SAUNAN HALTIJA.
Pekka oli ollut verkkoja kokemassa ja häntä paleli kovin. Pitää mennä saunaan lämmittelemään, päätteli ja kapusi lauteille. Kuu paistoi ulkona ja kurkisti sisään saunan pienestä ikkunasta. Sirkka siritti kiukaan takana unettavaa lauluaan.
— Mitä sinä siellä sirität, menetkös! sanoi Pekka ja heitti kivellä kiukaan solaan.
Silloinpa Pekka sai nähdä ihmeen. Sirkka kapusi kiukaalle ja silmänräpäyksessä kasvoi Pekan kokoiseksi.
— Älä heitä minua kivillä. Minä olen saunan haltija, sanoi sirkka.
— Mikä haltija? kysyi Pekka, jota sirkan suuruus vähän peloitti.
— Sepä, joka syntyy jokaiseen saunaan, kun sauna on rakennettu. Ilman minua ei sauna olisi mitään. Minä valvon, ettei saunassa pääse tuli irti ja että löyly on makeaa, eikä kitka pistä kurkkuun. Kun kyntömies tulee sinne lauteille lepäämään, laulan minä sille univirren ja eipä missään muualla sano olevan niin makeata unta kuin saunassa. Kalamies rientää ensiksi saunaan vesiltä palattuaan ja käy siellä ennen sinne lähtöään.
— Kalastamasta minäkin tulin, sanoi Pekka.
— Eikös olekin mukavaa, kun saat lämmitellä? Isäsikin sanoo, ettei ole mikään paikka maailmassa saunan veroinen. Lauantai-iltakaan ei olisi mitään ilman saunaa, ja matkamieskin kotiin palattuaan tulee ensiksi tänne saunan suloiseen lämpimään.
Sirkka hyppäsi ikkunalle istumaan ja katseli kuuta iltataivaalla.
— Tuokin kuu käy täällä joskus pakkasöinä lämmittelemässä, sanoi
Pekalle.
— Älä nyt! Jo sinä nyt puhut pötyä, sanoi Pekka.
— En puhu. Jos tulet saunaan sunnuntaiyönä kello kahdentoista aikaan ovea avaamatta, saat nähdä kuun täällä lämmittelemässä.
— Pitääpä kysyä isältä, onko se totta, sanoi Pekka
— Ei isäsi sitä sano, naurahtaa vain, sanoi saunan haltija.
— Eikö sitä sitten näe, jos tulee tänne oven avaamalla? kysyi Pekka.
— Ei. Kun ovea avaa, livahtaa kuu silloin ikkunasta taivaalle ja valojuova jää vain lattialle.
Pekasta oli se kovin ihmeellistä ja hän jäi miettimään, nouseeko kuukin lauteille, kun tulee lämmittelemään.
—- Nukkuisitkohan sinä, jos minä laulaisin sinulle parhaimman lauluni? kysyi sirkka Pekalta.
— Johan minä taisin nukkuakin, sanoi Pekka ja heräsi.
Sirkka lauloi uunin takana ja kuun juova väreili lattialla.
Seuraavana iltana mietti Pekka, miten pääsisi saunaan, ettei tarvitseisi ovea avata. Jos kuu on tullut lämmittelemään, pujahtaa se seinän raosta ulos, kun hän ovea aukasee.
Jos koettaisi mennä laipion kautta?
Pekka tutki laipion ja huomasi pääsyn mahdottomaksi sitä tietä. Parasta kun salaa menee saunan nurkkaan vahtimaan, ettei sirkka eikä kuu tiedä mitään.
Pekka pujahti varovasti ovesta ja hiipi nurkkaan ja peittelihe vaatekasaan.
Sauna hämärtyi ja sirkka aloitti laulunsa.
Kohta kuu tulee, ajatteli Pekka ja nukahti odotellessaan.
Ja eikös kuu kohta kömpinyt ikkunasta sisään ja kierinyt lauteille.
— Huu, miten pakkanen, kuulee Pekka hänen sanovan. — Syntyypä sinun, sirkkaseni, täällä lämpimässä laulella.
Joku liikkui ulkona ja raotti saunan ovea. Kuu livahti ikkunasta taivaalle ja valoläikkä vain väreili permannolla.
Pekka heräsi ja uskoi mitä saunan haltija oli kertonut.
REPOLAISEN HERNEKEITTO.
Mirriläiset olivat kylväneet keväällä peltoonsa hernettä ja syksyllä kutsuivat Repolaisen keittämään hernesoppaa, joka oli näitten mirriläisten, nytkyttelijöitten, mieliruoka.
Isäntämirri lähti Repolaista hakemaan. Tuli touhuten Mikin mökille ja kopisteli piipullaan saapasvarteensa.
— Tuota… jos lähtisit sinne Mirrilään herneitä keittämään. Tuli keväällä kylvetyksi ja hyvin ovat kasvaneet. Ei osaa ne meidän emännät laittaa hernesoppaa.
Repolainen tästä hyvilleen. Nytpä hän saakin talvekseen herneitä. Keksisi vain keinon, että saa siepatuksi herneet pussiinsa. Kantaa ne sitten iltapimeällä mökilleen.
— No, jos tuota lähtisi, lupasi Repolainen. — On sinun kuitenkin annettava joku kappa niitä herneitä sitten palkakseni, kun se on niin kovaa työtä, se herneiden keittäminen.
— Vai kappa! suhahti isäntämirri ja sylkäsi Repolaisen varpaille. —
Tokihan tuo semmoisesta työstä vähempikin riittää.
— Samahan tuo, jos vähemmänkin… lähtään touhuun, että saadaan keitto joutumaan puolisiksi.
Vikiteltiin Mirrilään.
Repolainen sanoi keittävänsä herneet kodassa, jossa oli jo joskus ennenkin näyttänyt mirriläisille keittotaitoaan.
Isäntämirri kantoi kotaan herneitä ja kaasi pataan. Repolainen laitteli tulta alle ja neuvoi isäntämirriä menemään töilleen. Hän kyllä saisi tämän keittämisen toimeen yksinkin.
Isäntämirri jätti Repolaisen pataa hoitelemaan, ja kun ei näkynyt siinä muitakaan nakattajoita seutuvilla, haki Mikko pussinsa ja mätti herneet padasta siihen ja vei ladon alle piiloon.
Toi sitten pieniä kiviä ja romautti ne pataan.
Pitää sanoa niille maukujille, että herneet saivat liian lämpimän ja muuttuivat semmoisiksi.
Kohta tulikin emäntämirri keitosta suolaa maistamaan ja otti niitä
Repolaisen tuomia kiviä padasta suuhunsa.
— Mitä kummaa, nämähän ovat ihan kuin kiviä, ihmetteli. Mikkokin päivittelemään:
— Voi kuitenkin, mikä tuli, kun paloi herneet ihan piloille. Ei tästä nyt syömään päästä, ennen kuin uudet herneet on keitetty.
Mirrimuori motkotti, mutta toi herneitä pataan ja varoitteli Mikkiä niitä polttamasta.
— Kyllä minä koetan katsoa, etteivät kovetu semmoisiksi kuin nämä ensimmäiset, lupasi Mikko.
— On siinä kokonainen kappa herneitä, virkkoi Repolainen itsekseen katsellessaan pataan ja odottaessaan tilaisuutta pistääkseen ne pussiinsa. Ei sattunut tällä kertaa mirriläisiä kartanolle, ja kohta hiipi Mikko taas kodasta hernepussineen, tällä kertaa varovaisuuden vuoksi metsään.
Mirrivaari köntti nälkäisenä kotaan vähäistä myöhemmin, kun Mikko oli ehtinyt kantaa uudet kivet, tällä kertaa edellistä vähän suuremmat, pataan.
Hikisenä oli Repolainen puuhaavinaan ja kehui mirrivaarille varmasti keiton syntyvän.
— Eikö sitä jo pääsisi syömään, kun tässä nälkä ahdistaa, sanoi mirrivaari ja pitkä sylki valui suupielistä.
— Kyllä kai sitä pian päästään.
Mikki hämmensi pataa ja hääräsi.
— Mitenkä ne herneet niin kolisevat siellä padassa? kysyi mirrivaari ja veti kauhalla herneitä esille.
— No, voi mikä tuli, alkoi Mikko taas valittaa. — Kun herneet turposivat ensin noin suuriksi ja nyt ne paloivat liian kovalla tulella.
— Etköhän sinä taas jutkuta meitä mirriläisiä, murisi vaari ja mätkäytti kiven pataan.
— En jutkuta, se on ihan varma. Ei puhuta muille mitään koko asiasta, vaan pannaan uudet herneet pataan, niin varmasti hyvä tulee.
Mikäpähän siinä auttoi muukaan, kuin tuo vain uudet herneet Repolaiselle. Ne pantiin pataan ja mirrivaari istui kodan kynnykselle vahtimaan.
Nyt kun saisi tuon vaarivätyksen tuosta lähtemään, niin kapan tästä vielä saisi herneitä pussiinsa, mietti Repolainen.
— Tuota… tähän keittoon pitäisi laittaa nyt suola, mutta sitä ei näy täällä olevan, sanoi Mikko. — Mutta haekin salaa, etteivät toiset näe ja siitä arvaa täällä olevan uuden keiton tekeillä.
Vaari lähti suoloja hakemaan ja Mikko mättämään herneitä padasta vakkaan, jonka siinä kiireessä sattui saamaan käsiinsä. Vei siitä vakan, läpätti, ladon alle ja kaatoi nyt jo suurustejauhot pataan, ettei herneiden häviötä huomattaisi.
Vaari toi suolat, ja kohta oli puuro valmis.
Mirriläiset hotkimaan ja maistelemaan.
— Mikä ihme siinä on, kun ei näy puurossa yhtään hernettä, sanoi emäntämirri ja sylkäsi äkeissään vatiinsa.
Isäntämirri hämmenteli ja tarkasteli pataa, ja kun ei sieltäkään löytänyt yhtään hernettä, alkoi sähistä ja syljeksiä ja katsella asetta Repolaista kylvettääkseen.
— Tuota… vähänpä teillä on järkeä, kun ette käsitä, että herneet aina leviävät suuruksen sekaan, kun keitto oikein onnistuu, sanoi Mikko.
— Älä viisastele!
— Annetaan sille keppiä!
— Pistetään tuli häntään semmoiselle keittäjälle!
Repolainen katsoi olevan sopivan ajan lähteä, ja kun mirriläiset katselivat aseita, peitotakseen Mikin, oli tämä jo kaukana metsätiellä menossa hernepusseineen.
MIRRILÄISTEN KÄRÄJÄT.
Naukuniemeläisten ja mirriläisten välit olivat käyneet huonoiksi viimeaikoina. Riideltiin ja rähistiin, missä vain satuttiin vastakkain, ja satuttiinhan sitä, kun pyyntimaatkin olivat yhteiset, ja muutenkin kyläreisuilla ja semmoisilla.
Syntyi aina kahnausta ja kinaa. Ensi kerran välit huononivat naapureilta niin vähäpätöisestä asiasta, kun Mirrilän miniämirri laittoi koreammat vaatteet lapsilleen kuin Naukuniemen nuorille nakattajille oli ollut tapana laittaa. Naukuniemen emäntämirri näki tämän ylellisyyden ja suhisi:
— Kaikkea se tämä Mirrilän miniä kuvattelee, kun laittaa semmoisia hepeleitä tyttärilleen. Kun vielä ovat niin köyhiäkin, ettei muuta kuin pelkkä hiirenliha syötävänä.
Tämän sattui kuulemaan Mirrilän miniä, ja arvaa sen, että siinä syljettiin ja suhistiin. Ja kun sitten vielä sattui niin, että naapurien mirrivaaritkin suuttuivat keskenään onkipaikoista, niin välit olivat ihan kokonaan piloilla.
Keksittiin jo molemmin puolin kaikenlaisia konnankojeita toisilleen. Naukuniemen isäntämirri laittoi rotanraudat polulle, jota tiesi Mirrilän vaarin kulkevan, peitti ne lehdillä, ja vaariparka pisti käpälänsä rautoihin ja sairasti siitä monta päivää. Päästyään jaloilleen, vahti vaari tilaisuutta kostaakseen naapurin isäntämirrille. Tapasikin tämän kerran ongella. Näki naapurin köyttäneen itsensä ongen vapaan siltä varalta, että jos sattuisi iso kala tarttumaan onkeen, ja hän sattuisi nukkumaan, niin ei kala veisi onkea mukanaan. Naapurin mirri nukkuikin ja Mirrilän vaari sitoi nuoran ongen vapaan ja kiskaisi isäntämirrin veteen.
Tietää sen, mikä mökä tästä syntyi, ja arvaa senkin, että entisestään huonot välit vain huononivat.
Satuttiin kerran yhteiselle kalapaikalle samalla kertaa. Mirriläiset aikoivat onkia, mutta naukuniemeläiset virittivät verkkonsa ihan naapurien nenän eteen. Mirriläiset heittivät onkensa verkkoihin ja vetivät ne maalle. Siitäkös tappelu syntyi.
— Kyllä me tässä teidät opetamme kiusaa tekemään, sähisivät Naukuniemen mirrit ja katselivat aseikseen seipäitä.
— Ja me teidät toisten pyyntipaikoille tulemaan, murisi Mirrilän vaari ja kopisteli uhittelevasti piippuaan. — Ottakaapas, pojat, vähän näreistä käteen, niin näytetään noille. Naisväki ottakoon aseikseen kiviä.
Kohtapa hosuttiin vastakkain ja päitä puhkeili ja häntiä katkeili mirrilöiltä molemmin puolin ja ökä kävi semmoinen, että kuului kylille asti. Katkottiin siinä nujakassa mirriläisten onget ja naukuniemeläisten verkot menivät kappaleiksi.
Eikä muuta kuin toinen toisensa haastattivat käräjiin. Hukka Hujulainen toi haasteet molemmin puolin ja Mikko Repolainen määrättiin tuomariksi.
Käräjät pidettiin Hujulaisen mökillä ja Repolainen tulla veistätteli käräjäpaikalle miettien, miten juksauttaisi taas mirrejä, jotka olivat hänen mielestään niin joutavanpäiväisiä.
Käpälät ja hännät kääreissä istuivat mirrit Hujulaisen tuvassa, kun
Mikki astui sisään.
Repolainen istui pöydän päähän ja rykäisi arvonsa mukaisesti muutamaan kertaan, ennen kuin virkkoi mitään.
Niistäpä palkoista sitä taas piti ensiksi kovistella mirrejä. Teetättivät hänellä aina näitä virkatöitä, mutta olivat kovin huonoja palkan maksajia.
— Tuota… sitä pitäisi saada tämmöisestä puuhasta kappa ohria jokaista mirriä osaksi, sanoi. — Tässä pitää minun sihteerikin itselleni palkata ja muutenkin… on niin kovaa työtä tämä oikeuden istuminen… tässä päätään tyhjästä vaivaamaan.
Mirrilän vaari kynsi korvallistaan ja paljoksui Mikin vaatimuksia.
— Menee ihan koko vuositulot näistä tuomarin palkoista. Ja se on kaikki naukulaisten syytä. Mutta kuulehan, herra tuomari Repolainen, eikös se olekin niin, että se joka jutussa häviää, saa maksaa oikeuskulut?
— Niin tietysti, myönsi Repolainen. — Joka tässä havaitaan syylliseksi, saa maksaa ohrat minulle. No, kutsukaapa todistajat sisään, kuulustellaan niitä ensin.
Mirriläisillä oli todistajina sammakkolaisia ja nämä kömpivät sisään.
— Nämä sammakkolaiset ovat suuria valehtelijoita, murisi Naukulan isäntä. — Ei näistä ole todistajiksi. Tulkaapa meidän todistajat, niin saadaan kuulla totuutta.
Naukulaisten todistajina oli muutamia vasikoita, jotka olivat sattuneet paikalle ja tyhmän näköisinä kolisivat sisään.
— No mitä nämä vasikat tietävät tähän mirrien tappelujuttuun? kysyi
Mikki.
No eihän nämä mitä, ynisivät vain ja tuuppivat toisiaan. Joku astui
Mirrilän muorin varpaille ja tämä veti kynnellään tyhmyriä silmään.
— Nämä mirriläiset näkyivät aloittavan tappelun, mölähti viimein yksi.
— Pidä sinä turpasi kiinni, kivahti mirrivaari. — Kuullaanpa, mitä sammakkovaari sanoo.
Niin siinä jauhettiin ja jutustettiin kokonainen päivä, eikä valmista tahtonut tulla jutusta mitenkään. Mikko pyyhki hikeä otsaltaan, mutta jopa vihdoinkin teki tuomion.
Kun kerran kävi selville, että mirriläiset olivat ensiksi heittäneet onkensa verkkoihin, saivat he maksaa kaksikymmentä kappaa ohria tuomarille. Oli näet näitä nakattajoita kokonaista kaksikymmentä kappaletta. Naukulaiset olivat kuitenkin jääneet tappelussa vähemmille kuhmuille eikä heidän mirreiltään ollut häntiäkään katkeillut kuin yhdeltä, jota vastoin mirriläisiltä oli mennyt kuusi häntää poikki, niin Mikko katsoi olevan syytä tuomita lisäselkäsauna naukulaisille ja se oli pantava toimeksi viipymättä.
Jopa. Naukulan vaari murisi uhkaavasti tämän tuomion kuullessaan ja
Mirrilän muori ihan huutamalla nakatti:
— Vai kaksikymmentä kappaa ohria! Nyt ei saa enää rieskan palaa tänä vuonna Mirrilässä. Semmoinen siinä olikin tuomari!
— No, maksetaan ohrat, mutta annetaan myöskin kukakäskiä naukulaisille, sanoi Mirrilän isäntä.
Repolainen hieroi käpäliään tyytyväisyydestä ja myhähteli. Vetelipä se taaskin, kun sai talvekseen ohria ja vielä nauttia kaupan päällisiksi mirrien tappelunäytelmästä.
Repolainen määräsi aseiksi hierimiä, kauhoja, sateenvarjoja ja muita sellaisia, ja suhisten ja syljeksien varustautuivat naukulaiset tappeluun. Selkiään siinä köyristelivät mirriläisetkin ja joku oli ottanut salaa aseekseen Hujulaisen puntarin, jolla aikoi puhkoa päitä naukulaisilta.
Jopa kohta kävi huiske, kun mirriläiset suuremmalla miesvoimalla pehmittivät naapurejaan. Mikko nauroi ja piteli mahaansa, eikä Hujulainenkaan malttanut pysyä totisena. Kukko Kiekujainen oli ollut sihteerinä Repolaisella, ja hän ei tahtonut työstään muuta palkkaa, kun sai kerran katsoa näin huvittavaa näytelmää.
Tietää sen, että naukulaisten vuoro oli nyt jäädä häviölle. Naukulan isännältä revittiin ihan uudet sarkahousut ja emännältä puhkesi silmä ja kahdelta pojalta katkesi häntä.
Mutta nytpä päätettiinkin, että oltaisiin aina sulassa sovinnossa, eikä riideltäisi kalapaikkojen ja hiirestysmaitten takia, kun kävi näin riitainen elämä kovin huvaksi ohrille ja muutenkin tuli ruumiinvammoja ja vahingoita.
Saa sitten nähdä, pitävätkö nakattajat lupauksensa.
NALLE VASIKKAHAASSA.
Päivä paistoi ja paarmat surisivat vasikkakaan tiheikössä. Vasikkalauma ynisi tyytymättömänä veräjällä. Tyttö oli tuonut kovin vähän juomista tänä aamuna ja mullivasikka oli siitäkin hotaissut suurimman osan suuhunsa.
Heluna, emännän nimikkovasikka, töni kylkeen mullivasikkaa, Rietua, ja sanoi tälle:
— Kun minä tulen suureksi, kostan sinulle varmasti, kun aina juot suurimman osan maidosta.
— Enhän minä aina suurinta osaa… mölisi Rietu mullikka. — Ja sinäkö muka pystyisit minulle emäksi tultuasi kostamaan. Katsohan, minkälainen niska minulla nyt jo on.
Rietu kyömisteli niskaansa ja mulisteli silmiään.
— Jopa olet olevinasi, vaikka et ole edes isännän nimikko, niinkuin minä olen emännän, mölisi Heluna. — Kyllä minullekin niska kasvaa, kun emäntä ensi talvena antaa minulle kaurajauhoja ja muutakin hyvää.
— Mutta isäntä raaputtaa minua niskasta ja puhuttelee Rietupojaksi ja se antaa sisua, sanoi mullikka.
Pienin joukosta, tyttären lemmikki, nuoleksi maitosangon pohjaa ja inisi:
— Aion tästä minäkin kasvaa, ja nähdäänpä sitten kuka minulle riittää maidonannissa. Ei se suuruus ole pääasia.
— Mutta kyllä minä vain olen paras joukosta, tuhahti Heluna ja lähti vesaikkoon.
Jänöjussikin sattui luikkimaan vasikkahakaan ja kuuli vasikoiden kiistelyn.
Jussia nauratti niin, että suu oli revetä. Kaikki tässä ovat olevinaan, kuin vasikatkin. Eivätpä näy arvaavan, että Nalle Karhunen on liikkeellä. Kyllä se varmasti tänne osaa ja vasikkain suuruushaaveet lopettaa. Pitääpä sanoa niille, minkälainen vieras on tulossa.
Jussukka loikkasi vasikoiden joukkoon ja nämä pelästyneenä, hännät pystyssä, vesaikkoon.
— Höh, höh, nauroi Jussi. — Siitä sen näkee, nämä kerskailijat! Yksi tämmöinen jussipahanen saa koko joukon hajalle. Tulkaahan kuulemaan, kun sanon, minkälainen vieras on tulossa vasikkahakaan.
— No minkälainen? kysyi Rietumullikka, joka tuli ensiksi esille.
— Onpahan semmoinen, joka syö teidät kaikki suuhunsa, sanoi Jussukka ja nauroi niin että suu oli revetä.
—- Elähän… ei niitä toki semmoisia eläviä olekaan, jotka uskaltavat tällaisen mullikan kimppuun, kehaisi Rietu.
— Minua ei syö ainakaan, ölähti Heluna ja keikutteli mahtavana päätään.
— Emäntä kun tulee hätään ja antaa semmoisille seipäästä… Elä sinä
Jussikka koetakaan peloitella minua.
— Sepähän nähdään, miten käy, ennen kun on ilta käsissä, sanoi Jussi ja lähti kuukkimaan.
Nalle löntysteli viidakossa palavissaan, kovinpa kuuma päivä olikin. Ihan kostealle tuntui turkki ja vähän väliä piti istahtaa lepäämään. Jostain läheltä tuli nenään vasikoitten haju ja se veti suuhun makeat vedet. Ei näkynyt kaksijalkaisiakaan, ja niinpä uskalsi ahomaille ryteikkökorvesta.
Nalle istahti mättäälle lepäämään. Se vasikan haju oli nyt jo lähempänä, mutta ensin oli levättävä. Huh, huh, miten se tuo pallo tuolla taivaalla paahtoikin ankarasti ja paarmat ja muut köriläiset surisivat siinä ihan nenän alla.
Rietumullikka ja emännän nimikko jatkoivat kinasteluaan, kun Nalle kömpi vesaikosta esille.
Siinäkös pelästyttiin niin, ettei osattu paikalta heilahtaa! Silmät killissä katseltiin sitä peloittavaa hirviötä.
Nalle maiskautteli suutaan. Olipa siinä makeita suupaloja viljalti. Ei muuta kuin kopaisee kämmenellään niskaan, niin paistit ovat valmiina.
— Tulehan tänne, mullikka, örisi Nalle. — Mikä sinun nimesi on?
— Rietu, mökelsi mullikka niska pelosta jäykkänä.
—- Entä tämän toisen lehmävasikan?
— Heluna minä olen ja emännän oma nimikko.
—- Sittenpä minä syönkin sinut ensiksi, koskapa olet koreampikin kuin tuo Rietu.
Nalle iski kämmenellään Helunaa ja Rietua niskaan ja aloitti ateriansa. Toiset vasikat laukkasivat hännät pystyssä pitkin hakaa ja osuivat rannalle, jossa äskeinen jänöjussi oli käpäliään pesemässä.
— No mitenkäs kävi? kysyi Jussi vasikoilta.
— Mörkö söi ne kerskailijat suuhunsa, inahti pienin joukosta.
— Niin se aina käy kerskureille, nauroi Jussukka. — Juoskaa te muut tätä rantaa myöten taloon, että säästytte Nallen kynsistä. Minä tästä käyn sitä peloittelemaan kaksijalkaisilla.
KIEKUJAISEN PIDOT.
Kana Kiekujainen on komea emäntä ja kerran pujahti hänen päähänsä ajatus oikein ylevistä vieraspidoista.
Päätti kuitenkin keskustella asiasta talon mirrin kanssa.
— Mitä sanot mirri, jos minä tässä laittaisin oikein komeat kutsut?
— No, mikäpä siinä… laita vain, mutta älä jätä mirriläisiä kutsumatta.
— Kyllä minä kutsun, mutta tulisitko sinä minua auttamaan, keittämään ja paistamaan, kun minä olen tokelo semmoisissa asioissa.
Mirri-Maija köyristi selkäänsä.
— Parasta lienee sinun hakea Repolainen keittäjäksi, se kun on niitä pitojen laittajia. Saisinhan minä auttaa, missä osaisin.
— Se Repolainen tekee taas niitä kujeitaan. Saattaa panna koko puuhan piloille, mutta eihän tässä muukaan auttane, kuin kutsua se Repolainen.
Tietää sen, että Repolainen oli mielissään, kun Kiekujainen juoksi hänen mökilleen ja jo ovella kotkotti:
— Nyt sinun pitää tulla laittamaan pitojani, mutta muistakin olla siivolla ja tekemättä kujeitasi.
— Tuota… hernekeittoako sitä laitetaan? kysyi Mikki ja mietti miten monta kapallista saisi otetuksi Kiekujaisen pussista.
— Nyt laitetaankin oikein hienoa, kurahti Kiekujainen. — Kalan pulauksista ja jäniksen jäljistä laitetaan soppa ja hiiren kisauksista tehdään jälkiruoka. Porsaan jäljistä keitetään kahvia, ja se on oikein hyvää.
Jopa Repolaisen silmät repesivät. Nyt oli Kiekujaismuori tullut varmaankin päästään vialle, kun esitteli ihan päättömiä pitoruokia.
— Kyllä sinä muoriparka saat itse laittaa semmoisista ruuat. Toista olisi, jos laitetaan tyhjästä ja vedestä soppaa ja lumella se suurustetaan. Se on jo hienoa.
— Entäpä jälkiruoka? kysyi Kiekujainen.
Mikki pisti käpälän nenälleen ja mietti.
— Tuota… jätä vain minun huolekseni, kyllä minä osaan. Mutta mitä sinä annat palkakseni?
— Saat kymmenen parhainta kananmunaa; sen pitäisi mielestäni riittää.
— Ohoo, vai semmoista… Mutta kun minä olen tottunut nykyisin kahvinjuontiin, niin sinun pitää antaa kilo kahvia ja toinen sokeria, muuten saat laittaa itse pitosi.
Kanamuori koetti laskea kuinka paljon siihen menisi. Varmaankin kaikki hänen säästörahansa.
— Pitänee antaa, vaikka puoletkin siitä hyvin riittäisi. Ja nyt lähdetään. Mene sinä edeltä, minä käyn kutsumassa Hujulaisia ja muita metsänväkiä pitoihin.
Repolainen lähti ja nauroi mennessään. Kelpasipa laittaa kanamuorille pitoja, kun sai nopsia hänen poikasiaan suuhunsa, eikä työ muutenkaan ollut vaikeaa. Pistää vettä pataan ja antaa kiehua. Semmoista herkkua ei ole ennen vielä tarjottukaan.
Repolainen oli puuhaavinaan hikipäässä. Oli jo yhden kananpojan pistänyt poskeensa ja toista jo mieli teki.
Illansuussa jo kanamuori kotkotteli äkeissään:
— Semmoinen pitojen laittaja, että syö talon tyttäret suuhunsa!
Vieraat tulivat ja Repolainen tarjosi lientään.
Maisteltiin. Hukka poltti suunsa ja ärähti:
— Mikko on syönyt sopan suurukset ja jättänyt paljaan veden.
Nallekin murisi:
— Tätä nyt ei syö sikakaan! Suottapa läksin näihin pitoihin.
Repolainen toi jälkiruuan oikein hienolla lautasella.
— Se on laitettu iltapimeästä ja pyyn vihellyksistä, hohotti.
Tarjottimella ei ollut tietysti mitään ja Mirrilän muorin piti laittaa lasit nokalleen ja sitten tirkistää, jopa koplaista käpälällään.
— Mutta jopa on hienoa, kun ei minun silmilläni eroita, sanoi Puputti ja nauroi suunsa vielä enemmän ristiin.
— Tämä on jo hävytöntä, örisi Hujulainen. — Jos minä otan tuota kanamuoria purstohöyhenistä ja hiijautan?
Koko pitoväki mutisi ja Hujulainen hioi kynsiään ja hoki:
— Joko minä hujautan Kiekujaista?
— Annahan herjan olla… virkkoi Nalle ja lähti kömpimään kotiinsa.
Noloina lähtivät toisetkin pitovieraat ja harakka nauroi puun oksalla:
— Tirs—käk, tirs—käk. Voi näitä kanamuorin pitoja! Jos minä laitan kestit, niin siellä tarjotaan suolia niin pitkiä, että sata kertaa ylettyy koko pitoväen ympärille.
Repolainen tahtoi palkkojaan, mutta kanamuori karjasi:
— Vai palkkoja, kun söit melkein kaikki talon tyttäret!
Repolainen sieppasi vielä yhden kananpojan suuhunsa ja lähti livistämään.
Ei sanonut tulevansa toista kertaa Kiekujaisen pitoja laittamaan.
HUKKA HUJULAINEN JA TAHVO TASULAINEN.
Talon lihava possu makasi navetan seinustalla ja paistatteli päivää, röhkäisten väliin tyytyväisyydestä. Harakka, kiusan tekijä, oli lentänyt tiehensä, eikä kartanolla kuulunut kaksijalkaistenkaan liikettä.
— Nnoh, kah, olisivat vain tuoneet ruokaa, koskapa maha tässä hauteessa tuntuu kovin huoppenevan.
Kovinpa se päivä nyt hellittikin. Ihan piti kylkeä kääntää.
Possu istui ja mietti, mitä harakka, se valehtelija, oli äsken hänelle haastanut. Että muka metsässä niin suuria petoja, jotka tämmöisenkin kuin hänet jaksavat syödä yhdellä kertaa.
Kaikkea se harakka kehtaa keksiä. Ja vielä hänelle, Tahvo Tasulaiselle, joka on moninverroin viisaampi kuin harakka ja ne muut semmoiset.
Ja sitten vielä sitäkin, että syksyllä isäntä ampua roiskauttaa korvan juureen, nylkee nahkan, tekee siitä rahkeita ruunalle ja syö lihat suuhunsa. On se harakka koko valehtelija.
Tasulainen laskeutuu toiselle kyljelleen, maiskauttaa suutaan ja näkee kohta unta suuresta jauhosäkistä. Talon poika, Jussi, sitä vierittää ja se putoaa hänen päähänsä.
Tahvo kiljasee ja herää siihen, kun Jussi heittää häntä saappaalla päähän.
Tasulainen katsoo ja vingahtelee: minkä takia sinä Jussi heitit sillä saappaalla?
Hukka Hujulainen ei ole löytänyt moneen päivään saalista ja on nälissään. Suuren, aukean suon laidassa istuu ja ulvahtelee. Kun uskaltaisi kaksijalkaisten maille, niin siellä olisi ruokaa. Jos ihan heidän pesälleen uskaltaisi, niin sieltä saisi herkkujakin, niinkuin Repolainen on kertonut.
Hujulainen tiesi, että kaksijalkaiset näin keskikesällä olivat metsässä, ja heidän pesällään oli sillä aikaa isäntänä Kukko Kiekujainen ja emäntänä Tahvo Tasulainen. Niin oli Repolainen kertonut.
Jos lähtisi yrittämään heidän pesälleen.
Hujulainen hiipi varovasti talon kartanolle. Tahvo Tasulainen vinkui tarhassa ja harakka tarhan aidan seipäässä varoitti:
— Älä sinä vingu, Tasulainen, kun iso peto metsässä kuuntelee!
Tasulainen ei välittänyt, vaan alkoi jo parkua:
— Öää, örhi, örni, miks’ei ne tuo sitä ruokaa!
Harakka nauroi Tahvon tuhmuudelle ja lensi tiehensä.
Hujulainen uskalsi tarhan aidan taakse ja sanoi Tahvolle:
— Hyvää päivää Tasulainen, mitä kuuluu kartanolle?
Tahvo säikähti niin, että oli kärsälleen suistua.
— Hy—yvää kuu—u—luu, no, noh, kuka sinä olet?
— Olenpahan Hujulainen, sinun vanha setäsi. Tulin kerran tervehtimään sinuakin.
— Vai Hujulainen, kiljasi Tahvo. — Sekö hirveä peto, josta harakka haastoi?
— Enhän minä toki mikään peto, kun sinun setäsi…
Kaikkeapa se harakkakin haastaa.
— Noh, johan minä sanoin, että valetta se on, röhkäisi Tasulainen.
— Etköhän lähtisi käymään mökilläni, pyyteli Hukka. — Siellä laitan minä sinulle oikein komeat kestitykset.
Tahvo istui ja mietti.
— Noh, kah, joutaisi kai tästä lähtemään. Olisi kuitenkin ensin saatava sitä ruokaa.
— Älä huoli välittää niistä ruuistasi. Lähde vain heti, niin saat kerrankin mahasi herkkuja täyteen.
— Noh, noh, mitä sinä tarjoat siellä mökilläsi? kysyi Tahvo.
— Saat oikein hyvää puuroa, hunajaan kastettua ja voilla voideltua.
Eikö vetele?
Makea sylki valahti Tahvon suusta ja hän lupasi lähteä.
Metsämaita mentiin ja kaksijalkaisten liikkuma-alueita kierrettiin.
— Noh, ohoh, eikö se sinun mökkisi jo ala näkyä? kysyi Tasulainen.
— Kyllä se kohta, odotahan, naurahti Hukka ja juoksi edellä. Tasulainen koetti röhkien pysytellä perässä.
Hujulainen pääsi luolalleen suon laidassa ja sanoi Tasulaiselle:
— Tässä on mökkini, ja kiitos vaan, että olit niin hassu ja lähdit matkaani. Syön nyt sinut suuhuni ja kelpaakin popsia noin lihavaa possua.
— Öäää, öäää, älä veikkonen, syö minua suuhusi, vaan anna minun mennä takaisin taloon.
Tasulainen kiljui hädissään ja aikoi lähteä pakoon, mutta silloinpa
Hukka hyökkäsi hänen kimppuunsa ja kellisti hengettömäksi Tasulaisen.
Niin kävi tuhman Tasulaisen, kun ei uskonut harakkaa.