin ulvoo sitä hätää. Älä nyt Halli niin telmä."

Vappu. "Ka potkiihan tuo. Elää Martta, elää."

Reeta oli kuullut melun pellolle ja juoksi paikalle, kasvot tuhostuksissa.

"Marttako kuoli? Mikä sille tuli?"

Reeta koppasi Martan syliinsä.

"Eläähän tämä; — säikyttelette vaan puolikuoliaaksi. Katso vaan että en tartu karhaasi, mokoma valehtelija!"

Kerttu: "No niin minä luulin… Ei siinä ollut henkeä äsken."

Reeta laski Martan sylistään ja äsähti:

"Vieläkö intät siinä?"

Kerttu: "Älä tukista!… Älä tukista!"

Auno: "Älä Reeta tukista Kerttua."

Reeta: "Mitäs hän valehtelee. Jos ette ole ränkymättä, niin saatte jokainen samasta sarvesta. Mitä se tuokin koira on haukkuvinaan? Syyti, Halli; mitä sinä haukut?"

Vappu: "Sitähän se huutaa, jota muutkin."

Martta siinä ilakassa jo nousi istualleen. Reeta koppasi hänet syliinsä ja kantoi pirttiin. Halli rinnalla kirkkain silmin seurasi että mihin sitä viedään.

Reeta laski Martan sylistään pirtin penkille pitkäkseen vanhan nutun pään alle. Siihen Martta nukahti ja valitti nukkuessaan.

* * * * *

Yön huntu peitti iltaruskon jättämän Hyllyäiskeron harmaan huipun, kuin kirkkomiehet saapuivat kotiin. Tunnonrauhan mieluinen hymy lepäsi äidin kasvoilla ja rakkauden lämmöstä loistavin silmin läheni hän vastaanrientävää lapsijoukkoaan. Isä käveli hänen sivullaan syvämietteisen näköisenä, ja hieman väsymyksen tuhostusta kasvoissa. Käveli pirttiin, heitti ruskean konttikessukkansa selästään ja asetti sen rahille. Sitte riisui päältään sarkkatakkinsa, jonka olkapäissä kontinviilekkeiden sijat tuntuivat ja pani sen naulaan. Sen päälle pisti nahkapontaisen huopahattunsa; paitansa hihalla pyyhkäsi hiestynyttä otsaansa, istahti pöydän päähän, liitti ristiin kankeat sormensa ja asetti ne pöydän laidalle. Siihen painoi otsansa ja luki isä-meidän ja herransiunauksen, luki ne hartaammin kuin tavallisesti ennen.

Kauan viipyi ukko siinä kumarruksissaan; viipyi siksi, kunnes äiti oli aittaan laittanut iltaispöydän.

Sanna aukasi pirtin oven ja oven raosta virkkoi:

"Isä, aittaan syömään!"

Pieto: "Kyllä tulen kohta."

Silloin kohosi ukko seisalleen; mustat, hiestä kastuneet hiussuortuvat riippuivat ruskeilla kasvoilla, kun hän läksi vakavin askelin astumaan hyppelehtivän Sannan jälkeen.

Kerttu kantoi isän kontin puodin lattialle ja naposteli kielinuoraa irti. Toiset tytöt kirkkain silmin katsoivat mitä sieltä näkyisi.

Kerttu sai kontin kielen auki. Sanna ilahti ja virkkoi:

"Ka täkkä! Minäpä syön tämän."

Vappu: "Et saa syödä yksinäsi — — Eihän saa yksinään Sanna syödä tuota täkkää? Eihän saa, äiti?"

Äiti: "Mitäs siinä on syömistä luussa."

Vappu: "Eikös siellä ole toisillekin?"

Kerttu: "Onhan täällä kolmas… ja neljäskin vielä."

Vappu kiskasi molemmat käteensä ja virkkoi:

"Tuossa on Katrille ja Riikalle, minä otan tämän."

Kerttu: "Et saa syödä yksinäsi."

Vappu: "No annan minä sinullekin. Onko siellä vielä muutakin?… On leipää ja rasia, tyhjä rasia… Tyhjä on rasia. Ompas tässä leipää."

Kerttu: "No Saara, et saa yksinäsi syödä. Mistä se sai tuon täkän?
Tuo tänne se."

Vappu: "No älä vikisekään. Joko taasen pitäisi Saaran saada yksinään kaikki. Auno ei ole saanut ollenkaan."

Sanna: "Minulta saat Auno."

Kerttu. "Kopostellaan kaikki yhteen läjään ja siitä jaetaan."

Saara jyrsi kuivaa metson täkkäluuta ja marisi: "en anna."

Vappu: "Vai et anna!"

Saara: "No älä! En anna; äiti lupasi."

Vappu: "No annat kyllä… Annoithan?"

Sanna: "Kas Saarlaa, kun mulistelee."

Kerttu istui lattialle ja polviensa väliin alkoi puukon kärellä kopostella lihansirusia. Auno istui vastaan ja toista täkkää kaperteli samaan kokoon. Toiset tytöt kyyköttivät ympärillä.

Katri: "Anna Kerttu minullekin."

Kerttu: "No annetaan jokaiselle, kuin joudutaan."

Riikka: "Minullekin!"

Saara: "Tämä minulle."

Auno: "Anna olla siinä. Kunhan saadaan kaikki yhteen läjään, niin sitte jaetaan. Pannaanhan tuohon lattialle läjään… Kas tuleehan niitä sentään iso joukko."

Kerttu: "Tuleepa kyllä… Tässä on vielä kappale, vaan on niin kuivanut tuohon luuhun, ettei lähde ei kynsin eikä hampain."

Auno: "Niin on tässäkin; mutta otetaanhan tarkkaan."

Saara: "Niin sinä, Vappu, jo syöt."

Vappu: "Tuosta kirpun silmän verran pistin suuhuni."

Äiti tuli sisälle.

— "No ompa siinä nyt kanan pojat nokoksella. Ei luulisi ruokaa nähneenkään kolmeen päivään, kun nökötetään, kun pulmuset pälvessä, — eläs saalispaikassa!"

Auno: "Katsokaapa, äiti, mikä joukko jo on lihasirusi tässä lattialla!"

Äiti: "Lattialleko te sitte panitte? Voi teitä porsaat, mitä olette!"

Kerttu: "No jakakaa äiti nyt meille nämä"…

Auno; "Jakakaa, äiti. Äiti se on hyvä jakaja."

Äiti: "Ammentakaa tähän kuppiin, niin jaetaampa heidät."

Kerttu ammenti ne lihamölheet siitä lattialta kahmaloilla kuppiin ja ojenti äidille. Silloin hyppäsivät kaikki seisalleen ja katsoivat äidin kynsiin, kuin variksen pojat. Äiti hymähti ja hymyillen virkkoi:

"Eipä pääse nyt karkuun… Tuossa on Kertulle… Aunolle… Riikalle… Sannalle… Vapulle… Katrille… Saaralle… ja — luu jäi jakajan käteen."

Saara: "Minä sain vähimmän."

Äiti: "Kyllä sinä sait, ole vait'!"

Auno: "Entäs äiti itse? Jäitte ihan ilman. Ottakaa tästä minun osastani."

Kerttu: "Ottakaa äiti minunkin osastani. Ottakaa tämä kappale."

Äiti: "Syökäähän nyt."

Tytöt seisoivat äänettöminä puodin lattialla ja imeskelivät kuivia lihakipeniä ja palavin silmin katselivat isäänsä, kun se puodin loukossa valkeasta hulikasta käyrällä puulusikalla pisteli paksua viiliä.

Syötyään isä nousi seisalleen ja äänetönnä raukeasti asteli kontulatoon, jossa köllistyi yövuoteelleen ja samassa ja painuivat silmätkin umpeen. Mutta äiti poistui vielä pirttiin katsomaan onko Reeta tehnyt vuodetta toisille tytöille. Siinä äitin jälessä kipittivät tytötkin.

Karsinanloukossa penkillä makasivat Reeta ja Martta. Sinne astui äiti, nykäsi Reetaa:

"Mikä se nyt on nukunta, kun ei ole vuodetta tehty, että toisetkin saisivat…No hyvänen aika! Onkos Martta kipeä, kun niin valittaa ja kasvot ovat niin tulehtuneen näköiset?… Mikä sille on tullut? Luulin sinun nukkuneen yövuoteellesi, kun ei näkynyt jalkeilla… Mikä se on tullut?"

Martta raukeasti aukasi silmiään, katsoi vaisusti äitiinsä ja yhki sanattomia valituksia. Äiti painoi kätensä Martan otsaan ja sanoi:

"Kipeä se on tuo tyttö. Aivan on pää kuuma, kuin kekäle. Hyvänen aika! No sanokaa onko sille tullut mitään?"

Tytöt karottivat punastuksissaan eivätkä virkkaneet mitään. Silmät pauruilivat väliin Reetaan ja väliin äitiin. Reeta nousi istulleen, katseli tuiman näköisesti tyttöihin, vuoroon toisella ja toisella kädellään raapustellen korvallisiaan. Rykäsi ja virkkoi:

"Minä, päivällä, lähdin soutelemaan, niin nuo ajausivat veneeseen ja kaasivat sen, ja siinä se kastui Marttakin samoin, kuin muutkin. Kielsin, jonka jaksoin, mutta tulivat vaan veneeseeni."

Äiti: "Enkös minä arvannut, että on sitä ollut jotakin, kun Martta oli kipeä. Sinä, vanhin joukossa! ja minä heitän silmäksi toisille! No oma lykkynsä; kun eivät hukuttaneet itseään… Mikäs sinulla oli asia järvelle? Aivan tapposen tahallaan haetaan surmaansa. Voi, voi sentään! En tuota minä olisikaan monasti liikkeessä, mutta ei olisi vieläkään pitänyt lähteä. Harvoin on vaivanen vesillä, silloinkin kostoon kovaan… Sinä tuommoinen ihminen, kohta korva korvan tasalla, niin ei ole mieltä enempää kuin muillakaan… Voi, voi! mitäpä osaisi tehdä tuolle lapsi rukalle……… Ruvetkaa tuosta yöpuullenne! Ettekö ilman häkimättä osaa ryysyjänne laittaa?"

Tytöt kilmasivat noutamaan ulkoa makuuvaatteita. Reetakin lähti luimussa korvia ulos toisten mukana noutamaan makuuksia.

Keskelle lattiaa Reeta pani kolme halkoa pääksytysten ja niitten sivulle levitti puhtaita olkia ja halkojen päälle asetti Paksuja hurstipäällisiä höyhenpäänaluksia. Siihen asettui tyttöparvi sanaakaan puhumatta öiseen lepoonsa. Reeta se rupesi laidalle ja vielä pari kertaa kyynäspäällään pukkasi vieressään olevaa Kerttua.

Äiti jäi istumaan, itkevä Martta sylissään, ja hieroskeli sitä.
Tyttöjen vuoteelta kuului katkonaisia uneksimissanoja.

— Halli, halli… Vapun otti… kyllä minä pääsen… Voi, voi, yli laidan tulee… Huih… Huih… Halli soma, kun häntänsä… Oli se soma kuperkeikkanen Voi missä Martta — — Hahah… Se oli kyyti… Uih… uih.

Nukkui se viimein toki Marttakin. Äiti laski hänet penkille kuurrotulle vuoteelle ja itse kytjähti tyttöjen vuoteen reunalle. Aamun aurinko paistoi jo punertavana varjona karsinalasista yli pirtin toiseen sivuseinään.

III.

Päivän pyrkiessä puolen rintaan, tuli Rupukan muori Pietolaan. Tytöt olivat vasta nousseet nukkumasta — paitsi Reeta se oli jo askareissa — ja vilkuttelivat paitasillaan, mutta vieraan tullessa kytäsivät ulos ja juosta vihkasivat rantaan, että kenttä jytisi. Martta yhki karsinanloukossa vuoteellaan.

Rupukan muori istahti ensin lasinposkeen peripenkille kutoen harmaata sukan säärystä ja povessa olevasta kerästä juoksi lanka. Mutta kun kuuli loukosta Martan uihketta, niin siirtyi sinne Martan luokse. Äiti tuli ulkoa kantain vesisankkoa kädessään ja toisella käsivarrella oli pieniä halon kapuloita. Halkonsa laski hän maahan uunin luo ja vesisankoa pani karsinapenkille. Ihastuneena virkkoi: "no, Rupukan muori! Terve tuloa! Eipä ole hamaan täällä näkynyt. Mikä hänen nyt saattoi tälle matkalle?"

Muori iloisesti katseli syvillä, mustilla silmillään Pietolan äitiä ja löyhällä riippui kurttuinen nahka leveistä kasvopäistä:

"Joutaahan se joutilas koira häntänsäkin nuolemaan, minkä minäkin. Minunkin rahkeeni toki viimein alkavat ruveta löyhtymään. Olen sen emannuuden vähäsen jättänyt jo nuorempien käsiin. Eikähän minusta liioin ala ollakaan hoitajaksi; maa jo tuntuu rupeavan puoleensa vetämään. Mutta kun vielä kykenen kävelemään, ja tätä työtä kun voi tehdä kävellessäänkin, niin lähin tätä sinun elämistäsikin ihan jalan syten katsomaan. Olen tätä niin sieväksi kuullut mainittavan!"

Äiti istui muorin viereen ja alkoi:

"Eipä näissä meikäläisten elämisissä ole kehumista. Niinhän se köyhä elää, kuin märkä palaa, mutta ainahan tuota on päivästä toiseen päästy; vaikka kyllä ne eivät ole kaikkina päivinä viljavikereet. Kun tuommoisen sikiöjoukon kanssa kylmään metsään pahaistakaan rypysijaa hierotaan, niin kyllä sitä suoraan pidetään."

Muori: "Minä aina muistan, kuin sinä olit Ahtolassa ruotityttönä ja Pieto kysyjänä kierti mieroa. Vaatteet olivat repaleet, ihan viilekkeinä päällä, ja oli niin ujo, että kun tuli taloon, niin tunkeusi pisimpään loukkoon, ja jos joku pikkusenkaan sanalla loukkasi, niin rupesi itkemään ja meni toiseen taloon. Palvaamattomat lihat vaan vilkkoivat pojalta ja niiltään työntyi tulipaloon pakkaseen… No kaikiksi sitä on köyhän lasta. Voi voi, kun se oli kurjan näköinen silloin! Ei olisi silloin uskonut, että tuo vielä tekee talon kylmään metsään. — Kyllä te nyt tässä elätte ihan luotuja päiviänne, vaan. Silloin se on lintu laihimmallaan, kun on pojat pienimmällään. Kyllä teillä nyt jo on pahin salmi soudettuna, kun on lapsia jo tuommoisia, kuin tämäkin tyttö."

Reeta seisoi muorin edessä lattialla ja pyöreillä silmillään katseli muoria, kun se laihoilla sormillaan kutoi sukkaa; ja katseli muualle. Reeta nosti aina silmänsä muorin harmaaseen hiusmartoon ja kurttuisiin nahkalaskoksiin, jotka aijastuneen näköisinä riippuivat vahvoissa leukapielissä.

Muori: "Mikä sinun nimesi?"

Reeta vähän punastui ja kainosti virkkoi: "Reeta."

Muori: "Sinähän olet jo äitille kättä pitempi."

Reeta siirtyi ujona karsinapenkille.

Äiti: "Ei ole hänestäkään suurta turvaa paremmin, kuin toisistakaan. Mutta sehän on vanha sananlasku, ettei päiväkään paista ennenkuin nousee."

Muori kääntyi Martan puoleen ja sanoi: "Onhan tuo kipeä? Kun äsken tulin tähän, niin se yhkerehti niin kipeästi ja kasvot olivat niin vaaleat… Mutta nyt se katselee virkeämmästä. Eläväistä se on lapsen tauti, sanotaan, ja on se tosikin. Ei olisi äsken luullut noin virkeäksi, kun kasvot olivat niin vaaleat ja silmät vierähtelivät niin sairaannäköisesti. Onko jo kauankin ollut kipeänä?"

Äiti: "Eilisestä asti."

Muori: "Miten se eilen tuli kipeäksi?"

Äiti: "Olimme Pieton kanssa kirkossa ja nämä olivat ominpäinsä tässä kotona, niin olivathan nämä, koko tuo pirpajoukko, menneet järvelle soutelemaan ja siellä kaataneet veneensä. Se tosin onkin tuo meidän vene niin armottoman pyörivä, että kun kielensä panee toiselle laidalle suuta niin jo kallistuu… Niin olivat kaatuneet ja siellä oli tämäkin Martta ollut joukossa. Ja sieltä se on saanut tuon taudin. Illalla kun tulin kotiin, oli hyvin kipeänä, mutta nyt se näkyy olevan viileämpi."

Muori löi kädellään polveensa ja sanoi: "no tuossa on tuonnoinen uneni! Vai kaasivat veneen … ja ne ovat säikähtäneet. Tuossa se nyt on, kun minä mennä yönä näin unissani niin repaleisia ja pitkäpartaisia mustia miehiä ja matikoita. Minä kun heräsin niin oikein sylkäsin ja sanoin ukolle, että missähän nyt pitää vesikalman kanssa taistella. Niin nyt kun vaan kuulin, että ovat kaataneet veneensä, niin kävi karvalleni, kuin olisi kylmää vettä niskaan kaatanut ja oli kuin sanottu, että tuossa tytössä on vesikalma. Ja se ei päästä ilman mitäkään. Näissä tämmöisissä järvissä, joihin ei toisista järvistä laske jokia, on vedenhaltija vielä pahemmankurinen, kuin valtavesissä. Eikä siitä voi muualla päästä, kuin itsessään siinä, josta on tarttunut… No se tuo unikakkinen minulle aina sanoo nuo asiat… Siitä olen ihan varma, että tuossa tytössä on vesikalma, ja sen takaan, että lautoja potkaisee, jos vaan ei aikanaan ole luovehtijaa. Ja sama se on toisillekin. Eivät ne ole osattaan jääneet, eivätkä jaloillaan ole jättäneet, vaikka eivät vielä sitä tiedä, sillä se tuon huonoimman ensiksi otti käsilleen. Vaan kyllä rikka lumen alta löytyy."

Äiti: "Sitähän sitä minäkin olen juuri ajatellut. Mutta minä ajattelen sitäkin, että jospa te voisitte päästää. Olisi se hyvä, kun pääsisi aivan heti. Ja ketäpä siihen nyt tahtoisi. Sattuisiko Heppu-Tervokaan olemaan näillä mailla, kun se kulkee halki haleat maat… Kyllä kai te olette jo ennenkin olleet semmoisissa asioissa?"

Muori puristi huulensa yhteen ja katseli kudelmataan, venytteli sitä ja taas katseli. Tuokion perästä virkkoi:

"Kyllä se on totta, että minä en ole ensi kertaa pappia kyydissä. Ja niin minä olen ruvennut, niin ei ole toisen tarvinnut parsia. Enkä minä ennen hammassuuna pelännyt kahta tyhjää. Mutta eihän tuota nyt tiedä, miten tuo olisi… Kyllä niitä on joukko sentään, jotka minä olen jo pälkäästä päästänyt… Jo sekin Tarvaslehdon Risto; — siinä oli metsän nenä! No sitä ei tarvitse neulaa nenäksi, kun se sille syylleen sattuu. Oli vaan karhua säikähtänyt, niin siitä lähti päivä päälle ja ennen pitkää köysiin jouti mies. Se oli aivan köysissä oleva hullu. Semmoiseen ei ole menemistä käsiksi aivan yksin turkissaan. Eikä ollut se lasten leikkiä, kun minä menin koskelle sen Riston kanssa. Mutta ei ole mies siitä päivin köysiä tarvinnut. Oli sitä Heppu-Tervokin kylvettänyt, rautu vaivasta vahinkoa oli vaan siitä. Se tuli tuhatta hullummaksi vaan siitä… Ei siitä Heppu-Tervosta ole aika asiaan, vaikka se on suuri tietäjä. Ja se on aivan sillä pilannut itsensä, kun se aina laittaa koiransa kotiinsa ja siten kostaa. Ja kuuluupa se pilaavan kitumaan aivan syyttömiäkin ihmisiä, niin se ei ole terveellistä. Mutta minä jos päästän kiroistakin, niin en minä laita niitä takasin. Minä laitan ne

"laajoille Lapin perille tuiman tunturin laelle vaaran vaskisen sisähän. Siellä ovat muutkin nurkkamiehet ikuiset pahantekijät."

Äiti: "Olisihan oikein pätö asia, jos tuota Marttaa vähän puoskaroisitte. Eihän ota, jos ei annakkaan".

Muori nousi seisaalleen ja otti Martan syliinsä. Martta hätäisin silmin katseli muoria. Muori laski Martan vuoteelleen ja virkkoi:

"Kyllä sen näkee, että ei se ole oikeallaan tuo tyttö."

Sitte kaivoi hurstisen paitansa povesta lankakerän, pisti sen kiinni kudelmaansa, pani lasin penkille ja sanoi:

"Saadaanhan tuota koetella."

Huokasi syvään ja lausui:

"Lähde Jumala avuksi yksinäisen ympärille, voimaksi vähäväkisen. En minä mitänä voine ilman avutta Jumalan, turvatta totisen luojan."

Sitte muori läksi, käveli ulos. Jalassa vippasivat pöyhtyneet tuohikengät. Niitä katsoi Martta muorin jälkeen, oikasi päänsä vuoteelle, huokasi syvään ja silmät vierähtivät kiinni, näpisteli kuivan näköisiä huuliaan ja näkyi nukkuvan.

* * * * *

Muori kulki kirveineen metsään. Sieltä hän etsi ukkosen repimiä puita ja rannalta veden kulettamia halkoja. Teki niistä rannalle ihan veden kielelle viisikantaisen portin, josta ihminen sopi läpi kulkemaan. Sen portin kaksi nurkkaa tuli maahan ja kolme jäi ylös. Sitte otti hän kesuen kannosta lastuja, sitoi niitä niihin ylhäällä oleviin nurkkiin ja alanurkkiin kietoi sammakot punaisella langalla. Sitte hän meni metsään, puki siellä nurin käännettynä vaatteet päälleen ja teki päähänsä havunlehvistä lakin, johon oli pistetty yhdeksän eri puun oksia.

Näissä hankkeissa tuli sitte muori ja sytytti tulen niihin lastuihin, jotka riippuivat sen portin ylänurkissa.

Muori seisoi tuliporttinsa vieressä, vasen jalka järvessä, oikea kuivalla: Siinä sitte etusormet ristissä luki:

"ve'en ukko, ve'en ukko, ve'en kultainen kuningas, tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan ihosta imento raukan, emon tuoman ruumihista."

Muori mulautti vielä järvelle ja jatkoi:

"Vesi viitta Väinön poika, Sinervittären sikiö, viikon vuoressa makasi, kauan kasvoi kalliossa. Vesi kirposi kivestä, kaatui kaste kalliosta surmaksi oman sukunsa."

Äiti seisoi kentällä Martta sylissä. Martta puristi äitiään kaulasta ja pyyteli: "Älä anna, äiti, minua vieraalle. Ethän, äiti kulta, anna minua vieraalle?"

Toiset tytöt, äidin hameesta pidellen, pyörein silmin katsoivat sitä kummallista porttia, jonka nurkissa kihisevät tervaslastut iloisesti palaa lekuttelivat ja musta savu poimukkaina pyörteinä pulppuili ylöspäin, kunnes vasta sylen korkeudella ne kolme savua yhtyi toisiinsa ja sitte mieluisena kaarena kallistui järvelle päin.

Muori viittasi äitiä tulemaan paikoille. Äiti tuli Martan kanssa muorin luokse. Muori repäsi Martan äitinsä kaulasta ja pujotti, järvestä päin, läpi portin kaksi kertaa ja kolmannen kerran järveen päin. Kun pujotti järvelle päin, niin samassa paiskasi Martan järveen ja ärjäsi:

    "Vesi on vanhin voitehista,
    kosken kuohu kastellista…"

… "Huh-huh! menikö tuolle vettä henkeen, kun noin häkeltelee? Ka no mikä tuolle tuli?… No jopa tuo selvisi… Hyvä tuli!"

Sitte antoi Martan äidille. Äiti otti Martan syliinsä:

"Martta, kuule… älä nyt itke… Asetu nyt… No-no lapseni; nyt sinä paranet lapseni… Älä nyt niin paru. Kuule nyt… asetuhan nyt, muuten äiti piiskaa, jos et asetu. Ka menehtyy se. Voi Herra Jumala, tämän kouristi! Voi, voi! Tulkaa muori katsomaan!… kouristi tämän. Voi, voi, aivan meni mustaksi, kuin kekäle, ja puistaa kuin virrassa! Katsokaa, miten puristi nyrkkinsä. Voi, voi sentään, katsokaa miten pieksäytyy! Tuohon se kuolee… ei hengitä enää. Voi muori kulta! mitä tälle tehdään?"