XXXIX
Kesä oli sateinen ja olkia kasvoi tavallista enemmän. Halla ei ollut syksyllä; mutta oli yhtä sadetta enemmän kuin kymmenen viikkoa, niin eivät joutuneet elot eikä saatu kokoon. Niitettiin taaskin Pietolassa joka korsi ja talvelle lähdettiin samoilla eväillä kuin ennenkin. Terveitä olivat sentään. Muissa taloissa hieroivat leiväkseen niitä vuodentuloksia, mutta jo syksystä saivat punataudin. Siihen liittyi surma toveriksi ja yhden ja toisen nutisti päiviltä pois. Niin vei enemmän kuin puolet ihmisistä Tuonelan tuville, vei muutamat talot aivan autioiksi. Sattuipa Tuoni Tahvon ja Olli-Pekan kotiinkin, vei isät, vei äitit kumpaiseltakin; vieläpä harventeli veliä ja siskoja ja likeltä piti itsiäänkin. Mutta Tahvo ja Olli-Pekka erosivat siitä leikistä ja kääntyivät päin Pohjolaan ja eräänä Joulukuun tähtisenä iltana olivat Pietolan pirtissä iloisen siskojoukon ja riemusta hyppivän lapsijoukon keskellä — — —
Talvi oli leuto. Jos sattui tuisku, niin vesisade oli perästä ja suvesi lumen aina pois, että kaljamilla olivat maat ja kieränä olivat järvet. Maaliskuussa vasta karttui vähä lunta. Mutta Huhtikuussa sulivat jo maat ja järvet, että Toukokuun alussa oli jo lehti puussa, ruoho maassa. Vaan ei ollut siementä mistä panna peltoon eikä ollut tietoa mistä saada. Mykkinä kuin kannot istuivat Pietolan asukkaat rannan äyräällä eräänä Toukokuun kauniina iltana, jolloin huolettomat sorsat ja allit lepäilivät Kalliojärven kimaltelevalla pinnalla. Suruttomain lasten kimeä melu ja liatuin iloinen laulu kaikui metsien syvämielisillä rinteillä ja tuo vanha petäjä istujain keskellä hymyili mielissään.
Riikka katseli järvelle.
— Kesähän tämä keikkuen tulee, talvi tanssii takana kuten sanotaan.
Mutta mikäs hyvittää polosia, kun ei ole siementä eikä tuumaa
tulevata, ei riepää veräjätä. Mahona on ruispelto; autio on ohramaa.
Kyllä siitä on vajoa vastakin, vielä hoikka huomennakin.
Tahvo katsahteli pieniin ruskopilviin.
— Ikävää on, mutta eipä se pakisten parane.
Saara: "Mitähän, jos olisi lähteä etelästäkäsin hakemaan. Saisi edes vähänkään. Jos ei kaikille pelloille, parempi toki vähäkin kuin aivan ilman."
Olli-Pekka: "Etelästä! Kyllä se homma on yhtä tyhjän kanssa. Minä uskon, että useampi on mennyt aivan siemenkatiin. Jos jollakin on, niin on omiksi tarpeikseen. Ja jos olisi liiaksi, niin se säästää toiseksi vuodeksi. Vanhat kuuluvat ennustavan vielä neljää hallavuotta."
Riikan kasvot punastuivat.
— Vielä neljä hallavuotta!… Kyllä sitte sopii Jouluna rahvas kirkkoon… Neljää hallavuotta?… Onhan sananlasku, että ei kuku käki seitsentä vuotta yhden olkisuovan pielessä… Mutta siinä laskussahan tulisi olemaan seitsemän hallavuotta peräkkäin…
Olli-Pekka: "Niin kuuluvat ennustavan muutkin ja niin ennusti tässä tuonnoin tuokin Härmänmäen iso tietäjä. Ja niin ennusti Leveis-ukkokin tässä tuonnoin Halikon ukon peijaissa. Kyllä niillä on vähä viestiä ne kun tutkivat aikain ja taivaan merkkejä."
Tahvo: "Niinhän se on, että ei sitä vielä tiedä hyvin hätäillä siemeniä ennenkuin näkee mihinpäin rupeaa maailman ajat kallistumaan. Tämä kaunis kesä saattaa loppua hyvinkin lyhyeen. Olihan viime kevännä näin lämmintä Helluntain pyhinä, mutta surmansa edelläpään oli. Kyllä se on pelättävä nytkin. Paras taitaa olla, kun ei ruveta koko siemenen puuhaan."
Olli-Pekka jatkoi: "Niin minustakin on. On vaan vaivaista vahinkoa ja mieliharmia, kun suurella vaivalla hankkisi siemenkouran ja sitte ne joutuisivat hallan uhriksi."
Riikka: "Kun saisi vähänkään koetteeksi."
Katri: "Ei siitä nyt toki tule mitään, että aivan jäädään kylvöttömäksi tämmöissä kauniina kesänä… Voi, voi sentään!… Lähdeppäs sinä Tahvo hakemaan siemeniä. Vaikka tyhjäänkin menisi, niin et sen tähden kuoltuasi jalkojasi potkittele… Lähdethän?"
Tahvo mietti pitkään, katseli Hyllyäiskeroon, katseli Kalliojärvelle, katseli taivaalle. Vaalakoissa kasvoissa oli kummallinen punastus ja suuret sinisenharmaat silmät harreilivat epätietoisina. Sitte kohotti hartioitaan ja virkkoi vähän arasti:
"Kyllä se on niin hämärää se lähtö, kun ei ole tietä telaakaan mistä lähteä. Ja jos saisikin, niin se on onnentarhaan kylväntä vielä tänä kesänä. Niin se tuntuu. Ja kyllä minä uskon vähän noita vanhain ennustuksia."
Auno: "Hyh! Vanhain ennustuksia!… Leveisukon ennustuksia! Ne ovat samallaisia kuin Heppu-Tervokallun ennustukset, kun se tässä kerran ennusti Ahtolan häviämistä kun lehmä teki kaksi vasikkaa, Mutta ei ollut ei putken polttamaa."
Katri: "Niin, entäs Härmänmäen iso tietäjä, kun se kerran ennusti tulevan maailman lopun ja merkkiä sanoi jo näkyvän auringossa ja kuussa. Matta eipähän siitä ole ollut ei kissan potkausta."
Auno: "Mitäs veikkoset! Ei niihin ole luottamista. Ei, ei muuta kuin laitetaan siemeniä ja kylvetään."
Riikka: "Niin tehdään. Etsitään siemeniä vaikka sinisen kiven sisästä ja kylvetään, että ropajaa! tuli mitä tuli. Jos menee myttyynkin, niin siitä ei mieltä väärää."
Tahvo: "Laitetaan, mutta mistä laitetaan? Se on helppo sanoa, että laitetaan. Mutta laitappa, mitenkä laitat."
Olli-Pekka: "Sen sanon minäkin, että laitappa. Miten laitat, kun ei ole mistä laittaa? Tekemään et kykene… Minä en kyllä lähde. Tyhjän kyllä tietää tekemättäkin."
Vappu katseli Aunoon ja virkkoi:
"Auno se aina sanoo Jumalalta saavansa kaikkea, mutta käyppäs nyt siemeniä. Käyppä muudan säkki, niin nähdään minkälaisia nuo ovat sen talon pellossa kasvaneet."
Toiset hytkähtivät ja silmäsivät Aunoon, Auno lenti punaiseksi kuin kekäle, puristi huulensa ja hampaansa yhteen ja kasvoille ilmausivat suuret kyyneleet. Vesikiehteisin silmin kohosi ja meni metsään. Mutta levottomin kasvoin nousivat toisetkin siitä ylös ja menivät yönsä lepoon.
Vaan Marttaa, Riikkaa ja Katria ei mielinyt nukuttamaan. Kirkkain silmin vuoteellaan pirtin lattialla katselivat ja kääntelivät itseään.
Pohjoisen rannalla oli jo valoisin päivänkajas eikä vieläkään Aunoa näkynyt, niin yksitellen hiipivät ulos Martta, Katri ja Riikka. Kulkivat metsään Karhurovalle päin, mihin olivat nähneet Aunon menevän, ja siellä tapasivat toisensa, mutta ei Aunoa kuulunut. Tulivat viimein erään ryhevän kuusen lähelle. Sieltä kuusen juurelta kuului Aunon hiljaista pahetta.
Siihen noin kymmenen askelen päähän seisahtivat. Martta pyörein silmin kuiskasi:
"Kenen kanssa se Auno puhun?"
Katri laski päänsä alas, kasvot vaalenivat ja hieman vapisten kuiskasi:
"Se rukoilee."
Riikallakin pää painui alas, katseli maahan ja visahti:
"Olkaa hiljaa!"
Viimein he lähenivät likemmä kuusta. Auno oli maassa kasvoillaan, sormet liitetty ristiin.
Martta laskeusi Aunon viereen polvilleen ja virkkoi:
"Kuule, Auno kulta. Anna anteeksi, kun sinut pahoitimme. Emmehän ymmärtäneet, että se sinuun niin koski."
Auno ei näkynyt kuulevan.
Katri laskeusi polvilleen Aunon viereen ja virkkoi:
"Kuule, Auno rakas. Älä nyt pahene meille…"
Martta itkussaan nyki Aunoa.
— Kuule nyt, mikä sinulla on? Virka nyt yksi sana meille ja anna anteeksi.
Auno kohotti päänsä, virkkoi:
"Ettehän minulle ole pahoin tehneet."
Sitte hän nousi seisalleen, liitti vielä kätensä ristiin ja katsoi korkeuteen. Silmistä juoksivat tulvanaan kyyneleet. Sitte hän pyyhkäsi kasvojaan ja lähti äänettömänä kävelemään kotiin.
Vuoteilleen palasivat tytötkin ja nukkuivat herttaiseen uneen…
Aamulla herättyään pukeusivat ja siirtyivät askareihinsa kukin. Auno se Riikan ja Katrin kanssa lähti pellolle lehmiä lypsämään.
Auno virkkoi lehmää lypsäessään Riikalle ja Katrilla: "Minä kun unissani näin rovastia. Se kun oli niin hyvä minulle. Oli paljo väkeä, mutta ei kellekkään ollut niin hyvä kuin minulle. Minä en muista, mitä hyvää se teki, mutta hyvä se oli. Herättyäni joukahti mieleeni, että tokihan se antaa meille ohran siemenet."
Riikka: "Hyh! Eipä vähä mitään! Vai ohran siemenet? Semmoinen se on mieskin! Ei kuulu se auttavan ketään, vaikka näkisi suolleen kuolemassa. Niin sanovat kaikki. Ja yksikö siltä on niitä yrittänyt!"
Auno: "Ei ota jos ei annakkaan. Mutta minä en uskoani pane paljoonkaan, etten saisi edes vähää."
Katri oikein ihastui.
— No hyvänen aika!… Mutta minä uskon myös, että rovasti antaa. Sehän on aina ollut meille hyvä. Mitenkä tuossakin Pahtajärven niityn kohdassa oli ollut meidän puolesta, kun olivat kyläläiset tulleet niittämään.
Riikka: "Älkää toki nuolaisko ennenkuin tipahtaa."
Auno: "Lähden minä kuitenkin käymään, ei tuo maalta merelle aja."
Saara: "Lähde vaan heti. Olisi tuo Jumalan lykky, jos vähänkään saisi."
Auno: "Kunhan saan syödä, niin lähden." — —
* * * * *
Päivä oli lännellä ja iltasuitsua tehtiin lehmille. Pöydän päässä istui Tahvo ja vuoleksi viikatteen kapulaista. Vuoleksi noin vaan viroikseen, enemmän aikansa kuluksi kuin asian vaoksi. Olli-Pekka soudatti lasta oviakkunan alla vasemman käden kyynäspää polvella ja kasvonsa varasi kämmeneen. Siinä oikealla kädellään soudatti nukkuvaa lasta ja laulella lurkutteli enemmän omaksi huvikseen kuin sille nukkuvalle lapselle. Näytti kuin olisi työ loppunut. Jalonjuoksevat lapset olivat pellolla lehmien luona.
Auno astui loistavin kasvoin pirttiin ja virkkoi:
"Nyt on siemeniä luvassa. Menkää nyt hevosilla hakemaan."
Tahvo ällistyi ja punastus kihosi kasvoihin. Nousi seisalleen, katsoi akkunasta ulos, katsahteli sinne tänne eikä oikein mihinkään. Kääntyi siitä, katsoi lattiaan; sormellaan kaiveli sierantaan ja virkkoi:
"Pappilasta?"
Auno: "Niin."
Tahvo: "Onko niitä paljo?"
Auno: "Niin paljo kuin tarvitaan."
Tahvo: "Pitääkö sinne rahaa viedä?"
Auno: "Ei ennenkuin sitte, jos ei kasva semmoisia sijaan. Vaan jos kasvaa, niin sitte jyvät jyvistä. Suvirukiita saatte tuohon rukiinlaihon sijaan."
Tahvo ei enempi kysellyt; laittausi vaan. Ja Olli-Pekka ei virkannut mitään. Hienot huulet vaan visuun nipistettyinä katseli ympärilleen pyöreillä mykrän silmillään, ja kilmuili lähteäkseen Tahvon mukaan toisella hevosella noutamaan siemeniä ja jouduttautui matkalle.
XL.
Kesä oli lämmin ja kaunis ja mustan puuhakkana laihona aaltoilivat pellot. Mutta vahingosta oli tultu viisaaksi: ei uskallettu olla vielä petäjiä kiskomatta, vaan nilon aikana kiskottiin talven varaksi petäjän kuoria; kuivattiin ne auringon paisteessa murenevan kuivaksi ja pantiin kinkoon ja katettiin huolellisesti.
Eräänä kauniina Kesäkuun päivänä oltiin koko joukolla petäjän kuorinnossa Parsikankaalla. Oli tyyni päivä. Puolenpinnasta paistoi helteinen aurinko.
Lännestäpäin kuului ukkosen hyminä ja auringon eteen hiipi savenharmaa pilvenhäkärä. Se paksuni myötään ja heti peitti auringon paistamasta. Ukkosen jyräykset kovenivat ja sade näytti lähenevän. Kaikki katselivat taivaalle ja kasvoissa näkyi arkoja väreitä.
Katri: "Sadehan tulee eikä mitään päällysvaatetta, olemme ihan paitahihasillamme."
Riikka ei ollut milläänkään, sanoi vaan, että jos kesä kastelee, kyllä kesä kuivaakin.
Kuivamassa olevat petäjän kuoret koottiin kuusen juureen läjään ja peiteltiin tuohilla. Vettä rupesi tihmomaan, niin siirtyivät kaikki kuusen juureen.
Sade tuli, suurin moneen vuoteen. Ankara oli tuuli, puita kaatui, mustaan pilveen kääriytyi koko taivas. Kohisten tuli vettä ja jyrähteli, että maa lekkui ja tulta löi, että tulen vallassa hulmahteli koko metsä.
Tuuhean pihkarosoisen kuusen alla vaalein kasvoin kyyröttivät ihmiset, ja vapisten katselivat salaman leimauksia, paitsi Auno oli tyynellä mielellä. Ristissä sormin kädet helmassa, hartiat kuusen malloa vasten nojattuna istuivat ja huulet hieman liikkuivat.
Vettä tuli taivaasta ihan koskena. Mutta keskellä sateen kohinaa silmänräpäyksessä leimahti koko tienoo tulimereksi. Jyrähti hirmuisesti. Suuri kuivalatvainen aarniohonka rämähti kappaleiksi ja ihmiset viskattiin sijaltaan yksi sinne toinen tänne. Auno paiskattui vaan ryömylleen. Kasvot vaalenivat ja jäsenet näyttivät olevan tarmottomat. Mutta kohta kihosi taasen kasvoihin terve puna ja heti tointui seisalleen katsomaan, miten muiden kävi. Muut mikä missäkin sateesta kohisevan metsän helmassa sammaleisella tantereella ojentelivat ja uihkivat ankaran sateen valellessa. Yksittäin ne sieltä kohoilivat ja rientivät puiden alle sateen suojaan ja silmät harreillaan katselivat ympärilleen.
Vappu se makasi selällään pitkällä pituuttaan pensaan juurella eikä liikuttanut jäsentäkään. Auno huolimatta sateen tulvasta hyppäsi Vapun luo, tarttui käteen ja puisti sitä; mutta se oli aivan hermoton kuin lankavyyhti ja mustantulehtunut oli muoto. Mättään partaalla retkottava pää ja niskat aivan varattomat. Auno puisti kädestä ja virkkoi:
"Vappu!… Vappu!… Voi, voi! Oletko kuollut?… Rakas Vappu!…
Tulkaa, hyvät ihmiset, katsomaan!"
Kaikki hoiperrellen tulivat katsomaan ja polvet kummallisesti horjuivat. Riikka tarttui Vappuun syliksi Aunolle avuksi ja nostivat Vapon istulleen ja rupesivat puistelemaan.
Auno: "Otetaan kohoksi. Otahan sinä Tahvo tuolta hartioista. No niin… Sinä Olli-Pekka, ota sinä kumppalina."
Riikka: "No mitä sinä seisot ja katsot kuin puuhevonen? Ota nyt hyvä ihminen… tuosta noin!"
Olli-Pekka köpelehti hommassa tukka pystyssä ja silmät harreillaan, virkkoi:
"Ka tästäkö?"
Auno: "Siitä, siitä. Kas niin… No niin, pitäkäähän vaan sillä lailla pystyssä. No nyt puistetaan; retuutetaan ihan joukollaan. Ka niin, puistetaan vielä… Kas sitä. On henki, jo turskahti. Herra Jumala olkoon kiitetty!… Viedään tuon kuusen juureen… Ka täällähän on suoja. Pannaan suulleen tähän mättäälle. Näin juuri… Se niin… Katsokaa, miten oksentaa verta… ihan kirkasta verta… Voi, voi, rakas Vappu! Jumala sinua auttakoon!"
Vappu häkelteli, sylki verta suustaan ja katkonaisesti virkkoi:
"Älä… hätäile… kyl…"
Auno: "Mutta mitä tekisimme sinulle?"
Vappu: "Anna makaan tässä."
Kuusen sammaleiselle juurenkömölle asetti Auno Vapun pään ja katsoi säälien.
Vappu nukkui raskaasti hengittäen ja kurkku kärräsi. Auno istahti viereen.
Tahvo ja Olli-Pekka toisen kuusen juuressa viluissaan kyyröttivät ja puolipyöryksissä pökertelivät vielä äsköisestä säikäyksestä. Riikka ja Katri istuivat Aunon ja Vapun luo, pitelivät päitään ja syljeskelivät pitkään.
Salamat leimahtelivat ehtimiseen, mutta ukkonen jyrähteli jo loitompana ja ohenevan näytti läntinen puoli. Vaan vielä painoi hurja tuuli puiden latvoja ja oistonaan juoksi maalla sateen vesi. Mutta ukkonen siirtyi kauvemmas kerta kerralta. Tuuli heikkeni, taukosi sade ja kohta paistoi herttainen aurinko. Ihana seitsenvärinen vesikaari kaksinkertaisena kultavempelenä leimusi pakenevan pilven tuhkanharmailla maahan riippuvilla helmoilla.
Kotiin lähtivät rientämään halki vetisen metsän. Auno ja Riikka taluttivat Vappua. Mutta matkalla pyörtyi Vappu aivan toimettomaksi. Silloin tehtiin paarit ja niillä Auno ja Tahvo kantoivat Vapun tunnotonna kotiin. Pahoinvoipina olivat toisetkin. Makuulleen rientivät kaikki ja nukkuivat henkihieverinä huomeiseen aamuun. Ainoastaan Martta, joka oli ollut kotona lasten kanssa, oli Aunon kanssa valveilla ja hoitivat karjaa — — —
Huomenaamun viileänä hetkenä heräilivät Pietolan asukkaat ja konkoivat ylös, mutta Vappu ei kyennyt päätä nostamaan. Kasvot olivat tulehtuneet, kuollut veri silmäkuopissa, huulet mustat ja turpuneet, ja verestävät silmät vieräkehtivät raukeasti. Paljo oli verta oksentanut vielä yöllä ja kipeästi valitteli vuoteellaan pirtin lattialla. Mutta Auno teki vuoteen kamariin itäpuoleisen ikkunan alle ravatille ja siihen talutti Vapun, peitteli vuoteelle.
Kuuma kyynel putosi Aunon kasvoille, virkkoi:
"Voi rakas Vappu, ei Jumala tahdo syntisen kuolemaa. Jota hän rakastaa, sitä hän kurittaa."
Auno katsoi pitkään vuoteellaan hojottavaa Vappua ja hetken perästä poistui päivänsä askareihin. Vappu kallisti päänsä akkunaan päin ja akkunan läpi katseli itäpohjoiselle taivaalle, jossa hiilakansinisen kannen alla liiteli pääskyspari tuntematta tavallisen ihmislapsen suruista ja mielimurteista.
Kesä oli lämmin ja kasveille mieluinen. Maan täydeltä kasvoivat pellot Ja Elokuun alussa oli vilja täysi kypsänä ja ryhevät kuhilaat melkein peittivät Pietolan vainioita. Niinpä eräänä Elokuun kultaisena päivänä asukkaat keveillä mielin kokosivat närtteihin kahisevia kuhilaita ja hohtavia närtteitä kohosi keltaiselle sängelle.
Mutta vuoteellaan oli Vappu. Ei ollut toivoa elosta. Synkkinä värisivät haudankalpeat ja suoniksi muuttuneet kasvot ja kahdeksanvuotias tyttönsä itki rinnoilla.
Täytyneellä sydämmellä sammaltain katkonaisesti, virkkoi äiti:
"Sinun tähtesi eläisin, rakas Anni… En tietäisi rakkautta olevankaan, jos ei olisi sinua…"
Siihen katkesivat sanat. Kyyneleet valtasivat ja mieli murtui. Koetti sanoa vieläkin, mutta ei voinut. Koetti uudestaan ponnistaa voimiaan, mutta sana sekausi itkun-turskaukseen.
Anni: "Aina joka päivä olemme rukoilleet, että pääsisit taivaaseen. Mutta saanko minä tahtoa Auno tätiä, että rukoilisimme elämää? Kuule äiti, saanko tahtoa Auno tätiä? Kyllä Jumala kuulee. Jumala on aina meidän luona, kun me rukoilemme. Auno täti on niin sanonut… Äiti, saammeko rukoilla? Kuule, saammeko? Kuule nyt, äiti, saammeko?"
Vappu ei virkannut myöntymystä eikä kieltoa, tuhki vaan tuskaisesti ja kyyneleet juoksivat virtana. Mutta kun Anni yhäkkin pyyteli, niin huokausten seasta kuuluivat sanat:
"Eläisin… sinun tähtesi…"
Anni juoksi pellolle Aunon luo ja ilosta loistavin kasvoin tarttui syliksi Aunoon ja virkkoi:
"Äiti tahtoisi elää. Rukoillaan Jumalaa, että äiti saisi elää.
Voipihan Jumala käskeä pois äitin luota kuoleman."
Auno laski lyhdesylyyksen kykään luo ja katsoi Anniin. Annin loistavat silmät olivat vakavasti renkaillaan Aunoa kohti ja kasvot totisina.
Auno katsoi Anniin. Näkyi ajattelevan hieman, sitte virkkoi:
"Kyllä Jumala voipi käskeä kuoleman pois, jos tahtoo… Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."
Anni tuli hieman alakuloiseksi, katsoi peltoon ja sormi meni suuhun.
Mutta heti vilkasi silmänsä Aunoon, tarttui Aunon hameeseen ja sanoi:
"Onhan Auno täti aina sanonut, että Jumala kuulee rukouksia.
Rukoillaan nyt Jumalaa, että äiti saisi elää."
Auno hymysuin katseli Annia, virkkoi:
"Uskotko sinä, että Jumala kuulee meitä?"
Anni: "Uskon minä. Onhan Auno täti sanonut, että Jumala on luvannut kuulla meitä."
Aunon kasvot värähtivät, taputti Annia kasvoihin ja loistavin silmin virkkoi:
"Sinä lapsi kulta, kun sinä uskot, niin sinulle tapahtuu."
Auno lähti kävelemään; mutta Anni tarttui Aunon käteen ja hyppelehti siinä. Niin käsi kädessä menivät rannalle ja sen ison petäjän juureen lankesivat kasvoilleen. — —
Tuokion perästä palasivat. Anni rienti kamariin ja säihkyvin silmin liepsahti äitin rinnoille, virkkoi:
"Me Aunon kanssa rukoilimme Jumalaa, että äiti saisi elää."
Anni taputteli äitinsä kasvoja ja iloisesti jatkoi:
"Ei äitin tarvitse itkeä, ei nyt saa tulla kuolema."
Anni syleili äitiään ja poistui Aunon luo pellolle. Iloisesti hymyillen hyppeli pellolla ja tuon tuostakin liemahti syleilemään Aunoa, ja aina väliin kantoi kuhilaita kykäälle, jossa Tahvo ja Katri hiki päässä ja hartiat märkänä latoivat kykääsen.
Iltasella päivän töistä lakattua Auno tapansa mukaan meni Vappua katsomaan. Mutta Vappu tuskitteli vuoteellaan ja koki kätkeä Aunolta kyyneltulvaa kuohuvat silmänsä. Auno istahti Vapun luo ja kysyi:
"Mikä sinulla nyt on? Oletko kipeämpi vai mikä?… Kuule nyt, missä sinulla on tuska?… Kuule nyt…"
Vappu parahtain virkkoi:
"Kun olen elänyt niin pa… hasti."
Aunon kasvot välähtivät, painoi kädellään Vappua kasvoihin ja virkkoi:
"Vappu kulta, eihän Jumala tahdo syntisen kuolemaa."
Samassa ryöpsähti maahan kasvoilleen. Pieni Anni teki samoin. Auno rukoili ääneen. Pitkän hetken perästä vasta nousivat, hoitelivat vielä tuskittelevaa Vappua ja siirtyivät vuoteilleen yönsä lepoon.
* * * * *
Kolme päivää oli Vappu ollut levotonna. Kolmannen päivän viimeinen kajas hymyili lännen ruskorannaksella. Tuikkaava pystyvalkea hämärästi valaisi kamaria. Vuoteellaan virui Vappu, Hengen lähtöä katsomaan kokoutui rahvas. Kyyneleet olivat kuivaneet. Tuskanhiki virtaili kurjia kasvoja. Muita jäseniä hän ei liikuttanut kuin päätäänhän kallisteli puoleen ja toiseen ja vireästi puhui sekavia sanoja ja tavattoman kirkkailla silmillään katsella remautti ylös ja alas ja joskus kiintyi katsomaan yhtä suoraa läpitunkevan terävästi, mutta silloin parahti itkemään. Mutta kun sai käännetyksi silmänsä ylöspäin, niin rauhoittui ja sanoi:
"Milloin se tulee?… Milloin se tulee? Sinä aina sanot: 'nyt se tulee!' mutta eipään tule…"
Kalpeina ja kyynelsilmin katselivat kaikki Vapun outoja liikkeitä.
Sitte Vappu kallisti päänsä akkunaan päin ja katsoi itäiselle taivaalle; teroitti silmänsä yhteen paikkaan. Mutta kohta levisi kasvoihin virkeä ihastus ja sylinsä ojenti sinnepäin ja riemuten virkkoi:
"Katsokaa, katsokaa, nyt se tulee! Katsokaa tuonne! Katsokaa!"
Heti remahti huone valoisaksi. Säikähtyen kääntyivät kaikki siihen Vapun osoittamaan paikkaan ja näkivät itäisellä taivaalla kirkkaasti paistavan valolevyn. Se ei ollut päivän valoa, ei kuun valoa, ei revontulen valoa; mutta hohtavaa ja kirkasta se oli, ja isoja, kirkkaita säteitä lankesi harvasteesen maahan.
Vapun valtasi voimakas mielenliikutus ja lamasi koko ruumiin. Valtaviin huokauksiin sekoivat sanat; mutta huokausten voimakkaissa purkauksissa kuului:
"Tulit… tulit… tulit…"
Auno lankesi kasvoilleen lattialle. Saara parahti:
"Herra Jumala! Nyt on viimeinen päivä! Isä armahtakoon!"
Martta kaataa roiskahti lattialle paikoilleen ja ankarasti tapasi se hänen kouristustautinsa. Saara ja Katri peittivät kasvonsa ja kyyristyivät kamarin loukkoon. Riikka juoksi pirttiin, koppoi kätkyestä nukkuvan lapsen syliinsä; sen kanssa vapisten istui penkille ja hengitti hätäisesti. Saara ja Katri Riikan jälessä pirttiin ja pyörein silmin istuivat penkille. Tahvo ja Olli-Pekka juoksivat pihalle ja pyörähtivät katsomaan takansa taivaalle sitä valoa. Mutta kun se rupesi himmenemään, niin huokasivat keuhkonsa tyhjiksi ja Tahvo virkkoi:
"Tyhjä kaikki."
Olli-Pekka katsoi pyöreillä mykrän silmillään sitä himmenevää valoa ja musta tukka oli pystyssä kuin harjan terä. Matta kun valo sammui, niin äkein kasvoin palasi pirttiin ja virkkoi:
"Petos ja pe—le!" ja köllistyi vuoteelleen.
Pieni Anni ei huomannut äitin mielenliikutusta, vaikka äitiltä valuivat tulvanaan kyyneleet ja rinta ponnisteli korkealle; riemusta räpytteli vaan käsiään, hyppi äitin luona ja sanoi:
"Katsokaa minkä äiti sai! Auno, Auno, katsokaa, minkä korean äiti sai!… Auno, no nouse nyt, rakas Auno täti, katsomaan!… Et usko minkä linnun äiti sai! Voi, voi, kun se on korea!… Voi, voi, kun et nouse katsomaan."
Anni repi Aunoa hameesta.
— Nouse, nouse katsomaan, ennenkuin menee piiloon tuonne äitin poveen!
Auno nousi katsomaan ja virkkoi:
"Minkä se äiti sai?"
Anni palavin silmin ja leimuavin kasvoin syleili Aunoa.
— Voi, kun ette nousseet ennen! En minä saata sanoa minkälainen se korea oli, jonka äiti sai… Et noussut katsomaan!… Se oli noin laaja, semmoinen häkkäräsiipinen lintu. Se lenti tähän näin, se lenti tähän äitin rinnan päälle ja hiljalleen painui äitin poveen piiloon. Tähän näin se painui, ihan tuohon kohti.
Aunon kasvoissa leimusi punastuksen väreitä ja suurina remahtelivat silmät. Taputteli Annia kasvoihin. Suu aukesi jotakin sanomaan, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Katsahti Marttaan joka lattialla pieksi ruumistaan kouristustaudin käsissä. Pyörähti Marttaan käsiksi ja virkkoi: "Eikö sitä kukaan auttanut?" Aukoi sormet ja hallitsi, ettei saisi itseään loukata. Hetken perästä taukosi tauti ja Martta vaipui voimatonna nukkumaan lattialle, johon Auno pani pään alustaa.
Rauhottua alkoi Vappukin. Tyhjentyvä rinta puskuili vielä raskaita huokauksia, mutta suurista silmistä säteili mieluinen ilo. Pieni Anni lakkaamatta hyväili äitiään ja pyyteli:
"Ettehän nyt kuole, kun saitte sen korean linnun? Ettehän, äiti, kuole? Kuule, ettehän?… Sanokaa nyt minulle."
Vappu harristi sormiaan; tahtoi ojentaa kättään Annille. Mutta sormet raukesivat suoriksi. Koetti kääntää päätään Anniin, mutta ei jaksanut. Kuiskasi tuskin kuuluvasti, että "elän… en kuole…"
Silloin Anni kilmasi Aunon luo ja virkkoi ilosta hehkuvana:
"Äiti elää!… Antaapaan Jumala äitin elää!…"
Auno kouristui, taputti Annia ja kuiskasi:
— Sinä onnen lapsi!… Kiitetään nyt Jumalaa.
Anni iloissaan puristi Aunoa kaulasta ja sanoi:
"Kiitetään, kiitetään ja rukoillaan, että äiti tulisi terveeksi…
Anna minä rukoilen!"
Samassa puristi hän kätensä ristin, lankesi polvilleen ja rukoili:
"Kiitos, rakas hyvä Jumala, kun annoit äitin elää! Anna äitin tulla aivan terveeksi. Anna sen linnun aina olla äitin povessa. Täti ja minä uskomme, että sinä annat äitin tulla terveeksi. Anna meidänkin olla terveinä. Ole hyvä Auno tädille. Anna meillekkin semmoiset koreat linnut. Me uskomme. Amen."
Anni hyppäsi pystyyn.
— Voi, hyvä Auno täti, kyllä Jumala parantaa äitin!
Kohta nousi Aunokin ylös ja katseli uneen viihtyvää Vappua. Hiljaista ja lienteää oli nyt kamarissa. Pystyvalkean riutuva hiillos vielä hieman pilkahteli uinahtelevia säteitään. Nukkuvan vapaa hengitys kuului Vapun vuoteelta ja hiljaa nukkui Marttakin lattialla.
Pirttiin poistui Auno ja Anni. Siellä muu väki jo nukkui henkihieverinä, mutta Katri ja Saara kädet povessa istuivat oviakkunan poskessa penkillä ja kummeksivat sitä ilmiötä. Mutta kun Auno kallistui rauhallisena pienen Annin kanssa vuoteelleen, niin vuoteilleen siirtyivät Saara ja Katrikin. — — —
Lännen metsien helmaan hiipi jo huomeisen päivän aurinko, kun Vappu vasta tointui illallisesta unestaan. Istulleen seinää vasten hän nostettiin. Mutta kammottava oli tuo luiksi rapistunut haudankalpea olento. Varattomina riippuivat luiset kädet ja pitkät sormet olivat kuivat kuin kuusen oksat. Kurjasti riippui kaulalla imekkeiksi vanttunut ruskeankellertävä tukka ja heikosti nytkähteli väsynyt rinta.
Kummikseen sitä tuli muukin väki katsomaan.
Mutta Vapun kasvoissa oli tyynesti virkeä loimo. Suoniksi kuihtuneet silmät säteilivät kirkkaina, kun katseli ilta-auringon mieluista hymyvaloa Teiriharjun tummulla metsäisellä rinteellä.
XLI.
Nukkui metsä; hiljaa oli ranta Syyskuun lenseänä iltana. Petäjän juurella istuivat Auno, Vappu ja Anni. Vappu oli syventynyt ajatuksiinsa ja kummallisesti loistavin silmin katseli nousevaa kuuta, joka suurena kehänä hiljalleen kohosi Teiriharjun jynkästä helmasta.
Auno: "Tuo taivas on nyt kuin kupari… Nytpä paljo tähtiä on!…
Mutta tuolla tuon tähtikannen takana se on Isän koti."
Anni: "Minkälainen se on, äiti, se Isän koti?"
Vappu: "En sitä, lapseni, voi sanoa. Vaan kaikki, jotka uskovat, ne saavat nähdä Jumalan."
Auno: "Mutta sanoppa, mikä oikeastaan oli se valkeus, joka näkyi taivaalta silloin yhtenä iltana?"
Vappu punalti päätään ja silmät olivat teroitettu erääseen rannan kiveen.
— Mutta… Sen tekisin sinulle mielelläni, mutta…
Vappu painoi otsansa käteensä eikä virkannut enempää.
Anni meni Vapun kaulaan ja virkkoi:
"Sano nyt, äiti, meille. Ei sitä kuule muut… Sanokaa nyt äiti…"
Vappu: "No lapsi, sinä näit sen, mitä minä sain, niin sen tähden sanon… Se valo oli taivaan kirkkaus ja siinä kirkkaudessa ilmestyi Vapahtaja; näytti haavansa, jotka…"
Anni: "Mutta mikä oli se korea lintu?… Sano nyt, äiti. Minä olen hyvä sinulle."
Vappu pyyhkäsi kasvojaan, otti Annin syliinsä, suuteli ja virkkoi:
"Jos sinä ymmärtäisit, niin sanoisin… Se oli Henki, joka antaa elämän, rauhan ja ilon."
Anni: "Kyllä minä sen ymmärrän. On siitä Auno täti puhunut, että ei se näy."
Vappu: "Ei se näy kaikille. Mutta autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."
Anni katseli taivaalle pyörein silmin. Kallisteli päätään ja katseli suu mytyssä ja kasvot jäykkinä. Sitte virkkoi:
"Etkö, äiti, ole sitte autuas ja enkö minäkään ole autuas, kun me näimme?"
Vappu taputti Annia poskelle.
— Olet sinä ja olen minä. Olemme, olemme, totisesti olemme.
Annin silmät harreilivat taivaalle.
— Onko Auno täti?
Vappu: "On, on Auno tätikin."
Anni: "Onko Riikka täti ja Reeta täti, ja, ja…"
Vappu keskeytti: "No älä kysele semmoisia. Sen tietää Jumala."
Anni: "Mistäs tietää äiti, että ne…"
Vappu: "No, no… Et tiedä, mitä kyselet…"
Auno: "Mutta mitä olivat ne säteet, jotka siitä valosta lankesivat maahan?"
Vappu katsoi terävästi taivaalle. Silmät kiertelivät omia tietään, josta näki ett'ei hän katsonut mihinkään erityiseen paikkaan. Sitte hän käänti päätään selkänsäkin taakse katsomaan ja sitte takaisin sinne kuun puoleen. Silmissä näkyi kummallinen syvyys. Sitte hän osoitti sormellaan ilmaan, virkkoi:
"Näetkö, sinä Auno, tuota pientä valoa tuossa?… Näetkö?… Tuossa noin… Nyt on tuosta Otavan pyrstöä kohti… Tokko erotat?…"
Auno katsoi sinnepäin. Tiiristi silmänsäkin. Koetti katsoa kauas ja likelle ja seurasi silmillään, mihin Vapun sormi osotti; viimein virkkoi:
"En minä erota mitään sanottavaa. Tuolla tähtien rajalla luulen näkeväni jotakin, mutta se katoaa, ennenkuin sen kerkeän nähdä. Se lienee vaan silmien valetta. Niin luulen. Mutta mikä se on, jota sinä osotat?"
Vappu: "Ei se ole niin kaukana. Se on tässä sylen parin päässä, joskus vähän etempänäkin. Toisinaan on tässä aivan silmien edessä, kirjaa lukiessa tulee usein kirjan lehdelle, ja silloin on kirja kirkas ja kullanhohtava… Se on yksi niitä säteitä siitä valosta…"
Auno koetti katsella ympärilleen ja kasvot olivat hämmästyksestä punastuksissaan, sanoi:
"No ihme ja kumma!… En minä näe… Ei sitä anneta minun nähdä… No näetkö sinä aina?…"
Vappu: "Aina silloin kun ajattelen ja rukoilen Jumalaa. Mutta jos muut ajatukset voittavat, niin silloin katoaa. Kun käännän ajatukseni Jumalaan, niin silloin se ilmestyy…"
Auno: "Vai silloin ilmestyy… No ompa se koko lahja sinulle…"
Vappu tarttui Aunon käteen.
Älä nyt puhu muille… Sanon sen sinulle vaan…
Auno puisti Vapun kättä.
— Ole huoletta!… Mutta kuule sinä, rakas sisko…
Vappu katsoi kysyvästi Aunoa silmiin:
"Mitä?… Sano nyt…"
Auno: "Tuo Kerttu painaa minun mieltäni… On sanassa: Mitä ikänä te anotte minun nimeeni, niin te sen saatte… Tahtoisimpa sinuakin kanssani rukoilemaan hänen puolestaan. Ja onhan Martta toinen onneton… Jospa näkisimme ne terveinä!"
Vappu puristi Aunon molempia käsiä ja palavin silmin virkkoi:
"Auno, Auno, mielelläni sen teen. Kiitos, että muistutit semmoisesta! Rukoillaan ihan joka päivä, niin saamme olla varmat, että rukouksemme tulee kuulluksi. Kun uskomme, niin meille tapahtuu" — — —
* * * * *
Oli Sunnuntaipäivä Syyskuun ja Lokakuun rajalla. Keltainen metsä murhemielin huokaili syksyn viileässä tuulessa. Pohjoisesta retkeilivät joutsenet pilvien rajalla. Pitkänä raitona ne siirtyivät etelään päin ja tuolloin tällöin kurlahtelivat ikäänkuin hyvästiksi Pohjolalle.
Pellolla kykäiden ja savuavan riihen vaiheella käyskelivät Tahvo ja Olli-Pekka. Ylentynein mielin he katselivat kellahtavia rikkaita närtteitään, joihin oli kätketty enemmän kuin yhden vuoden leipä ja siemen.
Kantolan ukko astui Tahvoa ja Olli-Pekkaa kohti. Päässä oli matala naapukkalakki, otsassa syvä arpi, ja tuuhea harmaa parta kierti kurttuista muotoa. Jaloissa oli uudet paulakengät ja uudet hurstihousut. Lyhyt harmaa sarkaröijy oli yllä ja sen alla korkeakauluksinen paita. Suuri kuparisolki lopotti kaulassa pitelemässä paitaa kiinni, mutta pitkästä paidan halosta paistoi sentään ruskea rinta. Vakavin askelin ja silmäillen niitä monia kykäitä ja närtteitä astui ukko kahisevaa sänkeä. Lähelle tultuaan ojenti pitkävartisen kätensä ja virkkoi:
"Terve miehiin!"
Tahvo puisti kättä.
— Terve, terve! No mitä kuuluu vanhukselle?
Ukko pyyhkäsi takkinsa hihalla väsyneennäköisistä karkeista kasvoistaan hikeä.
— Eipä kuulu. Eipä kuulu rauhaa parempaa eikä ruokaa makeampaa.
Olli-Pekka: "Tänne nyt ukko kulkeusi. Eipä ole usein teitä täällä näkynyt."
Ukko: "On siitä jo vuosia kuusi seitsemän, kun olen käynyt. Lähdin vielä kerran katsomaan tätä tyttöin tekemää taloa…"
Pyyhkäsi taasen otsaansa ja kasvojaan ja jatkoi:
"Pian halla matalan kylmää minkä minunkin. Äläs eto taival, antoi tuommoisen lämpymän. Mutta eihän se vanhuus tule yksinään"… Sitte suoristi itseään; katseli pellolle päin.
— Mutta ompa tuo pelto antanut täytensä! Kyllä vaan siinä on kaunista mitä katsella… No ei uskonut aika päivinään silloin, kun tähän Pieto alotti rypysijan. Korpi kuin linna oli tässäkin. Ja siinähän Pietosta nähden olisi vielä nytkin. Mutta nuo tytöt, ne, ne tästä talon tekivät. Vaan ne tässä ovat nähneetkin yhden kumman kerralla.
Tahvo: "Ovathan ne tätä aukoneet, mutta lintuin maana olisi ilman meittä tuon Olli-Pekan kanssa. Tämä oli jo ihan viimeisellä portaalla silloin, kun me tulimme. Kaikki olivat pellot menemässä nurmeksi, ojat kasvoivat pajuja, aidat kaatuneet, katot repaleina ja joka kohta veisasi viimeistä värsyään. Mutta on tämä nyt meidän käsissä pessyt silmänsä. Ja ilman meittä olisi tänäkin kevännä jääneet kylvämättä nämä pelto vähät. Sanon vieläkin, että ei tässä tuli palaisi, jos ei olisi meitä"…
Tahvo kääntyi kotiin päin ja jatkoi:
"Mutta käykää nyt mökkiin levähtämään."
Ukko lähti Tahvon jälkeen astumaan ja virkkoi:
"Periltähän se on hyvä palata, sanotaan."
Pirttiin astuivat jäljekkäin ukko, Tahvo, ja Olli-Pekka jälkimmäissä. Pirtissä olivat kaikki rukouksissa pöydän ympärillä, kasvot laskettuina pöytään. Siellä oli joukossa Riikka ja Katrikin ja lapset kaikki, että nuorimmat vaan nukkuivat kätkyessä.
Tahvon kasvot hulmahtivat, katsahti tulisen silmäyksen joukkoon ja äsähti:
"Pois se ilve!"
Katri ja Riikka hyppäsivät ylös ja lapset pälähtivät kuin pyyparvi ja lähtivät juosta kopistamaan ulos minkä käpälistä lähti. Ylös nousivat toisetkin. Martan kasvot olivat vaaleat, mutta heti leimahtivat mustanpuuhakoiksi, polvet rupesivat vapisemaan ja kipeästi virkkoi:
"Voi, voi!" Samassa lysähti lattiaan, silmät kääntyivät nurin, hampaat kirahtivat ja koko ruumis rupesi vapisemaan.
Auno ja Vappu tarttuivat käsiksi Marttaan, aukoivat käsiä ja hallitsivat jalkoja. Mutta pieni Anni kyykähti maahan kasvoilleen, liitti kätensä ristiin ja kelkkeästi lausui:
"Hyvä Jumala, ole hyvä Martalle. Anna tulla Martan terveeksi. Auta äitiä ja tätiä. Auta meitä kaikkia. Amen."
Silloin kiimasi ylös ja pyörein silmin katseli Marttaa. Auno puristi
Martan hartiain kautta syliksi ja virkkoi:
"Ota, Vappu, noista jaloista ja viedään kamariin."
Vappu tarttui jalkoihin,
— Viedään vaan.
Auno: "Hallitse, sinä Saara, tuota päätä, ettei katkase niskojaan…
No niin. Lähdetään nyt."
Ulos lähtivät nyt viedä ketunttamaan tuskissaan kimmertelevää Marttaa ja sinne meni Annikin.
Kantolan ukko pyörein silmin ja suu homollaan katsoi Martan meininkiä. Istahti penkille ja sanoi:
"Mikä tuolla tytöllä on tuo tuommoinen tauti?"
Riikka: "Siinä on ollut melkein ikänsä. Se kun säikähtää, niin sen tapaa tuo tuommoinen. Se nytkin säikähti tuota…"
Olli-Pekka: "Suu kiinni nyt!… Pitikö teidän ruveta kuvattelemaan! Kun vaan silmä välttyy tai johonkin liikahtaa, niin silloin ollaan höperöimässä."
Riikka ja Katri koppoivat kätkyestä jaloillaan ja käsillään sirkostelevat lapsensa syliinsä ja sanaa puhumatta menivät ulos. Riikka losautti raskaan pirtin oven jälkeensä lujasti, että koko rakennus jyrähti ja akkunat helisivät seinillä.
Olli-Pekka istui oviakkunan pieleen. Tahvo istahti rahille kynkkämäksilleen polviinsa varaten kyynäspäänsä; kasvoissa väreili kiihkeä punastua.
Ukko istui sivupenkille hartiansa seinään nojaten ja ruskeat kädet polville heitettynä. Paksut tammat suonet Tollottivat korkealla harmaissa kalvosissa ja ruskeissa käsiselissä. Harvasteesen hän lupsautteli pitkäripsisiä silmiään ja virkkoi:
"Ovatko ne tulleet heränneiksi tuo vaimoväki?"
Tahvo kohotti hartioitaan.
— Hullujako lienevät. Kukapa heistä selvän saanee. Tuo Auno-loipio ja Vappu-kouho ovat olleet tähän asti, mutta nyt näkyvät hullautuneen jokainen.
Olli-Pekan mustat silmät pyörivät kiihkeästi ja alkoi papattaa, että
"Kyllä me olimme hullut, kun tähän vaivaisten valtakuntaan, hullujoukkoon vielä tultiin! Yksihän niitä on jo ihan emä-hullu. Sitä Reppa, toinen viisas hoitaa Pahtajärven kalasaunassa. Näkyisi niitä jo kolme joutavan täältä lisäksi. Vappu se paraskin on. Siitä uskosta se paasoaa, muusta ei ole puhettakaan. Toiset kuuntelevat kuin kelloa. Toisakseen sitte virsiä laulaa luikuttavat kuin minkähän lintuset, ettei ilkeä kuulla mokomia soittoniekkoja."
Tahvo: "Koveramaksi niille näkyy pitävän ruveta. Eivät ne ilmaa siitä herkiä."
Kantolan ukko: "Mikäs paha asia se sitte on?"
Ukko laski kämmenensä polviinsa ja käsien varassa nousi seisalleen.
Tahvo: "Nytkö pois? Mihin se semmoinen kiire? Eihän nyt niin ole aika jäniksen selässä eivätkä sienat tulessa. Istukaahan toki. Minä käyn niille akan loukkaille sanomassa, että laittavat leivän laatua. Eihän toki saa rautahampaana lähteä."
Ukko lähti vaan äänetönnä kävelemään ulos. Väljällä höllähtelivät housun lahkeet ohuilla reisillä. Lujempaan painoi hän lakkinsa korkeaan päähänsä ja jäykkänä kajotti syvä niskakuoppa harmaiden hiushaituvien alta.
Tahvo ja Olli-Pekka jäivät pirttiin. Katselivat ikkunasta pellolle, kun ukko käsnäkeppineen astua vinnaili peltoa Ahtolaan päin. Olli-Pekka rykäsi ja virkkoi:
"Ukko tunnusti olevan noitten akkain puolesta."
Tahvo: "Niin se tuntui olevan. Mutta olkoon mitä olkoon, se saapaa mikä lähtevääkin. Kyllä emme käy Kantolasta mahtia."
Sitte Tahvo käveli toiseen akkunaan ja katseli luoteiselle taivaalle. Katseli Karhurovan kuusisille rinteille. Katseli taasen taivaalle eikä kuitenkaan mihinkään. Käveli taasen lattialla ja palasi akkunaan katselemaan luoteiselle ilman suunnalle. Kääntyi siitä ja rykäsi kuivan umpikuljuisen rykäyksen. Kynsi takaraivaansa, käänti korvainsa taakse tuhkanharmaat hiusraakajakset ja rykäsi taasen. Sitte virkkoi:
"Se se sukii, kun sitä aina kuulee sanottavan: 'Tyttöin talo, tyttöin talo'… Minä ajattelen parhaaksi, että lähdemme valmistamaan Pahtajärvelle sitä talomme alkua. Saamme sen ehkä jo ensi talveksi asuttavaksi. Olkoot sitte täällä tuo hullu joukko. Vaikka päällään pyörisivät, niin se ei meitä hidasta."
Olli-Pekka: "Se lienee kaikista paras. Sinne lähdemme. Teemme talon ja asutaan kahden kahtojaan. Emme kaipaa ketään."
Tahvo: "Emme siellä kahden tule aikaan. Ei siitä talosta ole ei koirillekaan, jossa ei ole emäntää. Paremmin ne akat tulevat aikaan ja voivat hoitaa taloa ilman miehittä koin miehet naisitta. Veisimme sinne eukot ja lapset. Mutta sen minä sanon, että ne olisivat meidän kotona."
Oili-Pekka: "Sen minäkin sanon, että siellä opetetaan olemaan kuuliaiset, kuten Saara oli Aaprahaamille kuuliainen ja kutsui häntä herraksi."
Tahvo: "Sitä se nyt ei sinunkaan akkasi rupea tekemään vaikka nylkisit."
Olli-Pekka: "Kyllä sanovat vaikka kultaiseksi omenaksi, kun oikein kovan näkevät. Kyllä tuskassa härkäkin poikii, sanotaan."
Tahvo: "Niin, se on meille parasta. Lähdemme vaan jo aamulla sinne työhön. Teemme navetan ja saunan. Sitte alamme laittaa asuinhuonetta muutamaa ensi hätään lämpiäväksi."
Olli-Pekka: "Niin teemme. Huomen-aamuna lähdetään. Ensi työkseen tehdään laukupuoli-maja, jonka edessä voimme nuotioa pitää yötä maatessamme. Kehikossa ei saata tulta polttaa ja Reetan ja Kertun taloon emme mene, emme vihallammekaan. Sanoisivat, että meidän turvissamme olette… Uutta se niittyjuuri, se pitäisi meidän saada omaksemme. Pitäisi meidän kerran lähteä rovastille tuumaamaan, että se puollustaisi meille sen. Sen me kun saisimme omaksemme, niin sanottaisiin niin, että täältä ne ohjat juoksevat; kysykää meiltä mitä tehdään!"
Tahvo: "Onhan se Reppa meille luvannut niin paljon kuin tarvitsemme. Emme huoli siitä vielä huolehtia. Lähdetäänhän vaan huomenaamuna kirveineen sinne."
Olli-Pekka: "Niin tehdään."
Siirtyivät kartanolle kävelemään, kävelivät pellolle, katselivat ilman kaikille suunnille; kasvoissa viiltelivät rauhattomat väreet Mutta kamarista kuului heleä virren laulu ja mieluisesti hymisivät seinätkin — — —
Huomen aamuna Tahvo ja Olli-Pekka hommasivat lähtöä hirren-hakkuuseen uudelle talolleen. Katri se leimuavin kasvoin laittoi evästä suuriin tuohikontteihin. Mutta Riikka hoiteli lastaan ja tympeästi katseli lähtiöitä, virkkoi:
"Tyhjään hommaatte taloa. Sen olen ennen jo sanonut, etten lähde sinne."
Katri laittoi toimessaan evästä konttiin: pani leipiä, pani petäjälevyyn käärityn ison kääryn suolaisia siikoja, kaksi jäärän paistia kumpaisenkin konttiin, pani kesävoilla täytetyt tuohivakat ja pussin talkkunajauhoja; sovitteli ne konttiin. Tahvon kontinkieleen sitoi kattilan ja asetti kontit rahille rinnakkain ja tyynesti virkkoi:
"Eihän tuonne vielä ole lähtöäkään."
Miehet ottivat kontit selkäänsä, kirveet kainaloonsa ja lähtivät astumaan Pahtajärvelle päin. Mielihyvällä siskokset kokoutuivat karsin-akkunasta katsomaan.
Katri: "Nyt ne miehet menevät kokolla koprin talon tekoon."
Riikka: "Ne luottavat kuin pukki suuriin sarviinsa; kun he muka ovat miehiä. Luulevat, että se talo tulee ihan tuossa paikassa. Mutta ei se tyhjältä oksalta putoa!"
Katri: "Antaapa heidän koettaa."
Riikka: "Hyvin kyllä joutavat tuosta haukottelemasta. Hyvä vaan, että on heillä työtä. Venytteleisivät tuossa kuin talviset kissat ja paimentaisivat askeleesta askeleesen."
Auno ja Vappu eivät virkanneet mitään; katselivat vaan, kun miehet konttineen astua rokkasivat ojan äyrästä Pahtajärvelle päin. Ja kun miehet painuivat kuusikon helmaan pellon perillä, niin kääntyivät pois akkunasta ja tarttuivat askareihinsa. Samoin tekivät Katri ja Riikkakin. Mutta Martta jäi vielä katselemaan akkunasta ulos, katseli metsän rinteelle, katseli taivaan hattarapilviä, katseli sinne ja tänne; kasvoissa näkyi hiljainen tyyneys.
XLII.
Joulu antoi kättä. Auno ja Vappu tahtoivat nyt viettää joulu-yötä juhlallisemmasti kuin ennen. He olivat kumpaisetkin nähneet joulukuusen ja osasivat laittaakkin; osasivat tehdä kolmihaaraisia kynttilöitäkin. Pirtin seinät veistettiin valkeoiksi, uuni valkaistiin savivedellä ja lattia pestiin hohtavan valkeaksi. Auno ja Vappu hakivat metsästä ryhevän kuusen, joka ylti lattiasta lakeen. Keskelle pirttiä pystytettiin se kuusi ja sen oksiin sidottiin enemmän kuin viisikymmentä kolmihaaraista kyntteliä. Tehtiin punaisesta, valkeasta, viheriästä ja valkeasta villalangasta letikoita ja niitä viihleiltiin kuusen oksiin koristeiksi. Tehtiin hienosta valkosesta ja punertavasta tuohen-sydämestä lippuja, joita kiinnitettiin kuusen oksiin ja havuköynnöksillä koristettuihin akkunankamanoihin. Ja pystyvalkea-pesän ympärillä oli havuinen köynnös. Puhtaaksi jos puhtaaksikin pesty pöytä oli kuusen takana pirtin perällä, ja pöydällä tuo tyttöin vanha savustunut Raamattu auki jalkainsa päällä. Sitäkin ympäröitsi havuköynnös. Sellaisessa asemassa vuotteli nyt Pietolaa pirtti Joulunaatto-illan tuloa — — —
Ilta oli pimennyt täydeksi yöksi. Suurina kuin tulisoihdut leimusivat tähdet eteläisen taivaan kannella. Kullanhohtavat revontulet hulmuten huuhtelivat pohjoista taivasta. Maalla kumalteli puhtaana siitteinen hanki.
Kylpenyt oli Pietolan rahvas ja puhtaisiin olivat kaikki puetut. Tytöillä oli päät sileöiksi kammatut ja sievät palmikot niskoissa. Päällä oli suoraraitaiset harmaapohjaiset kapeat nutut ja hameet, jaloissa näppärät paulakengät punasenkirjavilla pauloilla sievästi sidottuna nilkkaan. Lyhyenläntäin helmain alta näkyivät valkoset sukanvarret. Tahvolla ja Olli-Pekalla olivat pitemmät talvisaappaat jaloissa, uudet sarkahousut ja sarkanutut päällä ja sileäksi ajetut parrat, hiukset harjattu kahdelle korvalle.
Honkainen pystyvalkea se palaa liekotteli ja sen valossa istuivat lattialla Martta, Saara, Auno ja Vappu. Katri ja Riikka istuivat lapsi sylissä kätkyissään ja Tahvo ja Olli-Pekka istuivat jakkaroilla uunin luona. Kaikkein kasvoissa kuvastui rauhasa juhlallisuus. Syvä hiljaisuus oli hymyilevässä pirtissä. Tyyninä istuivat puhdassilmäiset ja pyhäpukuiset lapsetkin lattialla ja tyytyväinen hymy kasvoissa pyörein silmin katselivat pystyvalkean punertavia liekkejä, joista tuolloin tällöin kuului kimeä räpsäys ja lattialle kimposi hohtava hiili; mutta se heti otettiin pois ja viskattiin tuleen.
Auno nousi seisalleen, meni karsin-akkunaan katsomaan näkyisikö
Reetaa ja Kerttua tulevaksi… mutta virkkoi:
"Kyllä eivät taida tulla. Jopa nyt pitäisi tulla, jos tullakseen."
Saara: "Kyllä ne tulevat, ne aikoivat ihan varmaan. Mutta eihän sieltä niin sanomin pyörähdä umpitietä. Eilen kun siitä kulin, niin oli puolisääreen polannetta ja nietoskohdissa enemmänkin."
Katri: "Ja kaksi suden mittaamaa neljännestä matkaa, niin siinä on toviksi taarostamista semmoisille kulkijoille. Ei siinä Kertussakaan näy suuria uhon varoja enää olevan, on laihtunut ihan kaatuvaan lamaan."
Saara: "Aivanhan tuo näkyy olevan kuin kaapeenalanen."
Riikka: "Hyvääkö se tekee, kun on vuorokausittain ihan syömättä?
Eikähän se alituinen pahominenkaan suurta herkkua ole."
Saara: "On se joskus kaksi ja kolmekin vuorokautta ihan jyvän kokematta, niin sen pitää tuntua. Jo se eräs olisi ennen nahkansa heittänyt."
Auno: "Eiväthän vaan noita revontulia pelänne, etteivät lähtisi ollenkaan. Voi ihme, miten ne nyt hulmuavatkin! Katsokaa, minkälaisina patsaina loihuavat ihan taivasnavalle ja valasevat lumen, että pakkasensilmät näkyvät tuolta hangelta. Kyllä ne metsästä katsoin näyttävät kamalilta."
Vappu: "Eikös mitä, jotta ne pelkäisivät revontulia, ovathan nuo vaan niin sanomattoman juhlallisia."
Katri: "Eihän niitä tarvitse pelätä, vaikka kammottavat ne kyllä noin yksinään ollen."
Riikka: "Kammottavat ne kyllä, mutta eivät ne kuulu tekevän pahaa, kun ei niille virka mitään. Vaan oli se kerran Pankkolan ukko-kallas yhtynyt kummaan revontulien kanssa tuolla Parsikankaalla. Eräänä syksyn lumetonna iltana olivat revontulet palaneet noin kuin nytkin, niin oli ukko irvistellyt ja pilkannut revontulia; mutta olivatpa kärähtäneet korvuksiin ja karreksi oli ukolta mennyt niskatukka. Juurikkaan komoon oli ukko jouduttannut ja reuhkansa oli vetässyt ihan kaulalle asti, niin siinä oli säilyttänyt pahan päänsä, vaikka olivat revontulet kuhahdelleet, että kanervat olivat kärähdelleet kankaalta ja petäjät olivat raakeiksi palaneet; olipa ukonkin selkään takki palanut pahan pilaan."
Olli-Pekka: "Mutta on silloin ukolla ollut sydän kyykyllään."
Tahvo: "Riittipä, kun sillä pääsi."
Auno: "Eipähän ollut opiksi hänellekkään: kiro suuhun oli kuollut sentään."
Vappu: "Mutta kyllä me nyt sytytämme kuusen. Kyllä on nähtävä, etteivät ne tule enää. Saattaahan olla, että Kerttu ei ole kyennyt lähtemään, niin odotamme aivan turhaan."
Auno: "Sytytetään vaan. Eiväthän ne niin heti lopu noin pitkät kynttilät; tapaavathan ne vielä, jos tulevat myöhemmälläkin."
Katri: "Paras on; sytytetään vaan."
Martta: "Jos vielä odotettaisiin, niin Kerttukin näkisi sytytyksen."
Saara: "Sama se on, kunhan näkee palamassa."
Riikka: "Kyllä nyt on aika sytyttää, että lapsetkin näkevät; ne kohta nukkuvat."
Tahvo: "Pankaa vaan tuli. Ei yhdeksän yhtä odota."
Olli-Pekka otti päreen orrelta, sytytti sen pystyvalkeassa ja tarjosi sen Aunolle.
— Tässä pärettä ja tulta.
Jokainen otti tulipäreet ja kohta leimusi kirkas tuli jokaisessa kynttilässä ja häikäsevä valo täytti koko huoneen. Valkoset seinät heiastivat, että näyttivät olevan likempänä toisiaan ja koko pirtti näytti puolta pienemmältä kuin ennen ja kaikki köynnökset näyttivät kuin mettä tippuvan. Lapset hyppivät, räpyttivät käsiään ja huutivat ilosta.
Martta: "Voi, voi, kun on kaunis! Voi ihme, kun on kaunis! Voi, voi, kun on kaunis! Tule, Saara, täältä katsomaan. Se on niin ihmeellinen! Voi, voi, sinä Vappu, kun laitoit meille tämän ilon!… Voi, voi, jospa tulisi Kerttukin!"
Kukin ihaillen kiertelivät kuusta ja katselivat sen leimuavia tulia. Lapset palavin silmin riemuiten juoksivat ympäri kuusta. Ei kukaan huomannut, kun Kerttu ja Reeta työntyivät ovesta sisään.
Kerttu seisahti oven eteen, silmät olivat pyöreinä ja kamala hämmästys väliäsi leveät kasvot. Silmänräpäyksessä hän nosti kätensä ylös, repsutti niitä ja huuti:
"Taivas! Taivas! Taivas!"
Toiset siskot kuulivat Kertun äänen, niin kovasti ilahtaen rientivät tervehtimään. Mutta Kerttu repsutti vaan käsiään ja huuti:
"Taivas, taivas! Jumalan pyhä taivas!"
ja kasvot loistivat ilosta. Sitte yht'äkkiä tulvahtivat kyyneleet, rinta ponnahteli ja sanat tulivat voimakkaina huokauksen purkauksina. Tuokion perästä heikkeni ääni ja varatonna vaipui maahan rengassilmäisten siskojensa keskeen. Auno tarttui syliksi.
— Voi, voi!… Pyörtyy tämä! Katsokaa, ihan ovat kasvot vaaleat kuin haavan lastu… Tuokaa kylmää vettä!
Vappu: "Lumi parasta." Riikka toi ulkoa lumitönkkää.
— Tässä lunta!
Katri: "Tässä lunta; vieläkö tarvitaan?"
Vappu: "Kyllä riittää."
Kerttu oli lattialla selällään aivan tajutonna. Auno hieroi päätä lumella. Vappu painoi kätensä sydän-alaan.
— Voi, miten sydän läkättää! Paneppas tuohon kätesi, niin tunnet, mitä elämää se pitää.
Katri painoi kätensä sydän-alaan ja sanoi:
"Ei uskoisi, miten telmää sydän!"
Auno: "Nostetaan nyt istulleen, ehkä tämä tointuu paremmin. Ka niin, pitäkäähän siinä, minä vielä hieron niskoja… Kas niin, jopahan tointuu, koska aukasi silmänsä."
Vappu: "Ei ole vielä tietoa tointumisesta, outo on tuo silmänluonne… On paras, kun pannaan maata. Tehkääpä, Katri ja Riikka, tuohon penkille vuodetta."
Katri ja Riikka tekivät ovensuuhun penkille vuoteen.
Auno: "Pankaa loukkoon päin päänalunen, että kun tointuu, niin näkee kuusen ilman kääntymättä mihinkään."
Katri ja Riikka saivat vuoteen valmiiksi.
Katri: "Kas tässä! Nostetaan vaan siihen."
Auno: "Nostakaa jalkapuolta, minä nostan hartioista. Kannata, sinä
Saara, tuota päätä, etteivät taitu niskat… Se niin!…"
Nostivat kohoksi ja kantoivat penkille.
Auno: "Ei uskoisi mokomaa luukokoa, kun on sentään raskas!"
Auno oikoi jalat ja kädet suoriksi.
— Kas tuossa! Kyllä siinä saattaa levähtää.
Vappu: "Otetaankohan kengät pois jaloista?"
Katri: "Antaa olla. Lämpimämpi on."
Auno: "Kas, kun nukkuu raskaasti ja huokuu syvästä!"
Vappu: "Annetaampa hänen nyt nukkua…"
Siinä se Kerttu makasi selällään vuoteellaan. Harvasteesen kohosi rinta ja syvään vaipui sydän-ala ja tuolloin tällöin karskahteli rinta… Kuni myrskyn jättämä järvi läikkyy uupuvia laineitaan, jotka väreettöminä hitaasti ajelevat toisiaan järven pinnalla, niimpä Kertunkin rinta tänä hetkenä tyynesti kohoili ja kohoili; mutta tuokion perästä asettui… nousi taasen hitaasti ja laskeusi heti paisuneen huokauksen ulos tullessa; tyyntyi siihen. Nousi vielä kerran, kohta kuului syvä huokaus ja alas lotkahti sydän-ala ja kasvoihin ilmautui väreetön hymy.
Auno: "Annetaan nyt nukkua rauhassa…"
Reeta: "Olipa hyvä, kun nukkui, ettei jäänyt itkeä volisemaan, kuten aina ennen."
Vappu: "Mutta kyllä se nyt nukkuu siki: huokuu hiljaa kuin lintu."
Reeta: "Hiljaa se aina nukkuu silloin kun nukkuu."
Auno: "Annetaan hänen nyt nukkua rauhassa, ei siitä näy nyt tulevan
Jouluyön valvojaa… Katseleppas nyt, Reeta, joulukuusta!"
Pois kääntyivät tytöt Kertun luota.
Reeta pöllisteli kirkkailla rengassilmillään kuusen latvaan, kasvoissa pyhä ihastus.
— On ihana! Ihmeen komea on tuo kuusi! Ja tämä koko pirtti, niin merkillisen kummallinen, että oikein minä tyrmistyin, kun astuin sisään. Se teki niin kummallisen vaikutuksen, että oikein minä eksyin itse mielessäni! Luulin kyllä tulleeni johonkin muualle, ei Pietolan pirttiin…
Vappu: "Eipä kumma, jos se Kerttuun vaikutti kummallisesti."
Reeta: "No jo on tuo kuusi soma!"
Katri: "Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia!"
Martta: "Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia, niin olisi se kaunis metsä; näkisi siellä jänis silmänsä varoa risuilta."
Katri: "Mutta noista lapsista se oli kumma, kun sytytettiin: ne nousivat sellaiseen villiin, että räpyttivät käsiään kuin hurjat. Mutta nyt niillä ei ole mitään sanomista, kyterehtävät tuolla kuusen juuressa kuin pulmuset pälvessä… Tämä pikku porsas tässä äitin sylissä ei vielä ymmärrä mitään, katselee vaan pyöreillä silmillään ja suu auki kuin variksen pojalla… Niin se katselee tuo äitin pikkunen typykkä. Et tiedä vielä paljo et iloista etkä suruista, siksi olet liian nuori: muutama, kuukausia yhdeksän vasta päässäsi. Sinä, sinä äitin helmi, rupeappa nyt nukkumaan tuonne keilituutuun… Sinne se pantiin tuo äitin pienonen… Isä tule soudattamaan."
Auno se seisahti pöydän luo; kasvot olivat totisina. Huokasi syvään ja rykäsi vähäsen. Sitte vakavasti virkkoi: "Äiti ennen Jouluiltana puhui meille Vapahtajasta ja sitä hän toivoi, että me oppisimme rakastamaan Vapahtajaa. Sitä hän aina meille puhui Jouluiltana, vaikka ei hän lukeakkaan osannut. Niin me kun osaamme lukea, niin luetaan nyt Jumalan omia sanoja täältä Raamatusta tänä kalliina juhlahetkenä. Emmehän tiedä, ketä meitä jo ennen tulevaa Joulua muuttaa maan mustiin multiin."
Sitte istui Auno Raamatun eteen ja alkoi lukea Vapahtajan syntymisestä. Kaikki istuivat äänettöminä mikä missäkin penkillä. Tahvo ja Olli-Pekkakin kuuntelivat tarkasti ja lapsetkin kuusen juurella olivat hiljaa kuin kyyhkyset yön kuusikossa.
Pitkän hetken Auno luki Raamattua, painoi sen sitte kiinni, kädellään siveli rauhaisia kasvopäitään ja katsoi Raamattuun. Sitte otti hän Virsikirjan ja alkoi veisata: "Sun porttis oves avaja j.n.e." Siihen yhtyivät toisetkin ääninensä. Mutta ennenkuin virsi oli lopussa kuului lasten joukosta parahtava ääni, että "metsä palaa! Metsä palaa!"
Tahvo: "Kuusi palaa!"
Vappu: "Herra Jumala! Nyt palaa koko pirtti! Voi, voi!"
Riikka: "On täällä vettä!"
Auno: "Roivaa tuohon!… No et osannut. Näytä se sankko tänne!…
Voi, voi, ei ollut vettä! Voi, voi, aivan ovat liekit laessa!"
Vappu: "Haetaan luuta!"
Auno kiskasi vaipan Kertun päältä ja alkoi sillä rostia. Silloin hälvenivät liekit ja tuokiossa sammui ihan kipenettömään, että pilkko pimeässä kaljana ja savuten seisoi nyt korpunut kuusi. Sen ympärillä savun seassa koko perhe vapisten seisoi, silmät selällään eikä kukaan virkannut mitään.
Mutta pystyvalkean hiilloksessa pilkahteli muutamia kirkkaita säteitä. Siihen pani Tahvo honkaisia halkoja pystyyn ja puhalteli hiillokseen, puhalteli, että tuhka pölisi ja haloissa kohta liekehti kirkas tuli ja leppoisesti valasi savuisen pirtin.
Auno pyyhki savusta karvastelevia silmiään nuttunsa hihalla ja virkkoi:
"Kiitos, kiitos Jumalalle, että niin vähällä pääsimme!"
Riikka: "Minä säikähdin, että kyllä tuli sama kumma kuin silloin ensimmäisen pirtin palaissa."
Vappu: "Niin minäkin säikähdin ja sentähdenhän en yrittänyt toimita mihinkään."
Katri: "Niin minäkin luulin, että nyt tulee kylän kutsut; aloin katsella ulos lähtöä."
Reeta: "Minäkin säikähdin, että vapisen nytkin vielä ja kyllä minusta nähden olisi saanut palaa. Tuskin olisin älynnyt itseäni pelastaa. Kummallisen typeräksi minä menin kun en ymmärtänyt tälle ilmalle. Ja nuo lapset tulivat tänne minun suojaani ja tarttuivat syliksi kuin parempaankin turvapuuhun.",
Tahvo rykäsi jyrmeästi, lausui:
"Semmoisia hullutuksia te laitatte… Mitä… täysiälyisten laitoksiako ne ovat nuo tuommoiset!… Kenenkä syy olisi, jos olisi mennyt tulta taivaalle koko pesä… Ne ovat hullutuksia nuo tuommoiset laitokset!"
Olli-Pekka: "Ne ovat hullutuksia, sanon minäkin. Mutta kun olisi palanut tämä hovi, niin varmaan mielellään lähtisivät Pahtajärvelle. Mutta siellä pitäisikin kysyä meiltä mitä tehdään."
Katri: "Sempätähden sinne ei lähdetäkkään, kun siellä pitää teiltä kysyä, mitä tehdään."
Riikka: "Ei sittenkään vaikka olisi palanutkin tämä talo, olisi lähdetty Pahtajärvelle."
Auno: "On tähän jo ennenkin paljaille poroille talo tehty."
Vappu: "Mitäpä maksaa kiistäminen; kiitetään käteistään, kun on näin päästy… Mutta miten on Martan asiat?… Tuollahan makaa loukossa."
Saara: "Sen tapasi se tautinsa, mutta ei sitä puistanut. Se nukkuu."
Auno: "Tehdään raukalle vuode… Se taasen säikähti tuota tapausta."
Saara: "Sitähän se säikähti, mutta kumma, että sitä ei puistanut, kuten ennen."
Vuoteen tekivät tytöt Martalle ja nostivat siihen. Mutta Riikka se otti uunista paistumasta suuren liharaajan; kantoi sen pöydälle. Kantoi siihen voita ja rieskaa, kantoi maitoa monta haarikkaa ja syömään kokoutui nyt väki. Saara virkkoi:
"Entäs Kerttu, eiköhän se jaksa nousta syömään."
Reeta: "Ei se syö nyrrystuulella ollessaan. Paras on, ettei herätäkkään; antaa nukkua." — — —