XXXIII.
Vuosia neljä ja puoli oli kulunut.
Talvi oli jo mennyt matkojaan. Lumetonna lepäsi ruskea hongisto. Kankaalla riutuivat nietosten pohjat. Viimeiset jäälautat ja suuret kosken vaahtikuplat kelluivat joutilaina Pahtajärven taivaisella pinnalla. Lappakoski se pauhasi ja kohina levisi laaksoihin. Oli Helluntaipäivä. Lämminnä säteili keväinen puolipäivän aurinko. Kerttu se käveli järven rantaa ja kirkkain silmin katseli niitä pieniä liriseviä puroja, jotka sulavien nietosten pohjilta juoksivat järveen. Tulipa eteen taasen vähän suurempi puro, joka metsäistä notkoa myöten sohisten laski järveen. Siinä sen puron rannalla Kerttu seisahti; silmät harreilivat kaikille suunnille. Viimein hän itsekseen virkkoi:
Pajupuro! Mutta missä minun myllyni, se valkeasiipinen?
Otti tupestaan paksuhamaraisen veitsensä. Sillä roppelasti leikkasi pajun vesasta kapulan. Siihen keskelle ympäriinsä pisteli puukonkärjellä reikiä ja niihin teki lastuista pienet siivet kuin myllyn hierimeen. Sitte vuoli kapulan päät hienoille kauloille ja puron keskelle pisti pystyyn kaksi korvakkoa ja siihen asetti sen kapulan niistä kauloistaan ja korvakot painoi niin syvään, että parahiksi siipien kärjet koskivat veteen. Silloin alkoi mylly pyöriä lieppasta ja riemusta säteilivät Kertun suuret vesiharmaat silmät. Leveä hymy suupielissä ja kädet ristissä hän katsoi vilkuttavaa myllyään. Lähti sitte innostuneena etsimään toista myllyn paikkaa. Käveli rantaa pitkin. Järven läntisellä kupeella oli järvestä lähtien notkelma, josta jo ennenkin oli Pahtajärven liika tulvavesi juossut, kun Petäjäkosken ahdas niska ei kerjennyt jäljestä niellä sitä kaikkea mitä vuolas Lappakoski antoi Pahtajärvelle. Se notkopa nytkin viekkaasti nieli Pahtajärven liikoja vesiä. Mutta virta juoksi siinä leveällä ja ohuena pensaston ja marjanvarsikon läpi eikä ollut mitään kurupaikkaa, johon olisi myllynsä voinut asettaa. Kerttu juoksi kuokan kotoa ja sillä suurella peltokuokalla rupesi kurua saadakseen kuokkia mättämään järven töyrästä. Suurina turpeina lokahteli tulvan liottama savikonmuhea kenttä. Turpeet pyörien menivät tulvan mukana ja kohta oli ojaa myllyn sijaksi.
Kerttu sitä katseli ja virkkoi:
Tuosta kuokin vielä, niin tuohon tulee koski.
Otti kuokkansa ja rupesi jatkamaan ojaa metsään päin siitä mihin vesi patoasi.
Kerttu kun sai kuokan palan irti, sen virta ryösti mukaansa. Niinpä jatkoi sitä ojansa juovaa enemmän koin viisikymmentä syltä. Ja kiivas oli virta siinä ojassa. Mutta vesi oli mullansekaista kuin velli, turpeet pyörien menivät seassa ja metsä kohisi pauhinasta.
Sitä Kerttu katsoi hetken ja osoitti sormellaan.
— Tuosta vielä kun kaivan tuota pitemmäksi, niin tähän tulee koski, oivallinen myllyn paikka. Siihen teen myllyn ja pajan, jossa takoo seitsemän seppää. No niin, tästä kaivan.
Reeta kun oli tehnyt ilta-asiansa, katseli Kerttua. Sammakkolahdesta kuului outo pauhu. Sinne hän lähti.
Reeta tuli Kertun luokse. Pyörein silmin ja punastuksissa huuti:
"Mitä täytistä sinä täällä nyt pengot, mitä?… No mikä teko se?
Tuletko pois sieltä rämpimästä!"
Kerttu: "Minä teen myllyä tähän."
Reeta: "Myllyn tähän! Tule pois sieltä tarpomasta! Olethan märkänä kuin uinut koira, kun sillä kuokalla pärskytät… No tottele nyt ja tule pois!"
Kerttu kuokkia mätti vaan, että hyyhmäinen vesi roiski ympäri korvia.
— Minä teen myllyn tähän.
Reeta: "Hukuthan kohta sinne."
Reeta katseli ojaa ja lisäsi:
"Voi, voi, minkä tekosen sinä nyt teit! Tule pois sieltä ja tottele nyt, hyvä Kerttu! Tästä pääset, kun kahlaat Minä en tulisi itseäni kastelemaan… Tule nyt pois!"
Kerttu seisoi jo päälle polven virrassa, ja repi kuokallaan maankenkää, jonka turve turpeen perästä virta nieli mukaansa ja puheli:
"Minä teen myllyn tähän…"
Kerttu ryömi Reetan luokse. Katsoi vielä sitä jokea, joka vaahtoisena koskena kuhisten huuhteli puiden juuria. Tuli Reetan luokse ja loistavin kasvoin virkkoi:
"Siinä on myllypuro semmoinen, ettei ole tästä Ouluun toista semmoista!"
Reeta: "On sinulla myllypuro! Minä pelkään pahaa, että nyt vesi syövyttää tähän ikuisen joen. Katsoppa miten tuosta petäjän juuren alta on jo multa syöpynyt… Katso Ihan kaatuu tuo petäjä… Herra jumala, päällemme kaatuu! Siirrytään pois. Huh!… Voi, voi, kun yritti tulla ihan päälle!"
Petäjän juuresta lokahtivat suuret turpeet virtaan ja paljaaksi huuhtiutui petäjän haarakas juurikka. Sitä Reeta osoitti sormellaan ja valkeaiset näkyivät ympäri silmistä.
— Mutta se on nähtävä, että se suurenee myötään tuo kaivos.
Kerttu: "Ei ole suurennut. Minä sen kuokin."
Reeta: "Sinä et ole kuokkinut niin syvältä… Voi, voi, minkä sinä nyt teit… Kyllä meidän pitää tukkia tämä oja… Niin tehdään. Minä käyn kirveet kotoa."
Reeta lähti juosta kupeltamaan ja hetken kuluttua huohottaen palasi kaksi kirvestä kädessään.
— Tuossa on kirves. Hakkaa sinä noita kuusia ja karsi havuja. Minä hakkaan tuon aihkin poikki ojasta; sitä vasten tehdään havuista pato.
Kerttu hakkasi tuuheata havukuusta. Reeta ojan partaalla hakkasi aihkia. Korvessa humisi kosken pauhu, ett'eivät kuuluneet iskut; kirkasteräiset kirveet vaan vilkkuivat ilta-auringon paisteessa.
Reetan alla alkoi maa vaipua ja hakattava honka alkoi kaatua juurineen jokeen.
Reetan kasvot kauhistuivat.
— Voi mikä tämä?
Kirves putosi käsistä. Koetti rientää kankaalle, mutta samassa losahti petäjä juurineen jokeen. Reeta turvautui juurikkoon, mutta kun hongan latvat tarttui konkeloon toisella puolen jokea, niin juurikka painui syvään ja kaulaansa myöten Reeta johotti multaisessa virrassa. Ympäri silmistä paistoivat leveät valkeaiset ja sylin kanssa piteli kiinni juurikan sarvesta ja huuti:
"Voi, voi, Kerttu rakas, minä hukun! Minä hukun!"
Mutta se ei kuulunut mihinkään. Kerttu karsi kuusta ja väliin katsoi, mitä se Reeta hommaa. Otti havuja vankan olkajaksen, kantoi ne Reetan luokse ja olaltaan viskasi ne jokeen yläpuolelle Reetasta ja virkkoi:
Tuossa on havuja.
Reeta: "Voi, voi; ne vievät minut mukanaan. Voi, voi, auta, hyvä
Kerttu! Uih, huih, uih! "…
Reeta joutui havujen sekaan multaiseen jokeen. Mutta virta pukkasi hänet kuusen juureen ja siitä Reeta vetäysi maalle ja hätäisesti puhallellen virkkoi:
"Voi, voi, sitä kylpyä! Voi, voi! Jumala nähköön sitä kylpyä! Hukkua yritin."
Reeta katsahti Kerttuun ja viha leimahti kasvoihin. Mulautti pahan silmäyksen Kerttuun, mutta ei kuitenkaan virkannut mitään. Lähti sitte kyyryssä niskoin kiireesti kävelemään kotiin; mennessään murisi:
"On sitä nyt märkänä. Kun olisi märkänä, vaan kun on savilietteessä… Jos olisi järjellisen tekemä, niin kuulisi varmaan kuminakakkunsa. Tuolla savisella hameella roikuttaisin ympäri korvia! Voi, voi; sen tuon mielettömän kanssa kun on kahden kankaalla, saa viisi nähdä, kuusi kokea… No kaikkiin satuttelee sentään! Se nakkasi ne havut siihen kuin hyväntekijä vaan. Mutta niihinkös kun se savinen virta vastasi, niin ne koppasivat minut kuin rikat mukaansa. Ja entäs se kirves! Se meni kuin tina tuhkaan. Sen tien perässä on se ja pysyy."
Pirttiin meni Reeta ja riisui vaatteensa päältään; löi vihoissaan loukkoon ja sanoi:
"Kyllä ajan pesemään nuo ryötit. Tulehan sieltä, ajan kyllä pesemään!"
Katseli itseään.
— Mutta olenhan aivan saven vallassa. Järveen saa mennä, ei siitä muuten selveä.
Järvessä kävi Reeta peseytymässä; pani puhtaat vaatteet päälleen, nakkausi vuoteelleen ja peittäysi peittoon. Puistalti vielä itseään ja virkkoi:
"Huih!… Kaikkiin sattuu!… Linnun ikää se elää ihminen. Siinä ei ollut surma kaukana. Voi, voi, kun oli hirveää! Kylmä, niin kylmä se vesi ja samea, ettei näy pohjaa. Kuinka syvä lienee ollutkaan. Se hongan tyvi tutisi vaan jalkain alla ja virta kiskoi minua mukaansa. Eikä ymmärtänyt tulla auttamaan! Toki se luuli, että minä niitä havuja huudan, kun huusin, että hukun. Voi, voi sentään! kyllä ei ole älyn kohdalla paljo pitämistä… Mutta nyt se ei älyä tulla pois. Vielä se sen tekee muun hyvän lisäksi, että hukuttaa itsensä… Pitää se hakea pois"…
Reeta pani turkin päälleen ja lähti Kerttua hakemaan.
— No mitä sinä hupajat, kun yhä kannat niitä havuja? Etkö sinä näe, että mikä hyvä niistä nyt on; tuonne virran mukaan hupenevat kuin tina tuhkaa.
Kerttu katseli Reetaa. Väsymyksestä lääpästyksissään virkkoi:
"Käskithän sinä tehdä tähän patoa." Reeta mulautti syrjäsilmällä.
— Käskit!
Sitte Reeta siirtyi järven luokse katsomaan virtaa.
Kerttu heitti kirveensä maahan ja seisahtui katsomaan virran juoksua, katseli niitä vaahtipäitä aaltoja, jotka kohisten puustivat näreitä synkässä korpinotkelmassa. Yksikantaisiin herneihin kokoutui hiki Kertun otsalla ja siihen vähitellen hävisi kuni yökaste aamun tuuleen.
Reeta katseli virtaa järven kielestä ja itsekseen puheli:
"Ompa toki routinut tuon törmän! Eipä lähde se virran mukaan. Kyllä kestää se nuoleskella. Hetihän se kuivaa tuo järvi muutaman kyynärän, niin silloin tuo routa jää seinäksi… Heti se tuon verran laskeutuu. Hullut, kun rupesimmekaan patoa laittamaan. Kyllä tuossa on talven tekemä pato, joka kestää"…
Reeta tuli Kertun luokse.
— Mitä sinä töllötät? Lähdetään syömään. Ja tarvitsetpa kuivaa päällesi.
Kerttu heräsi unelmistaan ja lähti kumarassa hartioin astumaan Reetan jälkeen.
Reeta kävellessään kanervaista ja marjanvartista rannikkotöyrästä sanoi:
Katsoin siihen virtaan, niin tuntui niin ilkeältä ja sydämmyksiäni rupesi ellostelemaan. Yhäkin tuntuu kuin maa lekkuisi jalkaini alla. Ja nuokin puut näyttävät kulkevan silmissä. No ihmettä! Kyllä se okselle ajaa. Voi, voi, kun panee pahasti sydämmyksiä!… Eikö tehnyt sitä, jonka aikoi… Yön!… Voi, voi!… Ihan keltainen sappi lähtee…
Kerttu katsahti Reetaan kävellessään ja virkkoi itsekseen:
"Reeta murtiuttaa nyt."
Enempi ei jatkanut, meni pirttiin ja niine ketineineen työntyi vuoteelleen; käänti kasvonsa seinään päin ja nukkui ennenkuin Reeta tuli.
Tointui Reetakin. Illanrusko kultaili Hirvaskeron nuuppoa lakea ja kuvastui järven pintaan. Sen herttaista kuvainta katseli Reeta Pahtajärven tyyneen syvyyteen. Mutta pahalta tuntui elos. Pitkään sylkeä ruikkautteli muutamia kertoja, kääntyi pirttiin, kallistui Kertun viereen ja virkkoi:
"Tuo kosken kohina ja lintuin laulu soipi korvissani ikäänkuin olisivat vieressä. Ja yhä näyttää tämä pirtti liikkuvan silmissäni. Kummallista!"…
Kerttu ei virkannut mitään, niin ei jatkanut Reetakaan. Mutta kauan kiiltivät kirkkaina Reetan silmät kevätyön vaisussa hämärässä. — — —
Pahtajärvi ennen kohisten laski vetensä halki kuusistoisen erämaan aina Miekojärven syvään rantaan. Mutta hiljaisena seisoi nyt kuusisto ja kuivana ronottivat koskien kiviset pohjat. Lohet ja harrit tuskittelivat viimeisissä lampareissa. Kolmen viikon kuluessa Pahtajärven vesi suurenteli Kertun myllypuroa poikki savisen rantatörmän ja multaisen kankaan Halki muhean auton uurteli syvän tiensä alavalle Karpalosuolle. Sen laidassa eksyi moneen korpeen, koitui viimein Hirvivuoman kantta suurelle Pajusuolle, jonka sammaleiset mättäät peittyivät savilietteeseen ja juoksevassa virrassa seisoivat kuihtuvat mäntytannarit ja kuivaskarvaiset koivupensaat. Siitä pudottautui Pajupuron alankoon ja pitkin Pietolan niittyä kiertävänä kaarena laskeutui metsärantaiseen Kalliojärveen. Sameana oli vesi Kalliojärvessä enemmän kuin kolme viikkoa ja kalat oudostuivat sitä kummallista tulvaa. Ei kolmeen viikkoon näkynyt kalan pistoa ja tyhjänä olivat verkot Pietolan kalamiehillä. Tuo uusi väylä uurteli uransa Pahtajärven lähellä niin syväksi, että koko järvi meni kuivaksi; ainoastaan halki järvestä jäi virtainen juova tuskin kymmentä askelta poikki mitaten. Koko tuo aukea, missä ennen kiilteli välkkävä pinta ja missä siiat ja ahvenet hyppelivät oli mustana kamalana lietteenä.
Reeta istui yksinään Juhannusyönä rannan töyräällä uuden väylän niskalla. Käki kukkui hongassa ja tyyni metsä kaikui vastaan.
Reeta katseli järven alankoon, katseli hymyilevään Hirvaskeroon, katsoi käkeä, kun se siipiään levitellen hongassa kukkua helkytti ja virkkoi:
"Tyhjään kukut kultainen käki…
"Empä tiedä tikka raukka, kuta tammea takonen, kuta kuusta kolkuttanen.
"Tuolla järvenä on karjan ruokamaa, lietteenä kalavesi. Voi, voi, onnetonta!"
Katseli vielä syvään kuiluun, jonka pohjassa levollisena juoksi mieto virta, jonka pyörteiseen pintaan kuvastui vaalea savitörmä. Kaukaa kuusikon helmasta kuului kosken humiseva pauhu. Sinne harreilivat Reetan silmät. Saara tuli takaapäin ja virkkoi: "Täälläpäs olet!"
Reeta: "His! kun säikähdin… No hyvä kun tulit! Olen koko päivän ollut niin tyhjillä mielin. Voi, voi, kun toki tulit! Minkä sanoman kannat?"
Saara: "Rauhan sanomat. Mutta nythän tänne ei pääse ei lentäväkään! Kaikki alangot ovat tulvana ja lietteen vallassa. Mutta mikä pahin, niin meidän niitty on aivan aitoja myöten yhtenä virtana. Se on kauheaa! Kyllä siitä ei ole ikipäivinä ei pitkän piikin toivoa. Mikähän elukka parat ensi talvena perii… Pentti sairastaa hengen heikkona. Etkö sinä lähtisi sinne? Pentti se tahtoo sinua tulemaan luokseen… Se tuli ensin pahoilleen siitä, josko lienee tuo tulva Jumalan rangaistus siitä, kun hän valtasi Pietolan. Metsiä se on kävellyt monet päivät. Kävi provastinkin puheilla, mutta ei se ollut sanonut muuta kuin: sovi nopeasti riitaveljeis kanssa… Lähde, sinä Reeta, sitä lohduttelemaan ja anna sille Kertun puolesta anteeksi."
Reeta käänti kasvonsa metsään päin, hytkäytti hartioitaan ja sanoi:
"Antaa kitua, eikö katuisi."
Saaran mieli painui ja matalasti lausui:
"Eipä ole sekään oikein, että pahaa pahalla kostaa… Lähdehän, Reeta rakas, eihän tiedetä, onko hän kauan elossakaan. Semmoinen kitulias katko, monta vuotta kitua katjottanut, niin ei se paljoa kestäkkään. Taudittahan se huono kuolee, tuuletta pökkelö kaatuu. Se on tässä viime aikoina ollut muutamia kuukausia terveen silmässä, mutta nyt tuli pahasta mielestä kipeäksi. On kipeämpi kuin koskaan ennen. Sanoo kuolevansa."
Saara vuodatteli muutamia kyyneliä. Mutta heti sentään vähän kalkastuivat silmät; ja kääntyi katselemaan uutta väylää.
— No tuossako se nyt on se väylä?
Reeta: "Siinä se on."
Saara: "Voi ihme, minkälainen on! No on sillä vedelläkin voimaa, kun sille annetaan… Marttilan ukko kuului ennustaneen, että sota siitä tulee tahi suuret nälkävuodet. Niin sanotaan Martti-ukon sanoneen. Ja kyllähän se on pelättävä, ettei se tuommoinen ihme pateetta mene… Voi ihme! Sehän on kiskonut ihan aarniohonkia mukaansa."
Reeta: "On se vienyt… Tuolla vuomalla on suuria kasoja ja on monta peittänyt lietteeseen. Kyllä se on ihmeitä tehnyt, lienee hän edellä minkä tahansa… Mutta tuo on kamala, kun tuo järven pohja on aivan mustalla muralla. Voi, voi sentään Ei näy nyt siinä alliparvia, ei sorsaparia uiskentelevaksi. Ja oli muuten miten oli, mutta mille sitä nyt suunsa aukaisee? Mistä nyt saa kalansirkan syödäkseen? Ja tuo vuoma, paras lehmän ruokamaa on tuossa tulvan vallassa."
Saara ei näyttänyt kuulevan Reetan puhetta, virkkoi:
"Lähde nyt, Reeta rakas, Pentin puheille."
Reeta: "Eivät ne asiat sillä parane… Sitä tietä on Kerttu tuolla kaaterella, sitä tietä minä tässä, sitä tietä kaikki siskot ympäri ilman ääriä. Ilman tuota samasta Penttiä ja hänen äitiään olisimme kaikki Pietolassa. Se velka on minun sydäntäni lämmittänyt. Tämä kaikki antaa anteeksi! Hyh! Vähälläpä nyt paljo ostettaisiin. En päätänikään käännä sinnepäin."
Saara: "Sinä näyt olevan oikein vihassa. Eihän tuohon minun ole syytäni, tyhjään minulle pusket vihojasi. Ja olenhan parastani koettanut vaikka se minun hyväni ei tunnu missään… Linnassa olisi tuokin Kerttu ilman minutta. Minähän Pentin kielottelin, ettei siitäkään lapsen murhasta ilmoittanut kenellekkään. Ja toinen se muorin kuolema. Kyllä siitäkään ei olisi päätä silitetty kun olisi paremmille korville tullut. Ajatteleppa niitä asioita."
Reeta: "Lapsen murhasta! Hulluko sinä olet vai viisas! Luuletko sinä semmoisia Kertusta? Hyi! Minä tiedän, että Kerttu on tänäkin Jumalan yönä puhdas siitä asiasta. Kyllä sen minä tiedän. Vai lapsen murhasta!… Minä suutun!…"
Reeta puisteli itseään, hiukset kohoilivat ja silmät pauruilivat.
Saara pyyhiskeli silmiään.
— No Reeta, asetu nyt! Olet niin vihassa. Ethän tuota ennen ole niin taipumaton ollut. Olenhan sinua auttanut tännekkin; miten voit nyt noin kova olla. Lähde nyt toki, Reeta kulta! Ethän tiedä minkä hyvän vielä saat. Jos vielä pääset Pietolaankin takaisin:
Reeta: "Nyt eläkää ja kuolkaa siinä Pietolassanne, kun olette saada voineet. En lähde, en!"
Saara: "Älä nyt kosta pahaa pahalla."
Reeta: "Köyhältä ei jouda kauas velaksi. En lähde!"
Reeta läksi astumaan pirttiinsä; suu oli murrollaan ja mennessään murisi itsekseen:
"Siinä ei paljo huolittaisi: ensinnä toisilta vallataan maat ja mannut, elot ja elämiset, sitte ei muuta kun anna anteeksi! silloin on kaikki hyvin. Sukkela kiepsaus! Niin ne viisaat tekisivät! Mutta on sitä mieltä leivänkin syöjällä, jos kävynkin purijalla… Semmoisia asioita tullaan noutamaan kuin aitasta… Kyllä minä muistan: monta kyyneltä olen itkenyt heidän tähtensä. Olkoot nyt siellä, minä olen täällä."
Niin murisi Reeta ja ynsein kasvoin rupesi Kertun viereen nukkumaan.
Mutta uni ei tullut. Kirkkaina viipyivät Reetan silmät ja itsekseen hän puheli:
"Voisippa tätä! Minä muistan kaikki mitä he ovat meille tehneet. Minä maistan muikkukekrin, kalakekrin kaikitekkin. Kaikki täällä on korvan juuressa… Anna anteeksi! Ei suuri sana suuta halkase!… Nyletään toisilta henki ja eläminen, sitte tullaan sanomaan: anna anteeksi. Se on ajatusta! Nyletään vaikka nahka toiselta ja sanottaisin: älä ole milläsikään, anna anteeksi… Se ajatusta!… Pahalla pahaa kostaa! Sitä emme ole tehneet. Olisimme kostaneet, niin olisimme polttaneet tulta taivaalle koko pesän. Sitä emme tehneet. Pakenimme kuin jänikset haavalta; jätimme kaikki mielellämme. Voi, minä muistan sitä hetkeä, kun tytöt jättivät Pietolan!… Anna anteeksi! Ei muuta, kun hypättäisiin kuin hyllyltä. Toisen perällä vaan tuleen istuttaisiin… Rovasti on sanonut, että sovi nopeasti riitaveljeis kanssa. Se on raamatun sana ja se on, että laita paikat paikoilleen ja tahdo sitte sovintoa… En minä muuta enkä toista, vaan kun tuo Saara lähti sille asialle. Mutta luimussa korvin se lähti… Ne ovat tottuneet näkemään, että meissä ei ole vastusta, että meitä saa nenästä vetää minne tahtoo. Mutta suuttuu se viimein suunnallinenkin. Tuskissaan se puujousikin ampuu."
Reeta kyyristyi koukkuun vuoteellaan, pani kätensä päänsä alle, lapisti silmänsä nukkumaan. Mutta ei tullut uni. Aamun helteinen aurinko paistoi jo yli Hirvaskeron honkaisen tutkaimen, kun Reeta vielä valvoi ja siltä silmäinsä nousi aamu-askareilleen. Seisahti kartanolle; katseli taivaalle. Otti vesisankon; lähti rantaan. Astui muutaman askeleen; mutta palasi takaisin ja katseli taasen taivaalla lepäileviä pilvenlempareita ja kuivia tuulenkynnen haituvia. Viimein hän virkkoi:
"Kun minä en sentään lähtenyt! Jos olisi jo kuollut… No ei se nyt toki niin… Käyn minä siellä, oli miten oli; toisinaan tuo sattuu kuolemaan."
Sitte Reeta koppasi sankkonsa, kävi vettä rannasta, kasteli lypsinkiulunsa ja meni lypsämään Kyyttöä, joka seisoa möllötti pienellä peltokuokoksella ja raukeasti silmiään lupsautellen märehtiä veuhtoi; hännällään kahden puolen huiskautteli ja suuria korviaan silloin tällöin heilautteli. Ja kun Kyyttö oli lypsetty, herätti Reeta Kertun ja sanoi Kertulle:
"Vie sinä nyt tuo Kyyttö tuonne Raatesuolle ja Lappakorvelle päin. Antaa sen oppia sielläpäin kulkemaan, kun on tuo Karpalosuo tulvan alla… Vie nyt heti. Mitä se tuossa suitsun luona tekee, on se siinä koko yön ollut. Ei siinä maha täydy. Vie heti ja ole sitte kotona. Minä käyn Pietolassa."
Kerttu: "No, no, kyllä minä."
Enempi ei Kerttu jatkanut. Paitahihasillaan ja lyhyt hametölppö päällään avojaloin lähti astumaan kankaan lievettä Raatesuolle päin ja truitutteli Kyyttöä tulemaan.
Kyyttö venytteli pitkään, nuoleskeli itseään ja lähti häntäänsä huiskautellen kävellä jampimaan. Nuuski maata ja rautainen kello nalkahteli kaulassa.
Hongiston helmaan katosi ruskeakylkinen Kyyttö. Kello alkoi kuulua sekavammin ja Kertun kutsunta kaikui vaan rinteillä. — — —
Reeta se matkusteli Pietolaan, tarpoi tulvaisia korpia ja kierteli pitkiä mutkia päästäkseen kuivin jaloin enimmät matkat.
Puolen rinnassa oli jo päivä, kun Reeta saapui Pietolaan. Seisahtui pellon pientareelle ja rengassilmillään punastuksissaan ja suu sopella katsoi Pajulahteen päin, jossa kirkkotien vieressä paloi Vähänen tuli ja harmaansininen savu kitkuili pieninä haituvina Juhannuspäivän kirkkaaseen ilmaan.
Saara tuli Reetan luokse. Huivi oli silmillään ja kädet rinnoillaan, sanoi:
"No nyt sinä tulit."
Reeta: "Mikä tuo tuli tuolla rantapajukossa… eihän siellä lehmien suitsu?"
Saara: "Siinä poltettiin äsken Pentin vuoteita."
Reetan silmät kirkastuivat; kasvoissa välähti ja virkkoi:
"Pentin vuoteita! Onko Pentti kuollut?"
Saara painoi kätensä kasvoihinsa ja itkun seasta virkkoi:
"Kuollut… Kuollut on."
Reetan kädet lavahtivat varattomina alas.
— Milloin se kuoli?
Saara: "Vasta äsken… Kun sinä saatoit olla niin kova!… Se poltti ne kirjat."
Reeta: "Poltti ne kirjat!… Mitä hän sanoi?"
Saara: "Käski tuoda ne kirjat ja hänen nähtensä piti polttaa uunin takalla ja käski sanoa sinulle… Sitte se heti"…
Reeta katsoi maahan. Kirkkaat kyyneleet ilmautuivat silmien nurkkiin.
Kääntyi, tarttui Saaran kaulaan ja vavisten sanoi:
"Olkoon anteeksi…"
Reeta otti aitasta leipiä säkkiinsä; lähti huivi silmillä astumaan takaisin Pahtajärvelle.
Tuli Kärppälehdon liepeesen, jossa ryöheät koivut pimittivät ilman ja kesän tuuli huokaili heiluvissa koivuissa. Reeta heitti säkin pois selästään ja seisoi. Ei hän katsonut mihinkään; silmät jäykästi harreilivat metsään. Tavallisen kovasti hän virkkoi:
"Poltti ne kirjat"…
Mutta yht'äkkiä murtui mieli, kasvot kurtistuivat ja silmistä tulvahtivat suuret vesihelmet.
"Hyvää kuoleva tekevi;
maalta lähtevä pahoa…
"Ei olisi uskonut, että niin sievään kuoli… Ei uskonut… Ei olisi uskonut… Voi, voi sentään! Ei olisi pitänyt… Ei olisi pitänyt olla niin kova… No kyllä kai Jumala sentään antaa anteeksi… Voi minua, kun olin niin kova!… Itkisin vaikka verta, kun saisin takaisin. Mutta kyllä Jumala sentään armahtaa Penttiä… Kyllä hän armahtaa"…
Reeta lankesi maahan kasvoilleen tuuhean kuusen sammaleiselle kengälle. Huokauksia kuului ja hartiat nytjähtelivät.
Hetken siinä oltuaan nousi hän ja murheisena jatkoi matkaansa.
XXXIV.
Kolme kesää oli kulunut. Pahtajärven vesi oli matkallaan Kalliojärveen syövytellyt itselleen väylän. Mutaisilla ja multaisilla paikoilla oli tyyneet suvannot ja kivisissä rotkoissa oli kohisevat kosket. Niimpä oli Pajupuron niittykin kuivalla; joki se vaan hiljaisine pyörteineen matkaili sankkaheinäisten anteiden välissä. Nyt kasvoi se entistä enemmän. Olipa Pahtajärven tulva tuonut savilietteen heinän juureen ja siten lannoitti niityn. Heiniä kasvoivat myös kaikki ne suot, joihin tulva oli lietteen levittänyt. Ja Pahtajärven pohja kokonaan kasvoi uhkean heinikon. Niistä muutaman työmiehen avulla Saara sai korjatuksi talven konnun karjalleen, ja usein Reetakin kävi auttamassa Saaraa niitty- ja peltotöissä.
Mutta vaivaisesta ne työt edistyivät ja tahkoa vetivät kaikki asiat.
Kesä oli mennyt. Oli Marraskuun Sunnuntai-ilta. Huoneen väki jo nukkui. Saara se istui periakkunan poskessa kaksivuotinen lapsi sylissään. Kaikki oli hiljaista ja ikäväntotista ulkona ja sisässä. Ikkunatkin seinissä umpimielisen- ja ikävännäköisinä haamuina seisoivat.
Mutta ulkoa kuului askelia. Ujosti astui vieras sisään pirtin narahtavasta ovesta ja hiipi ovensuuhun penkille istumaan. Saara katsoi tuiheasti sinne ovensuu-loukkoon yli pimeän pirtin.
Ei vieras hiiskahtanut sanaakaan puheen aluksi.
Saaran kasvot hieman värähtelivät, kysyi:
"Mitä kuuluu vieraalle?"
Vieras: "Eipä liikoja, rauha vaan. Tuo ilma on nyt leuto ja vakava."
Saara: "On tällä kerralla, mutta lieneekö häntä kanaksi. Sijat vetivät äsken rehuja ja harakka tukki seiniä. Kyllä se on ennen ollut tuiskuiksi."
Vieras: "Onhan se vanha sananlasku, että syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Eihän sitä yhtä ilmaa iäksi."
Saara ei jatkanut puhetta. Heitti helmastaan kehtoon uneksivan lapsen, viritti tulen päreesen ja meni katsomaan vierasta. Mutta sitä kummallisemmaksi kävivät Saaran kasvot mitä lähemmäksi tuli vierasta.
Saara ojenti tulta aivan likelle vierasta ja totisena katsoi hyvin sipeästi…
— No mikä kumma!… Aunoko vai… Olethan Auno?… Herra Jumala!
Vieraan suu vetäysi hymyyn, sanoi:
"Olen, Auno olen…"
Saara ei virkannut mitään, pisti pankolle tulipäreensä; mielenliikutus näkyi kasvoissa ja äänetönnä juoksi Aunon kaulaan.
Pitkän hetken olivat sylitysten… Mutta viimein istuivat kätkyen luo peripenkille, pyyhkivät silmiään ja silmäilivät toisiaan, mutta eivät näkyneet tietävän mitä ensiksi sanoisi.
Saara se jalallaan heilutteli kätkyttä, jossa nukkuva pienokainen hermotonna hetkahteli puoleen ja toiseen. Saadakseen puhetta alkuun virkkoi naurahtaen:
"Soma kun en yrittänyt tuntea, en kuolemakseni. Olet niin muuttunut.
Ja kun ei tiedä aavistaakkaan; tulee ihan kuin tuonelasta."
Auno laaki kyynäspäänsä pöytään ja kasvonsa varasi kämmeneen.
— Ei minua ole täällä tullessanikaan tuntenut kukaan, ei edes tuo Rantalan vaarikaan, joka aina ennen niin toimessaan meidän kanssa puhua porpatteli, missä vaan tapasi. Enkä minäkään ole kellokkaan itseäni ilmoittanut. Tuntui niin lystiltä kulkea tuntemattomana entisillä kasvintienoilla. Mutta tuo petäjä tuossa rannalla se minua enin lämmitti. Se kun tutulla äänellään tuhaili yön tuulessa, tuhaili aivan samoin kuin aina ennen meidän uimasta kohottua sen juureen kuivailemaan itseämme. Pitkän hetken siinä seisoin ja muistelin menneitä päiviä. Ja lämpimästi sykki rintani näitä kaikkia nähdessä ja muistellessa. Mutta lähetessäni tätä tuttua asuntoa muistin vanhan sananlaskun, että takaisin tullessa on
kynnys hirttä korkeampi, kamoa kahta alempi; ukset uhkan ulvaisevat, saranat vasten sanovat.
Saara: "Vai ei tuntenut kukaan. Eipä kumma, jos minä en tuntenutkaan tuossa pärevalkean valossa, ja kun puheesi on muuttunut niin paljon ja muutenkin olet niin ajastanut."
Auno: "Ainahan se aika muuttaa. Mutta puheeni on sen tähden muuttunut, kun on pari hammasta tuosta edestä lähtenyt. Ja olenhan minä rapistunut muutenkin."
Saara katkasi Aunon puheen.
— No etkö sinä tiedä toisia siskoja? Missä ovat Katri, Riikka, Vappu ja Sanna, vieläkö ne ovat eleillä?
Auno: "Siellä he ovat ympäri ihalan ilman kuin vaivaisen lampaat. Katrilla on mies, kolme lasta ja sievä talo ruunun metsässä. Se elää kuin herran kukkarossa siellä kalavesien ja lintumetsien keskellä. Riikka on miniänä eräässä unilukkarin talossa; mutta hänen elämänsä on kuin koiralla kaivossa, jossa on kansi päällä. Vapulla on myös lapsi; sen kanssa se vieräkehtää paikasta toiseen. Hän on aivan liikeliepeellä ja elää aivan kädestä suuhun."
Saara: "Entäs Sanna?"
Auno: "Sanna on tuonelassa. Se hukkui."
Saara: "Tuonelassa! Herra siunatkoon!… Sanna tuonelassa… Sanna tuonelassa…"
Kuumat veret läikkyivät Saaran kasvoissa ja silmät harreilivat.
Hetken perästä alkoi:
"Neljä vuotta, viidettä vuotta on siitä aikaa, kun minä näin sille Sannalle niin kummallisen unen ja minä tässä sanoin Pentti-vainaalle, että kyllä se jotakin kaavehtii. Mutta nyt en muista sikloakaan miten se oli… No kerro nyt sen kuolemasta. Miten se polonen hukkui?"
Auno: "Mitäpä siitä paljon kertoisin. Se hukkui vaan."
Saaran silmät olivat pyöreinä ja kasvot korvia myöten leimusivat punastuksissa, virkkoi:
"Kerro toki!"
Auno: "Se nyt oli semmoista. Sannalla oli sulhanen oikein mieluinen. Hän oli eräs ajuri — semmoinen hevosmies — oikein etukärryn väkeä. Oli Juhannuspyhät, niin Sannan sulhanen hommasi lystiretken Siikakoskelle ja siihen joukkoon vietiin Sanna ja monta muuta hänen laistaan. Ja missäs se on rikka kuin rattaassa: sinne joukon jatkoksihan sitä lähdin minäkin. Siihen roikkaan karttui kymmenen henkeä: kahdeksan tyttöä ja kaksi miestä. Siikakosken niskassa virran keskellä on kaunis metsäinen saari. Siihen menimme maalle ja siinähän sitä alettiin elää elämistään. Siinä lyötiin jos minkälaista kisaa ja Sanna parasna. En milloinkaan vielä ennen nähnyt Sannaa niin hurjana kuin silloin. Loppunsa edellä tuo lienee ollut. Siinä meni se yö. Aamusella oli jo aurinko puiden latvoilla, kun vasta lähdettiin pois. Vene oli vähävaranen. Sanna istui soutamaan ja se sulhanen viilettämään. Viilettäjä käski soutamaan, ettei väkivesi kantaisi suurelle aallokolle. Mutta Sanna vaan nauroi ja ilakoi, että katsotaan miten tuo hevosmies on hätänen. Viilettäjä käski tiukemmin soutamaan ja kaikki muutkin alkoivat hätäillä, kun vene hurjana kiirehti kuohuvaa aallokkoa kohti. Muutamat jo kirkuivat pelosta, mutta Sanna se vaan nauroi ja piti lystinään muiden hätää. Hän luotti voimiinsa, että hän muutamalla airajaksella voipi nykästä veneeen pois aallokkoon joutumasta. Ja niimpä viimein, kun näki, että on vaara likellä, rupesi nykäisemään voimiensa takaa. Mutta silloin katkesi airo ja silmänräpäyksessä nieli virta veneen kuohujen sisään ja me olimme kuin rikat aaltojen vallassa. Ei muuta kuin sormet soutimina mennä huppuroitiin hyökyjen mukana, kunnes ne hurjat hyökyaallot murtuivat suvannon tyyneen pintaan. Mutta siinä tyyneen jamassa syntyivät armottomat pyörteet…"
Silloin sana takertui Aunolle kurkkuun. Nielasi kuivan nielauksen ja jatkoi vielä:
"Ne nielasivat syvyyteen".
Saara: "No entäs sitte?"
Auno sanoi hiljaa:
"Sitte vasta kerron."
Sen sanottuaan painoi päänsä pöytään käsiensä varaan.
Saara nousi kävelemään lattialle… Tuokion päästä virkkoi:
"Voi, voi sentään! Kyllä on tosi vanha sananlasku, että naurusuuhun hullu kuolee, minkä se Sanna. Se oli ennenkin jo sellainen kiusantekijä ja nauraja. Sehän aina ennenkin, kun rietausi pelihtemään, niin eihän siitä tahtonut tulla toista päätä."
Aunon kasvot virkistyivät, alkoi jalallaan heiluttaa kätkyttä.
— Ompa siinä aika pullukkaposkinen. Tyttökö poikako lienee. On niin punaverissään, että kohta tippuvat verikarpalot. Onko sinulla näitä monta?
Saara: "Onhan näitä kolmella pohjalla. On niitä siinäkin äitin kaulaan."
Auno: "Äitin kaulaanko? Mitäs isän kaulaan?"
Saara huokasi syvään.
— Etkö sinä tiedä? Kohta puolikolmatta vaotta on isä jo haudassa maannut.
Aunon silmät leimahtivat:
— Penttikö haudassa? Minä en äsken sitä tajunnut, että mitä se oli, kun sinä mainitsit Pentti-vainaata… Vai haudassa!… Entäs muori?…
Saara: "Siellä on sekin. Ei se ole täälläkään tuoni jouten ollut…"
Auno poistui. Meni rannalle sen ison petäjän juureen. Lankesi kasvoilleen maahan, liitti sormensa ristiin ja huulet liikkuivat.
Pitkän hetken perästä tuli Auno pirttiin; istahti Saaran laittaman pystyvalkean lähelle. Katseli ympäri pirttiä, katsahteli sivulattialla olevalle vuoteelle, jossa talon palkolliset, pari mustalaispojan kokoista poikaa makasi, kysyi viimein:
"Mutta missä Kerttu ja Reeta ja Martta?"
Saara myhähti puolinaurua.
— Sinä olet pudonnut kuin pilvistä! Et tiedä meidän eloksesta et mitään… Kerttu ja Reeta ovat Pahtajärvellä omituisessa talossaan ja Martta on kamarissa nukkumassa lasten kanssa.
Auno ällistyen: "Pahtajärvellä Kerttu ja Reeta!… Mikä ilmassa lentää?… Pahtajärvellä Kerttu ja Reeta. Mikä kumma!… Vai omassa talossaan… Reeta sanoi aina olevansa niin juurillaan tässä Pietolassa, ettei lähtisi ei purren ei potkasten; matta nyt se kuitenkin on poissa."
Mutta siihen katkasi Auno puheensa. Ei näkynyt tahtovan puhua enää mitään; katseli vaan pysty valkeaa suu nipistyksessä ja kasvot totisina. Mutta otsaan vetäysi aina toisakseen kolme vahvaa poimua. Viimein hän laski ohauksensa kämmeneensä ja kyynäspäänsä varasi polveensa. Siinä hän kumarruksissaan istui.
Saara sai talkkunan valmiiksi ja pani sen entiseen Aunon ja Kertun yhteiseen kuppiin, tasotteli sen kapustalla sileäksi ja keskelle painoi voikappaleen silmäksi ja hymyellen virkkoi:
"Tuleppas nyt syömään Pietolan talkkunata tuosta kupista, josta jo olet monasti ennenkin syönyt… No tulehan."
Auno sitasi irtaallaan olevat huivin nurkat leukansa alle solmuun ja nousi seisalleen pystyvalkean luota. Läksi kävelemään pöydän luo ja loi katseensa ympäri pirttiä, joka herttaisen pystyvalkean liekehtivässä valossa hymyili totisenystävällisesti. Istahti entiselle sijallensa pöydän taakse, liitti kätensä ristiin, painoi päänsä alas ja huulet liikkuivat. Mutta hetken perästä hän kääntyi syömään. — — —
Syömästä päästyä Saara teki vuoteen pirtin lattialle ja virkkoi:
"Rupeamme tähän. Jos menisimme kamariin ja Martta unimielissään sattuisi sinut näkemään, niin säikähtäisi."
Siihen köllistyivät rehuvuoteelleen yönlepoon. Saara se nukkui heti, nukkui kuin hako tietämättä tälle ilmalle. Mutta eipä ummistunut Aunon silmä. Rauhatonna vaan vieräkehtivät ympäri kuutamokuhjoisen pirtin ja kasvoissa veret kohahtelivat; mutta siitä aina riittyivät tyveniksi ja vakautuivat miettivän näköisiksi. Ja aamua lauloi kukko, kun vielä kirkkaina valvoivat Aunon silmät ja kuni kesäillan kyyhkynen kummun kuusikossa lentelivät katseet ympäri hämärän pirtin pilviyön kuutamon niukassa valossa. Viimein kuitenkin voitti uni, joka siirti ajassa valkeaan päivään, jolloin askartelevain ihmisten kolke ja iloisten lasten virkeä liike hänet herätti ja vierestään löysi Martan makaamasta.
Auno tervehti Marttaa, pani vaatteet päälleen ja siirtyi ulkokausteelle. Meni navettaan. Siellä lehmät oudosti mullistellen ja suhkien sieramiinsa katselivat outoa vierasta ja kolmivuotias takkupäinen härkämulli periparressa päästi käheän möräyksen ja äkeästi puhisten kalisteli pitimiään.
Auno seisahti lattialle ja kasvoissa ikävät väreet virkkoi:
"Matta kaikkihan tämä navetan hoito on aivan kurjannäköistä. Hukkuvassa liassa seisoo polviaan myöten jokainen elukka, parret kaikki remallaan ja ovi rempottaa yhdessä saranassa. Voi tätä siivoa!"
Menipä pelloille kävelemään. Kierteli kaikki pellot Tultuaan istahti penkille ja vakavasti virkkoi:
"Paaleikkona on kesanto ja melkoinen lempare on kulollaan tikan pyrstölle kuivanutta ohraa. Syyskyntö on vielä kesken, ojat ummessa, pajupensaita ojain sijalla, naurista muudan osa ottamatta. Voi, voi miten tahkoa ovat vetäneet asiat! Kaikki näyttää olevan nukkuvassa lamassa. Jos minne silmänsä luopi, näkyy väsyttävä kurjuus. Kaikki räystäätkin ovat aivan repaleina ja aidat kaatuneet pelloilta ja pensaat pientarilla."
Saara laittoi murkinaa perheelleen ja virkkoi:
"Niinhän se on, kun on yhdestä aisasta reki perässä. Mutta nythän sinä ruvennet meille avuksi? Jäänethän sinä toki kotiin?"
Auno: "Tässäpähän nähdään. Kyllä kai tämä ei näy paljoa miellyttävän.
Näkyy olevan koko Pietola ihan perälleen painumassa."
Saara ei virkannut mitään, osotti Aunolle kämmenpäänsä, johon oli luudan varresta sälö pistänyt. Kun Auno puukonkärjellä kaivoi puikon pois, tunnusteli Saara kämmenpäätä tuntuuko vielä pistäväksi ja virkkoi:
"Eiväthän ne ole yhden jäljet niinkuin yhdeksän. Tuommoisten väkipuoleisten kanssa olen tässä riepannut. Pentti kitui kolme vuotta, puolet aikoja melkein selkänsä tiessä ja välistä ihan käsin käänneltävänä, ei ollut työlle eikä tielle. Vaivaisia ja vasoja, ruhoja ja rampoja on tässä vaan ollut eikä yhtään täysirahkeista henkilöä, niin kyllä tässä on suoraan pidetty. Eipä kumma, jos joku kohta tahkoakin vetäisi. Mutta kyllä meillä sentään on talven varustetta vuotta välttää, kun muu paha muualta katsonee. Ja siinähän on kylliksi. Huomisella päivällä on suru itsellään."
Samassa ilmausi Saaran kasvoihin syvästi arka punastus ja siihen lopetti puheensa. Mutta pitkän hetken perästä virkkoi:
"Nythän minä alan toivoa, että vielä kerran tultaisiin koko joukko yhteen tässä Pietolassa."
Mutta siinä sanat sulkeutuivat suuhun. Näytti olevan halua puhella, mutta ei sitä tullut.
Auno: "Kyllähän tästä vielä kalu tulisi, jos joukolla kokoutuisimme. Kyllä kai se kohta pesisi silmänsä tämä ontuva Pietola. Mutta siinä on yksi asia…"
Enempi ei Auno tahtonut sanoa. Umpimielisenä vaan katsoi käteensä ja sujutteli sormiaan sinne tänne.
Saara: "Kyllä minä ymmärrän mitä tarkoitat. Minä olen aivan viaton siihen asiaan. Minä tiedän että jokainen sormi on yhtä kipeä. Ne, joita on moittiminen, ovat haudassa ja annetaan niitten olla siellä. Mutta nyt mitä vaan on maata ja maanpäällistä, niin olkoot kaikki yhteiset, niin yhteiset, niin yhteiset, kun ollessamme alastomat kuin variksen pojat tuossa palaneella kentällä, jolloin söimme suolain kanssa paistinkalaa."
Auno ei virkannut mitään; meni ulos. Käveli rannalle petäjän juureen, jonka tyvessä nokiset kaarnansilvat vielä muistuttivat sitä muinoista paloa. Siinä hän istui kuuraiselle kivelle, pisti kätensä nuttunsa poveen ja katse urkeni kauas. Kalliojärven laksossa lepäsi sumu, mutta Hyllyäiskero kohotti tuttavan päänsä yli sumun ja hymyili kuin harmaapäinen vanhus katsellessaan leikkiviä lastensa lapsia ja mieleensä johdattelee menneitä muistoja elämänsä päiviltä.
Siinä istui Auno ja vakavin kasvoin silmäili ympärilleen kauas ja lähelle.
Siihen tuli Saara tummunut karjaturkki päällään ja virkkoi:
"Sen petäjän juurelle olen monta kyyneltä kylvänyt ja monta huolta pois huokaissut."
Auno: "Tämän männyn juuri on minulle rakkain paikka tässä Pietolassa… Rakkain paikka sanon minä, tuo jäinen petäjän juuri, kivinen tanner vaan. Jäinen ja kivinen tanner, mutta usein sen olen muistanut."
Saara katseli ympärilleen, huulet mutuilivat, mutta viimein hän sanoi:
"Pentti se poltti ne välikirjat."
Aunon silmät pyöristyivät, katsoi tuikeasti Saaraan ja virkkoi:
"Poltti!… En usko."
Saara: "Usko jos tahdot, mutta paloivat ne." Äänettöminä he istuivat pitkän hetken. Siihen tuli Marttakin. Saara kysyi: "Eikös ole tosi, että Pentti poltti kuolemansa edellä ne välikirjat?"
Martta: "Palaneet ne ovat; ei niistä ole ristiä. Mutta voi, voi, jos saataisin vielä täällä olla joukollaan! En parempaa toivoisi en elämäni päivinä!"
Martta tarttui Aunon käteen ja jatkoi:
"Laita sinä, Auno kulta, niin, että tulevat vielä takaisin ne toiset
siskot. Syödään syttä tai savea, eletään tai kuollaan joukossaan.
Voi, voi, hyvä Auno, laita sinä ne toiset siskot tänne. Ehkä Reeta ja
Kerttukin tulevat."
Auno loi lämpimän katseen Martan kalpeihin kasvoihin.
— Kyllä luulen, että tulevat… Minä lähden Reetan ja Kertun luo käymään.
Saara: "Mutta se Sanna. Voi sentään, kun ei näe enää."
Martta punastui.
— Mitä, miksi ei näe enää? Sano nyt, Saara, miksi ei näe enää?
Auno: "Ei se ollut mitään. Kyllä se tulee Sannakin." Martta kääntyi
Aunoon.
"Minä näen sinun kasvoistasi, että siinä oli jotakin, jota et aio sanoa. Sano pois, minä en heitä ennen."
Auno: "Sanna on kuollut."
Martta punastui kuin hiili ihan korvia myöten.
— Onko Sanna kuollut?
Auno: "Kuollut on Sanna, ei tule enää."
Martan kasvot mustuivat, hän kirkasi oudosti ja kaatui pitkäkseen taidotonna. Silloin rupesi puistamaan se tauti ja puisti vielä kovemmin kuin koskaan ennen.
Pitkän tuokion perästä, kun puistutukset taukosivat, kantoivat he Martan kamariin, jossa hän verta oksentain tointui hetkeksi, mutta sitte heikosti valittaen vaipui uneen.
Auno virkkoi: "Minä lähden nyt Reetan ja Kertun pakinaan."
Saara ujostui, virkkoi: "Kun menet Pahtajärvelle, se on vähän kipeä."
Aunon kasvot sälähtivät, silmät pyöristyivät ja katsoi tuikeasti
Saaraan.
— Miten kipeä? Mikä sillä on?
Saara: "Se on vähän lyhytjärkinen."
Auno ei enempi kuunnellut. Otti pikkuisen vaatemytyn käteensä ja lähti astumaan Pahtajärvelle.
Saara juoksi jälkeen ja huuti: "Ei sieltä, ei sieltä! Siellä on joki. Mene tästä tuonne Pajulahden puolelle tuon sillan yli. Tuosta lahden perästä tuon suuren kuusen luota lähtee pilkkatie. Se vetää Pahtajärvelle."
Sinne lähti Auno kiirein askelin ja heti katosi Pajulahden pensaikkoon.
XXXV.
Reeta oli linnun pyydyksillään ja Kerttu istui karsinloukossa lattialla likainen turkki päällään ja syvästi huokaillen kankeasti katseli ympärilleen, ja levotonna kurttuili synkkä muoto. Ei näkynyt välittävän tulijasta mitään, vaikka loikin kohta kylmännäköisen, jyrkän silmäyksen. Valkorintainen suuri kissa uuninkorvalla rakoisilla silmillään kerran tylysti katsoi tulijaan ja ummisti takaisin raukeat silmänsä.
Ikäänkuin jähmettyneenä seisahti Auno keskelle lattiaa ja katsoi Kerttuun. Katsoi kotvasen liikahtamatta. Väliin leimahti kasvoihin syvä punastus, mutta vaalenivat taasen. Tietämättään valahtivat suuret kyyneleet nenänieliin. Ne pyyhkäsi pois sormiensa nenillä ja katsahti ympäri pirtin tutkivan silmäyksen.
Sitte astui Kertun luo ja kysyi:
"Tunnetko sinä, Kerttu, minua?"
Ei vastausta.
Auno puisti Kerttua vähän olkapäästä.
— Kerttu, tunnetko sinä minua? Kerttu virkkoi kylmästi:
"Aunopa tuota olet."
Auno silitti Kertun karkeata takkuista päätä.
— No kun sinä tunnet, niin nouse nyt tervehtimään… No nouse nyt!… Mistä sinä olet pahoillasi? Kuule, mistä?
Kerttu alkoi itkeä isolla äänellä: "Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä maailmaa!… Anna sinä minun raukan olla rauhassa… Vai ei minulla ole sielu!… Minä olen lintu… Kyllä se akka maksaa helvetissä, … Kyllä se akka maksaa helvetissä…"
Auno: "Kuka akka? ja mistä se maksaa?"
Kerttu ei virkannut mitään; kohosi seisalleen ja katkerasti itkien ja kurjasti horjuen lähti kävelemään ulos. Joutilaannäköisenä riippui kurttuinen, pinttynyt turkki kumartaneilla hartioilla ja sen kankea helma hetmahteli puoleen ja toiseen. Ruskeat suuret jalat töpsähtelivät huolettomasti lattiaan.
Kerttu painoi jälkeensä oven kiinni. Auno katsoi oveen kauan silmät rävähtämättä ja totisissa kasvoissa syvässä kuumotti lämmin veri.
Hetken perästä hän juurikuin virkosi ja alkoi katsella talon kapineita. Lattialla oli keinutuoli Reetan omaa tekoa, kirveellä ja puukolla tehty. Jalaksina siinä olivat vanhat kärrynkäyrät, jotka Reeta oli kirkolla käydessä tien vierestä löytänyt. Niitten sormen reikiin oli jalat istutettu. Istuin ja muut päällysneuvot olivat pantu kokoon luontaisista koivunvääristä. Mutta salvokset olivat ravistuneet, että se koko rakennus soutaissa hetkähteli sinne tänne ja kitkahteli kuin vitsarahe pakkasella… Periakkunan edessä oli pienoinen pöytä. Se oli pesty hyvin puhtaaksi, mutta viime syönninjäleltä oli siinä kaksi kokoa linnun luita ja maljan pohjassa vähä sakeata velliä. Akkunan poskessa oli reikäpuu, johon oli pistetty kaksi lusikkaa terät ylöspäin. Ne olivat Pietolasta kotoisin, mutta aivan kaaluiksi kuluneet. Orsilla oli päreitä iso röykkiö ja päreiden päällä kaksi vasua höyheniä täynnä ja orressa riippui siipiä iso kimppu. Periloukossa oli pieni hylly, jossa oli Virsikirja, Aapelus ja tuo siskokunnan yhteinen Raamattu. Mutta siihen oli savu niin läpikotoisin uponnut, että vaikea oli tuntea kirjaimia varsinkin laitapuolissa lehtiä ja sen jykevät kannet olivat savustuneet aivan mustiksi kuin kodan orsi. Kiikkutuoliin istui nyt Auno ja katseli Raamattua. Salainen iloisuus levisi kasvoihin, kun käänteli sen ruskeita lehtiä. Näytti unohtaneen kaiken muun ja uppoutuneen siihen koko sielullaan.
Ulkoa kuului liikettä. Reeta astui pirttiin loistavin silmin ja kasvoissa terve kylmän puna. Selässä oli kolme metsoa, teiri, kaksi riekkoa ja viisi pyytä, jotka olivat jaloista sidottu keppiin. Lintutakkansa heitti hän lattialle ja kepin pani loukkoon. Sitte kääntyi tarkastamaan vierasta kuka oli. Mutta oikein säpsähti ja siirtyi askeleen taaksepäin. Katsoi vielä pitkään, mutta heti levisi poskiin iloinen nauru.
— No kaikkea näette! Auno, Auno! Terve! Terve monen päivän edestä! Mikä kumma sinun tänne eksytti? Hyvänen aika sentään, että vielä saan sinua elävin silmin katsella! Olenhan luullut olevasi niin kaukana, ettei kuu kuule eikä päivä näe. Minä näin sinua tuonnoin unissani ja nyt on monena päivänä suutani syyhyttänyt niin makeasti. Ja tuokin kisaa on kaukaa pessyt silmiään. Illallakin se suohnitti ihan korvien takaa. Sinun edelläsi se on ollut. Minä illallakin sanoin, että jos olisi vanhaan taikaa, niin tulisi kaukavieras. Ja tulipaan!… Mutta missä on Kerttu?
Auno: "Pistäysi äsken ulos."
Reeta: "Herra Jumala, jos se on taasen mennyt metsään? Kun on tämmöinen pilvi-ilma ja tietää tuiskua, niin se on pahempi. Poutailmalla se on kuin ilmo ihminen…"
Auno: "Jos se on mennyt metsään, niin paleltuuhan se nyt."
Auno lähti hätäisenä ulos ja Reeta joutui jälkeen.
Kartanolla näkyivät jäljet hienossa lumessa, että oli mennyt kontulatoon. Sinne rientivät Auno ja Reeta. Mutta siellä ei näkynyt eikä kuulunut hiiren hiiskausta. Reeta huuti:
"Kerttu, missä sinä olet? ja alkoi kaivaa olkia."
— Ei kuulu. Haetaanhan täältä olkien takaa… Ei tunnu täällä. Eihän vaan liene siellä loukossa sen kuvon takana? Katsoppas.
Auno tarttui kupoon.
— Kas täällä on! Nouse pois! Lähdetään tupaan lintuja laittamaan.
Kerttu kyyristyi vaan loukkoon.
— Voi, voi, antakaa minun raukan olla… Kyllä minä lähden…
Ettehän ole vihassa?
Auno tarttui syliksi.
— Mistä vihassa? Lähdetään pirttiin. Enhän minä ole vihassa, hyvä
Kerttu. Lähde vaan pirttiin.
Pirttiin menivät. Auno ja Reeta taluttivat Kertun mukanaan, ja heittivät istumaan.
Auno katsahti lintutakkaan.
— Voi ihme sentään!… Jos vielä pääsisi tänne lintumetsien keskeen, niin kyllä kymmenen vuotta nuoreneisin! Oma pyytämä lintu se on toista puolta makeampi kuin toisen saama.
Reeta: "Olisi kyllä ilmonen onni, kun vielä kerran olisimme yhdessä kaikki. Lintumetsät ne kaikkena menisivät, mutta tuo niitty! Voi, sinä et usko tuota niittyä minkälainen se on! Siinä ei ole suurella alalla lehmän heinä. Siinä on aivan yhteen rautaan niitettävää varmaan enemmän kuin tuhannelle lehmälle."
Auno: "Hourithan nyt! Tuhannelle lehmälle! Jo nyt puhut liikoja."
Reeta: "En paraiksikaan. Ja entäs siihen lisäksi Karpalesuo, Hirvivuoma ja Pajusuo kokonaan kuin luhta. Ja monta monituista korpea kasvaa heinikkoa kuin hankea, että lehmä peittyy heinikkoon."
Auno: "No millä ihmeellä ne ovat tulleet? Eihän täällä ennen ole semmoista ollut. Järvihän tässä ennen oli."
Reeta: "Se tuo Kerttu kerran tulvan aikana kaivoi myllypuron tuohon Sammakkolahteen. Siitä vesi sai alkunsa ja uurti tiensä poikki kankaan. Ja sitä tietä meni kuivaksi koko järvi. Silloin se tulva lietytti Karpalosuon, Hirvivuoman ja Pajusuon yhden lietteen valtaan. Siltä uulalta ne nyt kasvavat heinikkoa kuin hankea."
Auno: "Ihme ja ihme sentään!… Kenen ne ovat omia kaikki nuo heinämaat?"
Reeta: "Ne ovat minun ja Kertun. Rovasti on sanonut kyläläisille, etteivät saa muut koskea."
Auno: "Hyvä, hyvä, kun on rovasti puolella."
Reeta: "Muutoin olisivat jo kyläläiset niittäneet aivan sujoksi, mutta eivätpä iljenneet, kun rovasti kielti."
Auno: "No ihmettä suurta! Kyllä tänne pitää saada ihan joka kynsi meidän joukkoa. On Katrilla ja Riikalla kirkassilmäisiä perillisiä. Kyllä ne vielä kylän tekevät tuommoisen heinäjuuren ympärille. Onhan veri vettä sakeampi, tottahan toki annat siskojen ja siskojen perillisten omaksi nuo heinämaat?"
Reeta: "Kun sanotkin! Kellekkäs muille! Olivathan tälle jo nuokin Vaaran kyläläiset hammasta hioneet, että tulevat niittämään. Mutta oli rovasti sen kuullut, hän oli sanonut, että paras on pysyä poissa, se on Reetan ja Kertun."
Auno: "Hyvä hyvä kun rovasti on puolella!… Lähdetään katsomaan sitä niittyä."
Reeta: "Lähdetään vaan."
Auno: "Eihän kissa syö lintuja?"
Reeta: "Ei se koske luvatta…"
Rannalle tulivat Reeta ja Auno. Reeta osotti kädellään.
— Tuossa sitä on aukeaa.
Auno: "Tuoko kaikki?"
Reeta: "Ihan rantoja myöten, paitsi tuossa tuo kiertävä juova, jossa on sileä jää, se on joki. Näet sen, miten heinikko rymöttää kulollaan. Se on kaikki niin täysi kuin maasta sopii ja ihan minua leukaan."
Auno: "Ja koko tuo aukea?"
Reeta: "No aivan äärin vierin!"
Auno: "Kyllä minun täytyy saada tänne toiset siskot vaikka millä kurilla. Kyllä vielä Pietola silmänsä pesee… Aamulla lähden matkalle siskoin luokse."
Reeta: "Voi, voi, kun sinä sen tekisit. Saisit siskot tänne, niin kaikki olisi hyvin."
Auno: "Aamulla lähden hommaan. Kyllä uskon, että tulevat… Mutta tuo Kertun kohta on kamala. Miten se on tuommoiseksi tullut? Voi, voi, sentään?"
Reeta: "Siitä olisi paljonkin puhumista, mutta kerrotaan sitte.
Lähdetään nyt lintukeittoa laittamaan."
Yöllä oli ollut vähänen tuisku, mutta päivä valkeni kirkkaana.
Auno laittoi lähtöään.
Reeta toi ison kontin pirttiin ja sanoi:
"Tässä on sinulle evästä. Panin yhdeksän metson täkkää, vie kappale kullekkin siskolle. Kuusi täkkää on itsellesi evääksi. Panin neljä juustoleipää. Anna niistä pala kullekkin siskolle, mutta sinulle itsellesi on matkaevääksi se isoin leipä. Siellä on vielä evääksi kolme suolaista harria, voirasia ja viisi paksua leipää."
Auno kohotti konttia viilekkeestä.
— Tuommoinen konttiapaja minulle selkään! Voi, voi, kun on raskas!
Mikä tämän kantaa?
Reeta: "Kyllä se menee hiljalleen. Kyllä matka kontin keventää. Älähän muuta kuin otahan selkääsi! Kule vointiasi myöten ja kun alkaa väsyttää niin käänny konttiisi päin. Mihinkäpä sinulla on kiire."
Auno: "Matka se on vihapito, se on vanha sananlasku."
Reeta: "Vaikkapa onkin, mutta sinulla nyt ei ole sienat tulessa eikä aika jäniksen selässä ruveta henkimeneyksiin ehdättämään… Otahan pois kontti selkääsi, ei ole tyhjä kannettavana."
Aunon selkään nosti Reeta kontin.
— Ka se! Ei ole ei raskaannäköinenkään. Ihan keikkuen se siinä menee!
Auno: "Kyllä se matkan päälle painaa. No jää nyt terveeksi!"
Reeta: "Mene tervennä! Ja koeta nyt saada tänne ne siskot. Kerrohan kaikesta hyvästä mitä täällä on. Ja luulisihan synnyinturpeen muistuvan mieleen. Tulethan sinä ainakin?"
Auno: "Tulen, tulen! Ja usko pois, että tulevat toisetkin."
Reeta: "Kaikki tämä hyvyys olkoon yhteinen. Mene nyt tervennä! Tule tervennä takaisin!"
Auno kääntyi Kerttuun.
— Mutta Kerttu, yhäkkö sinä möhönturkkia paikkaat, kun istut loukossa seinään päin? Anna nyt kättä minulle.
Kerttu: "Anna minun raukan olla rauhassa!"…
Auno taputti kädellään Kertun mustatukkaiseen päähän, virkkoi:
"Voi, voi sinua, minun kaksoissiskoni… Jääkää Jumalan haltuun!"
Reeta: "Samaten sinäkin… Ja kuten olet aikonut, niin laita tulemaan siskot tänne aivan niin kuumalta kuin kärsii."
Auno: "No, no, kyllä, kyllä."
Auno lähti matkalle ja työntyi Sainiokankaan hongistoon.
Halki huurteisen metsän, pitkin Parsikangasta, poikki Ritakorven ja Seipiharjun eteläistä vietettä hän painui suoraan aina Ketolan kirkkotielle. Siinä hän istahti sammaleiselle kivelle ja löyhdytti rintanuoransa ja puhalteli paisuneita henkäyksiä raikkaaseen poutailmaan. Syvälle olivat painuneet kontin tuohiset viilekkeet Aunon olkapäihin. Märkänä oli pää, hartiat höyrysivät ja kasvoja pitkin vierivät mehevät helmet.
Auno pyyhiskeli otsaansa. Kun huokaukset hiljenivät ja otsa kuivi, katseli hän tuuheaan metsään, jossa kuusi toisensa peitti ja koivu koivua piteli.
Itsekseen hymyellen hän virkkoi:
"Nuo kuuset tuossa niin ihanat. Nuo partaiset kuuset hymyilevät kuin ystävä. Tervaskantokin tuossa tien vieressä niin somannäköinen. Ai, ai, kun on kaikki niin puhtaan näköistä!"
Sitoi taasen rintanuoransa kiinni ja virkkoi:
"Ei istuin matka eisty."
Nousi ja läksi kevein askelin kävelemään kuuraista polkua ja kiireesti lyheni tie.