VI.

Oli Huhtikuun poutaisen päivän ilta Maaliskuun rajalla, Survehuhmaren ympärillä paitasillaan ja hikipäisinä tytöt liehuivat. Kahdella petkeleellä vuoroon survottiin. Toiset levähtivät silloin, kuin toiset tekivät työtä.

Kerttu ja Vappu olivat survomassa…

Sanna vilkasi oveen.

"Kuka nyt tulee? Ka muori! Kassilan muori! Muori, muori! Olette niin kauan olleet käymättä."

Muori istahti rahille ja laski kätensä polvilleen. Leuka! hervahti alas ja rinta huohotti väsymyksestä.

"Olen ollut kipeänä koko ajan, kun täältä viimeksi menin kotiin."

Vappu: "Mitäs sinne menitte. Olisitte olleet täällä."

Muori: "Lähdin viimeisillä voimillanikin teitä katsomaan. Tulevat tästä kevätsuvet ja hölseet, niin sitte en pääse ollenkaan… No miten nyt täällä olette voineet?"

Kerttu: "Oikein hyvin. Ikävä vaan on ollut teitä."

Auno: "Rupesimme tässä survomaan, kun loppuivat petäjäjauhot."

Muori: "Onkos teillä muita jauhoja?"

Sanna: "On meillä suuri säkki vielä koskematta tuolla kylkeisessä. Ahtolan isäntä toi mustalla oriillaan viikolla… Ja voi kun se hirnui! Ja isä on saanut paljon metsoja. On joka päivä syöty ja tuolla aitassa on vielä monta jälellä. On meillä vielä tynnyrissäkin jauhoja. Reeta se aina tekee rieskaa: panee tämän maljan täyden makeita jauhoja ja kaksi tämän täyttä petäjäjauhoja ja leipoo rieskoja aivan samallaisia, kuin äitikin."

Muorin kasvot kirkastuivat.

"Vai niin, vai niin, vai tuotiin Ahtolasta jauhosäkki. Hyvä, hyvä."

Auno: "Ahtolan isäntä aikoi käydä kylvämässä meidän pellon kesällä."

Kerttu: "Ja kyntämässäkin."

Vappu: "Onpa meillä iso tynnyri ohriakin tuolla aitan loukossa.
Saattaa se Reeta niistä jauhoja jauhaa."

Kerttu: "Niin… Ne pani äiti siemeniksi; eikä niitä jauheta."

Muori: "Vai niin, vai niin, että Ahtolainen toi jauhosäkin. Niin se Jumala pitää murheen. — — Missäs teillä nyt ovat housut ja hameet, kun olette paitasillanne? Ka tuollapa ne ovat kuivamassa orrella. Ovathan ne vielä ehyet?"

Auno: "Ehyet toki! Emme ole raskineet joka päivä pitääkkään; mutta tänä päivänä ryötöstimme tuolla halonhakkuussa koko päivän, niin pidimme niitä. Kylläpä tässä tarkenemme paitasillammekin."

Sanna: "Niillä teidän lähettämillä kirveillä olemme hakanneet halkoja. Voi, kun ne ovat hyvät ja terävät! Emme nukkuneet sinä yönä, kuin saimme ne kirveet."

Vappu: "Heittäkää toki turkkinne pois ja olkaa edes yötä täällä."

Muori kohosi seisalleen.

"Vai niin… Hyvä, hyvä, kun tuotiin Ahtolasta jauhoja. Kyllä minä puhun veljelleni Erkkolaiselle, että sekin toisi. Sillä on suuri aitta täynnä vanhaa eloa. Ja se mies kun auttaa, niin se ei vähällä auta. Enkä minä luule, että meidänkään isäntä on niin kätensä pessyt, ett'ei vähän auttaisi, kun minä puhun… Hyvä, hyvä, kun olette täällä niin hyvin voineet."

Muori otti turkkinsa povesta paksun leivän ja laski sen pöydälle.

"Tuossa on leipä. En jaksanut enempää tuoda ja tässä aapelus.
Pitäisihän opetella lukemaan."

Vappu otti aapeluksen.

"Voi, voi minkälainen punakantinen. Ka, kun on suuri kukko! Kun on aivan kuin meidän kukko."

Saara läheni muoria, painoi päänsä muorin reiteen ja vaikeroiden virkkoi: "Antaahan muori minulle tuon kirjan?"

Muori: "Se on, hyvät lapset, yhteinen teille kaikille. Osaatteko te ollenkaan lukea?"

Sanna: "Osaamme isä meidän ja herran siunauksen."

Kerttu: "Emme kirjasta osaa, vaan ulkoa. Äiti se opetti."

Sanna: "Eipä äitikään kirjasta lukenut."

Pieto työntyi ovesta pirttiin.

Muori: "Kas Pieto! No nyt tuli markkinat! Tuodempahan siellä mies tulee. Onhan nyt Pietolla koko maailman linnut selässään. Tuoksi se syyhytti minun suutani koko matkan tullessani. Ai ihmettä! Kuinkahan monta nokkaa tuossa rykelmässä on? Kyllä siinä on monet päät."

Pieto laski lintutakkansa lattialle, heitti turkkinsa naulaan, pyyhki hikistä otsaansa, puhalteli ja mielihyvällä katseli muoria. Kohotteli olkapäitään ja tyytyväisenä virkkoi: "Tulee se taakka linnuistakin."

Vappu suhahti Aunolle: "Kas isää, kun on nyt hyvällä tuulella."

Auno: "Ole hiljaa."

Muori: "Jo vähemmästäkin. Käskee siihen olla voimia pehmeässä lumessa hiihtäessä tuommoinen riippi selässä. Mutta tosi on vanha sananlasku, että jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa."

Pieto: "Kyllä se työstä käypi Olen enemmän, kuin kolme peninkulmaa hiihtänyt tänäkin päivänä metsojen jälessä. On ollut vielä niin kitjakka keli ja tuommoinen taakka kun on selässä, niin syvään se vaipuu suksi. Mutta ei tuo mennyt tyhjään, vielä jäi kolmetoista ammuttua metsoa metsään."

Muori löi käsiään yhteen.

"Aijai, vai kolmetoista vielä metsään! Ja montako tässä?"

Pieto: "On kai niitä kahdeksantoista."

Muori: "Enemmän, kuin kolmekymmentä! No, jo nyt on ollut antimieli. Jo on metsän emäntä aukaissut aittansa oven. Kuinka monta olet tänä päivänä saanut?"

Pieto: "Kaikki metsot; nuo neljä teirtä ovat eilisiä."

Muori: "No, miten se on mahdollista? En tähän elettyyni ole kuullut yhtenä päivänä ammuttavan noin paljoa; — en soitimestakaan."

Pieto: "Keino se työn tekee, ei väen väkevyys. Minä eilisnä aamuna jo löysin tuon metsoparven ja vainosin ampuakseni. Mutta ne olivat niin arkoja, ett'eivät kestäneet, niin minä vaan hiihtoa suohkasin perässä koko päivän, etteivät saaneet syödä. Illalla pimeän tullen varroin, mihin laskeutuvat hyydökseen. Siihen minäkin tein nuotioni ja tänä aamuna, kussa vaan kohosivat honkien latvoihin, niin silloin minäkin olin kintereillä. Ammuin jo yhden, mutta ne pölähtivät lentoon. Vaan ne kun eivät pakkasella lennä pitkään, niin minä, kun täyttä väkeäni lähdin kaiuttamaan perään, niin tapasin paikalla ja ammuin taasen muutaman. Ne taas siirtyivät palasen matkaa, mutta minä rehmitin perässä ja ennen kuin tiesivätkään olin siellä minäkin. Sitä tekosta tein ja ajelin koko päivän, ett'eivät saaneet syödä, mutta kun ilta tuli, niin jo jureusivat syömään, ett'eivät olleet tietääkseenkään, vaikka minä kolmetoista metsoa ammuin yksistä jalkaini sijoista. Ei kun vihassa vaan repivät männyn kerkkiä."

Muori: "No ei vähän, kun kolmetoista yksistä jalkainsa sijoista."

Pieto: "Niin, olisi niitä saanut vaikka viisikymmentä, mutta luodit loppuivat."

Muori: "No jo tuota oli tuossakin. Ei ole katumista."

Pieto: "Tallessa ne ovat siellä. Kun minä aamulla taasen lähden, niin kyllä niistä luku haihtuu."

Muori: "Kelpaa elää: noutaa vain, kuin aitastaan."

Tytöt sukerehtivat lintujen ympärillä lukien ja lonien niitä.

Muori kääntyi tyttöjen puoleen.

"Niin teistä, lapsukaiset, Jumala pitää huolta. Harvat ovat ne lapset, jotka ovat niin rikkaita, kuin te siinä olette. Kiitos Jumalalle!"

Sanna tarttui syliksi muoriin.

"Olkaa muori täällä yötä."

Muori: "Aivan mielelläni olen. En lähtisi pois vaikka ajaisitte."

Pystyvalkea paloi. Sen ympärille kokoutuivat tytöt ja muorikin, joukossa lintuja höyhentämään.

Siihen tuli Pietokin Sannan viereen, kohotti olkapäitään ja pyyhkäsi suortuvia silmiltään.

"Annappas Sanna minulle se metso, se näkyy olevan vanha kanttura. Ei, siitä lähde sinulle höyhenet. Ota sinä tuolta nuorempia, niissä ovat höyhenet löyhemmässä… Kas se… mutta jo se on tuo käynyt useammassa hongassa, kuin on tuo nokka tuommoiseksi käyristynyt."

Muori: "On se omituista, kun se vanhemmuuten tuo nokka menee noin koukkuun ja valkeaksi."

Pieto: "Niin se on. Ei se näy linnullakaan ikä merkittä menevän… Mutta jo ovat tuon päälakeen lujaan tarttuneet nuo höyhenet. Ei uskoisi… Noo, kyllä tästä elo saadaan, kunhan tässä tuumitaan."

Muori katseli vuoroon tyttöjä ja Pietoa.

"No olet, sinä Pieto, onnellinen. Lapset tuosta yksin vuosin nousevat, kuin päivä. Toista on, kun minulla ei ole yhtään lasta. Vaikka kuusi on ollut, niin kaikki ovat mullassa… Moni pahoilee sitä, kun tulee paljo lapsia, vaan omine ruokineen ne tulevat. Nähdäänpä miten runsaalla kädellä Jumala nytkin ruokkii tätä puoliorpoa lapsijoukkoa."

Pieto nykki metsosta höyheniä ja kovasti roksi vanhan metson karkea kesi.

"Kunpa olisi tuon Pajupuron varsi niittynä." Tyttöjen ja muorin silmät remahtivat ja lennättivät kummeksivan katseen isään.

Muori: "Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon. Eihän sitä tiedä, jos vielä onkin. Nuorista tuki tulee, vara vasta kasvavista. Kunhan tuo joukko pääsee päätään pitemmäksi, niin ei tiedä, mitä ne vielä raivaavat!"

Pieto: "Vähä on turvaa vävystä, vähä turva tyttärestä."

* * * * *

Metsokeitto oli syöty ja vuoteellaan viruivat jo Pietolan eläjät. Pieton vuoteelta, pöydän päästä, kuului raskas kuorsaus, mutta tyttöjen vuoteelta kuului vilkasta puheen sipinätä.

Kerttu yli Martasta työnti päänsä muorin likelle.

"Minkään tähden isä tänä iltana oli niin hyvällä tuulella? Ei milloinkaan ole vielä niin paljoa puhunut."

Muori: "Sen tähden kai, kun oli saanut niin paljo lintuja."

Kerttu: "Koko aikana sitte, kuin viimeksi kävitte, ei ole isä puhunut mitään; eikä se ole kotona ollutkaan, kuin yösydämmen. Öitäkin on ollut metsässä."

Sanna: "Omin päimme olemme tässä rehmineet kotona".

Vappu: "Mutta tässä yhtenä iltana, kun ei ollut isä kotona, niin me melskasimme; me räimme niin, niin kovasti että… Oltiin sokkosilla ja Sanna oli sokkona. Niin se kun kerran tuossa pöydän luona minua tavotti, niin luikasin pois edestä kuin matikka, niin Sanna tölmäsi pöytään… Hi-hi-hi… Silloin pöytä meni, meni… hi-hi-hi-hi… ylen kuppuraisiaan ja kupitkin kolisten menivät penkin alle."

Reeta: "Kas, kun tuntuu lystiltä, kun niin makeasti naurattaa. Hyviä töitään… vieläpä viitsii muistella. — Ovat aina kuin päättömät, — seinätkin vähällä särkevät."

Sanna: "Pitäähän sitä ruokansa edestä."

Muori: "Kyllähän sitä nuorena on mieli kevyt, kuin kevätlinnulla, mutta tänne asti, kun eletään, niin ei tule liikoja askelia. — — — Vai aikoi Ahtolan isäntä käydä peltonne kylvämässä. Hyvä, hyvä. Niin, kunhan nyt ihmiset auttaisivat teitä tässä huonoimmallanne ollessa, että pääsisitte kohoamaan. Kyllä sitä sitte tuumia olisi. Tuo Pajupuron varsihan kuuluu olevan niittymaata, sitä alkaisitte raivata vähän kerralla niityksi. Talven aikana hakkaisitte metsän haloiksi, kesällä sulan aikana siivoaisitte murrot; ja sitten se vähitellen muuttuisi niityksi. Sillä tavoin me ennen Erkkilässä teimme niittyä Lainiopurolle. Pieni, pahanen mökki se oli Erkkiläkin minun lapsena ollessani; aivan samallainen tantti metsän sisässä, kuin tämäkin nyt. Vaan on siinä nyt leipää ja leivän särvintä… Petäjä-leivällä se on Erkkiläkin tehty siksi, mikä se jo nyt on. Niitty on pellon äiti, sanoo sananlasku. Kun mekin saimme niittyä ja lehmiä oli lähes kymmenen, niin maitoa kun oli yltä kyllin, niin ei ollut leipä määrässä. Usein oli leipänä vain tuohilevyllä paistettua petäjämökeröä, jota kolmikannalla apettiin. Mutta kalaa ja maitoa, kun oli, niin ei hätäpäivää tullut Meillä ei ollut lintuja, niinkuin teillä… En sitä minäkään ole venynyt vehnäisillä, kasvanut kanan munilla. Eivät ne ole kaikki päivät olleet mieltä myöten, eivätkä kaikki atriat nenällä haistaen. Mutta tähän asti on Jumala auttanut."

Sanna: "Mutta me rupeamme hakkaamaan Pajupuron korpea haloiksi."

Vappu: "Alamme kyllä."

Reeta: "Alkaja havukoissa. Mitä häntä hupajaa."

Kerttu: "Kyllä alamme. Vaikka kuusen päivässä jyrsisimme haloiksi, niin tehtyä sekin on."

Auno: "Nyt kun kevään pitkät ja lämpimät päivät tulevat, niin mikäs meidän on hakatessa. Hakkaamme vaan."

Vappu: "Hakkaamme vaan, että korpi raikuu."

Muori käänti itseään kylelleen, vetäytyi vähän koukkuun, pani kätensä päänsä alle, raukeasti lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan.

"Nukutaan nyt. Minä huomenna opetan teitä lukemaan. Nukutaan nyt."

Kolmena päivänä oli muori tyttöjä opettanut lukemaan. Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Katri ne jo tavata junnasivat Reeta, Riikka ja Saara vielä kirjaimia muistelivat.

Illan lähetessä muori katsahti lempeän silmäyksen tyttöihin, kohotti olkapäitään ja virkkoi: "No, nythän te olette alussa. Voitte jo omin päinnekin alkaa jatkaa. Minä lähden kotona käymään ja tulen taasen teitä ohjailemaan, jos Jumala suopi."

Pani turkin päälleen ja lähti.

Rantaan saattoivat tytöt.

Sanna tarttui syliksi muoriin ja näkyi tahtovan sanoa, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoisi. Muori kumartui, taputti poskelle Sannaa.

"Mitä se Sanna sanoisi?"

Sanna: "Kun menette pois. Milloinka tulette?"

Muori kädellään painoi Sannan päätä, kohotti korkean päänsä, katsoi etelän rannalle.

"En nyt, hyvät lapset, tiedä. Jumalassa on juoksun määrä. Jo näyttää ilma lauhtuvan, tuo tuulen perä sinistyvän. Näyttää lientyvän suven näköiseksi. Jos tulee suvi ja huovettaa tämän lumen, niin ei sitä sitte heti pääse. Mutta kyllä minä teitä muistan."

Sanna: "Käyttekö siellä Erkkolassa, että ne toisivat meille jauhoja?"

Muori nyökäytti päätään.

"Käyn, käyn. Jumalan haltuun nyt!"

Muori otti sauvat käsiinsä, kallistui eteenpäin nojalleen ja alkoi harvasteeseen siirrellä suksiaan eteenpäin pitkin Kalliojärveä. Pitkät turkin helmat heilahtelivat leveillä lanteilla puoleen ja toiseen; sauvain suoverot kitjahtelivat Huhtikuun hangessa ja päällä kaarteli kajakka taivas.

Yhdessä ryhmässä seisoivat tytöt rannassa kynsille lyödyn näköisinä ja katsoivat etenevää muoria.

Kerttu: "Tuntuu, kuin olisi viime kerran lähtenyt tuo muori."

Auno: "Niin minustakin tuntuu."

Sanna: "Ei toki viimekertaa. Aikoihan se tulla meitä opettamaan lukemaan. Huomenna tahi ylihuomenna on täällä."

Vappu: "Pyhänä se vasta tulee ja opettaa meitä. Mutta minä silloin jo osaankin enemmän."

Kerttu: "Ei se kule kiireesti, mutta katsokaapa minkä taipaleen on jo mennyt."

Auno: "Mustana pilkkana vaan siintää tuolta selältä. Kohta menee jo tuon saaren anojaan."

Kerttu: "Näyttää niin pieneltä, vaikka on niin iso; — isompi isääkin. Näyttää kyynärän pituiselta vaan."

Sanna: "Eikä erota jalkojakaan enää ollenkaan."

Auno: "Nyt kohta kiertää tuon saaren suojaan… Niinpä tekee. Sinne hupeni."

TOINEN OSA.

VII.

Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kuin Kassilan muori viimeksi lähti Pietolasta. Pajupuron korpea oli jo neljä latoalaa auennut niityksi ja viisi lehmää, kaksi vasikkaa ja neljä lammasta oli uudessa navetassa. Reeta, Saara ja Martta hoitelivat kotielämistä. Toiset tytöt pitivät huolto ulko- ja metsätöistä. Pajupuron korpeen kulki tyttöjen latu Ja päivä päivältä sen aukea suureni.

Oli kojakka ilta Huhtikuussa. Metsästä tultuaan olivat tytöt syöneet iltaisensa ja illan kajaksen valossa istuivat pirttinsä peripenkillä.

Auno katseli kämmentään ja virkkoi:

"Ilkeä kun tuohon tuli tänä päivänä tuommoinen verirakko."

Sanna: "On minullakin tuossa sormen juuressa aika rollukka ja kihelmöipi pahennusta."

Vappu: "On minullakin, mutta olkoon. Kylläpä tänä päivänä aukesikin korpi sen edestä. Kun Kassilan muori nyt tulisi kattelemaan sitä aukeaa! Sehän se kerran esitteli meille niityn tekoa Pajupurolle."

Kiikka: "Eipä taida muori tulla enää."

Kerttu: "Vuoteen omana on muori; ei tuntenut minua enää, kun kävin tässä viime viikolla. No, kyllä se tuo hauta viepi näköisekseen, ennenkuin se kokonaan viepi. Siinä ei ole mullan muuttamista. Ne suuret silmätkin olivat kuoppaan painuneet ja posket sisään loksahtaneet; ja joka paikassa ei muuta, kuin luut ja sininen nahka ja nukkumaton henki laiden raossa. Hourata hupatti vaan. Mutta se kauniita rukouksia lukee houratessaan… Niin, meiltähän jäi se lukeminen, kuin kantoon."

Auno: "Niinpä teki."

Vappu: "Kova lykky sentään, kun se todellakin jäi, vaikka se Kassilan muori meitä niin toimessaan opetti. Se on todellakin unehtunut, ett'en suinkaan minä iitäkään tuntisi, vaikka jo tavata jaanasin. Ja kirjaimiahan ne hariloivat jo jokainen, mutta kyllä se on unohtanut, hävinnyt kuin tuhka tuuleen."

Sanna istui selkäkenossa, heilutteli oikeaa jalkaansa toisen polven päällä, keikautti vähän niskojaan ja virkkoi: "Hävitköön! Vähä vahinko. Pääsee tämän maailmaa läpi toki oiki luennoin ja laulannoin. En perusta! Lukekoot kirjanoppineet ja fariseukset; kyllä meillä on muutakin työtä. Niinpä toki helppoakin se luenta. Minä muistan, kun Kassilan muorin opettaessa kolme päivää istuttiin, niin hartioita pakotti, kuin olisi suolatynnyri ollut selässä ja pää tuli huomioksi, että silmät valehtelivat."

Vappu: "Sannalla on ollut vaikea, kuin Venäläispojalla. Sekin oli tuumannut, että 'ennen nurmie kynnäis, ennenkuin lukis.' Mutta minä vaan lukisin mielelläni, kun osaisin."

Sanna: "Siinäpä se onkin temppu. Oppineen se on hyvä työtä tehdä; mutta entäs se alku? Siinä se kakka leivotaan."

Vappu: "Tokipa siinä nyt ovat tekijäiset! Kunhan ruvetaan, niin ei muuta, kuin lähtö vaikeinta."

Reeta asetteli kenkiään orteen kuivamaan. Kasvot olivat tympeän näköiset. "Se olikin sana! — Kunhan ruvetaan! Mutta mistä sitä lähdetään? Kyllä et sormestasi ime, älä luulekkaan."

Sanna jatkoi: "Älä luule luuta lihaksi, koiran päätä paistikkaaksi."

Vappu: "Mutta minäpä haen sen aapeluksen. Tuolla se on aitan loukossa romuvasussa."

Auno: "Käy vaan; katsellaan tässä illan valossa…"

Vappu toi aapeluksen, makea hymy poskilla, heitti pöydälle Kertun eteen ja virkkoi: "Tiinä titä oiti, sanoi Pahka-Joona lukkarille."

Kerttu aukasi homeisen aapeluksen, katseli sitä; kutristi kulmansa ja tähysteli oikein tarkasti.

"Vieläpä näkyvät tuossa sen aikuiset puikon jälet, kun Kassilan muori luetti."

Sanna: "Vaan näkyykös muistin jälet?"

Vappu pani kätensä Kertun kaulaan ja tähysteli.

"No onpa todellakin siitä aikoinaan puikon kärellä jyrnälletty, kun vielä jäljet näkyvät."

Sanna: "Annahan minäkin katson… Ka tosiaankin! Kyllä tuota kyntämistä ei olisi paperi kaukaa kestänyt Mutta ii siinä käyköttää ihan entisellä sijallaan, vaan homehtunut on jo parta. Annahan koetellaan, vieläkö muita muistaisi. Ii, ässä, ää. Mutta mikäs se tämä kolmisorkkanen on?"

Vappu: "Se on ämmä. Mutta tuo rengaskorva, mikäs se olikaan?"

Kerttu: "Muistaakseni ee."

Sanna: "Entäs tuo pitkäkaulainen?"

Vappu: "Se on poika-ii, ja tuo taakkaselkäinen se on tee. Ja tuolla tuo tienneuvoja se on myös tee, vaikk'eivät ne ole vähääkään toistensa näköiset. Ja tuo suurimahainen se on ää. Mutta tuo jakkara, lienee se ämmän sukua mutta ei sillä ole kuin kaksi sorkkaa."

Auno: "Se on ämmä, jos en vaan väärin muistane."

Sanna: "Entäs tuo pitkäsäärinen lama-Kaaperi, mikäs virka se sillä on?"

Kerttu: "Se on ii."

Sanna: "No onhan niitä iitä koko poikue!"

Auno: "Ei se ole ii; se on jii, ja tuo nollotus — se on oo. Mutta tuota karhapäätä en muista."

Kerttu: "En minäkään muista."

Kiikka: "Eihän se liene äksä."

Vappu: "Hyh! Äksä on, jolla on tuo rotan häntä perässä. Kyllä minä sen muistan. — — — Kyllä olisi nyt Muori tarpeeseen."

Auno: "Mutta näitä yksikantaisia kirjaimiahan muori ensin opettikin. Katsellaampas niitä täältä toiselta puolen lehteä. Käännähän, Kerttu, siitä lehti… Ka siellähän ne ovatkin kirjaimet, jotka erottaa."

Vappu: "Siinä on kirjaimia, jotka pysyvät näpissä; tuokin ässä on takareellä vedettävä."

Katri pukkasi Aunoa kylkeen ja punastuneena virkkoi: "Katsos, muori on oven suussa."

Kaikki kääntyivät sinne katsomaan ja pöllähtivät. Hetken perästä Sanna virkkoi: "No olettehan te täällä. Terve tuloa! Voi kun on hyvä, kun tulitte!"

Muori ei virkkanut mitään, katseli vaan loistavin silmin tyttöjä. Kurttuiset kasvot olivat muorilla mieluisessa hymyssä ja entinen, harmaapäällyksinen turkki löyhällä. Kaulus repsotti olkapäille käännettynä ja laihoilla suonikkailla käsillään piteli hän turkkiaan kiinnempänä. Semmoisena hartiat hieman kumarassa ja paulakengät jalassa seisoi muori.

Sanna astui muoria kohti, mutta muori väisti, nousi pankolle ja halkoläjän päältä uunille.

Kaikkien kasvoissa näkyi kummallinen väristys; olivat hiljaa, ettei kuulunut hengitystäkään.

Kerttu huokasi syvän huokauksen ja virkkoi: "Kyllä ei ollut se oikeaa."

Reeta: "Sitä minäkin."

Katri: "Minua pelottaa. Hyi, oikein värisyttää!"

Sanna: "Pahalta minustakin tuntuu, — mutta mitä se ennusti?"

Reeta: "Sitä se ennustaa samoin, kuin äitimmekin haamu, että Kassilan muori on kuollut."

Sanna: "No älä nyt semmoisia… Mutta tuleepahan isä tänäkin iltana kotiin… Ompahan lintuja muutamia kepertynyt."

Pieto tuli ovesta, heitti lintunsa lattialle, katsahti tyttöihin ja virkkoi: "Kassilan muori se on heittänyt".

Sanna: "Ilmankos se… No kaikkia sentään! Milloin se on kuollut ja missä sen kuulitte?"

Pieto: "Tänä aamuna oli nukkunut, kuin uneensa. Oli katsellut kirkkaasti yli päänsä ja ihastuen sanonut: 'kas sitä, Jeesuspahan voitti!' Siihen oli naurusuuhun vaipunut."

Sanna: "Kuka sitä kertoi?"

Pieto: "Kassilan Paavo oli arkun lautoja hakkaamassa Jylhänkankaalla, se kertoi."

Vappu: "Jylhänkankaalla! No miksikä niin kaukana?"

Pieto: "Eihän niitä arkun lautoja oteta vanhalle kuolijalle niin likeltä, kuin muita tarvispuita; — eikä niin likeltä, jossa elävät kulkevat."

Riikka: "Minkätähden?"

Pieto: "Niin ne vanhat ovat tarkoittaneet. Sen puun haltija on karjalle pahanluoveinen."

Vappu: "Kun olisi tuossa, niin lähtisin katsomaan."

Auno: "Eipä se tule sillä takaisin."

Katri paiskautui loukkoon kasvoilleen käsiään vasten ja hartiat vapisivat.

Sanna: "Voi, voi, kun eivät semmoisetkaan ihmiset saa elää enempää aikaa, kuin se muorikin."

Reeta: "Onhan se oman ikänsä jo elänyt."

Kerttu ja Auno painoivat otsansa pöytää vasten. Riikka teki vuoteen ja kytjähti siihen.

Siihen siirtyi Marttakin; mutta heti voivahti kipeästi, oikasi äkkiään selälleen, hampaat kirahtivat ja joka jäsen tärisi.

Auno hyppäsi ja virkkoi:

"Kouristi Martan!… Niinpään teki. Voi, voi raukkaa!"

Kerttu: "Siihen koski niin pahoin. No hallitaan, että ei saa niin pahoin pieksäytyä… Auohan noita kouria! Voi, voi raukkaa!… No nyt se heittää… Annetaan vaan olla siinä."

Martan kasvot vaalistuivat. Hän raukesi hermotonna vuoteelle, mutta rinta aaltoili raskaasti ja syvät, sikeät hengitykset epävakaisesti puhkeilivat.

Vuoteelleen kallistuivat toisetkin tytöt ja käsillään peittivät kasvonsa.

Pietokin pääsi iltaistaan syömästä, niin kallistui vuoteelleen ja heti kuului sikeä kuorsaus.

Tyttöjä ei nukuttanut Siitä silmiään he huomisaamuna nousivat ylös tuhrannein kasvoin. Istuskelivat penkillä ja siirtelehtivät paikasta toiseen.

Vasta iltapäivällä otti Kerttu kirveensä ja lähti hiihtämään
Pajupurolle päin. Sinne lähtivät toisetkin, paitsi Reeta, Saara ja
Martta hiljaisina hoitivat elukoita kotona.

VIII.

Pajupuron korpi se oli tyttöjen suurin työtanner. Oli taasen viime talvena auennut yksi latoala uutta niittyä, josta nyt kesän tultua siivottiin risut ja murrot pois ja nuori heinänalku kuhotti perkkiöllä jo kantojen tasalla. Uusi nelisylinen lato katto päällä odotti heinäistä tungosta.

Oli kesäkuun mieluinen Sunnuntai-ilta. Petäjän juuressa tytöt istuivat ja katselivat Kalliojärven tyynellä pinnalla lekottelevia sorsaparia. Väliin ne aina puklahtivat vedenpinnan alle ja taasen kohosivat, jolloin veden kimalteleva pinta särkyi ja väreaallot pyöreinä piirinä lähtivät vierimään kaikille suunnille. Ne levisivät siksi, kunnes vesi taasen itsestään asettui, ja alkoi kimallella ilta-auringon ruusuhohtehessa ja luoda puhtaita kuvia taivaan kupukannella lepäävistä kultakylkisistä pilvenloikareista.

Kerttu istui olkapäätään nojaten petäjään. Näytti olevan mielessä joku ajatus. Päivettyneet, muhkeat kasvot väreilivät ja raikas loimo välähteli vesiharmaista suurista silmistä. Tummat tuuheat kulmakarvapensaat liikahtelivat ja pullea otsa vähän kurtisteli. Viimein silmänsä osotti rinteelle päin.

"Mitähän, jos hakattaisiin kaskeksi tämä kotirinne. Tuommoinen metsänpohja ja päivärinne! Se jos saadaan raajuun ja sattuu vuoteen, niin se päästää meidät leipään käsiksi. Ja koska vuosi vuodelta näkyy niittyä tulevan, niin tarvitaan sitä peltoakin. Ja siitäpä halmeen sängestä sitä tulisikin puolella vaivalla."

Aunon kasvot kirkastuivat.

"Samaa olen jo ajatellut monta päivää… Ja nythän on siihen aivan paras aika, on kohta täysi lehti. Siitä saamme vastojakin samasta. Ja eipä ole heinäntekoon vielä heti kiirettä, ei ole nurmikkaassa päätä yhdessäkään. Nyt kun niityn raivuu loppui, niin mitäpä tässä lomassa muutakaan tekisimme semmoista, josta olisi eineen jatkoa."

Sanna: "Lyödään lattiaan!"

Vappu: "Se on mieluinen työperä. Lähdetään vaan huomisaamuna!"

Riikka: "Tuossapa tulee isä. Kysytään siltä, mitä se sanonee."

Katri: "Mitäpä hänestä isäkään kieltää. Mieluinen vahinko se toki on."

Reeta: "Paras kuitenkin on kysyä."

Kerttu: "Kysytään vaan."

Pieto seisahti lähelle tyttöjä. Löyhällä riippui lanteilla alas laskeuneet hurstihousut; karkea piikkopaita reuhotti auki solesta ja ruskeana paistoi päivettynyt rinta. Iloisenvirkeänä katseli hän poutaista taivaankantta.

Kerttu: "Aiomme hakata kaskea tuohon kotirinteelle. Mitä siitä sanotte?"

Pieto silmäsi rinteelle, mietti vähän ja virkkoi: "Kun hakannette, niin hakatkaa. Lähti kävelemään rantaa pitkin ja näkyi miettivän omia mietteitään."

Huomenna lähtivät tytöt kasken kaadantaan. Losahtelemalla irtautuivat pälkäreet lastuuksista ja hurtankorvina lentelivät suuret lastukimpaleet murtoiselle tantereelle. Humahtaen lankesi ryheväoksainen kuusi tahi tuuhakkalehtinen koivu. Yksi lotina kuului murtoisen aukean rinteestä ja kirkkaina läihkivät kirveiden terät auringon helteisessä paisteessa.

Niin kaatui kaski ja kahden viikon työnä makasi kahden tynnyrinalainen aukea. Kaikki puut siuottivat poikkirinteestä yhtenä suortuvana. Ei pientä vesaakaan ollut ristissä enää.

Rohkeamielisinä ja iloisina, kirveet olallaan, käyskelivät tytöt jälekkäin raateeltaan kotiin Lauantain lauhkeana iltana, silmäillen avaraa risumurrostaan. Risujen repimät paidat riippuivat viilekkeinä selissä, päivän polttamat rinnat ja olkapäät paistoivat, kuin petäjälevyt, ja nilkat ja pohkeet olivat pöheissä risujen piirtelemistä haavoista.

Saunaan työntyivät tytöt kylpemään. Reeta se oli löylynlyöjä, Saara ja Martta istuivat loukossa vasta sylissä; toiset olivat lauteella.

Sanna kipristeli ja virkkoi:

"Voi riettaan metso-Eera, kun polttaa noita olkapäitä!"

Vappu: "Eihän tästä tunnu nyt tulevan mitään."

Kerttu: "Panehan suopaa."

Sanna: "Nyt pannaan nahkat paittoon. Mutta tämä se vasta karvastelee! Ei tätä kestä ei hirvennahkainen… ä-hä-hä-hä-hä… Älä pöljä, lyö sitä löylyä! Aivanhan silmätkin päästä pullistuvat."

Auno ähki ja hammasta purren lykkäsi vastalla itseään ja virkkoi: "Ei tässä ole lysti, vaan puhdasta tulee."

Kerttu: "Kaukana on nyt leikki, mutta pihkasta pitää päästä erilleen."

Vappu: "En minäkään olisi pihkalle sukua, mutta ei tätä leikkiä kestä; juoksu minulle tulee."

Riikka: "Ei ole helppo; mutta pihkoineni en jää pyhäksi; — en vaikka terveys menköön."

Katri: "Puhdasta teen. Antaahan tulla vähän enemmän löylyä!"

Reeta: "Yksi kieltää, toinen käskee, kuin Seppälän talkoissa."

Kerttu: "So-so, äläpäs porauttele! Määrä se on makeallakin."

Sanna: "Ähäh, koskeepa se koiraankin, jos karttuunkin."

Auno: "Koski mitä koski! Kohta olisin puhdas, kuin pulmunen; mutta tuo pää se on sellainen tarvas, että kyllä saa polttaa nuo hapenet. Ne ovat niin pihkan kanssa tallostuneet, että ovat yhtenä turpeena ihan."

Riikka: "Pää olisi pää, mutta eihän tuota näy muutenkaan selviävän."

Kerttu: "Panehan suopaa ja lykkää vaan, kuin turkkinahkaa, niin kyllä lähtee!"

Riikka: "Eihän tuota kärsi."

Kerttu: "Kyllä tämä koskee, että silmät valehtelevat; mutta ei auta."

Sanna: "Hätähän tässä on, vaan mennäänhän tätä."

Niin puhkailivat tytöt saunassa pitkän hetken. Viimein höyryävinä ja voimakkaasti puhallellen tulivat ulos ja istahtivat kentälle riviin, kuni sotkanpoikue rannantelalle. Ottivat pyhähameiden taskuista isot, häränsarvista tehdyt kampalostikkaat, joilla rupesivat päitään selvittämään. Vesi tihkui silmistä ja hampaat yhteen puristettuina kiskoivat pihkavanukkeita tukistaan; — kiskoivat ja ähkivät ja kurttuun vetäytyivät kasvot.

Hetken perästä olivat kuitenkin tukat selvinä ja jokaisen vieressä nurmella oli melkoinen tukko pihkaisia talloksia, kuin koirantakkuja. Jokaisen niskassa oli vaaksan pituinen palmikko, latvat sinisellä nauhalla sidottu ja päällä puhtaat hamppupaidat ja ahdashelmaiset puolivillahameet, jotka kankeina köpöttivät, kuin pajumerta tyttöjen leveöillä lanteilla. Äänettöminä ja syvä tyytyväisyys kasvoissa, he astelivat jälekkäin saunasta pirttiin, kuni matkalintujen raito tullessaan viimeistä taivalta syntymämailleen kesäyön mieluisessa hämärässä.

IX.

Niin elettiin. Ajat eellehen menivät, vuosi vuotehen liittyi.
Siirtyipä toinen kesä käsiin.

Oli poutapäivä Heinäkuun alussa. Etelän mieto tuuli hiljaa läikytteli Kalliojärven luisua rantaa ja harvakseen heilutteli kasken ruskealehtisiä, kuivia oksia.

Pieto katseli taivaalle, katseli kaikille ilman suunnille.

"Nytpä on paras kaskenpoltto."

Ei tarvittu toista käskyä. Tytöt juoksivat aittaan. Siellä pukeutuivat sitä varten varustettuihin repalevaatteihin ja panivat virsut jalkaan.

Oli jo virsut jalassa Pietollakin; lähti kävelemään kasken sivua ja virkkoi: "Tuolta altatuulen sytytetään. Annetaan vastatuuleen palaa, niin se palaa hitaammasti ja palo tulee parempi. Niin ennen vanhat sanoivat."

Pieto se iski tulen ja viritti tuohikäppyrän. Pisti sen kasken laitaan, jossa se alkoi liekotella ja pikkuinen, musta pulppuileva savu pyörteisenä kallistui metsään. Jokainen tyttö otti tuohilevyn, jolla pistelivät tulta kasken ranteeseen. Iloisesti se alkoikin palaa rekotella ja näpeästi levisi pitkin kasken risuista lievettä. Oli kasken takasivulla kuin savuinen aita, joka nojautui metsän rinnettä vasten. Mutta kohta leveni tuli paksumpaan kaskeen. Kerta kerralta suureni tulen voima ja mustanharmaina pyörteinä virkeästi nousi sakea savu korkeutta kohti. Jo jymistä alkoi maa tulen voimasta. Havuluutineen tytöt ja Pieto varttuivat tuulen alla, ett'ei tuli metsään pääsisi. Kun kanervikko rupesi palaa kurnaltelemaan, niin silloin hosuivat havuvastalla tulta, että se tukehtui. Siten torjuttiin metsän puoleinen laita. Pieto se tuohoskeli jälelle jääpiä niemekkeitä, mutta tytöt olivat aivan huolettomina. Iloisina he katsoivat, kun mustanpunertavat liekit kuhisivat kuivissa kuusen havuissa ja purkivat tervamustaa savua, joka mahtavana patsaana kohosi korkeutta kohti täyttäen ilman, ett'ei aurinkoakaan näkynyt kuin joskus vilaukselta; ja silloinkin punaisena, kuin veri.

Kerttu luutansa varrella tonki paloa, otti multaa kouraansa, haisteli sitä ja tuumaili:

"On tuo multa, kuin talkkunata. Voi, voi kun tämä on hyvää! Kyllä tuohon pätii siementä hämmentää."

Auno: "No pyörteessä siitä oras lähtee."

Sanna mielissään hykerteli käsiään ja loistavin silmin virkkoi:

"No erinäköinen se on tulevana kesänä näillä aioin. Piilossa ovat nuo mustat kannot; siinä kuhisee tuota pitkä ruis… ruis kuin hanki! Ja silloin leivältä paistaa pienen Pietolan ympäristö. Silloin sanotaan, että eletään sitä meilläkin! Humu kuuluu, eikä köyhyyttä!"

Katri: "No älä nyt noin ole vielä hyvilläsi. Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa."

Sanna: "Jos vaan tämmöinen kesä sattuu, niin siinä ei auta muu, kuin totuus. Ruis kuin seinä seisoo tässä tulevana kesänä."

Kerttu: "Eivätpä ne ole kesätkään kaikki yhtäkaikki. Vuosi on vuoden veli, vaan ei vuoden vertainen, sanoo sananlasku."

Vappu: "Katsokaapa tuota Karhurovan lievettä, kun koko rinne on savun vallassa, että pisimpien puiden latvat pistävät esiin sinisen harmaasta merestä. Ai ihme, kun tuo on somaa!"

Sanna: "Lähtevät sieltä nyt sääsket… Soo, herra Jumala!… Mikä se oli se jyräys?"

Kaikki kauhistuivat ja harreilevin silmin joutuivat katselemaan ilman kaikille suunnille. Pahoin pöllistyi Pietokin.

Kerttu: "Ukkonen se oli."

Auno: "Tuolla pohjoisessa on pilvi."

Sanna: "Olkoon siellä; ei se tule tänne vastatuuleen,"

Kerttu: "Vastatuuleenhan ukkosen pilvi aina kulkee…! Kas, ai vanhan se lientyy tännepäin! Tässä päällä on jo liennettä."

Riikka: "His… miten lyöpi! Voi, voi!… Se olikin jyräys se. Voi, voi, mihin me menemme?"

Katri vapisten: "Ollaan vaan tässä. Ei sitä saa Jumalan ilmalla pakoon juosta."

Reeta: "Jo tihmoo vettä. Tuohon käsiselälle putosi jo. Voi kun ei kerinnyt palaa tuo kaski ennen!"

Sanna: "Kun tuulisi, niin ei se kauan viipyisi; vaan nyt jo aivan tyyntyi. Aivan pystyyn nousee savukin."

Kerttu: "Mutta, mikäs tuolla rinteellä puita huojuttaa?"

Auno: "Sieltä tulee tuuli. Kas, jo kuuluu johina! Voi, voi, minkälainen ilma tulee!"

Vappu: "Puut kaatuvat tuolla metsässä."

Kerttu: "Voi miten reuhtoo tulta."

Auno: "Kun kokonaiset kuuset nousevat ilmaan! Kas miten reuhuavat, kuin revontulet! Voi, kun on hirmuista."

Sanna: "Miten jyrisee tuo tuli, että maa täräjää! No on tulella voimaa; ei uskoisi, jos ei näkisi. Nyt ei ole kaukaista kaskessa. Mutta lähtevät nyt varmaan sääsket kartanostakin, on aivan savun kapalossa, ei näy vähääkään."

Vappu: "Kovinpa nuo sääsket viime yönä olivatkin kiiteisillään, huutivat: 'en minä, en minä' ja purivat sentään kuin koirat; mutta eiköön siellä nyt juoksu tule."

Riikka: "Niin luulisi."

Reeta kauhistuen:

"Mikä isällä, kun huutaa? Voi, voi!"

Kerttu: "Lähdetään katsomaan."

Auno: "Voi Jumala, koti palaa! Voi hyvä Jumala, koti palaa! Koti palaa!"

Huutaen ja parkuen juoksivat tytöt kasken ympärystää. Valkeat virsut vilkkasivat ja siekaleiset hameet rempalehtivat polvissa.

Pieto juoksenteli sinne ja tänne, tapaili jotakin käteensä, mutta ei näkynyt tietävän mitä ottaisi; juoksi rantaan, tuli samassa takaisin ja kiljasi kovalla äänellä: "sammutetaan!" Otti aidaksen ja juoksi tuleen. Mutta liekit löivät ympäri korvia ja tukka paloi. Kahden käden pieksi hän päätään ja juoksi pois tulen alta, silmäili taakseen ja parahti itkun sekaisesti:

Jo palaa navetta ja lato! Voi Jumala nähköön!…

Sitte tukkaansa repien ja parkuen pakeni savun läpi metsään.

Tytöt parkuivat toimettomina eivätkä tienneet, kun myrsky lennätti kaskesta palavia hiiliä ja liekit löivät ympäri korvia.

Kerttu: "Voi palamme tähän! Juostaan hyvät ihmiset pois!"

Reeta: "Minä palan; selässäni on tuli! Revi pois paita! Palan, palan!
Herra Jumala!"

Auno: "Voi palamme kaikki! Mennään pois! Tulkaa tänne, hyvät ihmiset!
Jumala armahtakoon!"

Pois tulen alta siirtyivät tytöt. Kaikilla olivat vaatteet tulessa, että kiittivät, kun saivat revityksi toistensa päältä pois ja sitte sammutetuksi. Mutta sitä ennen kerkesi tulla monta haavaa.

Kerttu: "Aitassa on, on meillä vaatteita, otetaan ne pois."

Mutta samassa löi käsiään yhteen ja parahtaen virkkoi:

"Tulessa on… Onnettomat! Voi rakas Jumala meitä!"

Myrsky suureni, ukkonen löi tulta ja jyräys jyräystä seurasi, että maa tutisi jalkain alla ja kaiku kaikua ajeli vuoresta vuoreen. Savenkarvaiseen pilveen kääriytyi taivas, että ilma pimeni ja vettä satoi, että virtana juoksi pitkin paloa, jossa tuliset kekäleet suhisivat tuoksutuin valkeata höyryä ilmaan. Huoneet kohisivat ja roskivat liekkien jaloissa, jotka ulvoen riehuivat myrskyssä.

* * * * *

Myrsky taukosi. Pilvi vetäytyi pois omia matkojaan ja jätti jälkeensä hiilakan sinisen poutataivaan. Hauteisesti paistoi läntinen aurinko vettä itkevälle palolle, jossa märät rantteet höyrysivät ja liekehtivät hiillokset kuhottivat pirtin nokisen uunin ympärillä.

Kalpein kasvoin silmät punaisina ja rintojaan painellen seisoivat tytöt kuni aaveet palolla.

Tuli Pietokin metsästä. Silmät olivat pöheiset, silmänluonne peloittavan ankara. Käsissä oli hänellä pitkävartinen viertoluuta. Sillä alkoi rostia sitä hiillosta ja sanoi käskevästi, että:

"Sukkelaan sammuttamaan! Missä se Reeta on? Sammuttamaan, ettei pirtti pala! No sukkelaan tänne luutinenne! Tästä se tulee kartanoon. Voi, voi, kun ei vaan palaisi kartano! Tuokaa vettä! Kohta se tulee kartanoon. Varotaan edes pirttiä! Vaikka muut palaisi, kunhan ei pirtti palaisi. Mitä siellä seisotte kuin tontut? Tuokaa vettä, ettei pirtti palaisi! Voi, voi, aivan tulee likelle!"

Sitä hoki ja pieksi hiillosta. Tytöt juoksivat isän kimppuun. Kerttu alkoi:

"Isä kuulkaa! Isä, isä, kuulkaa! jo se on palanut Isä kulta, kuulkaa nyt, jo se on palanut. Älkää houratko; katsokaa, ei kuin hiillos on jäljellä!"

"Tuolla on pirtti, ei se ole palannut", virkkoi Pieto ja ojenti järvelle päin kädellään, pieksi laudallaan hiillosta ja kierteli ahjoa.

Jo syttyi luuta ja lenti varresta taaksepäin palolle, jossa se rotisten palaa leimusi. Tytöt tarttuivat Pietoon ja vetivät pois hiilloksen luota ja neuvoivat:

"Tuossa on pirtin ja tuossa navetan ja ladon sija, tuossa saunan ja tuossa aitan."

Silloin näki, ettei ollut mitään jäljellä, katseli ympärilleen, astui lähelle pirtin sijaa, katseli onnettoman näköistä uunia kekäleiden keskellä.

Siihen isän ympärille likenivät tytötkin nokisina, virsut jalassa, eikä muuta vaatetta kuin siekaleiset hameet päällä. Mykkinä, alla päin ja hyppyset suussa katselivat yhtä kystä kynnelleen, katselivat ympärilleen ja hyrähtivät sitte kaikki valtavaan itkuun…

Tuokion puserrettuaan kuumia kyyneliä, tunsivat rintansa tyhjemmäksi. Pieto erosi ja allapäin käveli metsään. Tytöt jäivät paikoilleen, istahtivat paljaalle palolle ja kyyneltensä läpi katselivat Kalliojärveä, jonka pinnalla hiljalleen lipottelivat herttaiset aallonväreet.

Kerttu pyyhki tahrauneita silmiään ja sanoi:

"Meillähän on verkot järvessä. Lähdetäämpäs hankkimaan kalakeittoa."

Katri: "Venehän paloi."

Sanna: "Tehdään lautta noista rantteista. Vitsoilla aidotaan muutamia rantteita yhteen, niin on vene valmis."

Viisi isoa kuusirantetta sidottiin vitsoilla toisiinsa kiinni.

Kerttu ja Sanna ottivat pitkät kepit käteensä, menivät lautan päälle ja järven pohjasta työntivät lauttaa ulapalle päin niinkauan kuin sauvat ottivat pohjaan. Mutta kun syille tulivat, niin meloivat puolelta ja toiselta. Siten lautta hiljalleen liukui eteenpäin.

Toiset tytöt törmällä katsoivat jälkeen.

Auno hytkähti itsekseen, suu meni hienoon nauruun ja virkkoi:

"On kummannäköinen tuo matkue, ovat kuin manalaiset! Kaksi puolialastonta ja likaista kuin nokitonttua mustan lautan päällä harrivat ja kulkevat veden pinnalla… Vaan kun sattuu, niin ne ottavat kalat verkoista kuin paremmatkin kulkijat."

Reeta: "Mutta suoloja meillä ei ole raettakaan. Ne ovat menneet siinä, missä muutkin tavarat."

Auno: "Minäpä tiedän suoloja. Tuolla Kellojärven rannalla Sipolan kalasaunassa minä näin suoloja, lähden sieltä hakemaan… Mutta pataa sitä ei ole. Vaan voimmehan vartaassa paistaa ja hieroa suoloissa."

Reeta: "Patahan toki on. Kaikeksi onneksi satuin sen tänä aamuna viemään järveen, että puuron pohjautunut likoaisi, niin sitä lyytä jäi."

Auno: "No hyvä, hyvä! Sepä oli koko onni!…"

Katri: "Minä lähden suolaperiin; kyllä minä ne löydän."

Lautta likeni jo rantaa.

Rannan kiville rientivät tytöt katsomaan saaliita. Vappu hyppäsi korkeimmalle kivelle, kätensä alta katsoi ja virkkoi:

"Voi minkälaisia siiankämpäleitä! Ja tuommoisia kyrmyniskaisia ahvenen köriläitä!"

Sanna hyppäsi lautalta maahan.

"On siinä kaloja. On semmoisia ahvenia, joittenka maamalot eivät ole vanhalle."

Auno: "Niin tulivat kalat kuin silloinkin."

Kerttu: "Mikäs auttoi."

Tytöt perkkasivat kalat.

Reeta se oli kokki, leikkeli palaisiksi suurimpia ahvenia pataan. Toiset tekivät vartaat, joihin pujottivat siikoja ja tulivat paistamaan hiilloksille. Reeta laittoi patansa hiilloksen päälle.

Sanna: "Paistetaan viime kerta tässä lämpymässä."

Reeta: "Onneton lämmin!"

Kerttu: "Minulla karvastelee selässä noita haavoja, jotka paloivat.
Katsoppas, Auno, minkä se on näköinen."

Auno: "Kyllä se on kipeännäköinen, on pöhöttynyt kokoselkä ja kolme kämmenen laajuista lemparetta on aivan orvasketulla ja visvaa kihoaa. Mutta katsoppas minun olkapäitäni, ja on siellä selässäkin muudan kohta, jota kirvelee."

Kerttu: "Ei tuolla selässä kummia näy, mutta tuo olkapää on paha, on noin laajalta aivan punaisena ja visvarakoilla."

Sanna käänteli siikavarrastaan hiilien päällä.

"Vähä muusta, kunhan on heikko henki jäljellä. Kyllä elävä eteensä katsoo."

Riikka: "Kyllä on katsomista."

Vappu: "Kyllä nyt suoraan pidetään!"

Reeta: "Elämästä puhutte!"

Riikka: "Kunhan mennään niin pitkälle kuin päästään, niin sitte uskotaan."

Sanna: "Niinhän se jäniskin tekee: Se menee koiran edessä minkä jaksaa ja sitte pistää päänsä pensaaseen."

Sanna otti kärisevän kalansa pois hiilten päältä.

"Mitäs täällä muuta on — kerta kuolla syntyneen… Mutta katsoppa kun tuosta kalasta tuli kaunis. Se on kuin sämpylä! Noin itsestään halkeilee."

Auno näytti omaa kalavarrastaan.

"No ei tuokaan ole pahempi."

Sanna: "Ompahan savustuneempi kuin minun. Pidit liekin päällä, niin savustui. Minä paistoin aivan hiilillä, niin tuli valkea… Mutta tuo Riikan kala on musta kuin korppi. Voi sinua, miksi korvennit!"

Riikka: "Mustathan me olemme itsekin."

Vappu: "Mies musta, leipä valkea."

Kerttu se jauhoi kiven päällä suoloja hienoksi ja pani ne tuohilevylle. Siinä hieroivat tytöt käriseviä rasvaa tihkuvia kalojaan.

Reetalla joutui keitto ja pata nostettiin tulelta.

Siihen hehkuvan aherruksen vaiheelle istahtivat tytöt syömään padan ympärille. Paistinkala oli leipänä, keittokala keittona.

Niin söivät tytöt. Mutta silmät tahtoivat mennä sen kurjan uunin puoleen, joka hehkuvain hiillosten keskellä ynseänä seisoi. Pyörimään mielivät palat suussa ja punastusta ilmautui silmien ympärille.

Reetan tuhranneilla kasvoilla näkyivät kyynelten ojat.

Kertunkin pitkistä silmäripsistä kimaltelivat kirkkaat vesiherneet.
Pala suussa siirtyi hän palolle ja laskeutui maahan kasvoilleen.

Toiset tytöt vielä tuohilipillä pistelivät muutamia kertoja kalanlientä ja yksitellen kytjähtelivät lämpymälle palolla kuni lampaat vastarannalle.

X.

Iltaan vieri purppurainen aurinko.

Lehmät tulivat kotiin. Mutta kovin oudostellen ne turvat maassa kävelivät aukeata paloa, jossa sieltä täältä kitkahteli savua kytevästä lahokannosta tai muuraismättäästä. Kävelivät ristin rastin. Viimein kokoutuivat talon paikalle ja rupesivat suun täydeltä haikeasti ammomaan, rönkyivät pitkät henkäjäkset ja oikein ruumiin voimasta.

Siitä heräsivät tytöt, pyyhkäsivät univeden suupielestään ja hyppäsivät seisalleen.

Sanna: "Minä nukuin aivan siki."

Vappu: "Aivan henkihieverinä minäkin nukuin."

Riikka: "Marttapa tuo nukkuu vieläkin."

Auno: "Antaa nukkua."

Reeta: "Mutta mihinkäs lypsämme lehmät?"

Kerttu: "Ei auta mun, täytyy lähteä metsään tekemään tuohiropehia."

Auno: "Aivan totta, niistähän saamme maitoastioita."

Sanna: "Ja puhtaita!"

Auno: "Mihin se veitsi tuli, lähdemme tuohiperiin?"

Reeta: "Tuossa se on kivellä."

Vappu: "Jäi toki tuo kirves ja puukko sitä lyytä palamatta, kun otettiin ne mukaan tuonne viertoretkelle. Muuten ei olisi kynttä karkeampaa koko päntyeellä."

* * * * *

Metsästä tulivat tytöt ja tuohiropeita oli toistakymmentä.

Reeta, Auno, Sanna, Riikka ja Katri rupesivat lehmiä lypsämään.

Ystävällisesti nuoleksivat lehmät lypsäjiään, loiskauttivatpa joskus karkealla kielellään arkoja palohaavojakin, josta tytöt kipeästi hiivistivät, mutta eivät sitä voineet kieltää lehmiltä.

Kerttu teki yhdestä ropeesta siivilän siten, että keskelle pohjaa leikkasi pyöreän reiän ja siihen pisti havunkerkistä tukon. Se pantiin toisen päälle ja siihen kaadettiin maito, että se juoksi sen havutukon läpi ropeeseen ja siten, puhdistui maito.

Sitte he joivat lämmintä maitoa minkä jaksoivat.

Mutta tähteeksi jäi viisi isoa rovetta maitoa täyteen, jotka he kantoivat metsän rannakseen kuusen juureen ja kuusen koskuella peittivät, ettei karise roskia.

Siihen sammaleiselle kuusenkengälle istuivat tytöt ja kasvot näyttivät iloisemmilta.

Riikka: "Maatappa möllähtivät lehmät tuohon palolle. Kestikki nuokkuu ja märehtii."

Kerttu painoi päänsä kuusta vasten, pureskeli kynsiään ja virkkoi:

"Nuo lehmät sitä ovat tavaraa"

Reeta: "Kun se olisi aina kesä ja näin lämmin, niin noiden turvinhan sitä henkensä pidettäisiin."

Sanna: "Rähmistettäisiin kuin koirankuontolaiset, imettäisiin vaan noita lehmämullia! Mutta mitäs sitte, kun tuo lehti kellastuu ja pohjoinen alkaa puhallella oikeen äitipuolen henkeä? Silloin taitavat käydä keveöiksi nämä Aatamin vaatteet."

Vappu: "Niin käperrymme kuin torakat hangelle! Tuli työtään tekee minkä pakkanenkin."

Aunon rinta nytkähti ja kirkkaina välähtivät tummansiniset silmät.

"Kuolemasta ei ole vielä pelkoa. Siihen kun lehti kellastuu, on vielä monen miehen ikä. Ei tiedä mikä onnen potkaus meitä saavuttaa. Ja jos ei muuta, niin onhan kerjuuvärkit tallessa. On sitä maata muuallakin, ilmaa etempänäkin. Kerjännyt on isä, kerjännyt on äiti; ei tule synti suuremmaksi, jos mekin kerjäämme."

Kerttu: "Se olkoon viimeinen keino."

Riikka: "Ennen kuolen, ennenkuin kerjään!"

Katri: "Samat sanat!"

Sanna: "Mika se on hätänä valmiissa maailmassa! Tuommoisia ahvenen könttäleitä kuin äskenkin paistetaan ja keitetään, niin ei ole tyhjä näpissä; ja tuommoista kullanhohtavaa maitoa palanpainoksi, niin onhan meillä elämä kuin herroilla jouluna!… Mitä se Reeta itkee? Heitetään pois itku, ei siitä lähde ruuan jatkoa. Annetaan ilveksen itkeä, sillä on isommat silmät ja enemmän vettä."

Kerttu: "Niimpä kyllä… Tehdään nyt tähän maja, tehdään semmoinen laukupuoli vaan."

Auno: "Tehdään vaan, onhan se parempi tyhjää."

Kerttu: "Pannaan tähän näiden kuusten välille vahva ulku näin korkealle. Eihän se korkea tarvitse olla, kunhan istumaan sopii. Tänne perälle ja kupeelle pannaan näin korkealle seinää, että tulee noin luisu katto."

Sanna: "Mutta tähän tehdään pieni maja maitohuoneeksi".

Kerttu: "Tehdään vaan. Alkakaa vaan kiskoa koskuvia katoksi; minä laitan seiniä."

Päivä oli maillaan. Yön verhoon hämärtyi hiilakka taivas.

Lehmät olivat paenneet yösyöntiin. Korven helmasta värähteli lehmänkellon himmeä kaiku. Nuotio palaa liekotteli majan edessä, jonka savu laskeutui siniseksi lavaksi Pajupuron laaksoon.

Lehtiselle vuoteelle kallistuivat tytöt. Reeta, Saara ja Martta kyyristyivät aivan vierekkäin, painoivat kasvonsa maata päin ja tuhkivat raskaasti, että hartiat notkahtelivat.

Toisten tyttöin silmät välkkyivät kirkkaina kuni tammikuun tähdet.

Yksi kerrallaan siitä kohoilivat paitsi Reeta, Saara ja Martta ja katosivat kultarantaisen kesäyön mieluiseen hämärään ja yhtyivät toisiinsa noiden savua nihkavien tuhkaläjäin luona entisen asuntonsa vaiheella.

Mykkä oli tienoo, levolla oli luonto. Mutta Kalliojärven pinnalla narahtelivat sorsat ja rannalla hymyili tervennä tuuhea mänty.

Sen juureen siirtyivät tytöt ja silmäilivät viihtynyttä järveä ja nukkuvaa Hyllyäiskeroa.

Vähäpuheisina he istuivat, vaikka kasvoissa liikkuivat levottomat väreet.

Kerttu viimein virkkoi:

"Mikä verkko se nyt peräksi pantanee?"

Auno; "Ei pääse edes ihmisiin, kun olemme alasti kuin rotan pojat."

Sanna: "Emme lähde pyrkimäänkään ennenkuin on suurempi pakko."

Vappu: "Milloinka suurempi pakko on kuin nyt?"

Sanna: "Esimerkiksi silloin, kun ei ole mitä syödä. Enkä minä sittenkään lähde kerjuuseen, en astu kerjuunaskelta. On isän ja äitin kertomukset kerjuuretkiltään siksi tuoreessa muistossa, että siinä tanteret tehdään ennenkuin lähden."

Riikka: "Sen sanon minäkin! On kuollut kummempiakin."

Vappu: "Henkeni säästän viimeiseksi tavalla tai toisella. Köyhyys ei ole vika kun sen kunnialla hallitsee."

Auno: "Henki on eläkkeen poika, se on vanha sananlasku… Vaatteesta on pahin kimpeli."

Kerttu: "Kun olisi edes neulaa ja lankaa, niin näistä tähteistä kokoilisimme ketineitä yhdelle, joka lähtisi käymään Ahtolassa. Sillä emännällä on vaatteita vaivasenkin varalla. Hänelle antaisimme yhden lehmän, kun pääsisimme vaate päälle. Ja jospa antaisivat leipävärkkiä, niin antaisimme toisenkin lehmän. Kyllä meillä maitoa on maidon sijaan kolmestakin lehmästä."

Auno: "Se on paras keino."

Riikka: "Mutta Kellokasta, Maatikkia ja Helunata ei anneta. Lankeri ja Pulmikki ovat matalamaitoisemmat ja semmoiset pahankariset kintturat."

Katri: "Pulmikki on minun nimikkoni, en minä sitä anna".

Auno: "Parhaassa se on vievän mieli. Ei ne sitä toki tahdokkaan… Niin, kukapa alastonna lähti sinne Ahtolaan; säikähtävät ihmiset puolikuolijaaksi?"

Kerttu ei näyttänyt kuuntelevan toisten puhetta, ojenti kätensä niskansa taakse, liitti sormensa ristiin takaraivansa ympäri, keikisti niskansa taaksepäin ja huulet yhteen nipistettyinä suurilla vesiharmailla silmillään katseli taivaanrantoja, katseli kauan aivan rävähtämättä.

Mutta viimein hän virkkoi:

"Niin, se on totta, että me emme ole niin onnettomat kuin nyt näyttää. Noita lehmiä meillä on liiaksi, emme niin monelle saa talveksi suojaakaan. Kaksi tai kolme lehmää panemme vaatteesen, syömiseen ja siemeneen. Ensi työksemme teemme pirtin tuon valmiin uunin ympärille. Tuosta korvesta kannamme hirret ja koirankaulalle salvamme, kuten isäkin ensimmäisen saunan oli tehnyt. Samoin teemme saunan. Sitte rupeamme kuokkimaan tuota paloa, laitamme sen kelpotavalla kylvöön, niin kaunista katselemme tulevana kesänä. Siten on meillä työtä ja ruokaa. Sitte kun olemme heinän tehneet, niin teemme navetan samalla tavalla kuin pirtin ja saunankin pyöreistä hirsistä. Mutta nyt tuohen irti ollessa pitäisi katoiksi kiskoa tuohia. Ja siinäkään ei ole kaukaista, yksi päivä niitä antaa, kun menemme tuohon pahkalehtoon."

Sanna: "Siihen tuumaan minä tartun ensimmäiseksi!"

Katri: "Siihen minäkin!"

Riikka: "Samat sanat."

Vappu: "En ole muita kipeämpi"

Auno: "Hyvä tuuma. Mutta se on ensimmäinen harkittava, että miten pääsemme vaate päälle."

Vappu: "Sinne Ahtolaan sitä pitää lanttasta, kuten Kerttu jo sanoi."

Auno: "Alastikko sinä menet?"

Sanna: "Vaikka alasti, hyvä ei hävetä."

Vappu: "Onhan noita hameensiekaleita, ommellaan näistä muutamille vaatteet, toiset ovat alasti sen aikaa."

Auno: "Sepä juuri, että ommellaan, — mutta miten, kun ei ole neulaa eikä lankaa?"

Vappu: "Puretaan verkosta lankaa, tehdään katajasta neula ja ylenluoden ommella kurnitaan, niin anna luihottaa!"

Sanna: "Mutta oikein todella, sehän on mainio keino. Se naula vetää."

Katri: "Se oli hyvä neuvo."

Riikka: "Ei muuta kuin huomisaamuna ruvetaan askartelemaan. Tehty on työ alotettu… No silloin sen tietää talon omakseen, kun noin tyhjästä lähtee. No tyhjästä Jumala maailmankin loi… Mutta missä mahtaa olla isä? Ei ole ollut päästään selvä sitte äitin kuoleman ja nyt… Voi, voi sentään, jospa olisi pysynyt edes entisellään!"

Koira juosta leuhotti metsästä.

Vappu: "Kas Musti tulee! Voi, voi Musti miekunaa, kun olet iloinen! Luulin sinut palaneen, kun ei näkynyt. No mikä sinulla on kun niin leimuat? Voi, voi, kun olet mielissäsi! Onko sinulla nälkä? Kyllä se on nälkä nyt koirassa, ihan keskellä koiraa on nälkä. Kyllä se on nälkä, kun olet niin livakkana."

Sanna: "Mutta kuka se kulkee tuolla ahon reunalla?… Isä se on, käyskelee kuin haamu tuonen mailla… Tänne tulee… Se näyttää olevan tajullaan."

Kerttu: "Tajullaan se näyttää olevan".

Alla-päin ja silmäluomet turvoksissa ukko käyskeli öistä paloa sanaakaan lausumatta. Tuli aherruksen vaiheelle, jossa muutamat kekäleet vielä savua kitkahtelivat.

Siihen hän istui nokiselle kivelle ja katseli mykkää uunia, joka tylysti katseli ahjojen keskeltä.

Tytöt toivat päivällisen: kalapadan, paistinkalalevyn ja maitoropeen
Pieton eteen.

Pieton suu hymähti, mutta jäykistyi jäljelleen ja alla päin rupesi syömään. Ei näyttänyt mitään ajattelevan, mutta hiljakseen virkkoi:

Tuo koira ei antanut nukkua… Kun makasin kuusen juurella, niin ulvoi ja vokisi luona.

Enempi ei hän puhunut; söi melkein runsaan aterian ja syötyään köllistyi tuhkaiselle kentälle nokinen kivi pään aluksena ja peitteenä aamuruskon kultaiset siivet.

Vappu antoi ruuan tähteet Mustille, joka häntä lupallaan haveltaen söi maittavan ateriansa. Pitkällä kielellään sitte loiskautteli suunsa ympäryksiä, luihautteli karvojaan, vilautteli muutamia ystävällisiä silmäyksiä tyttöihin ja kytjähti kynsiensä päälle Pieton eteen ja raukeasti ummisti silmänsä.

Menivätpä tytötkin majaansa, kallistuivat lehtivuoteelleen vaikka jo kuusissa juhisi mieto huomentuuli; aamun hohtoa joi Hyllyäiskeron mahtava harja ja länteen painui tumma yö.

* * * * *

Puolipäivän aurinko lauloi huolien jättämätä tyttölatajasta majan köyhälle vuoteelle. Etelän vaisu tuuli tuoksutteli niukkaa savua nuotion riutuneista kekäleistä vasten majan suuta, että paarmat ja hyttyset pakenivat hiljaisen majan alastomista asukkaista.

Lehmät kiitivät paarmain käsissä ympäri paloa ja ammoivat haikeasti.

Siitä heräsivät tytöt.

Silmiään hieroen ja korvallistaan raapien he selvittelivät itseään unentöhmeröstä ja vaivaisesti toinnuttelivat jaloilleen.

Reeta ja Riikka ne lähtivät lehmiä lypsämään ja niitten avuksi Saara ja Martta kärpäsiä hosumaan.

Kerttu, Auno ja Sanna lähtivät verkkoja kokemaan. Katri ja Vappu saivat ruveta tulta laittamaan ja pataa pesemään valmiiksi.

Verkkomiehet toivat melkoisen kopareen pyristeleviä kullanhohtavia säynäjän neituria ja kyrmyniskaisia jukuripäitä ahvenia. Niistä paistain ja keittäin laitettiin murkinata.

Riikka se kävi isää herättämässä, repi käsistä ja jaloista ja kiljahteli, mutta eihän se tointunut. Eipä tiennyt uupunut mies vaikka paarmat ja kärpäset suristen pitivät syönnöstään verisellä tanterellaan ukon pinttyneellä kaulavarrella ja partaisella korvallisella.

Iltalypsyissä oli jo päivä, kun ukko nousta konkoi ylös.

Riikka toi paistinkalaa ja maitoropeen. Pieto rupesi syömään. Näpillään lohkoi levyltä mureata paistinkalaa selkäviillon siian kyljestä, kolmikannalla pisteli suuhunsa, ryyppäsi maitoa päälle ja puoliummessa silmin unisennäköisenä purra mutusteli.

Riikka allapäin seisoi luona. Kasvot olivat arannäköiset, pientä varpua katkoa nipsautteli ja harmaat silmät välähtelivät Pietoon, viimein kainosti virkkoi:

Lähtekää, isä, käymään Ahtolassa… Lähtekää, kun teillä on vaatteet… pesette silmänne ja kätenne… Ettekö lähde?…