NELJÄS OSA.

XXXVI.

Viikot kuluivat; kuluivat kuukaudet. Ei näkynyt siskoja tulevaksi. Joutui Toukokuu käsiin. Oli heleä Lauantaipäivä. Saara leipoi rieskoja Pietolan pirtin pöydällä. Porstuasta kuului hiljaista kuhinaa ja pehmeitä askelia. Ovi narahti.

Saara kääntyi katsomaan, löi käsiään yhteen ja lausui:

"Herra ihme, Auno! Voi, voi, ja Katri ja Riikkakin! Entä Vappu? Ka tuossahan on sekin! No ei olisi uskonut. No hyvänen aika sentään! Lyhyt on nenä tulijalla. Ei olisi uskonut!… No mitä sanomaa tuotte?"

Auno: "Rauhan sanomat!"

Katri laski penkille sylistään pienokaisen ja lausui:

"Pitkältä on kauas matkaa minkä tännekkin. Voi, voi, kun oli raskas tuo kantaa, vaikka ei ole kovin vanha, vasta kahden kuukauden."

Riikka selvitteli korkeasta vasutötteröstä pulloposkista pienokaista, joka katseli vasun laidan yli pyöreillä silmillään, virkkoi:

"Tuopa ei ollut raskas vaikka on jo vuosikas. Tuo vasu kun oli viilekkeillä selässä, ja siinä poika istua tökötti vaatteilla kuurrottu kaulaansa myöten, niin ei tiennyt olevankaan. Siinä se poika tuli kuin papin eväs."

Lattiaa astua teutaroi lenkojalkainen poika. Suu mytyssä pyöreillä silmillään se rehellisesti katseli ympäri pirttiä.

Saara: "No kenenkäs tämä valkeatukkainen leveäposkinen poika on? Tuleppa anna kättä, sinä nykerönenä. Kas niin se losauttaa tuo sievä äitin poika!… Joko sinä olet vanha?"

Katri: "Eipä virka mitään. Matkalle on mieheltä kieli pudonnut…
Minun poikani se on. Jo se on kuusivuotias."

Saara: "Tämänkö verran sinulla onkin?"

Katri: "On se isän selässä vielä yksi kolmivuotias tyttö, aika vähkyrä. On vielä lihavampi kuin tämä."

Saara: "Ei ole tuokaan karvakato… No kenenkäs tuo suurisilmäinen sievä tyttö? Sepä on ihana!"

Vappu: "Minun se on nimikkoni."

Saaran kasvot lamautuivat ja silmät välähtivät ikävästi. Kääntyi
Riikkaan ja kasvoihin palasi taasen lysti hymy, sanoi:

"Entäs sinulla, onko niitä muita kuin tuo nauvotus tuossa sylissä? Voi, voi, kun sinulla on pyöreät ruskeat silmät ja musta tukka ja noin pikkuisella!"

Riikka: "Se on isänsä näköinen. On se isällä vielä selässä kolmivuotias, samallainen paurisko kuin tämäkin."

Saara: "Mutta mikäs se tässä penkillä on? Katselee kuin hiiri ropeesta. Kenenkäs näköinen sinä olet?"

Katri: "Sukuun on, ei sikaan. Veistäjäänsä se lastu lähtee, sehän on vanha sananlasku"…

Saara hykerteli käsiään, palavin silmin katseli siskojaan ja virkkoi:

"Voi, voi, kun tulitte! No mitä teille nyt kuuluu?"

Katri: "Eipä kuulu kummia."

Vappu: "Tuossa Pajulahdessa minä kummaa katselin, kun entisen Pajupuron sijalle, josta astumalla yli kulettiin, on tullut suuri joki ja nyt tuommoinen silta yli. En yrittänyt tuntea entiseksi Pajulahdeksi. Ja tämä talo oli niin rähjäytyneennäköinen kuin uupuva koni, niin en tahtonut uskoa Pietolaksi."

Katri pyyhki hikeä kasvoistaan esiliinaansa ja sanoi: "Mutta minusta tuntuu lystille nyt istua. Voi, voi, kun minulla oli jo vaikea!"

Saara: "Väsyttäähän sinua, kun olet lihonut tuommoiseksi. Olet kuin seitsemän leivän uuni."

Riikka: "Kunhan kerran viikossa niin väsyisit, niin kyllä lähtisi täkkä päältäsi."

Saara: "Mutta missä ne miehet ovat?"

Katri: "Ne hevosten kanssa tulevat jäleltä. Kun on tuolla matkalla vetelöitä soita, niitä pitää kierrellä."

Saara: "Miten ne osaavat?"

Katri: "Kyllä ne osaavat tämän viimeisen matkan. Tuohon Parresuolle asti tulimme yhtä matkaa. Mutta miten päässevät tänne tuosta joesta poikki. Tuskin ne hevoset tuolle sillalle lähtevät, kun se noin hepattaa ja ketkahteiee ja lonsuvat nuo palkit."

Vappu katsahti ikkunasta.

— Kas tuossa ovat kartanolla Tahvo ja Olli-Pekka. Nulikat vasuista katselevat kuin variksen pojat pesästään. Eivät ole tietääkseen, nauvottavat vaan isäinsä selässä. Saarakin katsoi akkunasta kartanolle ja virkkoi: "Tuo pieni mieskö se on Olli-Pekka? Sekö se on Riikan?"

Riikka: "Semmoinen tervanahturi se on minun mieheni."

Saara: "Katrillapa tuo on vohlakka mies."

Katri ja Riikka rientivät ottamaan miestensä selästä viilekevasuja, jossa lapset istua tikottivat. Katri ja Riikka kantoivat lapset pirttiin ja jälessä astuivat miehet harmaat nutut päällä ja paulakengät jalassaan. Syvä tympeys kasvoissaan istuivat penkille. Saara meni tervehtimään. Paidanhihat olivat kääritty kainaloihin ja esiliinana karkean hameen päällä oli hurstinen pyyhevaate. Kainosti hän virkkoi:

"Terve! Mitä sitä kaukavieraille kuuluu?"

Saara: "Hevosennehan ovat matkastuneet ja tarvitsevat ruokaa. Viekää ne tuonne Pajupuron niittyyn tuossa ihan pellon takana. Siinä on ruokaa ja juomista."

Miehet lähtivät viemään hevosiansa.

Saara kavahtui ja virkkoi:

"Voi, voi, minultahan jätti uuni! Ihan on hiilillään! ja rieskat ovat leipomatta."

Auno hyppäsi, heitti päällysnuttunsa naulaan ja kääri hihansa ylös.

— Kyllä tässä nyt heti syntyy rieskoja. Tulkaapa, Riikka ja Vappu tekin, ja Katri tuo leveä mamma!

Katri: "Niimpä leveäkin."

Vappu, Riikka ja Katri tulivat rieskan leivontaan.

Auno: "Kyllä nyt rieskoja syntyy. Saa alkaa uunia luutia, kyllä nämä nyt joutuvat. Kas tuossa on muudan!"

Katri: "Tuossa on toinen!"

Riikka: "Tuossa on kolmas!"

Vappu: "Tuossa on neljäs!"

Saara: "On tuossakin."

Vappu: "Mutta sen kantapa nauraa! Katsoppas kun irvottaa."

Saara: "Anna nauraa."

Auno: "Alahan Saara mennä luutimaan uunia, kyllä nämä rieskat siinä joutuvat. Pian kypsiä kerkeää emännän hyvän käsissä… Siinä ovat nyt rieskat. Mutta tämä pirtti on pestävä. Ei, ei Pietolan pirtti saa olla näin nokisilmänä."

Saara luuti uunia ja virkkoi:

"Tämä on aivan talvinokineen. Eihän tässä ole kuka näitä pesisi. Martta kulkee paimenessa. Siellä on nytkin. Ja minä tässä tuikkasen elämisen hoidossa lasten keskellä. Noilla muilla on tuo touonteon homma, niin siinähän näkyy menevän… Pestävä kai tämä olisi."

Auno: "Nyt otetaan käsilleen Pietolan pirtti! Minä lähden metsästä hakemaan luutia, joilla lasketaan laki ja ripsutaan seinät."

Katri: "Mene vaan, minä teen lykkäysluutia." — —

Ilta oli tullut. Maalleen vieri kultainen aurinko.

Petäjän juureen rannalle kokoutuivat istumaan siskokset. Reetakin sattui tulemaan Pahtajärveltä. Siinä he istuivat äänettöminä ryhevän petäjän viileässä katoksessa ja katselivat illanruskosta juopuvaa luontoa.

Auno: "Voi, voi, kun on ihana tuo Hyllyäiskero, ihan kuin tuliaisiksi meille laskeva aurinko sitä valelee kultasateillaan! Voi, voi, kuinka syvä rauha kuvastuu tuon kerovanhuksen totisissa kasvoissa!… Jospa ihmissielu olisi noin puhdas!… Puhdas ja turvallinen… Jospa olisi…"

Reeta: "Ompa nyt tyyni tuo kuikan pelto ja kirkas, kirkas, että empä monasti muista noin kirkasta. Katsokaas, kun tuo Hyllyäiskero kuvastuu tuonne veteen, ja kuin on likellä, että luulee saavansa kädellä koetella."

Katri: "Jos ei aniksi kädellä, niin korennolla tuohon yltää."

Riikka: "Kyllä minä muistan tuon järven noin kirkkaana monastikkin. Ja tuo mänty vaikka se tuossa noin mykkänä seisoo, mutta kyllä se on kiertynyt minun mieleeni monet kerrat."

Katri: "Minä olen joka kerran Pietolaa muistaissani muistanut tätä mäntyä ja tuota kiveä tuossa, jossa ennen kirkonmenoja pidettiin. Mutta missä on se…"

Kaikkien kasvot värähtelivät, Katrikin katkasi puheensa ja katseli järvelle.

Saara: "Kertokaa nyt matkastanne, kun lähditte täältä ja olostanne."

Riikka hymähti ja tylysti virkkoi:

"Ne eivät ole kerrottu kolmeen viikkoon."

Saara: "No lyhimmittäin pääasioita. Kerro sinä Auno."

Auno vähän punastui.

— Kyllä kai sitä olisi kertomista, mutta mitäpä niistä. Se on pääasia, kun olemme tässä… Kerro sinä Katri.

Katri: "Kerro sinä, mitä sinä juonittelet."

Martta: "Kerro nyt, Auno, ajan ratoksi. Kerro nyt, Auno."

Aunon kasvot olivat miettivän näköiset, katseli järvelle. Kääntyi sitte toisiin päin ja virkkoi:

"Kerronma häntä vähäisen… Kerttu lienee kertonut eromme tuossa Hyllyäiskeron laella. Lähdimme siitä ja vaikka tuntui pahalle tie tietymätön, niin hammasta purren painoimme pahkaamme ja sanan puhumatta astuttiin, minkä henki takaa käski. Kulettiin kuin Jerusalemin suutari yötä ja päivää halki halean maailman, vaikka jalkoja pakotti kuin ajoksen sydäntä. Mutta siitä ei huolittu. Aiottiin vaan mennä sitä soittaa niin kauas, ettei kuu kuule eikä päivä näe. Niin tultiin lähelle Wiipurin kaupunkia. Olimme väsyksissä, niin väsyksissä, ettei voitu ei kahta korvaansa kantaa. Vieressä oli sammalperäinen viitakumpu. Siihen istahdimme levähtämään, nyytyistämme pureskelimme evään rippeitä. Mutta ei se maistanut ruokakaan millekkään. Suu oli kuin pakkula. Vaan vätkytettiin sitä vähä ja aiottiin lähteä eistämään. Oli lenseä päivä. Kelmeänä paistoi puolipäivän aurinko. Väsymys voitti, kyyristyimme vaatteihimme ja nukahdimme nimemme tietämättömäksi. Ja iltapimeä oli kun vilusta värisevänä säikähtäin heräsimme, kun…"

Katri: "Sitä ei tarvitse kertoa. Se on ollut ja mennyt."

Auno ajatteli hetken ja sitte jatkoi:

"Niin, sittehän sitä menimme erääsen suureen taloon. Siinä oli saunakin maalattu punaiseksi ja isäntä siinä oli lihava kuin mallassäkki ja naama kuin leipäre. Emäntä oli musta ja pikkuinen kuin paistettu silahka ja pahankurinen kuin katajapehko. Mutta hyvä se oli hyviinsä, paha pahoihinsa. Siihen taloon sitä pääsimme minä ja Sanna palvelukseen."

Vappu: "Siinähän se sai Sanna talonpojasta ensimmäisen sulhasen."

Riikka katsoi Vappuun tympeän silmäyksen.

— Niissä sulhasissa se menee sinun mielesi.

Vappu katsahti raikkaan silmäyksen Riikkaan.

— No mikä sitte? Onhan se oikea asia. Saihan se sulhasen, mutta se kuoli seisalleen ja silmät jäivät selälleen.

Jokaisen suu meni nauruun, mutta Auno yrmisti muotoaan ja syrjäsilmällä vilkasi moittivan katseen Vappuun. Kiskasi puolan varren ja sitä helmassaan nypösteli.

Vappu jatkoi: "Saihan Sanna siltä toisen sulhasen kuin merenkaihilan, mutta siitä tuli liian hyvilleen."

Auno vilkasi taasen Vappuun.

— Ole nyt jo vaiti, anna olla rauhassa.

Saara: "No mihinkäs toiset joutuivat?"

Auno ei ollut kuulevinaan, katkoskeli näpissään puolan vartta ja kasvot totisina katsoi helmaansa.

Eivät näkyneet muutkaan olevan hyvin puhetuulella.

Katri viimein nakkasi silmäyksen toisiin ja alkoi:

"Minä sain paikan lähellä näitä Aunoa ja Sannaa eräässä pienosessa talossa."

Vapun silmät leimahtivat.

— Siitähän tämä vietiin emännäksi, tulen palavaksi emännäksi. Ja silloin tämä Katri oli mies mielestään, kun ruunu päässä hemotti häissään ja hyvällä sijalla oli silloin mieli.

Katri viskasi Vappuun kylmän katseen.

"Soima toiseen sopii, kotiin ei koskekkaan. Kaikkeahan tuota muistetaan. Mutta yhteen on tien päässä tultu."

Saara: "Onhan Vapullakin ollut sulhanen, koska on tyttö elämässä."

Riikka: "Sulhanen… Aikansa sulhanen. Kuka sen tietää, mistä se kielettömään konttiin käpy putoaa."

Vapun mieli nyrvähti.

— Noo, jos minä olen mikä olen, niin minä olen herrain.

Saara katsoi Vappuun pitkän halveksivan silmäyksen.

Vappu: "Älä katsele, Saara, niin ylpeästi. Sinä et tiedä enempää kuin vastasyntynyt tästä maailmasta! Tämmöisessä kodissa metsän sisässä kasvetaan kuin säkissä ja sitte kun hyvän pahan tietämätönnä tullaan maailman jalkoihin, niin sitä ei tiedä lähtiessään, mitä taipaleella tarvitaan. Mutta kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee."

Katri: "Vappu taasen vei puheet omille teilleen… Niin, minä jäin siihen, mutta tämä Riikka se kulkeusi hornaan Säkkijärvelle erääsen taloon karjapiiaksi ja siinä kaksi vuotta palveltuaan joutui miniäksi paikoilleen, mutta kuudenneksi kälyksi, miniäksi semmoiselle muorille, joka antaa tietää kuinka monta päivää on viikossa."

Riikka hymyili.

— Empä hänestä ole millänikään. Tallessa on ikä eletty. Hyvä kaikki vaan!

Saara: "No mihinkäs iloon Vappu joutui?"

Katri vilkasi kieltävän silmäyksen.

— Kertokoon Vappu itse.

Vappu: "Mikä siinä on, ettei sitä saata kertoa vaikka kuka? Hyvä ei hävetä. Minä pääsin Viipurin kaupunkiin eräälle leipurille välipiiaksi. Vaan heti muutaman kuukauden perästä pääsin sisäpiiaksi. Ja siinä hötkyttelin pari vuotta kuin paras mamselli: renkaat korvissa ja kalvosissa, jalassa kiiltävät kengät: syödä sai mitä suusta kulki Sen sanon, että silloin en ollut suksimiesten puhuteltava. Kisälli, mies kuin maisteri, komea kuin kesäheinä, herttainen kuin lammin lumme, eipä kumma jos sai pauloihinsa… Tuo tyttö on ihan isänsä näköinen ja sitte sen perästä"…

Mutta siihen katkesi Vapulta, kun Auno vilkasi Vappuun.

— Kyllä nyt riittää jo kertomus… Mutta missä ne ovat miehet, kun ei näy? Malttavatkin olla poissa meidän joukosta.

Riikka: "Ne menivät Pajupuron niitylle katsomaan hevosiaan. Ja eivätköhän ne katselle niittyjäkin, nekin ovat niin innokkaita maanviljelijöitä."

Reeta: "Vaan paras niitty niiltä jää näkemättä… Mutta siihenkö ne loppuivatkin ne kertomukset? Kertokaa nyt Sannasta vielä."

Auno puheli tyyneesti:

"Se on niin surullinen tarina, etten voi sitä kertoa tämmöisenä hetkenä… Tyhjänäpä on hänen sijansa tässä.

"Sijan tietää, kuhun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa vaan ei tiiä kuhun kuoleman pitää."

Reeta: "Tyhjänäpä on toinenkin sija. Kerttu on poissa."

Sitte Auno otti taskustaan virsikirjan, pyyhkäai kädellään kasvopäitään ja alotti virren:

"Pois makia maalima ja" j.n.e.

Siihen yhtyivät ääninensä toisetkin siskot.

Kun Hyllyäiskeron liepeelle oli sammunut viimeinen syvämielinen kaiku, niin nousivat tyyneesti iloisina ja rientivät nukkuvain lastensa luo pirttiin. Aamua säteili jo koillisen ranta ja hereille virkui nukkuva luonto — — —

Huomeinen päivä oli jo lypsyin ajoissa. Miehet poistuivat katselemaan tiluksia ja karjan hoitoon kiirehtivät Auno, Riikka, Vappu ja Martta. Lapset nukkuivat vielä suurella vuoteellaan pirtin puhtaalla lattialla. Unimielissään heittelivät käsiään ja jalkojaan sinne tänne ja viehkuroidessaan kulkeutuivat mikä minnekkinpäin.

Katri se istui kätkyessä ja sylissään syötteli pienokaistaan ja kasvot olivat herttaisessa hymyssä. Saara istui penkillä ja hymyellen katseli sitä isoa vuodetta, jossa oli seitsemän lasta ja virkkoi:

"On tuossa vielä vanhan päivän varoja."

Katri: "On siinä laihoa. Aikapa näyttää, minkälaista toukoa siitäkin kasvaa."

Saara: "Sanotaanhan, että

"tuki nuoresta tuleepi, vara vasta kasvavasta."

Katri pani lapsensa kätkyeen, istui jakkaralle, soudatteli lastaan ja alkoi laulaa lurkutella:

"En ti'eä emopoloinen, en katala kasvattaja, mitä miksikin imetän, kuta kuksi kostuttelen; imetänkö itkukseni, vaalin lasta vaivakseni.

"Niin lauloi aina anoppimuorini lapsia soudattaissaan."

Saara: "Tuo Riikan vanhin poika on oikein isänsä näköinen."

Katri: "On se. Sillä on jo kasvotkin niin kiukkuisennäköiset kuin isällään, ja samallainen pippurisäkki siitä näkyy tulevankin kuin isästään."

Saara: "Kumma, kun tuo Riikka huoli noin näreenkarvaisesta miehestä."

Katri: "Se raha se kaikki voittaa. Se on kuulun Kallolan poika."

Saara: "Sinähän tuon olet satuttanut oikein luonteannäköisen miehen."

Katri: "Sijaansappahan välttää. Eihän tuo vielä ole tukkia repinyt."

Saara: "Mutta tuo Auno minun juohtui mieleen."

Katri: "Minkätähden?"

Saara: "Näyttää niin muuttuneen mielentilassaan entisestä. Tuntuihan tuo jo syksyllä täällä käydessään, mutta en siitä niin tiennyt kuin tässä illalla. Tuolla illalla petäjän juuressa puheessaan tuntui siltä ja sitte maatarupeuksen edellä minä menin ulos, niin tuolla pientareella oli maassa kasvoillaan. Minä luulin, että se oli rukoilemassa."

Katri: "Kyllä se on muuttunut. Se tuli siitä Sannan kuolemasta niin levottomaksi. Monta kuukautta oli semmoisessa tuskassa sielustaan, että käveli metsiä vaan eikä ollut tielle eikä työlle."

Saara: "Miten se siitä selvesi?"

Katri: "On eräs saarnamies sattunut sitä tiellä tapaamaan. Sen kanssa olivat hetken puhuneet, niin se tuli niin sanomattoman iloiseksi. Voi, voi, kun se oli sitte iloinen! Minulle se siitä ensiksi tuli puhumaan. Se oli niin, niin erinomaisen iloinen ja sen kasvot oikein leimusivat! Ja sitte myöten se on ollut semmoinen, että se ei ole rukoilematta yhtään päivää. Ja se on niin omituinen, että se ei suutu vaikka sanottakoon kuinka pahasti."

Saara: "No pitiköön se illalla vieraskoreutta, kun se meni tuonne pientareelle?"

Katri: "Salapaikassa se tavallisesti rukoilee. Ja nuo miehet kun sille ovat vihaiset, niin eihän se niitä tahdo pahentaa."

Saara: "No oliko hän sitte syyllinen Sannan kuolemaan, vai minkätähden hän tuli niin levottomaksi? Eihän Auno kuitenkaan ole pahasti elänyt milloinkaan."

Katri: "On se ollut Sannan kuolemaan siten syyllinen, että kun ovat olleet siellä kosken kuohuissa, jossa pyörre on kiskonut pohjaan, niin Sanna on tarttunut Aunon jalkaan, mutta Auno kun on tuntenut painuvansa, niin on kiskassut jalkansa irti ja silloin on virran hyöky pukannut Aunon maalle päin ja Sanna on jäänyt sille tielle. Ja siellä on, ei ole nähty luun suremata."

Saara: "No mikä tuo sitte on pahoiltava? Kuka siinä nyt semmoisessa
joutaa toista ajattelemaan, kunhan omaa henkensä saa pelastetuksi.
Hyvänen aika, semmoisessa hädässä vielä toisesta huolta pitämään!
Kyllä minä en tuommoisesta paljon pahoilisi… Kummapa se Auno…
Mikä siihen on hänen syynsä!"

Katri: "Niin se on sinun mielestäsi. Mutta se oli Aunon mielestä raskas. Voi, voi, kun se oli hirveässä tuskassa! Oikein säälitti, mutta minkäpä teki; ei voi sokea sokeaa taluttaa."

Saara: "Mikä sokea? Olisithan sinä voinut sanoa samoin kuin minä nyt."

Katri: "Silloimpa me olemme sokeat…"

Saara: "No luuletko sinä sitte, että Auno on mei… sinua parempi."

Katri ei tahtonut puhua siitä asiasta; katsahti vuoteelle, jossa lapset viehkuroivat ja virkkoi:

"Kas tuota Paulia, kun pyörii kuin makkara tuossa vuoteellaan. Se on siinä vaikka millä mukalalla."

Saara: "Näkyvätpä ne siinä uivan vaikka mihin päin… No jopa sieltä lypsymiehetkin tulevat."

Auno rupesi pyyhkimään käsiään naulassa riippuvaan pyyheliinaan ja sanoi:

"Vaan Karjankukka kun minulle oli vihanen, niin sehän oli koko äytäri, aivan se täytti päälle, jos vaan likelle menin."

Saara naurahti.

— Sinä olit liian korea sen mielestä. Se tässä yhtenä syksynä myötiin Tervasalmeen, niin se ei ruvennut siellä olemaan eivätkä ne voineet sitä pidättää, kun oli kolmikarva: se aina tuli pois ja ne aina sen veivät sinne, mutta se tuli pois kuin palkattu. Ja kuuli sen aina kun se tuli: tuossa se ammoi aidan takana jo tullessaan monta henkäjästä. Sitte annettiin toinen lehmä. Se oli kaksi karva, niin pysyipään se. Osasivatpaan sen pidättää. Alakiveen ne olivat sen pidättäneet; ei ole näkynyt. Niin se Tervasalmen Sikri se aina kuletti tuota Karjankukkaa ja oli aina kirkkovaatteissaan, niin sitte myöten se on ollut vihanen koreavaatteisille.

Katri: "No on mieltä elukallakin!"

Auno: "On sitä mieltä elukallakin… Mutta minä lähden verkkoja kokemaan. Kuka lähtee airolliseksi?"

Katri: "Minä lähden. Kyllä tämä nukkuu tuossa kätkyessä, kun joskus joku heilauttaa. Lähdetään vaan…"

Kalliojärveä soutelivat Katri ja Auno ja yhteen ääneen lauloivat:

    "Kiitoksen Herra sinulle
    Täll' huomenhetkellä
    Tuon iloisella veisuull'
    Ja hartaall' mielellä.
    Rukoilen sinua:
    Älä hyljää minua,
    Mua synneist' kaikist' päästä
    Ja hoivat' hädästä."

Ihana liekutteleva kaiku väreillen lainehti metsien tyynillä tutkaimilla.

XXXVII.

Niin elettiin syksyyn. Aittoihin oli korjattu kultainen vilja talven varalle ja turpea laiho kattoi peltoa. Oli Syyskuun lenseä päivä. Keveillä mielin haastelivat Pietolan asukkaat iltansa kuluksi.

Tahvo otti piippunysänsä, vilkasi katseen muuhun rahvaaseen, siivoili sen piippunsa tuomista vartta, istahti karsinpenkille, jossa Auno nukutteli Riikan lasta helmassaan, kun se juonitteli ainoan kätkyen päältä, jonka nuoremmat tarvitsivat.

Katri syötti pikkuistaan kätkyessä ja siitä puheli toisten kanssa mitä sattui.

Tahvo taasen, vilkasi katseen toisiin ja kaiveli patapankon kärellä karstoja piipustaan ja virkkoi:

"Minun päähäni on pällähtänyt ajatus, että rupeaisimme tuonne Pahtajärvelle tekemään toista taloa, kun siellä on semmoinen niittyjuuri paikoillaan. Ja eipä näy loppuvan peltomaakaan. Ison metsän allahan tuo on, vaivan panttina se on pelto niin kylmässä metsässä, mutta siitä se vähän kerrallaan liestyy. Eikähän tässä yhdessä pälvessä sovita tämmöinen parvi kuitenkaan olemaan ilmoista ikäänsä."

Olli-Pekka: "Sitä minäkin olen ajatellut pahasta päästäni, että tehtäisiin sinne vähintään yksi talo, jos ei kahta."

Riikka: "En lähde minä sinne! Kun olen kerran tähän päässyt, niin vaikka nälin surmin kuollen, niin tähän kuolen ja sukassa lähden tästä. Ja mitä vielä, aivanhan tuolla on kuin luolassa, ei näe kuin taivaan päälleen. Sen sanon vieläkin, että kun olen tässä, niin ei tule sitä palavaa, että minä lähtisin hyvää hakemaan. Menkää vaan, te ukot sinne, kyllä me vielä tulemme aikaan Pietolassakin vanhalta muistilta."

Katri: "En lähde minäkään."

Auno: "Sen minäkin ehdottaisin, että ollaan Pietolassa. Ei ole työ kaikki vielä tässäkään."

Vappu virkkoi iloisesti:

"Kyllä minä lähden teille emännäksi sinne. Tehkää vaan talo Pahtajärvelle; antaa noiden olla täällä Pietolassa. Äläs tämä nyt mokoma mesimätäs. Ja mitä tuo, jos tähän nyt näkyisi enempi tuota kurjaa maailmanrantaa. Jopa kai siitä leipä valkeaa ja puutos pakenee, kun sitä näkynee tuota tyhjää kirottua maailmaa. En, en kaipaisi häntä nähdäkseni sen etemmäksi kuin tuohon pellon perille."

Katri: "Mene sinä."

Vappu: "Menisin kyllä enkä kysyisikään kylästä kyytiä, jos olisin paremmassa varressa kuin kuokan varressa; mutta kielletty on rahaton kaupasta. Ei ole sillä sarvia, joka puskisi."

Riikka katsahti Vappuun syrjäsilmäyksen.

— Mene sinä. Pääsethän tuonne, kun niin halottaa. Se kieltoa mikä minusta. Mene vaan!

Vappu: "Eipä ole rengillä rekeä eikä orjalla oritta… Hym. Sinä puhut kuin vastasyntyneelle. Kyllä minä toki yskän ymmärrän… No elänen tuota minä vielä. Onsi on taivaan alus. En korkealta kaadu kuin luudan päältä lattiaan, jos joudun kerjäämäänkin. Kyllä kai minusta pääset. Kyllä toisen pahoista pääsee, omistaan ei milloinkaan."

Riikka: "Eikös ole hupsu. Kuka sinua tästä käskee pois, kun älynnet olla aisoissasi? Senhän me muistamme, että suoraan meitä pidettiin tähän taloa tehdessä; sempätähden juuri ovatkin nämä katokset niin rakkaat. Ja siitä syystä en tästä lähde eikä tarvitse sinun lähteä. On tässä tilaa ja sopu toista antaa, kun pannaan sarvensa sivulleen."

Katri: "Sen sanon minäkin."

Auno: "Sen sanon minäkin, että korjataan Pietola ensin kuntoon; tuumataan sitte semmoista."

Reeta aukasi oven.

Katri: "Kas tuossahan tulee Reeta kuin käsketty! Mitä se virkkaa?"

Reeta pyörein silmin ja kävelystä läähättäen istahti peripenkille, nykäsi huivin päästään ja hiukset hotasi pois silmiltään.

— Mitä Reetalla nyt pitäisi olla sanomista?

Auno: "Sitä kun Tahvo ja Olli-Pekka aikovat lähteä sinne
Pahtajärvelle talon tekoon."

Reeta iloisesti: "No se ei hulluinta olisi!"

Katri: "Sinä vielä yksi houhka! Pahtajärvelle toinen talo ja niin tämän Pietolan asukkaat ja tämä Pietola kuitenkin hajoaisi. Mitä hulluuksia?"

Reeta: "Eivätpä kuitenkaan kaikki voi kotiutua tänne, vaikka mitenkin olisi, sillä se Kerttu ei tule tänne vaikka mitä tehtäisiin. Ja kun Kerttu ei lähde mielellään, niin en minäkään lähde. Mutta jos ken sinne tekisi talon, se pitäisi olla yhteinen Pietolan kanssa. Kaikki työt tehtäisiin yksituumaisesti ja tuumattaisiin yhdessä kaikki asiat."

Tahvo: "Sitä minäkin sanon, että kun tehtäisiin talo Pahtajärvelle, niin siellä niityn laidalla voisi kasvattaa karjaa ja saattaisi siellä asua ken tahtoisi."

Olli-Pekan pyöreät kasvot tulistuivat ja mustat pienet silmät kiiluivat tuikeasti.

— Siitä ei tule kalua siitä hommasta! Se on vanha sananlasku, että rahvaan vene ei saa tervaa. En päätänikään kallista siihen tuumaan. Omille nokilleni rupean tekemään.

Tahvo: "Ole höpäjämättä! Rahvaan kattila se on rasvainen, se on vanha sananlasku. Reetan tuumaan taivun ja lähden Pahtajärvelle talon tekoon. Jos ei Katri lähde, niin ompa siellä Reeta ja Kerttu. Ja Vappuhan sinne on jo pulikylistään menemässä."

Saara: "Tehkää vaan niinkuin hyvä tulee, kunhan vaan tämäkään Pietola ei jäisi matojen pesäksi."

Reeta: "Viimeiseksi se toki tässä tuli palaa siltä, jos
Pahtajärvellekkin talo tehdään."

Tahvo: "Tämä nyt on meille tämmöiselle susijoukolle vähä asia saada tämäkin talo kuntoon. Päätetään vaan niin, että ruvetaan tekemään toista taloa niin kuumalta kuin kärsitään."

Reeta: "Ruvetaan vaan."

Olli-Pekka: "No jos tekemään, niin tekemään itsepäällistä."

Tahvo: "Yhteinen tehdään. Siitäpä häntä on hyvä erota, kun ei aleta sopia yhdessä olemaan."

Auno: "Jos se Kerttu ei tule tänne, niin parashan on, että tulisi
Pahtajärvelle suurempi talo, jossa olisi parempi olla Kertullakin."

Katri: "Sama on. Tehkää vaan, kunhan vaan pidätte huolta Pietolasta."

Riikka: "Sama minullekkin. Mutta minä en lähde näiltä poroilta."

Katri katsahti Marttaan, joka istui karsinpenkillä.

— Vaan mitäs sanoo Martta, joka on aina hiljaa? Martta: "Eipä se laihan koiran haukunta taivaasen kuulu, sempätähden en virkakkaan. Toivon vaan, että oltaisiin joukollaan tässä Pietolassa. Mutta jos se on varma, ettei Kerttu tule tänne, niin tehkää hänelle parempi koti."

Pää laskeusi alas, pyyhkäsi kädellään kasvopäitään, kallistui penkille pitkäkseen ja rinta hytkähteli.

Vappu istui oviakkunan alla tupotuksissaan ja umpimielisesti katseli ulos; mutta nyt kääntyi toisiin päin.

— Siinä se nyt oli se Riikan kiista! Niin raukesi tyhjään kuin
Pirta-Paakion myllyn teko.

Katri näkyi tahtovan puhetta kääntää toisaalle, katsoi akkunasta pihalle.

—. Mutta missä on se moskajoukko?

Auno katsoi rannalle päin.

— Tokipa ne ovat kaukanakin: tuossahan törmällä laittavat kivilehmiä. Anni siellä liehuu parassa miessä. Siellä on jo aikaset karjat.

Riikka: "Pitäisihän niille ruveta rypysijaa laittamaan."

Katri: "Saisivathan tässä asettua muutkin; aurinko paistaa enää Hyllyäiskeroon. Mutta sadetta se ennustaa huomiseksi, kun päälleen puhuu aurinko."

Reeta: "Kyllä siitä ei ole nyt sade kaukana: lehmät äsken nuoleskelivat toisiaan ja kuolleita näin unissani mennä yönä. Äitivainajakin oli niin toimessaan. Ahtolan muorin kanssa niillä oli semmoista hommaa siinä Ahtolassa. Mutta mitähän siihen Ahtolaan tullenee, ei se mene aivan pateetta. Siinä oli uusi rakennus tekeillä ja ukko oli niin puhtaissa vaatteissa. En muista oikein perinpohjin sitä untani; mutta hyvähän lienee, jos siihen ei jotain tulisi… Äiti se oli ennen tarkka unilleen."

Olli-Pekka: "Minun äitini se on tarkka unilleen. Semmoista ei ole monta. Minä muistan, kun se kerrankin näki unen Repoharjulle ja aamusella luki kuin kirjasta, miten Repoharjun talon käypi. Ja niin kävi aivan sanasta sanaan kuin naulattu, vaikka silloin kun se äiti näki unen, ei kukaan uskonut semmoista. Rikas talo kuin linna, ihan ääriään tietämätön: vanhukset kovat kuin juurikat hoitivat taloa. Ja siinä talossa tiettiin kuka on isäntä. Vanhukset kuolivat yhteen hautaan. Päät tulivat päältä pois. Nuoret eivät sopineet yhdessä olemaan. Kaksi veljestä, Timo ja Antero rupesivat erottamaan toisia, maksoivat suuret osat ja niin velkausivat silmiään myöten. Sitte rupesivat juomaan. Markkinasta markkinaan kulettiin ja roijattiin; paras hevonen ostettiin eteensä. Sitäpä eivät velkamiehet kauan kärsineet, ottivat omansa pois ja isännille jäi tyhjä näppiin, maailma haltuun. Ja niinkuin nakutettu, kuten äiti povasi, kävi, että muutamain vuosien perästä joutui maa vieraan auraan. Ja niin se iso Repoharju hävisi puille juurittomille, meni tietämättä kuin nukkuneen rukous."

Katri: "Niin ne ovat muutamat tarkkoja unilleen. Mutta eikös se sinulle povannut tänne lähtiessä mitään?"

Olli-Pekka naurahti, että povasihan se, mutta mitenhän se siinä lienee sattunut paikalleen. Sehän sanoi meidän elävän niinkuin punapälvessä. Ja sen vuoksihan se ei kieltänyt lähtemästäkään.

Riikka: "Tolkussahan se muori olikin. Sehän laittoi, hommasi ja hyppäsi niin, niin mielissään, että ei mihin panna. Se kun oli liukas minullekkin, se lekerehti kuin liposen lintu. Ja lähtiessä antoi virsikirjan minulle. Tämmöisen virsikirjaa muori antoi. Olihan se niin paljon kuin voita rievussa," Olli-Pekka sanoi naurusuin:

— Minulle se sopotti, että pidähän Jumala silmäisi edessä, niin ei sitä tule hätään.

Auno: "Paras neuvo, mitä äiti voi antaa lapselleen." Siihen loppuivat illan tarinat. Reeta pisteli kättä hyvästiksi kaikille ja lähti Pahtajärvelle Kertun luokse. Joukollaan toiset siskot, Tahvo ja Olli-Pekka saattelivat Reetan pellon perelle. Reeta kääntyi vielä toisiin ja virkkoi:

"No tokihan nyt tulette hirren hakkuusen Pahtajärvelle."

Tahvo: "Tulemme, tulemme, ihan huomenna tulemme."

Olli-Pekka: "Mitäpä se paranee pitkittäin."

Reeta pisteli kättä uudelleen ja kääntyi tielleen, mennessään virkkoi:

"Hyvä, hyvä:" ja heti katosi kuusikon helmaan. Kotiin palasivat saattomiehetkin.

XXXVIII.

Vuosi oli melkein kulunut. Katto päällä oli jo Pahtajärvellä uusi iso asuinrehto, mutta Pietolassa työskenteli nyt kaikki perhe paitsi Reeta ja Kerttu. Ryömyllään ryhötti pelloilla kypsyvä vilja. Kevät oli ollut kylmä ja kesä sateinen. Myöhään oli venynyt olen kasvu ja sitä tehden terän teko. Nyt oli jo Elokuun loppupuoli. Sateinen oli ilma. Pohjoinen lietsoi kovasti ja surren taipui keltainen koivu.

Ilta läheni. Pilvet poistuivat. Poutaan laskeusi valju aurinko. Lännen-rannassa kuumotti illan haihtuva kajas ja itäpuolelta kuusikon helmasta kohosi kelmeä kuu. Tyyni ja juhlallisenhohtava oli taivaankansi, mutta jään kahleissa seisoivat toukojen korret.

Kuolonkalpeina ja valitellen käyskelivät Pietolan asukkaat vainioidensa pientaria. Unta ei tuonut koljo yö. Kasvot synkkinä, kädet povessa äänettöminä kävelivät ja katselivat hallan työtä. Ja mitä valkeammaksi valkeni aamu, sitä kovemmaksi kävi pakkanen. Kokoon kutistuivat vihannat jyväiset tähkät ja auringon noustessa peitti paksu kuura kylmettyneen touon, maan ja metsät. Järvestä kohosi näin paksu sumu, että peitti aamuauringon paistamasta. Vasta puolenpäivän rinnassa katosi sumu, haihtui halla ja herttaisesti paistoi aurinko ja vilkattaen höyrysi taasen märkä vainio. Hallan tuhoista tou'oissa ei selvään huomannut; näyttivät vaan vähän öljäköille jyväin selät ja siikanen oli kalpeampi entistään, mutta näytti kuitenkin siltä, että noin kauniina päivänä voipi toivoa virkistyvän. Toinen yö ja kolmas yö tulivat vielä hallaiset vaikka eivät niin kovat kuin ensimmäinen, sillä aurinko lämmitti maan päivällä. Kolmas päivä oli kaunein melkein koko kesänä. Leyhkeästi henkäili etelän mieto tuuli, ja herttaisesti paistoi aurinko. Mutta tyhjänä heilui kalpea tähkä.

Synkillä mielin ottivat nyt Pietolan asukkaat viikatteensa, niittivät ja panivat suovaan jyvättömät tou'ot — —

Suovassa olivat tou'ot, ei vuoden tulosta mille kättä ojentaa muuta kuin kuopallinen nauriita. Vesikiehteisin silmin hoitelivat äitit pienokaisiaan ja vähäpuheisina istuivat toiset pystyvalkean suopeassa loisteessa ja teeskelivät vähäisiä käsitöitään. Ainoastaan Aunon kasvot olivat tyytyväiset.

Katri huokasi syvään ja virkkoi:

"Jumala tietää millä talvelle lähdetään. On oltu köyhiä ennenkin, mutta niin tuntuu, ettei toki ennen näin tyhjinä. Kun talvi kättä antaa eikä talven varustetta mille suutaan aukasta."

Auno: "Se on vanha sananlasku, että asein köyhä syöpi viimeisensä ja elää yhtäkaikki."

Katri: "Elät sitä sinä, kun olet aikuinen, mutta nuo lapsi raukat."

Tahvo: "Kyllä tuota tästä vuodesta päästään. Onhan noita sen verran varoja, kunhan ei pahempaa tulisi. Mutta painaahan tuo mieltä, kun tuommoiset tou'ot, oljikot kuin hankea ja aivan tuossa käteen käymässä, niin kun menevät tuosta läpi käsien. Menevät kuin siivellä pyyhältäin. En ole moista nähnyt en kuullut, kun ei jäänyt ei sian puremista. Ja niin menee vuoden työ kuin kuumille kiville. Sehän tuo tahtoo päätä vannehtia."

Olli-Pekka virkkoi kylmästi:

"Kyllä se kävi niin, että tänne tultiin syömään viimeiset rihkamansa."

Kasvot kihahtivat punaisiksi.

— En liikuta minä muualle äyriäkään kuin tuohon talon tekoon, en äyriäkään, sen sanon!

Riikka: "Mutta kunhan nälkää katsoo silmästä silmään, niin kyllä panet. Henki on eläkkeen poika."

Olli-Pekka lisäsi vielä, että

"en äyriäkään, en, en! Minä panen ennen vaikka mihin. Menen kotiin."

Riikka: "Hym, kotiin! Sinne tullessasi on kynnys hirttä korkeampi."

Auno: "Ei tiedetä vielä olla milläänkään. On näillä poroilla ennenkin jo kumma nähty. Ja ompa meillä nyt lehmiä ja hyviä lehmän kontuja. Hoidetaan niitä ja imetään niitä; kyllä lapset marjoilla elävät. Hätä on kaukana. Mutta kyllä meidän pitää petäjiä kiskoa, että saadaan niistä leipää."

Tahvo kummasteli: "Petäjiä! Ja oravan kanssa yhteiset leivät! En ole siihen kummaan, vielä yhtynyt."

Olli-Pekka: "Jo ovat huulet hukassa silloin, kun kieli maata vetää!
Petäjästä leipää! Vie koirille semmoinen eväs!"

Auno: "Älä ylpeile, on sitä semmoiset syöneet ennenkin!"

Olli-Pekka: "Minä en syö, en! Sen sanoin, että en syö petäjän kuoria, en!"

Riikka: "Kyllä minä syön, kunhan on kiveä pehmeämpää."

Katri: "Kun ei olisi noita lapsia, ainakin sanoissani, niin aikainen sitä nyt syöpi vaikka jänön kääpiä leivän sijaan, kun maata on. Se on vanha sananlasku, että:

"viepi koski rikkojakin, hyvä särvin survojakin.

"Mutta nuo lapset."

Auno: "Ole huolehtimatta. Kyllä Luoja pitää lapsistaan huolen."

Vappu: "Hym, Luoja pitää lapsestaan huolen! Heitähän itsesi siihen varaan, saadaan nähdä lentävätkö kypset kärpäset suuhusi."

Auno: "Voi sinua Vappu parka!"

Vappu: "Vappu parka! Minä en ole sinun parkasi! Minä en ole rukka enkä raukka enkä kintas kenenkään."

Olli-Pekka sanoi kylmästi, että

"sen sanon minäkin, että jos itse heittäyn huolettomaksi, niin Jumalasta nähden kyllä joutavat hampaat naulaan."

Ei kukaan jatkanut puhetta. Auno hymyhuulin alkoi hyräillä:

    "Jumala on meidän väkevä apum,
    Turva tosin tuskiss' suuriss'!"

Riikka: "Kyllä kai kuitenkin on paras sulan aikana kiskoa petäjiä. Ei suinkaan mitä leipänään pidetä."

Auno: "Petäjiä ruvetaan kiskomaan aivan ensi töikseen." — — —

Huomenna lähti Auno, Martta, Riikka ja Saara petäjän kuoria kiskomaan. Tukalaa se oli, kun oli jo kuori tarttunut puuhun kiinni. Vaan lähti niitä kuitenkin, ja jos ei paljon päivässä niin paljo viikossa. Kaksi viikkoa kulkivat kiskomassa, niin oli talven leipä kingossa ja kasvoista katosi synkeys.

Talvi tuli aikaiseen ja mitä ankarin: pakkasta ja tuiskua vaan aivan katkeamatta. Siitä huolimatta pyydettiin lintuja ja kaloja. Auno se oli aivan linnun-pyynnin varrella, siihen nousi siihen laskeusi. Toisena päivänä oli toisella suunnalla virkatie. Enemmän kuin peninkulman päähän urkenivat Aunon suksiladut ja uusia kotoksia hän teki joka päivä milloin kaksi milloin kolme sen mukaan, miten aika myönsi. Kotos tehtiin siten, että lapioittiin ryhevän kuusen juuresta lumi tarkkaan, että pälveen tuli sula marjan-varsikko. Sitte pälvi katettiin siten, että hakkailtiin aisan paksuisia näreitä, niitä pantiin kuusta vasten pystyyn niin tiheään, että tuli lumen pitävä katos pälven suojaksi. Kahden puolen oli aukko siihen katokseen. Lintu jo puunlatvalta huomasi pälven ja heti liepsahti maahan ja työntyi kotokseen. Mutta siihen oli pantu ansat kahden puolen kuusesta, niin hyvillä vihillä, että jos lintu tahtoi mennä lystäilemään toiselle puolen pälveä, niin oli varma täytyminen tarttua ansaan. Niimpä sattuikin, että usein oli kumpaisessakin ansassa lintu.

Sellaisia kotoksia oli Aunolla enemmän kuin kolmesataa. Ja kymmenittäin oli lintuja Aunon nahkakielisessä suuressa kontissa joka ilta, kun hän hohtavin kasvoin palasi kotiin. Ja heitettyään painavan takkansa riemuitsevan lapsijoukon purettavaksi, hän mielihyvällä riisui päältään ryytteisen turkkinsa ja jaloistaan tieraiset töppösensä, jotka Martta tai joka muu sisko laittoi kuivamaan.

Vappu ja Martta ne Kalliojärven rannoilla rantapajukoissa pitivät metsikanan ansoja. Niihimpä aina aamuhämärässä yksi ja toinen riekko takertui. Olipa heillä likimmäisissä metsissä kotoksiakin, joissa moni teiri ja koppelo löysivät surmansa. Tahvo se laittoi mertoja ja niitä piti Kalliojärvessä. Pajupuron suu se oli paras paikka. Siitä sai joka päivä käydä haukia, matikoita ja kyrmyniskoja ahvenia kuin aitastaan usein enemmänkin kuin siksi päiväksi tarvittiin. Niin karttui sekä lintuja että kaloja, että aina oli yli tarpeen enemmän kuin kahden päivän vara. Vaikka leipää ei ollut kuin naurishillaan olki ja petäjäjauhoista hierottua taherrusta ja se sitte levyllä paistettu, niin haprasta, että kolmikannalla sitä ammennettiin suuhun, mutta kun oli joka verolla tähteen jättäin keitettyä ja paistettua lintua ja keitettyä ja paistettua kalaa; siihen lisäksi maitoa ja voita syödä miten sen katsoi, niin kadehdittavaa hyvä oli Pietolan elämä maihin verraten, joilla ei ollut lintuja eikä verestä kalaa. Niin meni talvi. Ja kesän tullen siihen sijaan kuin monessa perheessä näkyi kivulloisenkuihtuneita muotoja, näkyi Pietolassa hyvin voineiden terveitä kasvoja.

Samoin eli Reeta ja Kerttu Pahtajärvellä.

Kesä tuli taasen kolkko ja sateinen. Pahaa ennustivat Pahtajärven asukkaat. Niimpä kiskoivat jo petäjät kuoren niloillaan ollessa tulevan talven varaksi. Eivätkä erehtyneetkään: halla vei kaiken viljan. Vanhoja ja toisenvuotisia eloja oli vielä siksi, että yhden vuoden siemeneksi. Ne kätkettiin hiiriltä hyvään talteen ja varustauttiin talvelle samoilla eväillä kuin viime talvellekin. Ja toivossa, että vielähän siitä ajat ylenevät, puuhailivat peltojen lannoittamisen ynnä muun talon korjuun puuhissa.

Niin meni talvi. Kesä tuli ajallaan. Peltoon kylvettiin viimeiset jyvät. Ilma oli lämmin, lehti kiirehti puuhun, ruoho maahan ja ylös maasta rienti kierteinen oras. Mutta Juhannuksen aikana tuli kylmä orashalla, vei pellot mustaksi, vei lehdet puista, kukat nurmilta. Alastomana seisoi kurja luonto Pohjolan valosana Juhannusyönä. Emintimän henkeä huokaili pohjoinen ja lunta karvoi pilvinen taivas — —

Juhannus oli käsissä. Korkealta paistoi lämmötön aurinko. Huurupilvet samoilivat kolkolla taivaalla.

Pirtissään istui Pietolan perhe. Reetakin oli joukossa. Eivät olleet iloisia eivätkä vallan suruista; näyttiväthän vaan kuin jotakin outoa olisi tapahtunut. Olivat kuin kynsille lyötyjä.

Katri oli karsinapenkillä ja sylissään piteli kolmivuotiasta pulloposkista pienokaistaan, taputteli sen puhtaita kasvoja ja virkkoi leppoisesti:

"Mitähän sinä äitin pullukka, sinä perhoseni, tulevana talvena panet tuohon pikkuiseen suuhusi, tuohon pikkuiseen suuhun, suu kuin mansikka. Mitähän siihen pantanee, kun ei kesää tullutkaan; ei kasva edes karjan ruokaa."

Reeta: "Niin sitä sanotaan, että suuri on kesä kateiksi. Mutta kyllä se todellakin näyttää, että ei tule kesää. Juhannus on käsissä ja sammalikko oli jäässä vielä äsken, että kannatteli."

Riikka: "Sanotaampa sitä niin, että ei ole tähkätöntä Juhannusta.
Mutta mustana on nyt maa. Ei ole orastakaan, sitä vähemmin tähkää."

Reeta virkkoi vakavasti:

"Ei tämä ole ensimmäinen kumma. Äiti-vainaja niin usein puhui: kun hän oli ollut paimentyttösenä, niin oli ollut seitsemän hallavuotta peräkkäin ja kahdeksantena kesänä oli Juhannus-aamuna olleet viitat pystyssä pappilan salmella ja isoa Ruokojärveä oli hevosella ajettu. Eikä ollut moni enää kylvänyt ollenkaan, jos oli siemeniäkin. Vaan sitte oli kääntänyt toisen kylkensä. Päivää palattua olivat ilmat lämmenneet, kesä oli tullut lämmin ja poutainen ja joka oli kylvänyt, niin seitsemässä viikossa oli joutunut pivosta pivoon. Ahtolan ukkokin oli viikkoa jälkeen Juhannuksen kylvänyt ohran siihen mäkipeltoon, niin Perttulina oli ollut uutisrieska syötävänä, valkea kuin sämpylä."

Katri huokasi ja virkkoi:

"No on sitä ollut aikoja ennenkin. Seitsemän hallavuotta peräkkäin ja yhä ovat ihmiset vaan henkeä pitäneet, koska eivät ole aivan sukupuuttoon kuolleet."

Reeta: "En muista äitin kertoneen, että olisi yhtään näljin-surmin kuollut."

Auno: "Kyllä se Jumala sentään pitää huolen luomista lapsistaan. Sama se on nytkin. Kunhan vaan tyydytään Jumalaan eikä huolita huomisesta päivästä, niin kyllä se antaa ravinnon ajallaan."

Vappu katkasi puheen.

— Hym, Jumala pitää huolen! Se antaa ravinnon ajallaan! On tuo nähty tuon huolenpito. Kun ei olisi itse pidetty huolta itsestään, niin aikoja sitte olisi jo saatu suulleen kuolla eikä olisi koirakaan perään haukkunut… Ei huolita huomisesta päivästä! Kaikkia kuulee!

Tahvo tuli kalalta. Synkeänä oli muoto ja vihaisena heitti konttinsa lattiaan ja virkkoi karmeasti:

"Jo nyt on saanut pe—le arennille tämän tienoon!"

Katri katsahti Tahvoon, rienti katsomaan konttia ja ystävällisesti virkkoi:

"Etkö saanutkaan kaloja? Eihän sitä aina. Nyt kun on näin kylmät, niin kalat ovat kauttautuneet; mutta kunhan lämpiävät ilmat, niin sitte taasen. No onhan noita vähäsen. Kas tuommoinen hauki! Ja onhan täällä ahvenia toista läjää! Kyllä näistä keitto tulee."

Tahvo ei kuunnellut Katrin puhetta; kiroili vaan, käveli lattialla ja sanoi vihasesti:

"Kyllä minä en rupea tänne nälkään kuolemaan. Saat laittautua matkaan noiden perillisten kanssa. Lähdetään kuin Piiroisen joukko kulkeutumaan talo talolta kotipuoleen ja heitetään petoin huostaan tämä… Voi, voi sentään mihin piti joutua! Se on sinun syysi ja tuon muutaman rohveetan, tuon Aunon… Ala vaan laittautua matkaan! On meillä vielä sen verran rihkamia, että pääsemme kotipuoleen kerjäämättä? Vaan kun syömme täällä viimeiset, niin joudumme kerjuuseen."

Katri punastui eikä virkannut mitään, puristi vaan huulensa yhteen.

Riikka katsahti Katriin ja virkkoi:

"Joka menee se menköön. En lähde minä. Henki on surmalle velkaa. Vaikka kuolen tänne, niin kerta kuolla syntyneen. Ei ole pestyä pöydänpäätä sielläkään."

Katri: "Sen sanon minäkin, että ei ole pestyä pöydän päätä sielläkään. Vaivallahan on eläminen, meni mihin meni. Ollaan vaan täällä. Ei ole surma tervaa karvaampi."

Olli-Pekka sanoi kiihkeästi:

"Samaa olen tässä miettinyt, että en rupea tänne näljin surmin kuolemaan. Kotipuoleen lähden minäkin. Kun ei lähtene Riikka, niin jos tahansa. Oma on syynsä. Ei syytä minua toistekkaan, että olen tänne kulettanut."

Riikka: "Empä syytäkkään sinua enkä muita. Hyvä vaan, että olemme täällä. Tyydytään vaan onneensa."

Olli-Pekan silmät rupesivat kiilumaan.

— Tyydytään onneensa!… Kyllä minä nyt vielä sinua kuuntelen! Kyllä olet minua jo nenästä vetänyt siksi, että nyt jo välttää. Lähde vaan, kun lähtenet matkaan!

Riikka: "Eipä vähä mitään. Paljonpa panit palallesi… Hohoo! vai lähde matkaan! En toki lähde tässä hädässä."

Olli-Pekka: "Kyllä minä saan lähtemään, kunhan minä vien rahani matkassani."

"Vie vaan, vie kukkaroineen! Kun lienevät sinulle aivan vieraat nuo lapset, niin heitä vaan minun kaulaani ja mene vaan niin kauas, ettei kuu kuule eikä päivä näe!"

Tahvo se puhki vihoissaan ja kamalansynkkänä oli entinen valkoverinen muoto ja vihasta verestivät sinisenharmaat silmät. Tyhjää toimittain käveli pirtin; lattialla, käveli ja puheli. Viimein punalti päätään, virkkoi tuimasti:

"Nuo akat ja pe—leet! Niille kun antaa yhden sormensa, ne vievät koko käden… Maksaa se mielestä mesimarjan: tämän ajan on saanut tehdä työtä kuin tuleen. Voi sen…, sen…"

Olli-Pekka virkkoi tivakasti:

"No syötyä ei saada takaisin. Se on, tullut, joka on tullut.
Lähdetään kotiin. Paistaa siellä päivä vähän lämpimämmästi…
Lähdetään!…"

Reeta: "Mihinkäs talon teos jääpi Pahtajärvellä?"

Olli-Pekka: "Jäi mihin jäi; pois lähden!"

Tahvo kävi aitasta rahansa, heitti pöydälle kourallisen hopearahoja ja sanoi:

"Tuossa on matkarahat, joilla pääset, kun et älyä lähteä yhteen matkaan."

Olli-Pekka teki samoin, heitti rahoja pöydälle ja virkkoi tylysti:

"Tuossa on!… Tulkaa yhdessä matkassa."

Katri tuikasi ulos, meni saunaan ja siellä itki itsekseen. Riikka meni rannalle ison kiven suojaan, lankesi kasvoilleen maahan, käsillään puristeli kasvojaan ja puhki raskaita huokauksia…

Tahvo ja Olli-Pekka olivat menneet. Katri ja Riikka tulivat huivisilmillä pirttiin. Katri seisahti pankkoa vasten. Riikka istui oviakkunan poskeen ja katseli akkunasta ulos, vaikka ei mitään sentään katsonut.

Auno istui kädet helmassa peripenkillä ja suurilla silmillään katseli
Riikkaa ja Katria, virkkoi:

"En minä luullut, että se nyt on totta tuo homma. Tuli kuin puulla päähän lyöden."

Reeta: "En minäkään uskonut, että tuo nyt on totta. Luulin, että nyt tuossa vihoissaan tuskeilevat, mutta se raukeaa, kunhan purkavat pussinsa."

Katri rykäsi, kohotti hartioitaan vähän pystympään ja umpimielisesti virkkoi:

"Kyllä se oli ennen aiottua. Jo ne ovat vuosikausia sitä nurkuttaneet. Mutta me Riikan kanssa kun emme ole taipuneet, niin ei ole saanut satuun lähtö."

Riikka kääntyi toisiin, pyyhkäsi esiliinaansa kasvojaan ja virkkoi:

"Kun niitä nytkin olisi kehdannut ruveta houkuttelemaan, niin…"

Reeta alkoi puhella toimessaan: "Vielä näitä nyt houkuttelemaan! Äläs pikku lapsia! Houkuttelemaan! Eipä vähä mitään! Vähä yksi varis tekee kesää tai talvea. On täällä eletty jo sen verran ilman heitä ja eletään vastakin, kun muu paha muualta katsonee. Menkööt vaan! Menkööt, menkööt!" Katri puhui alamielin:

"Niin sitä sinä sanot. Sinä et tiedä maailman kelkan jukkoa, minkälainen se on. Kunhan olisit tuommoisen lapsijoukon keskellä tyhjin käsin kuin taivaan lintu, niin et sinä niin sanoisi."

Auno: "Kyllä se ei kannata haikailla. Kyllä lapset elävät siinä missä muutkin."

Riikka: "Kivessä on kipeä silloin kun toisessa."

Saara: "Sen minäkin sanon, että kivessä on kipeä kun toisessa…
Mutta se ei ole huutain huokeampi eikä parkuin parempi…"

Vappu: "On sanottu, että ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla. Mutta yksin on paras! On vaan ja elää kuin kelloton hevonen metsässä! Ei kaipaa kukaan eikä ole ikävä ketään."

Katri: "Sinä sanot sen ulkopuolelta hampaiden."

Auno peripenkillä istuissaan nojasi hartiansa seinään ja vakaisesti tuumaili:

"Minusta on vähä vahinko, jos nuo miehet menivätkin… Vai mitä
Martta? Sinä et milloinkaan virka mitään."

Martta: "Kyllä kai tässä siltä vahingolta tuli palaa."

Vappu: "Sen minäkin sanon, että kyllä niistä nähden tuli palaa. Tuossa he vonkuilevat vaan ja ovat isäntiä olevinaan. Sanon vieläkin, että en kaipaisi heitä, en syödyille mailleni. Niin ovat kuin liika laukku reessä."

Katri: "Kas, kas nyt Vappu! Kyllä tuohon olisi sanomista, mutta ole suuni vaiti."

Vappu: "Puhu mitä puhut. Kyllä minä tunnen monta miestä, minä tunnen edestä ja takaa; minä tunnen niiden mielet ja kielet. Kun sanon oikein, niin tämä maailma on miehillä ja susilla pilassa!"

Martta: "Koko maailma pilassa! Miten sinä niin voit sanoa?"

Vappu: "Sinä lapsi rukka et tiedä mitä kysyt. Sudet sinä tiedät, että ne aina väjyvät viattomia kotieläimiä; mutta et tiedä mitä miehet väjyvät pauloihinsa."

Martta ei enempää kysynyt, menihän ajatuksiinsa ja suurilla silmillään katseli lakeen; katseli totisin kasvoin ympärilleen, mutta ei varsinaisesti mihinkään.

Auno: "No eivät ne kaikki miehet ole semmoisia."

Vappu: "Kukahan noista on parempi? Panehan koira makkaran vahdiksi."

Katri: "Nyt se on Vappu vihassa miehille. Oletko aina ollut semmoinen?"

Vappu: "Jos olisin aina ollut tämmöinen, niin en niitä tuntisikkaan.
Jos olen vihassa, niin syystä kyllä olenkin."

Riikka: "Sillä tuolla Vapulla ei pysy kauan yksi mieli. Ei ole kauan aikaa, kun viimeksi hommausit Pahtajärvelle Tahvon ja Olli-Pekan uuteen taloon, kun muut eivät aikoneet lähteä ja olit aina yksistä tuumin Tahvon ja Olli-Pekan kanssa meitä sortamassa. Nyt se on kaikille miehille niin vihanen, niin, niin vihanen, että ihan purra pistää."

Vappu: "No eihän susikaan pesänsä luota syö lampaita."

Katri: "Ei sitä taasen ole paljo hyvän ja pahan ilman väliä. Nyt se on Vappu vihanen miehille, mutta katsotaan vaan, niin kohta se alkaa hymyillen puhua sulhasista."

Vappu: "Saatanhan minä puhua vaikka milloin sulhasista, mutta minä samalla tiedän minkälaisia ne ovat."

Auno kääntääkseen puhetta toisaalle katsoi akkunasta ulos ja pyhkäsi kädellään akkunata. Katseli vielä tarkempaan ylös ja alas taivaankantta ja virkkoi:

"Mutta nythän näyttää ilma lämpenevän. On niin rastaanrinnassa tuo läntinen taivas ja ilma niin leppoisennäköinen… Mutta sappi on auringon edellä."

Reeta: "Sade siitä tulee. Sehän on vanha sananlasku, että

"kylmäksi on kuu'un kehä, sateheksi päivän sappi."

Auno: "Ei siitä säät ilman lämpeäkkään, jos ei sadetta tule."

Katri katsoi karsinakkunasta ja virkkoi:

"Jopa lehmät tulevat. Kas, kas, kun ne ovat iloisia!… Tuota Maatikkia minkälainen vilja se on! Ja entä tuo Karjankukka! Kun laukkaa pölkyssä hännin kuin hurja. Kas kun mennä roikasi yli tuosta kuopasta kuin korento!

… Kas, nyt se säkeysi puskemaan! Lähdetään erottamaan ja kytketään navettaan. Lähdetään…

Pihalle rientivät tytöt ja lapset hyppäsivät penkille akkunasta katsomaan. Siinä ne sovittelivat ja kurkottelivat mikä mihinkin ruutuun olisi saanut päänsä sovitelluksi. Katrin kaksivuotias lihava kipeäjalkainen poika itkien pyyteli lattialla kontallaan, että "ottakaa minuakin memmee kattomaan. Ottakaa minuakin äitin memmee kattomaan. Kaitu, ota minuakin äitin memmee kattomaan. Ota nyt. Otathan, Kaitu?"

Toiset eivät olleet kuulevinaan; kähertivät vaan ikkunassa kuin kärpäset hyvässä ruokapaikassa ja tukkivat päitään mikä mihinkin rakoon, josta olisi sopinut paremmin näkemään. Mutta kun poika yhä pyyteli lattialla, niin pikku Anni kiimasi sen luokse, virkkoi:

"Otan minä Anteron."

ja tarttui Anteron kainaloihin ja kulettaa nujuutti senkin toisten joukkoon.