Vappu kieri värttinälle aivinalankaa.
— Pirua hän on, ei ihmistä.
Saara katseli lasta helmassaan ja kasvot olivat totisen näköiset.
— Laatuisensa se näkyy olevan hänkin. Mutta kyllä sitä toisen pahoista pääsee, omistaan ei milloinkaan.
Sanna: "Mitä sinä sillä tarkoitat? Siinä niin taidat luulla, että me muut tästä pyörähdämme kuin jänis haavalta. Älä luule luuta lihaksi, koiran päätä paistikkaaksi. Kyllä sitä vielä katsotaan minkä värin tuo nyt ottaa."
Saara vähän punastui, virkkoi:
"Kuka sinua on tästä käskenyt pois? En mitään paremmin toivoisi kuin sitä, että pysyttäisiin kaikki yhdessä. Minä tunnen itsestäni, kuinka rakas tämä pälvi on, niin onhan se teille sama. Ja niimpä ollaan kotonamme tässä kuten ennenkin, ollaan yksituumaiset, syödään syttä tai savea. En minä tahdo hallita paremmin kuin ennenkään. Se on tyhjä luulo."
Sanna: "Polttakaa ne kirjat pois, niin olemme niinkuin ennenkin."
Kerttu allapäin toimessaan neuloi vantutta; lappoi säikeen loppuun, nosti päätään, katsoi Saaraan ja jäykästi virkkoi:
"Sen minäkin sanon, että polttakaa ne kirjat, niin loppuu tämä niskaköyden veto."
Auno kutoi paulaa tiuhtalla, pisti kudekäpynsä tiuhtuukseen ja tuumasi:
"Polttakaa pois ne kirjat, ne ovat kuin kylmä kivi loukossa. Ei tämä tunnu kodilta niin kauan kuin ne ovat olemassa. Polttakaa nyt aivan tuossa iloisessa tulessa meidän kaikkien nähden."
Katri: "Ja hääpäivänne kunniaksi."
Riikka paikkasi nuttua, heitti sen polvilleen.
— Tehkääpä tosiaankin semmoisia, että poltatte ne kirotut kirjat, niin loppuu todellakin tämä mieliharmi.
Vappu: "Silloin iloitsemme kuin oinaat ja vietämme häitänne kuin ainoan pojan häitä."
Sanna: "Tehkää se nyt, niin näemme, että on sama mielessä, joka kielessä."
Saara: "Kyllä minusta nähden joutavat. Polta, Pentti, kun polttanet."
Pentti oli vähän hämillään ja häpeän arka punastus kihosi kasvoihin ja verkalleen, hieman väristen virkkoi:
"Annetaan olla polttamatta, eiväthän nuo ruokaa tahdo."
Sanna punalti päätään.
— Siinä oli se! Eiväthän nuo ruokaa tahdo!… Eivät ne tahdo ruokaa; syövät koko talon ihan nurkkakivineen.
Se onkin sana! eiväthän nuo ruokaa tahdo. Siinä se nyt kuullaan mikä on tekeillä. Nyt sen kuulette uuden isännän! Sannan kasvot tulistuivat, hotasi korvallisiaan kahden käden taaksepäin.
— Voi, voi, jos sen akan, sen tulinen varis, jos saan sen vielä käsiini, niin ei pidä jäämään koskematonta paikkaa! Sen sanon, että varokoon luitaan!
Kerttu katsahti Sannaan.
— No älä nyt tuossa. Olet niin kauhean näköinen, että pelottaa.
Saara punastuksissaan:
— Ei suinkaan siitä sillä lailla hyvä tule. Joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu. Ollaan vaan sovinnossa ja ollaan kuten ainakin kotonaan.
Saara laski Matin kätkyeen, katsahti Marttaan ja virkkoi: "Martta, heilutappa tuota kätkyttä, käyn ulkona."
Auno: "Mitäpä maksaa puhe enää tästä asiasta. Se on tullut, joka on tullut. Paras on, kun painetaan pahkaansa ja katsotaan valmista."
Reeta: "Niin on."
Kerttu: "Niinpä taitaa."
Alakuloisina istuivat tytöt töitään teeskellen. Syvä harmi kuvastui kasvoissa ja surumielin huokaili nurkissa. Joulukuun tipakka tuuli; mutta lempeäniloisesti liekutteli honkainen pystyvalkean punertava tuli.
XXVII.
Oli Marraskuun kuutamoyö. Suurella rehuisella vuoteellaan miessä huoletonna makasivat tytöt ja sikeästi puukailivat jo muut, mutta kirkkaina valvoivat Sannan suuret silmät. Otava osotti jo myöhäistä hetkeä. Sanna pukkasi Riikkaa.
— Riikka!… Riikka!… Riikka kuule!… No miten se nyt niin siki nukkuu… Riikka!… Katsoppas nyt… No, nouse nyt!
Vappu kohotti päätään ja kuiskasi:
"Mitä sinä siitä ajelet?"
Sanna: "Ilmampahan… No nouse nyt!"
Riikka havahti äkkiä ja säpsähtäen hyppäsi istulleen, vilkasi puolihätäisen katseen ympärilleen, virkkoi:
"Mitä nyt?"
Sanna kuiskaten lausui:
"Sinäpä siki nukuit. Kun minä puistin, heilutin ja pukin vaikka mihin päin, niin ei kuin retkusit mukaan vaan."
Riikka pyyhki suupieltään ja virkkoi:
"Minä tuossa iltauneeni makeimmalleen nukuin… On oikein univesi tullut suustani… Mitä sinä herätit minusta? Tuntuisi nyt uni maistavan."
Sanna: "Nytpä on niin keleä ilma. Lähdetään ottamaan jyviä aitasta, ei ole vastakaan parempi."
Riikka: "Miten pääsemme aittaan; oletko kihveltänyt avaimet?"
Sanna: "On meillä muu parempi keino. Lähdetään vaan asiaan."
Riikka: "Eihän kahden lähdetä; herätetään muitakin."
Sanna: "Herätetään vaan. Joukon työ se näkyy, sanotaan. Vappuhan on hereillään."
Vappu: "Minä lähden."
Sanna: "Herätä Katri vaan, eivät ne muut taivu kuitenkaan."
Vappu herätti Katrin ja hiljaa kähjäin kenkiysivät, sukivat vaatteita päälleen ja hiipivät ovensuuhun, mutta siihen seisahtivat.
Sanna puistalti päätään ja virkkoi:
"Entäs tuo ovi, kun sen saranat vonkuvat? Se kuulu kamariin. Saisihan silloin kissat nukkua, kun ovat hiiret liikkeellä."
Riikka: "Niin tosiaankin! Siitä voi tulla enempi kuin vähempi."
Katri: "Mutta mikä tehdään?" Sanna: "Syletään jokainen noihin saranoihin." Vappu: "Se paras keino! Syletään vaan. Se on tuo ylimmäinen joka huutaa."
Sanna: "Pannaan varalta kumpaiseenkin. Sylkekäähän tuohon ylimmäiseen, minä voitelen tätä alimmaista…"
Vappu, Riikka ja Katri sylkivät ylimmäiseen saranaan.
Vappu: "Koetellaanhan, kyllä kai siinä jo on, jos siitä on tehtoa.
Kas niin! ei virka mitään. Hyvä tuli muorin jalasta!"
Sanna: "Niin käypi kuin öljyssä!"
Varpaisillaan tytöt käppäsivät ulos ja menivät aitan luokse. Sanna otti kätköstään nurkkakiven takaa vääntiäimen ja työnti aitan sillan alle.
— Tällä poruutetaan hinkalon pohjaan reikä. Niin lasketaan rukiita kuin Heiton Altto kaljaa Tuhkalan muorin lipeätynnyristä… Tuokaa vaan säkkiä, kohta on reikä… Mutta kova, peijakkaan kova on tuo siltapalkki, ei pääse nenäytymään tuo vääntiämen kärki… Ja on niin paha vääntää. Tulehan sinä, Vappu, pidä yhdessä kohti tuota vääntiämen kärkeä, että se ei pääse kuleksimaan pyörittäissä… Pidähän tuosta noin. Ka niin, vakuuta lujemmasti.
Vappu koetteli pitää kädellään vääntiäintä, mutta se vaan kuleskeli sinne tänne.
— Ei se pysy.
Sanna: "Rupeahan pitkäksesi ja pidä kahden käden." Vappu rupesi syrjälleen ja kahden käden hallitsi vääntiäintä.
— Tässä on niin matala ja ahdas. Ei tästä tule kahta valmista.
Sanna pyöritti vääntiäintä ja virkkoi:
"Pidähän vaan. Se niin! nyt se jo menee. Kyllä nyt kun sijautumaan pääsi! Niin menee, että jumitus kuuluu!… Kas niin! silloin on reikä. Tuokaa vaan säkkejä!"
Riikka: "Tässä on yksi."
Sanna: "Pidähän, Vappu, siltä puolen suuta. Ka niin… sitä tulee kuin öljyä! Yksi sihinä kuuluu vaan!… Tämä on kohta täysi kuin Turusen pyssy. Tuokaa toista!"
Katri: "Kas tässä on pusseja monet."
Sanna: "Saa käsiin, nyt ovat antajat kotona. — —"
Kahdeksan säkkiä jötkötti aitan seinuksella. Sanna pisti puutapin sillan reikään, löi kämmenpäällä tappia kiinni ja iloisesti virkkoi:
"Tappi kiinni eikä märkääkään, sanoi Hakolan muori, kun olutta laski."
Sanna vetäysi aitan alta, pyyhki otsaansa ja hengitti raskaasti.
— Lämmin siellä tuli, mutta ompa kaunis läjä säkkiä tuossa. Kyllä se mökkitalon hinkalossa tuntuisi.
Riikka hymyili ja virkkoi:
"Ei se kivi vieri sijaan suureenkaan hinkaloon, vaan ei tässä nyt ole köyhäntavara edessäkään."
Sanna katsahti taivaslaelle ja virkkoi:
"Mutta nyt tielle! Yö käypi vähäksi ennenkuin säkit ovat Ahtolan Pahkopuron niittyladossa. Otavan sarvet ovat jo etelään… No ottaakaapas selkään; tullaan sitte noutamaan nuo toiset."
Kukin ottivat säkkinsä hartioilleen ja lähtivät Ahtolaan päin peräkkäin astumaan. Askelten jyminä kuului routaiselta tieltä, kun tytöt raskaine säkkinensä katosivat Marraskuu-yön kuuraiseen metsään. — — —
Huomenaamu valkeni sumuisena, mutta tyyni pakkasenkimakka se oli.
Järvi veti hienoa riiton hilettä ja metsään kasvoi huude.
Saara se jätti pienokaisensa kamariin muorin hoitoon ja siirtyi ulkokausteelle aamuaskareilleen. Otti hän vakan Ja lähti aitasta hakemaan jauhoja taikinanvastimeksi. Mutta hyvin nyrrötyksissään hän sieltä astui pirttiin, laski jauhovakkansa pöydänlatvalle ja kumartui pöytää vasten ja tuhki raskaita huokauksia.
Tytöt olivat vasta nousseet ylös ja mykkinä rahnikoivat kenkiä jalkaansa eivätkä näkyneet olevan tietävinään Saaran puhkamisesta. Pentti se korjasi hevosen mäkivöitä pöydän päässä, katsahti Saaraan ja virkkoi:
"Mikä se on tullut, onko se äiti-muksu taasen leukojaan valjastellut?… Vai mikä se nyt on tullut?… No saattaahan tuon sanoa."
Saara pyyhki kyyneliä takkinsa hihalla, katsahteli tyttöihin; aikoi sanoa jotakin, mutta näpisti suunsa myttyyn, katsahti Penttiin ja alkoi vapisten:
"Näkyyhän tuo pitävän sanoa, ei tuosta näy muuten pääsevän. Nuo tytöthän nuo varastavat tämän elämisvähän ihan kuoriksi aivan kahden käden keskestä, ettei niiltä säily ei kiljuvakaan."
Pentti punastui ja leimautti talisen silmäyksen ympäri pirttiä, tiukasti kysyi: "Varastavatko?"
Saara: "Niin… nytkin on aitasta jyviä varastettu."
Pentti: "Aitastako jyviä? Eivätkö avaimet ole sinun tallessasi?"
Saara: "Tallessa ne ovat avaimet olleet, mutta on niillä avaimia. Nyt on siltaan kaivettu hinkalon alle reikä ja siitä laskettu rukiita sillan alle."
Pentti punalti päätään, ähkäsi ja lähti ulos ja tuimasti paiskasi oven kiinni perässään; astui aitan luo, että jytisi tanner.
Sanna leimautti ankaran katseen Saaraan.
— Saara luuli hyvän työn tekevänsä, kun sen sanoi Pentille. Taidat luulla, että sillä tulevat ne rukiit takaisin. Älä toki usko itsekkään!
Vappu katseli jäykästi.
— Kyllä menivät ne omasta edestään kuin Sipo-Matin sielu. Sen saat uskomalla panna?
Saara kohotti päätään ja tuimasti katseli kyyneleisillä silmillään
Sannaan ja Vappuun.
— Vielä siinä ilkeätte aukoa leukojanne. Varastatte kuin pahat mustalaiset, ei säily seinäinkään sisässä.
Sanna: "Varastatte! Puhu kissallesi varastuksesta! Minä en varasta tästä talosta. Vaikka nurin käännän ja nuolen koko pesän, niin se ei ole varastusta! Ei tässä ole sinun enempi kuin muidenkaan."
Vappu: "Varastuksesta se nyt Saara puhuu. Mitäs laatua se oli toissa syksynä, kun riihtä puitiin? Muistatko sinä sitä, kun yösydännä riihestä ahos pudotettiin, kopistettiin enimmät jyvät pois ja kannettiin metsään; sitte pantiin ahos sijalleen, tultiin nukkumaan hyvinäkin miehinä ja aamulla lähdettiin riihelle kuin oikeat ihmiset; muistatko sinä sitä? Minä kysyn, oliko se varastusta?… Eipä puhu mitään."
Sanna: "Se on silloin hajottanut, nyt kokoaa. Kumma pyöräys!"
Pentti tuli ulkoa, puisteli päätään ja kasvot liekehtivät outoa tulta. Meni pöydän päähän istumaan, otti mäkivyöt käsiinsä; katseli niitä, mutta ei näkynyt ymmärtävän mitään tehdä. Katsoi akkunasta ulos, mutta ei kuitenkaan katsonut mihinkään. Katsoi ympäri pirttiä ja rykäsi; näytti rupeavan sanomaan jotakin, mutta rykäsi vaan kuivan rykäyksen. Sitte alotti:
"En olisi suonut, että tahallaan olisi tästä alettu laittautua levälleen silloin, kun on valta olla yhdessä läjässä. Olisihan tässä rypysijaa meille kaikillekkin. Vaan eihän tuota ilkeä nähdä, eikähän tässä kaukaista oloa ole tuolla lailla."
Puistalti päätään ja leuka rupesi jätisemään, kasvot tulistuivat ja ääni värisi.
— Kyllä minä sanon, tytöt, sen teille, että sen pitää olla viime kerta tahi silloin suoriatte jalkoihinne minun turvistani. Jos ette tottele, niin, niin…
Sanna leimahti pystyyn, leveä rinta pullistui, kasvot lihottivat kylmänhenkeä.
— Sinun turvistasi! Häpeä toki, jos et ole häntääsi katkassut, jos ei ole häpysi kaikki poutakesänä palanut! Minun turvistani! Häpeä raiska? Minä sanon vieläkin, että häpeä ja muistele, kenen kotona sinä olet rehentelemässä, ja meitä orjana pitäisit omassa kotonamme! Siitä syystä, sen minä sanon, että jos vaan et anna hallitusta meille ja polta niitä isän liittokirjoja, niin tästä pesästä ei pidä olla hyvää enemmän yhdellä kuin toisellakaan. Meidän tämä on vaivannäköä. Me sinunkin olemme elättäneet. Aikoja sitte olisivat jo luusi rauniolla olleet, jos emme olisi vetäneet eteenpäin. Semmoiset kaulavillat siitä hyvästä työstä on saatu.
Pentin leuka vielä jätisi, polvet lokattivat ja ääni vapisi, kun oikein kirkasten tikasi:
"Siitä ei ole nyt luvuntekoa, ei muuta kuin se tietäkää, että minä olen isäntä ja minun kynsiini teidän kaikkien pitää katsoa! Se tietäkää, että jos ette varastusta heitä pois niin… niin… niin minä sanon, sen minä sanon, että jalkoihinne saatte mennä tästä sillä sanalla! Vaan jos olette oikeina ihmisinä, teette työtä, syötte ruokaa, niin olkaa kuin kotonanne. Mutta varastus pitää loppua tähän! Sen minä sanon… Sen minä sanon."
Sanna polkasi jalkaa.
— Tässä mökissä ei ole mitä varastaisimme; tässä on kaikki meidän omaa. Tässä on alimmaiset seinähirretkin omaamme! Ja sen vuoksi otamme osamme ihan sormia nuollen, otamme omalla kädellämme!
Vappu: "Otamme ja viemme kuin kotka saaliimme. Saat kyllä katsella avossa suin ja haistella tuulenkynsiä."
Pentti tulistui, löi vihassa lattiaan mäkivyöt, polki jalkaa ja ärjäsi:
"Minä isäntä olen! Kävelkää jalkoihinne minun kotoani tahi minä näytän! Minä näytän…"
Sannan silmät kiehuivat, räväytti kämmeniään yhteen ja sävähti:
"Sinäkö näytät? Sen haarukka, tuhannen hapsen katti, näytä paikalla ja tule lämminnä käsiini! Nyt katsotaan kuka tässä kentän korjaa, katsotaan, ottaako isäntä selkäänsä!"
Pentti otti rikkaloukolta päreliistakon ja tuimasti lenti Sannan eteen karsinlattialle.
Sanna: "Lyö nähdäksesi! Lyö yksi kerta, et lyö toista! Lyö, näpäse!"
Saara hyppäsi Penttiin käsiksi.
— Älä ruojiin koske! No kuule, Pentti rakas, älä koske! Tappavat ne sinut. Lähde nyt kamariin. Lähde nyt! taivu minuun. No kuule!… En minä anna lyödä. Anna tänne se liistakko… Tuonne nakataan semmoinen ase. No lähde nyt kamariin äitisi ja pikku Matin luo.
Pentti vapisi, ettei tahtonut seisallaan pysyä; lähti Saaran kanssa kamariin ja puhkain ja hampaitaan kiristellen virkkoi:
"Mitäs he muka räkyttävät, että minä en muka tohdi, ei tohdi."
Saara: "Annetaan niitten räkyttää; ole sinä viisaampi. Mennään kamariin, pikku Matilla siellä on ikävä; mummo sitä vaan siellä soudattelee."
Kamariin siirtyi Pentti Saaran kanssa, huiski kädellään ja puhui:
"Voi, voi, kun minä suutuin! Ja lyönyt olisin sitä Sannan ryöttiä, jos et olisi tullut väliin. Lyönyt olisin, että olisi räpsähtänyt! Ja edestään olisi mennyt. Jos minä lähden, niin katsokoot kallojaan pahennukset!"
"Saara otti Penttiä kädestä."
— Istuhan nyt ja malta mielesi. Ei pikasuus menesty asioissa; sitä katuu mies viime lopussa, se on Jumalan sana.
Muori soudatti nukkuvaa pikku Mattia ja laulaa hyrrytteli. Mutta heti kasvot kirkastuivat, katsahti tuikeasti Penttiin.
Mitä se oli, kun lyödä olisi pitänyt?
Saara: "Eipähän mitään. Se on ollut ja mennyt, antaa olla parsimatta."
Pentti punalti päätään, vääristi suutaan, rykäsi, katseli ympärilleen ja taasen rykäsi, alkoi:
"Nuopahan tytöt varastaneet jyviä, niin minä menin siitä torumaan, niin silmille vaan hyppäsivät. Niin siitä minä kimpausin ja oli niin likellä kuin kaukanakin, etten lyönyt. Saalissaan olisivat pitäneet."
Muori löi käsiään yhteen, vihelti ja niekutti päätään.
— Vai varastivat taasen! Jos tässä maailmassa on ilkeämpiä ihmisiä, ja vielä nämä sitte vastustelemaan! Kun et lyönyt! Jos minä olisin ollut sinun sijassasi, niin minä olisin kairistanut, että olisi tuntunut! Sinä olet semmoinen lehmän häntä, kyllä ne sinulta kohta silmätkin päästä kynsivät! Anna nyt semmoinen kyyti mokomille ruojille; ajahan vaan pois! Aivan ne sinut hävittävät ihan puille juurittomille, jos et ajoissa näytä mikä höö on. Näytä aivan paikalla mistä hotu lähtee!
Pentti: "Varastaahan ne uhkaavat eteenkin päin."
Muori: "Kas sitä! Enkös minä arvaa ja enkös minä ole jo sitä sanonut, vaikka sinä et ole uskonut. Vaan vanha koira se ei valhetta hauku. Vai uhkaavat varastaa! Sinä olet hullu, jos et aja noita piruja tästä! Nyt ne vasta oikein yltyvätkin, kun näkevät, ettei sinussa ole minkäänlaista pontta. Ja siihen toteenko minä sinun puoltasi pidin ja sinun onneasi valvoin silloin, kun Pieto-vainaan viekottelin niitä välikirjoja tekemään. Ei uskoisi miten huolimaton sinä olet. Tottele nyt yksi kerta minua ja aja nuo talosi yöttäjät tästä niin kauas, ettei kuu kuule eikä päivä näe."
Pentti katsahti tulisen silmäyksen muoriin.
— Eivät ne tottele minun käskyäni. Johan minä sanoin äsken, että mennä pois, niin siitähän ne yltyivät vaan päälle terhentelemään.
Muori: "Mene nimismiehen luo! Ruunun käsi on raskas, kyllä sitä tottelevat! Mene vaan ihan paikalla nimismiehen luo: selitä sille aivan kannalleen, niin kyllä sieltä apua lähtee. Nimismies on minun vanha ystäväni, kyllä se lähtee avuksi ja katsotaampa sitte, kauanko kinnistelevät. Mene vaan ja tottele minua."
Pentti kävi ulkona. Tuli kamariin takaisin. Meni taasen ulos ja seisoskeli nurkkavierissä. Tuli taasen kamariin. Katsoi ikkunasta sumuiseen ilmaan. Otti puikon lattialta, veitsen tupestaan. Istahti rahille, kumartui, pani kyynäspäät polvilleen ja alkoi vuoleksia sitä puikkoa. Rykäsi hän ja nielasi tyhjää. Arveli sanoa, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoisi.
Muori tiuskuen puheli.
— Mitä sinä arvelet? Ei se parane pitkittäin. Tahi jos et sinä lähde, niin minä lähden. Ilkeätkö nähdä että minä lähden sinun asiallesi? Sano heti! minä en ilkeä nähdä tuommoista ämmittelemistä.
Pentti rykäsi ja vapisten virkkoi:
Minä olen niin kahdella päällä. Ei niitä ilkeäisi ajaa pois, heidän talonsahan tämä on. Jos eivät varastaisi, niin en mitenkään raskisi ajaa niitä pois.
Muori kauhtui ja oikein hartian-voimasta rupesi säksentämään:
"Sinä hullu, hulluista hulluin! No kaikkia kuulette! Vie mieli mokomalta torakalta. Jo minun saappaassanikin on enemmän järkeä kuin sinulla!"
Saara huiskutti kädellään muoriin.
— So-so, vähemmällä se nyt taasen välttää. Herää tuo lapsi vielä tuommoisesta pärinästä ja pouhinasta. Eikös herännyt siihen juonittelemaan.
Saara laskeusi polvilleen kätkyen luo ja tarjosi ruokaa kätisevälle lapselle ja rauhattomina värähtelivät kasvot.
Matti kun sai ravintonsa, niin tyytyväiseen hymyyn levisivät lössäkät kasvot ja yhteen nipistyivät märät huulet. Saara naureskeli tekonaurua lapselleen.
— No joko sinä nyt söit? sinä äitin pullukka, sinä semmoinen pulleron pallero. Et tiedä vielä mitään. Nuku nyt, pane nyt umpeen tuo korea silmä. Mummo tulee soudattamaan ja laulaa koreasti. No nuku nyt. Is-sis-siis sis sissis.
Minä laulan lapselleni,
Minäpä laulan lapselleni;
Kieltä pieksän pienelleni,
Kieltäpä pieksän pienelleni.
Minä laulan lammen lummen,
Minäpä laulan lammen lummen;
Meren lummen luikuttelen,
Merempä lummen luikuttelen.
Niin, nuku nyt siinä, mummo soudattaa.
Mummo rupesi Mattia soudattamaan, kutoi sukkaa ja lauloi:
Venäläinen verikoira,
Venäläinenpä verikoira
Tappoi isän, tappoi äitin,
Tappoipa isän, tappoi äitin.
Saara siirtyi Pentin luo ja puhui:
"Mitä sinä nyt mietit niin allapäin? Kuule nyt minun neuvoani; käy tosiaankin hakemassa nimismies, niin niille siskoille tulee hätä ja ne lupaavat olla meille kuuliaiset. Eivät ne lähde tästä mielellään; kyllä ne tekevät vaikka mitä ennenkuin ne tästä tyhjin käsin lähtevät. Ja eihän niitä tahdota lähtemäänkään, kunhan meille antavat hallituksen ja tyytyvät mitä me toimitamme. Käy vaan nimismies."
Muori: "Vielä nyt niitä arvottelemaan! Kuoltuaan koira tapansa heittää. Varastavat ne sittekin, ei niihin ole luottamista. Anna mennä vaan myötä-möykkyneen. Tottelehan, Pentti, nyt minua, et kadu kauppojasi."
Saara vilkasi muoriin ja virkkoi:
"No ei sitä nyt niin. Kyllä me Pentin kanssa tiedetään mitä tehdään… Menehän nyt, että joudut tänä iltana takaisin."
Pentti pesi silmänsä, puki pyhävaatteet päälleen.
Silloin muori puhalti Pentin luo ja sopotti korvaan. Mitä hän lienee sopottanut, sitä ei Pentti näkynyt ottavan varteen, vaan lähti astua viuhtomaan kirkolle päin.
Tytöt olivat siirtyneet askareihinsa. Reeta, Riikka ja Martta olivat karjan-hoidossa. Kerttu ja Auno kehräsivät villoja istuen karsinpenkillä ja polkivat rukkia oikein vimmatusti, että yleinen hyrinä valtasi koko pirtin. Katri pani lämmitystä uuniin. Sanna ja Vappu olivat pesseet silmänsä, kammanneet päänsä ja oviakkunasta katsoen palmikoivat tukkiaan. Sanna kuikisti akkunasta, katsoi sipeästi ulapalle ja virkkoi:
"Mikinkäs nyt tuo koiranhierin lähti menemään. Katsohan miten se tuo
Pentti astua hatmii ja kädet roikavat kuin riusan kieli."
Vappu: "On sillä nyt joku tavotettava, kun on niin toimessaan."
Sanna punalti päätään ja virkkoi:
— Voi, voi, kun minä olen sydämmissäni tuolle vatkulalle. Ei minua muu eikä toinen sai niinkuin se, että hän isännäksi terhentelee. Jos olisi äsken pikkuisenkaan näpässyt vasta-aluksi, niin silloin minä olisin ottanut käsilleni ja olisin siitä tehnyt pehmyttä: minä olin sillä sydämmen nousennalla. Ja kyllä se ilman Saaratta olisi pieksättänyt itsensä.
Vappu: "Taulametsään näkyi olevan asia; lotisemaan polvet rupesivat."
Sanna ja Vappu kun saivat päänsä palmikolle, katsoivat vielä akkunaan ja kammalla sukivat hiusmarrolla harrottavia narrinhapenia ja taivuttelivat niitä hiusten mukaan. Sitte Sanna otti uunin hyllyltä villavasun, jossa olivat kahdet kartat; sen vasun pani peripenkille karsinan puoleen ja mykkänä istui vasunsa viereen. Vappu istui toiselle puolen ja alkoivat kartata karttajaksia ja asiat taasen näyttivät olevan entisellään.
Päivä se oli kulunut murkinoille. Saara se kantoi ruuan pöydälle ja Reeta ja Martta toivat apuna. Siihen ruokapöydän ympärille entisille sijoilleen istuivat tytöt syömään. Äänettöminä ja jynkein kasvoin he pureskelivat puolikuivaa ruisleipää ja maljoista puulusikoillaan nostelivat kalavelliä palainsa painoksi. Viimein Martta kysyi:
"Mihin Pentti on mennyt?"
Sanna katsahti Marttaan.
— Onko sinulla sitä ikävä? Vaikka ei tulisi kuuna herran valkeana mokoma variksenpelko, niin en kaipaisi.
Riikka: "Näkyi se menevän kirkolle päin… Minä pahoin pelkään, että meni nimismiestä hakemaan. Kuulin äsken tuonne pihalle, että vanha akka kamarissa kuului sitä hommaavan."
Martta punastui ja lusikka patosi pöydälle.
— Onko se sinne mennyt?
Saara arasti: "Jotakinhan tässä tekee, kun ei ala silmiään auki saada. Hätäisellä on monta ääntä."
Kaikilla välähti outo kajastus kasvoissa ja katselivat toisiaan pyörein silmin. Mutta Saaran kasvot värähtelivät, ei katsonut ketään silmiin ja pala näkyi pyörivän suussa. Sanna vähän alakuloisena virkkoi: "Aivanhan pahennuksilla taitaa olla tosi homma… Kuka uskoi niinä päivinä, jolloin kurjina peikkoina nälässä ja vilussa tätä kotia yksistä tuumin koottiin kuin muurahaiset, että saamme päiväänperin maanneelle jättää ihan sanan puhumatta. Henkeä hipeätä myöten iarrettiin, kuka uskoi silloin! Mitä vasten syntyy tuommoisia!"
Saara lähti pöydästä, meni ulos ja räiskäytti oven perässään kiinni, että akkunat helisivät.
Aunon täyteläiset kasvot jähmistyivät ja katsahti akkunoihin, nypisti suunsa kiinni, hieman punalti päätään ja virkkoi:
"Kyllä se on totta, ettei tässä ilkeä olla, eläköön tai kuolkoon."
Sanna: "Viimeinen vero on näillä poroilla. Pitäkööt nyt koirat! Onsi on taivaan alas."
Vappu: "Lähdetään vaan ihan joka kynsi, niin se niitten on loppu noidenkin, eihän heissä ole eläjää tuskin valmiilla leivälläkään."
Riikan kasvot olivat synkkinä, punalti päätään ja virkkoi:
"Joukollaan toki lähdemmekin. Matta polttaisin kyllä ensin tämän kypenettömään. Sen tekisin ensi työkseni."
Auno: "Sitä emme tee!"
Sanna: "Sitä emme tee kahden ihmisen tähden."
Vappu: "Sitä emme tee kahden tai kolmen ihmisen tähden, vaan ilman niittä savu näkyisi."
Vappu punalti päätään ja lisäsi vielä:
"Jos lähtisi joka kynsi, niin savu näkyisi! Sen sanon."
Kerttu: "Hyi teitä! En olisi uskonut semmoista."
Katri: "Niine hyvineen lähdetään."
Sanna: "Lähdetään ja paikalla!"
Vappu: "Paikalla lähden!"
Riikka: "Samassa avauksessa lähden."
Kerttu: "No emme nyt niin tarvitse, ei tässä tulipalon käsissä olla."
Auno silmäsi vakavan silmäyksen Kerttuun ja sanoi:
"Nyt lähden, ei ole milloinkaan parempi."
Kerttu katseli ympärilleen, kasvot jähmettyivät, laski kyynäspäänsä pöytään, painoi otsansa kämmeneensä, hiljaa mutusteli suutaan ja kyyneliä tippui pöydälle, virkkoi:
"Tottapa lienee paras minunkin lähteä."
Martan silmät rupesivat pyörimään, kasvot tummuivat, itku purskahti ja virkkoi:
"Voi minua onnetonta! Ei minulla lienekkään eläm… Voi, älä tule!"…
Silloin valahti pöydän alle ja rupesi tärisemään. Kerttu ja Auno aukoivat kouria, nostivat penkille ja pitelivät kunnes viihtyi nukkumaan. Auno kokoili vaatteita pään alle ja siihen laittoi Martan nukkumaan. Sikeästi nukkui Martta ja raskaasti aaltoili rinta.
Kesken unehtui tytöiltä syönti, leipäpalaset jäivät pöydälle ja lusikat uiskentelivat vellissä.
Sanna toi aitasta vaatteensa, laski ne penkille ja virkkoi:
"Tehdyssä ei ole tekemistä."
Vaatteitaan poistuivat hakemaan toisetkin tytöt, paitsi Kerttu istahti penkille ja nykäsi päähuivinsa silmilleen. Reeta kiivastui ja virkkoi:
"Tosiko noilla hulluilla on? Ota mieli, lähteä tapposen tahallaan elolta elettävältä maailman rantoja kiertämään. Kaikkia kouhoja! Kotona olen. Olen niinkuin pidetään, pankoot orsille tai parsille. Olipa tämä maailma kenellä tahansa… Kun olisit sinä, Kerttu, edes kotona."
Sen enempää ei Reeta puhunut, vetäsi huivin silmilleen, paiskautui penkin loukkoon; raskaita huokauksia kuului ja hartiat nytkähtelivät.
XXVIII.
Vaatteet olivat jo kääritty valkoisiin lakananyyttyihin. Pyhävaatteet olivat jo lähtijäin päällä ja huivit silmille nykästyinä seisoivat lattialla. Hartiat olivat painuksissa ja raskaasti nytkähtelivät rinnat. Mutta kohta oikasivat itsensä ja likenivät penkinpäässä kasvoillaan tuhkivaa Reetaa ja hyvästiksi pistivät kätensä Reetan käteen. Kerttu se puristi viimeiseksi Reetan kättä ja virkkoi:
"Pidä sinä Martasta huoli."
Sitte kääntyivät, ottivat vaatenyyttynsä selkiinsä ja pyöreät tuohivakat käsiinsä ja lähtivät Ahtolaan päin astumaan. — — —
Pistäysivät Ahtolassa emännän pakinoilla, mutta eivät siellä kauan viipyneet, vaan lähtivät ulomma tuntemattomaan maailmaan.
Tie kulki Hyllyäiskeron sivutse. Tytöt nousivat keron harjalle, katselivat kaukaisiin tuttaviin seutuihin ja harmaan hunnun peittämiin vuoriin. Mutta yksi ja toinen rinta pullistui, kasvot vetäysivät kurttuun ja lukemattomia kirkkaita kyyneliä karisi sammaleen.
Hetken perästä Kerttu virkkoi:
"Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta kyllä minä palaan takaisin kotiin."
Sanna kohotti päätään.
— Kotiin! Se vasta oli sana! Kerttu katsoi kotiin päin.
— Vielä palaan kotiin.
Sanna: "No mieltä melkeä pitää, jota aina tarvitaan!… Mitä sinä nyt ajattelet? Nythän sinä vasta siellä vihatuksi joudut."
Kerttu virkkoi päättävästi:
"Martan ja Reetan tähden ja… Saarakin on minun siskoni. Hän ei ole minulle paha, kun pyydän kaikki anteeksi."
Vappu: "Pyydät anteeksi ja rukoilet armoa!"
Kerttu: "Jos niin tarvitaan."
Riikka: "Surma ei ole tervaa karvaampi. Kun on tänne asti päästy, niin kyllä sitä nyt mennään! Se on tehty joka on aiottu; en palaa minä."
Katri: "Sen minäkin sanon."
Sanna: "Sen minäkin sanon. Vaikka kumolleen meni maailma, niin sen saumoissa matelen kuin torakka; kuolen kuin tarvitaan."
Auno: "Kyllä se oli Martalle hyvä, jos menet kotiin, mutta en minä viitsi palata. Ja voithan vastakin lähteä, eihän mesimätästä ole meilläkään, mihin menisimme."
Vappu kohotti päähuiviaan, pyyhki kasvojaan ja puri huivinsa nurkkia…
— Kyllä, kyllä se on hyvä siltä puolen, mutta lähdöllään hän rikkoja ruopi silmilleen. En minä palaisi, enkä palaa kun kerran lähdin. Parashan on meidän jättää, joka kuitenkin on jätettävä. Riennetään nyt!
Kerttu pisteli kättä toisille siskoille, otti vaatenyyttynsä selkäänsä, vakan käteensä ja huivi silmillä lähti kävelemään Pietolaan päin. Toisetkin tytöt ottivat neuvonsa, silmäsivät vielä ulapalle ja lähtivät umpinaisin mielin äänettöminä kävelemään, jaloissa karskoi kuurainen tanner; korkeudessa kaarteli kalpea taivas. — — —
Saara tuli pirttiin; huivi tupotti silmillä ja itsekseen puheli:
"Jumala nähköön tätä tyhjyyttä!… Martta parka!… Ka Kerttuko?…
Kerttu kulta! Kerttu, Kerttu, olethan kotona! Voi, voi, kun on hyvä!
Nouse nyt pois, tyhjää on itkeminen. Hyvä Kerttu, nouse nyt pois! ja
kerro missä toiset… Mihin ne toiset joutuivat?"
Kerttu nousi istulleen, vetäsi päähuivinsa silmilleen.
— Ne menivät.
Saara: "Mihin?"
Kerttu: "Sinne, johon lähtivätkin."
Saara: "Aivanko iäkseen?"
Kerttu: "Ei suinkaan ajakseen"…
Saara: "Jos olisi se Auno tullut takaisin, niin en olisi toisista perustanut. Ettehän sinä ja Auno ole varastaneetkaan enkä toki mitenkään uskonut, että Auno menisi. Ei ole ollut väärää sanaa."
Kerttu: "Mitä sinä nyt puhut varastuksesta. En minä kehtaa kuulla."
Saara: "No enhän minä sinulle puhu. Et usko, kuinka ihastuin, kun näin sinut, sinä olet ollut minulle rakkain koko joukosta. Ainakin minä luulen, että Sannan ja Vapun syy on tuohon varastukseen, josta on koko tämä seikka… Antaapas heidän käydä koettelemassa, eiköhän siellä kylmä haise nenään… Kun olisi vielä Auno tulemoina. Mutta hyvä, voi, voi, kuinka hyvä, kun sinä tulit! Kyllä me nyt elämme kuin punapälvessä!… Älä ole milläsikään; unhotetaan kaikki… Siitä se muka tuli tytöillä kopina, kun tämä eläminen on minun ja Pentin nimissä. Selkäämmekö me tämän otamme? Eikähän siihen asiaan ole minun syytäni."
Kerttu katseli tuimasti Saaraan.
— Sinun syytäsi! Pane suusi kiinni niin on paras.
Saara: "Ajattele, hyvä ihminen, vähä sanoissasi. Jospa itsekkin olisit ollut minun sijassani. Minä olen vuosikausia kärsinyt ja painanut pahkani enkä ole virkannut mitään. Mutta kun nyt ei säily seinäinkään sisään, niin sitä et olisi ollut sanomatta sinäkään"…
Kerttu: "Se asia ei parane suusi pieksännällä eikä lipostelulla."
Ja paiskautui jälleen penkin loukkoon huivi silmillä ja virkkoi ankarasti:
"Pane suusi kiinni! sanon minä."
Saara seisoi lattialla, Sormi meni suuhun kuin pahasella lapsella; kasvot vähän kalvistuivat. Kainosti hän katseli Kerttua ja virkkoi:
"Kyllä minä olen siskosi, hyvä Kerttu. Ja tässä on koti ollaksesi aivan samallainen kuin ennenkin. Sen saat uskoa. Mitä sinä huolit muorista ja Pentistä. Eiväthän nuo ole taloa hävittäneet eivätkä vasta-aluksi virkanneet ei väärää sanaa."
Kerttu ei virkannut mitään, hengitti vaan raskaasti ja käsillään piteli kasvojaan. Saarakin seisoi äänetönnä lattialla ja hyppysiään pureskellen katseli Kerttua.
Reeta tali pirttiin karjanhoidosta. Leimaavin silmin juoksi Kertun kaulaan.
— No hyvänen aika! Kerttu, Kerttu! Luulin korvaini valehtelevan, kun kuulin puheesi äsken tuonne kartanolle. Voi, voi kun oli hyvä, että palasit! Ei mikään ollut mielestäni niin paha kuin sinun lähtösi. Voi, voi, kun tulit!
Reeta istui Kertun päänpohjiin, pani kätensä Kertun olkapäälle, virkkoi:
"Mihinkäs ne muut?"
Siihen katkesi Reetan puhe, kun muori tuli kamarista pirttiin, seisahti keskelle lattiaa, pyöritti sormellaan ja vihelti. Sitte nauraa rähähti ja virkkoi:
"Kas, kas! Enkös arvannut, että pystyyn tie nousee. Siinä se nyt oli!
Hahhahhah! Voi raukka! Akka tieltä pyörteleikse. No kaunis kunnia!
Hahhah!"
Saara mulautti silmiään.
— No välttäähän tuo jo… Nukkuuko se Matti?
Muori: "Nukkuupa tuo."
Saara lähti pihalle ja mennessään visahti: "Muori, minulla on asiaa."
Muori poistui Saaran jälkeen.
Reeta kokoili kaikkien toisten tyttöin jokapäiväiset vaatteet, pani ne kunkin erilleen, sitoi sukkanauhalla nippuun ja virkkoi:
"Vien talteen, eipä tiedä milloin ne ovat niitä tarvitsemassa. Ja jospa eivät tulisikaan, niin kyllä aika tavaraa kaupitsee."
Kerttu otti rukin eteensä ja karttajasvasun viereensä ja huivi silmillä alkoi kehrätä villalankaa. Siihen tuli Reetakin tekemään karttajaksia.
* * * * *
Ilta oli jo pimennyt pimeimmälleen, kun Pentti tuli kamariinsa ja nolona istui kätkyen vaiheelle, jota muori heilutti jalallaan ja kutoi sakkaa. Muori se parhaillaan kaventi sukan kantapäätä. Viides puikko oli hampaissa; ei joutanut puhumaan Pentin kanssa. Vaan kun sai kavennetuksi ja pääsi kutomaan näpintarkalta ja viideskin puikko joutui asiaan, niin katsahti hän iloisesti Penttiin.
— Kävitkö nimismiehen luona?
Pentti: "Mitäpä minä hänessä kävin."
Muori: "Näitkö niitä majanmuuttajia?"
Pentin kasvoissa välähti, katsahti muoriin ja vitkaan kysyi:
"Ketä?"
Muori: "Etkö sinä tiedä? No tyttöjähän niitä meni, ettei ole kotona kuin Kerttu, Reeta ja Martta, Kerttukin lähti, mutta kylmältä taisi ruveta nenään haisemaan; paikalla palasi pois. Toivoneeko sille Korteniemen Juusolle, koska se näkyy täällä kulkevan, mutta kyllä minä saatan siihen väliin pistää likaisen sormeni. Niin, pois tuli Kerttu ja mahtaa tulla sama toisillekkin. Kyllä minä uskon, että heti sieltä routa porsaat kotiin ajaa. Vaan kyllä siellä kuitenkin virsusulat palaa. Eivät ne ole niin ylpeitä palattuaan. Ja onhan niille hyvä sanoa. Kyllä niille nyt on helppo nenän päälle astua, Vetäkööthän luunsa vielä tänne, mokomat varsat!… No kyllä se oli mainio asia, kun sinä sittekin lähdit sinne nimismiestä hakemaan. Sitä pakoon ne menivät. Antaapa ruojain koetella, tokko siellä oppivat tuulen tuntemaan, taivaan tajuamaan. Ovat ne olleetkin tässä koirina silmillä, vaan koettakootpa nyt! Kutti, kutti moniaankaan kerran!… Mutta luulen toki, että sivulleen tuo Kerttu nyt siipensä panee, koska hän takaisin palasi… Mutta missä asti sinä kuitenkin kävit?"
Pentti: "Kävin vaan tuolla puolen Koljolan."
Muori: "Miten sinä siitä palasit?"
Pentti: "Tuli vastaani Heinälahden ukko… Käski sanoa terveisiä."
Muori: "Heinälahden ukko! Vai tapasit ukkoa! Se on ollut minulle tuttava aivan pienestä pahasta. Niin, niin ystävällinen ukko. Jos ei siinä ole kunnon ukko, niin ei tässä maailmassa! No mitä se ukko sinulle sanoi?"
Pentti: "Sanoi se, ettei saa tyttöjä ajaa omasta talostaan."
Muorin kasvot punastuivat, ketkautti niskojaan ja virkkoi:
"Hyh, omasta talostaan!"
Sitte tulistuivat kasvot ja silmät paloivat, punalti päätään.
— Tämä on sen talo, joka saada voipi. Ei tarvita tähän asiaan
Heinälahden ukon eikä kenenkään mahtia. Kyllä tietään mitä tehdään…
No mitä se sitte sanoi?
Pentti: "Oli oikein vihassa ja sanoi, että kun hän olisi tyttöin sijassa, niin halkohännässä laittaisi meidät pois."
Muori: "Ka tuo sen tulen ruoka mitä sanoo!… Hyh! Vai halkohännässä laittaisi meidät pois!… Juurillaan tässä ollaan!… Vai halkohännässä!… Jos minä olisin ollut, niin minä olisin haukkunut silmät täyteen mokomata neuvonniekkaa. Ei minua olisi umpisuuhun puhutellut… No mitä se muuta sanoi?"
Pentti rykäsi ja katseli kenkiään.
— Sanoihan, että muistakaa yhdeksättä käskyä. Muori: "Vai siihen tuo kanalia vielä vetosi!… Hyh! ompa muutakin… Kyllä me muistamme käskyt ja kiellot ja tunnustukset niin tarkkaan kuin hänkin. Jos me tämän talon valtaamme tytöiltä, niin me valtaamme laillisesti. Jos ei ukkovainaa olisi tätä luvannut, niin emmehän tätä tahtoisikaan. Luvatusta lahjastahan me pidämme kiinni. Ja omastaan joka kiinni pitää, niin se ei ole synti ei kuuna päivänä, saarnatkoot vaikka kymmenettä käskyä!… Etkö sinä sille sanonut?"
Pentti: "En."
Muori: "Sinä olet semmoinen lehmänhäntä! Sinussa ei ole sanoja. Olisihan minulle tullut sellaisia puhumaan, olisippa nähty, tokko tyystyy. Minä olisin kohti partaa antanut sanan sanasta, kaksi parhaasta… No sitäkö sinä tottelit, ettet mennytkään nimismiehen pakinaan?"
Pentti katkoi näpissään pientä puikkoa.
"Sitä minä tottelin, kun se sanoi, että tähän asiaan ei ole oikeutta nimismieheltä, kun ei ole tehty mitään rikosta."
Muori löi käsiään yhteen, silmät remahtivat, suu aukesi ja niekutti päätään.
— Herra Jumala, tehty mitään rikosta! Ei ole tehty rikosta, kun on varastettu talo kuoriksi No etkö sinä sille hullulle sanonut?
Pentti kynsäsi korvallistaan ja kohotti hartioitaan.
— Kyllä minä sanoin, mutta se sanoi, että omaansa ne ovat ottaneet.
Muori: "Vai omaansa ottaneet! Hyh! Kyllä minä nyt kuulen, mistä tuulee… Vai niin tuo kanalia!… Kyllä ei sula minun sydämmeni ilman, etten sitä ripitä. Missä ikänä vaan tapaan, niin haukun ihan suun synnyttömään. Ei jää sanomattoman saaren päähän… Ja sinä uskoit sitä niinkuin vanhaa ruunaa ja lähdit takaisin. Eikö se ollut ilkeä taipaleelta palata?
"Akka tieltä pyörteleiksen, ei uros pahanenkana.
"Se on vanha sananlasku. No eikö sinusta ollut ilkeä palata taipaleelta, kun kerran olit asialle lähtenyt? Periltä on hyvä palata, sanotaan."
Pentti: "Eipähän, kun se Heinälahden ukko niin sanoi."
Muori: "No sinun kanssasi ei kehtaa puhua. Sinä et älyä toisen puheesta enempi kun sika tuulimyllystä! Minä nyt olen koettanut tohottaa päähän tokottamallakin. Niin käypi vihakseni, että kohta potkasen. Mene pois siitä silmistäni, mokoma ruoja! En ilkeä nähdä!"
Pentti nousi seisalleen ja käveli pirttiin, jossa Kerttu, Reeta ja Martta pystyvalkean luona mytyssä suin polkivat rukkejaan. Rahille istui Pentti. Äänettömänä ja syvämielisenä tylsästi katseli pystyvalkeaan ja vuoleskeli ja vuoleskeli puikkoa viroiseen. Viimein äiti kantoi pikku Matin pirttiin ja laski sen isän syliin ja virkkoi:
"Tässä on sinulle käsityö; minä otan tuolta karttuukset ja teen kehrurille karttajaksia."
Matti isänsä sylissä nojasi selkänsä isän rintaan ja suu pyöreänä sinisillä silmillään raukeasti katseli jynkkää lakea kohti, joka nokisena tyhmästi hymyili honkaisen pystyvalkean liemakassa ruusuvalossa. Mutta tuokion kuluttua alkoi soluttautua lattiaan ja käsiensä varassa hiihattautuen ryömi Saaran jalkain eteen. Kekolla niskoin katsella remautteli äitiin. Sylki valui pyöreästä suusta ja kahden kouran kiskoi hameen helmoja päästäkseen ylöspäin ja kasvot aina väliin kurtistelivat.
Saara: "No kauaksikin siitä sitte oli rauha."
Otti pojan syliinsä ja jatkoi:
"Voi sinua vähkyrä, kun sinä et muualla olisikaan kun äitin sylissä!"
Seisauttivat tytötkin rukkinsa, laskivat kätensä helmoihinsa ja päät vähän niskoille heitettyinä välinpitämättömästi katselivat, kun vastapannut tervashalot iloisesti tuohtuivat palamaan.
Mutta Korteniemen Juuso astui pirttiin ja lausui Pentille hyvän illan. Kertun kasvot leimahtivat punaisiksi, ei katsonut Juusoon, vaan nykäsi huivin otsalleen ja rupesi allapäin kehrätä huristamaan. Juuso istahti penkille, kopisteli lunta kengistään. Katsahti Kerttuun ja rykäsi kuivan rykäyksen. Taasen katsahti Kerttuun, mutta Kerttu ei ollut tietävinään; kehräsi vaan punastuksissaan.
XXIX.
Kevät oli jatkunut päiviä. Kirkkaana kaartelevassa lännessä säteili
Huhtikuun illan virkeä loimo.
Saunatiellä seisoi Kerttu ja katseli lännen metsiä ja hiljakseen laulella lurkutteli:
Viis oil' tyttöä emolla, viispä oil' tyttöä emolla, viisi lasta vanhemmalla, viisipä lasta vanhemmalla. Läksi tyttö puolukkahan, läksipä tyttö puolukkahan. Toinen läksi mustikkahan, toinempa läksi mustikkahan. Kolmas koitti pähkinähän, kolmaspa koitti pähkinähän, neljänsi kesäkalahan neljänsipä kesäkalahan. Viiensi jänön jälille, viiensipä jänön jälille, koukkupolven polkumille koukkupa polven polkumille.
Mutta sattuipa Korteniemen Jussi metson ammunnasta palaamaan Pietolan kautta. Hän näki Kertun seisomassa, niin ojenti suksensa sitä kautta. Kerttu kun näki Juuson hiihtävän kohti, niin alkoi laulaa:
Mistä tunsit tuhma tulla, mistäpä tunsit tuhma tulla, epäkelpo tien osata, epäpäkelpo tien osata tähän kuuluhun kotihin, tähämpä kuuluhun kotihin, kaunihiisen kartanohon, kaunihisempa kartanohon?
Juuso huohotti väsymyksestä, pyyhki hikeä otsastaan ja pyssynsä pisti lumeen pystyyn, virkkoi:
"Kun saisitkin tielle kuin palkattu! Olen ollut aikeessa monet kerrat lähtemään; mutta ei ole saanut aikaan, kun pitäisi niiltä vanhuksilta silmät puhkaista. Kun nyt ovat saaneet vihjaa meidän hommista, niin näkyvät varovan."
Kerttu: "Eivätkö ne vieläkään antaisi sinun täällä käydä?"
Juuso: "Eiväthän ne antaisi."
Kerttu naurahti suupuolellaan.
— Ei pidä käydä, kun ei suvaita.
Juuso: "Nytpä sattui matka, että eivät tiedä."
Kerttu: "Kyllä huomenna tietävät. Kunhan tuo meidän muori tietää, niin kyllä se siirtää sanan…"
Juuso: "Mutta mitäs sinä olet ajatellut niistä hommistamme, joita on joskus puhuttu?"
Kerttu punastui ja kainosti käänti kasvonsa maahan päin. "Mitäpä minä lienen… Mitäs sinä?"
Juuso hieman punastuksissaan allapäin seisoi, katsoi kenkiinsä ja sauvallaan koputteli kenkänsä kärkeä, virkkoi päättävästi:
"Minulla se on ollut täytenä totena."
Kerttu: "Hyh! Ilman veikkonen ulkopuolelta hampaiden!"
Juuso vähän kohotti päätään.
— Miksikä sinä niin sanoit?
Kerttu: "Siksi, kun et antaisi tietää vanhuksillesi. Ei sitä piillen pirttiä pidetä, se on vanha sananlasku."
Juuso: "Ei sitä sitte kun tosi tulee salatakkaan vanhuksilta."
Kerttu ei virkannut mitään, katseli kynsiään ja pureskeli niitä.
Juuson ahavoituneissa kasvoissa värähteli arka punastus.
— No mitä arvelet, saisiko tuoda kihlat?
Kerttu katsoi kainon silmäyksen Juusoon, mutta suuret silmät leimahtivat niin kummasti.
— Kihlat!… Tottako sinä puhuit?
Juuso: "Milloinpa minä olen valehdellut? Sano pois suusi puhtaaksi.
Minulla on kiire kotiin… Vai etkö sinä luota minuun?"
Kerttu tarttui Juuson kaulaan.
Kyllä minä luotan sinuun.
Juuso: "Nyt uskon… Jää terveeksi! Heti tulen käymään."
Kerttu heitti Juuson irti, pyyhki sormensa nenillä silmäinsä aluksia ja suurin silmin katseli Juusoa.
Juuso otti laukkunsa selkäänsä, pyssynsä viilekkeestä kainaloonsa ja elävästi loihahtivat silmät Kerttuun. Yritti lähtemään, mutta seisahti vielä, näytti tahtovan sanoa vielä. Mutta portille ilmautui muori, niin heitti vaan viipyvän katseen Kerttuun, virkkoi:
"Jää terveeksi!"
Kerttu kierti käsivartensa ristiin, puristi ne rintaansa ja hehkuvin kasvoin virkkoi:
"Mene tervennä!"
Juuso laski sauvansa lumeen, työntyi etunojoon ja potalti eteenpäin. Sukset ne kahisivat riitteisellä hangella sauvan suoverot kitkahtelivat pukatessa. Voimakkaasti nytkähtelivät Juuson leveät hartiat ja mukavasti taipuivat jäperät polvet. Kerttu katseli jälkeen. Mutta kun Juuso katosi metsän suojaan ja kuulumattomaksi kauteni suksien kahina, niin silloin Kerttu rienti pirttiin ja virkeinä säteilivät suuret silmät. Meni akkunaan; katsoi sinnepäin, johon Juuso meni. Kääntyi, meni toiseen akkunaan ja katseli ulos. Palasi siitä, käveli lattialla eikä tiennyt mitä tekisi. Kissa unisena kyhnötti pankolla. Sen otti siitä syliinsä; kanteli sitä ympäri pirttiä ja puheli:
"Voi sinua, Mikko Matin poika, kun sinä siinä niin unisena nökötät! Et näytä huolivan et tälle ilmalle, Nokinen on jo rintasi. Voi, voi, kun sinä hyriset niin ystävällisesti!… Minäpä käyn maitoa mirrilleni."
Poistui ulos, toi maitoa ja laski sen lattialle.
— Kas tässä! Kis, kis, kis! Tule nyt syömään maitoa… Ka niin, tässä on maitoa!… Voi, voi, kun on makeata tuo lämmin maito! Kylläpä sinä nyt mielissäsi nostelet noita käpäliäsi. Mutta tylsät ovat nuo silmäsi: tuskin sinä näet kauemmas tuon kuppisi laitoja.
Kerttu heittäytyi lattialle kissan luo pitkäkseen ja katseli kissan syöntiä, kun se päätään niekuttaen ja silmiään raotellen ripsakalla kielellään lakkia lipiskoi maitoa. Sitä hän katseli ja naureskeli itsekseen.
Reeta: "No mikä tuolle ihmiselle on tullut, kun hupsuaa tuon kissan kanssa? Ho ei uskoisi kun on hupsu aikuisen ihminen! Kun rypee lattiassa pitkänään kuin huima lapsi ja nauraa ihan tyyni tyhjällä!"
Martta katsoi sipeästi.
— No mikä sillä nyt on imelä säkki leuan alla. No etkö sinä nyt ennen ole nähnyt kissan syöntiä?
Reeta: "Hupsuksi kai se nyt on tullut!"
Kerttu keturoi lattialla kissan luona ja puheli:
"Tuo kissa on niin soma, kun näyttää syövän ihan unissaan… Voi sinua Mikko, kun sinä olet niin laiskannäköinen, katselet niin tyhmännäköisesti. Mutta kyllä sinä taasen, kun pälvi vaan tulisi, niin kärsiväisenä sinä odottelet hiirtä koko keväisen päivän kyyristyneenä pensaan tyveen. Sattuupa silloin hiiri lähenemään, niin silloin sinä kupsahdat niskaan. Ja kyllä silloin löytyy terävä kynsi tuosta pehmoisesta käpälästä, tuosta käpälästä, joka nyt on pehmeä kuin ukontuhnio. Ja puhdistuu silloin porosta tuo kirjava turkki."
Kerttu nousi lattialta, otti kissan käsiinsä, istahti penkille, silitteli sitä helmassaan ja jatkoi:
"No nyt sinä nukut taasen siinä minun käsivarrellani ja rinta kehrää vaan. Voi sinua Mikko Matin poika, ei sinulla ole huolta enempää kuin mökin Maijalla: syöpi mitä suusta kulkee, nukkuu mitä kerkeää!"
Martta: "No eikös ole hupsu tuo ihminen, kun laittausi tuon kissan kanssa iltakaudeksi leikkimään kuin pahanen lapsi!"
Saara tuli ulkoa ja naurunhymyssä virkkoi:
"Kerttupa tuli oikein iloiseksi kuin Juuson näki. Mitä se Juuso sinulle sanoi, kun mieli tuli niin rattaisilleen?"
Kerttu hieman säpsähti, leimautti Saaraan kysyvän silmäyksen.
— Mitä Juusoa?
Saara: "Juusoa, Juusoa. Muori sanoi, että äsken tuolla saunatiellä oli yksi Juuso."
Reeta: "Niin, vai Juuso siellä oli! Ilmanko se… No kyllä minä nyt yskän ymmärrän, vaikka en rykiä taida. Vai Juuso siellä kävi!… Mutta mitä siitä Juusosta on taikaa! Se on semmoinen puolivillainen, että se kun ympäriinsä pyörähtää, niin on toiset tuumat."
Saara: "Ei sen Juuson kosinnasta taida olla taikaa. Se putoaa kuin rikka hevon hännästä. Sen lupaukset ja aikomukset eivät sen enempää pidä kotiaan. Onhan se Juuso jo kosinut monta, se on jo monta tyttöä saattanut pahoille mielin."
Kerttu: "Ilman leikillään kosinut muita! Eihän sitä yhdestä monelle.
Eihän sitä ole muut saaneet, jonka minä saan."
Saara: "No onhan tuo sinua paimentanutkin sitte rippikoulun kuin lempo lautamiestä; ei tuo kumma, jos tuosta viimein tosikin tulisi."
Kerttu kun ei enää ollut kuulevinaankaan, eivät toisetkaan jatkaneet, vaan laittoivat vuoteitaan. — — —
Asetuttiin yönlepoon. Siinä yönkajaksen uinuvasssa hämärässä makasi Kerttu vuoteen reunalla. Mutta uni ei näkynyt tulevan, kirkkaina siirtelehtivät silmät vielä silloin, kun pohjoisen metsien helmasta kiilui kevätyön kirkkain kaju. Mutta painuivat kuitenkin viimein umpeen.
Huomenaamuna oli Kerttu vähäpuheisena. Kävellessään ei näyttänyt katselevan minnekkään, teki vaan askareitaan, jotka olivat Sunnuntainakin tehtävät. Vaan kun sai huoneet lakaistuiksi, astiat ynnä muut järjestykseen, niin istui Martan viereen penkille istumaan. Katsahti ympäri pirtin, nykäsi huiviaan vähän silmille; katseli kynsissään valkeita pisaimia ja virkkoi:
"Juoruavan minusta näytään, kun on noita pilkkoja kynsissä… Mitähän lienee ollut, kun tänä aamuna unissani sain kihlahuivin, semmoisen keltaisenkirjavan silkkihuivin, juuri samallaisen kuin Tervaniemen Riikalla. Sitä minä katselin ja sanoin itsekseni, että 'no mitähän Reeta ja Martta sanovat, kun näkevät minulla päässä tämän huivin. Kyllä vielä monella muulla silmät repeää, kun tämän näkevät. Voi, voi kun tämä on hyvä!' sanoin, kun se niin moniväriseltä harmitti päiväpaisteessa. Ja kaikki tuntui niin hyvälle. Kaikki oli niin mukavata, niin lienteätä ja väljää, että tuntui menevän kuin alamäkeä; ei muuta kuin luotella vaan. Olin sitte eräässä talossa pyttyjä kuorimassa. Hyvin puhtaita pyttyjä kuorin isoon kirnuun, mutta jokaisen pytyn laitaan heitin koirankielen verran viiliä, panin ne pitkälle valkoiselle rahille rinnakkain. Mutta siihen ilmautui joukko pulloposkisia pienokaisia, jotka suurilla lusikoilla pistelivät sitä viiliä ja syrjäsilmällä mulauttelivat toisiinsa milloin toiselta loppuu… Voi, voi kun ne olivat lystiä valkotukkaisia, toinen toistaan vähän pyylevämmät ja piimäpartaisina siinä katselivat. Niilo se oli pienimmän pojan nimi, ei osannut oikein puhuakkaan. Ja aina se muutti lusikan vasempaan käteen ja sitte syödä tolskasi ja toiset puolet karisi rinnoille. Pieto se oli niistä vanhin. Se joutui Niilolta viiliä ryöstämään. Niilo hosui välisellä lusikallaan Pietoa ja alkoi parkua. Siitä heräsin… Mitähän lienee ollut olevinaan se uni."
Martta: "No se nyt ei ole muuta ollut, vaan olet semmoista ajatellut nukkumaan ruvetessasi."
Reeta tuli pirttiin lehmien hoidosta, pyyhki kylmästä punastuneita suuria käsiään karkeaan esiliinaansa ja istahti Martan ja Kertun viereen.
* * * * *
Kaksi viikkoa oli kulunut. Keväisen Lauantai-illan viileässä hämärässä istuivat tytöt pyhäksi ripsutun pirttinsä leveällä karsinapenkillä, kampaillen kylpemässä kastuneita päitään ja helmoissa letitetyt palmikkonauhat. Löylyn tulehduttama punastus oli puhtaissa virkistyneissä kasvoissa. Tytöt istuivat äänetönnä, katsellen jalkoihinsa Riikan ompelemia lipposkenkiä, jotka avonilkkaseen oli pantu siksi, etteivät jalat likautuisi. Ja hohtavana paistoivat vahvat nilkat lyhkösten helmain ja matalain ruojuvien väliltä. Siitä Kertun ajatukset näkyivät kulkeutuneen muistojen teille niin kauas, että sinne eksyi kokonaan. Silmät selällään katsoi värähtämättä lattialla olevaan kenkärajaan, jonka oli koiran penikka siihen vetänyt penkin alta. Ei värettä liikkunut punasenpuuhakoilla kasvopäillä. Ja eloton tyyni kajastus levisi pyöreänleveään otsaan. Siinä kädet helmaan unehtuneina istui Kerttu kuin kivettynyt ja heräsi vasta, kun Juuso oli jo kerjennyt kävellä puolilattiaan, jossa päätään nyökäyttäen virkkoi kainosti hyvän illan.
Kertun kasvot leimahtivat, joka jäsen värähti, pemahti kuin puistelehtava kana ja hätäisesti joutui virkkamaan:
"Hyvää iltaa! Tule tervennä! Minä ajattelin juuri sinua." Kerttu kiirehti tervehtimään; pisti Juusolle kättä ja virkkoi:
"Terve, terve! Kun on kylmä käsi kuin jääkalikka ja punaset kuin hiili! No miten sinä jaksat?"
Juuso se istui penkille ja vitkasi ruskeilla suurilla silmillään Kerttuun; matta kun Kertun silmät sattuivat vastaamaan iloisesti, niin ujona ja hieman hämmästyneenä kumartui allepäin ja vastasi:
"No yhden päivän kerralla."
Kerttu istahti Juuson viereen. Silmät säteilivät ja suu hieman mutuili. Näkyi tahtovan sanoa jotakin, mutta sitä ei tullut, katseli vaan Juusoa.
Juusokaan ei näkynyt tietävän mitä sanoisi. Otti sarkatakkinsa povesta Valkoseen riepuun sievästi käärityn käärön ja pisti sen Kertun helmaan. Kertun rinta nytkähti ja säihkyvin silmin pisti sen kainaloonsa. Lujasti puristi hän Juuson kättä ja katsoi viipyvän katseen Juusoon.
Reeta ja Martta hyppäsivät Kertun luokse, kokottivat kätensä ottamaan kääröä Kertulta. Reeta virkkoi:
"Minkä sinä sait? näytäppä."
Kerttu lähti juosta kalpasemaan ulos, mutta sattui rahi eteen. Kerttu rymähti rahiin; rahi meni kumoon ja lattialle kimposi Kertun kainalosta käärö.
Jyry kuului kamariin. Saara puhalti kamarista pirttiin katsomaan ja punastuksissaan virkkoi:
"Mikä se jyräkkä?… Seinätkinhän nuo kaatuvat."
Reeta kiirehti käärön kanssa karsinaloukkoon. Kerttu hyppäsi perässä; tavotteli Reetalta myttyä ja virkkoi:
"No anna minulle! Et saa aukasta! Tottele nyt, et saa aukasta!"
Mutta Saara rienti sinne karsinaan toisten luokse; takaapäin sieppasi
Reetan kädestä sen mytyn ja alkoi purkaa kääröä auki.
Kertun kasvot leimusivat, huulet soppeilivat ja rinta hytkähteli; mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.
Saara sai käärön auki. Silmät suurenivat ja huulet työntyivät pitkälle.
— Ihmettä kummaa, mitä täällä on! Katsokaa, minkälainen silkkihuivi!
No mistä tämä on? Kertunko tämä on?
Reeta: "Kertun kai se on, koska näyttiin Kertulle antavan."
Saara: "Voi ihme, kun on suuri ja komea! Semmoinen täplikäs, ihan samallainen, ihan ota eli anna samallainen kuin Tervaniemen Riikan kihlahuivi. No tuommoista ei ole monella tytöllä!"
Martta: "Mutta tuo vissiin lootuja maksaa!"
Reetan silmissä näkyivät valkeaiset ympäriinsä ja vakavasti virkkoi:
"No sen arvaa, ettei se ole pätäkällä ostettava."
Saaran kasvot lamausivat.
— Onhan niitä rikkaalla rohtimia. Hyvä on huivi, ken on saada voinut. Mutta siinä on sen köyden pää: joka naurulla alotetaan, se itkulla lopetetaan.
Viskasi takakäteen sen huivin Reetalle ja meni sitä tietään makuuhuoneeseensa.
Martta katseli Reetan käsiin huivia ja sanoi:
"Saanut saappaat pitää, saamaton rajaiset kengät."
Reeta levitteli huivia, virkkoi:
"On se koko loimi!"
Kerttu se hymyili suu makeassa mytyssä ja vesiharmaat suuret silmät remahtelivat katsellessaan hymysuista Juusoa.
Luhtiin vei Kerttu huivinsa. Pani sen tuohivakkaan, pyörähti sukkelaan; näkyi tahtovan joutua takaisin. Mutta Juuso tuli luhtiin, niin Kerttu ei kiirehtinyt mihinkään, vaan seisahti lattialle.
Juuso: "No nythän sinä uskot, että on tosi?"
Kerttu tarttui Juuson käteen, puristi sitä ja sanoi:
"Kyllä minä uskon. Mutta mitä se on, kun ne aina niin totissa totena puhuvat, että sinä hommaat sen Ollilan Tiinan kanssa?"
Juuson kasvot punastuivat; pää nyrkähti alas. Mutta kohotti päätään ja rykäsi; katsahti aran silmäyksen Kerttuun.
Kerttu: "Minkä tähden sinä niin punastuit?"
Juuso taasen rykäsi. Vilkasi ikäänkuin pakotetun katseen Kerttuun, mutta silmät rientivät syrjään. Rykäsi ja virkkoi:
"Ei sitä ole mitään… Kyllä ne sitä Tiinaa hommasivat, kun se on rikas. Kyllä se on totta että ne sitä hommaavat, mutta en minä siitä huoli. Ja etkö sinä tiedä, miten minä siitä huolisin, kun minä sinun kanssasi olen jo niin kauan hommannut… Ne ovat akkain puheita."
Kerttu: "Mutta minkäs tähden sinä punastuit niin korviasi myöten, kun minä mainitsin."
Juuso rykäsi.
— No sen tähden, kun en luullut sinun tietävän…
Rykäsi taasen ja jatkoi, että "se on samallaista puhetta kuin… puhuivathan ne kerran Kaikkolan Mariisen minua ja sitte jälempää Kemppaalan Liisaan ja tässä… ei tuota ole paljo aikaa, kun herjattiin Kaivopuron Mallaan. Mutta kaikkipa he ovat jääneet. Heittäneetpä he ovat hampaistaan. Samallaista se on tuohonkin Ollilan Tiinaan puhe. Mutta puhukoot! Mikäpä sen haukkuvan koiran suun tukki. Antaa heidän puhua. Kyllä heittävät, kun aikansa pitävät leuvoissaan… No etkö sinä vieläkään usko minua, kun niin kyselet?"
Kerttu: "Kyllä minä uskon."
Sitte istahti kynnykselle, mietti hetken ja jatkoi:
"Jos olisi tämä kotini entisellään, niin ei puhuttaisi näitä puheita… Miniän nimi on ikäni ollut koiran nimen arvoinen. Niimpä sanotaankin: 'harvoin orja kiitetään, miniää ei milloinkaan, pojan naista ei polvenaan.' Ja mikä vielä: teille tuloni, kun on vasten vanhempiesi tahdon, niin todestaankin saa sanoa, että 'niin on miniä miehelässä kuin on koira kahlehissa'… Mutta, mutta, kun kerran on joutunut tuommoisten kuin tuonkin meidän muorin sylettäväksi ja polettavaksi, niin ei korkealta kaadu kuin luudan päältä lattiaan, jos joutuu miniäksikin… Nyt olkoon ja menköön. Ei suinkaan ole kahta päätä leikatulla. Käyköön nyt syvin tai matalin."