Juuso istui Kertun viereen, piteli Kerttua kädestä ja virkkoi:
"Saanko minä nyt useimmin käydä täällä sinun luonasi?"
Kerttu pani kätensä Juuson kaulaan, puristi ja sanoi:
"Kyllä, kyllä. Minä rakastan sinua."
Enempi ei sanonut, puristi vaan Juusoa ja kyyneleet vierivät kasvoja pitkin.
XXX.
Enemmän käin vuosi kulettiin ajassa eteenpäin. Oli Kesäkuun helteinen päivä. Silloin Ollilan karsassilmäinen Tiina ja Korteniemen Juuso vihittiin aviopariksi. Suuret olivat häät; paljo oli väkeä. Onnellinen oli nyt Juuso; hymysuin hän katseli rikasta morsiantaan. Mutta toisinaan silmänräpäyksessä vaalistuivat Juuson kesakkoiset kasvot ja jäi katsomaan lattiaan. Mutta taasen heräsi, kohotti päänsä, kasvot virkenivät ja katseli kierosilmäistä morsiantaan ja muutakin hääväkeä. Mutta ennenkuin itse huomasikaan, jähmettyivät kasvot ja unehtui katsomaan lattiaan.
Tiina pukkasi kylkeen. Juuso heräsi, katsahti Tiinaan ja kiireesti kysyi:
"Mitä, Kerttu?"
Mutta metsiä käyskeli Kerttu turvattomana, niin turvattomana kuin voi äiti olla semmoisena hetkenä, jolloin odottaa isättömän lapsen maailmaan tuloa.
Karhurovan länteen kallistuvalla harjalla takkuisen kuusen juurelle, jossa lähellä oli jyrkkä viete, hän istahti. Mutta kaukaisuudessa sinertävänä kaarena kiertyi taivaanranta ja likempänä lainehti laksoinen ja kumpuinen avaruus, jossa siellä täällä lehtoisilla rinteillä mustanpunertavat kaskensavut pulppuillen kohoilivat korkeuteen. Poutaisen taivaan alla vaihteli avaruus: sen juhlallisesti synkät partaiset salot, sen lehtoiset viitakummut, sen kaikuvat honkanummet, sen sinihämärään pyrkivät jynkästi hymyilevät vuoret. Mutta sitä ei Kerttu näkynyt katselevan, vaan kasvot synkkinä silmäili likimmäisiä kuusentarvaita, niitten käpyisiä oksia, mutta ei varsinaisesti mitään. Väliin aina kasvot kurtistuivat, pää retkahti eteenpäin nuokalleen ja suuret kyynelet tippuivat helmaan. Maahan kuusen-juurelle painui hän kasvoilleen. Käsillään puristeli kasvojaan ja hengitys muuttui raskaiksi, puhkeiksi, samakoiksi voivotuksiksi ja niitten seassa kuului sanoja:
"Voi, rakas Luoja, anna minun kuolla näihin tuskiin!… Anna minun ijankaikkisesti kantaa tätä kurjaa… Voi minua onnetonta!… Voi, voi! minua onnetonta! Voi, voi! Kuka päästää minut näistä tuskista? Miksi en voi kuolla? Miksi?"
Enempi ei kuulunut sanoja. Hartiat aina paisuivat ja aina väliin vapisten laskeutuivat — — —
Iltaan hiipi kesän punainen aurinko ja tyyntä avaruutta valeli luoteen rusko, kun Kertun helmassa esiliinaan käärittynä sirkosteli äsken syntynyt pienokainen. Tuntemattomasta se kirahteli ja raukeasti aukoi sameita silmiään.
Lähteen reunalle lakson pohjaan kantoi äiti pienoisensa ja metsän helmassa vaahtokukkasen pihlajapensaan juurella pesi lähteen raikkaalla vedellä. Sitte esiliinaan käärittynä kantoi synnyintanterelleen tuuhean kuusen tyyneen katokseen. Siihen tyyntyi äiti. Hartiansa kuusen tyveen nojaten istui ja helmassa nukkui äitin kultanen. Sitä hän katseli ja virtana juoksivat kyyneleet.
Pitkän hetken perästä pyyhkeili kasvojaan. Pöheisillä silmillään katseli lastaan ja nikotellen katkonaisesti virkkoi:
"Miksi et kuole jo pois?… Miksi et jo siirry pois elosta sinä minun… Missä viivyt Tuoni, sinä kaikkien orpojen isä?… Oi, Tuoni rakas, ota pois tämä lahja! Ota pois tämä viaton uhri, minun sydämmeni kalliin helmi!… Helpostihan muutat pois nyt. Et tunne kovia tuskia, ei suruja, ei vaivoja, ei vihaa, ei vaivaa, ei petosta, ei valhetta. Niitäpä on elosi tie raskas, sinä kurjan äitin kantama? Jätä kaikki minulle ja sammuta tuo pieni sykkivä rintasi. Ummista kauaksi nuo vaisut silmät. Ummista tuonen pitkään uneen nuo silmät, jotka eivät kyynelistä tiedä. Ethän kaukaista kipua tunne. Jätä kaikki kyyneleesi minulle, sinä viaton sydänkäpyni!…"
Äiti nosti lapsensa rinnoilleen ja taasen sitä kyyneltulvassa virutteli… Mutta hetken perästä nykäsi likemmäksi rintaansa ja huokasten ja katkonaisesti virkkoi:
Sinä näin rakas, jolle äsken kuolemaa toivotin! Voi rakas Jumala, sinä yksin taidat antaa ja ottaa! Sinä yksin orpoin isä, turvattomain tuki, heikkoin voima, väsyneiden lepo, hävästyjen kunnia, kirottujen siunaus, sinä yksin voit murheet iloksi muuttaa.
Sun kätes vahva vartijan mun tuskissan ain olkoon, ja joukoss' unhotettujen sun apus vahva tulkoon…
Silloin alkoivat äitin kasvot virkistyä, silmät urkenivat etäälle sinertäviin vuoriin; mutta itse tietämättään herahti kyynel silmänurkkiin — tuli toinen ja kohta vallatonna juoksivat virtanaan kalpeita kasvoja. Pitkän, pitkän hetken hän istui siinä niinkuin öinen metsäkin ympärillään.
Viimein kavahti unestaan. Virkistyneenä laski hän nukkuvan lapsen helmaansa, pyyhki karkeaan paitansa hihaan kasvojaan ja raitisteli silmiään katselemaan loitommas likimmäisiä kerkkiä; katseli aina taivaanrannan sinisiin vuoriin, jotka leväten nukkuivat tyynessä kesäyössä.
Laksojen rinteillä tuikkivat päivälliset kasken savut, vaan heikkoina kitkuina raukeasti höyrysivät ilmaan ja muistuttivat menneen päivän paahteista työtä. Mutta kaakkoisen lakson pohjalla raukeasti nukkui Parsikankaan hongistoinen tumma selänne. Sen rinteelle hiipi Kertun silmä: siellä korven rannalla mahtavana seisoi lakkapäinen aihki, jonka juurelle vuosia sitte kylmeni isän tumma sydän.
Kerttu punalti päätään; kasvot punastuivat. — Voi, voi! Jos se vielä eläisi, niin, niin… Kurkkuun pukkausi karvas pala ja kyyneliin hämärtyivät silmät. Kämmeniinsä hän puristi kosteat kasvonsa, rinta nytkytti tuskaisesti eikä näyttänyt muistavan mitä helmassa oli… Muisti toki viimein. Nosti pienokaisen rinnoilleen; kumartui katselemaan hämärtyneillä silmillään… Kasvot leimahtivat punasiksi; sitte kalpenivat. Katsoi vielä terävämmin… Pyyhki kyynelet silmistään ja katseli vieläkin. Oikein terotetuin silmin katseli kauan, että henki salpaasi ja rinta tutisi… Hermotonna retkottivat lapsen jäsenet. Kerttu puisteli sitä, virkkoi:
"Herra Jumala!… Kuollut se on… Mutta kastetta! Ai Jumala!… Kastetta!… Oi rakas Jumala sentään!… Jospa pyhäin elonkirjaan olisi nimesi joutunut!… Ja jospa olisi edes avioliitossa syntynyt!… Ulos suletaan sieltä äpärät… kirottuin joukkoon kirouksen sikiöt!… Ah minua!… Ei hätäkastettakaan!… Voi, voi, minua! Voi, voi!… Ei hätäkastettakaan!… Jumala armahtakoon!… Voi, voi! Ei hätäkastettakaan!"…
Karvas kouristus täytti kurkun. Kuusen juurelle hän laski lapsen ja synkkään suruun kurtistui muoto. Seisalleen nousi ja käsillään puristi kasvojaan ja turski tuskaisesti raskaita parahduksentapasia huokauksia. Käyskenteli sinne tänne Karhurovan metsäisellä selänteellä. Käyskeli vaan. Nyrkkiin puristi kätensä ja nyrkeillä voimiensa takaa pieksi kasvojaan ja hampaitaan kiristellen pyöri ympäriinsä. Hikihelmet kohosivat tulehtuneesen otsaan ja rintaan sulkeutui paksu huokaus.
Mutta viimein huoppeni paisunut rinta ja kipeästi parahtaen tulvasi ulos vastustamaton huokaus. Huutaen vaipui hän maahan kasvoilleen ja siinä viehkuroi. Huokaus salpautui aina rintaan. Mutta kun rinta oli täyttynyt yli äyräiden, niin pihtipieliä repien murtautui ulos haikea valitus, joka kaikui halki siimeän metsän. Sitä teki hän kesäisen päivän. Mutta viimein illan tullen hän hiljeni. Nosti kätensä pois kasvoiltaan ja kuunteli tarkasti. Kuunteli pitkän hetken huokasematta. Viimein ihastui ja virkkoi:
"Kaa Tervolan Ella!… Ai sinäkö sitä olit?… Tuleeko se… se… se… Eikö?… No mitä se on tuo joukko? … Mitään?… Mitä ne minulle tekevät?… Järveenkö? … En minä lähde järveen"…
Käsillään sukkelaan rapisteli ja kiihkeästi jatkoi:
"No johan minä sanoin, etten minä lähde järveen… Hahaa! Lysti järvessäkö? Hahaa?"
Kupristi silmiään ja terotti puun juureen.
— Mutta mitä ne ovat nuo yksisilmäiset?
Reeta läheni hiipien Kerttua, mutta seisahti kuusen taakse: oli arannäkoinen ja kauhistuksissaan pyörein silmin seuraili Kertun outoja liikkeitä. Viimein virkkoi vapisevalla äänellä:
"Kerttu, mitä sinä täällä olet? Olen sinua hakenut pääni puhki, ihan virsunkirjaan olen samonnut maat ja metsät. Lähde nyt kotiin."
Kerttu ilosta räpytti käsiään ja vauhkana juoksi Reetan kaulaan.
Reeta: "No älä nyt niin… Hurjako sinä olet!… No kuule nyt, heitä irti!"
Reeta riuhtoi itseään irti Kertun käsistä.
— Herra Jumala! Heitä irti! Tapathan sinä minut… No herra siunatkoon, älä tapa!… Heitä, hyvä Kerttu, irti!… Heitä, rakas Kerttu, jo irti!…
Kerttu yht'äkkiä heitti Reetan irti, pyörähti taakseen ja virkkoi:
"Ella, mihin se Ella meni? Hohooi! Tervolan Ella, missä olet?"
Reeta: "Mitä sinä siitä huudat; sehän on kuollut aikoja… Lähde nyt kotiin."
Kerttu pyörähti vauhkana ja sanoi: "Lähdetään!" ja alkoi hulmuta vauhkana metsään.
Reeta: "Älä sinne mene: täällä on koti."
Kerttu: "Ka missä?… Sinusta en välitä; kyllä Ella osaa."
Reeta juoksi jälkeen ja tarttui käteen.
— Kuule nyt, Kerttu rakas, lähde nyt kotiin… Taivu nyt, rakas
Kerttu, minuun! Kuule, rakas sisko, taivu nyt minuun!
Kerttu halasi Reetaa, nosti kohoksi maasta ja virkkoi:
"Et sinä pidä minulle."
Reeta itkien: "No hyvä Jumala sentään! Heitä nyt irti!… Voi, voi!"
Kerttu hyppäsi syrjään ja kummasteli:
"Mitä sinä itket?"
Reeta: "Kun sinä olet hulluna."
Kerttu: "Hyh! Korvessa hullu on."
Reeta: "Lähde nyt kotiin."
Kerttu: "Sinä hyvä Reeta!"
Reeta pyörein silmin: "Älä tule käsiksi! en huoli sinusta. Lähdetään kotiin… Tule vaan tänne minun jälessäni. Anna pidän kädestäsi kiinni… Kas niin… Astuhan vaan näin rinnan"…
Kerttu kulki Reetan rinnalla. Kasvot olivat tulistuneennäköiset ja silmät liekehtivät niin kummasti, että vapisten Reeta häntä talutti kotiin päin. Mutta Kerttu kävellä hulmusi vauhkana ja puhui kiihkeästi:
"Minä hupsusin tuon Tervolan Ellan kanssa. Se tahtoi minua järveen, mutta minä sanoin, että en toki koiraanikaan käskisi mokomaan lystiin. Se hänen joukkonsa on omiaan sinne… Kas tuossa… Olkoot vaan tuommoiset ukot. Minä häntääni huiskautan tuommoisille ukoille… En minä lähde järveen. Vietkö sinä minut järveen?"
Reeta: "En vie järveen, kotiin vaan syömään. Kas tässäpä jo tuli koti; jo on tuossa pellon aita."
Kotiin tulivat Reeta ja Kerttu. Kaikki väki oli jo nukkumassa. Reeta laittoi ruokaa pirtin pöydälle, toi siihen paistettua kalaa, rieskaa ja ison viilihulikan. Katsahti sitte lattialla seisovaan Kerttuun ja vapisevin äänin virkkoi:
"Tule, Kerttu, syömään. Olet jo enemmän kuin kolme päivää ollut syömättä."
Kerttu katsoi karsinakkunasta ulos ja hätäsesti sanoi:
"Vieraita tulee ja lattia lakasematta näillä päivin."
Koppasi vesisangon ja alkoi siitä rokkuttaa vettä lattialle.
Reeta otti sangon pois.
— Älä nyt joutavoi!
Kerttu kaappasi luudan loukosta ja alkoi lakasta sätkiä lattiaa.
— Tuosta enimpiä edes, ettei niin vieraan silmään pistäisi.
Reeta: "Anna pois se luuta äläkä hupsua. Tule ruvetaan syömään."
Reeta tarttui Kertun käteen ja veti syömään. Kerttu leikkasi kappaleet, rieskaa ja haukata mäkäsi palan ja sitä pureskeli. Uutta pala vaan pyöri suussa ja öljäkät silmät seisoivat päässä. Sitä palaansa hän pureskeli pitkän hetken ja viimein näytti väsyvän; silmät vierähtivät kiini.
Reeta näki, ettei tule syönnistä kalua, niin pyörähti pois syömästä, teki vuoteen ja talutti Kertun siihen. Kerttu kytjähti vuoteelle, nykäsi peiton silmilleen ja makasi aivan liikkumatta.
Reeta istui syömään. Mutta eipä näyttänyt maistavan ruoka Reetallekkaan, vaikka päivän oli ollut aivan jyvän purematta. Syvään huokasten nousi hän pöydästä, pyyhkisi kasvojaan ja hiljaa hiipien vei ruokansa pois.
Reetaa ei nukuttanut. Itsekseen käveli rantaan päin. Lyhyvin askelin hän astui ja vakavasti heiluivat piikkoloimisen hameen helmat. Vastahakoisesti liikkuivat risujen repimät pohkeet ja päivettyneet nilkat. Kokoon näyttivät rutistuneen leveät hartiat. Kämmenillään painoi hän kasvojaan ja syvästi huokaillen kumarruksissa astua töpösteli.
Istahti kentälle, nojasi selkänsä petäjän tyveen, pyyhkäsi silmiään ja katseli korkeuteen, josta pitkien petäjän oksien läpi kiilui kesäyön poutainen taivas. Katseli Kalliojärvelle, jonka rannoilla valkoiset pihlajat levittelivät muhkeaa kukkatuoksuaan kesäyön tyyneen ilmaan.
Siinä katsellessaan tyyntyivät kasvot, asettuivat huokauksetkin, kyynel kuivi silmänurkkaan ja hengitti vapaammin. Mutta kohta taasen kurtistuivat kasvot, väärään vetäytyi leuka, rinta paisui ja ulos puualli voimakas huokaus ja huokauksen seasta kuuluivat sanat:
"Kerttu, Kerttu."
Kasvojaan puristaen rienti Reeta pirttiin, rupesi Kertun viereen ja koetti nukkua. Mutta silmät remahtivat auki niiltään nimiään ja itsestään menivät Kerttuun.
Kertun kasvot väreilivät kiihkeästi ja huulet liikkuivat. Kuului hiljaista höpinätä ja peiton laidan alta katsoi sipeästi pöydän alle. Veti taasen peiton päälleen, että tuli umpipäähän peiton alle. Sitte oli hiljaa yhdessä kohti, pitkät ajat oli huokasemattakin ja sittenkin huokasi, niin hiljaa, ettei mikään paikka liikkunut. Sitte taasen hiljaa siirti peiton pois silmiensä edestä ja katsoi sipeästi penkin alle… Mutta yht'äkkiä remahti iloiseen nauruun.
— No mikä teidät tänne toi! Kummini, kummini!
Samassa alkoi hosua käsillään ja kirkui:
"Risto, älä tule! Ka, no älä tule! No älä!"
Kohta taasen meni suu nauruun ja virkkoi:
"Pertti sinä… sinä iloinen vekkuli! Uutta missä sinun toinen jalkasi?… Hahhaah! Missä sinun toinen jalkasi?"
Karsinseinässä vähän ylempänä penkin korkeutta oli kaksi puunaulaa, joitten päällä pidettiin piekkoa ja leipilapiota. Kerttu hyppäsi käsiksi siihen naulaan, alkoi riuhtoa ja virkkoi:
"No et minua voita!… No ei se lähde, se on siinä kourassa. No vedä vaan, kyllä ei lähde kissanhäntä siitä kourasta. Hahaa!"
Matta naula pääsi seinästä irti ja Kerttu lenti selälleen lattialle.
— Hahaa! Tappasitpa! Kutti parahiksi kuin Rasilan kissalle!
Reeta otti Kerttua syliksi.
— Kuule, mitä sinä houraat! Mitä sinä sillä lailla?
Kerttu: "Hahaa! Niin kun tuo Kurikan Pertti tahtoi kissanhäntää vetämään. Vaan meidän voitto! sanoi Pekkiläinen."
Reeta: "Sinä hourit nyt, ei siinä ole ketään."
Kerttu vihaisesti tyrkkäsi kyynäspäällään Reetaa.
— Sinä houraat! On minulla silmät; kyllä minä näen. Katsoppa tuota joukkoa tuonne. Katsohan noita silmäpuolisia. Ne ovat lukkarin apulaisia nuo: tuo Napraakkeli, pikku Niklas ja Hana-Kyyriäinen. Ne puhuvat ruotsia… Keikkukaa vaan siellä!… No ette saa tulla!…
Kerttu paiskautui taasen peiton alle.
— No ette löydä peiton alta!
Kätkeytyi peiton alle aivan umpihuppuun; oli huokumattakin pitkän hetken ja yhdessä kohti kuin kivi. Sitte taasen siirti hiljaa peiton silmiensä edestä, huiskasi kädellään ja tiuskasi:
"No ette saa tulla tai otan tuon luudan-varren ja lyön että räikää!"
Silloin hyppäsi vuoteeltaan.
— Ei niille ole apua hyvästä, vaan kyllä minä näytän! Kiimasi rikkaloukolle, tempasi luudasta varren ja sillä rupesi huiskimaan ympäri pirttiä ja hammasta purren ilkkui: "Ähäh, lähtöpä tuli!"
Viimein niinkuin jälkimmäisiä tavottaissaan löi akkunaan sillä koivuisella luudanvarrella, että puitteineen pörähti akkuna ulos ensimmäisellä iskulla ja pieksi vielä luudan varrella akkunan pieliäkin. Vaan kun katsahti taakseen, niin alkoi huiskia uudestaan yli pirtin. Kasvot olivat synkkinä ja silmät läihkivät kamalasti.
Reeta hätäytyi, itkien juoksi Pentin ja Saaran luo peräkamariin ja hengitti sakeasta.
Kun Reeta aukasi oven, niin Pentti ja Saara hyppäsivät ylös kuin ammutut silmät renkaillaan ja tukat pystyssä.
Pentti: "Mikä nyt?… Mikä tuo möyke tuolla pirtissä?"
Saara: "Herra Jumala! Mikä elämä siellä on?"
Reeta puhalti paisuneen henkäyksen ja parahtain itkua seasta virkkoi:
"Kerttu!"
Pentin kasvot tulistuivat ja kiirehti kuin noidan-nuoli pirttiin.
Kerttu kun havaitsi Pentin, niin silloin törmäsi Penttiä vastaan. Ojetulla kirveellä ja irvellä ikenin kauheasti puhisten tarjosi lyödäkseen ja hampaitaan kirauttaen virkkoi:
"Sinäkö, sen tulen pitkähäntä olet!"
Silloin täytyi Pentin palata pois ja isku sattui pihtipieleen, että suuri pälkäre rosahti ovenposkesta.
Pentti sai halon käteensä ja uudestaan rienti pirttiin.
Taasen Kerttu hurjana yritti Penttiä vastaan; mutta Pentti löi halolla kalvosille, että kirves lenti käsistä pois. Silloin Pentti sai Kertun kiinni, paiskasi alleen lattiaan. Hammasta purren alkoi hosua ja sanoi:
"Vieläkö minua kirveellä tavottelet!"
Reeta rynkäsi Penttiin käsiksi ja hätäili:
"Älä tapa tuota mieletöntä! Älä lyö! Älä Jumalan luoma lyö! Voi, voi, älä tapa! Pentti rakas, älä tapa!"
Saara: "Älä lyö."
Pentti: "Minä lyön! Lyön pe—lettä, lyön!"
Saara tarttui Reetan avuksi Penttiin.
— Et lyö enään! et kertaakaan!
Mutta silloin Kerttu pääsi voitolle, tarttui Pentin kalvoseen ja puri hauislihasta palan pois. Pentti raivostui uudestaan, tempasi itsensä irti Saarasta, koppasi halon ja rupesi lyömään Kerttua. Reeta pyörähti Kertun päälle ja Pentti löi Reetaa hartioihin. Reeta parkasi:
"Älä tapa! Älä tapa!"
Pentti nosti halkonsa ylös ja ärjäsi:
"Tapan minä!"
Mutta silloin sai Saara halon kiinni, tarttui Penttiin ja houkutteli sen kammariin; asetti siellä vuoteen laidalle, sitoi huivillaan Pentin kättä ja vapisten puhui:
"Minä olen tuota juuri odottanut kuin toisesta kädestäni. Niimpähän sen kävi kuin Moilalan Ullan. Sekin oli samalla lailla kuin tuokin Kerttu itkenyt monta viikkoa. Ja noin sekin oli tullut hurjaksi yht'äkkiä. Nytkin kolme päivää ollut metsässä, niin hyvääkö se tekee. Ja sinä luota raukkaa hirvisit tuolla tavalla rusikoida."
Pentin silmät verestivät ja kasvot synkkinä virkkoi:
"Paha, etten lyönyt enempää. Sinua minä aina tottelen. Vaan kun minä vielä lähden, niin… Jos minä vielä lähden"…
Saara: "Et lähde nyt. Rupea maata tuohon, niin lauhtuu sydämmesi…
No niin… Makaahan huoletta, kyllä me Kertun asetamme."
Martta tuli kontuladosta pirttiin, katsoi ympärilleen, virkkoi:
"Voi, voi, mitä täällä möykättiin? Kuka nuo akkunat särki? Voi, voi, kuka nuo akkunat särki? Mikä se on Kertulla, mikä?"
Reeta sylin piteli lattialla selällään temmeltävää Kerttua.
— Kerttu särki. Tämä on mieletön. Tule, auta! Martan kasvot vaalistuivat, mutta samassa lentivät mustantulehtuneiksi ja kaatua roiskahti lattiaan; alkoi siinä pieksäytyä ja hampaat kirahtelivat.
Saara tuli pirttiin, löi käsiään yhteen.
— Voi rakas isä siunatkoon! Voi, voi, tuota elämää! Reeta puhaltain:
"Tule, rakas Saara, avuksi; pidä noita käsiä, ettei saa pieksää."
Saara tarttui Kertun käteen ja veti suoraksi lattiaan.
Reeta: "Ka niin, hallitse vaan, että saisin levähtää."
Saara osotti Reetan olkapäähän.
— Olethan veressä! Katso tuota paitasi olkapäätä ja rintaasi.
Reeta: "Se puri"…
Saara: "Jumala nähköön! Kaikissa näissä ollaan!… Mutta mikä on tehtävä?"…
Kertun kasvot vaalenivat, leuka hervahti varattomaksi, jäsenet raukesivat ja alkoi raskaasti huohottaen hengittää.
Reeta löysäsi kätensä:
— Nyt se raukeaa. Katso, aivan menee varattomaksi. Saara kalpeana katseli Kerttua.
— Siinä se nyt retkottaa. Jumalan lykky, kun kuolisi tuohon! Ei hänestä ole elämäänkään, on samallaiset päivät kuin Moilalan Ullalla: kaksikymmentä vuotta on ollut rautakahleissa kuin luontokappale. Reetalta purskahti itku.
— Voi hyvä Jumala, Kerttuko vielä semmoisena!…
Saara katsahti Marttaan, joka kouristuksen lakattua kenotti lattialla, nukkui sikeästi ja sydänala aaltoili.
— Kaksi olisi tuossa surman suupalaa. Kyllä tuokin Martta joutaisi.
Niin tajuttomana taasen tuossa makaa.
Reeta itkussaan: "En vielä antaisi surmalle.1'
Saara: "Mitä tekisimme Kertulle?… Voi raukkaa!"…
Reeta pyyhki kasvojaan ja nikotellen virkkoi:
"Pestähän tuo pitäisi."
Saara: "Pestään vaan. Minä käyn vettä"…
Saara toi sankolla rantavettä ja Reetan kanssa pesivät kuin kuollutta.
Reeta käänteli Kerttua ja virkkoi:
"Katsoppas noita mustelmia. Voi, voi! Sieluton tuo Pentti. Katsohan tuostakin hartiasta, miten on orvaskettu mennyt. Voi, voi! Pahempi petoa tuommoinen ihminen!… Voi, minkälainen reikä on päässäkin!… Ja nuo kädet! Aivanhan tuo on poikkiluiksi ruhtonut! Voi, voi, kaikissa meitä on!"
Saara: "Se tuo Pentti on semmoinen, että kun se pääsee suuttumaan, niin se menee aivan silmittömäksi. Ei se jaksa hallita itseään."
Reetan kasvot jähmistyivät; punalti päätään.
— Ei jaksa hallita! Mutta kun olisi Kerttu oikeassa kaamenessaan, niin selkäänsä ottaisi! Kyllä jaksaisi hallita! Sen minä sanon. Tahi jos tahtoisi säästää nahkaansa, niin taulametsään tulisi lähtö. Mutta kun joutuu ihminen tuolle riekeneelle, niin kyllä sitä silloin on viepäin vallassa. Kaikkihan ne kuollutta nykkivät.
Saara: "Kumpa tämä olisikin entisellään, niin eipä hän tarvitseisi kenenkään kurituksia."
Huokasi syvään ja lisäsi:
"Järki se on kallis, kun sitä aina tarvitaan"…
Kerttu ei tiennyt mitään vaikka pyörittelivät lattialla ja pesivät kokonaan.
Sitte Reeta otti sorkkarasvasarven, siitä voiteli Kertun haavat ja panivat puhtaat vaatteet päälle. Reeta kampasi pään ja voiteli päässäkin haavat sorkkarasvalla.
Saara: "On paras, kun kannetaan saunaan sinne pimeään, niin siellä rauhassa saa nukkua, jos siellä vielä paremmin tointuisi järjelleen."
Reeta: "Paras on. Ja jospa ei tointuisikaan, niin onhan siellä parempi hallita. Kyllä minä sen sinne hoidan. Kannetaan vaan. Kanna sinä jalkain puolta, minä kannan hartioista."
Saara ja Reeta ottivat Kertun.
Reeta: "Se niin. Mutta mikä paino! Ei uskoisi."
Saara: "Kyllä tätä ei pitkältä kannettaisi."
Reeta: "Tässä on saada sammua, kun saamme saunaan."
Reeta ja Saara kantaa retuuttivat nukkuvaa Kerttua yli kartanon. Kertun pää retkotti alaspäin ja verinen kieli möklötti auki olevassa suussa.
Saunan lattialle teki Reeta vuoteen ja siihen asettivat Kertun. Reeta peitteli, laitteli kaikki jäsenet mukavasti ja katselivat sitte hetken.
Saara: "Kovin kiihkeästi liikkuvat nuo veret kasvoissa. Ja miten jo hourata höpisee! Ei ole vielä toivoa selviämisestä."
Saara poistui univuoteelleen. Reeta köllistyi Kertun viereen. Mutta uni ei näkynyt tulevan Lähti siitä ulos, painoi saunan oven kiinni ja käveli pirttiin.
Martta makasi äskeisellä sijallaan pirtin lattialla. Reeta pani sille päänalustaa ja lähti vieläkin kävelemään ulos. Meni rannalle sen suuren kiven luokse. Siihen hän istui paaterolle ja katseli niitä pitkiä puunkuvaimia, jotka lepäilivät Kalliojärven pinnalla. Mutta siihen katkesivat ajatukset, kun Kerttu vauhkana juoksi järveen ja huuti:
"Kummini, älä jätä! Älä jätä!… Älä jätä, tulen minä! No älä jätä kummi!"
Kerttu juoksi järveen niin kauas, ettei jalka ottanut pohjaan.
Reeta sysäsi veneen rannalta; souti Kertun luokse; mutta Kerttu painui pohjaan. Kohta kuitenkin nousi ja toi käsissään kiven, jonka oli talvella avantoa aukaistessaan pudottanut, nakkasi veneeseen ja kiihkeästi virkkoi:
"Tuossa!"
Reeta otti Kertun kädestä kiinni.
— Kerttu kulta, tule nyt veneesen! Kerttu nauroi oikein makeasti:
— En minä tule venheesen. Alkoi riuhtoa kättään irti.
— Kutti, empä tule! Tuonne lähden kummin luokse.
Reeta: "Älä kaada venettä! Voi, voi, älä kaada venettä! Kuule nyt äläkä riehu! Kuu… Uihui, uihuih, huih!"
Silloin painuivat kumpaisetkin pohjaan. Mutta Reeta ei heittänyt Kerttua irti ja veti vaan matalalle päin. Siten pääsivät niin matalalle, että jalka otti pohjaan. Kaulaansa myöten olivat he vedessä. Kerttu rupesi käsillään vettä räiskyttämään, mutta Reeta tarttui häneen syliksi ja kuletti maalle huolimatta, jos se räiskyttikin.
Maalle päästyä Reeta ihasteli:
"Ei vesi hulluja upota, sanotaan."
Kerttu äkäytyi seisomaan ja katseli järvelle.
— Lähdempä vielä tuon kummini luokse. Reeta puuskutti väsymyksestä.
— Minkä kummisi?
Kerttu: "Minkä kummisi! Katso silmillä äläkä reijillä, niin näet Saloisten muorin tuolla päätään harjaamassa! Tuossa, katsohan pitkin etusormeani, niin näet Saloisten punapäisen muorin, tuon sormettoman muorin. Tappasihan muori kaksi sormea, kun teki väärän valan. Raamatun päälle jäi muorilta kaksi sormea, mutta näkyypä tuo saattavan aika hyvästi nikkaroida ne nikkaroimisensa."
Reeta tarttui Kerttua käteen ja alkoi vetää kotiin päin, Hyypiyksissään Reeta astui rantatietä ja vesi juoksi jokaisesta vaatteen mutkasta. Mutta Kerttu ei näkynyt olevan siitä tietävinään, astua keikutteli vaan, kuten ainakin, ja märät helmat läiskivät paksuihin pohkeihin.
Pirttiin vei Reeta Kertun ja pani kuivat vaatteet päälle; talutti sitte saunaan, laittoi vuoteelle nukkumaan ja asettui itse viereen.
Kerttu puhella höpisi tulta ja taivasta. Kiihkeästi läihkivät kasvot ja silmävalkeaiset volahtelivat kamalasti…
Saunan mustassa seinässä oli pieni hohtava valolevy, joka syntyi aamuauringon punertavista säteistä, jotka tunkeutuivat toisessa seinässä olevasta pienestä aukosta. Tomusirpaleet kähertelivät siinä auringon valojuovassa ja pikkuisina silminä säteilivät ja vaihtelivat toisiaan. Siten synnyttivät ihanan orren, jonka toinen pää oli ikkunalla ja toinen mukavasti liittyi seinässä hiipivään valolevyyn. Sitä katseli Reeta ja kuunteli Kertun höpinää. Silmät seisoivat pyöreinä ja huulet värisivät.
XXXI.
Kaksi pitkää päivää oli Kerttu ollut saunassa; oli nukkunut melkein koko ajan.
Oli jo hiljainen ilta. Kerttu haukotteli moneen kertaan… nousi verkalleen istumaan… nojasi selkänsä saunan seinään ja eksyneennäköisesti katseli.
Reeta istui penkillä ja alkoi puhella:
"Mikä sinun mieltäsi painaa?… Mikä?… Sano nyt… Sano vaikka olisi kuinka pahaa… No älä nyt noin synkisty… Sano nyt minulle"…
Kerttu rykäsi… kuuristui Reetaan päin ja ääni värisi, kun kuiskasi:
"Kuule, Reeta!"
Reeta: "Kyllä minä kuulen."
Kerttu: "Minulla on lapsi"…
Reetan silmät suurenivat.
— Olemme sitä juuri yhdestä ja toisesta syystä uumoilleet, että sinulla on jotakin semmoista. Olemme metsiä koiran kanssa risteilleet sinne ja tänne ja sielläpä on Pentti nytkin.
Kerttu säpsähti.
— Pentti?… Tietääkö sen muut? Voi, voi, minä onnettomista onnettomin!
Kasvot mustuivat, repi tukkaansa, kiristeli hampaitaan ja riuhtoi käsillään ilmaan. Tarttui kynsillään seinänsaumaan ja repäsi, että sälöt lähtivät.
Reeta tarttui syliksi Kerttuun.
"Älä nyt kauhistu. En minä ole sanonut; ne ovat itsestään vikoneet. No asetu nyt, rakas siskoni… Olethan mieletönnä taasen… Olet niin kauhean näköinen, että hirvittää!"
Reeta kallisti Kertun vuoteelle.
— Nuku vaan siinä. Kuule, rupea vaan tuohon vuoteelle pitkäksesi. Se niin… Älä pui sitä nyrkkiäsi. Asetu nyt!… Kas niin, nukutaan nyt tässä. Näin käsikaulassa näin vaan nukutaan. — — —
Muori oli ollut Korteniemessä hääreissulla useita päiviä eikä tiennyt asioista mitään. Pentti oli tullut metsästä, istui rappusilla ja toisella kädellään hampaidensa avulla sitoi käärettä hauislihansa ympärille. Muori asteli ruispellon piennarta kartanoon päin ja neuloi sukkaa. Lankakerä oli paidan povessa, harmaa nuttu reuhotti aukinaisena hartioilla ja lyhytlännän piikkoloimisen alushameen helmat yksitotisesti heilahtelivat puoleen ja toiseen. Päällyshameen helmat oli nostettu lonkille kauluksen alle ja sen mutkassa myksöttivät uudet paulakengät mutta jaloissa tuohikengät harvasteesen kitkahtelivat verkalleen käyskellessä. Pentin luokse tultua alkoi kertoilla:
"Terveisiä häistä joka hengeltä! Sielläpä oli Juusolla suuret häät. Paljo oli väkeä; oli syömistä ja juomista tähteen jättäen. Morsian oli korea jos korea. Ruunu päässä se hemotti. Siinä se nyt oli Kertun toivo! Niin jäi kuin kalamiehen koira rannalle ulvomaan. Enkös minä sitä sanonut jo. Niimpä se kävikin… Mutta mikä sinulla kädessä?"
Pentti rykäsi ja virkkoi:
"Tuo Kerttu tuli hulluksi. Hallitsin sitä, niin puri tuosta palan pois."
Muorin kasvot hulmahtivat.
— Puri?
Pentti: "Niin."
Muori: "Ja et tuota lyönyt, että olisi hampaat suussa kalisseet!"
Pentti: "Se oli metsässä kolme päivää ja siellähän se oli huimennut. Reeta sen oli yöllä taljannut pirttiin. Siitähän se särki akkunat ja kuka tietää, mitä olisi tehnyt, jos en henkeni kaupalla olisi hallinnut. Ja nuo toiset pirut sen puolesta!"
Muori löi käsiään yhteen.
— Vai puolesta nuo kanaliat! Vai puolesta! Kyllä minä nyt taian tajuan: se oli yksi tuuma. Se paras piru, sen tulen lautta tuo Kerttu! se on nyt penikoinut metsään ja menettänyt sikiönsä; sitte heittäysi muka mielipuoleksi saadakseen asian sotketuksi. Ja siinä saivat sinulle kostaa… Vai yksistä puolin!… Missä se on nyt se pahennus, maailman pahen… Kun et tuota lyönyt siltä sijalta, että muistaisi!
Muori nakkasi kudelmansa rappusille, koppasi kartanolta takkavitsan ja jatkoi:
"Missä se ruoja on nyt? Niin annan tuolla takkavitsan tyvellä, että tuntuu!"
Pentti: "Tuolla on saunassa. Vaan antaa olla itsenään."
Muori taittoi takkavitsasta latvapuolen pois, otti tyven käteensä ja lähti teuhakasti astumaan saunaan… "Minäkö, anna olla! Minä näytän mielivikaiselle, että kuka käski. Minä en pelkää häntä vaikka olen pikkuinen."
Muori repäsi saunan oven auki. Muoto oli musta ja tulta säihkyvin silmin ärjäsi:
"Täälläkö olet, pahennus!"
Kerttu hyppäsi ylös, kirnutti hampaitaan ja virkkoi:
"Tapan!"
Reeta hallitsi Kerttua.
— Älä hyvä muori tule nyt! Pane kiinni ovi!
Muori alkoi takkavitsan tyvellä mätkiä Kerttua minkä kerkesi ikenet irvissä ja virkkoi:
"Vai kiinni! Vai kiinni ovi! Vai kiinni ovi!"
Reeta: "Älä lyö! Hyvä isä siunatkoon, älä lyö!"
Muori pieksi patakallaan Kerttua; löi Reetaakin ja virkkoi:
"Tässä sinullekkin, sinä toinen pahennus!"
Reeta heitti Kertun irti, mutta Kerttu ampuutui muoriin kuin noidannuoli ja ratasi kiukaan nurkkaan. Siihen ruhtoi ja hoki:
"Tapan! Tapan! Tapan!"
Muori kirkui Kertun käsissä ja parahtamalla virkkoi:
"Auta Reeta, tappaa!"
Pentti tuli saunan ovelle, kiskasi muorin Kertun käsistä pois ja tikasi:
"Enkö minä sinulle sanonut."
Kerttu yritti jälkeen, matta Reeta tarttui Kerttuun ja veti vuoteelleen.
Muori parkui Pentin käsissä:
"Voi, voi, minä kuolen!… Kylki… Älä, älä!… Kylki"…
Pentti laski muorin käsistään maahan ja muori tuskaisennäköisenä pää niskoillaan huuti:
"Aijai-jai… Aijai-jai… Tappoivat p—leet… Aijaijai… Herra
Jumala hyvästi siunaa! Tappoivat p-leet… Voi jos vielä pääsisin, en
tervettä luun solmua heittäisi! Aijai, jai-jai! Tappoivat p—leet.
Tappoivat ne sen vietävät!… Aijai-jai-jai!"
Pentti: "Mikä teillä on?"
Muori kädellään painoi kylkeään.
— Kylki ihan sämänä… Taosta… Ei tule siitä kylkeä… Aijai-jai!
Tappoivat p—leen p—leet… Tappoivat… Aijai-jai!…
Tuskan hiki jaoksi muorin kasvoista. Saara joutui Pentin avuksi ja kantoivat kamariin; tekivät vuoteen ja laskivat siihen.
Siinä muori jäsentäkään liikuttamatta kenotti ja kipeästi valittaen katkonaisesti hengitti. Mutta tulisena liekehtivät pyöreät kasvot ja vihasta säihkivät mustat silmät. Vielä koetti katkonaisesti sanan kerralla lausuilla:
"Minä tiedän… ihan… tarkkaan, että… tuo huo… rakko… on tap… panut… siki… önsä"…
Muori hengitti vaikeasti; rinta ryyhitti kuin metsäkissalla ja jatkoi:
"Sinun pitää il… moittaa nimi… mis… miehelle… muuten sii… tä olet vastuussa… Joutaa linnaan!… Sinne on… omansa… Siellä ovat… muutkin murhanmiehet."
Saara nureksien: "Vielä linnaan tuo raukka! Vähä tässä on muuta mieliharmia… Antaapa hänen olla. Ja olenhan kaksi päivää hakenut metsissä, mutta en ole löytänyt."
Pentti kohotti päätään; katsoi akkunasta ulos.
— Mutta mitä tuo koira kantaa tuolta pellon piennarta tännepäin?
Saara katsoi akkunasta:
— On sillä kantamista. Kas miten heitti tuohon maahan ja läähöttää kieli pitkällä. Raskas se on tuo kannettava… Nyt se ottaa sen hampaihinsa ja lähtee kantamaan. Katsotaanhan, kun se tuopi kartanolle…
Saaran silmät suurenivat; kasvot punastuivat. Kuiskasi Pentille:
"Älä Jumalan tähden virka mitään!"
Kiirehti ulos.
Muorin silmät kahahtivat renkailleen — Kas niin! Minä arvaan… että koira toi… sen raadon… metsästä… Eikös ollut… asia siten?
Pentti ei virkannut, katsoi vaan akkunasta kartanolle, kun Sepeli leimuavin hännin ja palavin silmin pyöri Saaran ympärillä, kun Saara vapisevalla äänellään virkkoi:
"Sepeli, Sepeli, hyvä Sepeli!" ja helmaansa otti sen Sepelin tuonnoksen ja lähti hätäisesti kävelemään riiheen päin…
Muori koetti kohottaa itseään ja kurkottaa akkunaan.
— Kyllä minä arvaan… aijai!… että niin se on kuin aijai-jai!… kuin minä sanoin.
Muori painausi takaisin vuoteelleen, huohotti kotvasen, mutta alkoi uudestaan:
"Mene vaan… rikeneen… nimismiehen luo… Selitä… asia… aivan… juuresta… jaksain… Joutaa linnaan… En säälisi… vaikka… Mene aivan heti!"…
Pentti: "Antaapa hänen nyt olla."
Muori: "No hul… luko sinä… olet!… Saatat… itsellesi… kaula… villoja… Kyllä minä… kuulen että sinäkin… aijai-jai!… minua sorrat… yksistä tuumin… noiden toisten kanssa… Aijai-jai!… Kaunis kunnia!… No kyllä mi… minä kun… siksikään tästä… virkenen… pönkilleni, niin… niin linnaan laitan… tuon kirotun!… Aijai-jai… kun pistää tuohon… kylkeen… Ja saat katsoa… miten käypi… sinunkin… kunhan kerran… nimismiehelle… asiat kan… kannalleen selitän… Aijai-jai!… Kun lienee… pikkuisenkaan… järkeä, niin… niin tottele… ja säästä… itseäsi… Murhamiestä… säälit!… Ota mieli… Tottele nyt… minua… Aijai-jai! Voi, voi!… Tottele nyt minua…"
Saara oli saunassa Kertun ja Reetan luona. Pentti astui pyhävaatteissaan ja kirkkolakki päässään Pajulahteen päin. Saara katsoi ikkunasta ulos ja säikähtäen virkkoi:
"Eikös mene tuo Pentti!" Siitä pyörähti Pentin jälkeen juoksemaan ja itki parkuen juostessaan.
— Kuule! Pentti kulta, kuule! Pentti kulta! Pentti seisahtui. Saara juoksi kaulaan.
— Kuule, Pentti. Eihän nyt asialla niin kiirettä ole. Puhutaan nyt ensin rovastille ja miten se sanoo, niin tehdään.
Pentti: "Se tuo äiti-muksu aikoo mennä nimismiehelle sanomaan ja uhkaa vielä kannella minunkin päälleni."
Saara: "Ilman vihallaan… Voi, voi tätä mailmaa!… Kuule nyt, Pentti kulta, minua ja ole huoletta vaan. Emmehän toki tuota raukkaa voi linnaan laittaa. Minä kyllä tulen samallaiseksi, jos vaan nyt et tottele."
Pentti: "Eihän tuota kotonakaan hallitse mikään. Päätäänhän siltä saa varoa. Se on minulle niin ärtynyt."
Saara: "Kyllähän se on ärtynyt; mutta kyllä me hallitsemme Kertun saunassa pönkän takana. Saat olla huoletta. Kyllä me hallitsemme Kertun, ettei se saa tehdä sinulle mitään. Ja mistä sen tietää, jos se vielä tointuu entiselleen. Reeta sanoi olleen jo tajullaan tänä aamuna."
Pentti: "Tajullaan?"
Saara: "Usko pois, että kyllä me Kertun varomme. Tottele nyt minua"…
Pentti siirti Saaran pois kaulastaan.
— No olkoon nyt.
Ja lähti allapäin astumaan kotiin päin. Saara piteli Penttiä kädestä ja käveli rinnalla. — — —
Kerttu näytti hieman selviävän, mutta valkeankajakoina seisoivat silmät päässä ja katkerasti itkien rukoili:
"Rakas taivaallinen isä, polta tämä maailma, että saisin lentää lintuna pois!"
Silloin purskahti väkevä itkun puuskaus ja jatkoi: "Hyvä Jumala, polta pois tämä maailma, että saisin lentää pois!"
Sitä hän hoki pitkän hetken ja oistonaan juoksivat kyyneleet, kunnes hiljalleen vaipui nukkumaan.
Reeta istui viereen, laski kätensä hikiselle otsalle ja kyyneleisillä silmillään katseli syvästi hengittävää Kerttua. —
Viikkokausia kului, kauniita kesäisiä viikkoja, mutta Kerttu se viipyi saunassa suuri puskuri oven päällä.
Synkkänä, totisena hän istui melkein kaiket päivät pimeässä nurkassa ja jynkeästi katseli sitä ikkunasta tulevaa valolevyä, joka ahtaassa piirissään lepäsi saunan mustalla lattialla, kunnes hitaasti hiipien kulki pois ja äänetönnä katosi tyhjyyteen. Eikähän sitä milloinkaan näyttänyt kaipaavaakaan eikä odottanut tulevaksi. Niin hän istuskeli päivät kaiket loukossaan ja käsillään puristi rintaansa sitä karkeaa sarkakauhtanaa, joka hänellä oli päällysvaatteena pyhänsä arkensa, kylmänsä lämpimänsä. Pyhäksi aina Reeta toimitti puhtaat alusvaatteet. Ja Reeta aina kun tuli saunaan kysyi Kerttu:
"Mikä päivä nyt on? Milloin se on Lauantai?" — —
* * * * *
Niin kuluivat päivät; viikko viikkoon liittyi. Kerttu alkoi selvitä, saattoi kävellä jo valloillaan; mutta synkkää muotoa hän kantoi ja väliin puhkesi kyyneleihin.
Oli kaunis Lauantaipäivä Elokuussa, kun muori kannettiin kuolleena kirkolle. Sinne rienti kaikki väki, ettei ollut kotona kuin Saara lapsineen ja Kerttu. Kun olivat lähtijät menneet, tuli Saara saunaan ja virkkoi:
"Tule sinä Kerttu, nyt tänne pirttiin, siellä ei ole kuin Matti vaan nukkuu kätkyessä… Tule nyt… Penttikään ei tule ennenkuin huomen-iltana. Saamme olla aivan vapaana. Tule nyt."
Kerttu nousi saunan loukosta istumasta ja varoin käveli ulos, katsoi aurinkoa ja sanoi:
"Aamuisissa on päivä."
Painoi päänsä alas ja äänetönnä käveli Saaran jälessä pirttiin ja vanhalta muistilta astui pöydänlatvakohtaan periakkunan poskeen istumaan. Saara istui rahin nenällä vastapäätä Kerttua ja virkkoi:
"Sinun vaatteesi ovat niin likaiset. Iltasella kylvetään ja sitte muutetaan puhtaat vaatteet."
Kerttu oikasi kättään, katsoi käsivarttaan ja laski äänetönnä pöydälle.
Saara puheli: "Sinä olet niin muuttunut, ettei sinua tunne entiseltä näöltä: on niin kellastunut ja aidostunut väri kasvoissa ja silmänluonne niin outo."
Kerttu katsoi helmaansa ja kyyneliä alkoi tippua.
Saara: "Sinä tyhjää murehdit. On niitä onnettomampia maailmassa. Ethän sinä ole ensimmäinen, joka olet tehnyt isättömän lapsen. Ja sen kuolema, olipa se miten tahansa. Me olemme sen jo laittaneet niin, ettei siitä tule sinulle mitään eikä tästäkään muorin kuolemasta. Pentti on sen minulle luvannut, ettei hän sitä ilmoita kenellekkään."
Kerttu havahti: "Mistä muorin kuolemasta?"
Saara: "Eikö Reeta ole sinulle sanonut?… Se kuoli siitä, kun sinä rysäytit sen saunan kiukaasen, että kylki meni musuksi… Nyt on muorin pahoista päästy. Ja Pentille saisit olla kiitollinen. Ilman minua ja Penttiä olisit linnan oma."
Kertun mieli murtui, kasvot tummuivat ja verisuonet täyttyivät pulleaksi otsassa.
Saara: "Älä nyt noin synkisty… Voi, voi, sinua Kerttu, mitä sinä nyt itket niin kauheasti? Kuule nyt, Kerttu kulta ja asetu."
Kerttu turskutti rajatonta itkua ja virkkoi:
"Murhannut!… Voi, voi, voi!"
Saara: "Anna nyt olla sen asian semmoisenaan; ei siitä tule sinulle mitään."
Saara halasi Kerttua:
"Kuule nyt minua ja asetu!"
Kerttu työnti käsillään pois:
"Anna minun raukan olla rauhassa… Minulla ei ole sielua."
Saara: "Voi, voi, sinä taasen tulet hulluksi! Voi, voi, tyynny nyt
Kerttu kulta!"
Kerttu riuhtoi itsensä irti.
Saara: "No et saa lähteä mihinkään. Menet vielä metsään. Ole vaan siinä ja asetu."
Kertulta juoksivat kyyneleet virtana.
— Anna, hyvä ihminen, minun raukan olla rauhassa. Ei minulla ole sielua…
Saara: "Lähde nyt saunaan; en jouda sinua vahtimaan. Menet vielä metsään, niin kuka sinut sieltä hakee. Lähdetään saunaan. Ehkä siellä selkeät paremmin."
Kerttu lähti Saaran taluttaissa astumaan pirtin lattiaa. Askeleet horjahtelivat sinne tänne ja kurttuinen harmaa hame höllähteli puoleen ja toiseen. Leveät hartiat nutjahtelivat itkunpurskauksista ja kädellään puristi kasvojaan ja virkkoi:
— Ethän vie minua linnaan. Voi, voi anna minun raukan olla rauhassa.
Saara: "En, en toki vie sinua linnaan."
Ja laski Kertun istumaan sannan loukkoon. Siinä Kerttu peitti kasvonsa käsillään ja huutaen itki ja valitti:
"Voi, voi! Ei minulla ole sielua!… Eikä polta Jumala tätä maailmaa… Voi, voi, polta, rakas Jumala, tämä maailma!"…
Saara kääntyi ulos, pani puskurin oven päälle ja kyyneliä karistellen kuunteli hetken aikaa Kertun valituksia, nykäsi huivin silmilleen ja virkkoi:
"Mieli on kallis, jota aina tarvitaan."
Sitte käveli pirttiin; mutta rappusilla seisahti vielä ja itsekseen puhui:
"Voi, voi, minua onnetonta… Ei olisi minun pitänyt sanoa… Kun satuin sanomaankin, että se muori kuoli siitä kyljestään. Voi, voi sentään!… Ei saa syötyä takaisin."
Kasvot vetäytyivät kokoon ja huokauksen seasta jatkoi:
"Voi, voi rankkaa, minkälaisessa tuskassa se on! Voi, voi sentään!… Yhä vaan huutaa kuin päätään leikattava… Voi, voi!… Hulluksi se vieläkin tulee"…
* * * * *
Kolme viikkoa oli Kerttu vielä saunassa. Reeta sitä sinne hoiteli. Oli Syyskuun Sunnuntailta, Saara oli yksin pirtissä ja periakkunan poskessa hän istui. Kellahtava syysillan aurinko paistoi raukean varjonsa uunin savustuneeseen lieskaan. Siinä hän istui. Pikku Matti sylissä hermotonna istua myssötti selkänsä nojaten äitin rintaan, suu huolettomasti auki ja raukeasti lupsautteli silmiään. Mutta heti ne painuivat umpeen ja sieramet alkoivat sihistä unen tiheää hengitystä.
Reeta tuli pirttiin ja virkkoi:
"Ajoin lehmät yösyöntiin. Sienien jälessä kulkea huuhtovat ympäri kiveliöitä, niin sitte kun tulevat kotiin, niin väsyvät ihan hengenheikoiksi. Nytkin tuossa suitsun ympärillä ihan pitkällä-pituuttaan maata rojottivat eivätkä yrittäneet tointua jaloilleen. Tuo härkä se sitte vielä, se ei muuta kuin päin kääntyi ja alkoi terhennellä, ettei hän lähtisikkään metsään; vaan kun minä otin seipään, niin hoikan otti."
Saara hiljalleen virkkoi: "Kuuleppas, Reeta, tuleppa tänne."
Reeta istui pöydän latvan kohtaan, laski kyynäspäänsä pöytään ja ohauksensa varasi kämmeneensä. Vasemman jalkansa nosti oikean polvensa päälle, siinä heilutteli ja tavallista keveämmällä mielellä hymyillen silmäili Saaran syliin lihavaa pulloposkista Mattia. Saara pyyhkäsi sormiensa nenillä silmiään ja kasvopäitään, pikkuisen karasti kurkkuaan ja alkoi:
"Minulla on sinulle, Reeta, sanomista. Ei taida se olla sinusta mieleen, vaan sanoa minun se täytyy."
Reetan silmät pyöristyivät, kasvot värähtelivät ja suu vetäytyi kolmelle sopelle, kysyi:
"Mitä sanoa?"
Saara: "Kun tuo Kerttu on niin hurja. Nyt se on tullut semmoiseksi, ettei se siedä muita ihmisiä ollenkaan. Äskenkin, kun olisin mielelläni puhutellut, menin saunaan, niin alkoi parkua kuin syötävä ja luuli minun tulleen häntä linnaan noutamaan. Niin etkö sinä lähtisi sen kanssa asumaan tuonne Pahtajärvelle isävainaan vanhaan kalastus- ja metsästyssaunaan? Ehkäpä se siellä, kun ei näe muita ihmisiä, niin selviäisi ehkä hetikin… Kyllä täältä antaisimme, mitä vaan tarvitseisit."
Reeta: "Minäkö en lähtisi sinne! Olen jo ajatellut montamonituista kertaa, että tahdon sinulta lupaa päästäksemme sinne aivan sentähden, kun se noin pelkää muita ihmisiä. Se kun kuulee vähänkään puhetta tai liikettä ulkoa, niin se vapisten kysyy: Tuleeko se tänne, tuleeko se minua linnaan viemään? Penttiä se pelkää kuin surmaa. Kun sen ääni vaan kuuluu, niin se vapisee kuin virrassa ja sanoo: Nyt se viepi minut linnaan… Ja sitä se höpisee myötään, että ne vievät hänet linnaan ja panevat vaskihärkään palamaan… Sinne Pahtajärvelle minä lähden Kertun kanssa, sinne niitten kolmen hongan juureen. Muistan kuin eilisen asian, kun pienenä ollessani isän kanssa muuanna kauniina kevätaamuna kaloja perkkasimme niitten juuressa ja käki kukkua keikkasi latvassa. Se oksalta oksalle liepsakehti; jalat olivat keltaiset. Siinä se kukkua helkytti, että hongisto kaikui! Ja korpipääskyset loikoilivat ilmassa laulaa surittaen ja väliin laskeusivat hongan alimmaiselle oksalle ja siinä oikein lukkoon lauloivat. Autuas käen ampuu, vaivainen pesän löytää sanotaan virkkoi isä ja rupesi ampumaan; mutta silloin käki lähti ja katosivat pääskysetkin. Vaan eivät ne enää sitä muista, kyllä käki vieläkin tulee honkaan kukkumaan."
Reeta kohotti päätään ja jatkoi:
"Sinne minä lähden Kertun kanssa. Sinne teemme peltoa; teemme navetan tänä syksynä. Annathan sinä meille lehmän?"
Saara: "Annan aivan mielelläni, kun vaan konnun saanette ja suojan saanette; mutta ethän sinä taivaan alla voi sitä hoitaa."
Reeta: "Kyllä minä navetan saan. Se on vähä asia semmoisen metsän siiressä. Minulla on muutaman viikon perästä navetta sievä kuin tupa ja lämmin kuin käen pesä."
Saara: "Laita vaan navetta; saat lehmän." — — —
Syksyn huolissaan itki pilvinen taivas ja murheissaan huokaili keltainen metsä, kun eräänä Syyskuun loppupäivänä Reeta ja Kerttu lähtivät Pahtajärvelle asumaan. Reetalla oli suuri kontti selässä. Siinä oli ruokavärkkiä ja taloustarpeita. Ja kontin päällä oli iso vaatemytty ja käsivarressa terävä kirves. Ja tulukset kaikkine kapineineen pullistivat takin povitaskua.
Toperana ja takansa katsomatta vakavin kasvoin Reeta seisoi kartanolla valmiina lähtemään. Kertulla oli päällä puhdas hurstipaita ja puolivilla tummaraitainen, harmaapohjainen, lyhkönen hame ja päällysvaatteena karkea nukkaviero sarkakauhtana, joka varattomannäköisesti riippui rapistuneilla olkapäillä ja luisissa käsivarsissa löyhällä riippuivat sen väljät hihat. Kalpeana loksottivat väsyneet kasvot ja tylsästi katselivat vaisut silmät. Semmoisessa laitoksessa astui Kerttu saunasta ulos matkalle lähtemään. Kulmiaan kutristain katsahti taivaalle, mutta heti painoi päänsä alas ja silmät asettuivat lupalleen. Päivää näytti häpeävän; maahan katsoi. Jähmeänä kajotti pullea otsa, vakavana jopotti suora nenä. Kumarammassa entistään olivat leveät hartiat, kuoleuneennäköisinä vesiharmaat suuret silmät ja tankistuneina suupielien mieluiset hymykuopat. Tylyllä mielin kuni myöty orja lähti hän Reetan jälkeen avojalkaisin astumaan. Mutta väsyneen näköisten, jäntereiden taipuvissa liikkeissä ja vahvantomakkain jalkain vakavasti kuontuvissa askelissa kuvastui vielä arvelematon rohmakkuus. Niin asteli Kerttu Reetan jälessä syksyn märkää ja likaista tietä.
Kivulloisennäköisesti katseli Saara niitä retkeilijöitä kunnes painuivat kuusikon helmaan ja jättivät jälkeensä tyhjän sijan.
XXXII.
Enemmän kuin puolen peninkulmaa itääpäin Pietolasta ponnettoman kiveliön keskellä honkaisten harjujen ympäröimänä lepäsi noin nelisen tuhatta syltä pitkä ja parin tuhatta syltä leveä Pahtajärvi luoteesen ja kaakkoa pitkin. Sen läntisellä rannalla kolmen lakkapäisen silvettoaihkin juuressa kyhnötti turvekattoinen pieni sauna ja kaakkoon päin parinkymmenen askeleen päässä laukupuoli koskukattoinen maja.
Siinä oli nyt Reetan ja Kertun koti. Saunaan he työntyivät. Reeta laski konttinsa loukkoon, kaivoi tuluksensa esille ja toimitti heti tulen hongan pilkkeillä täytettyyn kiukaasen. Ja saunan kallistuneesta lakeistorvesta rupesi pulppuilemaan kierteinen tumma savupatsas, joka korven kotkottaville koppeloille ja hongiston narahteleville metsoille ilmoitti asukasten saunalle kotiutumista.
Ensimmäinen työ oli asunnon laitteleminen kuntoon. Reeta hakkasi suuren hongan, josta naulain ja kurikkain avulla halkasi penkkipuut ja huomenna ne joutuivat sijalleen. Mutta viikon päästä oli saunassa honkainen hohtava lattia ja ristikkojaloilla seisova pieni pöytä ja sen sivulla lyhyt lavitsa. Nurkassa oli kahden hengen sovittava seinäsänky ja vähän ylempänä pieni hylly, jossa oli Raamattu, Virsikirja ja Aapelus. Pöydän kohdalla seinässä oli reikäpuu, jossa oli sija kahdelle lusikalle ja kahdelle veitselle. Periseinässä neliruutuinen akkuna, joka antoi valoa tarvittavan määrän; mutta näköala siitä ei ulottunut kuin enintään viisikymmentä askelta: siinä seisoi hongisto niin korkeana, että korkein kesäpäivän aurinko vaan kiiluen säteili läpi tuuheain latvain. Mutta sivuseinässä sängynpään kohdalla oli sulkuikkuna, jonka kun vetäsi auki, niin se huokui raikasta ilmaa, ja siitä kantoi silmä ympäri Pahtajärven ruohikkoisia rantoja, joissa vallattomat ahvenet kimmoissaan hyppelivät ja sorsat poikiaan neuvoivat sukeltamaan.
Pirtti kun oli saatu kuntoon, teki Reeta kankaan liepeelle muuraiskekoin vieriin yhdeksän sadinta. Syksyn myöntyessä, kun sadinpyynti ei luottanut, viritteli Reeta ansoja enemmän kuin viisikymmentä. Niihimpä aina tuon tuostakin varomaton metso, koppelo ja se toinen käydä könähtivät. Ja sieltä kesti aivan loppumaton keittämisen juuri. Sattuipa niinkin, että Pietolaisetkin saivat joskus keittonsa tuoksumaan metsälliselle. — — —
Syksy oli lenseä: kesää kekriin, syystä Jouluun, Tuomas vasta talven toi. Pahtajärvellä Reetan ja Kertun talossa oli jo pieni havukattoinen navetta ja Pietolan kailokylkinen Kyyttö ynyi sisässä. Oli kirkas päivä Joulun alla. Reeta käveli ulkoaskareissaan pää riepunnyttyyn käärittynä, ruskehtunut sarkatakki päällysvaatteena ja vitsalla vyötettynä, suuret turkkipohjaiset töppöset jalassa ja käsissä karkeat jouhikkaat. Kertulla oli päällysvaatteena rieväkauluksinen turkkiröijyröksäke, päässä hurstiriepu myssyksi käärittynä, käsissä turkkikinttaat ja jaloissa suuret paulakengät, joissa oli heiniä sukkain asemesta. Kartanolla oli iso honkainen ranka. Sitä hän hakkasi haloiksi, hakkasi oikein hikipäässä ja virkeästi virtaili raikea kaiku Pahtajärven tienoon huuteisilla rinteillä. Oikein hartiat nutjahtelivat sitä mukaa, kun löi honkaiseen rankaan. Ja lastauksesta kimposi pälkäreitä tanterelle kipertelemään.
Saara oli tullut saunan edustalle.
— No terve, Kerttu! Johan sinä nyt olet aivan entiselläsi kirves kädessä. Voi, voi, kun on lysti nähdä!
Kertulta putosi kirves kädestä, kasvot jäykistyivät ja silmät tylsyivät. Kohta murtui mieli, huokaukset takertuivat rintaan ja kyyneliä karisi tantereelle.
Saara alkoi: "No älä nyt pahastu… Älä nyt toki minun tähteni. Enhän minä ole paha sinulle… No hyvänen aika sentään?"
Saara meni syliksi Kerttuun.
Kuule nyt, Kerttu kulta, minä en ole paha. No asetu nyt!
Kerttu hyrskien: "Ethän vie linnaan?"
Saara: "En toki, sisko rakas, en, en."
Kerttu nykäsi itsensä irti.
— Anna minun olla rauhassa! Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä maailmaa!
Sen sanottuaan allapäin astui pirttiin, istahti lattialle loukkoon päin, käsillään peitti kasvonsa ja puhki raskaita huokauksia.
Saara punastuksissaan katseli Kertun jälkeen.
— En uskonut tuommoiseksi, kun katsoin tuossa kirves kädessään.
Reeta: "Se on toisakseen kuin ilmo ihminen. Se minulle on hakannut siltapalkkia, pannut avuksi siltoja ja ollut aivan myötään apuna tässä talon teossa. Ei sitä uskoisi miten vahva se on, vaikka se on tuonnäköinen ja semmoiset rääkät kestänyt. Vaan se on niin paha nyrvähtämään. Sille ei tarvitse paljo neulaa nenäksi ennenkuin se loukkautuu. Tässä tuonaan kuokimme tuossa hyvinäkin ihmisinä peltoa, niin hän katkasi kuokan varren. Minä sanoin vaan, että no nyt sinä tekosen teit, kun katkasit semmoisen nijouneen varren! En sen enempää torunut, niin siitä otti itseensä ja pakeni metsään. Turhaan minä sitä huutelin päivän toista. Mutta toisen illan hämmärtäissä löysin sen erään latvuksen alta kyyröttämästä; sammalia oli nykkinyt peitokseen. Ja siitä minä sen löysin, kun näin niitä sammalia nykityksi. Kyllä minun sydäntäni vapisutti, kun näin Kertun vanukkeisen tukan sammalkasasta eikä ihminen liikkunut vähääkään. Monta kertaa minä hätä kurkussa huutelin: Kerttu, kuule! Kerttu, kuuletko sinä? No oletko elossa? Kuule! Mutta ei se virkannut mitään. En tohtinut mennä käsiksi, vaan otin kepin ja sillä tyrkkäsin sitä kasaa, niin jo liikahti. Menin sitte viereen puhuttelemaan. Mutta kauan sitä sai rukoilla ennenkuin taipui lähtemään minun matkaani. Kuutamalla me sitte palasimme kotiin. Mutta iltasetta se rupesi nukkumaan ja venyi kappaleen huomeistakin päivää ennenkuin kuontui syömään. Iltapäivällä se jo taasen heilui kuokka kädessä tuossa kuokoksella."
Saara: "Kylläpä vähästä niipastui."
Reeta: "Vähä se sietää. Ja sään-murteiksi se on itsestäänkin töllerönä ja itkee, ettei hänellä ole sielua."
Saara: "Kyllähän se ei enää taida tulla entiselleen."
Katseli ympärilleen ja jatkoi:
"Mutta onhan sinulla täällä jo peltoakin koko lempare."
Reeta: "Onhan sitä. Mutta se oli lujaa kiskottavaa, kun on taivaan-ikäinen marjan varsikko ja muutamin paikoin tureikko, ettei matokaan läpi pääse. Kerttu se on ollut apuna tuohon kuokkimiseen. Se se innostui ensiksi. Ja sitä se teki päivät. Siinä se sai ruokalystin: iltasella aina ei puoli metsoa lieminen iltaseksi piisannut. Siitä se pala suussa kallistui vuoteelleen. Ja katkeamatta se nukkui koko syksyiset yöt."
Saara: "Siten se ehkä aikaa voittaen haihtuu sen mielestä tuo synkeys."
Reeta: "Siitäpä hänen näkee."
Saara: "Paras oli, että tulit tänne: täällä siitä Kertusta tulee kalu jos tulee… Mutta on tänne koko matkat. Vaan hyvästi sen osaa, kun olet niin hyväksi pilkoitellut tuon tien suunnan. Lähdin aivan asiakseni katsomaan tätä teidän taloanne ja ajattelin olla vielä yötä; mutta tuo Kerttu kun on noin kumma, niin en huoli häiritä häntä."
Reeta: "Paras on, ettet näyttäy enää; se voi mennä metsään ja se on pahempi."
Saara meni navetan luo; aukasi oven.
— Mutta entäs Kyyttö täällä navetassa?… Voi, voi, minkälainen navetta, tuskin sopii tuo Kyyttö! Ja lämmin, tosiaankin kuin käen pesä! Voi, voi, sinua Kyyttö möllykkä, ompa sinulla pehmeä vuode! Ja niin kauniita heiniä kuin sirkun rintoja edessä…
Saara kynsösteli Kyytön korvan juurta.
— No vieläkö sinä tunnet minua? Kas vieläpään tuntee, kun alkaa nuolla! Katsoppa, kun nuolta kahnuttaa esiliinaa! Voi, voi sinua Kyyttörukka, kun jouduit yksiksesi. Täysipä tuota olet ja pyöreä kuin hylje! Ei ole vielä nälkä pannut päätäsi.
Saara ja Reeta palasivat pois, Reeta painoi oven kiinni.
— No jäähän sinne.
Saara: "Kas, kun ammoo! Ei uskoisi. Kotiin kai se ikävöipi. Voi, voi, kun ammoo haikeasti!"
Reeta: "Kyllä ei ole niin pikku lapsi. Kunhan saa ruokaa, niin kyllä viihtyy."
Saara: "Minun pitää lähteä. Ilta on käsissä: aurinko laskultaan paistaa tuonne vuoreen. On hyvinkin pimeä ennen kuin olen tellustanut tämän taipaleen."
Reeta: "Kuutamo on illasta, ei nyt pimeä hätyytä."
Saara katseli Pahtajärven taustalle:
"Tämä niin muistuttaa Pietolaa ensi aikoina. Mutta tuo järvi on pohjoispuolella ja aivan ylt'ympäriinsä tuommoiset hongistorinteet eikä mihinkään päin ota silmä kauempaa tämän järven rantoja. Hyllyäiskeron ynseä laki pikkuisen pilkoittaa tuolta lännestä ja tuo Hirvaskero myköttää tuossa järven takana."
Reeta viittasi luoteesen.
— Näkyypä tuolla mäntyin raosta Luopiovaara. Saara katsoi sinne.
— Se kyllä näkyy, kun tuosta tulee tuo metsä pois. Sitte Saara kääntyi Reetaan.
— Mutta minun täytyy lähteä. Jää terveeksi, hyvä Reeta.
Reeta tuipasi kättä.
— Mene terveenä!… Mutta kävithän aivan rautahampaana. Vuota pikkuisen, tuon sinulle vasta paistetun metson täkän.
Reeta pyörähti pirttiin; toi sieltä metson täkän.
— On vielä lämmin. Pureskele kävellessäsi.
Saara: Kiitos, kiitos! Vien tämän pikku Matille. Voi hyvin!
Reeta: Samaten!…
Reeta katsoi Saaran jälkeen, kunnes se katosi hongikon sekavaan pylväistöön. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan Lappakosken uinuva jahina himisi vuorien rinteissä. Hirvaskero järven takana lumisine poskineen muhjotti laskevan auringon ruusuvalossa. Tyyneenä seisoi salskea hongisto lumisine tuhuralatvoineen. Paikallaan seisoivat valkoiset pilvenmöhkäleet messinkikirkkaan taivaan sinipohjalla. Niitä katsahteli Reeta ja lyhyvin askelin käveli pirttiin Kertun luokse.