Pietolan tytöt

XVII.

Oli Sunnuntai-ilta Joulun jälkeen. Hämärän kuhjassa istuvat
Pietolaiset valkean pirttinsä puhtailla penkillä.

Porstuasta kuului jalan kopsetta ja pientä puheen sipinää.

Ovi aukesi ja oven raosta pistäytyi pirttiin keskikokoinen harmaaturkkinen nainen, ja häntä kainaloon yltävä poika. Vaimon tummanruskeat suuret silmät rohkeasti kiertelivät avaran pirtin hämäriä seiniä ja virkkoi kelkkeästi:

"Hyvää iltaa! Terveisiä kirkolta!"

Kerttu istui pöydän latvalla ja vastasi:

"Kiitos, kiitos! Mitä kuuluu vieraalle?"

Vieras: "Ei liikoja. Rauhan sanomat… Minä olen Juken-Maija. Tulin tänne kun kuulin, että olette kutsuneet".

Auno: "Terve tulemaan! Painakaa puuta."

Juken-Maija katsahti oven suussa seisovaa poikaa.

"Otin tuon pojankin mukaani; ikävä sillä olisi kotona… No älä nyt siihen oven suuhun seisomaan: tule tänne penkille. Se on semmoinen ujo tuo poika."

Otti ketterästi turkin päältään, pisti sen naulaan ja virkkoi pojalle:

"Panehan sinäkin Pentti tähän turkkisi."

Poika riisui turkkinsa, pani sen naulaan ja istahti penkille; kädet polvilla ujosti silmäili talon asukkaita.

Juken-Maija kävellä sipsutteli kepeästi akkunasta akkunaan ja hymysuin iloisesti virkkoi:

"No teillähän on täällä iloinen pirtti! Tämähän nyt on kuin köyhäin taivas! Jo tässä sopii keloilemaan. Ai ihmettä! Tuntuu niin väljälle ja valoiselle. Meillä siellä kirkolla on asunto semmoinen pieni tuuttero; yksi ikkuna ja senkin pimentävät toiset rakennukset, eikä näe minkäänlaista ulkokausteelta."

Kääntyi lattialle, taitteli sormiaan ja katsahti tyttöihin.

"Montako teitä sisaruksia on oikeastaan? Onhan teitä monet."

Sanna: "On meitä yksin lukien yhdeksän kappaletta."

Juken-Maija: "Oikein taikurin kolmijako? Mutta missä se on isäntä?"

Sanna: "Tuolla on uunilla."

Reeta laittoi takkaan pystyvalkean ja istahti ääneti tavalliselle sijalleen uunin kalveeseen, nojasi olkapäänsä uunin rintaan ja silmäili tympeästi vuoroon penkillä istuvaa poikaa, vuoroon Maijaa.

Pystyvalkea tuohtui palamaan. Sen ympärille kokoutuivat tytöt. Vieras istui joukkoon, katsahti poikaansa, viittasi ja sanoi:

"Tuleppas, Pentti, tänne istumaan yhteen joukkoon. Ei sitä saa olla ujona. Rohkea se rokkansa kysyy, ujo nälkään kuolee."

Poika astua kyhmitti äitinsä luokse, istahti viereen; polviensa päällä haristeli sormiaan ja niitä katseli allapäin.

Tytöt olivat vähäpuheisina, jänteitä ilmautui aina kasvoihin ja arkoina pilkistelivät ujot silmät.

Juken-Maija istui rintapaisteella keskellä joukkoa. Tummat kiihkeät kasvot väreilivät irtanaisesti, valkea raito lostikkahampaita vilahteli hienojen huulten väliltä, suupielet urkenivat poikki lyhyvien kasvojen, ja kippura lyhyt nenä painui terävien kasvopäiden tasaan. Siinä hän katseli uunia, katseli ympäri tulen loisteessa hymyilevää pirttiä, hytkäytti pulleata kaitaista rintaansa ja virkkoi:

"Voi miekkosilla teillä, kuin on hyvä asunto! Osa se on yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella."

Sanna: "On se osa orvollakin, vaivaisellakin Jumala." Juken-Maija:
"Minä en tiedä nimiännekään, mitä kaikkia lienette?"

Sanna: "Minä olen Sanna, tuo on Reeta, tuo Auno, tuo Kerttu, tuo
Katri, tuo Saara, tuo Vappu, tuo Martta, tuo Riikka."

Juken-Maija: "Kuka teistä on vanhin?" Sanna: "Tuo Reeta. Sillä niitä on joukko päiviä päässä, kohta vuosia kolmisen kymmentä."

Juken-Maija: "Entäs sitte Reetan jälkimmäinen?"

Sanna: "Tuo Kerttu ja Auno. Nehän ne ovat tehdyt yksillä tulilla Reetan ollessa nelivuotias. Sitte meitä muita on tehty sängelle ja hangelle. Kuka näistä selvän saanee. Minä ja tuo Vappu sitä olemme samoin kuin Kerttu ja Aunokin tulleet samoille lämpymille. Vuosia siitäkin lienee jo kolmatta kymmentä, koskahan tuokin Martta on jo missä asti lieneekään toisella kymmenellä."

Juken-Maija: "Eipä sinua ja Vappua luulisi kaksoisiksi. Vappu tuommoinen pitkä hoikale ja sinä noin paljoa matalampi."

Sanna: "Hatarathan ne näkyvät mitat olleen."

Juken-Maija: "Mutta tuo Auno, se vasta on äitinsä malli, se on kuin olisi suustaan sylkenyt! Minä tunsin sen hyvin; olimme yhtä aikaa rippikoulussakin. Se oli tuommoinen suora, vahvarintainen, pitkäkaulainen, suoranenäinen ja punaposkinen ja suuret siniset silmät. Niillä se katseli niinkuin se, joka ei olisi suksimiesten puhuteltava. Ja reima se oli — pois tieltä vaan! mitä se vaan yritti. Mutta lukea se ei osannut enempi kuin vastasyntynyt. Vaan älä huoli — koulussa se vaan oli muiden mukana, kuunteli muiden tutkintoa; vastauksia iski päähänsä ja sieltä aina vastata molauttikin… Ja vahva se oli kun karhu! Oli jo silloin täysi ihminen, ei ole sitte jalkansa jatkuneet… Niin aamut ja illat se kanteli vesiä pappilan piioille, pesi poukkuja, jauhoi ryyniä, pilkkoi halkoja, veteli lapsia pikkukärryillä ja yhdestä toiseen hyppäsi. Pappilan rouva se sitä taputteli kuin pikku lasta ja kiitti veden päälle kupliksi. Niin pääsipään koulusta, pääsi kuin pääsikin… Tämä Kerttu on näöltään paremmin isänsä puoleen. Tuo pysty nenä on aivan isältä ja nuo leveät kasvot vivahtavat paljon isään. Nuo vesiharmaat vihannat silmät eivät ole juuri kenenkään, mutta tuo silmänluonne, nuo kulmakarvapensaat ja pitkät silmäripset ovat ihan äitiltä… Kyllä äitin puoli voittaa kaikissa muissa, mutta tuo Reeta on isän tyttö. Nuo tuhkan harmaat suuret silmät, leveät alasriippuvat kasvot ja lyhyt kaula. Ihan kuin isän elävä kuva!… Veistäjäänsähän ne lastut lähtevät, se on vanha sananlasku… Mutta terveitä te vaan lienette, kun olette niin muhkean näköisiä ja vereviä? Riikalla ja Aunollakin luulee ihan, että veret tippuvat kasvoista."

Auno: "Olemmepa me jotenkin terveet."

Vappu: "Ei ole sanottaviksi nuuruttu sitte kun on kerran päästy vasikkataudista. Mutta tuo Martta se ei ole aivan terve."

Juken-Maija katsoi sipeästi Marttaan ja virkkoi:

"Mikä sillä on? Onhan tuo punaverinen kuin kesän kukka, semmoinen pyöreäposkinen!"

Sanna: "Siinä on ikävä tauti, se toisinaan kaatuu ja… Voi, voi!"

Martta vaaleni, silmät kääntyivät ylöspäin melkein nurin ja äkkiä leimahtivat kasvot mustanpunaisiksi. Kerttu hyppäsi Marttaan käsiksi.

"Voi, Sanna, mitä teit! Voi, voi!"

Auno tuli Kertun avuksi.

"Sen ei sietäisi puhua siitä. Sen mieli kun nyrvähtää niin sen tapaa tuo tauti. Voi, voi, nyt se ottaakin sen kovasti."

Juken-Maija: "No herra Jumala, kouristaa sen! Laskekaahan tähän lattialle; oijotaan sormet nyrkistä. Voi raukkaa miten puistaa! Pitäkää, ettei saa pieksäytyä!"

Reeta: "Saivat taasen tuon tuommoiseksi. Se on kaunis katsella. Niillä ei paljon pysy hammasten takana. Kun eivät tuosta malttaneet pitää suutaan kiinni; tietävät hyvin, ettei se salli siitä puhuttavan kenellekkään."

Sanna: "No en minä häntä niin tiennyt."

Auno piteli lattialla selällään olevan Martan käsiä ja rauhallisemmin mutta vähän väristen virkkoi:

"Kyllä se nyt helpottaa; jo vaalenivat kasvot ja kädet lavahtivat varattomaksi. Heitetään tuohon… Siinä se nyt hojottaa. Antaapa hänen nukkua nyt. Kyllä se siitä tointuu."

Kerttu: "Eihän tuo ennen ole noia herkkä ollut."

Reeta mulautti Juken-Maijaan ynseän katseen, meni karsinaloukkoon penkille mahalleen, pani kätensä otsansa alle ja tunki raskaita huokauksia.

Toiset tytöt istuivat vieraansa kanssa pystyvalkean vaiheella. Kasvoissa värähteli punastua. Kädet helmassa, hartiat kumarassa he istuivat ja hypistelivät hameensa pieniä nuppuja ja tuijottivat tuleen.

Juken-Maija katseli sinne tänne, näkyi miettivän miten saisi puheen alkuun. Rinta hytkähti, suu aukesi; mutta kiinni ahdistuivat hienot huulet.

Sitte Maijan kasvot selkenivät, kohotti kaitaisia hartioitaan, leimautti tyttöihin palavan silmäyksen ja lausui:

"Niin minähän sitä lähdin tänne teitä lukemaan opettamaan; Ahtolan emäntä kertoi, että olette kutsuneet. Minulla on täällä porstuassa kontti, jossa on teille Aapelukset. Minäpä otan ne käsille."

Maija pistäytyi porstuaan, toi sieltä kontin, pani sen rahille tulen paisteesen ja hymysuin naposteli siitä kielinuoran irti ja käänti auki kankean kitisevän kielen, nosti sieltä vihkon punakantisia leveitä Aapeluksia ja leimautti silmäyksen tyttöihin.

"Tässähän näitä olisi kirjoja, mutta ei näitä ole joka henkeen; on vaan kuusi kappaletta."

Tyttöin silmät kirkastuivat ja kilvalla ojentivat kätensä saadakseen.

Maija pisteli Aapelukset jokaisen käteen, ketä oli siinä paikoilla.

Sanna aukasi Aapeluksensa.

"Kas kukkoa, kun selällään kenottaa!… Äläs vielä — näinhän se on."

Sanna käänti kirjansa ja jatkoi:

"Aivan samallainen tuo kukko kuin siinäkin Kassilan muorin antamassa, joka paloi."

Maija: "Milloinhan siinä kukon jaloissa oltanee luvun kanssa."

Sanna käänteli lehteä.

"Pitäisikö tämä kaikki osata, tämä koko paametti?"

Maija: "Kaikkihan se pitäisi."

Sanna: "Ei tullut mitään. Siinä muistia kysytään! Kenenkä kalloon sopii kaikki tämä kirjaimen paljous?"

Vappu: "Taisi tulla semmoinen tehtävä, joka on paras ennen lopettaa kuin on alotettukaan."

Auno: "Ei siitäkään tule mitään. Koetetaanhan vaan."

Kerttu: "Aivampa tässä näkyvät kirjaimet olevan samallaiset kuin siinäkin entisessä."

Maija vei konttinsa oviloukkoon, istahti tyttöin keskeen, otti Sannan käsistä Aapeluksen, osotti Aapisen kirjaimia.

"Nämä ne pitäisi ensin muistaa kaikki. Muistatko sinä yhtään?"

Sanna: "Muistan minä sentään muutamia: tuo ensimmäinen lohnikas se on aa, tuo toinen kohjotus se on pee, ja tuo kuuruselkä se on see, ja tuo vanteenkappale se on lee, ja tuo sydänalansa pitelijä se on ee, ja tuo pitkänivusinen se on ähvä, ja tuo kissanotsa se on kee, ja tuo Koposen kumara muori se on hoo. Mutta nyt en enää muista. Lieneekö heillä nimiäkään kaikilla."

Katri: "Ii se on tuossa hoon vieressä."

Maija katsahti tyttöihin. "Muistaako kukaan enemmän?"

Vappu käänteli lehtiä.

"Kyllähän ne näyttävät ennen nähdyiltä, mutta ei muista niitten nimiä."

Maija: "Kyllä me opimme, kunhan rupeamme! Kunhan kolme viikkoa nuivataan, niin kyllä me jo osaamme lukeakin, ei ainoastaan tunneta kirjaimet. Kolmen viikon perästä minun pitää mennä rovastia hieromaan; minä lupasin ihan varmaan. Se lupaus ei saa liisiä. Ne odottavat kuin hevonen kesää minua kotiin. Enhän minä olisi mitenkään tänne joutanut, vaan kun oli näin tärkeä tämä asia, niin lähdin kiposen kiireessänikin. Ja paljon te kolmessa viikossa opitte, kun rupeatte ahkeriksi. Tokihan tuommoiset ihmiset oppivat! Tuo poika ei ole kumma kalu, on vasta Juhannuksesta kolmellatoista; mutta se jo lukea jammistaa kirjaa vaikka mistä! Sillä kyllä onkin tuo opinlahja parempi tavallista. Ei se sillä paljon kiikastellut lukemaan opetus. Koetappas, Pentti, tässä lukea, että nuokin tytöt kuulevat. Tässä Aapelus, koetahan vaan."

Pentti punastui, murristi suunsa, alkoi sylissään hieroa käsiään, rutisteli olkapäitään ja vieräytteli tympeitä syrjäsilmäyksiä äitiin.

Maija: "Sitä ujostuttaa kylässä ensimmältä."

Reeta kohosi ylös, nykäsi huivin silmilleen ja tympeästi virkkoi:

"Laittakaa pahnojanne siinä ja hommatkaa yöpuullenne." Tytöt nousivat, alkoivat laittaa vuoteita ja Reeta kantoi iltasruokia pöydälle.

Uunilla alkoivat päreet kahista.

Pieto laskeutui uunilta, unisen näköiset olivat kasvot ja silmäluomet huolettomasti alas päin.

Hän astui pöydän päähän, istahti siihen ja laski ohauksensa pöytää vasten. Harvasteesen kohoilivat leveät hartiat.

Maija tekeytyi lempeäksi ja katseli Pietoa.

"Eikös isäntä ole terve, vai mikä se on? Vieläkö Pieto minua tuntee? Terve nyt pitkästä kotvasta! On siitä jo päiviä, kun yksin pakein oltiin."

Pieto kohotti päätään. Silmäin alapuolelta näkyivät leveät valkeaiset. Hitaasti ojenti kätensä ja murahti:

"Terve!"

ja painoi päänsä pöytään rystysiään vasten.

Maija: "Mikä se on kipeä, ethän näytä oikein virkeältä?"

Pieto: "Pääni on tullut vähän töhmeröksi"

Maija: "Kaulasuonet ovat mahtaneet kiinnitä. Annappas minä niitä vähän hierustelen."

Maija kiepsahti Pieton viereen ja alkoi kopostella kaulasuonia.

"Ai ihmettä, minkälaissa ovat kaulasuonet, aivan kuin raunio! Semmoisilla kovilla makuroilla ja rauhasilla, ihan yhtenä kakarana! No ei ole kumma, jos on pää pökiö! Tokko lienee ikänään hierottu ja vaikeassa ollut pienestä pitäin?… Kyllä se tuo hieronta on tarpeen. Jos minua ei olisi hierottu, niin en pysyisi pärekorissakaan. Leppälaudalle ja myötävirtaan olisin aikoja joutanut. Mutta kun itse olen oppinut siihen, niin tekee silloin kuin joutaa. Onko sinua kupattu milloinkaan?"

Pieto murahti:

"Ei… Kukapa sitä…"

Maija: "No pysyy henkikin! Ja ei kertaakaan kupattu? Se paha veri, särkynyt kovissa töissä, sehän se juuri tekee ihmisen tohjoksi ja tölleröksi. Mutta kyllä minulla on nyt sarvet matkassa. Kyllä me siitä pahasta pääsemme, kun sauna lämmitetään… Voi ihme noita suonia, ne ovat niin kiikkaalla kuin viulun kielet! Kyllä niissä olisi jauhamista… Tuossakin minkälainen moskula, aika känsä! Eikö tuo ole kipeä?"

Pieto hieman hiivisteli.

"Tuntuu se vaimaltavan."

Maija: "Sen uskoo!… Kyllä mahtaa muukin ruumis olla hieronnan vihoissa. Semmoisessapa muokassa, rääkissä ja kurissa sitä on sinuakin pidetty. Talon tehnyt kylmään metsään, siinä monta onnettomuutta nähnyt, joukkonsa tuolle puulle vetänyt; niin on sitä saanut työn takkaan tarttua, monta kovaa kokea. Mutta ne koituvat eteen vanhana päivänä. Sen tunteekin noista suonista, että sitä on pidetty asiassa."

Maija huokasi syvästi hartaan huokauksen, heitti päänsä vähän kallelleen, kasvoissa näkyi säälin hellä kuvastus ja huokauksesta kuuluivat sanat:

"He-hee…"

Sitte jatkoi edelleen:

"Koville on koira luotu — saa sanoa — minkä tuo köyhän lapsi. Se saa olla routanakin rekenäkin, kerran vesikelkkanakin… Miltäs tuntuu, eikö jo tunnu hieman notkeammalta kaulasi?"

Pieto sujutteli sinne tänne kaulaansa.

"Ei tuosta tiedä."

Sitte nojasi hartiansa seinään.

Maija: "Eihän se vähä tunnu. Mitä se tuommoinen, kun aivan yhtenä rauniona ovat suonet ja toiset kiinteällä kuin kanteleen kielet!"

Pieto ei näkynyt kuulevan, katseli vaan poikaa, joka pystyvalkean luona hartiat kumarassa nykötti.

Maija: "Mitäs Pentti nyyköttää? Se on nyt taasen vieraassa paikassa hiljaa kuin veden kala. Se vaikka on jo kolmellatoista, niin se ei särje korvia kotonakaan. Mutta ei se yhdessä kohti ole. Se on niin nerokas ja terhakka tuo poika. Se ei ole pussiin pantava. Ja sillä on vaikka minkämoiset teokset. Ja sillä on käsitys kaikista asioista niinkuin aika-ihmisellä, semmoisistakin, joita ei ole nähnyt eikä kuullut. Sormestaanko hän heitä imenee niinkuin esimerkiksi metsästämistä; ei ole ikinä nähnyt, niin kyllä se tietää miten sitä pyssyä pidetään silloin kun ammutaan, ja miten se lintu siipiään rapistellen putoaa maahan ja sitte henkitoreissa koettaa siipiräpäköllä mennä pakoon. Niin se tietää aivan kuin olisi nähnyt. Kyllä siinä on semmoinen miehen alku, että ei ole joka äitillä, kun jaksaisi vaan saada korva korvan tasalle. Ja kyllähän sen nyt tuosta saa. Pahin salmi on jo soudettu, kun on hänen tuolle puulle saanut. Kohta aivan yksin päivin se siitä joutuu. Se vaikka on vasta kolmellatoista, niin on jo noin iso. Kyllä se on kokolias ikäisekseen. Tuleppas tänne antamaan kättä isännälle."

Pentti hieman punastunein kasvoin käveli paulakenkineen Pieton luokse, lopsautti kättä Pieton leveään kämmeneen ja kumartaa niekautti lyhyttukkaista pyöreätä päätään, katsahti äitiin ja jäi kainona seisomaan äitin luo.

Maija pani kätensä Pentin päälaelle.

"Tämmöinen poika! Onhan tässä jo pituutta. Ja tuo pää se ei ole suuri, mutta kyllä se suuremmalle kumman näyttää. Sinulla sitä ei ole poikaa?"

Pieto hieman punastui.

"Ei ole elossa."

Reeta istui pöydän latvalla, taittoi puolipaksusta reikäleivästä ison palasen ja purtilosta veti siian sulikan palaselleen. Sen huomasi Pietokin ja siirtyi hänkin pöydän taakse, silmäsi yli pöydän ja virkkoi:

"Käyppäs, Maija, ottamaan ruuan laatua."

Maija nyökäytti ja sanoi:

"Kiitos, kiitos!" ja istahti pöytään.

Siihen kokoutuivat kaikki rahvas ja rupesivat syödä rotuilemaan.

Maija: "Entäs tuo Pentti? On se suu sorsallakin jos sorsan pojallakin. Tuleppas tänne Pentti, istu siihen viereeni. Sillä on nuo ihan kuin isällään. Sillä oli aivan tuommoiset vinot ja hieman nurkkasilmät. Ja tuommoiset ruskeat ne olivat. Ja tuo lyhyt nenä nöpökkä, se on aivan kuin isä vainaallaan… Siinä on mies joka ei ole nähnyt isäänsä. Poveen jäi mies isän kuollessa. Ei tiedä isän armoista. Mutta tähän on päästy… No syöppäs nyt; on tässä nyt kalaa. Kalalle se on ahne. Kalamies siitä tulee… Olisihan siinä sievä miehen alku mutta kun on käsi tyhjä, toisessa ei mitään."

Poika suun täydeltä purra mäikytti kalaa, haukkasi leipää, hurautti haarikasta piimää ja molautteli ympärilleen.

Sitä katsoi Pieto pitkästään, unhotti syöntinsä, kasvot värähtelivät ja vahvat huulet höpisivät ja virkkoi kuuluvasti:

"Ei se olisi vielä noin iso."

Siitä havahti, että oli muitakin kuulemassa ja toimisi syömään.

Mutta pala näkyi pyörivän suussa, antoi leipäpalasensa koiralle ja siirtyi nukkumaan vuoteelleen.

Ei häntä heti nukuttanut. Silmät harreilivat kaikille suunnille ja valoisasti välähtelivät leveät valkeaiset.

Mutta tulet sammuivat ja kaikki hiljenivät. Vuoteilta kuului vaan raskasta hengitystä.

Pieto unimielissään virkkoi:

"Jos olisi minun poikani… minun poikani."

Maija, vuoteensa laidalta nosti päätään, koetti kuunnella… Mutta kun Pieto puheli niin hiljaa ja sekavasti, ettei saanut selvää, niin laski päänsä alas, kasvot väreilivät ja silmät kiintyivät korkeuteen.

XVIII.

Päiviä puolikymmentä oli kulunnut. Oli pakkaskirtuinen ilta. Lounaan rantaa läheni synkkämielinen aurinko ja huude korvissa seisoivat nuokkuvat kuuset.

Pieto juoksun hypäkässä tuli saunasta pirttiin. Korvallisilla, leukapielissä ja kasvopäissä näkyi punaisia renkaita, joitten sisukset olivat aivan täpösen täynnä pieniä haavan nirhamia, joista muutamista tihkui mustanpunainen veri, joka pisaroihin hyytyi haavain suulle. Hän istahti pöydän päähän ja makea hymy levisi alas riippuviin kasvopäihin ja mustantymperä partainen leuka vissotti imelöissä poimuissa. Sitte kohosi penkillä, käveli karsina-akkunaan, katsoi siitä ulos, kävellä vaahkaili pirtissä sinne tänne.

Pentti istui pöydän latvan kohdalla penkillä, itsekseen hyrritteli sanatonta laulua ja pieniä puukappaleita puukolla salvoi pieneksi huoneeksi.

Sen luokse istahti Pieto ja hymyillen virkkoi:

Mitä sinä nyt teet?

Pentti vilkasi Pietoon elävän silmäyksen, lipasi huultaan kielellään ja painoi päänsä alas. Kasvoissa oli hieno punastus ja tuhranneilla hyppysillään hitaasti asetteli puupalikkata ristikkonsa salvokseen.

Pieto siinä pitkän ajan katseltuaan kysyi:

"Mitä sinä teet? Kirkkoako?"

Maija tuli saunasta punastuksissaan. Lyhyt harmaa hame teiskotti lanteilla, likaisenviehkan hurstipaidan pääntie reuhotti puolirintaan, hartona reuhottivat märät hiukset ja mustina suortuvina riippuivat lyhyelle kaulalle. Sarvipussinsa pisti hän ovensuuhun penkille, ketterästi pyörähti karsinaan päin, oikoi kahden käden kaulaltaan hiuksimakajaksia niskaansa päin ja virkkoi:

"Minäkin kylvin. Oli siellä löylyä. Ja olisi sitä vieläkin… Kas sielläkös se poika taasen rakentaa! Mitä se nyt tekee? Kirkkoako se taasen salvaa? Se sillä on aina tekeillä; siihen se nousee ja laskee. Mahtaa siitä tulla rakennusmies vielä kerran, kun jaksaisi päästä viidesti viistalviaaksi… Mutta sinä, Pieto, et saa jäähdytellä itseäs, sinun pitää ruveta maata. Kun olisi sorkkarasvaa, niin voitelisin sarven sijoja."

Sanna: "On sitä."

Sanna toi ulkoa ison härän sarven.

"Kas tässä koko sarvi!"

Maija: "Ompa sitä! No rapeahan tuohon penkille köllöttämään…Se niin…Ompa nyt kirjava selkä. Oli neljäkymmentä sarvea selässä!… No luulisi sen vähän helpoittavan. Voi sitä veren paljoutta mikä siitä lähti! Enempikin häntä sopii nahkan alle. Ja se kun oli pahannäköistä. Se vasta näkemästä oli! Se oli mustaa ja sakeaa kuin tervaa eikä siitä yrittänyt loppua tulla. Ja vieläkin on kihonnut muutamista haavoista… Voidellaanhan tuolla, kyllä se lauhduttaa haavat… Jahka olisi hieman pikiöljyä tuohon sekaan, niin huomenna olisivat terveet nuo veitsen jäljet."

Sanna: "On sitäkin! Mikä meiltä puuttuu, sitä ei tarvitakkaan…"

Sanna toi pikiöljykupin.

"Kas tässä!"

Maija: "Tirautahan tuohon sarveen… No, no, määrä se on makealla. Ei sitä suurta läikkää tarvitse. Hämmenetään nyt vaan sekali tällä puikolla… No nyt! nyt!"

Maija alkoi siipikynällä sukia voidetta Pieton paljaaseen selkään…

Pieto kutristeli selkäänsä, kasvot olivat kireässä jännityksessä, hampaansa puristi yhteen ja irvellä ikenin virkkoi:

"ä-hä-hä-häh… vui-vui, kun polttaa… ai-ai… älä, älä pane enää."

Maija: "Kyllä se ensin vähän kirvelee, mutta hyvä on. Kyllä sen leikin mies kestää. Pannaanhan vaan? Kerrallaan kun kestää, niin kerrallaan katkeaa… So, nyt se on voideltu!… Vieläkö kihelmöipi?"

Pieto kipristeli ja ähki.

"Nyt se vasta sitä porottaakin! Mojoo ihan!…"

Maija otti pitkävillaiset rouot, kääri siihen Pieton ja virkkoi lempeästi:

"Nuku nyt siihen ra… No nuku."

Maija hieman punastui, pyörähti ja leimautti tyttöihin tulisen katseen ja lausui:

"Niin, se lukuhan se nyt on takapajulla, kun koko päivä meni tuolla saunassa. Minä kun sitä ensin hieroa jylttäsin vihaisen rupeaman, oikein kädet menivät varattomiksi ja sitte iskin aivan täyteen sarvia… Kyllä siinä oli kätösen loimet… No ruvetaampas lukemaan. Pitäisihän toki oppia, ettei minun kulkuni tänne tyhjään menisi. Ja tämä uusi kirkkoherra se on vihainen laiskoille lukijoille. Mutta minulle se on hyvä kuin liposen lintu. Se kun aina käypi meillä, niin se puhuttelee tuota poikaa. Se on hyvä hyviinsä, paha pahoihinsa… Niin, kyllä se tulen takoo teille, jos ette opi lukemaan. Mutta kyllä te opittekin. Ja kun kesällä tulette rippikoulun aikana majalle, niin kyllä minä teidän päänne pelastan… No ruvetaampas nyt taasen koettamaan… Istutaanhan tänne pöydän ympärille kaikki. — No Reetakin yhteen joukkoon Martan kanssa yhdelle kirjalle… Otahan aapeluksesi käteen… Isä-meitä se jo meneekin, otetaan siitä Uskontunnustuksesta. Koettappa, Reeta, nyt tavata… No missä sinulla on puikko?"

Reeta nyreästi:

"Minä sormellani viilletän."

Maija: "Ei siitä niin paksulla sormella tule mitään. Tässä puikko!…
Jokos muilla ovat puikot hommassa?"

Sanna: "Aisoissa on puikko."

Vappu: "Suorana on ämmää kohti. Eikös se ole ämmä tämä suuri ryhökäs?"

Maija: "Ämmä se on. Taitaapa olla kaikilla puikot ämmässä."

"No Reeta, alappas tavata!"

Reeta: "Ämmä, ämmä … ii … ännä… ännä… ää … uu … ässä."

Maija: "Ei niin! Tavataan nyt: ämmä, ii, mi; ännä, ää, nää, miinää, uu, ässä, uus; koo, oo, ännä, koon; uus-kon — Sillä laillahan sitä tavataan… No alappaa uudestaan alusta."

Reeta: "Mikäs se olikaan tämä ensimmäinen."

Maija: "Ämmä!"

Reeta: "Ämmä … ii … ännä … ää … uu … ässä…"

Maija: "No eihän se vieläkään ole tavuuta. Koetappas uudelleen!"

Reeta alkoi taasen ja jokaiselle kirjaimelle hartiat nujahtivat:

"Ämmä, ii, ännä, ää, uu, ässä."

Maija: "Ei siitä tule sen valmiimpata."

Sanna: "Antakaa minä!"

Maija: "No koeta vaan! Seuratkaa vaan muut tarkasti puikollanne. No nyt, Sanna, anna mennä vaan!"

Sanna: "Ämmä, ii, mii; ännä, ää, nää; mii-nää; uu, ässä, uus; koo, oo, ännä, koon; uus-koon."

Maija: "No jo välttää! Kyllä sinä osaat tavata."

Vappu: "Minä nyt!"

Maija: "Koeta vaan!"

Vappu alkoi kiireesti: "Ämmä, ii, mii; ännä, ää, nää; uu, ässä, us; koo, oo, ännä, kon; uskon."

Maija: "Soso! Sehän lähtee kuin luokoa! Lueppas suoraan tätä samaa."

Vappu: "Mii-nää … uus-kon … Juumaa-laan … päl-lee."

Maija: "Katsohan oikein! Tavaa se viimeinen sana."

Vappu: "Pee, ää, ää, ällä, pääl, päälle."

Maija: "No niin, anna mennä vaan!"

Vappu: "Ii sano ii, ässä, Isä."

Maija: "Luetaan suoraan!"

Vappu katsoi sipeästi kirjaan, kasvot hieman punastuksissaan, silmät räpähtelivät ja puikolla piirtäen alkoi:

"Ii-sän … kaa … kaa … kaa … iik-kaa … vaaitaan."

Maija haukotteli raukeasti. — "Kyllä sinä alat kohta osata.
Opetelkaa itseksenne; minua niin painostaa, kun päivän olin saunassa.
Rupean tuohon penkille hieman köllöttämään."

Kerttu: "Mutta tässä alkaa tulla hämärä; sitte pystyvalkealla jatketaan."

Maija: "Paras on!… Kun nyt kolme viikkoa niin oppisitte kuin näinä päivinä, niin huoletta saisitte rippikouluun tulla."

Sanna: "No ei sitä nyt tähän heitetä!"

Vappu: "Alkuhan se on aina hankala, sanotaan. Kun tässä päästään matkalle, niin kyllä sitä mennä lojotetaan. Ei minua enää peloita vähääkään."

Maija venytteli väsyneesti penkillä; — mutta katsahti Pietoon, joka penkillä roukoin alla kuorsaili, ja silmät välähtivät kirkkaiksi.

— "Kyllähän te opitte helposti ja varsinkin tuo Martta. Mutta nämä Reeta ja Riikka, miten niiden käynee; jokohan jalkapuuhun joutunevat rippikoulussa."

Sanna: "Ne ovat yhteisiä uskovaisten tavarat! Kunhan me oppisimme ensin; kyllä me toisille opettaisimme. Eikä se ole puusta Reetankaan pää. Kyllä se siitä koivertuu muiden mukaan. Niin, se on tehty, joka on aiottu: lukemaan opitaan ja opetellaan."

Maija: "Olisi itsellenne häpeä, jos ette oppisi, kun minä sen vaivan näin, että umpitietä paarostin tänne aivan teidän tähtenne. Ajatelkaapas sitä, olisiko kukaan teistä lähtenyt toisen tähden kulkemaan tuota matkaa tällä kululla. En usko! Mutta minä sen tein aivan ihan teidän tähtenne; eihän minulla muuta asiaa ollut ei lastuakaan… Ettekö usko, että minä näin tämän vaivan aivan teidän tähtenne?"

Auno: "Kyliä sen ymmärrämme, että suuren työn olette meille tehneet ja meistä on teille vaivaa ollut." Kerttu: "Kyllä sen käsitämme." Pöydälle laskivat tytöt kirjansa paitsi Reeta se puikollaan osoitteli kirjaimia, renkaillaan olivat harmaat silmät kohti Aapisen riviä, huulet liikahtelivat ja kieli harvasteesen sissahteli leveiden hammasten välissä.

Mutta kun iltahämärä valtasi kirjaimet, niin pöydälle laski Reetakin kirjansa ja rupesi laittamaan pystyvalkeaa.

Pystyvalkea kun tuohtui, niin sen ympärille siirtyivät tytöt kirjoineen.

* * * * *

Joka päivä ne tytöt hieroivat lukua. Ja kun kolme viikkoa oli Maija ollut Pietolassa, niin tytöillä olivat jo Aapelukset lopussa.

Oli poutainen aamu Tammikuun lopulla. Ennen muita jo nousi Maija, viritti tulen takkaan, kävi korjaamassa peittoa Pieton ja Pentin jaloille ja hartioille, katsahti tyttöin vuoteelle, katsahti taasen Pietoa ja Penttiä.

Pieto hitaasti aukaisi silmiään ja katsoi Maijaan. Maija virkkoi: "Siinä nukkuvat kuin isä ja poika." Katsoi hetken, kääntyi karsinan puoleen, otti orresta sukkansa ja Pentin sukat ja töppöset ja rupesi niitä parsimaan.

Nousivat tytötkin. Reeta poistui kotaan keittämään ja toiset istahtivat tulen paisteelle ja virkeillä silmin katselivat Maijaan.

Maija paikkasi töppösen kärkeä, leimautti katseen tyttöihin ja virkkoi:

"Nyt ne taasen pitää panna töppöset löpsämään: tänäpäivänä sitä pitää minun lähteä. Kyllä olisi vielä tarvinnut olla täällä teitäkin opettamassa, mutta ei mitenkään käy laatuun. Sitä semmoiselle ihmiselle kuin rovastille lupautuu, niin sitä täytyy pitää kiinni lupauksestaan. Lupaustaan se lempokin vaatii, sitä paremmin pappi." Katsahti Pieton vuoteelle ja jatkoi:

"Tuo Pentti näkyisi täällä hyvin viihtyvän. Se nukkuu tuolla Pieton vieressä kuin isänsä vieressä. Äiän se on siihen perehtynyt. Kyllä se on totta, että kyllä täällä aika kuluisi, ja olisi tarpeellistakin vielä vähän viipyä teitä opettamassa, mutta ei käy laatuun. Ja kyllä nyt olettekin siksi luvun alussa, että pääsette matkaan, kun painatte päälle. Ette suinkaan nyt jättäne lukuanne laiskan teille? Kyllä se olisi minusta koko harmi, jos ette oppisi. Ajatelkaapa miltä se tuntuisi, kun sen vaivan näin, että tänne asti ryötöstin aivan tämän asian tähden ja nyt on sama matka edessä. Kyllä sitä ei olisi jokainen ällökäs tehnyt. Mutta minä kun kuulin, että on niin tärkeä asia, niin otin sääret selkääni ja lähdin vaan! Ja jäljelläpähän on tämäkin aika. Mutta ei siinä saanut panna vaivoja vaa'alle. Kyllä se taasen pohkeissa tuntuu, kun on tämän matkan leiponut takaisin; mutta minä kun osaan hieroa, siinä on suuri asia… Kyllä siellä on taasen kysyjiä, kun sinne menen. Sitä ei joutaisi ei päätään sammuttamaan toisinaan. On sitä tuota siinäkin pappilassa. Siinä on ruhaa jos rampaakin: mikä vetää sivujaan, millä halkaisee hartioita, millä on hammastauti, millä rinnanpullistaja, millä mitäkin. Ja toisinaan ovat jokainen niin ympäriinsä kipeät, ettei löydä tervettä paikkaa! Mutta minä vaan hieromalla teen kalun. Kyllä sekin vanha mamselli olisi aikoja lautoja potkaissut, jos ei olisi minua. Ja näkeepä sen tuosta Pietostakin; katselee kuin toinen mies, kun minä olen sitä tässä väliaikoina sytystellyt. Ja se kuppaus, se teki enemmän kuin puolen. Ettekös ole nähneet, miten isänne on ollut virkeä, keppelehtänyt kuin poikanulikka?"

Katri: "Hyvähän tuo on ollut, Reetakin on siitä niin mielissään, että oikein!"

Maija: "Kyllä se tuo kupparin ja hierojan virka, se ei ole mitätön virka."

Silmäsi tyttöihin, katsahti akkunaan ja jatkoi:

"Ei siellä vielä taida olla päivä. Pitäisi tästä joutaa lähtemään.
Kyllä se tuo matka tarkkaankin viepi päivän."

Kerttu katsahti akkunasta, sukosteli kahden käden karhistuneita hiuksiaan ja virkkoi:

"No ei suinkaan nyt niin kiirettä, ettei joutaisi aamusta odottamaan.
Ei sitä nyt saalia suuruksettomalla saa lähteä."

Maija: "Eipä tästä nyt vielä niin sanomin pyörähdetäkkään. Vielä on puussa pohjat, petäjässä liisteet. Tässä on näitä sukkiakin vielä korjaamatta, ja kontinviilekkeetkin ne näkyvät olevan huonot. Ja on sitä tuon lähdön kanssa pauhaa yhtä ja toista."

Kerttu: "Pitää kai sitä nenästää palkankin apua Paha se on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa."

Maija huokasi ja virkkoi:

"En minä ole palkkani tähden tänne tullut, mutta sen kalliin asian, sen teidän lukemisenne tähden."

Reeta toi keittopadan, laittoi murkinan pöydälle, ja syömään kokoutui perhe. Mutta Reeta ja Kerttu poistuivat aittaan.

Hetken perästä tuli Kerttu loistavin kasvoin pirttiin, kumartui Maijan luokse, joka lintuvelliä vinttaili suurella puulusikalla, ja virkkoi Maijan korvaan:

"Me tuolla Reetan kanssa tuumasimme teille laittaa jotakin viemistä; mutta mihinkä saisimme panna?"

Maija nielasta kurnautti karkean palan ja suotaan hämmennellen kääntyi Kerttuun, katsahti palavan silmäyksen ja virkkoi:

"Säkkinä se on köyhä kaikki. Tuolla on kontti penkillä, ja on minulla täällä naulassa hame, joka joutaa säkiksi."

Maija hyppäsi, otti naulasta harmaan hameen, työnti sen Kertun käteen.

— Kas tässä.

Kerttu kiireesti pyörähti, otti loukosta kontin, jossa sarvipussi kapisi, meni sen kontin ja hameen kanssa puotiin.

Maija pääsi jo syömästä.

Kerttu ja Reeta tulivat pirttiin. Kertulla oli kontti, Reetalla hamesäkki käsissä. Ovipenkille heittivät ne säkkinsä.

Maija liemahti sinne ja virkkoi:

"No mitä kummaa te nyt hommaatte! Mihin minä tämmöisen tavaran paljouden kanssa sovin? Aivanhan niitä on kuolemakuorma!"

Kerttu: "Tässä kontissa on kymmenen metson täkkää, viisi leipää ja muutama tökäle kesävoita tuoheen käärittynä. Tässä hameessa on jyviä, että saatte leipätaikinuksen."

Maija löi käsiään yhteen

— "No herran ihme, aivanhan taloutenne minulle tyhjennätte! Jumala teille antakoon kolmin kertaisesti sijaan! No kyllä te olette niin hyviä ihmisiä, ettei maassa vertaa. Tulkaa nyt minun luokseni, kun tulette rippikouluun; kyllä minä teitä autan rippikoulussa. Se rovasti on niin ystävällinen minulle. Minä jo nyt kun menen hieromaan, niin puhun teistä. Siinähän sitä on hyvää aikaa hieroa kyhnystellessä puhella tämmöisistä. Ja kyllä minä osaan! Minä kun on paras asia puhuttavana, niin silloin en kopristele lujasti, hivelen vaan lystimmälleen, mieliksi vaan. Ja kun se on minulle niin henkiystävä, niin kenen puhetta sitä sitte uskoo, jos ei minun? Lähimmäistäänhän lempokin nuolee, sanoo sananlasku."

"No nyt Pentti, pannaan turkit päälle, päivänviila on tuossa taivaanrannalla; siinä se valkeaa. Annappas, Pentti, kättä tuolle vieruskumppalillesi ensin ja kaikille muillekkin."

Pentti suu mytyssä kierti jokaisen luona ja pyöreätä nuppupäätään nyökäyttäen löi kättä jokaiselle, pani turvakot käteensä, seisahti lattialle ja vinoilla silmillään alta kulmainsa katseli.

Maija kätteli kaikkia, seisattui lattialle, katsahti Pietoon, mutta heti kääntyi tyttöihin ja virkkoi:

"Kyllä te olette niin hyviä ihmisiä, oikein on ikävä lähteä, mutta täytyy sitä. Kun on se lupaus niin luja, niin ei auta. Hyvästi nyt!"

Maija pani kontin selkäänsä ja hamesäkin kontin päälle ja virkkoi:

"No oppikaa nyt lukemaan ja terveeksi jääk jääkää!"

Tytöt: "Tervennä menkää, tervennä menkää!"

Maija kuuruissaan lähti ulos raskaan takkansa kanssa, katsahti vielä takaisin.

— "No terveeksi jääkää ja tulkaa nyt minun luokseni rippikoulun aikana."

Sanna: "Tulemme, tulemme! Tervennä menkää!" Ulos työntyi Maija ja poika perässään lähti astua paatostamaan Kalliojärven halki polannetietä, joka tuskin koiti aamun himmeässä hämärässä.

Tytöt kääntyivät pois akkunasta. Reeta virkkoi: "Oli sentään koko asia tuo, kun opimme lukemaan." Sanna: "Nyt se on Reetastakin hyvälle, vaikka se ensin veti vastakynttä koko hommalle."

Vappu: "Eihän se ensinnä ollut lempituuma itsellesikään."

Sanna: "Se oli puoli leikkiä, toinen totta, enhän minä toki hyviä asioita vastusta."

Reeta rupesi syömään ja sanoi:

— "Enhän minäkään muuten, vaan kun luulin, ettei siihen opi."

Auno: "Vähä niistä laskuja. Hyvä kaikki, hyvä kaikki!"

XIX.

Oli Kesäkuun heleä Lauantaipäivä. Sinisenä kaarteli hulakka taivas ja rantoja huuhteli etelän vaisu läikkä, kun tytöt lähtivät kirkolle rippikouluun. Kevätahavassa valaistut sileät aivinapaidat, suppuhelmaiset matkahameet päällä ja tuohivirsut jalassa, pyöreät kansipäälliset tuohivakat käsissä vaatteita täynnä, ja leveäviilekkeiset ruskeat eväskontit selissä tytöt äänettöminä ja kumaroissaan astuivat tuskin koitavaa kivistä polkua, ja valkeat virsun pohjat vilkkasivat askelten vaihtuessa…

Tuli taloja eteen, jäi jäljelle. Tuli toisia yhtä tuntemattomia, mutta ne jäivät jälkeen samaa tietä. Tie suureni kerta kerralta. Sattuipa tien sivuun askarteleva työmies, mutta nähtyään matkalaiset unhotti hän työnsä ja tyhmännäköisenä seisahtui katsomaan kulkijoita, silmäili jokaista erikseen, silmäili kunnes tie kiertyi metsän suojaan ja matkue sinne hupeni jymisevää tietä.

Tytöt joutuivat Puolukkavaaran mujukkosantaiselle harjalle, jossa eteen aukesi ääretön avaruus täynnä salmikkaita järviä, tummaharjaisia hongistoselänteitä, kuusikkokumpuja ja pensaikkaita lehtoisia alangoita. Maahan laskivat he konttinsa ja sankavakkansa ja istahtivat someroiselle puolainvarsitöyräälle. Silmäillen avaruuteen pyyhkivät vesiherneisiä kasvojaan. Sanna silmäili etelän rannalle ja virkkoi:

"Olisi siinä katselemista, mutta kun ei tiedä enempää kuin Mujukko-Lassi takistaan, mitä vaatetta mikin paikka on. Mikähän tässä on mitäkin seutua?… Mutta tuleepa tuolta eräs, kysytään siltä. Mutta kuka oikeastaan on tuo tulija? On se olla vähällä niinkuin Keppi-Tuovinen, vanha sotamies. Minä näin sen viime talvena Koivukankaalla, kun sitä talon ukkoa hain uunin tekoon… Ja sehän se onkin. No mikä tuonkin nyt tuohon utautti? Siinä on mies, ei säkissä."

Keppi-Tuovinen lyyhäten läheni tyttöjä; väljät housun lahkeet hölttäsivät alastomissa nilkoissa. Seisahti keppiään vasten.

— "No ompa siinä joukkoa kuin Helluntain epistolassa."

Sanna: "Kateen paljo vaan ei vaivannähneen."

Ukko: "Mitä tässä ja mihin matka?"

Vappu: "Kirkolle päin."

Sanna: "Kirkolle päin oltiin kulussa, istahettiin tähän tuulluttelemaan ja katselemaan tuota maailman repaletta. Vaan emme tiedä enempi kuin pukki Venäjästä, mikä on minkin nimellistä tienoota."

Ukko huohotti väsymyksestä, pyyhki otsaansa, siveli harmaata korvapartaansa, silmäili tyttöihin.

— "Mistä te olette, kun ette tunne tienoita? Ette sainkaan liene tämän kirkon ihmisiä."

Sanna: "Tokipa kovinkin loittoa. Kyllä minä teidät tunnen, näin teidät tuolla Koivukankaalla viime talvena."

Ukon silmät kirkastuivat.

— "Vai Pietolan tyttöjä! Jahaa."

Sitte hitaasti oikasi itsensä ja teroitti mustat kuoppaan painuneet silmänsä etäisiin tienoitiin, tuijotteli hetken, hitaasti ojenti keppinsä kohti lounaan rantaa ja verkalleen alkoi selitellä.

"Katsokaa: tuolla tuo monisaarinen järvi on Luotosen selkä, joka liittyy tänne näihin sinisiin vuoriin."

Kääntyi hitaasti ja osoitti kepillään pohjoiseen.

"Tuolla pohjoisessa tuo pilvien rajalla häämöittävä sininen kuhmura on Hyllyäiskeron pullea harja."

Sanna: "Sen takana aivan lähellä on meidän koti."

Ukko: "Tuo idänrantaan urkeneva mustanharmaa matala juova on peurarikkaan Linturovan aarniometsäinen selänne… Mutta tässä etelän suulla tämä tuuhea muhkea kannas on Kirkkomännikkö, ja tuo tumma huippu, joka kohoaa siitä männiköstä ja katkaisee taivaanrannan, on kirkontorni. Sen juurella tuo monikattoinen talo, tuo, jonka akkunat nyt leimuavat kuin tulessa, on pappila. Tuokempana tuo monilahtinen järvenrentale on Ruokojärvi, ja sen rannoilla noissa valkeaikkunaisissa taloissa elävät ne kirkonkylän pohatat… Tämä järvi tässä likellä, johon kuvastuu tuo valkea männikköniskainen santatörmä, on se mainio kirkasvetinen ja lohinen Luomajärvi… Ja tuossa tuon lehtoisen niemen kainalossa on minun syntymäkotoni. Siitä ovat muinoin minun isoisältäni vihavenäläiset polttaneet elon ja elämisen… No niin, mitäpä niistä muistelee. Pitäisihän kävellä jämpiä. Terveeksi jääkää!"

Sanna: "Tervennä menkää!… Mutta missä täällä kirkolla asua
Juken-Maija, löytäisimmekö häntä?"

Ukko katsahti kirkkoon päin, sanoi:

"Kyllä sen löydätte. Lähellä pappilaa täältä mennessä ensimmäinen talo, siinä portin korvassa matalarappusinen tuparötykkä, siinä se on… Hyvästi nyt!"

Sanna: "Hyvästi, hyvästi!"

Ukko kääntyi matkalleen.

Tytöt jäivät istumaan ja katselivat ukon neuvomia tienoita.

Mutta viimein Auno virkkoi:

"Ilta istuin tulee. Lähdetäämpä lopettamaan matkaa."

Sanna: "Kyllä tuon kerkiämmä, ei tuota enää pitkältä ole."

Vappu: "Kyllä vielä saa tovin virsua heitellä ennenkuin on perillä, vaikka se niin näyttää vaaralta katsoessa. Mutta loppuuhan se kun lopetetaan."

Tytöt ottivat kontit selkäänsä ja lähtivät astua heitättelemään vaaran rinnettä alaspäin ja kovasti jytisi kivinen tie.

* * * * *

Kartanolla seisoivat tytöt kamarassa, raskaat kontit selissä ja harreilla silmin katselivat männikössä muhjottavaa taplikaskattoista kirkkoa ja huipputornin moskularististä kukkoviiriä.

Ovi aukeni ja rappusille huurahti Maija, löi käsiään yhteen.

— Herra ihme! Eivätkös ole tuossa. On suutani syyhyttänyt koko päivän. Olen arvannut. No hyvä, hyvä, kun tulitte! Käykää nyt tänne asunnontapaiseen.

Maija pyörähti huoneeseen ja tytöt konttineen ja vakkoineen ujoina hiipivät perässä.

— Näin pieni täällä on asunto. Olin tässä jo rupeamassa nukkumaan, jo tein tuohon vuoteeni. Satuin toki sattumalta menemään ulos. No sepä nyt oli, kun tulitte! Kyllä me nyt täällä tulemme toimeen. Miten se Pieto jaksaa?

Sanna: "Mikäpä hänellä on jaksaissa."

Maija: "No kuka siellä kotia hoitaa?"

Sanna: "Ahtolan vanha Auno."

Maija: "No hyvänen aika! Heittäkää nyt konttinne pois. Minä tässä hupeloin, etten muista käskeäkkään. Tänne porstuaan heitetään liiat neuvot, tänne nurkkaan, kyllä ne siinä säilyvät. No miten siellä nyt Pieto jaksaa? Kuka se hoitaa elämistä? Ompahan Reetakin lähtenyt yhteen matkaan. Sehän olikin paras. Kyllä se on hyvä asia, että nyt tulitte kouluun. Onhan se suuri asia päästä seurakunnan yhteyteen pois susien kirjasta."

Tytöt penkillä silmät pyöreinä ja kädet helmassa. Eivät kerinneet vastata mitään Maijan kysymyksiin.

Vappu silmäsi Kerttuun ja suhahti:

"Missä me syömme?"

Maija koppasi rievun, pyyhkiä hutasi pöydän, leimautti virkeän silmäyksen tyttöihin ja jatkoi:

"Tässä on pöytä panna ruokaanne syödäksenne. Pieni tämä on, mutta kyllä sopu sijaa antaa. Siirretään vaan tähän keskelle lattiaa… Kas siinä."

Sanna kantoi kontin pöydän luokse, purki siitä pöydälle kaksi paksua leipää, neljä kuivaa metson täkkää, suuren rasian voita ja ison juustoleivän.

Maija: "Ompas siellä oikein pohjanmaatolaisten kirkkoevästä, monta monituista metson täkkääkin. En ole sitte metsällistä suuhuni tarjonnut kuin mitä teiltä sain."

Kerttu: "Ruvetaampa sitte tästä syömään. No emäntä käykääpäs käsiksi metson täkkään."

Maija: "Kiitos, kiitos! Mutta kun pahimmoilleen ennätti nukkua tuo poika. Olisi se mielellään syönyt sekin. Mahtaako tuo herätä. Aivan nukkuu henkihieverinä. No antaa nukkua."

Tytöt seisoivat pöydän ympärillä, leikkasivat leivästä palaset käteensä ja lohkasivat rasiasta hohtavaa kesävoita palaselleen.

Sanna: "No tulkaa nyt emäntä tänne yhteen nujuun."

Maija: "Kyllä, kyllä; kiitos, kiitos!"

Sen kanssa liemahti pöytään, rotasi metson täkästä puoliskon, alkoi sitä ropostella ja pala suussa lausuili:

"Oli se minunkin isäni metsämies. Kyllä sitä ennen lapsena sai linnun lihaa. Mutta sitte, kun isä kuoli, jouduimme vieraan varaan. Viisi oli meitä pesuetta: kolme tyttöä, kaksi poikaa. Kerjäsimme ensi talven, sitte pantiin ruojille mikä mihinkin kylän sopukkaan. Siten hajotettiin ympäri ilman ääriä, yksi itään toinen länteen… Sitte olin piikana kymmenen vuotta, huimansin menemään naimisiin köyhemmän itseäni kanssa, sitte kuoli mies, sain tuon lapsen kaulaani, niin ei kumma jos on köyhänä pysytty. Mutta köyhyys ei ole vika, kun sen kunnialla hallitsee… Niin… Köyhyys ei ole vika kun sen kunnialla kantaa. Köyhänä olen ollut ikäni. Vaan ihmissä minua on pidetty. Olen oppinut hieromaankin, siihen eivät kaikki pysty. Vaikka luulisi, ettei siinä ole suuri silmänkirja, mutta laatua se työ vaatii. Siinä pitää tietää mihin ne suonet juoksevat, mistä ne lähtevät ja mistä ne saapi käsiinsä. Aivan joka kerran, kun on pappilassakin tarvittu hierojaa, niin minut on haettu. Ja hevosella on haettu, vaikka on noin lyhyt matka, muutamaa sata syltä vaan. Rovastiakin olen hieronut monta monituista kertaa… Mutta se on vähän lihava se ukko, sillä ei tunnu luuta muualla kuin otsassa. Niin, kyllä minä voin pitää teidän puoltanne. Syyhytellen se isokin sika kaatuu. Oiki luvuimpa tuo pääsi äitinnekin koulusta, kun pääsi tuttavaksi pappilaan. Samoin se käypi teidänkin, kunhan minä käyn rovastin puheilla… Mutta tuo linnun liha se on tehosata. Oli semmoinen mokare, tuommoinen tuskin puoli metson täkkää, jonka otin, niin tuli aivan ehosta, ihan kyllitellen. Kiitos, kiitos!"

Tytötkin lopettivat syöntinsä, pistivät veitsensä tuohitappiin ja panivat ne suoriin lonkkataskuihinsa.

Sanna se korjasi ruuat pois, vei kontin porstuaan, ja penkille kädet helmaan istuivat tytöt; ikävä kajastus näkyi kasvoissa.

Maija teki lattialle leveän ryysyisen vuoteen ja virkkoi:

"Höyhenistään lintu tunnetaan. Tuommoisen vuoteen minä vaan voin laittaa. Mihinkäpä köyhä pani köyhyytensä. Sitä lintu linnulle, mitä linnulla itsellään. Ruvetaanhan tähän pitkäkseen… No… Ei täällä saa ruveta ikävilleen Vai mitä te niin nöllötätte? Paras on olla reima ja ripeä vaikka portille kaatukoon!"

Maija laskeutui vuoteelle.

— Tulkaapas nyt tänne yhteen lautturiin.

Tytöt hiljaisina riisuutuivat ja kytjähtelivät vuoteelle.

Mutta itään kiertyi jo lempeän kesäyön kirkkain kajas kun vasta yksi ja toinen silmä vähitellen varveni unen valtaan.

XX.

Kirkkaana kohosi Pyhä-aamun herttainen aurinko. Hiljaa seisoivat rannan puut. Kaukana nurmikkovainioitten perillä venyi kirkon huippuisen tornin pimentokuva, kun tytöt jo istuivat penkillä. Niskoissa sipottivat pienet palmikot, päissä valkeapohjaiset ristiraitaiset pumpulihuivit, jotka otsalta seisoivat terävällä sopella. Kaulassa lemottivat olkapäille yltävät siniraitaiset tummapohjaiset huivit, päällä harmaat puolivillaiset yksikörttiset röijyt ja samannäköiset lyhytlännät hameet, jotka kankeina kömöttivät korkeilla poimuilla ja lauteilla lopottivat isot pyöreäpohjaiset taskut. Jaloissa valkeasääryksisten sukkain päällä töpöttivät ruskeat paulakengät.

Aukinaiset Aapelukset helmoissa, päät alas kumartuneina ja silmät kirjoihin teroitettuina siinä tytöt istuivat Maijan tuvan kaitaisella penkillä. Kasvoissa näkyi arkoja väreitä ja huulet harvasteesen liikkuivat…

Sanna kohotti päätään, painoi kiinni Aapeluksensa, katsahti Maijaan, joka kokoili vuodetta lattialta ja kanteli ryysyjä ulos, virkkoi:

"Milloin sinne kirkkoon mennään?"

Maija: "Hohoo! Sinne vielä hetki heiahtaa ennenkuin kirkkoon mennään. Kyllä vielä hyvänkin sormihaaran kiertää aurinko ennenkuin kirkko aukeaa."

Auno: "Mistä sen tietää, milloin se aukeaa? Kunhan eivät vaan menisi meistä tietämättä."

Maija: "Olkaa huoletta! Kuuluu, veikkoset, se soitto. Olkaa miessä huoletonna, kunnes kello moukaisee."

Vappu: "Kuuluako se tänne noin kaukaa?"

Maija: "Kyllä kuuluu. Huoletta kuuluu. Uskokaa minua. Kyllä sen kuolette, älkää huolehtiko. Ja sinne on aikaa vielä palanen. Tähän näin kun paistaa aurinko tuosta akkunasta, niin silloin vasta."

Riikka: "Kyllä kai me kerkemme syödäkkin?"

Maija: "Vaikka kymmenen kertaa! Ja syönettehän toki ennenkuin lähdette mihinkään, ja tuokin Pentti saisi maistaa linnan täkkää. Siitä on kovin paha jos se tietää, että minä olen saanut eikä hän saisi. Ja kyllähän minä sen teille korvaan. Emme me Pentin kanssa syö koiran suuhun."

Sanna aukasi kontin ja levitteli ruokia pöydälle.

— Kyllä me sen uskomme. Kyllä me annamme Pentillekkin metson täkän. On meillä niitä monta vielä… Tuossa on Pentille… Kyllä te sen moneenkin päähän korvaatte.

Tytöt kun olivat syöneet, niin odottelivat päivän kiertämistä siihen paikkaan, mihin Maija sen oli sanonut joutavan ennen kirkkoon menoa, ja hiljaisina kädet helmassa istuivat taasen penkille.

* * * * *

Kello mölähti. Tytöt hypsähtivät ja silmät pyöristyivät. Sanna hyppäsi seisalleen ja virkkoi:

— No nyt!

Silloin sanan puhumatta lähtivät tytöt astua kopistamaan…

Väkeä työntyi kirkkoon oven täydeltä. Kelloin moukina täytti kirkon, lattia jymisi askelista ja penkkiin mennä suhittivat ihmiset istumaan. Samoin tekivät tytötkin.

Kirkon perässä oli iso taulu, jossa oli kuvattu Vapahtaja ristillä.
Sitä katselivat tytöt rengassilmin. Kellot taukosivat, väki asettui.

Sanna suhahti vieressään istuvalle Kertulle: "Mitä nuo ihmiset noin katselevat meitä?" Vappu kurotti päätään ja kuikuili ympärilleen; sitte painoi päänsä alemmas ja virkkoi hätäisesti:

"Voi kalat ja verkot, kun me olemme miesten puolella!"

Toisten silmät harristuivat.

Katri: "Tuo Reeta kun ei paremmin katsonut."

Riikka: "Eihän sitä tullut ajatelluksi, kun tuo Reeta työntyi edellä."

Sanna: "Vähä vahinko! Tuossa risteyksessä on tyhjä penkki, mennään sinne! On meillä jalat."

Auno: "Totta tosiaan!"

Vappu: "Mennään sinne!"

Silloin tytöt nousivat ja kiireesti astua sipsuttivat Sannan osoittamaan tyhjään penkkiin; istahtivat siihen.

Mutta naurun tirskettä aikoi kuulua edestä ja takaa ja ivallisia muotoja näkyi siellä täällä.

Tyttöin kasvot jähmettyivät, silmät harreilivat; mutta eivät tajunneet, mikä tässä olisi liikaa.

Etelä-ovesta astui pitkän-hoilakka, hieman etukumara rouva, jonka särmäkkäät kasvot olivat hartaassa hyypiyksessä ja hienot huulet kuivassa nipistyksessä. Tämä seisahti penkin kohdalle. Mustat tavattoman suuret palkosilmät mulkoilivat hienojen pitsien alta ja tummat kuluneet kasvot kuohahtivat. Silkkisen kauhtanan alta veti hän esiin valkoisen kätensä, sujutteli hienoja sormiaan taaksepäin ja viittoili.

Tytöt eivät näkyneet tietävän mitä se oli, katselivat vaan pyörein silmin rouvan tahdikasta tykkilakkia, sen puhtaita pitsiä, silkkinauhoja ja leuan alla mustan silkkikaapun päällä lopottavaa valkeaa pitsisolmua.

Ovesta tulla sipsutti puoli kymmentä toisia puuhkeampikasvoisia, joitten leveät hameet kuhisivat ja pystyillä hartioilla holli löysä kaapu. Nämä seisahtivat rouvan luo, leveiden liattujen reunain alta pyöri kirkkaita silmiä. Rouva kääntyi niihin päin ja kikkeästi virkkoi:

"Aj, aj, hva' di bönderna ä' dumma! Ä' de' nu int rysligt?"

"Herri jee! Hva' ska' vi nu göra?… Be dem bort!"

Kuului toisen lisäys.

Rouva viittasi taasen sujuvasti lattialle päin ohuella kädellään ja yrmeästi lausui:

"Mitä te siihe tuli? Tämä härskapi penkki. Menkä pois! Tämä o härskapi penkki."

Tytöt punastuksissaan katselivat toisiaan ja sitä väkeä eivätkä näkyneet olevan kiireissään.

Unilukkari tuli koiran ajosta, seisahti kirkon perustalle. Tiheä rivi läjötti keltaisia vaskinappia harmaan pystykauluksisen sarkaröijyn rinnassa. Kahtaalle kaatuva jakaus tummatukkaisella päälaella ja kaulalle yltävä tukka vedettynä suurien korvien taakse, pyhä totisuus leveissä kasvoissa ja pystypäisenä hän katseli pitkin vahvaa nenäänsä. Sinne huomasi hän rouvain viittomisen — vakavin askelin tulla törötti paikalle, viittasi koirakepillään ja jyreästi virkkoi:

"Pois siitä! Ette nyt tuota ymmärrä, tuonikäiset, ettei herrain penkkiin…"

Tyttöin kasvoissa sälähti, tulivat penkistä pois; seisahtivat.

Silloin rouva edellä ja toiset perässä menivät penkkiin, istahtivat ja kumartivat päänsä alas… Pienen hetken perästä oikasivat itsensä ja tyyni rauhankajastus palasi kasvoille.

Tytöt hämmästyneinä katselivat ympärilleen. Ivallisia kasvoja näkyi kaikkialla. Jokainen istui leveällään kuin omassa penkissään. Ei kukaan osoittanut istuinta.

Oven suuhun siirtyivät tytöt seisomaan yhteen ryhmään. Martta, Saara ja Katri peittäysivät toisten suojaan ja kynsillään ruopostelivat seinän saumoja. Seinään päin kääntyi Reeta ja Riikkakin; mutta Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu katsoivat ihmisten elettä kasvoissa synkkä ynseys.

Lukkari tuli korkeaan penkkiinsä, tauluun pani kilisevät numerot ja aloitti virren:

"Ylistän sinun nimeäs" j.n.e.

Kun käreä vapiseva ääni joutui yli kirkon, silloin kaikki ääninensä yhtyivät virteen ja koko kirkko täyttyi helinästä. Ivalliset kasvot katosivat ja tyttöin kasvot tyyntyivät. Levollisina katselivat he kirkon lakeen enkelin kuvia ja taulua kirkon perässä, ja taas enkelin kuvia ja taulua kirkon perässä. Sanna osotti sormellaan kirkon perään ja visahti:

"Mikäs tuonne mujahti tuonne taulun alle?"

Kerttu; "Pappi kai se on. Kuunnellaan mitä se sanoo."

Rovasti rupesi alttarilta lukemaan, sitte messusi, lukkari vastasi ja taasen veisattiin virsi. Sen loputtua luki pappi taasen, lukkari aloitti virren ja pappi katosi kirkon perästä, mutta virren loputtua ilmautui nurkassa köpöttävään kirjavaan pönttöön ja rupesi saarnata poukuttamaan.

Sinne kääntyivät kaikkien silmät. Äänen voima täytti kirkon, että yksi möyhinä kuului vaan. Mutta oven suuhun ei eroittanut sanoja.

Hetken kuluttua ilmautui lattialle unilukkari, räiskä kädessä, paulakenkineen. Pystypäisenä hän kävellä törkkäili sinne tänne ja leveässä leuassa vihotti järeä parransänki. Missä tuolla täällä alkoi korkea pää nuokahdella, sinne kiirehti, työnti raiskansa nuokkujan eteen ja räsäytti. Silloin nuokkuja kiskasi päänsä ylös, silmät remahtivat. Mutta unilukkari viattomana kuin ei mitään olisi tapahtunut kääntyi pois ja pyhä totisuus kasvoissa katseli kirkon kaikille suunnille.

Sanna osoitti sormellaan miesten puolelle ja virkkoi hiljaa:

"Ka tuossa muudan pitkäkaulainen onkii kiiskiä."

Vappu: "Odotahan aikaa, kunhan tuo pyyntimies joutuu… No katselee se vaan. Missä sillä ovat silmät?"

Sanna: "Jo käypi vainu. Tänne lähti töröttämään. Katsotaampa miten käypi. Ka niin, niin menee kuin tietylleen. Kohta räsäyttää. Kas niin! Läksi yksi kärpänen."

Vappu: "On koko lurkki tuo! Eipä ole tietäkseenkään vaikka tuommoisen tekosen teki miehelle. No nyt se tuolla taasen näki otuksen! Jo on pyydys vireessä. Kas kuin se tähtää… Jo laukesi!"

Kerttu: "No mikä siinä nyt on kuhistava? Kuunnellaan nyt papin saarnaa."

Tytöt kääntyivät katsomaan pappia ja teroittivat korvansa kuulemaan sen puhetta. Mutta läheltä kuului räpsäys.

Vappu suhahti:

"Äähäs! Sattuiko?"

Lähitienoossa ihmisiltä parahti nauru. Mutta kun unilukkari katsoa mulautti, niin kaikki asettuivat istumaan hiljaa. Vappu painoi päänsä Aunon suojaan, käsillään puristi suutaan, vesi tihkui pullistuneista silmistä ja paksuina henkäyksinä purki nauruaan.

Unilukkari katsoi kylmän ja viipyvän katseen tyttöihin, murahti:

"Ei hyvää pahantekijäksi", ja lähti kävellä törkkimään.

Siten kului huvassa kirkon aika, meni kuin nukkuneen rukous.