XXIII.

Oli Syyskuun kuutamoilta. Kaksi pitkää viikkoa oli kulunut siitä, kuin tytöt olivat lähteneet rippikouluun. Pystyvalkea paloi takassa enemmän Pyhä-illan kunniaksi kuin tarpeen vuoksi. Tulen-paisteella ne Pieto, Pentti ja Maija istuivat. Pieto varasi kyynäspäillään polviinsa, Kaulalle riippuva karkea tukka oli käännetty korvalehtien taakse. Tyytyväinen loimo ruskeissa kasvoissa, hartiat koukussa, hän siinä istui, hampaissa lyhytvartinen piippunysä. Harvasteesen vedellä lupsautteli savuja ja harmailla silmillään raukeasti katseli tuleen rientäviä, valkeita savurenkaita.

Maija se sierattuneet, pinttyneet kädet helmassaan, pienet jalkoterät ristissä, kasvot ikäväntuulennäköisinä istui vähän ulompana Pietosta ja Pentistä ja katseli tuleen; katseli pirtin kaikille suunnille ja virkkoi:

"Kumma, kun eivät ala jo tulla ne kirkkomiehet… No eiväthän ne liioin ole kerinneetkään, jos ovat päässeet rippikoulusta. Myöhään niitä on kirkossa pidetty."

Pieto kohotti hartioitaan ja virkkoi:

"Eivät ole niin lapsia enää; kyllä sieltä tulevat, kun joutuvat."

Maija nosti tuleen pari tervaskannon-solmua. Kihisten rupesivat ne palaa hulmuamaan. Maijan otsa vetäytyi vähän kurttuun, matala nenä kipristyi, katsoi tuleen tervaa hikoilevaan kannon-palaseen, niekautti pari kertaa päätään ja alkoi:

"Saa nyt nähdä, muuttuuko tyttöin mieli äitipuoltaan kohtaan, kun pääsevät rippikoulusta. Luulisi niitten vähän tulevan järkeensä — ja kylläkai rovastikin muistuttaa. Kyllä se oli sentään koko lahja äitipuolelta se lukemaan opetus. Ei ole likellä toista semmoista äitipuolta. Semmoisen joukon saatin kirjalle, se ei ollut pikku teko; mutta pahaksi sentään olen tullut… Kaikkena ne muut sentään menisivät, vaan Sanna ja Vappu ne ovat ilkeimmät. Tosin ne jos saisivat olla alallaan, tehdä kuten itse tahtovat, niin ei niissä sitte mitään olisi; mutta menköömpäs niitä oikaisemaan, niin kohta saa sääriään varoa. Samallainen se on Riikkakin, kyllä sekin tekee kuten päästä käsketään… Tietäähän sen miten se sopii, että antaa heidän valtansa. Eheen toki minä, joka olen oppinut enemmän talouden hallintoa ihmisten tapaan, voi heiltä kysyä miten tehdään. Eikä muutoinkaan se milloinkaan käy laatuun, että muna kanaa neuvoo. Heidän täytyy olla lapsen sijassa minulle. Eikös niin, Pieto, enkös minä ole emäntä tässä talossa?"

Pieto: "No kukapas tässä on."

Maija pukkasi kekäleitä koommaksi, pani taasen parin verestä tervaksen palasta tuleen ja jatkoi:

"Ne näkyvät nuo tytöt saaneen sinulta ollakkin aivan mieltään myöten ja niin ne näkyisivät vielä nytkin tahtovan. Vaan kyllä ne nyt tulevat näkemään, ettei se aina ole niinkuin he tahtovat,… Minä olen tässä vieraskoreutta pitänyt. Kun vasta olen ollut yhden kuukauden oikein talon ihmisenä, niin en ole vielä viitsinyt. Mutta kyllä se kuitenkin lienee paras, että ajoissa otan ohjakset käsiini. Minä tiedän saattaneeni heidät ihmisten yhteyteen. Kyllä he ovat velkapäät minua palvelemaan. Ja jos eivät sitä tottele, niin luistakoot keinoihinsa. Mutta sitä meidän välikirjaa, sitä ei pidä ei kahden kaulan edestä niille ilmoittaa. Silloin niitä ei hallitse ei säkissäkään. Joutavathan tuossa ruokansa edestä työtä tehdä Kyllä siinä on perintöä, kun minä lukemaan opetin. Tuosta Pentistä se meille kuitenkin tulee vanhan päivän vara. Ei sitä pistäkkään pussiin niinkuin outo luulisi… Mutta nyt varmaan tulevat kirkkomiehet, kun Sepeli haukkuu. Eipähän nyt muita tullene näin myöhällä… Minä lähden katsomaan."

Pihalle kiirehtivät kaikki ja teroittivat silmänsä Pajulahteen päin, näkyisikö tulijoita. Sepeli se rienti metsän ranteesen ja haukkui yhäkin hurjemmasti, että kaiku täytti koko öisen ilman.

Pitkän tuokion he siinä katsoivat teroitetuin silmin Pajulahden perukalle. Maija virkkoi:

"Ilman se tuo koira mitä hourannee… Sepeli se! Sese, tule pois!"

Sepeli ei vieläkään heittänyt, vaan säköi uhemmaati ja Mahtui, että hyppi tasakäpälässä ilmaan.

Pieto: "Ei ole tyhjä; ehkä on peto liikkeessä. Minä otan pyssyni ja ammun peloksi."

Pieto verkalleen käveli pirttiin, toi sieltä karhupyssynsä, pani kovan latingin, käveli metsän rinteesen ja laukaista päräytti. Tuli leimahti, että metsänrinne valkeni ja hetken perästä vasta pudota molskahti kuula Kalliojärveen ja väreaallot piirinä levisivät järven tyynellä pinnalla sillä aikaa kuin pamauksen jyrisevä kaiku vieriskeli vuoresta vuoreen.

Pieto katseli ympärilleen ja itsekseen puheli: "Kyllä se oli jämäys, joka ilvekselle tai ahmalle kyytiä lisäsi… Jos noin likelle olisi sattunut kuin tuo kuusi, niin kuollut olisi peiakas paljaasta säikäyksestä!… Mutta heittipään Sepeli haukunnan. Kas, ei kuulu ei risausta ei rasausta!"

Pieto pyssy kädessä kävellä völäili pirttiin päin ja katseli puoleen ja toiseen. Rappusilla seisahti ja kuunteli; mutta ei kuulunut muuta kuin Pajulahden-korven helmasta lehmän kellon hieno himinä, kun märehtiessä siksi liikkui, että kieli laitaan kilisi. Pirttiin siirtyi Pieto ja mättäälle kutjahti Sepelikin. Suutaan luksautellen katsella molautteli ympärilleen, painoi vahvan turpansa kapaloilleen ja ummisti silmänsä.

Pieto pani pyssynsä naulaan, virkkoi:

"Se oli järäys, että jos olisi se sattunut karhuun, niin tallukat olisivat taivasta kohti suoriuneet… Lehmät kuuluivat asettuneen yöteloilleen Pajulahden kuusikkoon; sieltä himisi kello."

"Maija istui pysty valkean luona kädet polvilla, katseli kirkkain silmin Pietoa."

— Mutta mikä se tosiaankaan oli se, jota Sepeli niin vihassa haukkui? Oikein tuntuu onehkolta ja vielä nytkin luistelee ruumistani. Jos ei olisi kuutamo, niin olisi ollut hyvinkin kamakka… Hyi, ei tiedä minkälaisia petoja on liikkeessä tämmöisen salon sydämmessä. Jos vielä karkulaisia tulisi!… Kyllä kai säikähtäisin kuoliaaksi.

Samassa silmänräpäyksessä Maija nosti päänsä pystyyn teroitti korvansa ulos. Silmät pyöristyivät ja kasvot kauhistuivat. Hyppäsi seisalleen, löi käsiään yhteen ja parahtaen lausui:

"Herra hyvästi siunatkoon! mikä on se ääni joka kuuluu?"

Törmäsi pihalle. Mutta ennenkuin Pieto kerkesi seisalleenkaan, niin Maija kauhistuen parkui ulkona, että "peto on karjassa! Herra isä siunatkoon! peto on karjassa… Aivanhan tappaa jokaisen. Joudu, hyvä Pieto, hätään!… No missä se kähjää? Joudu, joudu! Herra Jumala sentään tuota ihmistä, kun ei päässyt liikkeelle! Voi, voi, voi! Voi, voi! aivan se söi joka sorkan. Mene, hyvä ruoja, jo kiireemmästi! No kaikellaista ihmistä, maailman pahennusta! Voi, voi, mikä piti tulla!"

Niin Maija itki ja hätäili kartanolla, kun lehmien surkea ölinä ja Sepelin tuima haukunta kuului Pajulahden kuusikosta ja kaikuna levisi ilman kaikille suunnille.

Pieto pani sarkatakin päälleen, otti karhupyssynsä naulasta, pani sen mukavasti selkäänsä viilekkeestä. Otti vielä luotikukkaron ja ruutisarvet, jotka olivat yhteen nauhaan kiinnitetyt; ne pani nauhasta riippumaan kaulaansa ja kätki takkinsa poveen. Käveli sitte tyynesti kartanolle ja seisahti. Mutta silloin lenti punaiseksi Pieton leveä otsa, tuimasti punalti päätään, purasi hampaitaan yhteen ja virkkoi:

"Odota nyt pikkuisen, sen tulen villahousu!" ja lähti oikein reuhtoen astumaan. Astui muutaman askelen, potkasi juoksun. Paksusti tömisi kenttä ja suorana hulmusivat takin helmat, kun rienti kamalaa ääntä kohti.

Lehmät kihisivät yhdessä rykelmässä, puskivat ja mölisivät ja Sepeli haukkui minkä jaksoi, Pieto kiljasi:

"Mikä se?"

Silloin lehmät verissään puhaltivat syrjään ja turvausivat Pietoon. Muutaman askelen päässä erään petäjän-latvuksen ja kuusen-näreen kalveessa Pulmikki selkäpiillään verissään makasi ja karhu oli sen päällä kuin mahdottoman suuri sammalturve. Se oli kaivanut keuhkot käsiinsä ja sydänkellarista joi lämmintä verta ja väliin mörisi kauheasti.

Pietolla oli jo pyssy käsissään, vaan ei ollut latinkia. Silloin silmänräpäyksessä hyppäsi paikalle, virkkoi:

"Tässäkö sen pahennus!" ja voimiensa takaa pyssyllään korautti karhua pitkin selkää sillä seurauksella, että kylkiluut romahtivat irti toiselta puolen selkärankaa. Silloin karhu kiskasi päänsä pois ja ärjäsi pelottavan möräyksen ja hirvittävästä suustaan puhalti ilmaan kuuman veren, joka pisaroina karisi Pieton korville. Karhu ei tiennyt mistä se isku tuli ja hyppäsi silmänräpäyksessä kahdelle jalalle. Mutta Pieto tiesi mistä karhu on arin; pyssyn-piipulla pokautti takaraivoon korvien takapuolelle. Silloin karhu pyörähti hermotonna maahan kuin villakuontalo. Pieto virkkoi:

"Heittäytkö sinä?"

ja iski vielä pyssyllään muutamia kertoja. Mutta kun karhu ei liikkunut, katsoi Pieto ympärilleen. Kasvot synkistyivät, muoto oli kuin kattilan kylki; nurin pullistuneet veriset silmät valoivat murhan myrkkyä. Kiristi hampaansa yhteen, kahden kouran repisi tukkaansa, koppasi sen pyssynsä piipun, josta jo olivat puutavarat särkyneet; sillä toista leiviskän painoisella pyssynpiipulla rupesi peittoamaan karhua. Ponneton ähellys, hurja temmellys ja lyönnin-mätkinä, lehmien kamala mölinä yhteen sekauneena kauhistavalla voimalla virtaili ilman kaikille suunnille. Mutta Pieto pieksi koko otuksen yhdeksi liemeksi, ettei siinä ollut jäsentäkään tervettä. Sattui lyömään otsaluuhun ja silloin pyssyn-piippu helähti keskeltä poikki. Se viimeinkin teki lopun sille leikille.

Vihasta ja väsymyksestä puuskuttaen Pieto tointui katselemaan pyssyään. Karvaasti puhaltaen hän virkkoi!

"Voi, voi minua onnetonta!" Kyynelet herahtivat silmiin ja hän jäi seisomaan yksiin jalkainsa sijoihin. Siinä vaipui ajatuksiinsa. Mielensynkeys peitti kokonaan, ettei nähnyt eikä kuullut mätään. Kuolonkalpeat kasvot ja tylsät rävähtämättömät silmät tuijottivat erääsen näreen kerkkään. Koira vaikeni ja väsyneenä vaipui jalkain juureen.

Pitkältä kierti täysikuu eteläisellä taivaankannella; ei kuulunut muuta kuin lehmien ikävämielinen ammunta, joka sanomattomana murhevirtana kaikui ympäri nummia ja aaltoihinsa kätki koko tienoon öisen rauhan.

Maahan kasvoilleen vaipui Maija ja tuskaisesti virkkoi: "Voi, voi, tämä perkeleiden ja karhuin pesä! Johonkin piti joutua! Voi, voi, mihin piti joutua! Silmätkin päästä syövät. Voi, voi, mihin piti joutua! Söivät ihan joka sorkan! Voi voi, mihin piti joutua, karhuin pesään! Voi, voi, voi!" — — —

Läpi yön matkustivat tytöt rippikoulusta rientävin askelin kotiaan kohti. Hyllyäiskeron vieritse kulki tie, sinne poikkesivat nyt tytöt. Viheriäin laihovainioiden vaiheella kuhjotti tyttöin koti tyynessä kuutamoyössä. Sitä kohti virittivät tytöt katseensa… Mutta samassa Reeta värisevin huulin virkkoi:

"Mikä nyt on Muurikilla ja Isolla-Kyytöllä, kun niin apeasti ammovat? Tiistikki ja Ilokukkakin. Herra siunaa! mikä niille on tullut, kun niin katkeramielisesti ammovat!"

Kerttu sanoi päättävästi:

"Nyt ei ole hyvin asiat, lienee mikä lienee."

Auno: "Lähdetään katsomaan."

Sanna istui kentälle huoletonna.

— Ompa niillä nyt jotakin; lystikseen vaan hyvään kyllästyneenä ammovat. Ei maksa vaivaa niitä nyt lähteä paimeneen. Tuonne kotiin riennän, kun tässä vähän huokasen.

Reeta hätäili: "Kyllä niillä on, mikä lienee. Lähdetään katsomaan.
Lähdetään, hyvät ihmiset, katsomaan! Lähde sinä, hyvä Kerttu!"

Kerttu lähti ja hänen jälkeensä toisetkin, paitsi Sanna ja Vappu jäivät venymään keron kuljulle. Kiireesti rientivät eteenpäin murtoista taivalta, vesat sujuivat mukaan ja murrot paukkivat jaloissa. Lähemmäksi kun tulivat, niin koira usahti äkeästi vastaan; mutta Kerttu lempeästi virkkoi:

"Sepeli, Sepeli! Mikä miehellä nyt on?"

Niin korvat luimussa häntäänsä loiskien ja ilosta muristen juoksi vastaan, palavin silmin hyppi jokaista vasten ja sitte iloisesti hyppien seurasi Kerttua lehmikarjan keskelle, jossa lehmät ystävällisellä ynymisellään tervehtivät tulijoita ja rientivät nuoleskelemaan. Kuusen varjossa seisoi Pieto synkkänä allapäin kuin hautapatsas tuonen vainioilla. Sen näki Kerttu, mutta säikäyksestä parahtain hyppäsi pitkän askelen taaksepäin ja kauhusta vapisten virkkoi:

"Hyi, mikä se on?… Isä se on… Oletteko taidollanne?… Voi Herra isä. Pulmikkiko tuossa! Oletteko tappaneet lehmän? Voi, voi, minun rakas Pulmikkini! Mikä teitä riivasi? Voi voi kun tapoitte lehmän, minun nimikkoni, paras lehmä koko maailmassa!"

Pieto kun kuuli tyttöin äänen, heräsi kuin unestaan ja tyynesti, hieman vapisten sanoi: "Nytkö tulette?"

Kerttu: "Nyt tulemme. Mutta mikä on tämä tyhellys? Oletteko tappaneet lehmän?"

Pieto virkkoi matalasti: "Älä typeröi! Karhu on tappanut." Siitä lähti Pieto käyskelemään kotiin päin ja itsekseen virkkeli:

"En olisi huolinut lehmän lehmästä, vaan kun pyssyni meni, meni pahanen pyssy; ei ole toista sellaista."

Allapäin käveli Pieto; aina väliin ravisti päätään ja höpisi:

"Pyssypä se oli pyssyn päiväinenkin… No ei tässä ilmassa!…
Kaikessa sitä ollaan!…"

Maija kun kuuli Pieton askelet, hyppäsi seisalleen. — Herra Jumala, no eläthän toki! Menivätkö kaikki lehmät? Voi, voi, hirveätä! Kuolta olin. Menivätkö kaikki lehmät?

Ei Pieto virkannut sanaakaan; puhkaen ja päätään punallellen meni vaan vuoteelleen ja painui nukkumaan… Kyynelsilmin tytöt katselivat sitä kamalaa tannerta kuusikon pimennossa. Riikka se jäykin kasvoin kierteli repaleina makaavaa Pulmikkia; säikähtyen virkkoi:

"Mikä tuossa pensaan juuressa?…" Kerttu pyyhkäsi silmiään, katsoi siihen Riikan osottamaan paikkaan.

— Siinähän se on se lehmän-syöjä? Isä on sen tappanut. Tyttöin silmät kirkastuivat.

Reeta: "Aivanko totta, että siinä on karhu?"

Kerttu: "Siinä on, ei se siitä parane. Katsohan Auno!"

Auno hiipien likeni; kuuristui katsomaan ja varmasti virkkoi:

"Siinä on ja huoletonna on!… Nahkallaampa maksoi lehmän. Ja suuri… voi pahennus minkälainen veturi!"

Riikka: "Vaan ei se nauraakseen lehmää syönyt… Katsokaa noita kämmeniä, niissä pysyy vaikka lehmä!"

Auno puristi käpälästä.

— Vaan retvakkapa on käpälä: ei luulisi luitakaan olevan!

Kerttu tarttui toiseen käpälään.

— Vedetään tuonne aukealle.

Riikka, Katri, Saara ja Martta tarttuivat karhuun.

Riikka: "No vedetään nyt yhtenä joruna!… Sillä lailla!… So, kyllä välttää!"

Aukealle vetivät tytöt karhun. Varaton pää venyi jälkeen ja lamasti jäi retkottamaan sammaleiselle mättäälle.

Riikka: "Mutta tuo ei ole eilisen teiren poika! Voi täytisen sammalkuorma mikä on! Mutta on se tyhjää parempi lehmän palkkioksi tuo rossi. On tuossa lihaakin puoleksi talvea!"

Auno: "Ja tuo talja se lootuja maksaa! Mutta mitenkä saada kotiin tuo rykämä?"

Kerttu: "Huudetaan Sanna ja Vappu tänne avuksi, niin kannetaan joukollaan. Tahi meneehän tuo vaikka vetämällä tämän matkan. Tänne sitä ei heitetä pikku kummassa."

Auno katsoi kuusikkoon.

— Siellä kuuluu riskettä, kukahan siellä… Ka Sanna ja Vappu! Siinä paha, kussa pahaa panetellaan. Olimme aikeessa huutamaan, mutta tulitte toki.

Sanna ja Vappu astuivat konttineen toisten luokse, nykäsivät kaulalleen päähuivinsa. Sanna puhalteli lämpymäisesti ja virkkoi:

"Mikä soidin teillä täällä on?… Ihmettä! Mitä siivoa tämä on? Mikä tuo tuossa?"

Auno: "Karhu se on."

Vappu: "Karhu? No mikä sen siihen ketisti?"

Sanna: "Mutta mikä tuon tyhmenti, että tapatti itsensä?"

Kerttu: "Katsoppas Pulmikkia tuonne kuusten pimentoon."

Sanna hyppäsi katsomaan; löi käsiään yhteen.

"No Pulmikkiko tuossa korjuussa? Herra Jumala siunatkoon!… tuon villahousun hyvää työtä. Voi maailman pahennus, minkä teki!"

Auno: "Mutta viimeinempä oli."

Vappu: "Mutta mikä siltä kuitenkin hengen kelasi pois?"

Kerttu: "Isä tässä oli, kun tulimme."

Sanna: "Kyllä arvaan, että siltä se sai viimeiset terveiset… Kutti pahennus! Huolettomaksipa ovat tallukkasi suoriuneet. No viimeinen pahateko se oli!"

Auno: "Puuhataampas nyt kotiin tämä saalis. Mutta miten se lienee paras?"

Kerttu; "Tuosta niityn aidasta otetaan vahva ulku. Köytetään siihen vitsoilla ja kannetaan, niin silloin se menee."

Sanna: "Se paras keino! Otetaan vaan vitsoja."

Kerttu: "Minä noudan ulun."

Suurilla vitsoilla kytkivät tytöt karhun vahvaan ulkuun kaulastaan ja nivusistaan, Sanna kun viimeistä vitsaa kytki karhun kaulaan, virkkoi:

"Siinä! Et ole karhu nyt omalla asiallasi. Tuo orsi jos olisi ollut selässäsi koko kesän, niin säilynyt olisi Pulmikki… Mutta mitenkäs sitä nyt otetaan?"

Auno: "Me pisimmät jäljestä ja lyhimmät edeltä. Minä kaikkein pisin jälkimmäiseksi, sitte Vappu, sitte Kerttu; sitte etupuolelta tuon otuksen ensinnä Riikka, sitte Sanna, ja Reeta kaikkein eellimmäiseksi. Meillä kuudella tämä kuitenkin kulkenee, vaikka hän olkoon raskaampi kuin karhu."

Vappu: "Niin tehdään! Katri, Saara ja Martta kuljettakoot noita muita kyntteitä. So, otetaan vaan!"

Kerttu: "Otetaan vaan!… No, jouduppas Reeta!… No vieläkö sinulla ovat ne liisterijäkälät helmassasi? Heitä ne pois, saapihan noita vastakin."

Reeta kahden käden vännysti hameensa helmoja kauluksen alle ja virkkoi:

"Kyllähän minä ne nyt tähän heittäisin. Sen matkaa kantanut. Eikä niitä kovin monesta kohti saa. Eivätkä ne ole silloin kopattava, kun tarvis tulee. Ja kylläpä ne tuossa hameen mutkassa menevät, kun saan nuo helmat ylös."

Sanna: "Säkkinä se on Reeta kaikki. Sillä pitää olla aina kotiin tullessa helma täysi, vaikka hukan sammalia, jos ei muuta sujuvaa satu löytymään."

Reeta: "Kalu ei ole pakana." Tarttui kahden käden ulunnenään ja jatkoi:

"No nyt lähtemään!"

Ulkuun tarttuivat tytöt ja rupesivat nostaa punnistamaan. Aunon otsa punastui nostaissa ja virkkoi:

"Mutta se on niin ja näin, kulkeeko tämä meillä… Älkää vielä…
Heittäkää vielä maahan."

Sanna: "Mikä niille nyt tuli? Kyllä tämä meidän pää tuntuu menevän."

Kerttu: "Tulkaa, Katri ja Saara nostamaan olalle, niin emme mekään jänistä."

Katri ja Saara tarttuivat ulkuun.

Kerttu: "No nyt yhtä-aikaa! No niin, nousipaan se!"

Vappu: "Täytisen ruhjake! kuin on raskas mokoma karvarulli. Mutta kyllä se nyt menee; alkakaapa paeta edellä."

Sanna: "Kyllä saatte tietä!"

Auno: "Mutta menkää vaan kovimpia paikkoja! Jos tämän kanssa menemme rimpiin, niin emme heti ole selvillä."

Reeta: "Eihän tässä mitä rimpiä ole; kohtahan tässä tulee Pajulahden tie."

Auno: "Mennään vaan Pajulahden tielle ihan suorimmittain. Sinne kun päästään, niin kyllä sitte mennään."

Tytöt lähtivät läpi kuusikon menemään raskaine takkoineen. Katri, Saara ja Martta ottivat eväskontit ja vaatevakat ja rientivät etukynteen tietä näyttämään. Sepeli uhkealla mielin ja kirkkain silmin seurasi mukana.

Kartanolle laskivat tytöt takkansa. Sepeli kytjähti viereen ja valppaan-näköisesti heitteli katseita ympärilleen. Tytöt huohottaen seisahtivat ja katsoivat Kalliojärvelle, josta heiasti täyden kuun kirkas kuvaatus, jota hieman liikutteli eilisen tuulen väreetön läikkä. Reeta se siirtyi ulomma Pajalahteen päin ja virkkoi:

"Kutsutaan nyt nuo lehmä raukat tänne kotiin… Trui, trui, trui truui! Trui Muurikkia, truui! Trui Kyyttöä, truui! Trui Tiistikkiä, Ilokukkaa truuui! Tulkaa pois, tulkaa! Trui trui!… Jopa ne tulevat… Tehdään suitsu!"

Kerttu: "Tehdään suitsu joukollaan! Tuossa on puunkappaleita, sytyttäkää niitä; minä tuon lastuja tuolta lastukkaalta."

Sanna, Vappu ja Riikka sytyttivät liemakan tulen pellon liepeelle. Kerttu kaati vasusta lastun törkyjä tulen päälle, että tuli peittyi törkyin alle kituroimaan. Silloin rupesi pyörteinen valkea savu pulputen kohoamaan taivasta kohti ja seisoi kuin villainen vapiseva patsas kuutamon kalpeassa valossa. Siihen; kokoutuivat lehmät sen savun ympärille, katselivat terävin silmin ja pystyssä korvin Pajulehdon kuusikkoon ja tuolloin tällöin oikasivat suoraksi paksut turpansa ja päästivät murheisen ammonnan. Reeta se taputteli poskeen, kyhnösteli korvain juuria ja puhutteli:

"Sinä minun Muurikki-kultaseni… minun Ilokukkani… ja Kyyttö möllykkäni, älkää olko millännekään. Kiittäkää, kun sillä pääsitte. Voi, voi teitä poloset! Mutta kyllä ne paranevat."

Riikka: "Mutta ompa Kyytön olkapäässä haava… Ja selässäkin! Katso tuota!"

Auno: "Aivanhan on repalenna selkä… Se on mennyt auttamaan Pulmikkia, niin siinä se on revittänyt itsensä. Tuossakin aivan näkyvät kynnen jäljet, kun on ropannut kourallaan."

Vappu: "On Tiistikilläkin kaulassa haava."

Reeta: "Minä noudan sorkkarasva sarven, voidellaan."

Riikka: "Se on paras keino…"

Reeta toi voidesarven ja metsikanan siiven, jolla alkoi voidella
Muurikin pöheisiä haavoja ja puheli:

"Sinä Muurikki kultaseni, voi, voi sinua raukkaa! Niin, vieläpä nuoleskelet minua. Kas, kas kuin kahnuttaa! Mieleenkö sinulle menee, kun minä tuolla pehmeällä siivellä nivelen? Niin, kyllä se Muurikki tietää, että hyvää minä teen… No nyt Ilokukka, onko sinullakin?"

Riikka: "Ei siinä näy, vaan Kyytössä ja Tiistikissä."

Kerttu: "Ei ole muissa kuin näissä kolmessa."

Reeta astui Kyytön luokse toisessa kädessä voidesarvi, toisessa metsikanan siipi. Kyyttö työnti vastaan törkeän turpansa ja alkoi tavotella ottosia. Reeta nosti kätensä ylös, kierti sivulle ja puheli:

"Ei tässä ole ottosia. No, no, älä nuuskikkaan. Voi, voi, sinua Kyyttö möllykkä! Voi, voi, missä pöläkässä olet ollut!… No, no, annahan voidellaan… No, no, älä nyt hiivistele, älä pelkää, enhän minä tee pahaa… Katso, kun nyt ei anna voidella! Tule, Riikka pitelemään sarvista ja kynsöstele korvan juurta… Ka sillä lailla!…"

Riikka piteli Kyyttöä sarvista, toisella kädellä moposteli korvan juurta ja niskakuoppaa ja puheli:

"No sinä, Kyyttö lehmäni, sinä kyyttöselkä punakylki, sinä murjakeposki, voi, voi sinua! No älähän kipristele… No, no katso, katso, katso, kun on siitä arka!"

Reeta vaan suki siivellä rasvaa haavoihin ja hymysuin virkkoi:

"Se mahtaa tuo voide vähän kirvellä ensin haavoja, mutta hyvä siitä tulee… No nyt se on voiteessa! Puhuttelehan Tiistikkiä!… Eipä tässä sentään paljoa olekkaan… On tuossa sentään vähäinen rokama. No, no, Tiistikki kaitani, pannaanhan voidetta. Älä pakene…"

Kerttu otti Tiistikkiä sarvesta ja hyvitteli. Reeta pyyhki siivellä voidetta haavaan ja virkkoi:

"No antaapa heidän nyt olla… Minkäpä niille tehnee."

Lähti sarvi kädessä kävelemään kotiin. Meni aittaan, sinne aitan laudalle pisti voidesarven ja lattialle selvitteli helmastaan liisterijäkälät ja siirtyi pirttiin.

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Katri katselivat vielä Kalliojärvelle ihanaa kuutamon kimellystä, katselivat ylpeätä Hyllyäiskeroa. Mutta kun lehmätkin yksitellen kytjähtelivät Hekottelevan suitsunsa ympärille ja alkoivat hiljalleen märehtiä, niin poistuivat tytötkin kotiin päin. Katselivat vielä kartanolla rotjottavaa kankiselkästä karhua, jota valpassilmänen Sepeli huolellisesti vartioi. Siitä siirtyivät alakuloisina pirttiin.

Maija ei tiennyt, että karhu oli kartanolla ja Pieton kanssa nukkui henkihiverinä eikä näkynyt kirkkosaduista välittävän. Jo nukkui Saara ja Marttakin. Katri istui pystyvalkean luona ja nosteli muutamia tervaksensolmuja tuleen. Pöydällä oli valmis ruoka iltaseksi. Siihen istuivat tytöt ja ikäväntuulennäköisinä äänettöminä söivät iltasensa ja syötyään yksi kerrallaan kallistuivat vuoteelleen ja huokasten rauhoittavan huokauksen katselivat muutamia irtanaisia silmäyksiä ympärilleen ja ummistivat silmänsä.

Mutta Kerttu se otti kontistaan rovastin antaman yhteisen Raamatun, istahti pystyvalkean luokse ja aukastua Raamatun laski helmaansa. Pää vaipui melkein riipuksiin, kasvot mieluisen-lauhkeana, suupielet luonteassa rauhan-hymyssä hän kirkkain silmin katseli kirjaansa, käänti yhden ja toisen lehden. Ja vasta kun pystyvalkean punertavat liekit varvenivat ja valkoiset höytyvät tummentivat hehkuvan hiilloksen, niin Kerttu kohotti päänsä, painoi Raamatun kiinni, kätensä laski helmaan Raamatun päälle ja syvästi levollisena katseli vielä hetken hupenevaa ja tummuvaa hiillosta. Mutta kun hiilloksen valo kokonaan loppui, ainoastaan kuutamon koljo hämärä täytti pirtin ja ikkunoista tulevat vinot valolevyt venyivät lattialla, silloin Kerttukin vei Raamattunsa karsinsoppeen hyllylle ja laskeutui Aunon viereen vuoteen partalle, huokasi syvään, parin kertaa raukeasti lupsautti silmiään ja siirtyi raukeaan uneen.

KOLMAS OSA.

XXIV.

Vuosia oli taasen siirtynyt taaksepäin. Martta oli jo kahdeksantoista ja puolen vuoden vanha ja kasvunsa oli jo käsissään. Pentillä oli myös kuudestoista kesä loppumassa. Hän oli rohkeakasvuinen, ei ole sitte jalkansa jatkuneet. Hontelo hän vielä oli, mutta hevostöissä oli kuitenkin täysi mies muussa, paitsi kyntäminen se oli Kertun ja Aunon tehtävä. Siis oli Pietolan väki kaikki saapaa mikä syöpääkin ja hyötymään silloin rupesi Pietola, levisi joka suunnalle kuin pajupehko. Pajupuron laksossa oli avara niitty, jossa seisoi kolmekymmentäkuusi uhkeaa latoa täynnä mehukkaita ja monikukkaisia raivioheiniä, joista miellyttävä tuoksu levisi lenseään syksyilmaan. Itäpuolella oleva synkkä korpi, jossa muutamia vuosia sitte pyyt viheltivät ja helmaansa kätki kesä-aamun herttaisen auringon, rojotti nyt yhdessä ankeassa sulana peltona Pajupuron niittyyn asti. Siinä oli muheata peltoa sarka saran vieressä, joista muutamat peitti ryhevä laiho, toiset niuhottivat valmiina kevätkylvölle ja toiset taasen makasivat alastomana sänkenä korjatun viljan jäleltä.

Oli hiljainen syksyiltä Lokakuun loppupuolella. Tyynenä seisoi lehdetön metsä, rauhaa nuokkui äänetön luonto. Illan kultapilvet lepäilivät läntisen taivaan sinipohjalla. Koko luonto soitti sanatonta kanneltaan viihdyttääkseen syksyn kehtoon väsyneitä kesän kasvia. Kultaisessa hohteessa seisoi Pietola avaran aukean keskellä. Sitä katselivat tytöt istuessaan itäisen metsän rinteellä, jossa olivat lopettaneet päivänsä työt ojain luonnissa. Kerttu se näkyi kuitenkin painuneena omiin ajatuksiinsa. Koko iltapuolen päivää loi hän ojaa väsyneen-näköisellä innolla ja usein näkyi kureita hänen otsallaan ja synkkäperäisiä laineita hänen tukevilla kasvoillaan. Nyt hän pää kumarruksissa tyynesti virkkoi:

"Taitaa tämä koti olla nyt parhaimmillaan. Hyvä ja rakas tämä on meille, mutta kyllä tämän kohta saamme päiväänperin maanneelle jättää."

Auno hämmästyi.

— Mitä jättää? Mitä puhut? Oletko viisas!

Kerttu: "Puhun sitä, jota kuulin. Viime pyhänä kirkolla käydessäni kertoi eräs aivan varma ihminen, että on isä kirjallisesti luvannut tämän talon tuolle Pentille. Ja meille on näistä kaikista vaan vaivat palkkaa. Milloin käsketään pois, niin silloin tie eteen, keppi käteen."

Katri kauhistuen virkkoi: "Kirottu olkoon semmoinen isä!"

Reeta: "Älä puhu syntiä."

Sanna punalti tuimasti päätään.

— Sen sanon minäkin, että kirottu olkoon semmoinen isä, jos on semmoisen kolttosen meille tehnyt!… Tuommoinen vaivannäkö mennä kuin tuuleen!… Meidän ansiota ovat nuo aukeat tuossa. Meidän käsien luoma on tuo muhkea kartano, joka niin äitiä lempeitä kasvojaan meille näyttää nytkin. Meidän omia ovat navetassa ne kaksikymmentä lypsynautaa, härkä ja vasikat ja enemmän kuin kaksikymmentä lammasta, vieläpä tuo hiirakko ruunakin, joka tuolla jyristää pilttonsa seiniä. Kuka on korjannut talven varat taasen kokoon ihmisille ja eläville kuin me? Voi, voi sentään!… Tuon akan, sen vietävän syy se on! Kyllä isä ei itsestään olisi sitä tehnyt! Susilla syötettävä koko hylky!

Kerttu: "No älä tuossa nyt; ei se sillä parane." Sanna puisti päätään ja tuimin kasvoin jatkoi:

"Niin käypi vihakseni, että koko maailman ruhtoisin tuohon kappaleiksi, kun saisin syliini!"

Kerttu: "Malta, malta ja kuuntele ensin, miten asia on."

Sanna: "Se päätös on vasta edessä isän kuoleman jälkeen. Mutta eihän isän kuolemaa tiedä, huomennako, tänäkö päivänä sattuu. Onhan isä nyt näihin aikoihin huononnat että aivan näyttää olevan viimesti rekiveto. Ja vuosihan se vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa."

Katri pyyhki hiuksia silmiltään, nureksien virkkoi:

"Siihen toteen tässä on riekuttu henkeä hipeätä myöten, kärsitty vilut ja nälät, ja nyt kun on saatu ehon päin eläminen, niin saamme niine hyvinemme lähteä alle ilman aidattoman, ei ole turvaa tulevata:

"tuuli on kurjalla tupana, vastaranta vaivaisella."

Auno oikasi itseään taaksepäin, nosti kätensä ylöspäin, haukotteli, laski kätensä helmaansa ja virkkoi:

"En huoli minä vielä ruveta punnitsemaan sitä asiaa. Minä odotan viimeistä käskyä. En huoli heidän kirjoistaan enkä karjoistaan; teen työtä, syön ruokaa, olen kotonani komeassa. Ja kun kaikki olemme samalla tavalla ja teemme tämän Pietolan kahta suuremmaksi, niin ihmiset rupeavat meitä sanomaan Suuren-Pietolan tytöiksi."

Vappu: "Ja sinua sanottaisiin Suuren-Pietolan Suureksi-Aunoksi."

Auno: "Siinä eivät valehteleisi."

Reeta: "Paras keino tuo Aunon keino. Sen minä kyllä teen: teen työtä, syön ruokaa, olen kotonani kuten ennenkin."

Kerttu: "Sehän on kyllä koetteeksi paras meille kaikille. Ja ei suinkaan tästä niin pyörähdetä kuin jänis haavalta. Katsotaampa häntä kannasta rekeä, kuka tässä kentän korjaa. Mutta jos meitä pakotetaan lain kautta irtautumaan, niin eivät auta juonet. Käydä käsketyn pitää, se on vanha sananlasku."

Sanna: "Ja te olette niin hullut, että vielä arvelette

"tehdä työtä tyhjän päälle nähdä vaivaa vaivan päälle siihen kostohon kovahan.

"Sen sanon, että ei ole minun työstäni siunausta enempi kuin mustilaisen työnteosta. Kyllä minä vien itse viertämäni."

Vappu: "Sen sanon minäkin, jos niin on, että tämä vieraan auraan jääpi."

Auno sanoi vakavasti: "Se on vanha sananlasku, että siinä ei ole tekijää omasta edestään, joka ei teline toisen edestä. Ja mistä tietää minkälaisen perinnön ne tästä meille vielä maksavat. Kun tähän kootaan ensin iso koko, sitähän on hyvä levitellä. Ei hätä ole tämännäköinen."

Saara kynkkämäksiensä varassa maata kytjötti mättäällä, pureskeli varpua, kuunteli muiden puhetta ja syljeskeli muutamia kyyneleitä kylmään sammaleen.

Martta se siirtyi syrjään, laskeusi mättäälle. Silmät verestivät ja kasvot tulehtuivat. Sitte silmät pullistuivat kummannäköisiksi ja alkoi hätäisesti katsella ympärilleen ja surullisesti virkkoi:

"Minä pyörryn… Voi, voi kun tulee! Voi, voi!"

Silloin hän kaatui selälleen, silmät kääntyivät nurin päässä ja kamalasti kirmutteli hampaitaan.

Kerttu hyppäsi seisalleen ja silmät renkaallaan virkkoi:

"Voi rakas Jumala! sen taasen kouristi. Katsokaa miten puistaa! Tulkaa aukomaan! Voi kuitenkin raukkaa! Aivan kai jäsenetkin lonsuvat pois sijoiltaan. No hallitkaa, hyvät ihmiset! Painakaa noita jalkoja!"

Reeta, Sanna ja Vappu ryöpsähtivät jalkain päälle.

Kerttu: "No niin. Mutta sinä Auno, koeta aukaista tuotta toista nyrkkiä… Sinä Riikka, auo tuota toista nyrkkiä, minä hallitsen tätä pään puolta… No aukaiskaa nyt rutompaan!"

Sanna nurjerti kättä ja virkkoi: "Aukaiseisinhan minä, kun jaksaisin, vaan eihän tuo auk… Ahaa, jopa remahti!"

Riikka puisteli kättä.

— Jo tämäkin on auki ja tuntuu kuoleutuvan aivan varattomaksi.

Kerttu: "No kyllä se sitte heittää puistannan… Painakaahan sentään vielä jalkoja."

Sanna: "Kyllä pysyy, kyllä pysyy."

Martan pää retkahti varattomaksi mättäälle. Kerttu koppasi ojaturpeen, pani sen pään alle ja virkkoi:

"Helpotti se nyt… Nyt se on taasen varatonna kuin lankavyyhti; nukkuu vaan. Heittäkää irti!… Mutta kyllä se polonen taasen puri kielensä palasiksi, kun verta tulee suusta kuin härän kulkusta. Katsokaa tuota siivoa!… Herra Jumala hyvästi siunatkoon!… Käännetään vatsalleen, ettei läkähtyisi… No niin, nyt se valuu maahan, kun minä vaan pitelen päätä koholla, ettei suu painu sammaleen… Se niin… Annetaan nyt vähän nukkua… tuossa noin, niin kohta se siitä virkoaa jaloilleen…"

Auno istahti viereen, nosti pään polviensa päälle ja virkkoi:

"Korsaa nyt siinä minun polvellani… Saatte muut mennä kotiin, kyllä minä tulen Martan kanssa sitte, kun kerkeän."

Sanna istahti mättäälle ja ynseästi lausui:

"Mikäpä tuonne lie kiireempi yhdellä kuin toisellakaan. Ei ole kiireempi leivällä kuin särpimelläkään."

Auno kuuristui katsomaan Marttaa.

— Aivan kirkasta vertahan sieltä tulee, tippua nolkkasee aivan myötään…, Ethän, sinä Kerttu, vaan liene puukolla loukannut äsken, kun leukoja auoit?

Kerttu: "Älä puhu tyhjää! Miten minä tällä katkokärjellä olisin loukannut? Tämmöinen ruopio, mikä tällä loukkautuu? Katso sinä tätä minkälainen tämä on. Mihin tämä pystyy? Ja enhän minä terävämpää olisi hirvinnyt pannakkaan hänen suuhunsa."

Auno katseli Kertun käteen puukkoa ja virkkoi: "Ei tuo siltä näytä, että tämä särkisi ketään. Purrut tuo lienee kielensä… Voi sinua onnetonta!… Ei ole hyviä muutkaan taudit, vaan tuo on kuitenkin kamalin kaikista. Eikä ole toivoa paranemisesta niin kauan kuin henkeä lie rinnassa. Ja se on kerran surmannimenä niinkuin Kilkka Jaakolla."

Reeta: "Kun olisi nyt jo viime kerta, ettei nousisi tuosta. Eipähän täällä tultane sen paremmaksi; synnin mitta kasvaa vaan joka päivä."

Sanna: "Höpsis! Se on taasen niitä sinun toivotuksiasi. Elämä sentään on parempi vaikka kuinka kurjasti kuin nuorena kuolema."

Vappu: "Sen sanon minäkin."

Katri katkoi näpissään kuivaa kuusen oksaa, kasvot hieman ynseänä; tyynesti virkkoi:

    "Miks en kuollut kolmiöisnä,
    kaonnut kapalolasna…"

Riikka: "Niin mikä sitte?"

Vappu: "Se jotta meitä ei olisi kuin kahdeksan elossa."

Sanna: "Tässä matosessa maailmassa."

Kerttu pukki Marttaa.

"Nouse pois!… Etkö jo toinnu, Martta?… Kuule, nouse pois! vilu tässä tulee… Kuule!… Kuule, nouse jo pois!… Katsoppas kuin on vetelä kuin kuontalo… Ei siinä nyt ole paljo varoja… No nouse nyt ylös!… Nouse!… Ka, ei se tiedä tälle ilmalle! Kyllä tämä saadaan kantaa kotiin."

Auno: "Se paras. Nostakaa minun selkääni, niin kyllä menee!"

Kerttu ja Sanna nostivat Martan Aunon selkään. Pää retkotti niskoilla varatonna ja rinta ryyhitti hengittäessä, Auno tavotteli Martan käsiä olkansa takaa.

— No ei nyt sillä lailla. Pankaahan vaan mahalleen minun selkääni ja antakaa toinen käsi toiselta olalta minun käsiini… Se niin, annahan kun saan hauislihoista kiinni. No nyt!

Auno sai kädet kiinni olkapäilleen; lähti käymään. Martan jalat varattomina heiluivat Aunon selässä ja riippuivat Aunon helmoille asti.

Toisetkin tytöt lähtivät Aunon jälkeen ja rennosti käsillään heilutellen kävelivät jäljekkäin ojan parrasta ja silmäillen vainioidensa kaukaisille ranteille, silmäillen kotiaan, silmäillen taivaanrantoja ilman kaikille suunnille. Mutta nukkunut oli luonto tyyneen pilviyön viileään lepoon. Hyllyäiskeron rinteessä koiti vielä lännen rannalla uinuvan ruskon hivettä kuni viaton hymy nukkuvan lapsen suupielessä äitinsä viimeisestä suutelosta.

Umpimielisinä tytöt astuivat pirttiin. Martan asettivat penkille nukkumaan ja virittivät pystyvalkean palamaan. Sen ääreen kehiysivät kätöstelemään puhdetöitään. Mutta jokaisen mieli näkyi syventyneen johonkin raskaaseen elämän kohtaloon.

Emäntä lekerteli hyvämielisenä, pujotteli vartaaseen vasta paistettuja leipiä ja puheli tavallisia puhelujaan.

Tytöt istuivat käsitöittensä kanssa pystyvalkean ympärillä suut mareissaan. Mikä parsi sukkiaan, mikä kutoi vanuitta, mikä neuloi lapasia. Puheluun ei näkynyt olevan kenelläkään halua. Väliin aina unehtuivat kädet helmaan ja tylsästi katsoivat pystyvalkeaan ja Reetan kuontaloon; mutta tuokion perästä taasen muistivat työnsä. Syvä äänettömyys oli huoneessa, ainoastaan pieni pankka niukasti ripsahtain kimposi pystyvalkeasta lattialle ja liekkien salaperäinen hulmina kuului takan savutorvesta.

Reeta se vanhalla äitinsä värttinällä kehräsi menneenvuotisia aivinoita. Usein kaikki muut unehtuivat avossa suin katsomaan sen kehräystä, kun sen vasemman käden hyppyset vipelehtivät kuontalon parrassa ja oikean käden näpissä pyöritteli värttinätä tavallista vikkelämmin. Ja heti joutui säije aina pitkäksi, että piti keriä värttinälle. Taasen kostutti huulissaan hyppysiään ja alkoi nyhtää kuontalosta säikeensä jatkoa. Sitä tekosta teki hän niin hartaasti, että näytti kokonaan vajonneen siihen tehtäväänsä.

Mutta viimein hän ikäänkuin heräsi unelmistaan ja pyöreillä silmillään kierti koko pirtin. Kierti vielä tarkempaan, tähtäili joka nurkkaan, mihin ei riittänyt tulen loimo aivan selvästi näyttämään. Tiiristi silmänsä ja kätensä alta vielä kolmannen kerran katseli ympäri pirttiä. Mutta silmänräpäyksessä herahti kuuma veri harmaihin kaavoihin ja silmät lentivät kirkkaiksi. Sitte hän kysyi:

"Onko isä jo tullut metsältä kotiin?"

Emäntä halkoloukolla pesi pataa iltaskeitolle ja kelkkeästi sanoi:

"Ei häntä, ole näkynyt vielä; vaan ei suinkaan ole kaukana, koska
Sepeli kuului haukkuvan tässä vast-ikään tuolla Parsikorven takana."

Kaikissa heräsi kummastus, irtautuivat työstään ja tutkivasti katsoivat emäntään.

Kerttu: "Mitäpä se nyt näin myöhällä haukkuu?"

Auno: "Minkä otuksen sattuu löytämään, niin haukkuu se. Mutta kyllä nyt otus katsoo päänsä; nyt on ulkona ihan tervapimeä."

Sanna: "Ei siellä nyt pitkältä katsele; siellä on ihan kuin säkissä.
Ja miten hän mahtaa siksikään nähdä, että osaisi tulla kotiin."

Riikka: "No siitä se on paha, ettei se osaa näitä taipalia! Kyllä sillä ovat toki nämä tienoot niin ulkomuistissa, että vaikka ummessa silmin se toki tulee siitä tilasta kuin Parsikorvelta."

Kerttu: "Tulee sitä mitä tulee; mutta tulemista nyt on, kun ei näe ei otsaansa iskevää. Aivan siellä menee puihin palliksi."

Riikka: "Vaikka olisi pimeämpi kuin onkaan, niin se tulee vaikka neljänkontan."

Vappu: "Neljänkontan se kyllä on tulematta. Jos Parsikorven takana ken nyt on, niin siellä on yösija, ei parane… Mutta siinä paha kussa pahaa mainitaan! Sepeli vikisee oven takana. Anna pääsen päästämään… Se-se, tule pois! Voi miestä!"

Sepeli korvat niuhassa potalti oven raosta pirttiin, hyppäsi Vappua vastaan, loiski hännällään, nuoli käsiä ja syleili etujaloillaan. Vappu silitteli Sepelin päälakea ja puheli:

"Voi miestä, kun on hyvillään! Mitä sinulla nyt on sanomista, kuu sinä niin leimuat? Katso, katso miestä kuin on hyvillään!… Kuin hyppii pystyyn minua vasten ja nuolee kuin viilikuiria!… Kas, kas! No mikä sinulla on nyt, kun et asetukkaan? Malta nyt, niin minä annan ruokaa."

Vappu roppelasti koppasi hyllystä leipäpalasen, sukasi voita siihen.

— Kas tässä voileipä!… No syö nyt! Ka, ei häijylle kelpaa… No hyvänen aika, mikä sillä on tuolla koiralla? Nyt se tahtoo pihalle mukanaan.

Pihalle luikasi koira; mennessään potkasi oven auki, matta pyörähti takaisin katsomaan. Oven aukosta näkyivät sen kiiltävät silmät. Häntäänsä heilutteli hän voimakkaasti, että koko ruumis mutruili siihen mukaan. — Suu oli hieman auki ja kiinteästi vokisi.

Kerttu: "Kyllä sillä on nyt joku mikä lienee, kun se tuommoista ilmaa pitää. Kun vikisee ja vokisee tuolla lailla. Ei se ilman mitäkään ole… Otappas, Riikka, päreeseen tuli ja mene perässä ulos, mihin tuo viepi."

Sanna: "Jonnekipa se viepi! Sen kumppali kun on jäänyt jälelle, niin siitä on tuommoisessa tulikassa. Kunhan isä joutuu kotiin, niin kyllä se asettuu."

Kerttu: "Oli miten oli, eihän tuo ota jos ei annakkaan. Otahan,
Vappu, vaan tuli ja mene ulos katsomaan, mitä se hommaa."

Sepeli puhalti pirttiin takaisin; hyppi jokaista vastaan.

Kerttu hyppäsi seisalleen.

— Äläpäs huoli; minäpä lähden myös… No lähdetäänhän nyt… Voi, voi miestä! Mikä se nyt on Sepeli-miehellä semmoinen omantunnon vaiva? Aai ai miestä, mikä se on tullut miehelle?…

Vappu otti kaksi pärettä, sytytti ne ja lähti ulos. Pihalle menivät Vappu ja Kerttu. Mutta Sepeli rienti metsän. Kerttu ja Vappu menivät vähän matkaa, mutta koira vaan siirtyi kauemmas ja vinkuin, vokisten ja häntäänsä liekuttaen taasen siirtyi kauemmas ja seisoi terävästi tuiottaen kiiltävillä silmillään takaisin. Kerttu ja Auno katselivat sen peliä. Viimein se siirtyi vähän kauemmas, istui mättäälle ja niuhassa korvin suurilla silmillään katseli Kerttua ja Vappua pärevalkean valaseman valopiirin rajalta.

Puistellen itseään ja kahden käden rintaansa puristellen palasivat
Kerttu ja Vappu pirttiin ja istahtivat toisten joukkoon.

Auno: "Mitäs näkyi?"

Kerttu: "Mitä siellä näkyi… Se koira vaan alkoi metsään houkutella; mutta mennä sen perässä nyt. Siellä on semmoinen pimeys, että oikein kauhistaa. Hyih, oikein puistattaa! niin tuntui ilkeältä. Ja koira kun katsoi tuolta loittoa tulta vasten ja kun sen helakat silmät kiittivät, niin tuntui niin kamalalta kuin hirvittävä peto olisi katsonut synkästä kätköstään."

Auno: "Mutta missähän se metsämies sitte viipyy. Ompa se sentään kummaa…"

Vappu: "No ensi kerranko se nyt on metsässä yötä jos olisikin; mutta saattaahan se tullakkin."

Maija sitoi ristiraitaisen päähuivin nurkkia niskansa taakse ja sanoi:

"Jos ei tule tänä iltana, niin ei ole mies kunnian teillä. Se aikoi varmaan tulla kotiin. Pitäisipä käydä kuulostamassa, eikö kuuluisi."

Sitte siirtyi emäntä ulos kuuntelemaan. Meni pellon pientarelle ja siellä huuti Pietoa, mutta ei vastausta kuulunut. Huuti vieläkin, mutta samalla onnella. Tyhjä kaiku vaan värisi metsässä.

Ikäväntuulen-näköisenä emäntä palasi pirttiin takaisin ja virkkoi:

"Kumma paikka, kun niin varmaan aikoi tulla tänä iltana. Kun osaisin hakea, niin lähtisin. Kyllähän se koira olisi viennyt, kun olisi tullut mennyksi sen perässä."

Reeta kääri säikeensä värttinälle, laski kuosalin viereensä rahille, nousi seisalleen, puisteli aivinan untuvat ja päistäreen hivenet helmastaan lattialle ja umpimielisen-näköisenä hartiat kumarassa astui pihalle. Mutta heti palasi punastuksissaan pirttiin ja arkamielisenä virkkoi:

"Sepeli haukkuu ja ulvoo Parsikorven takana. Sillä siellä joku kumma.
Lähdetään joukollaan, otetaan päreitä millä nähdään kulkea."

Sanna hytkäytti itseään.

— Eipä vähä mitä, kun lähteä tällä kululla sen matkan päähän! Kyllä minusta nähden saa se kumma olla kolmanteen suveen katsomatta!

Vappu: "Saa minustakin nähden olla!"

Riikka alkoi panna kenkiä jalkaansa ja sanoi päättävästi:

"Minä lähden katsomaan. Mistä tietää, jos isä on siellä pahoin loukannut itsensä."

Sanna: "No niin! Tietäähän elävä kuolevansa."

Kerttu hyppäsi reimasti ylös. Silmät sälähtelivät. Pisti kengät jalkaansa.

— Lähdetään aivan joukollaan! Otti suuren rovion kuivia päreitä kainaloonsa; kolme niistä pani yhden rinnan oikeaan käteensä ja sytytti palamaan. Sitte kysyi:

— Joko lähdetään?

Reeta: "Lähdetään, lähdetään!"

Vappu: "Menkää, menkää! Sanokaa terveisiä sille, joka peripenkillä istuu!"

Sanna: "Menkää, menkää! Syöttäkää karhulla itsenne ja tulkaa sitte huoletta kotiin!"

Kerttu: "Niin, etkö sinä, Sanna, lähtenyt?"

Sanna: "En… en lähde, en, en!"

Kerttu käveli päresoihtu kädessä ulos ja virkkoi: "Lähdetään sitte.
Jääkööt nuo äkäpussit kotiin."

Saviset kengät jaloissaan, piikkoloimiin kudotut karkeat työhuivit päässä ja ojamultaan tuhranneet päällystakit päällä, ne vyönsiisnalla sidottu kiinni ja kinttaat käsissä he kokoontuivat kartanolle. Mutta siinä seisahtuivat kuuntelemaan Sepelin haukuntaa, joka lakkaamatta kuului Parsikorven takaa. Kertun kasvot kalvistuivat, viskasi tulisen silmäyksen toisiin ja virkkoi:

"Nyt ei ole hyvin asiat! Siellä on mikä lienee, kun Sepeli noin haukkua räyskyttää… Kuulkaa tuota!… Ja ulvoo niin kamalasti… Siellä on mikä lie… Emme saa sinne sulin käsin lähteä; täytyy meidän ottaa kättä pitempää mukaan."

Auno: "Minä otan kirveen."

Katri: "Minä otan rautahangon."

Riikka: "Minä otan korennon."

— Nurkan vierestä otti koivuisen korennon, katsahti sitä pitkin päästänsä, nosti olalleen ja sanoi:

"Tuon otan, ei ole tyhjä silloin näpissäni."

Reeta: "Mutta mitäs minä ottaisin?… Korennon otan minäkin, tuon suuren koivuisen korennon otan."

Saara: "Mutta mitäs minä, Kerttu. Katsoppas, Auno, luhdin loukosta isän karhukeihäitä, näkyisikö yhtään, vaan ovatko kaikki matkassaan."

Auno pistäysi luhtiin, kopelehti siellä ja virkkoi:

"Ai, ai, täällä on kaksi keihästä, aika salkoa! Kyllä karvastelemaan käypi karhun masmaloa, kun tuolla kuhauttaa!"

Kerttu: "Tuo minulle toinen niitä keihäitä."

Auno käveli Kertun luokse kaksi keihästä kädessä; ojenti toisen
Kertulle.

— Tässä on aika väkipuukko!… Saara saakoon tämän kirveen; minä pidän keihään…

Kerttu: "No hyvä! Mutta ovatko puukot kaikilla mukana?"

Jokainen koetteli tuppiaan lonkaltaan ja virkkoivat: "Mukana on!"
Riikka vielä jatkoi:

"Mukana ovat vanhan päivän hampaat… Mutta mikä meiltä vielä puuttuu: onko tuluksia kellään? Jos sattuu pärevalkea vahinkoon, niin mikä meidät sitte perii."

Kerttu: "No hyvä toki, kun muistit! Koppaa, velikulta, uuninkorvalta rasiasta! Ota ne isot tulukset ja katso, onko piitä ja taulaa!"

Riikka juoksi pirttiin ja virkkoi mennessään:

"No, no; kyllä, kyllä!"

Sanna pirtissä Riikalle:

"No yhäkkö nuo kuutiaiset ovat tuossa! Tuosta herran hetkestä oltu hommassa ja tuossa kuhnitaan vielä! Jo minä jos olisin ollut lähdössä niin olisin tuota tuokempana!" Riikka kopperehti uuninkorvalta tuluksia ja virkkoi: "Älähän nyt hätääsi kuole. Kunhan tässä ensin lähetään, sitte tästä lähetään. Viipyen erät paremmat. Se on vanha sananlasku että parempi on kerta viipyä kuin kahdesti joutua."

Sanna lähti ulos, seisahtui rappusille ja nauroi ivallisesti.

"Tuommoinenko se nyt on tuo sotaväki, Pietolan komppania! Oletteko vyötetyt kupeesta? Onko hengen miekat mukana tuohitupessa? Hahhah! No ken päivännäöllä näkisi tuon joukon, niin ei sylkemättä päälle katsoisi!"

Kerttu: "Naura mitä naurat, kyllä tämä joukko naurut päältään ajaa."

Riikka tuli pirtistä kartanolle; otti kangen olalleen… "Älä naura, Sanna, etpä tiedä, jos itsekkin vielä tämmöiseksi tulet… No lähdetäämpä nyt, nyt on matkassa tuohta ja tulusta, miestä kuin kytöstä."

Sanna jatkoi Riikan sanaan:

"Miestä!… Mitäs muuta kuin puhdasta miestä kuin solttua!…
Kas niin, nyt sitä lähdettiin! Sanokaapa, käyttekö kaukana?…
Hyvästelkää toki lähtiessänne!"

Metsään lähtivät tytöt rientämään. Aseet olalla astuivat sänkipeltoa Pajupuron niitylle päin suoraan koiraan haukuntaa kohti. Kerttu se tulisoihdun kanssa kulki etunenässä ja toiset kynttä-kantta perässä. Sanna rappusilla katsoi, kun soihtuvalkean läihkävässä valossa välähtelivät ne karkeat aseet, jotka sekavasti heiluivat kävelyn mukaan tyttöin olalla. Tuli Vappukin kartanolle katsomaan. Mieluinen hymy kasvoissa katselivat, miten se pieni valokehä heikkona säteenä kulki valtavan yön syvyydessä, mutta kumminkin raivasi tien aivan vapaaksi mukana kulkijoille. Pimeys oli jälen peittänyt aivan umpeen, mutta yhä sentään Pajupuron niityn takaa kuusikon helmasta näkyi valon merkkiä. Suuret lehväiset kuuset loihahtelivat niin ihanasti, mutta samalla katosivat ja toisia taasen ilmaantui näköön. Sannan ja Vapun silmät seurasivat siskoin kulkua, kunnes Pajulehdon takana painuivat Hirvijänkän avaraan alankoon. Kuuntelivat kuitenkin Sepelin haikeamielistä haukuntaa ja valittavaa ulvontaa.

Sanna: "Me hullut, kun emme sittekään lähteneet tuonne! Voi, voi meitä!… Kuin tuulen liehaus puhalti mieleeni ikävä tunne."

Vappu; "Niin minustakin tuntuu. Tuokin koiran haukunta kaikuu niin ikävänmakuisesti kuin hautakellon soitto koko tuolle matkueelle. Oikein kauhealta tuntuu tuo pelottava tyhjyys täällä ulkona ja huoneessa… Tokkohan tuosta joukosta kunnian kukko laulaa… tuntuu niin paha aavistus."

Sanna: "On tosiaankin niin paha olla. Emmekö lähde tuonne yhteen joukkoon? Kävi miten kävi; käynythän matkansa sanoo, käymätön valehtelee."

Vappu: "Emme nyt enää viitsi lähteä; nauraisivathan ne, kun lähtisimme jälestä ajamaan. Lähdemme pirttiin katsomaan valmista."

Sanna: "Se taitaa olla paras."

Pirttiin poistuivat tytöt. Mutta toiset hiipien likenivät koiran haukuntaa Parsikankaan hongistoisella syrjällä. Ainoastaan sata askelta oli matkaa siihen paikkaan, missä koira ilmoitti olevan sen eräpaikan. Tytöt koettivat kurkistella ryhevän kuusen suojasta, näkyisikö, mikä on se koiran haukuttava. Auno se kaula pitkällä kurkotti, mutta katsahti toisiin, osotti sormellaan kuusipensaan juureen ja suhahti pyörein silmin:

"Karhu se on tuo musta rykelmä tuossa kuusen juuressa."

Kerttu: "Sitä minäkin! Mutta nyt on paras, että asetutaan rinnakkain aseet valmiina käsissä ja sitte liketään."

Saara asetettiin keskelle tulenpitäjäksi. Kerttu ja Auno ottivat keihäät, Katri rautahangon, Riikka ja Reeta korennot. Kaikilla olivat aseet ojennettuna. Jos missä silmänräpäyksessä olisi ollut tarvis, niin silloin ne olisivat olleet valmiit laukeamaan. Jokainen seisoi ryntäävässä asemassa. Mutta niin tolkussa ei kukaan muu ollut kuin Reeta. Sen sarkainen hame oli esiliinan nauhoilla sidottu niin ylös, että melkein polvia myöten näkyivät paksut pohkeat ja tiukalla oli nilkaan kääritty ruojuvien nauhat. Vahvasti iski takajalka sammaleiseen mättään-tyveen, ja etummainen jalka polvi vähän koukussa. Sitte oikean käden tarmokas kopra oli puristettu korennon latvapäähän ja vasen käsi hallitsi keskempää. Korennon tyvipää oli ojennettu taivasta kohti vähän taaksepäin nojalleen vauhtia ottamaan. Ja suuret silmät ne tuikeasti tähtäsivät soihtuvalon etäisimmältä rannalta tuskin hämärtävään kuusirykelmään, jossa koiran haukunta ilmoitti saaliin olevan.

Siinä asemessaan lähtivät likenemään sitä tähdättyä paikkaa. Askelen kerralla he siirtyivät lähemmäksi ja kasvot olivat kovassa jännityksessä.

Risu rusahti kuusipensaassa. Koiran ääni taukosi. Mutta pensaan taakse ilmausivat loistavat silmät.

Kerttu ojenti keihäällään pensaan taa ja sanoi:

"Ka tuossa! Nyt niinkuin yksi mies!"

Silloin moiskahti Reetan korento pensaaseen ja toiset aseineen hyppäsivät elukan kimppuun. Mutta Katri parahti:

"Sepeli, Sepeli! Älkää, koira se on."

Silloin Sepeli leimuavin hännin ja korvat niuhassa vilkas! Katrin luokse, hyppi pystyyn ja nuoleskeli. Samoin kävi jokaisen luona.

Tytöt puhaltivat helpottavan huokauksen ja lakattavin sydämmin seisoivat ja palkuillen katselivat ympärilleen.

Auno: "Mutta katsotaan nyt tänne, mitä se Sepeli täällä haukkui."

Tytöt lähtivät kuusipensasta lähenemään, mutta Sepeli hyppäsi sinne edellä ja alkoi vikistä. Jännitetyin kasvoin tytöt lähenivät kuusisylvöä, jossa Sepeli vikisi ja puita kynsi ilosta, kun näki, että tytöt likenevät.

Tytöillä olivat aseet varuilla vieläkin, kun tulivat siihen paikkaan, mistä Sepeli puhalti vastaan. Auno se rienti hieman etukynnessä; kumartui katsomaan kuusten juurella hämöttävään rykelmään… Mutta heti oikasi itsensä, vilkasi toisiin ja virkkoi:

"Mikä kumma!,… Isäkö tuossa?… Tuo, Saara, tulta likemmäksi…"

Saara vei arasti tulta Aunon luo,

Aunon kasvot mustuivat ja silmävalkeaiset verestivät; suurilla silmillään loi toisiin säikähtyneen katseen.

Kerttu tarttui Pieton jalkaan, retuutti siitä.

— Isä hoi, nouskaa pois! Isä hoi!…

Kertun kasvot jäykistyivät ja vapisten virkkoi:

"Tämä on tönkkö!… Isä hoi!…"

Viimeinen hoi tuli parahtamalla ja lopussa tunki ahdas värisevä henkäys.

Riikka tarttui Pieton olkapäähän ja väänti selälleen. Mutta kauhistuen parahti; löi käsiään yhteen ja jatkoi:

"Voi, voi! Pää on palatsina! Voi, voi!"

Kaikkien kädet valahtivat alas ja rupesivat parkumaan sanattomia parahduksia. Katrin kasvot vaalenivat, tuskaisesti parahtain sanoi:

"Enkös arvannut, että tappavat ne!"

Silloin kaatua roiskahti selälleen maahan.

Sitä eivät toiset näkyneet huomaavan. Käsillään rintojaan painaen parkuen itkivät ja voivottelivat, Ja metelöitsevä kaiku levisi öiseen hongistoon. Tuskan hiki tihkuili otsista ja yksi kerrallaan laukeilivat maahan kasvoilleen ja sammaleiseen mäkeen purkivat palavia kyyneliään, karvaita huokauksiaan ja kaikuvia tuskanhuutojaan. Sepelin haikea ulvonta lisäsi kaikua.

Mutta viimein Sepeli alkoi pitkällä kielellään loiskia Kertun korvallista, heilutti häntäänsä ja vokisi epätoivoisesti. Siitä Kerttu virkistyi, tapasi vasemmalla kädellään silitelläkseen Sepelin päätä ja virkkoi: "Sepeli, Sepeli, älä hätäile."

Siitä nousi seisalleen ja veti keuhkoihinsa tutisevan henkäyksen. Kasvot kurtistuivat, kyynelsarja tulvahti silmistä, ulos puhalti rinnasta sakea huokaus, mutta käsillään puristi suutaan, ettei päässyt parahtamaan. Puhalti kolmisen paksua huokausta ja siitä rupesi rinta huoppenemaan. Pyyhki takkinsa hihalla kasvojaan, karasti pari kertaa kurkkuaan ja tyynesti virkkoi:

"No tointukaa nyt pois… Eihän tämä parkuin parane… Tullut on se, mikä on tullut… No tointukaa pois!"

Reeta: "Voi, voi, kuollaan pois!"

Riikka: "Kun voisin niin…"

Kerttu tuokion perästä taasen, kun asetti oman rintansa, virkkoi:

"Emme saata mennä menneen jälessä… Kenellä on tulukset?"

Auno nousi mättäälle istumaan, nikotteli, täytti vielä rintansa palkeet kerran ja kasvojaan käsillään painaen laski ulos pari katkonaista ahdasta huokausta, sormillaan venytteli silmäluomiansa ulospäin; otti tulukset taskustaan, otti taulalevystä palasen, asetti näpin tarkalta piin päälle ja alkoi iskeä. Säkenet loikahtelivat, että hongista välkkyi ja korvessa kaikuivat kimeät iskut. Mutta taula ei syttynyt. Auno viskasi sen taulan metsään, virkkoi:

"Lieneekö näpistä kastunut."

Otti uuden taulapalasen, asetti sen piin terävimmän laidan päälle ja iski taasen. Säkenet leimahtivat ja kolme kiiltävää silmäkettä ilmestyi taulapalan laitaan. Ne rupesivat suurenemaan ja taulan niepseä savu alkoi löyhähdellä kuusten helmoilla. Tulikuppiin pani Auno palavan taulan, puhalteli siihen, että se kiihtyi ja otsaan jo paistoi punertava koite. Otti pärepuikon, kastoi sen kärkeä kihisevässä tulikivessä; kosketti sitte hiiltyneeseen taulaan. Silloin remahti iloinen sinertävä tuli kipelehtävän puikon kärkeen. Mutta heti valkeni tuli, puikko syttyi palamaan ja vakaaksi aukeni lähinen tienoo. Auno otti päreen, sytytti sen ja katseli ympärilleen, virkkoi:

"Mikä Katrilla?"

Kerttu kumartui katsomaan, puisteli hermottomasta kädestä ja virkkoi:

"On pyörtynyt… Kasvot ovat kuin haavan lastu."

Auno puisteli olkapäästä.

— Nouse pois!… Katri, nouse pois!…Ka ei se tiedä tälle ilmalle!

Kauhistuen hyppäsivät Reeta, Saara ja Riikkakin, pyörein silmin katselivat Katria. Reeta löi rintaansa ja parahti; "Kuollut! Voi rakas, voi, voi!" Kerttu tarttui Reetaa olkapäähän.

— Älä nyt… ei tämä ole kuollut… Kas niin, jo tointuu!…

Katri nousi istulleen, öljäkästi katseli ympärilleen, sylki maahan ja kasvoille palasi virkeä puna. Katseli kirkkaasti toisiin.

— Eikö isä olekkaan kuollut? Voi, voi, minä säikähdin, kun otsa oli verissä, vihlasi niin pahasti sydämmyksiäni, että paikalla maailma meni mustaksi silmissä. Ja niin tuntuu pahalta vielä nytkin… Hyvä, ettei ole isä kuollut… Antakaa minä tässä mättäällä köllötän; hoitakaa isää… Minkätähden se vielä makaa?… Valehteliko Kerttu?

Kerttu: "Sinuahan minä sanoin, että ei tämä ole kuollut."

Katri: "Mitä se Reeta itkee? Kyllä minä tästä toinnun, kun vähän levähdän. Teki vaan niin pahaa."

Kerttu: "Mutta päreet loppuvat meiltä tällaisilla; pitää ruveta rahnikoimaan, miten saisimme kotiin. Emmehän sitä petojen ruuaksi jätä."

Auno: "Mitäpä siinä on. Otetaan vahva korento, sidotaan siihen vitsoilla ja vuoroon kannetaan."

Katri: "Minuako? Kyllä minä pääsen omin jalkoineni."

Auno: "Älä sinä nyt pidä huolta; levähdä nyt vaan."

Kerttu: "Tuossapa on vitsa tuossa koivupehkossa. Anna, Reeta, veistäsi, minun on jäänyt kotiin."

Reeta ojenti veitsen.

— Tuossa.

Auno tähysteli tannerta ympärillään.

— Missä kirves?… Ka tässäpä tuo! Minä hakkaan tuosta kuivasta näreestä korennon.

Kerttu: "Tuosta kuivasta haavasta tulee parempi."

Auno katsahti haapaan.

— Siitäpä kyllä.

Kerttu viskasi väännetyn vitsan tanterelle.

— Tuossa on yksi vitsa.

Auno toi haapaisen orren Pieton luokse.

Tässä on korento. Mutta mitenkäs nyt?… No Reeta ja Riikka, ei nyt auta itkeminen… Nostetaan tähän mättäälle.

Auno, Reeta ja Riikka tarttuivat Pietoon, nostivat aukealle ja laskivat selälleen sammaleiselle mättäälle.

Katri: "Onko se kuollut?… Kuollutpaan on!"

Kerttu! "No älä nyt enää pyörry. Eihän se sillä tule takaisin…
Pyörtyi se, kaatui ihan rankana!"

Kerttu kiskasi koivusta tuohilevyn, viskasi sen Reetalle.

— Tässä on lippi! Pane sinä Reeta, vettä päähän, tuossa on rapakko.

Reeta sökkelehti sinne tänne.

— Missä?

Kerttu: Tuossa ihan likellä… tuossa juurikan komossa. Katso nyt taasen kun hourii!…Tuossahan se on… Nostele siitä vettä päähän, minä en jouda.

Reeta nosteli vettä Katrin päähän.

— Vuotaa tämä lippi.

Kerttu piirti koivun kylkeä, kiskasi tuohta ja väänti lipiksi; viskasi sen.

— Tuossa on parempi, se pitää vaikka elävää hopeaa… Auno: "Tuleppas Kerttu tänne. Miten tämä pannaan?" Kerttu: "Pannaan neljään kohti vitsat alle ja niillä sidotaan korentoon."

Pisti vitsat Pieton alle.

— Ka näin!

Sitte Kerttu pani korennon Pieton päälle, sitoi vitsat lujaan kiinni ympäri korennosta ja virkkoi:

"Siinä se nyt on."

Haapaiseen korentoon sidottuna Pieton tönkkö ruumis makasi mättäällä, Kerttu ja Auno ottivat olalleen, Saara kulki tulen kanssa edellä, Riikka ja Reeta taluttivat Katria perässä, Sepeli kulki Kertun ja Aunon rinnalla ja palavin silmin tähysteli Pietoa. Pärevalkean niukkoja säteitä levisi hongiston pimeään pylväskäytävään noin parikymmentä askeletta edemmäksi kulkioita.

Parsikorven syvimpään laksoon painui matkue, kun Saaran silmät pyöristyivät ja virkkoi:

"Mutta mikäs nyt perii, kun päreet loppuivat!"