Kerttu: "Loppuivatko?"
Saara: "Tässä on näpissä viimeinen."
Viskasi maahan ja lisäsi:
— Tuossa.
Auno: "No älä nyt sammuta vielä! Voi, voi, älä sammuta kuitenkaan!"
Saara imasi sormiaan.
— No en suinkaan minä näppiäni polta.
Auno: "Olisit ennen sanonut, niin olisi kiskottu tuohia ja niitä poltettu. No nyt sinä parhaasi taasen teit. Sinä aina olet huoleton kuin lehmä! Mikä nyt perii?"
Kerttu: "Lasketaan tähän mättäälle. On aivan tervapimeä; emme osaa minnekkään."
Auno: "Lasketaan vaan. Mihinkäpä tässä mentänee."
Kerttu katseli taivaalle ja virkkoi:
"Mutta nyt on pimeä, ihan tervapimeä! Ei nyt näe ei otsaansa iskevää."
Auno hapuili puun-juuria.
— Tuli meidän täytyy saada vaikka miten… Kas tässäpä on koivu! Ja onhan tässä valmis tuohikäppyrä kyljessä. Iskekää vaan tuli, tässä on tuohta.
Kerttu: "Mutta annappas tulukset, sinullahan ne ovat Auno."
Auno punalti päätään.
— Mutta ne jäivät siihen mättäälle.
Kerttu: "Ja nyt ei tuluksia! No kaikkea sentään, voi, voi!… Eihän vaan liene jossakin kerroksessa, kopeloihan velikulta tarkkaan ketineesi…"
Auno kahden käden kopeloi kaikkia kerroksia suu vähän ammollaan ja silmät harreilivat pimeään yöhön.
— Ei ole, ei tunnu missään. Ja kyllä minä muistan että siihen laskin mättäälle. Olin siinä kuin häimerryksissä, niin siihen ne hätäysivät; vei kuin siivellä mielestäni, etten muistanut en kuolemakseni. Kaikkea nyt piti tulla! Harvoin minulta neuvot tielle tippuvat, mutta nyt se kuitenkin paras tuli.
Kerttu kynsäsi korvallistaan.
— No jotakin satuta sentään!
Reeta: "No se oli sentään tekonen! Semmoiset tulukset, tulukset tuluksen päiväsetkin, parhaat tulukset koko näissä kuuluvin! No kaikkea sentään! Ei pidä huolta neuvoistaan enempi kuin kuollut lehmä silmästään! Semmoiset tulukset, sanon vieläkin, jätit metsän hyviksi! Siinä ei paljon huolita."
Riikka: "So, so, vähemmällä tuo nyt välttää!… Tulukset olisivat tulukset, mutta tulta kun emme saaneet, se on enempi kuin yhdet tulukset… Mikä meidät nyt hyvä hyvittää?"
Kerttu: "Ei suinkaan sitä auta tähän jääminen. Ei suinkaan se yö silmää kaiva, lähdetään vaan hiljalleen kulkemaan kotiin päin. Koetellaan vaan lähteä, ikävähän tässäkin on. Sinä Riikka, koeta etukynnessä jalkatarkalta kopeloida matkan suuntaa, Reeta kulettaa Katria."
Katri: "Kyllä minä pääsen."
Riikka kädet kokotettuina harallaan eteenpäin lähti astua harostelemaan…
— Mutta tässä on semmoinen tureikko ja vielä vesikko… No ei tästä pääse ei matokaan… Älkää tulko vielä, hukkuu tähän…
Reeta: "Älä nyt ryve siellä yökautta! Koeta toisesta kohti!"
Riikka harrosteli toisapäin.
— Tähän sotkeutuu kuin kukko tappuroihin! Ei tästä niin sanomin selviä… Sama on täälläkin. Kyllä suppuh mentiin kuin venäläinen Pyhäkoskea laskiessaan… Ei hyvät ihmiset, tästä päästä ei mihinkään!
Kerttu: "Ollaan tässä kuusen juuressa. Tässä on iso kuusi ja tuntuu olevan kuiva juuri."
Reeta: "Paras on. Odotetaan päivää tässä."
Saara: "Tässä olen."
Katri: "Odotetaan vaan päivää."
Auno: "Päivään on matkaa vielä. Mutta ruvetaan huutamaan, että kuuluu kotiin, niin tuovat päreitä."
Riikka: "Se paras keino! Huudetaan vaan!"
Katri: "Ei ole minussa huutajaa."
Auno: "No huudetaan me muut… No Saarakin!"
Riikka: "Ja Reeta!"
Reeta: "Tässä olen."
Kerttu: "No nyt! — Tuokaa tulukset ja päreitä!"
Kerttu: "Koetetaan lujemmasti!"
"Tuokaa tuulokset ja pääreitä!"
Kerttu: "Vaisua tämä on. Koetetaan vielä!"
Auno: "Koetetaan vaan, mutta ei minun palkeestani lähde enempää."
Riikka: "Parastani panin! Mutta Reeta ei huutanut oikein. No
Koetetaan vielä!"
Kerttu: "No yhtä-aikaa!"
Auno: "Mutta pannaanhan kätemme äänen kuurroksi suun ympärille, se kuuluu paremmin. No nyt!"
— Tuookaa tuulukset ja pääreitä!
Tytöt laskivat hengästyneenä kätensä alas.
Auno: "Kylläpä sen pitäisi kuulua tuota tuonnemmaksi, kaukana soutelee tuo kaiku tuolla vuorien hartioilla. Mutta huudetaan vielä!"
Kerttu! "No huudetaan vaan. No yhtä-aikaa!"
Kaikki vetivät rintansa palkeet henkeä täyteen ja huutivat entistään kovemmin…
Mutta synkkään tyhjyyteen uupui kaiun viimeinenkin väre; ei kuulunut vastausta.
Auno: "Huudetaan vieläkin! Eihän tämä paljo maksa, jos hukkaankin menee."
Riikka: "No sama mulle!"
Kerttu: "Yhtä-aikaa!"
Korottivat taasen äänensä ja mahtavina pyörteinä rauhaton kaiku pyrki ilman kaikille suunnille.
Mutta ei vieläkään vastausta kuulunut.
Kerttu: "Tuntuu minun ääneni rupeavan särkymään."
Riikka: "Tuntuu minunkin torveni rupeavan ravistustaan."
Reeta: "Eipä tee mieli ilventelemään, on työtä tosissakin…"
Kerttu: "Istutaan tänne kuusen kengälle. Tässäpä onkin kuiva ja pehmeä sammal kuin villa. Tässäpä on hyvä istua."
Riikka istui kuusen juurelle, virkkoi:
"Olemmepa kaikki yhdennäköisiä."
Kuusen juurelle kokoutuivat kaikki yhteen kikamaan… Mutta korvesta kuului räksähtävä ääni, joka loppui nauruntapaiseen rähinään.
Katri hyksähti: "Hyih! mikä tuo?"
Reetan muoto jähmistyi ja silmät pyöristyivät.
— Hiljaa Jumalan tähden!
Auno kaula pitkällä kurkotti ja silmät seisoivat.
— Mutta mikä on tuo ääni?
Kerttu: "Ei tuo ole ihmisen eikä luontokappaleen ääntä."
Reeta: "Mutta mitä se tahtoo?"
Riikka: "Emmehän tiedä."
Saara: "Voi meitä polosia!"
Auno: "Kuulkaa, kun koettaa puhua kuin ihminen… Et meitä petä: Kyllä sinut tunnemme: sinä olet se vanha mustaturkkinen… Kuule, miten se räksyy ja nauraa."
Reeta: "Mutta voi hyvä isä sentään! Mitä hänelle on meidän kanssamme tekemistä? Olemmeko jätetyt tuon huomaan ja haltuun? Hyvä isä armahtakoon meitä kurjia! Armahda ja auta meitä, armo!"
Saara: "Jumala varjelkoon meitä! mutta minä pelkään pahaa."
Kerttu: "Mitä sinä pelkäät?"
Saara: "Kunhan ei kävisi tuon ruumiin kuin Koivukankaan Matti-kallaan, jonka ruumiin oli tuo paha mies vienyt ja pölkky oli pantu arkkuun ja oli ruumiin asemesta haudattu."
Riikka: "Samaa pelkään minäkin."
Katrilta parahti itku.
— Pidetään kiinni isän ruumiista, luetaan rukouksia ja veisataan virsiä mitä osataan.
Riikka: "Millä äänellä sitä veisataan? Ei äänen pihausta lähde koko joukosta."
Katri: "Herra siunatkoon! Voi, voi sentään!"
Kerttu: "Tyhjä pelko se on. Koivukankaan Matti-kato oli riimuurarien uskossa; se oli jo eläissään luvannut itsensä pahalle. Toisin on laita tuon vainaan kanssa. En tiedä jumalisempaa miestä kuin isä on ollut. Ei sitä kertaa ole maata pannut, ei noussut, ei syönyt ei juonut, ettei olisi siunannut itseään. Eikä ole kirousta kuultu hänen suustaan, eikä ole turhia puhunut. Kyllä, Jumalan kiitos, ei toki ole pahalla valtaa tuon ruumiin yli."
Auno: "Niin toki luulen minäkin."
Reeta: "Mutta mitäs vasten tuommoista ilvettä pitäisi? Onhan isä voinut luvata itsensä jollekkin metsänpeikolle tai Tapiolle, että paremmin lintuja saisi. Olenhan kuullut semmoistakin. Ja onhan isä saanut lintuja ja kaikkia viljoja, ettei ole likellä vertaa. Kyllä minä pelkään. Sinä, Kerttu rakas, koettele sinä, etteihän se ole jo vienyt."
Riikka: "Ollaanhan tässä yhdessä läjässä."
Auno: "Tässä ollaan!" Kuusen juureen hyypiysivät taasen tytöt yhteen kikamaan ja seurasivat korvillaan sitä outoa ääntä, joka kuului parsikankaan hongistosta toisakseen aina toiselta suunnalta… Mutta kuului vähänen humina ja kohta aivan likeltä korkea naraus ja perästä: kutti, kutti… kutti, kutti… kutti, huu-uuh, huu-uuh, ähäs!
Silloin tietämättään silmänräpäyksessä lenti jokainen seisalleen.
Kerttu: "Nyt ruumiin ympärille!"
Siinä he panivat kätensä ristiin ja Kerttu luki Isä meidän, mutta Herran siunaus sotkeusi Isä meidän sekaan. Sitte Kerttu vapisten virkkoi:
"Lukekaa rakkaat ystävät mitä osaatte!"
Reeta: "Minä en muista muusta kuin luomistyöstä."
Katri: "Samahan se on hätätilassa."
Reeta luki kallellapäin ja värisevin huulin:
"Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä. Pimeys heilui syvyyden päällä ja syvyys, liikkui meressä… Auta meitä, herra Seepahot! Amen."
Saara: "Isä, hetki tuli, kirkasta sinun poikas. Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset… Ei terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat… Pyhä on isä Jumala… Amen."
Auno: "Kumma, etten tapaa nyt en värsyn tekemää, vaikka onhan noita silloin, kun ei tarvitseisi vaikka lukisi päivät päästään. Voi hyvä Jumala!… Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä olen syntynyt. Synnissä äitini minun sai, syntisessä elämässä kiinni riippunut olen ain! Auta meitä, taivaan sotajoukko. Amen."
Sillä aikaa kuin toiset tytöt elostivat täällä Parsikankaan liepeellä, niin Sanna ja Vappu ikävämielisinä käyskelevät ulkokausteella. Niimpä sattuivat kuulemaan sen tyttöin huudon. Siitä ymmärtivät, että apu on tarpeen. Kiireen vilkkaan koppoi Sanna päreitä, sytytti tulen ja lähti Vapun kanssa rientämään Parsikangasta kohti.
Mutta lähelle päästyään he kuuntelivat, kuuluisiko toisten ääntä. Mutta koko tienoo oli kuin hauta, ei muuta kuin huuhkaimen kamala nauru ja marina kuului matkan päästä.
Sanna ja Vappu päästivät raikean haudon.
Tyttöin päät kavahtivat pystyyn.
Kerttu: "Herra Jumala olkoon kiitetty! Sanna ja Vappu tulevat! Mutta äänemme on sortunut, emme jaksa huutaa, että kuuluisi. Koetellaan kuitenki. Yhtäaikaa!… Ei tämä kuulu monen sylen päähän. Kun haukkuisi tuo koira! Miten saataisiin haukkumaan?"
Riikka: "Ei kukko käskien laula. Tuolla makaa, minä luulen, kuusen juurella miessä huoletonna."
Auno: "Missähän meidän on kirves? Minä rupean hakkamaan tuota kuusta, niin siitä kuulevat Sanna ja Vappu, missä olemme."
Riikka: "Tässä on kirves! Sehän on paras keino." Auno rupesi puuta hakata läiskyttämään. Koira luuli siinä jonkun otuksen olevan, rupesi haukkumaan ja siitä syntyi ääntä.
Kuusien takaa alkoivat vilkkua Sannan tulen iloiset säteet. Silloin
Kerttu kihisevällä äänellään virkkoi:
"Voi rakkaat siskot, kun meidät pelastitte näin suuresta tuskasta!"
Sanna: "Mikä tuska teillä täällä? Eihän vaan tuo huuhkain teitä täällä pelottane?"
Kerttu: "Mikä huuhkain?"
Sanna: "Joka tuolla hongistossa ilventelee, tuo… kuulehan nyt, kun se nauraa… Se on huuhkain, ja kuuluupa poika olevan nyt niin mielissään, että oikein! Kuuleppa miten se siellä rähähtelee! Kas, kas, mitä kukertaa! On sille raihnalle sattunut melkein ilkeä ääni, on se viimeisen vierimmäinen. Matta harvoin se toki on äänessä. Siitä se on hyvä… No tuoko teitä on pitänyt kissan linnassa täällä? Paras hirmu teillä nyt on ollut! Ja ihmisrievut oikein äänensä menettäneet!"
Kerttu käänti puheen toisaalle.
— Ei täällä ole tyhjä asiana. Tuohan tänne tulta.
Sanna ja Vappu astuivat tulen kanssa toisten tyttöin luo, jotka, kun kuulivat Sannan puheesta, että huuhkain oli heitä pettänyt, istuivat vähän noloina kuusen juurella ja helmoillaan peittivät koukussa olevat jalkansa.
Kun Sannan riemakka tuli valasi ruumiin, niin silloin pöllistyivät
Sannan ja Vapun silmät. Kauhistuen Sanna virkkoi:
"Mitä tämä? onko isä tuossa?"
Kerttu: "Isä on siinä."
Vappu: "Mitä Jumalan nimessä tämä on?… Mitä? kertokaa toki."
Sanna: "Kertokaa toki!"
Kerttu: "Riennetään kotiin, sitte vasta kerromme juurten-jaksain."
Kotiin lähtivät tytöt rientämään takkoineen.
Mutta vettä alkoi tihkua aamuyön murheinen taivas. Ja ennenkuin joutuivat puolimatkaan oli sade kiihtynyt niin veteväksi, että tulenpito päreissä oli aivan mahdotonta, ja niin jäivät kuin jäivätkin öisen sateen jalkoihin. Mutta pääsivät kuitenkin tutuimmille tienoille ja utausivat pääsemään kotiin vievälle karjan polulle. Sitä tien kuuskaa jalkatarkalta päästiin eteenpäin vetäytymään. Mutta vasta aamun harmittavassa kuhjassa äänettöminä ja märkinä tytöt lähenivät kotiaan, joka kuten sairastava äiti lemmenkielellä surren kertoili eron raskaista hetkistä.
XXV.
Ylihuomenna istuivat tytöt pirtissä tuhrauneilla kasvoillaan ja niiskuttelivat katkerasta mielestä. Kerttu näytti jo vähän kalkastuneen, katseli akkunasta ulos ja virkkoi:
"Lähdemmekö käymään siellä surmasijalla? Siellähän lienevät kaikki metsästyskapineetkin; mitäpä ne metsän hyvinä tekevät."
Auno siirti hartoja lukkiaan korvainsa taakse, pyyhkäsi kasvojaan hihallaan.
— Sitä olen ajatellut.
Kerttu: "No lähdemme sitte kahden."
Reeta: "Minä lähden myös."
Riikka: "Lähden minäkin."
Kerttu: "Mitäpä siellä monella."
Kerttu ja Auno lähtivät astumaan Parsikankaalle päin. Mutta toisetkin tytöt juoksivat jälkeen. Mielet näkyivät kevenneen.
Kerttu: "No mitä tänne nyt: jokainen. Lähtevät kuin suden ajoon."
Vappu: "Rahvaan työ se näkyy… Mutta onko meillä kirvestä?"
Kerttu: "Mitäpä sillä?"
Vappu: "Sitä on kirveettä metsässä kuin kynsille lyöty."
Sanna: "Entisen ukon sanaan, että parempi on olla kirjatta kirkossa kuin kirveettä metsässä. Minä otan kirveen…"
Äänettöminä ja narreilla silmin tytöt lähenivät Parsikankaan hongistoisella liepeellä sitä kuusiryhelmää, jonka helmasta toissa iltana löysivät isänsä. Kerttu osoitti kädellään mätästä.
— Tässä se makasi suullaan oikea käsi alla ja vasen retkotti täällä suorana.
Auno osotti sormellaan.
— Katsokaas tuota kiven nurkkaa. Voi ihme! Tuohon se on langennut päälleen… Ka tätä verilampea tässä mättään kolossa!
Sanna: "On siinä maksoa! Ei kumma, jos heitti henkensä. Mutta miten se polonen tuohon sortui?"
Riikka katseli kuuseen.
— Tuolta puusta se on pudonnut; se on sinne oravan jäljessä kiivennyt…
Reeta: "Oravan jäljessä! Jo hänen mokoman hirven olisi sinne jättänyt, äläs kolmasti saaliin."
Kerttu: "No ensi kertaako se on sinne kiivennyt? mutta kun se on surmaksi sallittu, niin kuoleman edelle ei ole käynyttä. Eikä ole surmaa nimetöntä."
Aunon kasvot tuhostuivat; suuret kyynelet kirkkaina karpaloina vierivät pitkin puuhkeita kasvoja.
— Sijan tietää, kuhun syntyi; paikan kaiken kussa kasvoi; ei tiedä, kuhun kuolta pitää.
Vappu seisoi verilätäkön luona. Kyynelet vierivät hänenkin kasvoiltaan, mutta oikasi päätään ja virkkoi:
"Ei tule se takaisin vaikka itkisimme silmämme puhki Tullut on mikä on tullut."
Kerttu: "Niimpä on…"
Auno se pyyhki kasvojaan takkinsa hihaan ja alkoi itsekseen hyräillä:
"Vaan jos mun pitäis' kuoleman
Maal' vieraall' taik' muuss' paikass',
Kaut' ruton sodan ankaran,
Taikk' veen taikk' muuss' vaarass',
Niin käyköön neuvos jälkeen se;
Äl' ansion perään tuomitse.
Suo autuaast' mun tääll' nukkuu."
Siihen yhtyivät toisetkin tytöt; seisahtivat kaikki piiriin, liittivät kätensä ristiin ja yhteen ääneen lauloivat ja kyynelet valelivat kasvoja.
Vappu katseli hongiston latvoihin,
— Kummasti raikea näin syksyllä. Heläjää kuin kannel tuo avaruus…
Kuulkaapa tuota kaikua tuolla rinteillä, miten se matkustelee.
Sitte siirtyi kuusisylvön toiselle puolelle ja virkkoi ihastuen:
"Mutta tulkaapa tänne toiselle puolen kuusikon katsomaan mitä täällä on! Ette usko mitä täällä kuusen kengällä on!"
Sanna hyppäsi sinne:
— "Mitä sinulla nyt on?… Katso, no ihme tuota linnun paljoutta!
Katsokaa minkälainen lintutakka! Ei uskoisi?"
Vappu: "Tappoi kuin Simson enemmän kuollessaan kuin eläissään."
Pyörein silmin siirtyivät paikalle toisetkin.
Auno: "Ai jai tuota läjää!… Ja laukku tässä on pukaten pakaten!…
Luetaampas…"
Sanna: "Luetaan kyllä!"
Vappu: "Minä luen… Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,… Yksi, kaksi, kolme… Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan… Kaksi, kolme ja neljä… Kuusi metsoa, kolme koppeloa, kahdeksan teirtä, neljä riekkoa on tuossa ja mitä lie tuolla laukussa vielä lisäksi. Voi ihmettä tuota viljan paljoutta."
Sanna otti laukun, virkkoi:
"Raskashan tämäkin on ja täysi kuin puhuttu rakko! Täällä on vaikka mitä mötyä: on oravia ja pyitä ja näätä tuommoinen rötkäle! Semmoinen kultarinta. Voi, voi, kun on kaunis!"
Riikka: "Antamaisillaan on ollut metsä vielä viime päivänäänkin."
Reeta: "Kuoleman edellä se on metsän emäntä antanut niin runsaasti.
Kyllä se on tiennyt, että kohta se jättää rauhaan hänen karjansa."
Riikka: "Jopa tämä ei metsän emäntä pahoinkaan olisi tiennyt jo ennen aikoja tuon isän kuoleman; eikö ne sen vertaa ole kuoleman kanssa yksin puhein."
Katri: "Ei ole hyväksi ollut tuo saalis."
Saara otti varrettoman kirveen maasta.
— Mutta varsipa on katkennut kirveestä.
Riikka: "Se on puuta kopistanut pohjalla oravaa pelotellakseen, niin siinä se on nirskahtanut."
Kerttu otti kirveen Saaran käsistä; katseli sitä.
— Niimpähän on käynyt. Se kun on orava jureutunut kuuseen, niin se on sitä paukuttanut kirvespohjalla, niin siinä se on tärähtänyt siksi vikaan, että siitä heltyi poikki. Eikä sille toki kovin paljo pidäkkään, kun se sille syylleen sattuu. Ja mahinutta on ollutkin, aivan sintynyt tuo puu.
Riikka: "Mennä talvena tehty varsi, kummako tuo, jos sen nyt on raudan hiki jo joksikin uuttanut."
Kerttu: "Mutta katsellaampa vielä, mistä se isä on pudonnut tuohon kiveen… Ai jai, tuossahan on se vahingon siipi! Tuossa on verekseen katkennut hongan oksa. Ei miten muutenkaan, vaan se on pudonnut tuosta suuresta hongasta, joka tuossa koivun vieressä seisoo. Siitä tämä oksa on kotoisin."
Reeta: "Miten se tuonne on mennyt? Surmansa kai sitä on koivista vetänyt, kun ei ole oksia kuin latvakerkässä ja puu toista syltä ympäri. Ei, ei ole oikeata menoa se, jos vaan on tuonne noussut."
Kerttu katseli honkaan oikein urkkivilla katseillaan, tiiristi silmänsä ja vielä tyystemmin tarkasteli hongan malloa.
— Enkös minä arvannut! Tuoltapahan on rouskahtanut, tuolta, ihan tuolta kuinka ylhäältä! Miten minä näyttäisin, mistä asti. Kyllä sinne on matkaa hyvinkin kuusi tai seitsemän pitkääkin syltää! Kyllä sinne on enemmänkin! Se on tuolta ihan läheltä latvakerkkää, tuosta haarasta vähän noin mikä häntä olisi pari kyynärää alaspäin. Siitä on ihan varmaan katkennut tämä oksa.
Sinne hongan latvaan tirkistelivät kaikki tytöt.
Auno: "Siitä, siitä se oksa on revennyt! Mutta mikä on tuolla ylempänä haarassa? Siellä on joku vilja mikä lienee; se on kuollut sinne. Katsokaahan tästä, tuolla se nuhjottaa. Se ei ole muutenkaan, vaan otus se on."
Kerttu lähti katsomaan Aunon luota.
— On siellä!
Auno: "Mutta meillä ei auta muu kuin täytyy hakata tuo honka kumoon ja siten saada tuo otus käsiinsä. Missä oli meidän kirves?"
Riikka toi kirveen sieltä toiselta puolen puiden, ojenti Aunolle.
— Ka tässä! Mutta kyllä se taitaa olla kesäterässään. Kun on multaisia juurikoita hakattu ojan kaivoksella, niin on kai se ruunaunut siellä hyväksikin.
Auno riisui päällysvaatteensa; otti kirveen.
— Kunhan on toinen laita hienompi, niin kyllä täytyy upota… Mutta mihinkäs se nyt sopii kaatumaan? No tuonne tuohon aukkoon rojautetaan.
Sitte iski hartian voi maila kirveensä hongan tyveen. Mutta kirves liuskahti kuoren kanssa maahan. Auno virkkoi:
"So-so, kylläpä on tosiaankin Riikan sanaan kesäterässään tämä kirves. Ja tuo kun on kovaksi pinttynyt, niin se vasta on vesaa. Kas, minkälaista nivaskaa se on tuosta maan nousennasta, ettei tahdo lastu irtautua. Ja niin kovaa kuin ilmosta luuta, että kiljuu oikein kirves. Ja niin tervastakin, että haisee."
Vappu: "Kyllä on pääsi harmajana ennenkuin on sillä kirveellä poikki se puu."
Auno löi vaan vihaisesti.
— Se ei ole totta! Katso vaan, että kohta on lattiassa.
Niin hakkasi Auno honkaa. Ja koira kun tiesi otuksen olevan siellä hongassa ja näki hakattavan, niin yltyi haukkumaan. Ja niin kirveen tuima loskina ja koiran kiivas haukunta sekausivat metelöitseväksi kaiuksi ja kauas se urkeni tyyniin metsiin.
Sillä aikaa kun Auno hakkasi honkaa, niin Kerttu katseli puihin.
Viimein sanoi:
"Nyt minä tiedän miten tuo tapaus on johtunut."
Reeta: "No mitenkä?"
Kerttu: "Katsohan nyt. Se on tuon otuksen ampunut tuonne hongan haaraan. Ja kirveestä kun on varsi katkennut, ettei ole voinut hakata, niin se on mennyt noutamaan, siten, että on ensin noussut tuohon kuuseen ja siitä mennyt tähän koivuun, ja tästä koivusta se on mennyt tuohon honkaan ja silloin se on tuo kuiva oksa pettänyt. Mitäs se kestää toki tuommoinen kuiva oksa; se katkeaa kuin ruoto!"
Riikka: "Onkos sen ollut mitä mennäkkään tuosta noita jälkiä. Kun vaan olisi tuo oksa kestänyt, niin iltikseen olisi käynyt viljan pois."
Vappu: "Aivan olevaksi onnekseen olisi käynyt, mutta pahan teki petoksen tuo oksa. Ja tuon matkan päästä kun mies tipahtaa alas, niin se on enempi kuin kissan uunilta putous. Voi, voi sentään! Kun ajattelee tuota matkaa, niin päätä viepottaa!"
Riikka: "Jospa se sittenkin olisi sattunut pehmeämmälle, niin olisi se jonakin mennyt. Ja kun olisi sattunut joku muu paikka ensiksi vastaamaan, vaan kun tuommoinen kiven särmä! Ja siihen kun pää, ihan paras takaraiva jäsähtää, niin se ei tee hyvää. Päästäänhän se matokin kuolee, sanotaan."
Kerttu: "Vahinko tuota lienee vetänyt. Ei se ole ensi kertaa ollut pappia kyydissä; on se jo monessa puussa käynyt, monta kummaa nähnyt, monta salmea soutanut. Tosi on vanha sananlasku, että:
"syli puuta, vaaksa vettä, askel paikkoa pahoa miehelle surmasijaksi, uroholle pään menoksi."
Auno jo hakkasi toista puolta ja märkänä höyrysivät leveät hartiat. Ja koira se vaan yhä haukkua loukutti silmät kiinnitettyinä hongan latvaan. Jo alkoi lastuus syvetä; alettiin kaatumista toivoa. Kerttu otti rautahangon, sen sakaran pisti noin puolen toista sylen korkuiselle hongan malloon ja varresta asettui työntämään. Kerttu, Reeta, Katri ja Riikka työntivät, että posket pullistuivat. Vielä lisäili Auno muutamia lyöntiä lastuuksen perään. Silloin honka lähti totisena hiljalleen kallistumaan. Mutta kohta sen kulku kiveni ja hirvittävästi jyrähtäen roiskahti pitkälle pituuttaan kiviseen tantereen ja hongistoon pakeni voimakas kaiku. Mutta heti joutui koira hongan malloa myöten latvan puoleen ja samassa rientivät tytötkin, mutta koira jo ilosta vokisten kantoi otusta vastaan.
Vappu se joutui ensimmäiseksi koiran luo ja alkoi hälistä:
"Sepeli, Sepeli, mikä se on Sepeli-miehellä? Mikä se on miehellä, näytäppäs. Ka herranen aika, näätä on! Katsokaa minkälainen ryökäle! Voi, voi minkälainen! Miten kaunis! Katsokaa tuota! Se on oikea kultarinta! Tuossa on luodin reikä. Ihan sydämmen kautta on luoti porahtanut läpi. Ilmankos se olisi niin äkkiä kuollut, että puuhun olisi jäänyt."
Katri: "Kyllä se on kaunis elukka tuo! Kyllä sen kun näkee oksalla juoksentelevan, niin ilkeää sitä katsoa."
Sanna: "Kauankin se sitte olisi sinun katseltavanasi. Se on siksi jalkava, se liikkuu kuin tulen kieli. Ja puujaloilla menee, semmoista kyytiä, että harvat ovat ne koirat, jotka alla pysyvät. Minä olen sen kumman nähnyt kerran, kun olin isällä kolkkamiessä joskus lystikseni."
Auno: "Näin minäkin kerran tuossa Suonenvaaran liepeessä. Kun se puitti puusta puuhun, niin se oli menoa! Tuommoiset puun välit kuin tuosta kuusesta tuohon petäjään ne ovat kuin askel vaan. Ja noin viittä syltä pitkät puun välit, niin niissä ei ole mitä mennäkkään, kerran potaltaa vaan, niin silloin se ropsahtaa toiseen puuhun."
Sanna: "Vaan somasti sillä on käpälät silloin, kun se puun väliä menee. Ne ovat aivan runnakossa kiinni ja kynnet harrallaan; sitte häntä vaan leimuaa, kun poika mennä hurahtaa."
Auno: "No ei sillä ole pää paperista. Hirveää se lähteä taipaleesen."
Vappu otti näädän käsiinsä, kukutteli sitä.
— "Nää, nää näätäseni, kuule kultarintaseni. Voi, voi minkälainen kuhvelo!… On siellä tuolla metsässä kauniita jos rumiakin elukoita. Entäs sinä Sepeli parka, sinä katselet niin palavin silmin. Tunnetko sinä tätä? Tunnet sinä. Voi, voi, sinua Sepeli, kun sinä nyt olet orpo sinäkin! Voi, voi, sinua poika parka, mitä sinä nyt minusta nuolet ja liemuat? Katso nyt kuin on hyvänä! Voi, voi kuin on mielissään! Mitä minä nyt sinulle antaisin viimeisen viljan peijaiksi? Voi, voi, kyllä sinä mielelläsi etsisit viljoja, vaan kukapa pudotti alas!"
Riikka: "Joutilaana on pyssy tuolla petäjää vasten."
Reeta: "Kyllä nyt joutaa koirat jouten olla, viinet vaarnoilla levätä, kuten sanotaan."
Saara: "Kukas tiesi jos Pentti…"
Sanna: "Mitä, Pentti ampuisiko? Pankolta paistikkaan ampuu semmoinen mies!"
Vappu: "Pelkää, veikkoset, pyssyä kuin Hölmöläiset Matin sirppiä! Olihan se kerran isän pyssyllä ampunut pyytä tuossa Rantasen kassarikolla. Kun oli pannut pyssyn puolilleen ruutia ja korvaruutia oli pannut kouramitalla, sitte oli ampua jämäyttänyt; mutta maahan oli pyssy käsistä pudonnut ja parkuin oli mies hypännyt pöheikköön päätään sammuttamaan. Kun oli semmoinen korvaruudin paljous tomahtanut, niin sileäksi oli mennyt otsatukka, silmäripset ja kulmakarvat, olipa kaupanpäällisiksi kirjaillut kasvopäitäkin. Siitä tuli miehelle mieltä. Ei ole sitte pyssyyn koskenut. Ja kyllä uskon, että vastakin joutaa pyssy naulaan hänestä nähden. Vaan luulen, että meistä jostakin tulee ampuja, kun rupeamme opettelemaan. Tai jos eivät muut rupea, niin minulla ei ole päätä palata. Oppimallahan papitkin tulevat."
Sanna: "Sen minäkin sanon!"
Reeta: "Ruvetkaahan tuota kummittelemaan muutamaksi mieliharmiksi."
Sanna: "Miksikä mieliharmiksi?"
Reeta: "Siksi, että teissä ei ole pyssyn haltijaa."
Vappu: "Eivät ne ole muutkaan pyssy kädessä syntyneet. Oppia se on ikä kaikki… Lähdetäänhän tästä kotiin; otetaan neuvot kaikki mukaan ja mennään tästä kankaan vietettä tuonne Puolukkavaaralle ja sieltä Teiriharjun päitse kotiin, niin sillä matkalla Sepeli löytää jonkun oravan että saadaan koetella".
Auno: "Samahan tuo on. Lähdetään vaan."
Kerttu: "Mutta eihän ole ampumavaroja."
Sanna: "On tuolla laukussa vaikka paljonkin. Lähdetään vaan, minä otan pyssyn… Täälläpäs makaa Sepeli pyssyn luona pää käpäläin päällä suorana. Sepeli, kuule, lähdetään nyt etsimään…"
Sepeli hyppeli Sannaa vasten pystyyn, leimusi ja nuoleskeli Sannan käsiä.
— Aijai kun tuli mies hyvilleen, kun näki, että pyssy otetaan liikkeelle. No lähdetään nyt tuonne. Usuu! etsimään… Ka niin, tuolla se jo menee! Ei ole kauan ennenkuin kuuluu ääni. Lähdetään perään; otetaan neuvot mukaan. Minä otan tämän laukun ja pyssyn; jakakaa keskenänne viimeiset rihkamat… Kas niin! nyt kuuluu jo Sepelin haukunta! Lähdetään! Mitä te kähjäätte?… Joko ovat kaikki?
Kerttu: "Kaikki ovat."
Riikka: "Entäs tulukset?"
Sanna: "Niin tosiaankin!"
Reeta kopristi laukkutaskuaan ja virkkoi:
"Täällä ovat taskussa."
Kerttu katsahti tantereelle.
— Kaikki ovat matkassa… Mennään vaan.
Niin lähtivät tytöt tois-iltaiset aseet olallaan astumaan koiran haukuntaa kohti. Mutta Kerttu pyörähti vielä katsomaan takansa sitä kuusirykelmän juurrusta. Vaan kyynel vierähti kasvoille ja virkkoi itsekseen:
"Tyhjä ompi tuonen maja, koti kolkko kuolemalla,
"sanotaan, mutta tosi se onkin."
Pyyhkäsi kasvojaan ja lähti toisten jälkeen…
Sanna: "Mitähän tuo haukkuu, kun noin räiskyttää?"
Auno: "Lintu on, kun haukkuu noin tiheään ja kovasti."
Sannan kasvot leimusivat.
— Kun olisi metso, aika koukkunokka!
Riikka: "Mitä sitte?"
Sanna: "Se sitte, että könäyteltäisiin laattiaan!"
Vappu: "Minä uskon, sillä ovat siivet!"
Sanna hurjana mennä kahitti ja virkkoi:
"Antaa olla; kyllä ne pettävät, kun pokautetaan kuula rintaan."
Riikka ojenti kädellään honkaan.
— Metso on tuolla aihkissa, tosiaankin aika koukkunokka ja Sepeli tuolla juuressa haukkuu ja häntä leimuaa. Katsokaa, miten tuo metso katsoa tuikottaa tuota koiraa.
Sanna hätäisin silmin vilkasi toisiin.
— Hiljaa! Tulkaa tänne kuusen juureen… Mutta kuka se osaa panna latingin?
Auno: "Kyllä minä osaan."
Sanna: "Pane sinä, mutta joudu! Sillä on oma aikansa tuolla metsolla, ei se meitä kanan odottele, kun sillä se tuuli päähän pistää."
Katri: "Siinä kuikottaa hongan lakalla. Mutta olisi se koko rötkäle, jos sen saisi!"
Riikka: "Kyllä se on koko konttura, pyrstökin kuin vasta! Semmoinen kirjavarintainen. Aijai jos se tulisi lattiaan!"
Sanna: "No älkää kuikistelko, ettei saisi vihiä."
Auno sai latingin pyssyyn, ojenti Sannalle.
— Tuossa on!
Vappu: "Mutta koeta nyt pitää kohti!"
Sanna: "Eipähän ilman!"
Auno: "Mene tuon kuusen suojaa myöten tuon kuusen juureen, niin pääset likemmäksi. Ei se huomaa, kun niin toimessaan katsoo tuota koiraa. Kuusen juuresta oksien välistä katso tilasi, mistä on selvä matka. Rihvojen läpi älä ammu; ne henkivät luotiin, että kääntyy väärään."
Sanna punastuksissaan vilkasi Aunoon:
— Parastani koetan.
Sanna lähti hiipimään kuusen suojaa myöten kuusen juureen. Rupesi polvilleen kuusen alle, pani pyssyn perän korvalliseensa ja kuusen kylkeen vakuutti pyssyä. Oli yhdessä kohti, ettei näyttänyt liikahtavan mikään paikka.
Silmät pyöreinä ja jännitetyin kasvoin tytöt odottivat milloin laukasee… Mutta Sanna puhalti ahtaan huokauksen ja hartiat nytkähtivät.
Auno punalti päätään ja varmasti virkkoi: "Ei nyt tullut mitään, ei nyt vakan enää. Isä sanoi aina, että se pitää silloin laukasta, kun ensi kerran saa pyssyn kohti, muuten se rupeaa vapisuttamaan jos kauan pitää. Kas, jo laukesi! Niimpähän kävi: metso lentää tuolla sellaista havakkaa ja Sepeli alla laukkaa. Se luulee, että se on haavoittunut ja putoaa."
Vappu: "Siivetpään olivat ja hyvät! Tiesinhän minä sen."
Sanna tuli toisten luo, punastuksissaan ja vähän häpeissään virkkoi:
"Mikä kumma! Olenhan minä monasti aina koettanut ilman piloillani pyssyllä sihtailla. Ja minä olen vakaunut vaikka neulan silmään ampumaan. Vaan nyt en vakaunut vaikka mitä olisin tehnyt. Mitä enemmän koetin puristautua, niin sitä enemmän vapisutti ja sydän jyskytti niin kovasti kuin riihenpuija. Tottapa se ei ollut meidän osa. Ei sitä saa kaikkea mitä näkee."
Vappu: "Olihan se entinenkin akka sanonut, että 'kelpaisi elää, kun olisi silmä nuolena, kopra kattilana'… Mutta voi, voi, Sepeliä, kun tulee niin nolona pää maassa ja häntä lupallaan. Voi, voi, kuin on mies ilkeissään! Eihän se ollut sinun syysi, kun ei saatu metsoa. Voi, voi, kun nyt on ukko pahoillaan! Sai ilmanaikojaan haukkua… Siinä se nyt makaa käpäläinsä päällä ja lupistelee silmiään niin kylläisennäköisesti. Kas, kun huokasi syvään, oikein hartiat nytkähtivät!"
Reeta: "Lähdetään pois typerehtämästä. Martta kotona katsoo meitä pitkään tulevaksi."
Vappu: "Lähdetään vaan, ei tässä tätiä ole tässäkään… Mutta kukas se nyt on ampuja? Taisi Sannalta into loppua, häpeä jo silmää kaivaa."
Sanna keikautti niskojaan.
— En jänistä vielä!…
Läksi pyssyn kanssa kävelemään ja virkkoi:
Sepeli se! Lähdetään, etsi, etsi.
Sepeli läksi laukata sutmistamaan halki murtoisen kankaan.
Vappu: "Silloin se mies lähti vilkasemaan!"…
Katri: "Jo on vilja edessä. Eipä pitkältä päästy."
Auno: "Orava on nyt, kuulee sen haukunnasta. Se haukkuu harvempaan kuin lintua ja väliin viksähtelee…"
Riikka osotti sormellaan harjulle hoikkalatvaiseen kuuseen.
— Tuolla kuusen kerkässä nauvottaa orava, aikanen pöyryhäntä!
Tytöt heittivät neuvonsa maahan ja katselivat kuusen kerkkään jureunutta oravaa.
Sanna: "Vaan sillä ei ole siipiä. Jos ei yksi satu, niin sattuuhan toinen tai kolmas. Paneppas, Auno, sisusta tähän pilliin, niin herätetään metsän-naukujaista."
Vappu hykähti pikku naurun.
— Valveillapa tuo on, hyvin ovat silmät pyöreinä. Saisi kyllä nukkuakin, ei olisi pahaa hätää.
Sanna ylpeästi virkkoi:
"Varokoon vaan vanttuitaan!"
Otti pyssyn Aunolta, istahti mättäälle, laski pyssynpiipun juurikan sarvelle ja osotti pyssyn oravaa kohti. Jokaisen silmät katsoivat oravaa ja kasvot olivat jännityksessä.
Auno: "Ei tule mitään, vapisee ihan nähtävästi."
Vappu: "Älä nyt, antaahan se jätistää. Kas, jo laukesi! Voi, voi, kun ei mennyt ei sinnepäinkään! Tuolta toisesta kuusesta kerkät putoilivat ja luoti tuolla mouskahtelee puusta puuhun!"
Sanna punastuksissaan nousi seisalleen, katseli pyssyä ja nolona virkkoi:
"Se pelottaa laukastessa. Siinä on semmoinen hiimosti. En minä ymmärrä minkätähden minä nyt olen tämmöinen tohkero, että laukastessani säpsähdän. Koetappa sinä Auno, sinä olet enemmän nähnyt isän ampuvan."
Vappu: "Virkaheitto tuli siitä ampujasta."
Sanna: "Ei sitä tiedä, kävisikö se viisaammasti sinullakaan."
Vappu: "Minäpä en rupea kuvattelemaan. Äänetönnä se on tyhmäkin viisas… Mutta katsotaampa nyt, kun Auno ampuu… Ka kätensä varastako se!… Ka se! Ai, ai, orava tulee pyörien lattiaan! Se olikin lasaus! Katso tuota, kun ojenti vaan, niin anna tulla oravan pyörien maahan! Sepeli, Sepeli, älä nyt retuuta enää; anna nyt minulle… Kas, aivan hartioista ropsahti läpi! Ei olisi uskonut!"
Auno: "Kynnet koiralle ensin, sitte vasta toista etsimään."
Vappu: "Kas, kas, en yrittänyt muistaakkaan. Minäpä annan Sepelille kynnet… Kas tuossa yksi… tuossa toinen… tuossa kolmas… tuossa neljäs. Voi, voi kun makeannäköisesti natustelee!… Nyt loppui. Lähdetään uusia etsimään."
Sanna: "Se niin! silloin lähti laukata leipomaan. Se ei odota toista käskyä, tuolla se jo näkösen päässä laukata sätkii. Ka, jopahan löysi lintuja! Mitä? Metsoja neljä, viisikin niitä on!… Tuonne lentävät honkiin. Kohta sieltä kuuluu Sepelin ääni."
Vappu: "Nyt, Auno, koetappas nyt! Olisi tuo soma, jos saisit metson."
Auno: "Kun olisin oikeassa ramussani. Vaan kun en viime yönä enkä toissa yönä nukkunut silmäni täyttä, niin on kuin varjo, ei tunnu oikein vakautuvan."
Sanna: "Se kai se lienee syynä minullakin."
Vappu: "Käyhän, Auno, koeta."
Auno lähti pyssyneen.
— Sittehän tuon tietää. Olkaa täällä se aikaa.
Vappu: "Minä lähden katsomaan."
Sanna: "No etkö muista, että se kielti. Anna olla rauhassa."
Riikka: "Sepeli taasen kun haukkuu! Se kuuluu kun se poukuttaa, vaara helisee taaskin!"
Kerttu: "Mutta jo se on viisas tuo koira! Kun se lintua haukkuu tuolla lailla noin tiheään, että ääni ei sammu välillä, niin lintu ei kuule tulijaa. Ja kun se noin maassa on mahallaan yhdessä kohti ja siinä tuota kirjavaa häntäänsä liekuttaa, niin sitä lintu katsoo eikä pelkää."
Sanna: "Tuon koiran ansio se on, että isä on niin paljon saanut lintuja. Kas jo paukahti! Siivetpä oli metsoilla! Tuolla lentää hojottavat semmoista kyytiä, ettei häntä perää tavoita."
Sanna osotti sormellaan lentävien metsojen jälkeen.
— Yksi, kaksi, kolme, neljä. Mutta yksi on poissa! Viisi niitä oli.
Katsotaan vaan, että siivet pettivät muutamalla.
Vappu ilahti, osotti kädellään hongistoon.
— Metso, metso! Aai, ai, sinua Auno! Metso on kädessä Aunolla, kun tulee.
Sanna: "Kas sitä, tiesinhän minä!"
Riikka: "Kas, minkälainen rötkäle on Aunolla kädessä! Tuopa lystiä!"…
Reeta: "Ei olisi uskonut!"
Kerttu: "Auno on paljo nähnyt pyssyn hallitsemista."
Auno antoi metson Vapun ojennettuun käteen.
Reeta: "Sieltäpä lähti metsän hyvä."
Auno virkkoi tyynesti:
"Eihän tuo näy olevan työtä kummempaa tuo ampuminen."
Riikka: "Eihän tuossa sinulla näy olevan kuin pitää ja vetää. Ei vielä näy meiltä lintukeitot loppuneen sillä, jos isä jätti. Se ei ole pieni asia."
Vappu silitteli mättäällä makaavaa Sepeliä ja hyvitteli:
"Jopa sinä nyt ukko parka väsyit! Voi, voi, kun kieli pitkällä läähötät. Sinä poika parka, voi, voi, kun sinä katselet leppoisesti! No levähdä nyt."
Kerttu virkkoi väsyneesti:
"Lähdetään nyt kotiin. Ei maista mikään millekkään."
Reeta; "Eipä maista; tyhjältä tuntuu elämä."
Sanna: "Kyllä se maailma seisoo yhdeltä ukolta."
Vappu: "Sen minäkin sanon. Ja oli miten oli, emme voi maan rakoon painua."
Auno: "Kyllä se nyt meidän maailma kallistuu melkein syrjälleen."
Ojenti Sannalle pyssyn ja sanoi:
"Lähdetään kotiin."
Selkiinsä kokoilivat tytöt neuvonsa ja lähtivät vakavin kasvoin kulkemaan kotiin päin.
Ilta oli jo pimeä, pystyvalkea jo liekotteli pirtissä ja sen punnerrus hohti akkunasta, kun tytöt astuivat kotiin lintutakkoineen.
XXVI.
Joulukuun tähdet valvoivat erään pouta-aamun puhtaalla taivaalla; otava oli jo länteen päin sarvensa kääntänyt, kun Pietolan tilavasta saunasta kuului kolmen hamppuloukun ankara töminä ja kolmen lihtaloukun kuivat kielen sanat virkeästi kitkasivat. Enemmän kuin kolmesataa valkoista solkeakuituista hamppuroivajasta oli eilen illalla päästelty ja pystytelty orsille ja lauteille kuivamaan saunan paahteiseen lämpymään. Niitä loukuttamaan olivat lähteneet Kerttu, Auno, Sanna, Vappu, Katri ja Riikka. Vuoroon ne aina loukuttivat ja vuoroon lihtasivat. Kerttu ja Auno olivat parina. Samoin Sanna ja Vappu. Niimpä olivat Katri ja Riikkakin yksi. Kun raskaalla loukulta loukuttivat roivajaksesta ensin luut irti ja pemistelivat enimmät päistäreet pois, niin sitte antoivat sen toiselle, joka keveämmällä loukulla lihtasi pivoukset kujulleen ja sukevina suortuvina punoi sormajaksiin, joita kymmenen aina tuli kuhunkin vihkoon; joka kymmenennellä sormajaksella sidottiin keskeä kiinni yhteen nippuun. Kertun ja Aunon läjässä niitä nippuja oli jo kymmenen, kun Sannalla ja Vapulla oli vielä neljäs vajanainen. Katri ja Riikka ne alottivat kuudetta.
Kerttu irtausi loukkunsa hännästä, viskasi pivouksensa Aunon helmaan, kopisteli itsestään päistäreen törkyjä, päästään haravoi koprillaan tappuran untuvia ja karkean paitansa hihaan pyyhki kasvoistaan hikeä ja pölyn huudetta. Sitte istui päistärläjän päälle huoahtamaan ja nojasi selkänsä loukun juurikkaa vasten. Silloin taukosivat toisetkin levähtämään yksistä tuumin. Kerttu virkkoi:
"Meillä Aunon kanssa taitaa jo olla kymmenen mytykkää, mutta mitähän niillä noilla jälkiväellä on?"
Sanna suupuolellaan naurahti:
— Olemmekos me jälkiväkeä? Älä toki usko itsekkään. Kyllä me olemme ensi uunin leipiä.
Auno: "Onhan sillä Sannalla ja Vapulla kohta neljä, ja kun ne edes olisivat niinkuin ihmisten. Katsohan sinä, minkälaista siivoa se on!"
Kerttu otti hamppuvihkon, meni kiukaan luo päreen valossa katselemaan ja virkkoi:
"Ei tule toki mitään tämmöisestä sotkusta! Kuka näitä ilkeää nähdä, kun ovat ihan kaikkine päistäreineen käärityt. Eikä yhtään kuitua suorallaan, vaan kaikki yhdessä vanukkeessa kuin koiran vuoteet. Katsohan itsekkin tätä jälkeäsi."
Sanna syrjäsilmällä vilkasi hamppukääryyn ja välinpitämättömästi virkkoi:
"Näkyyhän tuossa vähän lustuvia olevan."
Aunon rinta hytkähti.
— Lustuvia ne vaan ovat. Ihan selviä päisteriä, ihan kuin pahnoja!
Kerttu: "Kyllä saat siivota ne uudelleen."
Sanna keikautti niskojaan.
— Kyllä semmoiselle emännälle välttää. Kunhan on kupissa, oli ohraa tai ruista.
Kerttu: "Vähät kai se emäntää liikuttaa; meidän oma häpeä se toki on. Ja jos ihmiset näkevät meidän noin kunnotonta työtä tekevän, niin emme kelpaa ihmisten työhön sitte, kun tästä joudumme suksillemme."
Sanna: "Pian jalo tapansa näyttää sitte, kun pääsee näyttämään. En perusta minä tämän talon työstä. Minä olen kuin liika laukku reessä tämän talon töissä. Syön, juon aikanani."
Katri istahti lihtansa perälle. Vitiin veitsellä piiskasi lihdattua hamppuroivajasta ja virkkoi:
"Mahtaa siitä kohta ilma nousta siitä syksyllisestäkin elon varastuksesta. Eilen kuului emäntä kertovan Pentille, miten kuuluvat Ahtolaan kantavan elon ja elämisen."
Riikka pöllähti: "Kuka sille tuolle akalle semmoisia selvittää. Kyllä
Ahtolan emäntä ei niistä virka."
Sanna rupesi loukuttamaan, mutta seisautti loukkunsa, roivajas jäi loukun rakoon.
— Tiesikö tuo akka tosiaankin semmoista? No mistähän tuo rämppäkello tosiaankin imi semmoista… Siitä uutisesta se varmaan Pentti illalla mörnötti puhumatonna kuin säkinpaikkaaja. Mutta kuka on mahtanut tuolle akalle kertoa! Me emme suinkaan ole hiiskuneet hiirelle eikä heinälle ja Ahtolasta päin ei ole tullut tietoon.
Kerttu: "Kyllä se tehty tiedoksi tulee… Olenhan teitä kieltänyt, mutta laihan koiran haukunta ei taivaasen kuulu."
Aunon kasvot hieman tulistuivat, virkkoi: "En ole kieltänyt en käskenyt, jokainen tehköön päätään myöten. Mutta syytön minä olen varastukseen."
Sanna: "Syytön minäkin olen varastukseen. En neulankaan edestä ole ottanut keltään enkä ota vaikka suulleni kuolisin. Ne jyvät, jotka syksyllä siirsimme Ahtolaan, eivät olleet kenenkään muiden kuin meidän. Ja se ei ole ollut viime kerta. Sen sanon, että ei niin kauan kuin minä olen Pietolassa ei tarvitse hinkaloita suurentaa. Minä tiedän ja selvästi näkyy, ettei ole minulla ikuista oloa näillä poroilla, niin en huoli lähteä aivan suorilta sormiltani. Otan minä kuitenkin omin lupini jonkun vähän edes mielihyvikseni, jos ei muuksi."
Vappu: "Sen minäkin teen. Ja sen kun tekisimme jokainen… Jos oikein tekisimme kuten olisi tehtävä, niin ensi syksynä veisimme vuoden tulokset aivan puulle puhtaalle ja heittäisimme tuon akan poikineen avossa suin katsoa tollottamaan, niin näkisivät hyvänsä siitä kirotusta välikirjastaan isän kanssa. Opetettaisiin niitä isännäksi ja emännäksi toisten vaivannäölle."
Riikka heitti puoleksi loukutetun roivajaksensa loukun rakoon, istahti jakkaralle loukkunsa lähelle. Pieni musta nyttyrä oli niskaan pistetty kiinni katajaneulalla. Pyyhki kädellään päälakeaan ja nyttyränsä päältä hampun untuvia ja palleat hartiat laskeusivat kumaraan, kädet helmassa virkkoi:
"Niinhän tuo työ tuntuu olevan karvasta kuin tervaa ja koti tuntuu vieraalta kuin väärä raha olisi taskussa. Jos ei tuota akka-lunttua olisi tässä, niin toisin soutaisivat sukset."
Kerttu: "Mikäpä hänessä on hätänä. Oli miten oli, paras on kuitenkin olla nöyränä, tyytyä siihen mitä sanotaan."
Sanna puistalti päätään, kohautti hartioitaan ja virkkoi:
"Niin minäkö antipalalle? Ei, ei tule ne herkut, eikä puske ne hirvet!"
Vappu: "Samat sanat sanon minäkin. Kun kerran on näiksi mennyt, että omassa kotonaan pitäisi ruveta toisen kynnestä katsomaan, niin en perusta vaikka paikalla ajakoot oman onneni nojaan. Onsi on taivaan alus. Huiskeikkaa vaan pitkin pitäjän tietä! Suru ei janota vaan rikkaan hyvät eväät."
Auno: "Kyllähän hyvä mennä on, vaan ei siellä hyvä olla ole. Kun sattuu, niin routa ajaa porsaan kotiin."
Vappu: "Eei, ehei se ennustus pidä ryhtiään. Elää niitä ihmisiä muuallakin. Ja ennen olen vaikka aidan vitsaksena ennenkuin kotonani toisen ruotilaisena."
Kerttu: "Mikäs tässä on pakko olla ruotilaisena. Syödään vaan ruokaa mitä annetaan, tehdään työtä mitä käsketään ja ollaan vaan kotonaan. Ei olla tietääkseenkään mistään mitään, odotetaan vaan viimeistä käskyä."
Sanna: "Jospa oltaisiin nelijalkaisia, noita kytkyessä tahi marhaminnassa pidettäviä, niin kyllä se sitte kävisi laatuun. Mutta ei tällä päällä, ei niin kauan kuin yli kynnyksen päästään!"
Kerttu: "Ei tiedä ylpeillä. Hätäisellä on monta ääntä."
Riikka: "Mutta kuka mahtaa tuolle akka-ränkälle kertoa niitä kaikkia seikkoja?"
Katri: "Minä luulen, että se on tuon Saaran hyvää työtä, koskahan se on yksituumainen sen kanssa kuin paita ja pohkea. Ja tuota Pentti-vänkylätä se taitaa mielessään pitää sillä tavalla päästäkseen tämän talon haltijaksi." Sanna punastui…
— No olisikoon tuolla kalmalla niin pitkät ajatukset. Mutta pari siitäkin tulisi! Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella sokea, saa sanoa. Ei vielä kumpaisetkaan ole kunnollista veroa ansainneet… Mutta en minä toki usko semmoista.
Vappu: "Mistä sen tietää, mitä ne siellä joutessaan tekevät. Luuletko, ettei Saaralla olisi sydäntä ottaa tämä talo Pentin kansaa omakseen."
Riikka: "Minä uskon, että raskii! Niin vievät kuin koirat, kun saada voinevat. Ja mikä niiden on saadessa, panevat tuumansa tukkuun, niin heti pyörähtävät asiat siten, että Saara ajaa meidät oman onnemme nojaan."
Kerttu: "En usko Saarasta semmoista. Ja samahan sille on, olipa tässä emäntänä kuka tahansa. Emmehän ole emäntänä olleet ennenkään, onhan nytkin sama olla työntekijänä. Ja eihän silloin ole vieras emäntänä kun on Saara."
Auno: "Kyllähän työ ei ole entisen makuista sitte, jos Saara ja Pentti tulisivat hallitsemaan. Mutta saattaahan sitä sentään tehdä jos tahtoo ja olla niinkuin pidetään."
Sanna: "Olkoot muut miten olkoot, mutta minä olen ja elän niinkuin päästä käsketään, pois tieltä vaan!"
Silloin remahti ovi auki ja ovelta näkyivät emännän taliset kasvot ja valkeina paistoivat lostikka hampaat. Silmät kiehuivat vihasta ja kohti kurkkuaan sähähti:
"Mikä rukouksen pito teillä nyt on täällä? Vai tänne, sen tuliset luntut, olette laittauneet makaamaan! Ei tuosta herran hetkestä ole kuulunut loukun ääntä. Taidatte, sen pahennukset, luulla, etten minä kuule, milloin työssä olette. Sen tuhannen loukkaat, pääsettekö asiaan vai…"
Siihen katkesi emännän sana, kun Sanna hyppäsi eteen ja käsi ojettuna ärjäsi:
"Suu kiinni ja paikalla!"
Emäntä sävähti vastaan, että kyllä tiedän tukkia. Sinäkö tässä…
Sen enempi ei emäntä kerjennyt, kun Sanna leimautti hänet nietokselle ja nykäsi saunan oven kiinni.
Emäntä hyppäsi ylös, vetäsi henkeä keuhkonsa täyteen, puhalti saunan oveen ja oikein kirkasemalla parahti:
— Vai tapat sinä minut?
Sannan kasvot tulistuivat, leimahti saunan ovelle ja kahden käden tölmäsi Maijaa, että se lenti aivan koppina päälleen nietokseen ja äkeästi puhaltaen virkkoi:
"Älä tule toista kertaa!" Vetäsi saunan oven kiinni ja rupesi loukuttamaan roivajastaan ja kohta alkoivat käydä toisetkin loukut.
Itkien ja kiroillen meni emäntä pirttiin.
Pentti istui rahilla, rikkinäinen sarkanuttu päällä, paulakengät jalassaan ja lammasnahkainen reuhka päässään ja puukonhamaralla lykkäsi sileäksi uutta kirvesvartta.
Emäntä astui Pentin luo hengittäen raskaasti ja sakeat henkäykset vapisivat kuni suuresta väsymyksestä; mustat silmät säihkivät kamalasti ja virkkoi:
"Tule Pentti tänne kamariin, minulla on asiaa sinulle, tule."
Pentti nosti päänsä, katsoi tutkivasti äitiinsä:
— Missä se nyt on rypenyt, on lumessa kuin koira?
Emäntä ei virkannut mitään; silmät paloivat vaan.
Pentti jatkoi: "Mitä sitä nyt on? Olin tästä aikeessa metsään."
Emäntä tiukasti: "Tule vaan tänne, minulla on asiaa."
Sen sanottuaan lähti astumaan oveen ja piikkoloimiin kudottu lyhyt hame kapeana riippui lanteilta, lumiset kengät olivat pauloilla sidotut nilkkoihin kiinni, vaan paksut pohkeat vilkkoivat paljaina. Päällä oli väljä lyhytläntä nuttu irtaallaan napista; hartioilla siinä näkyi lunta joka paikassa. Seisahti ovensuuhun, katsoi tuliko Pentti jälessä. Mutta Pentti ei ollut kiireissään. Emäntä tikasi:
"Tule rikeneen, älä kähjää, äläkä kuhjaa!"
Pentti pani puukkonsa viereensä, kohosi laiskasti seisalleen ja virkkoi:
"No mikä se nyt on semmoinen hätä, tuliko se nyt on nurkassa?"
Emäntä: "Oli mitä oli, tule heti!"
Pentti otti kinttaansa ja kirveensä mukaan ja lähti emännän jälessä kamariin.
Emäntä siirti toisen jakkaran luokseen ja alkoi huohottaen:
"Istu tuohon jakkaralle. Ei semmoista kiirettä, minulla on puhumista… Nuo tytöt pirut et sinä usko minkälaisia ne ovat, kyllä ne kohta minulta syövät silmätkin päästä. Menin tuonne saunaan sanomaan jotakin ihan hyvänä ihmisenä ja hyvällä sanalla, niin siitä nuo katalat usahtivat silmille ihan syyttä hankaatta, ihan syyn-syyttömästi kuin ampiaiset, että kiitin kun sain luuni tervennä tänne. Semmoisen palkan minä olen saanut siitä lukemaan opetuksestani, semmoisesta asiasta. Ruunankummia olisivat minutta. Oikein sydämmeni halkeaa, niin on paha mieleni. Jonkillaisen koirajoukon keskeen piti joutua!"
Emäntä itkeä suhautti vähän. Pyyhki kyyneleet silmistään ja jatkoi:
"Se on nyt paras, että ajat pois tästä talosta ihan jokaisen nuo luntut. Niistä ei ole toinen toistaan parempi. Aja vaan kynnettömään"…
Pentillä olivat kinttaat käsissään, puristeli kirvesvarttaan taivutellakseen kankeita kinttaitaan kuontumaan kirvesvarren ympärille ja tympeästi virkkoi:
"Mitenkäpä tässä tytöittä tultanee aikaan. Semmoisia työntekijöitä saadaan kirjoilla hakea kuin tytöt… Ja minä taasen luulen, että siihen riitaan on syytä sysissä jos sepissäkin. Antoivatpahan ne minulle rauhan."
Emännän kasvot tulistuivat, hyppäsi seisalleen, leimahteli sinne ja tänne; mutta istui taasen ja virkkoi:
"Sinää saat rauhan!… Ilkeät sanoa, että minä olen syypää tähän riitaan… Sinä saat rauhan!… Saat sinä tuolla tavalla rauhaa: et katso elämistäsi, varastavat ihan joka paikan. Niiden työnteko sitte jotakin auttaa! Vai noiden lunttujen puolesta sinä olet! Sinä nyt noiden pahennuksien kanssa rupeat minua syömään. Kaunis kunnia! Olenhan minä sen jo nähnyt, että sinä olet noiden puolesta. Voi, voi sentään!… Kaikkeen häntä piti joutua!… Kaikkeen häntä piti joutaa!… Sydän halkeaa ajatellessa… Siihen toteen minä olen sinua sydämmeni alla kantanut ja kovan saunan kylpenyt… Nyt on korva korvan tasalla, niin tuommoisia kaulavilloja saan palkastani… Kaunis kunnia!… Vai syytä sysissä jos sepissäkin… Se on lapsi se!"
Pentti rykäsi kuivan rykäyksen ja sanoi vakavasti:
"Jos minä ajan pois noita tyttöjä niin en minä kaikkia aja"…
Emäntä pyyhki kyyneleet silmistään ja rykäsi vähän.
— Kas niin! Kyllä minä nyt yskän ymmärrän. Vai niin, et sinä aja kaikkia. Sinä luulet minut sokeaksi, etten minä näe, että tuon Saaran, mokoman liukkanan kanssa sinä yhtä pidät. Vaan sen minä sanon, että jos vaan et heitä sitä ilvettä pois, niin ei kanna kauan terveitä luita tuo lunttu!… Vie äly mieheltä, kerran lakkii harineen vähemmäksi! En toki sinuna katsoisi tuommoisia risuaidan läpikään. Olisi toista kuu ottaisit tuon Kemppaalanmäen Maikin, jolla on kymmenen tuhatta perintöä. Hakalan Eeva tässä puhui aivan varmaan, että saisit sen. Ainakin sanoissani, vieläkin varkaissani; Saara on kyllä paras kaikista toisista, sehän minulle edes puhuu toisten varastuksia, mutta kuitenkin on paras pysyä erillään tuosta joukosta. Ajattelehan nyt vähän eteesi, ajatteleppas, että kun sinä nyt niitä ottaisit yhden eukoksesi, niin sitä tietä olisit pääsemättömissä toisistakin kunnes varastaisivat koko talon, että joutuisit suksillesi. Niin sinä kun yhden sormesi annat pirulle, niin se vie koko käden…
Emäntä oli vähän aikaa ääneti, pyyhki kevelätä nenäänsä, punalti päätään ja uusi katkeruus värähteli tummissa kasvoissa.
— Minulle ovat tähän asti antaneet ihmiset rauhan. Ei tähän elettyyn ole minua sysitty eikä syrvitty eikä tyrkitty, mutta nakkasivat nuo raihnat saunasta ihan koppina kuin reuhkan. Reuhauttivat kinokselle ja minä suin päin nietokseen. Ihan noin reuskahdin kinokselle. Se tuntui kauhealta. Näet sinä, miten hyyhmä juoksee pitkin raatoa kuin uineella koiralla. Ajattelin, että kun ne edes tähän heittäisivät.
Itku purskahti Maijalta, Hetken perästä jatkoi: "No ei se lähde minun mielestäni, ei vaikka eläisin kärpästen nykittäviksi… Kyllä se on parasta, kun tottelet minua ja ajat pois tästä ihan jokaisen."
Pentti katseli lattiaan ja puristeli kintaskäsillään kirvesvarttaan.
— Annetaampa heidän nyt vielä olla tuossa. Emäntä taasen tulistui, silmät säihkyivät ja alkoi äksytä:
"Sinä hullu! hulluista hulluin! Kun ne eivät edes varastaisi, niin kaikkenahan se menisi; mutta kun ne ainakin sanoissani varastavat ihan mitä on hengestä irti. Ne vievät viljat, hamput, höyhenet, elot, ja ne vievät ihan kahden käden keskestä. Niitä ei varo ei varovakaan. Mikä sen kotisen varkaan varoo, se on vanha sananlasku. Ne vaan aikovat uhasta varastaa. Ahtolan akka se on niillä säkkinä; sinne ne kantavat. Se myöpi siellä aikojaan myöten. On sinne Ahtolaan tie auki, on sinne asiaa yölläkin päivälläkin, pyhänäkin arkinakin. Ja tiedäthän sinä, mistä niillä olisi rahaa laittaa semmoisia kankaita kuin viime kevännäkin. Minä tiedän, että se luotuja maksaa. Sen hyvän minä siitä sain, kun opetin ne oikeaa kangasta kutomaan."
Pentti nousi seisalleen, käveli akkunan luo ja varasi kintaskädellään akkunan penkkiin. Tasanen otsa vetäytyi kurttuun. Näytti aikovan sanoa jotakin, mutta sitä ei tullut.
Emäntä nakkasi niskojaan.
— No tee mitä tahasi, mutta en minä tule aikaan noiden koirain keskessä. Ja sen minä sanon, että sinä et saa hyvällä tuota Sarkkoa. Se sinä tiedä!
Pentti lähti kävelemään ulos ja mennessään virkkoi jäykästi:
"Se on minun asiani."
Sen enempi ei Pentti. Astuskeli Pajupurolle päin. Hartiansa olivat entistään enemmän kumarassa ja kaavoissa näkyi jähmeä harmi.
* * * * *
Vuosi oli kulunut. Saaralla oli jo kuukauden vanha poika, aivan Pentin näköinen, ihan kuin suustaan sylkenyt. Tämä oli Pentin mielestä mieluinen vahinko. Ja samalla kun tuo kirisevä pienokainen ristittiin Matiksi, vihittiin Saara ja Pentti aviopariksi.
Oli Joulukuun pimeä ilta. Vasta olivat tulleet Saara ja Pentti kotiin kirkkoretkeltä ja riisuneet matkavaatteensa päältään. Pystyvalkean luona istui väki ja teki askareitaan. Siihen istui Saarakin pienokainen helmassaan. Sille hän hymyili, mutta silmäykset tuolloin tällöin vierähtelivät Penttiinkin, joka pyhäpukuisena istui rahilla ja lattiaan tuiottaen veteli luuvartista piippuaan.
Tytöt olivat umpimielisiä, eivät näkyneet välittävän kenestäkään. Eivät kyselleet kirkkosatujakaan, tekivät vaan töitään. Puheen aluksi kysyi Saara:
"Missä nyt on emäntä, kun ei näy?"
Martta: "Kylään näkyi äsken menevän, luulen, että se on yötä siellä, koska otti kudelmansa."
Saara: "Mitä se nyt on niin yökuntiin lähtenyt?"
Martta: "En tiedä."
Sanna sylkäsi kuontalonsa partaan ja virkkoi kylmästi:
"Lieneekö mennyt sydäntään sulailemaan. On se ollut tässä lintuna tänä päivänä, vaan taisi se polttaa siipensä tässä äsken, kun tuli minun päälleni."
Reeta pani karttajaksen vasuun, kohotti päätään, mulautti Sannaan ja virkkoi:
"Ollut lintuna… Entä sinä? Jos hyvä on, niin paremmalla palkitaan."
Pentti astui tulen luokse, lämmitteli käsiään pystyvalkean loimossa, kutristeli viiman punastuttamia kasvojaan ja pieniksi puristetuilla silmillään katseli tuleen ja tuokion perästä virkkoi:
"Ettehän liene taasen tapelleet?" Sanna keikautti niskojaan.
— Hyh! Ei tuon kanssa toki tarvitse tapella. Kun tulee liian likelle, niin lennättää siltä sijalta, että saa evästä kysellä palatessaan.