Pietolan tytöt

Muori otti Martan, vei rannalle ja kolmeen kertaan pisti sukkeloon ja tenhoissaan luki:

"Lähe liika liikkumahan, paha vaiva vaappumahan käsin päällä käytyäni, suin sulin puheltuani. Tuonne ma sinun manoan Turjan koskenen kovahan, jonne puut tyvin menevät, hongat latvoin lankeavat."

Sitte muori pani Martan mättäälle, jalat itään päin, ja siinä piirti puukkonsa kärellä maata kolmasti ympäri ja luki:

"Neitsyt Maaria emonen, puhas muori, muoto kaunis, kultakäärehet käsissä, päässä kultaviilekkehet, kultakenkäset jalassa, tule tänne, tarvitahan tekemähän terveyttä. Vesi juokohon vihansa, vetäköhön viertehensä alle soien sammalien, alle aaltojen syvien."

Siihen Martta asettui. Ei puistanut enää, vaan kasvot olivat mustanpuhakat, kuola valui suusta, rinta hyrräsi ja tyttö näytti nukkuvan raskaasti.

Muori katseli voitteisesti mustilla silmillään ja virkkoi:

"Minä ne saastat sammuttelen, pahat vaivat vaivuttelen

"vielä vanhoillanikin… Nyt se vasta heitti… Katsoppas nyt, kun se nukkuu levollisesti… Mutta näille toisille on tehtävä sama, muuten ette pääse rauhaan."

Tytöt pitelivät kiinni äitinsä helmoista ja surkein kasvoin ja vesikiehteisin silmin katsoivat Martan kovaa kohtaloa. Mutta muori äänettömästä päästä otti Saaran ja vei sinne tulilleen. Saara itki ja kimpsusi käsissä ja toiset hätäisinä katsoivat Saaran surkeutta. Muori tuikeasti mulautti äitiin ja viittasi avukseen.

Äiti tuli ja otti vastaan Saaran, kun muori pujotti kehikosta läpi, ja kolmannella kerralla äiti pujotti järvelle päin. Silloin muori porautti Saaran järveen ja tenhoissaan luki:

"Tuonne mä kivut lähetän, tuonne tuskat tuiskaelen keskelle meren seloista, syytelen mereen syvähän; sieltä ei niitä nouettane sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana."

Sitte muori päästi Saaran irti.

Saara väärillä säärillään juosta vekelti törmälle toisten luo, jossa vasta pyörähti takasin katsomaan ja hätäisin silmin puhalti oikein parahtavan huokauksen.

Muori se tuli Katria ottamaan. Mutta tytöt pemahtivat jalkoihinsa ja lähtivät käpälämäkeen. Huutaen hoilaten juoksivat Pajupuron korpeen. Sinne perään koetti Saarakin ja parkui minkä jaksoi.

Muori: "Voi sen tuliset minkä tekivät! — Ä-äälkää menkö! älkää menkö!… Huuda niitä… Nyt riittyy tuo tuli. — — Huuda noita ruojia!"

Tytöt kun kuulivat, että ei ole jälestä tuliaa, seisahtuivat metsän rannakseen, kuin lammaskarja, katselivat pyörein silmin jälelleen ja puhaltelivat paisuneita henkäyksiä.

Äiti kävellä haihatti tyttöjen luo ja nyrkkiä pudistaen huusi:

"Jos vaan nyt vielä pakenette, niin katsokaa! Vai te lähdette jaloilla jättämään. Kyllä ette kauas mene. Tulkaa rikeneen pois! tahi minä………"

Tytöt, hyppyset suussa, kävellä nyrköttivät äidin luo.

Kerttu: "Kunpa tuo muori niin pahasti piti Marttaa."

Sanna: "Tekeekö se Reetallekin sen saman, kuin meille?"

Äiti: "Tekee se; aivan saman."

Auno: "Sepä meni piiloon tuonne kartanoon."

Äiti: "Se haetaan."

Vappu: "Eikö se muori antaisi meidän itsemme mennä järveen tuosta veräjästään?"

Äiti: "Kyllä se antaa; mennäänhän vaan sinne."

Vappu hypsähti: "Voi, voi, se on lystiä! Minä menen mielelläni."

Sanna: "Minä kanssa menen; ja sitte uidaan tuonne noin pitkin järveä."

Tytöillä loisti kasvoissa hätä ja hyvä mieli, kun äitinsä perässä lähenivät muorin tulia. Muori laitteli kehikkonsa nurkkiin uusia tervaslastuja ja sytytteli niitä palamaan, sitte puukollaan veti kolme ristiä veteen ja luki:

"Vesi puhas Luojan luoma sillä on Ristus ristittynä, kaikkivalta kastettuna."

Sitte muori kutsui Katrin. Mutta Katri tarttui syliksi äitiinsä.

Sanna: "Antakaa minä menen ensin. Kuulkaa, muori, antakaa minä menen ensin!"

Muori korjasi päässään suurta havuhattuaan, lujitti vyötään, mulautti
Sannaan ja karmeasti sanoi:

"Sitte vuorollasi!"

Hän kiskasi Katrin käsipuolesta ja viittasi äitiä tulemaan toiselle puolen kehikkoa.

Muori: "Et saa potkia! Et nyt jaloilla jätä… Ole ääneti! tässä ei ole sinulla suurta hallaa. Ole ääneti ja tottele! Parkuu että korvat halkeaa. Äläs pätö kalu ja pitää jo tuommoista äänen voimaa… Huh! tässä sulle… Huuda nyt."

Katri hyppäsi järvestä ja häkellellen silmät takana juoksi törmälle toisten joukkoon ja puuskutti hätäisesti.

Sanna hypähti.

"No minä nyt!"

Muori mulautti ja viittasi Sannan tulemaan. Sanna vilkasi nuotion luokse ja lähti suoraan läpi kehikon menemään järveen.

Muori karmeasti: "Älä sieltä… täältä ensin… Ka niin, vielä täältä… No nyt järveen ihan umpipäähän… Sillä lailla… Nytkös se on taon punapään vuoro? Käyppäs käsiin!"

Vappu kilmasi muorin luokse, pujottausi läpi kehikon kaksi kertaa maalle päin ja sitte kolmannella kerralla pistäysi järvelle päin, potalti pitkän hyppäyksen ja pörähti järveen.

Muori: "Kas see! Sepä hyvä lapsi… Kukas nyt?"

Äiti: "Riikan on vuoro," ja tyrkkäsi Riikkaa eteenpäin.

Riikka: "En minä lähde… No älkää, muori, en minä lähde."

Muori raahasi Riikkaa käsipuolesta: "Tästä ei pääse, kuin tekemällä… Tuosta noin!"

Äiti ajoi Reetaa edellään kartanosta ja puheli: "Aika ihminen ja viitsit vastustella. Pahaako sinulle tehdään? Sinä huimempi muita!"

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Riikka järvessä kaulaansa myöten seisoivat ja katsoivat miten Reetalle käypi. Reeta pistelehti kehikon läpi, mutta viime kerralla järvelle päin lähti potaltamaan läpi kehikon kiireemmästi. Silloinpa tarttui kehikko mukaan ja sen palavan veräjän kanssa Reeta pörähti järveen. Palasiksi silloin remahti muorin kehikko ja veden päällä kelluivat suhisevat kekäleet.

Muori rannalla löi käsiään yhteen ja sanoi: "No nyt se oikein meni!
Nyt minä sanonkin, että saatte siltä pahalta yönne maata."

Muori kokoili kekäleet järvestä ja ne vei Pajupuron korpeen. Sinne oli riisunut havuhattunsakin ja tuomisen vyönsä ja hohtavin kasvoin leveillä jaloin palasi Martan luo.

"Vieläpä tämä nukkuu. Antaapa nyt nukkua, kun pääsi rauhaan. Mutta oli se siihen tarttunut! Se ei vähää totellut. Tuo vesikalma se on semmoinen hiimosti, että se ei ole joka räkänokan ajettava. Mutta en minä kuitenkaan ole vielä siihen kummaan yhtynyt, että ei olisi apua lähtenyt." — Päätään niekuttaen muori jatkoi: "Minun pääni ei ole korkealla, vaan pois minun edestäni on toinen rekensä siirtänyt. Se on Jumalan tauti, jos se ei minua tottele… Ne eivät ole konstit kangella käännettäviä, vaan siinä on sentään asiassa seitsemän seikkaa."

Äidin kasvoissa väreili rauhaton arkuus ja äänettömänä hän katseli Marttaa, kun se kentällä reuotti ja syvästi hengittäen nukkui raskasta unta. Otti Martan syliinsä ja hartiat kumarassa lähti astumaan pirttiin päin.

Muori, tuohikengät jalassa, astua vinttaili perässä. Korkeissa sarvenoissa riippui lyhyt harmaa hame ja suonikkaat, tummat käsivarret, kyynäspäitä myöten paljaina, riippuivat leveissä olkapäissä. Lyhyellä kaulalla riippuivat harmaat hapset ja leveällä pörhöttivät suuret korvat.

Kalliojärven pinnalla pakenivat tyttöjen uimaväreet ja rannan metsissä raikui iloinen räikinä. Tulivat tuosta viimein rannalle, etsivät paitansa läjästä ja kilmasivat petäjän juureen pukeutumaan.

Sanna: "Saimmepa uida. Ei äiti olisi tänä päivänä luvannutkaan."

Kerttu: "Oli niin paha mielestäni, kun rääkkäsi tuota Marttaa."

Auno: "Se minunkin kävi ilkeäkseni, kun retuutti, niinkuin koiran penikkaa."

Reeta: "No ei se nyt sitä pahasti. Eipähän äiti kieltänyt."

Sanna: "Katsoppas Rliikkaa, kun pani nurlin paidan päälleen!"

Riikka: "Ei ole nurin."

Sanna: "Nurlin on. Katso vaan ommelta; palte mojottaa kuin kohennuskeppi!"

Vappu: "Se muori kun riipasi paidan tuolta Riikalta, niin siinä ei ollut kaukaista. Se tarttui vaan helmaan ja kiskasi korviin, niin Riikka putosi, kuin matikka kentälle."

Sanna: "Siinäpä se meni nurlin. Mutta se tuo Rliikka potki, kuin hevonen."

Vappu: "Mutta Katri, se vasta rääkyi!"

Katri: "Parkuipa tuo Saarakin."

Saara: "Niin, kun minua peloitti, kun sillä oli se havuhattu niin ruma."

Kerttu: "Eihän tuo ollut ruma; somahan tuo oli. Oli kuin kuusi päässä."

Auno: "Oli minustakin somannäköinen, kun muori on lyhyt ja paksu, — yhtä paksu, kuin pitkäkin ja sitte tuommoinen pensas päässä, niin minä ajattelin, että tuommoinen kai se on Tapion emäntä, jonka isä oli nähnyt… Minkä näköinen se kuului olleenkaan? Sanoppas, Reeta, miten se isä kertoi. Minkänäköinen se kuului olleen. Tuollahan se Pahtakuljun alla oli sen nähnyt."

Reeta vilkasi tympeän katseen toisiin ja lähti kävelemään pirttiin ja sanoi: "On heillä hupattamista. Ei minulle ole kertonut."

Lehmät tulivat kotiin ja niille suitsua tekemään tulivat Reeta ja äiti. Sinne siirtyivät toisetkin tytöt, kantoivat puun pärtöjä tuleen ja sen kattoivat multaisilla tarpeilla, niin valkea savupatsas pallerehtaen kohosi korkeuteen ja loi pitkän varjon Pietolan kesannolle. — — —

Luoteen korvalle metsien helmaan pyrki illan aurinko, kuin tytöt porojalkaisina tulivat pirttiin, jossa, iltasen saatuaan, rupesivat väsyneinä yönsä lepoon.

IV.

Martta oli jo nelivuotias. Oli Tammikuun tähtinen ilta, Pystyvalkea paloi pirtissä.

Rupukan muori tuli ulkoa ja kainalossa oli soikea vasu ja kasvoissa väreili hyväntuulen loimo. Muori oli niin saaneen näköinen, kun laski vasunsa pöydälle ja hymyillen alkoi aukoa ryysykääröksiään. Tytöt kohahtivat katsomaan. Sanna hyppäsi rahille ja kuikisti vasuun, vilkasi muorin silmiin ja kysyi: "Mikä teillä on siinä? Kuulkaa, mummo, mikä teillä on…?"

Pieto toi päreellä tulen, kuikisti vasuun ja hymyili. Katsahti lempeästi muoriin ja kuikisti taasen vasuun. Tytöt pitelivät muorin hameesta ja rengassilmin katselivat muorin koukkunenää ja poimuisia, tummia kasvoja, kun ne niin salaperäisesti hymyilivät ja väliin kurkistivat vasuun.

Sanna hyppäsi rahille ja räpytti käsiään: "Voi, voi! ette usko minkälainen ihminen! Voi kuinka piiiikkunen! Tule, Vappu, katsomaan. Voi, voi kun se on sievä!"

Tytöt yrittivät nousta katsomaan, mutta muori käänti sen vahvan koukkunenänsä tyttöihin päin ja mulautti mustilla silmillään puoleen ja toiseen.

— "No vähemmällä siinä! Lasken pois siitä!… Totteletko, Sanna…
Lasken tuonne alas."

Vappu kiekkui muorin hameessa ja pyyteli: "Näyttäkää, muori hyvä, mikä teillä on."

Muori harosteli vasua varovasti, kumartuneena tähysti vasuun ja virkkoi: "Tässä on pikku poika."

Sanna: "Mistäs se on tuo pikku poika?"

Muori: "Tämän on äiti löytänyt saunan sillan alta."

Sanna: "Mutta me menemme katsomaan, eikö muita olisi. Minäkin haen itselleni. Lähdetään, Vappu, hakemaan!"

Isä naurahti ja nakkasi niin leppoisen silmäyksen Sannaan, Muorikin naurahti ja virkkoi: "Ei siellä ole muita."

Vappu nyrpeästi: "Muori narrasi. Ei olekaan äiti löytänyt saunan sillan alta."

Muori ei sitä kuunnellut, katsahti Pietoon ja virkkoi tyyneesti: "Jos saisimme puhdasta vettä puhtaalla astialla…"

Pieto vei tulensa uunin nurkkaan ja rosolaitaisella pahkamaljalla nouti ranta-avennosta vettä ja laski sen pöydälle.

Muori antoi sen lapsen Reetan syliin. Reeta suu niin mieluisessa mytyssä piteli lasta, joka vähän kirahteli.

Muori otti virsikirjan turkkinsa taskusta ja luki siitä lukuja; otti vesimaljan ja valeli lapsen päätä vedellä; luki vieläkin muutaman kappaleen, mutta näkyi muistavan jotain. Suuret silmät harristuivat ja suu hömähti auki. Mutta heti pyörähti Pietoon päin, joka pöydän sivulla seisoi jäykkänä, kädet ristissä, ja virkkoi: "No herranen aika! Mikäs sille nimeksi tulikaan?"

Pieto nosti hitaasti kätensä korvallisiinsa, puristi huulensa yhteen, mutristi muotoaan, kynsiä rahnusteli korvallistaan tavan vuoksi ja viimein vastasi: "Miten hän olisi… Olen minä ajatellut…"

Muori: "Mitä ajatellut?… Jottako isän kaima?"

Pieton suu levisi makeaan hymyyn ja silmät remahtivat muoriin leppoisen näköisesti…

— "No… jospa tuosta tekisi."

Muori pyörähti lapseen päin, joka Reetan sylissä pudisteli ja mieli kirahtelemaan; teki kädellään ristin lapsen rintaan ja sanoi: "Pietari on nimesi…"

Hän aukaisi vielä virsikirjan, lukemaan rupesi, mutta pihisten putosi päreen pää lattiaan ja sammui. Pieto rienti ottamaan uutta tulta. Liedessä ruoposteli hän hiillosta päreellä ja kokosi isoimpia hiiliä yhteen ryhmään ja alkoi puhallella. Tuhkan alla tummuneet hiilet eivät kiihtyneet heti.

Silloin lapsi rupesi parkumaan Reetan sylissä. Muori otti lapsen ja Reeta pyörähti isälleen avuksi tulta puhaltamaan. Yhdessä ne Pieto ja Reeta puhua töhöttivät ja parantavat puhumistaan, että säkenet pölisivät. Muori piispitti ja heilutti parkuvaa lasta käsissään ja virkkoi vihaisesti: "Ei teillä ole huulet yhtä paria, kun ette saa tulta… Ka jo viimein!"

Pieto asetteli päreen pihtiin, siirtyi taas pöydän sivulle katsomaan, mitä muori vielä tekisi. Ja samoin tytötkin avossa suin ja pyyrysilmäisinä katselivat muorin meininkiä.

Muori pani lapsen vasuun ja vei pihalle. Tytöt usahtivat jälkeen, mutta muori ovessa mennessään pyörähti katsomaan takansa, poikasi jalkaa kynnykseen ja vihasta äsähti: "ette saa tulla."

Sanna tekeytyi itkemään. "Tulen minä."

Muori: "Et sinäkään! Pysy vaan paikoillasi!" Hän paiskasi oven kiinni ja kartanolta alkoi kuulua lapsen itku. Tytöt kapasivat ikkunaan katsomaan, mihin se sitä viepi. Pieto näytti mielessään kummastelevan sitä, kun se muoria pyhä toimitus loppui niin lyhyeen, istahti rahin nenälle ja puheli itsekseen: "Sattui se päre pahan nenällä putoamaan… Nuo hiilet olivat niin pikkuisia."

Muori juoksun hypäkässä tulla hynttyytti saunasta ja hömäkehti niin hyväntuulennäköisenä, pani turkin päälleen, sitoi ruskeat karvatöppöset paulakenkäinsä päälle, tuipasi kättä Pietolle ja virkkoi: "Jääppäs terveeksi! Onnea ja iloa peikolle perheellesi!" — Sitte hän kävellä töpsytteli ulos.

Tytöt kilmasivat ikkunoihin katsomaan, mihin muori menee, mutta muori se koppasi pirtin perästä sukset jalkaansa ja kohta katosi metsän rinteeseen.

Tytöt istahtivat penkille, kuin kyyhkyset, ja pyörein silmin katselivat toisiaan ja näytti heistä siltä kuin olisi jotakin tapahtunut, jota eivät käsittäneet.

Pieto lähti ulos ja viipyi siellä kauan.

Reeta ja Auno tekivät vuoteen. Siihen laskeusivat tytöt hiljaisempina, kuin koskaan ennen, ja päreessä kun viimein tuli tuikahti, niin kauan harreilivat tyttöjen silmät korkeuteen ja kasvoissa väreili salaperäinen aavistus.

Reeta makasi vuoteen reunalla. Hän kääntyi syrjälleen, vetäsi hiljaa vaipan laitaa toisten päältä peitokseen, kyyristyi käppyrään, huokasi syvään ja heittäysi niin nukkumaan. Mutta kun Katri alkoi marista toisella laidalla vuodetta että "ei ole peittoa," niin Reeta nosti päätään ja sanoi vihaisesti: "Ettekö pääse likemmä toisianne, jotta yltäisi peitto jokaiselle. Kuka siellä on taas se rehentelijä."

Vappu: "Tuohan tuo Sanna."

Sanna: "No niin, kattila pataa panee. Itse riehotat, kuin niittyrlio.
Ja tuo Rliikka; muut eivät pääse lähellekään."

Reeta: "Tokko osaatte asettua siinä, vai pitääkö kaarakka hakea!
Paljonhan se olisikin, kun kerrankaan asettuisivat ihmisiksi."

Silloin tapahtui vuoteella yleinen liike ja jokainen siirtyi aivan liha lihaan kiinni. Katrikin nykäsi vaipan laitaa toisten päällä, pani sen laidan allensa, kääri jalkansa vaipan mutkaan, kyyristi niskansa kumaraan ja lupsautteli muutamia kertoja suuria silmiään ja sekoi niin unen rauhaan.

* * * * *

Kolmannen kerran jo kukko lauloi pirtin sillan alla, kun Reeta heräsi, heräsi entistä raittiimmasti, mutta vetäsi vielä peittoa korvilleen ja koetti painautua nukkumaan, kun kuuli isänsäkin sikeän kuorsauksen pöydän päästä.

Unta ei kuitenkaan tullut enää Reetalle. Hän koetti kuolettaa ajatuksiaan ja lupisti silmänsä kiinni, mutta silmätpä aina niiltään nimiään kirkkaina remahtivat selälleen.

Viimein hän huolellisesti peitti vieressään makaavan Martan, joka, hikihelmet otsassa, siinä henkihieverinä nukkua sihotti, nousi ylös, kopelehti pimeän päässä sukkansa koukkopuulta, rahnikoi paulakengät jalkoihinsa ja rienti ulos. Näkyi arvelevan mennä saunaan, mutta kaakkoisien metsien helmassa pohotti aamunkoite ja suurena liekehti monivärinen kointähti koitteen hiilakalla reunalla. Kuuset näyttivät seisovan aivan kuin olisivat kasvaneet koitteen hohteeseen. Reeta katseli sitä ja tähtistä taivasta ja puheli itsekseen,—

"Voi noita tähtiä, kun niitä onkin paljo. Niitä olisi koko kopare, jos olisi seulaan karistella. — — Niin äiti"…

Reeta aukasi reippaasti saunan oven, mutta siihen seisahti. Toinen käsi oli ovinappulassa, sitte kuikisti päänsä ovesta sisään ja kuunteli… Kuunteli ilman huokaisematta, mutta rinta rupesi tutajamaan, kasvot tulistuivat. Hän huokasi vapisevan, pitkän huokauksen ja virkkoi: "Äiti hoi!… Onko täällä äiti?… Kuuletteko?… Äiti hoi…"

Tuo viimeinen "hoi" tuli väristen ja kuulusti aivan hengettömältä, ja miltei takertunut huuliin, ennenkuin pääsi uloskaan. Silloin hän painoi kiinni saunan oven, puhalti raskaan henkäyksen ja oikahti: "Voi, voi!"

Sitte juoksi pirttiin, meni isänsä vuoteen luo, seisahti ja koetti asettaa vapistustaan.

"Isä!"

Pieto harristi silmänsä ja kätensä, tempasi kokotukseen ja asettui kuuntelemaan. Mutta kun Reetan vapiseva, hätäisen ahdas hengitys kuului läheltä, niin Pieto hyppäsi ja pöllistyen kysyi: "Mitä?… Mikä nyt?"…

Reetalta puhalti voimakas huokaus: "Kävin saunassa. Äiti ei virk…"

Sen enempää ei Pieto kuunnellut. Sukkelammin, kuin koskaan ennen, joutui hän ulos ja avojaloin, aivan hurjana, juosta rahnasi saunan luo, kiskasi saunan oven auki ja puhaltautui sisään. Mutta samassa tunsi jaloissaan jotakin ja langeta kömpsähti keskelle lattiaa.

— "No… kun jaloissa… Mitä sinä siinä?… Liisa, nouse pois… No… sepä nyt siki… Kun on aivan varaton. No nouse pois siitä vuoteellesi… Mitä sinä siinä paljaalla lattialla…?"

Nykäsi vielä varatonta kättä, mutta samalla puhalti ulos ja juoksunpotkassa meni pirttiin… Reeta oli juuri saanut tulen päreeseen viritetyksi. Pieto koppasi sen, katkasi toisen päreen keskeä ja ne sytytti lisäksi, huokasi pitkän ja ahtaan huokauksen ja lähti sen roihun kanssa saunaan.

Liisa maata rojotti lattialla selkäpiillään kädet levälleen heitettyinä. Vaahtoa oli suusta tullut, tuskaiset, loksahtaneet kasvot olivat kivettyneen näköiset ja puoli-auenneet, kuoppaan painaneet silmät ylöspäin käännetyt, että kalman verhoomat valkeaiset vaan näkyivät luomien välistä. Sitä kouristui Pieto katsomaan… Hyppäsi toiselle puolelle ja katsoi tarkemmin. Mutta rinta täytyi, kasvot hurmasi kamala punastus, silmät suurenivat ja paksut verisuonet risteilevät silmävalkuaisissa. Ulos puhaltui vallaton huokaus, josta kuuluivat värisevät voivotukset.

Sen kuultua ja nähdessä isän tuskan Reetan kasvot pullistuivat. Hän parahti itkemään ja rymähti äidin kaulaan lattialle, mutta Pieto meni ulos sen tulensa kanssa.

Turponnein kasvoin seisahti hän navetan perään ja vapisi. Kädessä paloi pärevalkea, jota hieno itätuuli hulmutteli, ja löi liekin käteen. Siitä Pieto havahtui ja viskasi päreen päät hangelle, katsahti vielä kun tuuli pyöritteli hangella hehkuvia hiiliä, jotka hyppelehtäen riensivät metsän rannakseen. Samassa puri hän hampaansa yhteen, kätensä nyrkkiin puristi ja hampaittensa välistä ahtaasti puhalteli raskaasti väriseviä, pakahtuneita huokauksia, jotka kaikki tulivat ulos hiljaisina tuskan voivotuksina ja kyynelet rupesivat tulvana juoksemaan pitkin kasvoja.

Hän kääntyi ympäriinsä ja lähti kävelemään. Käveli ensin pirtin perään… Seisahti siinä; ei näyttänyt katsovan mihinkään… Kääntyi taas ja lähti kävelemään rantaan päin. Näytti kuin jalat olisivat itsestään vaan sinne menneet.

Rannassa seisahti Pieto, painoi nyrkkiin puristetut kätensä rintaansa ja seisoi alla päin, kuin kivettynyt. Kyyneleet juoksivat vallattomina ja huulet vähän liikkuivat… Viimein seisahtui kyynelten tulva ja kasvot selkenivät. Kassilan muori hiihtoi rannasta maalle. Kun havahti Vieton seisomassa, niin pysähti muutaman askeleen päähän, katsoi Pietoon oudostellen: "No Pietoko se? —"

Pieto säpsähti, näytti heräävän unelmistaan ja vastasi: "Voi, voi mikä täällä tuli!"

Muorin vesiharmaat, suuret silmät leimahtivat, pitkä vartalo suoristui. Hän riippasi harmaan päähuivinsa kaulalleen, että tarkemmin kuulisi, mitä Pieto sanoo: "Mikä se on tullut?"

Pieto nosti vasemman kätensä korvalliselleen, huokasi kolme väräjävää huokausta ja alkoi selittää: "Minä illalla taisin panna saunan lakeisen liian aikaiseen kiinni…"

Muori puhalti päätään, heitti suksensa siihen ja lähti etukumarassa astua kutostamaan. Oikea käsi huiski toimessaan, mutta vasemmalla kädellään piteli hän väljää turkkinsa povea, jossa Liisalle saunaisiksi oli paistettu vasikan lapa, paksu rukiinen leipä ja pienoinen juusto.

Saunasta kuului Reetan huutava itku ja voivotus. Sinne koetti muori rientää…

Reeta asettui, pyyhki hurstisen paitansa hihaan silmiään ja hyrski nikottavaa itkua…

Muori silpasi turkin päältään, laski loukkoon ja sen mutkaan kätki ne tuonnoksensa ja alkoi äänettömästä päästä hapuilla pärettä. Lauteen päästä kopiutui päre kouraan. Sen katkasi. Uunin perästä kiilui tuli, sieltä koppasi hiilen päreen kappaleitten väliin, nykäsi henkeä täyteensä, lipasi kielellään paksuja huuliaan, pyrristi ne pitkälle ja niitten läpi puhalti hiileen pitkään ja tiuhkeasti. Hiili kirkastui ja päreet savusivat, mutta eivät syttyneet ilmituleen. Puhalti toisen kerran, vaan eivät vieläkään syttyneet, vaan savusivat jo enemmän. Vetäsi taasen muori rintansa täyteen henkeä ja puhalti, että posket pullistuivat ja vesi tihisi silmänurkista. Silloin leimahtivat päreet tuleen.

Muori kääntyi seinään päin, pani päreet alaspäin, että pikemmin syttyisivät, pyyhkäsi sormensa nenillä silmänsä nurkista vesikiehteet pois, ja kasvojen väreet vavahtelivat. Päreet syttyivät. Silloin kääntyi muori lattialle päin ja vilkasi silmillään ympäri saunan. Kätensä alta katsoi tarkemmin loukkoon, jossa rehuisella vuoteella retjotti nukkuva pienokainen; mutta silmänräpäyksessä tiukasi hän katsomaan lattialla rojottavaa Liisaa, jonka ryntäillä Reeta itki ja tuhki.

Muorin kasvot vaalenivat, ristiin liitetyt kädet hervahtivat alas ja ääni värisi.

"Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Isä taivaasta, ole armollinen!…"

Pieto tuli saunaan ja seisahti oven suuhun…

Muori siirtyi katsomaan lasta, laski varovasti kätensä rinnan päälle hengittämättä, piteli kättään siinä ja tunnusteli elon merkkiä; viimein oikasi itsensä, käänti hopeahapsensa otsaltaan pois ja vapisevalla äänellä lausui:

"Valmis on… Mennyt on emä ja erä yhdessä!"

Pieton leveät hartiat nytkähtelivät, karkea tukka rupesi tutisemaan ja valtava itku hyrskähti.

"Oi-joi-joih… joi-joi-joih… minä onnetto… mistä onnettomin……"

Reeta hyppäsi pois äidin ryntäiltä ja paiskautui vuoteelle kasvoilleen. Siinä oikoi jalkojaan, väänteli ruumistaan ja turski.

Niin kului hetki. Oistonaan juoksi kyynelvirta muorinkin laihoilta poskipäiltä. Viimein otti hän karkean esiliinansa. Sillä pyyhki kasvojaan, jatkoi päreen, nielasi tyhjän nielauksen ja kohotti päätään. Kurttuisissa kasvoissa näkyi uutta eloa. Korkea otsa loisti rauhasta, kun hän virkkoi:

"Herra antaa, Herra ottaa, Herran nimi olkoon kiitetty! He ovat tehneet sen, joka meillä on vielä tekemättä…… No rauhottukaa jo."

Reeta: "Minä kuolen ihan."

Muori: "Ei sinne pääse pyrkimällä."

Pieto seisoi polvet yhteen näpistettyinä, hieroskeli silmiään ja niiskutti. Koetti puristaa itkuansa, näkyi aikovan jotakin sanoa, mutta siitä ei tullut kalua, vaan purskahti taasen itkuun ja siihen sekosivat sanat.

Muori: "Se on vanha sananlasku, että siinä pitää ottaa missä annetaan… Mutta minun neuvoni olisi se, ettei tätä tapausta virketa lapsille ollenkaan. Minä lähden kotiin ja toimitan apua siksi, että saadaan nuo lähtijät sinne, mihin ovat menevät."

Pieto nikotteli ja virkkoi itkun seasta: "Parastahan se on niin."

Muori pani turkin päälleen, pisti ne tuomisensa Pieton käteen ja sanoi: "Ja'a nämä lapsille."

Pieto nöyrästi nyökäytti päätään, viskasi palavan silmäyksen muoriin:
"Kiitos, kiitos!"

Muori leveine turkkineen, kumartuen, työntyi ulos saunan ovesta; mutta pyörähti ja loistavin silmin virkkoi ovelta vielä: "Kuten puhuttu, niin ei virketa lapsille… Kyllä minä heti olen täällä."

Pieto: "Hyvä, hyvä! Kiitos, kiitos!"

Muori lähti astua köpöttämään suksilleen. Mennessään hän huokasi ja lausui: "sijan tietää, kohun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, eipä tiedä kuhun kuoleman pitää."

Tuli sammui päreestä kiukaan nurkalla ja silloin sekä Pieto että Reeta poistuivat saunasta. Reeta tuli ensiksi pirttiin, laskeutui vuoteen laidalle ja rinta hytkähteli. Itkun puuskia puhkeili tuon tuostakin, mutta Reeta pidätti ne, että tulivat vaan paksuina huokauksina ulos. Pieto istui pöydän päähän vuoteelleen ja pani päänsä pöytää vasten. Siinä hän istui kumarruksissaan, karkea tukka tutisi ja raskaasti notkahtelivat leveät hartiat.

Kaikki oli hiljaista. Reetan raskaat huokaukset kuuluivat vuoteen reunalta, jossa kahdeksan paria kirkkaita silmiä harreili, ja kahdeksan tyytyväisen iloista muotoa oli päänaluksella, kuin lokkiraito rannan kivellä kesäillan herttaisessa siimeksessä.

Sanna kohotti päätään ja kysyi hiljaa Aunolta: "Onko nyt pyhä, kun nukutaan näin pitkään ja jo on päivä ulkona?" Auno: "Pyhä?… Vastahan nyt on Tiistai."

Vappu: "Eipä tuo vielä ole hyvinkään suuri päivä."

Sanna painoi suunsa Aunon korvaan ja hiljaa kysyi: "Mikäs se on
Reetalla kun niin tuhkaa?"

Auno: "Se on kai mennyt saunaan äitiä katsomaan, niin äiti on torunut sitä siellä."

Sannalla jäi suu puoliauki ja silmät remahtivat suuriksi. Hän kallisteli päätään ja katseli ympäri hämärää pirttiä. Viimein kysyi puoliääneen: "emmekö me sitte enää saa nähdäkään äitiä?"

Sen kuultua kaikki tytöt, paitsi Reetaa, kohottivat päänsä ja kirkkain silmin höröllä korvin kuuntelivat, mitä Auno vastaa Sannan kysymykseen.

"Saapihan sitä sitte nähdä, kun äiti tulee itse pirttiin."

Katri: "Milloin se tulee pirttiin?"

Martta: "Johan tuo onkin äiti pirtissä."

Kaikki kääntyivät katsomaan sinne, mihin Martan näkivät katsovan ja katselivat oikein terävin silmin.

Sanna: "Missä se on äiti?"

Martta: "Ettekö näe? Tuossa uunin luona… Noin ottaa päreitä uunilta."

Auno: "Missä se on: en minä näe."

Kerttu: "En minäkään. Uneksii kai se Martta."

Martta: "Enkä uneksi. No ettekö nytkään näe? Onhan tuossa aivan, aivan tuossa likellä ja katsoo meitä nyt."

Reeta ja Pietokin kohottivat päänsä katsomaan, mihin Martan sormi osoitti.

Kerttu: "No, sinä houraat. Näkisihän sen muutkin. Sanoppas missä paikassa se on äiti?"

Martta hyppäsi ylös ja avossa sylin pää kekallaan juosta kilmasi lattialle vuoteen eteen ja iloisesti virkkoi: "tässä", mutta samassa ryöpsähti hän lattialle kontalleen, hyppäsi ylös ja pyörähti katsomaan ympärilleen, missä se on. Äitiä ei vaan näkynyt.

Martta jäi sormi suussa seisomaan lattialle. Pää nyrskähti alas ja karkea hurstipaita kurttuisena riippui lanteilla.

Kerttu: "Kas sitä! Uneksipaan se Martta."

Martta itkien tulla kyhnytteli vuoteelleen ja hautautui peittoon.

Auno: "Se on tuo Martta nähnyt unta äidistään, niin unen töhmerössä silmät valehtelivat."

Vappu: "Näin minäkin äidistä unta ja äiti ja se pikku! poika olivat taivaassa. Se pikku poika oli Jumalan käsivarrella ja äiti oli siellä muiden joukossa ja katseli meitä."

Sanna: "Minkälainen se oli se taivas?"

Vappu: "Se oli niin kummallinen, että ei sitä saata sanoakaan."

Sanna: "Miksi sinä et saata sanoa, kun olet nähnyt?"! Vappu: "Enpä minä sitä paljon nähnytkään. Minä heräsin siitä."

Riikka: "Mistä sinä tiesit, että se oli taivas?"

Vappu: "Kun siellä oli Jumala."

Auno: "Mistäs sinä sen tunsit?"

Vappu: "Kyllä sen tuntee."

Sanna: "Minkä se on näköinen?"

Reeta nousi vuoteeltaan ja sanoi tympeän käskevästi:

"Olkaa typerehtämättä jo; ja nouskaa siitä kynsillenne ja korjatkaa rehunne. Minä lähden lehmiä hoitamaan."

Silloin kapsahtivat tytöt, ylös ja imekkeiset tukat tarhottivat kuin tuulenkoprat. Auno katsoi ikkunasta ulos.

"Hoo kun onkin suuri päivä jo pihalla."

Vappu suki kahden käden hapsiaan ja sanoi tyyneesti: "Äläs suuri. On noita jo suurempiakin nähty."

Kerttu otti vaatteita syliinsä ja lähti viemään niitä porstuaan.
Toiset tytöt ottivat viimeiset ja yhdessä avauksessa meni vuode ulos.
Reeta pani karjaturkkinsa päälleen ja sitoi sen hamppuköynöksellä; ja
huivi silmillä lähti astua tupottamaan ulos.

Kerttu toi pienellä vasulla lunta, ripisteli sitä ympäri lattiaa, otti orresta siivet ja pyyhki pankon ja penkit. Auno ja Riikka ottivat varpuluudat ja rupesivat lakasemaan pirtin lattiaa. Toiset tytöt iloisina hilmerehtivät karsinasopella ja eroittelivat ketineitään kukin omiansa.

* * * * *

Melkein joka ilta kävi Kassilan muori Pietolassa. Niinpä taas oli eräs Tammikuun iltahämärä. Kassilan muori astui Pietolan pirttiin, heitti turkkinsa ovensuunaulaan, riisti töppösensä kenkäin päältä, kopisteli lumen ja laski ne oven poskeen lattialle. Kasvoissa oli pakkasen punastus ja suurilla silmillään hän lempeästi katsella loihautteli tyttöjä, jotka istuivat pirtin peripenkillä.

"No mitäs, lapsukaiset, nyt niin olette kynsille lyötyjä? Ja Martta kultani, mitä sinä itkerehdät? Tuleppas minun syliini… Kas niin, sinä pikku kultanen, sinä minun kultakäpyseni! Voi kun nyt olet tahrannut silmäsi! Pyyhitäämpäs tähän minun esiliinaani… Kas niin, puhdistui ne vähän. No nyt se on taas sievä tuo minun tyttöni. Oletko sinä minun tyttöni?"

Martta: "Olen."

Muori: "On se minun tyttöni tuo sievä, pyöreäposkinen tyttöni. Mutta mitä sinä nyt olet itkenyt, kun nuo siniset, koreat silmäsi olet hieronut noin tuhkeroiksi? Voi, voi, kun ovat vesikiehteessä nuo suuret silmät! Älä hiero tuolla pikku kätöselläsi enää. Tulee niin kipeäksi. Kuule, äläpäs hiero silmiä, vaan istu nyt siinä mummon polvella sievänä tyttönä. Ka niin se näpöttää tuo äidin kiharapää. Annappa suuta tuolla pikku summullasi tälle kurttuposkiselle jäkäläpäälle… Kas niin… Vielä toinen kerta… No hyvä, hyvä tyttö se on tuo minun omani tyttöni. Koetappa nyt yltävätkö nuo pikkuiset sylet ympäri mummon kaulasta… No niin. Yltäähän ne, jos kuin. Niin se tuo minun tyttöni oikein kaulasta halaa tätä vanhaa koppolia… Tämmöistä homekokoa se syleilee tuo äidin sievä tyttö; tuommoinen kyyhkynen. Vai urpiainenko sinä olet? Mikä sinä olet, sinä paarma?"

Saarasta näkyi käyvän kateeksi, kun muori hyvitteli Marttaa eikä häntä. Hän hiipi hiljaa muorin luo penkin viereen, nojasi kupeellaan muorin polveen ja sormi suussa allapäin seisoi… Muori laski Martan polvelleen istumaan ja taputti Saaraa kasvoihin.

"Mikäs sinulle on tullut, kun olet niin nurpeissasi?"

Saara: "Äitiä on ikävä."

Muori: "Missäs se on äiti?"

Saara: "Rupukan muori äsken sanoi että se on mennyt pikku pojan kanssa taivaaseen eikä tulekkaan enää."

Muori näkyi tahtovan vähän miettiä, mitä hän nyt sanoisi.

"No nouse sinäkin tuohon minun toiselle polvelleni istumaan, niin tuumaillaan tässä sitte enemmän. Kas niin, istuppas siinä… Onko nyt lysti?"

Saara: "On."

Muori: "Eihän nyt olekaan enää äitiä ikävä?"

Saara pyöritteli sormea suussaan, vesikiehteiset silmät pyörivät sinne tänne ja kasvot olivat levottomat.

Muori: "Sanos nyt. Eihän ole enää äitiä ikävä, kun pääsit mummon polvelle? Vai mitä?"

Saara painoi kasvonsa muorin rintaan ja hyrskähti itkuun.

Muori taputteli Saaraa ja lohdutteli.

"Noo, älähän ole milläsikään; kyllä se Jumala pitää huolen. Onhan sinulla isä ja niin monta sisarta! Ei kellään ole niin monta siskoa, kuin sinulla. Lueppas nuo siskot, onko niitä monta. Koetappas lukea… Etkö osaa?"

Sanna pudottausi penkiltä lattialle, tuli muorin luo ja loistavin silmin virkkoi: "Ei Saara osaa lukea, vaan minä osaan!"

Muori: "No lueppas sinä, että Saarakin kuulee."

Sanna: "Yksi, kaksi, kolome, nelejä, viisi, kuusi, seihtemän, kaheksan."

Muori: "Entäs yhdeksäs, mihin se jäi?"

Sannan silmät harristuivat ja suu pyöreänä katseli hän jokaista silmiin.

Muori: "Lueppas uudelleen!"

Sanna alkoi uudelleen, painoi kädellään jokaiseen ja luki oikein painolla: "Yksi… kaksi… kolome… nelejä… viisi… kuusi… seihtemän ja… kaheksan. Ei niitä ole sen enempää!"

Muori: "Entäs itse, monesko sinä olet?"

Sanna paiskasi kätensä kasvoihinsa ja kiimasi loukkoon.

Muori käänti huomionsa toisiin tyttöihin.

"Missäs se nyt on isä?"

Reeta istua tupotti, huivi silmillä, loukon puolella toisista, pyyhki piikkoiseen esiliinaan silmiään ja virkkoi nyrpeästi: "En tiedä missä lienee… Kohta tähän palellumme. Ei ole niin halon kappaletta. Tuosta rantteesta jyrsin tänä päivänä, joilla hornistettiin tätä pirttiä ja lehmille vettä lämmitimme."

Muori: "Vai niin. Eikös isä ole hakannut halkoja?"

Reeta: "Ei sitte myöten, kun…"

Porstuasta kuului askeletta. Jokaisen silmät kääntyivät sinne päin.

Muori: "Kukas nyt tulee? … Pieto! … Ja mitä se tuopi? … No herranen aika! metsohan sillä on selässä… Yksipä se onkin… kaksi ja tuommoista rötkälettä!"

Pieto heitti metsot selästään lattialle, pani turkkinsa naulaan, istahti pöydän päähän ja laski otsansa pöytää vasten eikä näkynyt huolivan muitten toimista mitään. Tytöt keräytyivät kaikki metsoja katselemaan.

Muori: "No nyt minä olenkin täällä yötä, kun saatiin metsoja. Saanhan olla, tytöt, yötä?"

Reeta: "Olkaa toki."

Kerttu: "Olkaa toki!"

Auno: "Emme päästäisi pois emme vaikka!…"

Sanna: "Ette milloinkaan saa enää mennä pois!"

Vappu: "Teidän pitää meillä nukkua yhdellä vuoteella meidän kanssa."

Muori: "No hyvä hyvä… Mutta antakaapas minulle kirves, että minä käyn hakkaamassa puita pystyvalkeaksi."

Pieto kohosi hitaasti seisalleen ja käveli ulos.

Heti alkoi kuulua kopse lastukkaalta ja kohta oli kappaleina honkainen ranka. Riemulla kantoivat tytöt nyt halkoja pirttiin ja heti kohta hulmusi iloinen pystyvalkea sen takassa. Höyhenvasut otettiin nyt tulen valossa käsille. Kerttu ja Auno rupesivat metsoja höyhentämään. Muori ja toiset tytöt kehiysivät sitä lystiä katsomaan ja ilosta loistivat jokaisen kasvot. Martta se istui muorin sylissä ja painoi toisen kasvonsa muorin rintaan ja siitä katseli metson höyhennystä.

V.

Pieto viipyi metsissä päivät päästänsä. Joskus hän toi linnun tai jäniksen; usein ei sitäkään ja töllötteli vaan puhumatonna. Kerttu ja Auno ne päivät nuivasivat halon hakkuussa. Lastut tulivat kuin tikan mölheitä. Kurikalla ja naulalla halottiin puut haloiksi. Nuoremmat sisaret katsoivat päältä ja kantoivat halot jälestä pois mikä tuli. Martta se katseli pirtin ikkunasta mitä toiset tekevät.

Oli niin iltapäivä Tammikuun lopulla. Kassilan muori astui lastukkaalle. Ahavasta tulehtuneet kasvot loistivat lempeä. Hymyillen virkkoi hän tytöille: "Mikäs nyt on tytöillä? Hakkaatteko halkoja vai mitä? … Minkälainen teillä on kirves? … Voi, voi, kun on suuri kirves! Ettehän tätä jaksa nostaakaan. Antakaapas minä vielä vanhoillani koetan tehdä halkoa."

Muori veti kirveellä läjästä honkaisen rangan tanterelle, katsoi halon pituuden, nosti toisen töppösjalkansa rangan selkään ja alkoi hakata. Kauhistavan korkealle nousi muorin käsissä kirves ja syvään upposi se rankaan. Hurtankorvina pursuilivat lastut lastuuksesta ja raskaasti nutjahtelivat muorin leveät hartiat… Kädet ryntäissä, olkapäät kaltaiselle puristettuina ja nenät punaisina katsoivat tytöt muorin hakkuuta. Kirkkaina seurasivat tyttöjen silmät kirveen kulkua ja kävi se niin mieleen, että ruumis nytkähteli mukaan jokaiselle lyönnille. Kylmä pohjoistuuli heilutteli karkeita hameen helmoja.

Muori sai rankansa haloiksi, pyyhki korkeasta otsastaan hikeä, laski kirveen rankaa vasten.

"Ei ole miehestä mennehestä, urohosta ohkavasta, minkä minustakin", virkkoi hän. "Hakattiin sitä ennen viidesti viisitalvisena."

Muori punalti päätään, silmät leimahtivat. Suoristi siitä vuosien painaman vartalonsa ja jatkoi: "Ennen kuin kaskea hakattiin, niin pidin minä puoleni, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Muistella on jo aikaa siitä, kuin minäkin neljäntoista vanhana jäin äidistäni kahdentoista vanhan veljeni kanssa mökkiin, melkein yksinämme sulana pitämään. Isä oli virmainen ja toinen puoli varaton. Kainalosauvan avulla liikkui; niin ei ollut siitä suurta apua. Itse saimme hakata halkomme, tehdä työmme. Mutta minä olin rohkeakasvuinen, viidentoista vanhana oli kasvuni käsissäni, eikä ole sitte jalkani jatkuneet. Piimä se oli jäsenissä, mutta mikäs auttoi, kun ei ollut muuta lähtijää… Niin, itse olen sanomassa, vaan sen sanon, että minun länkiäni ei moni täytä."

Kerttu alla päin kainosti virkkoi: "Opettakaa muori minuakin hakkaamaan."

Muori taputti Kerttua päähän.

"No hyvä lapsi. Kyllähän se työ tekijänsä neuvoo, antihan ensin voimia Jumala antaa… Minä tuon teille uudet sievät kirveet. — — On niin suuri tuo.

"Miestä myöten miekka vyöllä, kalpa kantajan mukahan.

"Se on vanha sananlasku… Mutta teillähän on kylmä. Ka Vapullakin tuommoinen nuttu hitakko päällä ja paljaat sääret! Ihme kun ovatkin punaiset kuin kauan varpaat! Eikö sinulla ole sukkiakaan? Ka eihän niillä ole yhdelläkään sukkia. Voi teitä, sorsan poikue!"

Kerttu: "On minulla, Aunolla ja Reetalla."

Sanna pyyhkäsi vesitilkan nenänsä päästä ja iloisesti lipasi: "Eipä meillä ole pitkät taipaleetkaan."

Muori: "No lähdetään nyt pirttiin, viedään halkoja mennessä."

Tytöt usahtivat ottamaan halkoja syliinsä ja lähtivät kuin tuulispää pirttiin juoksemaan. Muori tuli perässä, katsahti uunin kupeella halkoläjää: "Onhan täällä halkoja päälle tarpeen."

Auno loistavin kasvoin katsoi muoriin, kääntyi vähän kalhimittain alaspäin ja kainosti vastasi: "Minä ja Kerttu niitä olemme jyrsineet."

Muori: "No hyvä, hyvä… Mutta mitenkäs se minun pikku Marttani täällä jaksaa? Täällähän sinä kyhnerehdät vaan. Voi, voi sinua kyyhkynen! Tuleppas nyt taa sen mummon syliin. Kas niin. Onko nyt lysti?"

Martta kyyristi päänsä muorin rintaan ja kuiskasi: "On."

Muori: "Näitkö sinä, kun mummo hakkasi halkoja?"

Martta: "Näin."

Muori: "Oletkos sinä nukkunut tänä päivänä?"

Martta: "Olen."

Muori: "Sitte sitä kasvaa kun nukkuu; tulee isoksi tytöksi."

Sanna: "Kasvampaan minäkin, vaikka en ole nukkunut koko päivänä."

Muori: "Kasvat sitä sinä nukkumattakin; mutta näyttäkääpäs minulle niitä jalkineitanne."

Tytöt riipoivat jaloistaan kengät ja kantoivat muorin eteen. Sanna työnti muorin käteen omansa.

Muori: "Tämmöiset tohvelitko ne sinulla on. Aivanhan nämä ovat hajalla jo."

Sanna: "Ompa siellä turkkipohjallinen."

Muori pisti kätensä kenkään ja kupristi kulmiaan.

"Aijai, kun on aivan märkä, kuin suo, ja lunta on kappa sisässä! No eikö sinulla ole paulojakaan, kun on lunta appautunut aivan täyteen? Katsoppas nyt tätä siivoa!"

Sanna: "Ei ole pauloja kuin Kertulla, Aunolla ja Reetalla."

Riikka: "Vai ei. Onpaan minullakin."

Muori: "Mitkäs ne ovat sinun kenkäsi?"

Riikka: "Tuossa on yksi ja tässä… ä… ka… tässä on toinen."

Muori: "No hyvänen aika! Nämähän ovat ihan liemenä! Hajalla ovat jo ihan, kuin seulan pohja."

Vappu: "Minulla ovat vielä hajanaisemmat. Katsokaapas noita!"

Muori otti Vapun kengät, käteensä, nyökytti päätään ja vihelti.

"Onpa kyllä!… Onpa kyllä! Voi teitä lapsi parat! Viittä on vaivainen vailla, minkä te poloset! — — Minä lähden käymään kotona. Minä tulen kohta sitte, kun laitatte pystyvalkean… No Martta, meneppäs nyt pois minun sylistäni. Vai mitä sinä kihmerehdät? Etkö sinä lähtisikään pois minun sylistäni? Etkö?"

Martta painoi päätään lujempaan muorin rintaan ja virkkoi tuskin kuuluvasti: "En."

Muori: "Kyllä minä kohta tulen takaisin. Minä käyn vaan kotona ja tuon sulle pikkuisen kylän leivän. Kas niin, istuhan siinä penkillä. Se on sievä tuo minun tyttöni."

Martta jäi penkille istumaan ja kainosti säteilivät silmät muoriin.

Muori pani turkin päälleen ja lähti. Sanna meni muoriin syliksi ja hiljaa kysäsi: "Tuotteko te sieltä pienetä kirveet?"

Muori: "En minä nyt tuo, vaan sanon sepälle, että se tekee, niin tuon ne toisella kerralla. Kyllä minä tuon ne sitte, kun joutuvat. — No Jumalan haltuun nyt pikku hetkeksi!"

* * * * *

Pystyvalkea palaa rekotteli takassa ja hiljaa istuivat tytöt sen ympärillä, kun muori astui pirttiin mytty kainalossa. Heitti turkkinsa naulaan, puhalti väsymyksen henkäyksen, pudotti kaulalleen päähuivinsa ja kahden käden oikoi hiuksiaan takaraivalle päin. Istahti sitte pystyvalkean luo, hengitti väsyneesti, että olkapäät nytkivät. Tyttöjen silmät säteilivät ja rinnat hytkähtelivät ilosta.

Muori: "Pian on huono voitettu, minkä minäkin. Oli kiire mielestäni ja hiihtää kutostin vähän kiireemmästi, niin raukesin loppumatkalla, ett'ei tahtonut jalka jalasta erota… Niin. Ei se tule vanhuus yksinään… Kas niin! Teillähän on tässä oikeen iloinen pystyvalkea. Näkyi niin ihanalta jo tuonne rantaan, kun hiihdin tuota järveä. Tuntui kuin olisi jo lämmittänyt, kun hohde näkyi ikkunasta… Tuoppas, Kerttu, tuo myttyni."

Kerttu ei odottanut kahta käskyä, loistavin kasvoin toi mytyn muorin syliin. Muori alkoi sitä päästellä, vilkasi lämpymän katseen tyttöihin.

"Tuleppas nyt tänne, sinä, minun pieni Marttani, niin saat tuliaisia. Katsoppas tätä… ja tätä… ja tätä… Tahdotko sinä kaikki vai annetaanko tästä muillekin?"

Martta: "Annetaan vaan."

Tyttöjen silmät leimahtivat, rinnat hytkähtelivät ja kasvot sulivat mieluiseen hymyyn. Muori otti rukiisen leivän, voirasian ja palvatun lampaan lihavänkäleen.

Leivästä leikkasi hän yhdeksän palasta, pani voita päälle ja lihaviipaleet pani voin päälle ja asetteli ne riviinsä jakkaralle. Sitä riviä katselivat tyttöjen silmät ja vuoroon lentivät katseet muorin hymyilevään muotoon. Viimeisen palasen kun muori teki ja pani siihen toisten viereen, niin kysyi hän:

"Oletteko milloinkaan syömään ruvetessa kiittäneet Jumalaa tahi siunanneet?"

Tytöt nyrskähtivät allepäin ja häpeän puna valusi kasvot.

Muori: "No älkää nyt olko millännekään. Nyt kun vasta rupeatte, vaikka huonoakin ruokaa syömään, niin sanokaa, että:

    "siunaa, Jeesus, ruokamme,
    asu aina luonamme!

"… Tulkaa nyt tähän minun luokseni seisomaan ja tehkää niin kuin minä sanoin. Muistatteko?"

Auno: "Muistamme."

Tytöt seisoivat muorin luona, panivat kätensä ristiin ja nöyrästi lausuivat muorin opettamat sanat.

Muori: "Ottakaapas nyt kukin tästä palanen."

Tytöt ottivatkin palasensa ja hiljaisina istahtivat muorin ympärille syömään.

Syötyä otti muori nyytystään käärön paikkanahkoja, vihkon hampun sydämmiä ja viimeiseksi otti mutkalle käännetyn puolivillaisen vaatepakan ja pani sen viereensä jakkaralle. Katsoi Kerttuun ja Aunoon.

"Tahtoisiko Kerttu ja Auno housuja?"

Kerttu punastui ja kainosti virkkoi viimein: "Eihän niitä tytöt pidä."

Muori: "Hohoo! Minä olen pitänyt jo ihan tyttö pahasesta asti. Kun näin miehillä olevan ja veljelleni, tuolle Erkkolan ukolle tehtiin, niin minun piti saada myös. Siitä myöten olen pitänyt ja hyvät ovat olleetkin. Niin on, kuin alasti, kun heittää milloin pois. On nytkin jalassani. Katsokaapa."

Tytöt mielissään katselivat muorin polvia, joissa oli punaisenkirjavalla tiuhtanauhalla sukan säärys ja housun lahe sidottu kinttukivertimeen.

Kerttu loistavin kasvoin mutta kainosti:

"Minä tahtoisin."

Sanna: "Minä tahtoisin myös."

Vappu: "Tekeehän muori minullekin?"

Riikka: "Pitäisin minäkin."

Katri: "Tehkää muori minullekin."

Saara sormi suussa allapäin tuli muorin luokse.

Muori: "No tahtoisikos se Saarakin?"

Saara hiljaa: "Tahtoisin."

Auno punastuksissaan katseli muoria. Muori vilkasi Aunoon.

"No mitäs se Auno sanoo?"

Auno leimautti Muoriin kainon katseen. "Kun teilläkin on, niin pitäisin minäkin."

Reeta: "Kun yksi lammas vettä huuti, niin kaikki karsina janosi. Nyt jokainen tahtoo, kun yksi tahtoi."

Vappu: "Meistäpä tulee tyttöpoikia, kun saadaan housut!"

Reeta: "Me olemme Martan kanssa tyttöinä; emme huoli housuista."

Muori: "Mutta missä näitä ruvetaan leikkaamaan? Äläs huoli, otetaanpas tuo pöytä tähän jakkaroiden päälle. Kerttu ja Auno, nostakaapas te tänne tuo pöytä… Ka se! No nyt pätii hyvästi."

Pöydälle levitti muori vaatepakkansa, otti taskustaan sakset ja pikkuisen liitupalasen; vilkasi tyttöihin ja virkkoi: "No kellekkäs nyt ensin tehdään?… Reeta se ei kuulunut huolivankaan. Ei ehdotellakaan. Tehdään Kertulle ensin. Tuleppas, niin otetaan mitat… vähän suunnille. Ei se nyt niin tarkka tarvitse ollakaan… Olethan sinä jo aika paksu. Ja pohkeet, kuin aikaihmisellä! Kyllä sinusta tulee vankka ihminen. Kyllä sinun käsissäsi vielä kerran työn tukka kääntyy, kunhan joudut emosulalle. Noo, kyllä nyt jo saatiin mitat."

Muori mitteli vaatetta suu mytyssä, kallisteli päätään, liitupalalla merkitteli vaatetta, otti sitte sakset ja rupesi leikata jurnittamaan. — Tytöt mielissään seisoivat pöydän ympärillä ja sydämmet hytkähtelivät ilosta. Auno näkyi tahtovan jotakin sanoa asian nimeksi.

"Tuoltapa jääpi kaistale. Mihinkäs se joutuu?"

Muori oli toimessaan, teki työtään ja virkkoi päättävästi: "Kyllä se saa sijansa. Kyllä turkki tilkkunsa vetää, sannan kiukoa kivensä. Se on vanha sananlasku se… Siinä ovat yhdet! Aunolle taitaa sopia samallaiset?"

Auno: "Me olemme aivan yhdenkokoiset."

Muori: "Niinpä näyttää." —

Kuudet housut oli leikattu. Kappaleita oli enää vaatteesta jälellä. Niitä muori mittaili ja itsekseen hyräili virren nuottia. Viimein virkkoi hän: "Parhaaksi tässä nyt on vettä ja köyttä. Jokohan tuo niin käypi, että Saara jää ilman. Olisikko sinusta paha, jos jäisit ilman?"

Saara punastui, pani sormen suuhunsa ja kirkkaat vesikarpalot pyörivät kasvoilla.

Muori taputteli Saaraa poskelle ja virkkoi: "Osattuutta se on mieli karvas, vaan ei osan vähyyttä. Älä ole milläsikään. Kyllä ne tehdään sinullekkin. Näistä palasista kokoillaan. Tilkku ei vaatetta pilaa. Ja jos ei muu auta, niin pannaan vaikka tuohesta jatkoa."

Tyttöjen kasvot levisivät ja yhteen ääneen hyrähtivät nauramaan.

Sanna: "Tuohesta housut?"

Vappu: "Sitte se on Saara näkemys, kun se vilkkasee tuohihousuissa.".

Muorin posket olivat makeassa hymyssä ja leppoisesti virkkoi hän taas: "Älkäähän te meillä Saaran kanssa naurako. Kyllä me naurut päältämme ajetaan… Niin, alkakaapas nyt laittautua ompelemaan. Ei tässä ristissä käsin saa olla… Tässä kotelossa on neuloja;… tässä lankakerä. Tehkäähän säikeet neulojenne perään."

Kerttu: "Jo on minulla säije!"

Muori otti lahkeen ja osoitti sormellaan: "Lähdetään! tästä näin tänne. Jätetään näin leveältä hulpaa… Siitä niin. Kas, olethan sinä jo oppinut ompelemaan aika kyytiä."

Sanna: "Jo minullakin on säije."

Reeta: "No sinä nyt et osaa mitään ommella. Et ole kuvitellutkaan eläissäsi. Kas säije!… kun on syltä pitkät… oikea laiskan säije."

Muori: "Ensi kerta sitä pitää kaikkea tehdä vaikka mitä. Kyllä minä neuvon, kunhan joudun. Odotahan vähän."

Reeta, Kerttu, Auno, Sanna, Vappu, Riikka ja Katri saivat jokainen ompeluksensa. Pystyvalkean ympärillä siinä rinnakkain tytöt istuivat. Sannalle ja Riikalle oli se työ niin mieleen, että kielet riippuivat huulilla. Ja pitkälle työntyi Kertun ja Aunonkin vahvat huulet. Vapun hieno alahuuli lipotti limissä toisen päällä. Reetakin oli mielissään, että vesi tippui rievästä huulesta.

Katri se yhä panna tuhrasi neulan silmään lankaa; työnti Aunolle sen viimein.

"Pane sinä tuo lanka silmään,… ei sovi."

Auno otti neulan ja langan.

"Eihän se miten sovi kun on hieronut langan nenän paksuksi kuin puntarin perän."

Hampaillaan nykäsi Auno säikeen nenää, pyöritti sitä näpissään, pisti neulan silmään ja antoi Katrille.

"Tuossa on, vaan mitäpä sinä sillä paljon tehnet. Kyllä ei siitä tule kahta valmista."

Muori se lasisilmät päässä tilkutteli Saaran lahkeita ja neuvoskeli muita. Saara ja Martta vaan katselivat joutilaina päältä.

Huvassa kului ilta. Suvehen olivat Otavan sarvet, kun vasta päästiin ompeluksista.

Laskeuttiin yön lepoon yhteiselle vuoteelle. — Pystyvalkean hehkuva hiillos vielä liekehteli ja levitti mieluista valoaan rauhaisaan katokseen.

Muori se oli vuoteen laidalla ja Martta kyyristyi muorin kylkeen kuin kananpoika emon siiven alle. Muorin suuret silmät valelivat tyttöjen vuodetta. Syvä äidillinen rakkaus lepäsi kuluneissa kasvoissa. Hän pani kätensä ristiin ja lausui: "Siunataan nyt itsemme!"

Tytöt pyörähtivät selälleen, liittivät kätensä ristiin rinnoilleen ja kuuntelivat muorin iltarukousta.

Silmä kerrallaan painui kiinni… Nukahti muorikin.

Kauan hän ei viipynyt yötilalla. Jo ennen kukon laulaa hän kohosi, pani takkaan puita, jotka syttyivät illallisesta hiilloksesta. Kohta liekotteli taas tervaksinen pystyvalkea, jonka punertavat liekit valaisivat nukkuvaa tyttöliutaa…

Kyynel kasvoillaan muori katseli hetken ja rukoili kaikkien orpojen isältä siunausta.

Sitte hän istui pystyvalkean vaiheelle, pani silmälasit korkealle nenälleen ja rupesi paikkaamaan tyttöjen kenkiä…

Kaikki oli jo tyttöjen kengät korjattu, kuin päivän kajaste ilmaantui taivaan rannalle, jolloin tytöt saivat nousta tervailemaan kenkiään.

Muori laskeutui Martan luokse vuoteen partaalle.

"Tuntuu väsyttävän. Jospa nukahtaisin tässä päivän pielessä."