Pietolan tytöt

XXI.

Huomenna se alkoi rippikoulu. Paljon ennen muita menivät tytöt kirkon luokse. Männyissä johisi aamun lempeä tuuli ja mykkinä seisoivat hautataulut mäntyin siimeksessä. Tytöt siirtelehtivät taululta taululle ja tavailivat kirjoituksia. Viimein kiertyivät kirkon sivulle.

Sanna seisahtui akkunan eteen, osoitti sormellaan kirkon lakeen.

— Kas, näkyvät tähän tuolta ne siivikkokuvat!

Vappu: "Kuumoittaa vähän. Mutta jos saataisiin jotakin porrasta tähän akkunan alle."

Sanna; "Minä etsin…"

Sanna toi kaksi lyhteenkuivauskärväkköä, pani ne pystyyn seinää vasten, toisen toiseen akkunan poskeen ja aidaksia pani oksain päälle. Siihen nousivat tytöt seisomaan kamanaa vasten kynkkämäksilleen ja käsillään kuurtoillen silmiään katselivat kirkkoon.

Sanna: "Tähän näkyy aivan selvään." Vappu: "Näkyy tähänkin… Nuo kuvat tuolla laessa ovat aivan kuin ihmisen kuvia. Vaan nuo siivet, mitä ne mahtanevat merkitä? Enhän minä ole kuullutkaan, että ihmisillä olisi siipiä… Tuo tuossa, jonka pää on tännepäin, on kuin Multiniemen Tilta. Semmoiset suuret siniset silmät, nöpönenä, ihan kuin Tiltalla."

Riikka: "Sen isähän on ollut kirkonmies, kirkkoväärti, vai mikä se lienee ollut. Olen minä kuullut, että se Multiniemen Aapeli-isäntä on ollut semmoinen ylhäinen virkamies. Kirkonvirkamies se on ollut Jos sen tyttö on kuvattu tuonne. Onhan niillä rikkailla etuja, saavathan ne vaikka sarvet päähänsä."

Vappu: "Mutta eihän Tiltalla ole siipiä eikä yhdelläkään ihmisellä.
En ainakaan minä ole nähnyt."

Auno: "Enkelin kuvia ne ovat. Puhuihan Kassilan muori kerran nähneensä vuoteensa vieressä enkelin, jolla oli ollut siivet."

Kerttu: "Eikö liene muori unimielissään hourannut."

Katri: "No, minkäs kuvia nuo sitte ovat?"

Saara: "Eivät suinkaan nuo kuvat olekkaan ihmisten tekemiä. Kukas tuonne ihmisten edestä pääsee."

Katri: "Niin minäkin luulen."

Vappu: "Voi, voi, mennään pois, näkevät meidät tässä. Tuolta tulee mies."

Sanna: "Kun tuli niin tuli, eihän tuo silmillään syö."

Auno: "Ja mitäpähän meistä tahtookaan."

Vappu: "Se on se eilinen pyyntimies. Mutta se astua tempoo kuin tulen sammutukseen!"

Sanna: "Mennään todestaankin pois. Se tulee kirkkoa aukaisemaan, suuri avain on kädessä. Pääsemme kirkkoon… No laskeutaan pois."

Kerttu: "Laskeutaan vaan."

Tytöt hyppiä kupsahtelivat portaaltaan alas ja jäivät seisomaan kentälle.

Avain kourassa pystypäisenä, pikkuinen naapukkalakki päässä, keltainen nappirivi rinnassa ukko astua törkkäili isolle ovelle, mulautteli syrjäsilmällä tyttöihin ja vahva nenä riippui melkein huulen tasalla.

Tytöt astuivat ukon jäljessä kirkkoon ja seisahtivat erään penkin korvaan. Sanna katseli ympärilleen, virkkoi:

"Ei suinkaan tämä nyt liene herrain penkki?"

Vappu: "Mikä tuo nyt lienee, mutta vanhoja akanlahoja tässä eilen istua lohjotti kuin lakokuhilaita."

Kerttu työntyi penkkiin. Siihen menivät toisetkin ja istahtivat rinnakkain.

Vappu: "Sopiipa tänne nyt."

Sanna osotti saarnastuolia.

— Tuossa se eilen pappi saarnasi, että nenä laukkasi mukana.

Tyttöin suut menivät nauruun, mutta Kerttu pukkasi Sannaa.

— No mitä hänessä… On hänessä ihmisiksi.

Ukko aukoi ovet kaikki, mutta palasi samaa jälkeä ison oven kautta. Seisahti tyttöin luokse. Mustantymperä leuka oli rutistunut hieman kurttuun, suu murrollaan katsahteli tyttöjä, aukaisi paksut huulensa ja jyreästi virkkoi:

"Te… tekö laitoitte nuo laitokset tuohon akkunan taakse, joitten päällä rimpuilitte, kun tulin?"

Tytöt punastuivat, katselivat toisiaan. Saaran silmät pyörivät, joukeat kasvot värähtelivät hätäisesti ja virkkoi:

"Tuo Sanna."

Ukko: "Kyllä minä teidät tunnen, te eiliset pilantekijät, virnusuut!"

Murristi suunsa, keikautti niskansa ja käveli ulos. Paksut sarkahousut vökkäsivät leveillä lanteilla.

Katri katsoi tuikeasti Saaraan.

— Taasen Saaran piti päästä syyttömäksi.

Vappu: "Kyllä kuitenkin taidamme olla riettaan kirnussa. Kyllä taitaisi olla somin, että ottaisimme jäniksen passin, ottaisimme ajoissa ja lähtisimme taulametsään silloin, kun on tuossa veräjä auki."

Sanna: "Paras on katsoa. Jos on suuttunutkin, niin ei meitä susilla syötä yksi mustaharja."

Kerttu: "Ollaan paikoillaan, mitäpä heillä on meille syytä. Jos tahtovat, niin saammehan heti nuo portaamme tuolta lasin takaa mihin vaan tahtovat."

Auno: "Ketäs ne tuossa haittaavat? Mitä me niistä. Katsellaan nyt vaan noita kuvia paremmin, nythän olemme rauhassa… Kas sitä, jo kello moukaisi! Kohta tänne tulee muitakin."

Kerttu: "Ollaan nyt vaan tyynessä ja vakavina."

Sanna: "Vakavina kuin peruna vellissä. Ei olla tietävinään mistään mitään."

Kirkkoon alkoi sumppuutua ihmisiä. Mutta ne kaikki menivät kirkon perään.

Sanna: "Jokohan sitä nytkin satuttiin väärään paikkaan, kun kaikki tuonne menevät kuin lampaat laihoon ja kitisevät kuin kärpäset hyvässä ruokapaikassa. Jokohan lähdemme mekin tuonne?"

Kerttu: "Pysytään paikallaan."

Auno: "Tässä ollaan."

Penkkiin istui väki kirkon perässä. Lukkarin penkkiin ilmaantui eilinen paljaspäinen mies, joka pöheisillä silmillään välinpitämättömästi katsella murjautteli ihmisiä; karasteli kurkkuaan ja laitteli heiluvia numeroita tauluunsa.

Mutta unilukkari ja rovasti tulivat tyttöin luo, seisahtivat siihen. Rovastin muhkea vatsa työntyi kauas mustalahkeisten jalkain kohdalta, paksu säkkileuka riippui kaulalla, korkeat kasvopäät seisoivat jäykkinä ja synkät varjot kuvastuivat notkoisessa otsassa. Unilukkari vähän kumartain viittasi tyttöihin, silmät vilahtelivat kiukkuisesta, mutta vakavin kasvoin pyhällä painolla virkkoi:

"Nämä ne ovat, joista minun on täytynyt herra rovastille tuoda ilmi… ilmi sen, mitä puhuin."

Rovasti tuhkanharmailla silmillään äljäytti virallisen katseen tyttöihin ja alkoi römeällä äänellään ja saarnaavalla nuotilla paasuta, että sylki pärisi suunpielistä:

"Te olette eilen häväisseet Jumalan pyhää temppeliä; te olette pilkkana pitäneet Jumalanpalvelusta, te olette menneet kiellettyyn paikkaan tässä Herranhuoneessa, te olette nyt kiipeytyneet akkunasta tänne kirkkoon ja niin kaikellaisilla ilveillänne olette tehneet Jumalan pyhää lakia vastaan ja saastuttaneet tämän kalliin Herranhuoneen. Niin tämän katkeran ilkityönne rangaistukseksi saatte käydä jalkapuuhun Jumalanpalvelusajaksi."

Sen sanottuaan rovasti lähti astua kellertämään kirkon perään. Lukkari alotti virren. Mutta unilukkari viittasi tyttöjä, ärähti, että "seuratkaa minua, lurkit!"

Vaalein kasvoin ja värisevin huulin tytöt seurasivat unilukkarin korkeanokkaisia paulakenkiä.

Kirkon edustalle sileälle nurmelle oli kuljetettu suuri musta hirsi, jossa oli yhdeksän nyrkin mentävää reikää. Sen luokse seisahtui unilukkari. Oli kaksi miestä, jotka nostivat pois päällimmäisen osan.

Martta parahti itkuun, mutta samassa kaatui maahan, puristi hampaansa yhteen ja nyrkkinsä lujaan; silmät seisoivat ja rupesi tärisemään kuin virrassa; löi käsillään ja jaloillaan maahan.

Tytöt eivät tajunneet mitä tehdä. Kerttu meni Martan luo, hallitsi sitä, virkkoi:

— Älä nyt niin. Voi, voi!

Unilukkari sanoi karmeasti:

"Pankaa tuohon jalkanne!… Sukkelaan!… Pankaa miehet väkisin, rovastimme on määrännyt."

Kerttu: "Älkää toki tätä Marttaa! Syytön tämä on. Näettehän… kouristi. Älkää panko! Älkää panko!"

Unilukkari: "Pankaa vaan yhteen joukkoon. Kyllä se kestää telutakseen tuo hirsi. Anna potkia, pankaa vaan. Se niin, pidähän siinä, että saadaan hirsi päälle… No käykää paikallenne! Jalka tuohon!"

Saara parahti: "Ei minua! Sanna se teki. Ei minua! No älkää hyvä isä! Älkää! Ei minun ole syytä, Sanna se…" Unilukkari reuhautti Saaran hirren viereen, pani jalan koloon, virkkoi:

"Sinä syytön. Ole siinä!"

Auno: "Päästäkää Martta! Päästäkää, rakkaat herrat! Päästättehän?
Voi, voi!"

Unilukkari: "Nyt hirsi päälle!… Se niin. Kyllä siinä pysytte."

Lukkoon pani unilukkari hirret.

— Jos ette ole ulvomatta, niin otan kepakon!

Siirtyi kirkkoon. Sinne menivät hänen apumiehensäkkin.

Nurmeen suulleen kääntyivät tytöt, käsillään puristivat suitaan, hartiat tutisivat ja nurmeen puhkeilivat tuskaiset henkäykset. Martta kiemuroi kouristuksissaan ja täristi sitä jalkapuuta. Kirkosta kuului virren laulu ja tyyninä seisoivat männyt.

Tytöt kohosivat hirrelle istumaan. Huivi otsalla, pöhöttynein silmin ja tahrannein kasvoin istuivat he rinnakkain pölkyllä, toinen jalka pölkyn raossa ja toisella pönkitsivät itseään, ja harvasteesen nikottelivat, että niskat ketkahtelivat ja rinnat hytkyttivät. Martta makasi rankana maassa selkäpiillään, kädet heitettynä pään taakse. Nukkui sikeästi. Rinta harrasi raskaasti hengittäessä ja verinen jalka hirren reiässä.

* * * * *

Rahvas tulla jyristi kirkosta ja kehiysivät jalkapuun ympärille katselemaan vankeja.

Tulipa rovastikin. Kasvoissa pyhä tyyneys, pää vähän kallellaan ja kirja kädessään työntyi läpi väen tungoksen, seisahti jalkapuun vaiheelle ja hartaalla painolla ja saarnaavalla nuotilla lausui:

"Minä Kristuksen käskynhaltija ja Jumalan uskollinen palvelija kysyn teiltä: tunnustatteko kurjat rikoksenne ja pyydättekö sydämmestänne ja julkisesti anteeksi Jumalan pyhältä seurakunnalta ja Kristuksen käskynhaltijalta tässä seurakunnan läsnä ollessa?… Ettekö vastaa?… Onko sydämmenne niin perin paatunut Jumalaa ja hänen pyhää temppeliään sekä kristillistä seurakuntaa vastaan, ettette tahdo katua ja päästä synnistänne. Sillä jos ette nöyryytä itseänne Jumalan väkevän käden alle, niin tietäkää, että minulla on taivaan valtakunnan avaimet ja on valta päästää ja valta sitoa. Ja jos ette rukoile nöyrästi anteeksi, niin Jumalan viha lankeaa satakertaisesti päällenne ja pysyy päällänne. Minä Jumalan ja hänen pyhän seurakuntansa puolesta kysyn: ettekö kadu ja ettekö rukoile synninpäästöä ja ettekö lupaa parantaa elämäänne tästedes?"

Tytöt katselivat maahan, mutta Riikka mulautteli tuimia silmäyksiä.

Rovasti jatkoi: "Minä Jumalanpalvelija ja hänen huoneensahaltija vielä kerran kysyn, ettekö sydämmenne pohjasta rukoile syntiänne anteeksi ja nöyrällä sydämmellä lupaa parantaa elämäänne."

Riikka mulautti häränsilmäyksen rovastin suureen vatsaan; tulehtuneet tuhranneet kasvot olivat kuin rauta, jäykästi virkkoi:

"Sitä ei tule!"

Reeta, Katri ja Saara parahtivat itkuun. Saara itkun seasta virkkoi:

"Päästäkää minut, minä olen syytön. Tuo Sanna se teki… minä rukoilen anteeksi syntiäni."

Katri: "Päästäkää Marttakaan edes."

Reeta: "Minä rukoilen."

Rovasti huokasi syvään ja alkoi:

"Tietäkää rakkaat ystävät, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Ja minä, Jumalan ja hänen ainoan poikansa uskollinen palvelija, sanon, että minulle on annettu taivaan valtakunnan avaimet ja mitä minä päästän maan päällä, se on päästetty taivaassa, ja mitä minä sidon maan päällä, se on sidottu taivaassakin. Mutta nyt teille on tapahtunut armo ja laupeus, ja minä päästän teidät kristillisen seurakunnan yhteyteen eikä kukaan saa teidän syntiänne soimata. Jos joku sen tekisi, hän on vikapää samaan rangaistukseen."

Unilukkari otti avaimen. Tytöt nousivat toisen jalkansa varaan ja päällimmäinen hirsi nostettiin pois. Tytöt vetivät jalkansa hirren raosta, huivilla peittivät kasvonsa ja kurttuisina riippuivat hirressä hierauneet vaatteet.

Martta ei herännyt. Unilukkari nosti jalan pois hirren kolosta ja käänti nurmelle. Siihen hervahti varatonna Martan verinen ajettunut jalka.

Rovastin kasvot punastuivat ja öljäkät silmät vähän tulistuivat, kysyi:

"Mikä sillä on, kun ei toinnu? Mikä sillä on jalassa?"

Kerttu pyyhki silmiään.

— Sen kouristi, niin hieroi tuskissaan tuohon hirteen.

Auno lisäsi: "Sen aina kouristaa, kun mieli vaan nyrvähtää."

Rovasti silmäili hermotonna retkottavaa Marttaa, silmäsi tuhkivia sisaruksia; pani päänsä kallelleen. Pyhä rauhan kajastus näkyi kasvoissa, virkkoi:

"Niin se on. Kova se on synnin rangaistus — Onko teistä kukaan tullut rippikouluun?"

Reeta: "Olemme kaikki."

Rovasti: "No lähtekää nyt kirkkoon, siellä koetetaan lukuanne."

Ja sen sanottuaan lähti rovasti astua vötöstämään.

Kerttu katsahti Marttaan.

— Entäs tuo Martta?

Auno: "Antaa sen nukkua tuossa."

Kirkkoon astui rovasti ja tytöt rientivät perässä.

Tulla suhittivat kaikki muutkin ihmiset penkkiin, mutta tytöt jäivät seisomaan seinää vasten. Siinä he hartiat kumarassa, syvä ynseys kasvoissa, allapäin seisoivat ja huivinsa nurkkaa purivat. Riikan kasvot olivat synkän näköiset, kylmiä syrjäsilmäyksiä vierähteli tähtäilevään joukkoon.

Rovasti katseli kirjojaan. Suntio istui penkin korvassa. Hiljaista puheen sipinää ja naurun tirskettä alkoi kuulua joukosta.

Silloin Riikka oikaisi itsensä; lähti kävelemään ovea kohti, että silta jytisi ja hameen helmat heilahtivat oven poskeen.

Sanna ja Vappu lähtivät perään. Menivät Martan luokse istumaan.

Rovasti kohotti lihavan päänsä. Suuriksi levisivät harmaat silmät, notkokas tasainen otsa lientyi pilveen, leveä suu murnistui ja paksu parransänkinen leuka vetäytyi kurttuun. Katsahti Sannan ja Vapun jälkeen, mulautti toisiin tyttöihin ankaran silmäyksen. Mulautti vielä uudelleen ja hengitys tuntui ahtaalta. Unilukkari virkkoi painolla:

"Niillä on sydäntä!"

Rovasti posahti: "On niillä sydäntä, mutta nyt ovat leikissä, josta eivät niin sanomin selviä. Kyllä minä oikaisen. Minä panen lukkarin kouluun! Lukkarin kouluun minä panen! Kyllä siellä niskanne sujuu. Vai niskoittelemaan te tässä rupeatte!"

Saara hyppyset suussa hätäisesti palavin silmin virkkoi: "En minä niskoittele… Tuo Riikka, Sanna ja Vappu. En minä. Luen minä."

Rovasti ärjäsi: "Mitä sinä luet?… Tuossa kirja, koetappas."

Saara astui pöydän luo, pyyhki vesikiehteet silmistään, alkoi tähystää rovastin sormen kärkeen ja vapisten janaasi: "Ässä… ässä… ii… siihen."

Rovasti painoi lujemmasti sormeaan kirjaan ja jyrmeästi lausui:

"Siihen aikaan…"

Saara: "Siihen aikaan… Siihen aikaan… koo… koo… ässä."

Rovasti kiskasi kirjan pois, paiskasi pöytään; sylki pärähti pöydälle.

— Saatte mennä lukkarin kouluun joka kynsi! Ja jos ette ole ihmisiksi, niin minä teille näytän! Kaikkia maa kantaa ja taivas kattaa! Menkää lukkarin kouluun!… Ettekö kuule!

Rovasti poikasi jalkansa lattiaan. "Kävelettekö ulos! Onko siksikään järkeä?" Tyttöin silmät olivat pyöreinä eivätkä näyttäneet tajuavan mitään. Mutta Kerttu lähti hyypiyksissään kävelemään ovea kohti. Aunon suu aukesi, näytti aikovan sanoa, mutta ei tullut sanaa; lähti Kertun jälkeen ja samaa tietä sukittivat toisetkin.

Rovasti poikasi vielä jalkaa ja jälkeen ärjäsi: "Jos vaan ette mene lukkarin kouluun, niin kyllä minä teidät opetan!"

Unilukkari totisena: "No luulisi sydämmen lähtevän. Mutta sen näkee, ettei niissä vähä tunnu. He ovat omiansa lukkarin kouluun."

Rovasti niekutti lihavaa päätään ja lausui:

"Kyllä minä oikasen!"

Riikka se oli herätellyt Martan jaloilleen ja alkoi taluttaa pois. Äänettöminä hartiat rytyssä, huivi silmillä astua nyrköttelivät tytöt majapaikalleen.

Matalalle penkille oven suuhun istuivat rinnakkain ja katselivat kenkiään. Kaikki oli hiljaista. Valkea mustanokkainen kissa käpälöittensä päällä kyhnötti pankolla, hyrritteli ja tyhmännäköisesti raotteli raukeita silmiään. Pentti ikkunan edessä kaperteli kissan purtiloa ja vinoilla silmillään alta kulmainsa katsoa murjautteli tyttöjä.

Maija tuli ulkoa, kiiresti astua lenttuutti vesisankko käsipuolessa. Silmät leimahtivat tyttöihin, heitti vesisankkonsa uunin kupeelle, oikasi itsensä, pyyhki märkiä käsiään piikkoiseen esiliinaansa ja virkkoi:

"No mitäs nyt kuuluu? Ei tainnut luku juostakkaan. Vai niistä olette pahoillanne?… No onko teille mitä tullut?… Määrättiinkö lukkarin kouluun vai mitä?"

Kerttu: "Niinhän ne…"

Maija: "Mutta mikä Martalla, kun pitelet jalkaasi?… Mitä Jumalan nimessä tämä on? Onko koira repinyt?"

Riikka: "Panivat jalkapuuhun ja tapasi se hänen tautinsa, niin siinä riehnäsi tuommoiseksi."

Maija löi kädellään reiteensä, vihelti, pyöritti päätään.

— Jalkapuuhun! Herra Jumala! Jalkapuuhun! Nyt minä kummia kuulen! No mistä syystä se oli muka tulevinaan?

Sanna pyyhki silmiään.

— Emme tienneet sitä niin pahaksi: tänä aamuna katsoimme akkunasta kirkkoon, niin unilukkari näki sen ja sanoi rovastille, niin siitä.

Maija: "Siinä oli muka syy! Se unilukkari hölkkähousu, sen tulinen koiranhierin! se se on taasen lieskutellut rovastille. Sille minä olen niin vihainen; että jos olisi hampaani raossa, niin heti rasahtaisi. Sen sanon… Vai jalkapuussa!… Mutta kun olisitte antaneet kokan kokasta. Olisitte tehneet samoin kuin tässä taonnoissa pyhänä Lentuan Iisko, se mainio viulunsoittaja. Se poika ei paljon surrut. Kirkossa kun ruvettiin virttä laulamaan, niin Iisko kohti kulkkuaan veisasi, että:

"ain veisatkaam talonpojille, torppareille toisinaan, herroille ei milloinkaan.

"Veisasi vaan että männikkö helisi. Sitte kun pappi rupesi saarnaamaan, niin täydeltä suulta rallatella loilotti koko pitkän kirkon-ajan ja käsillään matki viulun soittoa. Näin vaan hajasi käsillään. Tässä vasemmassa kädessään oli pitelevinään olkapäätään vasten viulua ja sormillaan muka rimpotteli kieliä ja oikealla kädellään rokaa sysäsi. Ja näin koko ruumiillaan pani yhteen mukaan. Sitäkös kirkkomiehet kirkon ikkunasta katsoivat ja naurun tirskuntaa kuului rahvaasta. Ei silloin rovastin saarna maistunut millekkään, Kun tekin olisitte saman tehneet, ruvenneet yhteen ääneen laulaa lojottamaan ja olleet iloiset vaan, niin olisi ollut paras kunnia mokomalle pyydyspaikalle… Noo… Ette siinä ole pahenneet ette neulan edestä! On siinä moni ollut eikä ole pahennut. Oli kerran Salmijärven lautamieskin, vaan herrastuomarinapahan istuu oikeudessa. Olkaa huoletta vaan… Vai sinne virsupään kouluun muun hyvän lisäksi. Siitä ei tule mitään, ei kerrassaan mitään! Se lukkari, se se vasta mies on! Se tappelee ja teluaa niiden koulittavainsa kanssa. Ja mitä ne siellä oppivat? Sillä tyttökoilakkeellaan se aina muka opetuttaa. On se sekin koko mamselli. Kunhan kolmottaa vaan, nokka tavarata. Ei ole kelvannut kenellekkään, vaikka on sitä isä-hyvänsä koettanut kaupita sinnekkin tännekkin, tuollekkin tällekkin. Mutta näkevät toki alalleen… Kaikkea sentään!… Mutta ei se ole totta että te tulette lukkarin kouluun. Minä kun otan vielä koiranturkin päälleni, niin minun nimeni ei ole Juken-Maija, jos en minä saa sitä asiaa muuttumaan. Sanokaa minun sanoneeni. Älkää itkekö, antakaa ilveksen itkeä, sillä on silmät isommat ja enempi vettä. Minä lähden rovastin puheille. Saatte vaan nähdä, että muuttuvat myllyssä jauhot… Sekö sen sisään nyt meni, mokoman läskipään! Sen sanon, että kuulee kyllä kuminakakkunsa, jos nyt hyvästä ei ole apua. Minä olen sillä sydämmen nousemalla. Mutta ei se toki kuvattelekkaan hommatakseen teitä lukkarin kouluun, kun minä saan sille rannat oikoa. Tulee se sen verran älyynsä, että ei pakota teitä lukkarin kouluun. Minä menen…"

Maija meni, että häntä huiskahti oven raosta.

Tytöt ne istua tupottivat penkillä, mutta kasvot rupesivat jo kalkastumaan ja silmänluonne näytti suveutuvan.

Sanna punalti päätään ja virkkoi:

"Mutta olisi se koko apaja mielestäni, jos tuo akka saisi ne piiput kääntymään."

Riikka: "Pankootpa nyt vaikka suolaan. En perusta, tehkööt vaan mieluistaan. Ei ole köyhä edessäkään jos ei reessäkään. Varokoot vaan vanttuitaan tästä puoleen! Kävi äsken niin sydämmelleni tuon Martan tähden, että joko otan sitä rumpua ja heitän, että märäksi sijaa jää."

Kerttu: "Mitäpä uhkailemme, omat on pyytämät oravat. Syystä on sepälle palkka."

Auno: "Sen minäkin sanon, että pidetään saaliinaan ja ollaan vasta viisaampia."

Riikka: "Mitä me olemme tahtoneet? Mahtoi sekin kärpästenpyytäjä-körpiö seista murnottaa siinä penkinkorvassa varustamassa sille linttakavion pahnueelle ettemme olisi tietämättämme menneet siihen mokomaan kalttopäiden penkkiin. Olisi tuon saihon malttanut olla käymättä. Sanoppa, oliko se meidän syy?"

Kerttu: "Eipä se kuitenkaan tule sillä takaisin."

Vappu: "Ei muuta, vaan kun olisi silloin otettu liehkaa, kun se laukkipää jätti meidät kirkkoon, niin saisi kysellä muorilta mokoma reppakorvan työjye."

Sanna; "No opiksi se on ollut. Pidetään saalissaan ja pyyhitään partaansa… No totta tosiaan, kyllä tässä elämässä keikutetaan. Mutta jos tuo Maija saisi sen aikaan ettei tarvitsisi mennä sinne lukkarin kouluun, niin empä tiedä mitä antaisin tuolle Maijalle… Kyllä antaisimme täkän jokaisesta metsosta minkä saamme."

Riikka: "Hyh, mitä sinulle itsellesi jäisi? Se oli koko pöläys! En perusta, pankoot vaikka suolaan! Silakka ei suolassa pilau."

Sanna: "No vaikka mitä tekisin, kunhan ei tarvitsisi sen kollon revittäväksi mennä."

Riikka: "Ei revi pitkään!"

Katri: "Tapellakko olisi parempi? Hyi sentään! Emmehän ole ikinä yrittäneetkään."

Riikka: "Kyllä sitä saattaa tehdä jos niin tarvitaan. Enkä luule, että asiasta olisit poissa sinäkään, et ole niin lampaan maidolla juotettu."

Sanna: "Sen minäkin uskon, että kunhan tukkaasi alettaisiin repiä, niin katsottaisiimpa, tokko kynnet löytyisi."

Vappu: "No siitä nyt olisi vihainen vaikka kuka! Mutta se kuitenkin paras, kun päästäisiin tästä pälkähästä, ettei tarvitseisi mennä sinne lukkarin kouluun."

Auno: "Kukapa sitä toivoisi."

Vappu: "Se vieläkin parasta, että lähdemme latmistamaan, kun olemme vielä näin väljällä. Emmehän tiedä, minkälaiseen katiskaan joudumme hetken perästä. Olisitte siellä kirkossa kuunnelleet neuvoani, niin ei olisi tätä pöläkkää ollut. Ja kumpa se olisi tähän loppunut, vaan vastahan vaivat alkavat."

Riikka: "Pankoot vaikka haapakirnuun, niin en pakene!"

Auno: "Paras on pysyä paikoillaan."

Kerttu: "Niinipä on, ei paeten asiat parane. Olisihan saalista, jos vaikka miten saisimme tämän rippikoulun käyneeksi. Emmehän saa ilman rauhaa kuitenkaan, hakevat ne meidät uustakin ahtaastakin. Ja kouluahan se on lukkarinkin koulu. Mutta tuollahan tulee Maija!"

Vappu katsoi ikkunasta.

— Tulee niin, ettei takimmainen jalka toista tavota.

Maija astui huoneesen, silmät leimusivat; tummat kasvot olivat reimakat. Valkea pohjaisen päähuivinsa repäsi päästään, vilkasi penkille, liutasi kädellään hiuksia silmiltään ja virkkoi:

"Viivyin, kun piti odottaa kirkosta rovastia. Mutta kääntyi siellä nyt kello lampaan kaulassa. Enkös minä sanonut, että minun nimeni ei ole Juken-Maija, jos en minä saa sitä aikaan, ettei teidän tarvitse lähteä lukkarin kouluun."

Tyttöin silmät kirkastuivat; tietämättään hutasivat huivit kaulalleen ja kokotetuin käsin avossa suin katsoivat Maijaan.

Sanna: "Miten kävi?"

Maija: "Siten se kävi, että minä saan teitä opettaa täällä tahi kotonanne ja syksyllä vasta saatte tulla rippikouluun."

Vappu: "Lukkarin kouluunko?"

Maija: "Siitä ei puhettakaan! Kyllä se kollo saa pestä kätensä siitä tehtävästä."

Siitä Sanna hyppäsi seisalleen, juoksi syliksi Maijaan ja virkkoi:

"Herra Jumala! Aivanko totta, että te saatte meitä opettaa? Voi, voi! Aivanko totta? Voi, voi kun olette hyvä! Minä nostan teitä aivan tuonne kattoon!"

Maija ponnisti vastaan.

— So so… No heitähän nyt! No heitä, heitä! Heitä pois!

Sanna laski eukon maahan ja läpästyksissään Maija jatkoi:

"Niin, kyllä se rovasti yritti olla kovana. Tehän kuuluitte eilen kirkossa ilkamoineen. Siitä se rovasti oli karmakkana. Eikä se vähällä lauhtunut. Vaan minä kun selitin, miten te olette hyvän pahan tietämättömät hulliaiset, metsässä omin päinsä kasvaneet, ensi kerran vasta ovat kirkolla, eiväthän ne tiedä asetuksista. Eihän ihminenkään sormestaan ime. Ei se ole niinkuin meillä, jotka täällä kirkon luona elämme parempain ihmisten ilmoissa. Se on aivan toista! Aivan toista se on, kun näkee joka päivä oppineita ihmisiä kuin sillä, joka ei näe milloinkaan, on aivan kuin säkissä ainakin… Kyllä se vieläkin yritti tohisemaan, mutta ruustinna tuli siihen ja virkkoi:

"'Kyllä sinun, Härman, tule anta niille raukoill' anteksi. Kyllä minä näki, että siinä kirkko penkis, että ne oli aivan tyhmä. Pitähä sinu olla viisampi, joka ole pappi.'

"Sitte rupesi lauhtumaan. Edestakaisin murrolla suin kävellä vökkäili kotvasen salinsa lattialla; tuli sitte minun luokseni, sanoi:

"'No, opeta sinä niitä vähänkään lukemaan, niin tulkoot syksyllä tänne kouluun.'

"Minä kiltisti sanoin: 'Minä en opeta vähä, minä opetan ne ikäänkuin omat lapseni. Aivan kuin omat lapseni minä ne opetan. Ne ovat turvattomat orvot, äitistään jääneet pikkuisiksi ja isä ei osaa lukea itsekkään, niin eiväthän ne sormestaan ime. Kyllä minä ne opetan ihan kuin omat lapseni. Ja olenhan minä niitä jo opettanutkin viime talvena. Ilman minua eivät tuntisi iitäkään. Kyllä minä, joka olen alustakin opettanut, opetan vieläkin. Sen minä sanon vieläkin, että minä opetan ne ihankuin omat lapseni.' Sitte rovasti tuli jo hyväksi, kättäni puristi ja sanoi:

"'Hyvä, hyvä! Minä luotan teihin…' Niin kyllä se on totta, että vaikka muita olisi mennyt, niin ei olisi voittanut tätä asiaa. Ja parastaan piti panna minunkin. Mutta sen minä sanonkin, että jos eivät olisi minulle perään antaneet, niin eivät olisi viiteen suveen näpänneet minua hieromaan. Ja se ei olisi ollutkaan pieni loukonen pappilalaisille. Ja sempä taisivat muistaakkin, että parempi on olla sepän vihoissa kuin kupparin vihoissa."

Sanna: "Teidän pitää nyt lähteä meille. Voi, voi, kun pääsemme kotiin! Voi, voi! Se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Voi, voi, kun olitte hyvä."

Vappu: "Kyllä se oli koko apaja!"

Kerttu: "Oli se hyvä… Kyllä kai lähdette meille ihan nyt yhteen matkaan?"

Auno: "Ja kyllä me kannamme neuvonne mitä vaan on maanpäällistä."

Maija: "En suinkaan minä tässä juurillani ole. Pääsen kai minä. Ja mitäpä se paranee, kun on lähdöksi niin lähdöksi. Mitäpä tässä on, pannaan vaan pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessään… Alahan laittaa, Pentti, itseäsi… Mutta mitenkäs se on Martan jalka, kykeneekös se matkalle?"

Martta nousi seisalleen, polki maahan tönkeän jalkansa ja virkkoi:

"Kyllä minä… Kunhan vertyy, niin pääsen minä… Kunhan päästäisiin kotiin."

Kerttu: "Kyllä se hiljalleen menee… Kunhan täältä pääsisimme pois!"

Auno: "Menemme hiljalleen, kunhan vaan pääsisimme lipumaan kotiin päin!"

Vappu: "Menemme tuuman ja tiiman, kunhan saamme olla kotiin päin nojallamme. Ei muuta kuin lähdetään vaan!"

Katri: "Lähdetään vaan!"

Saara: "Mutta minulle pitää omituinen kirja saada."

Kerttu: "Eikö muille kuin sinulle?"

Saara: "Sittehän niitä onkin melkein kaikilla."

Vappu: "Ka niin! Saaran nokka kippurassa. Paraskin lukija itsepäällisen kirjan tarvitsee!"

Saara: "Minäpään luin rovastillekkin."

Katri: "Mitä sinä luit? Yhtä ässää vätkytit kuin märehtivä lehmä!"

Sanna: "No sitte selvä tuli! Hohoo! Ei toki viitsisi suulleen vetää mokomata lukemista."

Auno: "Mitä siinä nyt jatisette. Laittaukaa virstalle."

Maija laittoi vaatteitaan kokoon ja virkkoi:

"Kohta nyt lähdetään, kunhan saan valmiiksi tämän vaatesäkkini…
Mutta kukas se nyt ottaa tämän ensiksi selkäänsä."

Riikka: "Kyllä menee, antakaa tänne vaan."

Riikalla oli jo eväskontti selässään. Maija nosti säkkinsä Riikan kontin päälle, ja Riikka lähti kävellä hötkyttelemään.

Maija katsoi jälkeen.

— No siinä kyllä näkyisi menevän vaikka suolasäkki semmoisilla hartioilla… No lähdetäämpäs perään.

Tytöt kontti selässä ja vaatevakat käsissä työntyivät ulos. Maija otti sarvipussinsa, pisti ovensa lukkoon ja lähti kävellä heilottamaan Pentti rinnalla.

Syrjiinsä katselematta, umpisuisina kirjavana raitana tytöt kävellä jylkkäsivät, että jytisi santainen tie ja helteisesti paistoi läntinen aurinko.

XXII.

Myöhä oli jo ilta, kun vasta saavuttiin kotiin.

Yöteloillaan oli jo Pieto. Kontuladossa se oli Pieton vuode. Selällään hän kädet pään taakse heitettynä maata keiotti heinäisellä vuoteellaan; suu selällään syvästi nukkua kahitti ja tuolloin tällöin kurkussa kakerti karkea kuorsaus ja silloin jätisi partainen leuka.

Maija kuikisti ovelta latoon, virkkoi:

"Nukkuuko Pieto?… Hoi! nukkuuko Pieto?… Hoi, nukkuuko Pieto?…
Ei se näy heräävän, jos ei repäse."

Maija meni Pieton luokse, nykäsi varpaasta.

— Pieto kuule! Kas, älä nyt niin säikähdä; minähän tässä olen. Vai etkö sinä muistakkaan? Juken-Maijahan minä olen.

Pieto kimposi istulleen ja pyörein silmin suu auki katseli Maijaan eikä näyttänyt ensin tajuavan mitään. Mutta sitte selveni, kysyi: "Mitä nyt?"

Maija: "Minä tulin tänne teille tyttöjä lukemaan opettamaan. Rovasti laittoi minut. Olivat nuo tytöt siksi huonoja lukemaan, ettei saattanut ottaa rippikouluun. Se rovasti se kun on niin tarkka kaikessa, niin kätten mahtain laittoi minut opettamaan tänne kotiin. Tytötkin tulivat kaikki kotiin. Mutta nouseppa nyt katsomaan minun poikaani, kuinka se on kasvanut. Se on niin paljon kasvanut ja miehistynyt sitte talvellisen, että tuskin tunnet. Tulehan katsomaan, se on täällä pirtissä."

Pirtissä tytöt riisuivat pyhävaatteitaan ja vähäpuheisina asettelivat niitä nauloihin. Penkillä istui Pentti.

Pieto astua jampi pirttiin. Suuret jalkaterät lopsahtelivat lattiaan ja hiukset riippuivat silmillä; mutta pirttiin tultuaan hän seisahti lattialle, kahden käden käänti niitä korvainsa taakse ja otsalle ilmautui mutkainen jakaus.

Maija meni Pentin luo; nykäsi olkapäästä Pentin lattialle seisomaan ja alkoi selitellä:

"Katsoppas tämmöinen tämä on. Tämähän on jo koko mies. Ja se tätä nykyä on kasvanut kuin korvista olisi vetänyt. Talvella kun täällä olimme, niin oli minua kainaloon; niin katsohan nyt, kun olkapäähän jo tärppii. Niin on siihen pitänyt kasvaa. Ja mitäs, muutenhan se on ruumistunut niin mahdottomasti! Katsohan näitäkin kasvoja: talvella nauvattivat kuin nauris, mutta nyt lössöttävät kuin rovastilla. Kyllä siitä näkyy kohta mies joutuvan. Metsämies siitä taitaa tulla, se aivan päivät päästään kupastaa pappilan poikain kanssa vesilintuin ammunnassa. Ja ne pappilan pojat tästä pitävät niin paljon, etteivät ne lähtisi ei mihinkään ilman tätä. Ne ovat aina yhdessä kuin juottokaritsat. Ja sinne se tämäkin palastaa ihan kuin palkattu. Eivät ne Pappilan pojat pidä kenestäkään niinkuin tästä. Kyllä ne ovat niin perehtyneet toisiinsa, että ne ovat yksituumaiset kuin paita ja pohkea. Kyllä mahtanee niillekkin pappilan pojille tulla ikävä nyt, mutta ei siinä auta. Niin, enhän tänne olisi minäkään joutanut, olisi sitä ollut työtä sielläkin; vaan minä kun olin kerran jo talvella alkuun pannut noitten tyttöin opetuksen, niin minä en heitä töitäni kesken. Ja se on tärkeämpi kuin mikään muu."

Maija hytkähti itsekseen, ja jatkoi:

"No tietää tuon nyt toki! Tuon ikäiset ihmiset eivät vielä ole ristillisen seurakunnan yhteydessä, niin mikä on sen ensimmäisempi kuin semmoinen teko, että saattaa ne siihen… Noo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan."

Maija silmäili Pietoa, silmäili poikaansa; mutta kääntyi sitte tyttöin puoleen, jotka jo olivat kädet helmassa istumassa peripenkillä ja mykkinä katselivat Maijaa. Pieto istahti pöydän päähän kynkkämäksilleen pöytää vasten ja siitä katseli pirtille. Pentti istui sivupenkille ja suu mytyssä allapäin näpissään katkoi varvun palasta.

Karsinassa olivat kangaspuut ja niissä hamppuloiminen, harmaakuteinen, karkea puolivillakangas. Sitä meni Maija katselemaan, virkkoi:

"Ompa teillä täällä kangaskin."

Sanna: "On sen tapanen."

Maija näpisteli vaatteen hulpaa.

— Kangas kuin kangas. Hyväähän tämä onkin, vaatetta kuin tuohta!
Mitä tästä arvelette tehdä?

Sanna: "Talvivaatetta varten se on."

Maija: "No siihen tämä on aivan omiaan! Tuommoinen se suojaa tuulta. Se ei olekkaan vedessä juotavaa hitakkoa. Kas sitä kun olette jo oppineet kankaan kudontaan ja varmaan siitä, kun minä teitä opetin tässä talvella?"

Sanna: "Olemme me tämmöistä kaksivartista osanneet jo kauan aikaa. On siitä vuosikymmen, kun Ahtolan Elsastiina, se vanha piika, opetti tuon Aunon ja Kertun, niin siitä olemme me toiset sitte oppineet."

Maija: "Vaan ettehän neliniitistä ole ennen kuvatelleetkaan kuin minä viime talvena neuvoin?"

Auno: "Ei sitä ole osattu ennen."

Maija: "Vaan nyt osaatte?"

Vappu otti hameensa naulasta käteensä.

— On tässäkin kotikutoa, tässä keväällä teimme.

Maija pyörähti katsomaan, nipisti Vapun hametta.

— Kappas sitä! ompas se nankeaa vaatetta. Eikä ole piitämiä eikä lapasiakaan, polkuvikoja ollenkaan; aivan suorana sojottaa loimi kuin varsinaisen kankurin tekemässä! No niin se on, että oppien ne papitkin tulevat. Kyllä nyt näkyy vaatteen puutos pakenevan. Niin se on, kun oikein neuvotaan, niin heti sitä oppii. Se ei ole sentään pikku konsti osata tehdä tuommoista neliniitistä. Vaan minä kun olen neuvomassa, niin sen täytyy mennä päähän. Minä kun joka paikan neuvon ja selitän ihan takitilaan, niin semmoisen neuvokin täytyy upota vaikka kannon päähän… Kuka tätä kutoi?

Vappu: "Auno sen laittoi ensin kudottavaksi ja sitte sitä rahottiin kuka kerkesi."

Maija: "No nyt kun tuon kankaan saatte pois, niin laitetaan oikein uuden muutin rantukangas. Siinä sitä on vieläkin enemmän tietämistä. Kyllä sitä siinä enemmän päätä vannehditaan. Mutta minulla ei mene käsi päähän vaikka minkälaista laitettaisiin. Minun pääni ei ole korkealla, mutta siinä on najua siksi, etten minä heitä tekemättä, mitä vaan nähnen. Minumpa piti pappilassakin tässä tuonaan laittaa toimelleen sen vanhan mamsellin ristiraitainen. Myttyyn olisi mennyt ilman minutta. Minä en ole mitään kouluja käynyt, vaan minulla on tuo muistilahja semmoinen, että mitä minä vaan näen, niin se tarttuu päähän kuin naulattu. Ja tuolle Pentille näkyy toki tulevan se muistinpesä aivan kuin minulle. Se muistaa aivan pienenä parana tapahtuneet asiat, ihan lukee kuin kirjasta. Lieneekö ollut tuskin kaksivuotias, vai lieneekö hän ollut vähän kolmannella kun Lautakankaan Risto ampui metson meidän aitoviereltä suuresta hongan-ranista ja toi sitte sen meille; tämä kun lattialla sitä käänteli ja levitteli sen siipiä ja piehtaroi sen vieressä, niin se muistaa sen kuin eilisen asian Niin sitä ei tee kuka tahansa. Kyllä se on erikoinen kaikille lahjoilleen tuo poika. Kyllä se on erikoinen alku."

Maija katsahti Pietoon ja lisäsi:

"Nyt taasen tyynessä Pentti kyhnöttää. Lieneekö vähän ikävä, kun tietää, ettei huomenna pääse pappilan poikain kanssa linnun ammuntaan. Mutta älä ole milläsikään, kyllä täällä aika kuluu. Ottaahan Pieto huomenna mukaansa työhön, niin kyllä siellä päivä kuluu."

Pieto käänti päänsä Penttiin ja virkkoi:

"Lähdemme tästä huomenna virsuntekoon tuonne Pahkalehtoon."

Maija: "Ka se! Se se nyt on vasta mieluinen retki! Saat uudet virsut jalkaasi."

Maija meni Pieton luo, istahti rahille; osotti Penttiä.

— Eikös sinusta, Pieto, ole paljon kasvanut tuo poika sitte talvellisen?

Pieto heitti syrjäsilmällä Penttiä ja virkkoi:

"On tuo tainnut vähän."

Reeta se sai ruuan pöydälle, siihen kääntyivät kaikki. Pieto ei muistanut äsköistä syöntiään, istahti hänkin pöytään, taittoi kannikasta palasen, otti purtilosta säynäjän-pulkan, haukkasi sitä leivän sekaan ja haarikasta rymäytti sakeata piimää palan painoksi.

* * * * *

Viikot kuluivat. Maija se opetti aina joka päivä tyttöjä lukemaan ja vielä kankaitakin kutomaan. Mutta kun joutui konnunteko-aika, niin eivät tytöt joutaneet olemaan kotisalla koko päiviä, vaan viipyivät joskus yökunnissakin lehtimetsässä. Ja Maija kun oli niin mielellään emännän tehtävissä kotona, niin menivätpä Reeta ja Marttakin lehtimetsään toisten kanssa, menivät evään kanssa oikein yökuntiin haapoja taittamaan Koposen kankaalle.

Pieto ja Pentti olivat olleet käestelemässä paistekalaa Mertalammista ja tulivat kotiin päivän ollessa puiden latvoilla ja kumpikin kantoivat kannannaiset takat kirvesvarteisia hauin-vätkäleitä ja jäkäläpäitä ahvenen-könttyröitä. Rannassa ne Pieto ja Pentti perkkasivat kalansa ja kantoivat ne aittaan, jossa sitte suolasivat puolikkoon ja siirtyivät pirttiin odottelemaan iltasta. Maija se oli tehnyt ison juustoleivän ja paistanut sen uunissa leipäin jäljestä puhtaan tuohilevyn päällä; sen kantoi pöydälle iltasaterian kanssa syötäväksi. Loistavin silmin katseli Pietoa, istua kepsahti Pieton viereen ja alkoi lasketella:

"Emäntiinsä lehmät lypsävät, isäntiinsä koirat haukkuvat, on vanha sananlasku ja tosi se onkin. Minä olen noita lehmiä juotellut ja horsmia olen nykkinyt palaksiksi, niin nyt nuo lehmät kun lökkäsevät maitoa, ihan kukkuripäät kiulut kupsauttelivat jokainen lehmä, niin tein juustoleivän. Ei se maalta merelle aja, jos tuommoisesta maitoläikästä suunsa mauksi tekee jonkun juustoleivän. Sitähän hepo syö, jota vetää. Nyt kun eivät ole tytötkään kotona, niin tästä tulee meille kolmelle asiaksi asti."

Pieto pureskeli leipää ja kalaa, katsahti juustoleipään ja sanoi:

"Maistiaisina tuo tuonvertainen menee."

Maija: "Eihän sitä makeaa mahan täydeltä, kunhan siksi että suumme pesemme."

Otti eteensä sen juustoleivän, viilti puukolla kolmeksi kappaleeksi.
Pentin eteen pisti yhden ja toisen kaikkein isoimman kappaleen laski
Pieton eteen, virkkoi:

"Katsoppa tuota loskaretta! Semmoista ei ole ollut edessä viiteen suveen, sen minä sanon… Kyllä sitä vielä tämäkin talo näkyisi emännän tarvitsevan; aivan kaikellainen talouden hoito näkyy kurikkata vetävän. Tietääpä sen, kun ei ole yhtään talossa semmoista, joka olisi mitään nähnyt, olleet ihan kuin säkissä koko elinaikansa. Toisin se kääntyisi minulla, jos olisin emäntänä, mutta minä olenkin nähnyt enemmän."

Pieto ei näkynyt hyvin kuuntelevan Maijan puhetta, pureskeli vaan kalaa ja leipää ja haarikasta särpäsi piimää sekaan.

Maija se syödä mäiskytti juustoleipää, että suupuolet vaahtesivat ja silmät pyörivät päässä kuin kerät. Pentti toisella puolen pöytää nuoleskella loiski näppiään ja vilkasi Pieton juustopalaseen. Maija nieltä haroi juustoleipää ja palasuussa virkkoi:

"No nytkö se Pentti jo syödä hoklasi juusto-osansa? Siinä ei kauan viivytty. Sananlasku sanoo: joka on ratto ruuilleen, se on töilleen terävä. Kyllä se vielä joutuu, kun se pääsee työnkin rintaan."

Pentti suu mareissaan katseli Pieton juustopalasta, Maija katsahti
Penttiin ja virkkoi:

"Kävikö se vähäksi? No ei makeaa mahan täydeltä. Osallaanhan se mies elää, koira toisen kohtalolla."

Silmäsi Pietoon, siirti sen juustoleipä-kannikan Pieton eteen ja sanoi:

"Syö nyt pois tuo juustosi, tuolla pojalla näkyy sitä mieli tekevän."

Pieto leikkasi palasen näppiinsä ja rupesi syömään. Maija: "Eikös ole hyvää?"

Pieto pureskeli ja katseli palasensa valkeaa suuhmaloa, jossa selvästi näkyivät leveät hampaan-jäljet ja virkkoi:

"Tuntuupa tuo menevän."

Maija palavin silmin silmäili Pietoon ja virkkoi:

"Anna pikkuinen viipula tuolle pojalle mieliksi, pienempi se olikin sen osa; sillä näkyy niin mieli tekevän. Tuosta noin kun vähäsen leikkaat, hänelle mieliksi. Vähästähän se on huiman mieli hyvä."

Pieto leikkasi kerrassaan kolmannen osan juustopalastaan ja antoi sen
Pentille.

Maija: "No nythän sinä saitkin koko vänkäleen! Katsoppas, kun sinulle on hyvä tuo isäntä. Voi, voi, kun antoi paljon! Kyllä nyt jäit, Pieto, vähemmälle. Minun olisi aina tahtoni, että kunkin pitäisi osansa saada; mutta kun itse annoit, niin oma on vahinkosi… Niin, kyllä sitä laittamalla saa makeankin palan. Se on vanha sananlasku, että ei ruoka syömällä lopu, vaan saamattomuutta. Kyllä noita lehmiä jos minä olisin hoitamassa, niin sen uskon, että ei tarvitsisi syödä kuivia paloja ei kesällä eikä talvella. Nytkin jos Reeta, Martta ja Saarakin olisivat hoitamassa, niin tuskin puolta maitoa lypsäisivät. Aivan ihan paikalla, kun minä aloin hoitaa, niin alkoi runsastua maidon tulo. Ja sen tekee ihan tuo palasien antaminen. Ne tulevat niin hyville mielin ja se tekee paljon."

Syömästä oli päästy; nousivat pöydästä. Pentti istahti penkille ja unisennäköisenä katsella muljautteli ja lupisteli silmiään.

Maija: "Jopa Penttiä väsyttää. Pian se halla matalan kylmää, minkä Pentinkin. On vielä nuori, niin suussa se on särjellä sappi. Päivän kutostaa, niin väsyyhän sitä. Eipä kumma, jos alkaa nukuttaa. Heitäppäs päältäsi liiat ketineet ja mene kamariin vuoteellesi nukkumaan."

Pentti riisui päällimmäiset vaatteensa pois, lähti paitasillaan astua nyrkkäsemään kamariin. Maija asetteli Pentin vaatteita naulaan, virkkoi:

"Niin, menehän vaan sinne vuoteelle nukkumaan. Kyllä minäkin tulen, minä käyn ensin Pieton vuodetta tuolla ladossa kouhottelemassa. Lieneekö koko kesänä korjattu. Aivanhan se polkeutuu yhdeksi taitoksi, kun ei milloinkaan pengota. Minä lähden nyt ja laitan aivan uuden jälkeen sen vuoteen."

Maija lähti ulos, vilkasi Pietoon ja virkkoi:

"Saat sinä tulla nukkumaan, en minä sitä kauan korjaa."

Maija astua hulmusi latoon ja Pieto lähti perässä kävellä jämpimään. — — —

Päivä jo paistoi itäisen metsän latvoilta, kun Maija vasta palasi vuoteen korjuusta. Kepeästi hän kapperehti aamuaskareillaan, ei malttanut kävellä; juosten toimitti asioitaan. Lehmät olivat jo lypsetty, maidot korjattu, pytyt pesty, kun Pieto tuli vasta makaamasta ja istahti rappusille ja silmäili taivaalle valkeankajakoita tuulen-kynsiä. Katseli ilman kaikille suunnille, mutta ei näyttänyt varsinaisesti katsovan mihinkään. Maija toi kodasta juustopadan kartanolle jäähtymään, virkkoi:

"Pian se kypsi kerkeää emännän hyvän käsissä. Tuossa on jo aamuskeitto ja aamuasiat ovat kaikki jo ihan sujona."

Sitte istua liepsahti Pieton viereen rappusille, pani kätensä Pieton polvelle ja alkoi puhella:

"Minä olen tässä itsekseni nyt miettinyt, että kun tänä iltana aikoivat tulla tytöt kotiin ja huomenna on Lauantai, niin me pääsemme lähtemään kirkolle ja siellä laitetaan asia jaloille. Mitäs se paranee. Silloin sika säkkiin, kun se on päin. Ei virkata kenellekkään ei tytöillekkään, saattavathan ne kuulla sen jäljeltäkin… Eikös niin, että lähdemme huomenna, sillä enhän minä tässä tiedä tätä tointa pitää ilman summan päältä? Ja silloin minä tietenkin vieläkin uskollisemmasti noita tyttöjä huolestaisin lukemaan, kun tulen äitipuoleksi. Se on sitte minun velvollisuuteni. Se on raskas velvollisuus äitipuolella, mutta minä koetan parastani. Eikös niin, että lähdetään?"

Pieto kohotti hartioitaan, kasvot hieman värähtelivät; painoi päänsä alas, virkkoi:

"Mitäpä tuolle lienee muuta kuin lähdetään."

Maija: "Niinhän minustakin. Mitä se pitkittäin paranee. Menemme siellä nimismiehen luokse, se saattaa ja tekeekin meille mielellään, mitä vaan kirjoja me tarvitsemme. Se on minulle tuttu, minä olen sitäkin hieronut monta kertaa. Kyllä se meille valmistaa kirjat… Minulla on mielessä, että tekisimme semmoiset välikirjat, ettei tuo Pentti joutuisi vieraaksi, että sitte, kun meistä aika jättää, niin olisi hänkin perillinen. En minä tahdo sortaa tyttöjäkään, en toki! Miten minä niitä sortaisin! en minä sorra syrjäisiäkään. Ja onhan veri vettä sakeampi minkä tytötkin minulle, kun ovat lapsipuolia. Miten minä niitä sortaisin! Mutta enhän voi sortaa tuota Penttiäkään. Se on semmoinen alku, että siitä nousee vanhan-päivän vara. Kyllä sinä sen tulet näkemään, kunhan se tuossa vielä vähän vanteroituu… Niin, minä tahtoisin sinua tekemään semmoisen välikirjan, että Penttikin tulisi talon lapseksi."

Pieto: "Kun tuosta ei tytöille tulisi mitään vastusta, niin eihän se minua haittaa. Tytöthän tämän talon ovat tehneet, vähän tämä minulla on valmistunut, niin pitäkööt tytöt omanaan."

Maija: "Ei herran tähden siitä tule haittaa tytöille; voittohan se on koko talolle! Tuommoinen miehen-alku, kohta täysi työmies putoaa kuin pilvestä taloon! Taitaisi tuon ottaa vaikka kuka, eipähän liene kasvattaissa ollut vaivaa. Ymmärräthän sinä toki tuon asian, että mitä haittaa siitä tulisi… Niinhän se tuumataan, että huomenna lähdetään: tehdään ne välikirjat ja laitetaan asia jaloille?"

Pieto: "Tehdään niin."

Maija taputti Pietoa poskeen ja pyörähti kartanolle; otti juustopatansa, kantoi sen pirttiin ja alkoi laittaa aamusta pöydälle.

Pieto käveli kartanolla sinne tänne ja katseli taivaalle tuulen-kynsiä, katseli kohti taivaanrannan sinisiä vuoria, katseli hän Karhurovan tummalle rinteelle, katseli likelle ja kauas, mutta ei varsinaisesti mihinkään ja syviä väreitä liikkui partasissa kasvoissa.

Maijan ääni kimahti rappusilta:

"Tule nyt syömään!"

Sinne kääntyi Pieto; allapäin käveli pirttiin ja paidanhalosta paistoi päivettynyt karvanen rinta. — — —

Ketteränä toimitteli Maija huomenaamuna aamuaskareita. Ennenkuin Pieto nousi, laittoi jo kirkkovaatteetkin valmiiksi, lämmitti partaveden, terotti kuppaveitsensä partaveitseksi Pietolle; sitte hijoi keritsimet, joilla lyhentäisi Pieton tukan.

Pieto tuli nukkumasta. Allapäin astuskeli käsi paidan halossa, haukotteli ja katseli raitistuneen näköisesti. Maija osotti rahia.

— Istuppas tuohon, lyhennän sinun tukkiasi, kun ihan kaulalla riippuvat kuin hevosen harja. Minä laitoin tähän lämpimän partaveden, että ajetaan pois tuokin parta.

Pieto istui rahille. Maija lyhenteli tukan, otti sitte kuppaveitsensä ja virkkoi:

"Mutta mitenkäs se tuo parta? Se on semmoinen järiläs, mahtaako se lähteä tällä raudalla?"

Maija silitteli Pieton leukaa.

— Voi ihme! On kuin harjan terä! Jonkinlaista partaa!

Pieto otti Maijalta veitsen.

— Kyllä minä ajan itse.

Sitte lämpimällä vedellä liotteli, hieroi suopalla, alkoi veitsellä vedellä alaspäin partasia leukapieliään ja kovasti kairasi Maijan kirkasteränen kuppaveitsi, mutta sileäksi aukeni jälki, Pieto kun ajoi partansa, Maija kampasi Pieton pään, laittoi hiukset kahdelle korvalle ja hymyillen virkkoi:

"Ei uskoisi miten olet nyt erinäköinen, aivan ihan kuin toinen mies!
Kyllä varmaan nyt kymmenen vuotta nuorenit. Näpöttää kuin poikamies!"

Maija antoi Pietolle sileäksi kaulatun aivinapaidan ja virkkoi:

"Tässä on paita, tässä naulassa muut vaatteet. Paneppas nyt päällesi ja lähdetään. Asiat eivät ole kylässä kynnyksellä. Ja parempi aikaa myödä kuin ostaa…"

Pieto oli jo pyhävaatteissaan, paulakengät jalassaan. Lujasti olivat sarkahousujen lahkeet kääritty kengän rujuvien kanssa nilkkaan. Pystykauluksinen vaskinappinen sarkaröijy päällä; kaulassa valkea paidan-kaulus oli sidottu ruskealla silkkihuivilla, jonka näppärä vetosolmu lipotti leuan alla.

Pieto otti eväskontin selkäänsä, alkoi astua Pajulahteen päin pellon piennarta. Maija kohotti pitkän suoraraitasen hameensa helmoja ja mutkia tukki näpillään kauluksen alle, koppoi pienen vaatenyyttinsä ja lähti juosta hulmuttamaan Pieton jälkeen. Meni Pieton rinnalle ja tarttui Pieton käteen, virkkoi:

"Kyllä sinä olet ollut ylenkatsottu kaikilta, ihan syletty ja polettu; mutta kyllä minä sinun pääsi kohennan. Katso vaan, että nyt jo, kun menemme kirkolle, niin miessä puhuttelevat. Mitä he nyt ihmiset virkkanevat, kun minä semmoisen kanssa kuin sinun… No sanokootpa mitä tahansa, siitä ei ole saapaa eikä lähtevää kenelläkään: minulla on oma mieli maksan päällä… Mutta kyllä ne pappilalaiset, ne ovat minulle niin vertaisia ja ne minusta pitävät niin paljo… No saa nähdä mitä ne virkkavat."

Pieto ei puhunut mitään, käveli vaan tietään, niin Maijakin lopetti puheen ja astua kipsutti vaan kynttä kantta Pieton jälessä ja jytisten siirtyivät eteenpäin kaitasella kinttutiellään. — — —

Nimismiehen taloon sitä mentiin. Pieto jäi rappusille. Maija se meni sisälle ja seisahti oven pieleen.

Nimismies allapäin kirjotti pöydällään eikä näkynyt olevan tietäkseenkään tulijasta, kirjotteli vaan, että ropisi valkea virkapaperi ja kiireesti huiski kokon loihkea kynä. Mutta hetken perästä hän kohotti päätään ja suurilla molkare silmillään katsoa mällisti Maijaan. Maija niijasi syvään ja virkkoi:

"Päivää! Terveisiä Pietolasta!"

Nimismies hymähti: "No mitä sinne yhdeksän tytön taloon kuuluu?"

Maija: "Ei liikoja. Mutta minulla olisi vähä asiaa. Minulla olisi vähä kirjottamista. Kun minä… Ette, te herra nimismies, usko kun minä tulin niin hulluksi, että ajattelin mennä sen Pieton kanssa naimisiin… Niinhän minä tulin hulluksi. Niin kun minulla on tuo poika, niin lähimmäistäänhän lempokin nuolee. Senhän arvaa herra nimismies. Niin minä kun tuon Pieton kanssa arvelin mennä naimisiin, niin tuon poikani etua pitäisi valvoa aikanaan. Senhän tietää herra nimismieskin, että kukas sen etua valvoo, jos en minä. Niin, herra nimismies, jos kirjottaisitte semmoisen välikirjan. Kyllä minä sen teille korvaan moneenkin päähän, älkää pelätkö."

Maija likeni nimismiestä ja paremmin kuiskaamalla sanoi, että

"Suoraan sanoin se pitäisi tehdä se kirja niin, että Pieton kuoleman jälkeen jäisi kaikki omaisuus tuolle minun pojalleni. Pentti Kovalainen se on pojan nimi. Pankaahan vaan Pentti Kovalaiselle, niin… Minä olen ne tytöt opettanut lukemaan ja kankaita kutomaan ja kaikin puolin ihmisiksi saattanut, niin ei se ole paljo, jos saapikin sen rypysijan tuo poika. Eikä se toki kovin häävi olekkaan. Vaan kun minä hullausin… No niin, kunhan kirjotatte. Kyllä minä korvaan, älkää pelätkö… Sitä ei pitäisi lukea tuon Pieton kuuloon. Kunhan vaan kirjotatte, niin kutsukaa sitte meitä tuolta ulkoa, jos tarvitaan siihen Pieton nimeä laillisuuden vuoksi. Mutta älkää vaan lukeko Pieton kuuloon sitä kirjaa. Se ei anna nimeään, se on semmoinen juurikka. Se pitää niistä tytöistään niin paljon. Se ei näy välittävän siihen nähden mitään siitä pojastani, sanoo vaan, että kun olisi omani… Niin, tyhmähän ei ole milloinkaan viisas: semmoinen valmis poika, jo toisella kymmenellä, niin ei älyä pitää yhtä hyvänä kuin omaansa. Niin tehkäähän vaan se kirja. Ja niinkuin sanoin, ei siitä ole kellekkään vahinkoa. Enhän minä sitä virkakkaan tytöille ennenkuin… Mutta jos häijyiksi rupeavat, kuten se on tavallista äitipuolelle… Niin, kirjottakaahan se kirja, kyllä minä korvaan. Ja… Niinkuin jo sanoin, käskekää täältä rappusilta meitä. Nimismies nyökäytti: 'Kyllä, kyllä'."

Otti paperia ja alkoi kirjottaa; käänti vielä päätään ja virkkoi:

"Pentti Kovalainen se poika?"

Maija: "Niin, Pentti Kovalainen se on."

Rappusille liepsahti Maija punastuksissaan, virkkoi:

"Aivan mielellään rupesi nimismies kirjottamaan, vaikka oli niin kiire ennestäänkin. Ei se olisi jollekulle ruvennut. Vaan ei tarvinnut kuin mainitsin vaan, niin kesken heitti muut kirjotuksensa ja rupesi vaan kirjottaa ropuuttamaan. Kohta se tulee meitä käskemään nimiä kirjotuttamaan."

Pieto: "No osaako se kirjottaa, minkälainen se pitää olla?"

Maija: "Hyh! Jo se toki osaa! kun se kuulee asian. Semmoinen se on mieskin, ettei se osaa. Eikähän se ole ensi kertaa pappia kyydissä. Saat nähdä, että kohta on valmis."

Maija osotti akkunaan sormellaan:

— Tuossa se, tuon akkunan edessä se kirjottaa. Minä menin aivan suoraan… No heitähän konttisi tähän rappusille, kohta se tulee käskemään.

Pieto riisui konttia selästään, laski rappusille ja tyynenä katseli kartanolla juoksentelevia kanoja ja suurihelttaista käyräpurstoista kukkoa, joka ylpeästi kävellä taahkaili nurmisella kartanolla. Mutta kohta kuului sisällä askeleita, marahti lukko ja porstuan ovelle ilmautui leilimuotoinen takakeikko herra, joka verestävillä molkaresilmillään katsoa välmäytti Pietoon ja virkkoi:

"Tulkaapa nyt!"

Pieton kasvot sälähtivät, tempasi naapukkalakkinsa päästään, kumarti syvään ja lähti astumaan sisään.

Rinnan seisahtivat Pieto ja Maija nimismiehen ovenposkeen. Nimismies katsoi Pietoon ja virkkoi:

"Pannaanko nyt Pieton nimi tänne kirjaan?"

Maija: "Pannaanhan se, ja minunkin nimeni. Minun nimeni on… Ei suinkaan se suku ole vielä vanhannut? Minun nimeni on vanhuudestaan Maija Kuusikangas, ja tämä Pieto… mikäs se onkaan? Sano nimesi."

Pieto rykäsi ja arvellen virkkoi:

"Pieto Paloniemi se oli silloin rovastin kirjassa, kun minä vihittiin
Liisan kanssa; olisivatko he nyt muuttaneet."

Nimismies: "Pieto Paloniemi?"

Maija: "Niin, Pieto Paloniemi. Kunhan kirjotatte. Ja Maija
Kuusikangas minun nimeni."

Nimismies kirjotti Pieton nimen ja virkkoi:

"Tuleppas, pidä tuosta kynän nenästä, pannaan puumerkkisi."

Pieto pitää johotti leveähelpeisestä kokon sulasta ja nimismies tehdä ruopi kirjaimia. Sitte virkkoi: "No kyllä välttää, hyvä on." Pieto siirtyi pois. Maija kähenteli siihen:

— Entäs minun nimeni?

Nimismies: "Ei sitä tarvitakkaan."

Maijan kasvot punastuivat.

— Ei hyvä herra nimismies, kyllä minä sen teille korvaan, ei se sovi ettei minun nimeäni. Minähän sen hommasin koko asiankin. Voi hyvänen aika!… Mene, sinä Pieto, rappusille, minä tuumaan täällä. Menehän ja odota pikkusen.

Pieto meni ulos ja verkalleen painoi oven kiinni.

Maija kumarteli: "Hyvä herra nimismies, pitäähän siihen toki tulla minun nimeni. Ei suinkaan siitä ilman tule porikkatakaan. No ymmärtäähän herra nimismies se verran; minähän koko asian hommaaja olen, pitäähän toki tulla minun nimeni."

Nimismies: "No sinä et nyt ymmärrä: pojallesihan sinä hommasit Pieton lupaamaan. Ja tämä nyt on hyvä tämä kirja, usko pois! Sinä pilaat koko asian sillä nimelläsi."

Maijan kasvot jäykistyivät, katsoi alaspäin; punalti taasen päätään.

— Kuulkaa, herra nimismies, en minä käsitä tätä miten minun nimeni ei olisi tarpeellinen. Minunhan on poikani Pentti ja sillehän minä hommaan. Ajatelkaahan, herra nimismies, tätä paikkaa.

Nimismies: "Minä olen jo ajatellut ja sinä olet hullu! Tällä koko kirjalla ei tee mitään, kun tähän sinun nimesi tulee. Mutta jos sinä tämän kirjan pidät tallessa Pieton kuolemaan ja annat pojallesi, niin silloin tämä on hyvä. Ja jos sinä minulle korvaat, niin minä laitan tämän vieläkin paremmaksi, minä käytän oikeudessa."

Maija kumarti: "Niin, herra nimismies, laittakaa vaan hyväksi. Minä jätän sen tänne. Kyllä minä korvaan teille, herra nimismies, laittakaa vaan hyväksi. Mutta kyllä kai te panette minunkin nimeni, jos tarvitaan? Minulla on kiire pappilaan, minä jätän sen kirjan tänne; käyn vasta."

Maija kumarti syvään.

— Hyvästi nyt korkeasti kunnioitettu herra nimismies. Kyllä minä korvaan tästä. Hyvästi nyt!

Sen kanssa tuli Maija rappusille korvia myöten punastuksissaan; seisahti siinä ja punalti päätään.

— No se nyt oli kumma: minun nimeni ei ja sinun pantiin!

Pieto: "Mitäpä ne niistä vaimoin nimistä."

Maija ällistyi, selälleen remahtivat silmät ja harreillaan viiltivät halki taivaankannen, virkkoi:

"Totta tosiaan! eihän ne asiakirjoissa."

Maija pyörähti nimismiehen huoneesen.

— Nyt minä huomasin. Älkää panko pilaksi sitä minun nimeäni sinne kirjaan. Minä en tuota ennen jo hoksannut, että ei niitä naisten nimiä asiakirjoissa. Älkää panko. Ettehän vaan liene kerinneet kirjottaa? Antakaa jo minulle se kirja.

Nimismies ojenti kirjan Maijalle, virkkoi:

"Käy sitte täällä, minä neuvon menettelemään tämän kanssa."

Maija otti kirjan, niiasi syvään.

— Kiitos, kiitos! Te olette niin hyvä minulle. Kyllä minä korvaan teille. Hyvästi, hyvästi!

Nimismies: "Hyvästi, hyvästi!"

Maija tuli rappusille; kääri kirjan vaatenyyttyynsä.

— No nyt se oikesi. Hyvä siitä nyt tuli. En tuota ennen miettinyt… No lähdetään nyt pappilaan. Mutta tästä kirjasta ei siellä saa puhua ei mitään.

Pieto pani konttia selkäänsä, virkkoi: "Mitäpä hänestä."

Sen sanottuaan lähti Pieto astumaan pappilaan ja Maija nyyttyneen pyörähti jälkeen.