Piimälasku ja kokkelpiimee

PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE

Kirj.

Kaarlo Hemmo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Piimälasku ja kokkelpiimee.
Kosto kortinpelloojille.
Ku on nousuluonto.
Herrastuomar Pohata uus turkki.
Joka toeselle kuoppoo kaevaa — se siihe ite lankioo.
Herrastuomar Pohata emännän nimipäevät.
Ku nenästä vettää…
Ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto.
"Lassilline arvo".
Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii —
Sitä mukkoo kuokitaa, ku ruokitaa.
Sumujärven pappi hammasleäkärinä.
Varotushuuto naemattomille ja leskmiehille karkausvuonna.
Ku lautamies tuomittii.
Kauppias Riston erreys.
Silli poes haesemasta.
Mattiina.
Ku kukoestus kuorestaa puhkes…
Sielun viholline pötk pakkoo…
Matkalla Ametriikkii…
Hermovikako vae "Vanha-Oatam"?
Myyränmäkeläeset sähkössä.
Ku minä ite — varastin.
Rotta, rotta — voe herra siunatkoo!…
Ku suutarjmestärj pelekäs — tulovaasa varkaaks.
Lukkari viisautta…
Hoppeeheät ja — vallankummous.
Syksyilla vietto vanahaa aekaa.
Ite pilas…
Mite kuokkavieraelle liehka annettii.
Kepakkala Rietu.
Parturi purk kauppasa.
"Liikemiehe" sotamuistelmija.
Ku kasvoja pitj laettoo.
Yöjalakalaeste vaennooja.
Läskine talv.

PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE.

Piimälasku ja kokkelpiimä — niitä sanoja kuullessa savolaese immeise kielelle ves herahtaa! Ei sitä ou kukkaa ruvenna toestamaa oekee historjallisest, voan kaekella tolokulla ja varmuuvella voe kuetennii peättee, että ne molemmat on yhtä savolaesia ku — savolaeset itekkii. Ja siinä se onnii se niks, että jo niihe pelekkä maenihtemine herrauttaa vettä savolaese kielelle. Jos savolaeselle hoastellaa "pitkästäpiimästä" taekka "huliviljpiimästä", niin sen alakaa hetj mieltä keäntee, vaekkei ies tervakaa sille semmoesta temppuva tie, eikä toas piimäpunkka ja piimähinkki sen korvaa niin korreelta helläy, ku piimälasku, joka oekee korvoo kutkuttaa… Ja savolaene leikillissyys on ihko apilaspellossa sillon, ku se peäsöö ivvoo tekemää pitkästäpiimästä, mitenkä sitä muka mehtätöehi lähtiissä keritää kerälle, niinku verkkorihmoo, ja metässä asetettaa puuhu riippumaa, josta sitte itekukkii ottaa säekee itellee ja lappaa suuhusa, ku ryyppeemise tarvis tulloo. Kyllä siinä sitte aekoo kulluu, ku semmoesta nauhoo nieleksii, eikä siitä soa kunnon ravintoo ruummis eikä henk. Mut ku oekeeta kokkelpiimee nieleksiä lotkauttaa, niin siitä valluu puhtia ja voemoo ruummiisee ja henkee palakeisii. Ja entäs, mitenkä mukava piimälaskuva on kantoo, ku ei tarvihe muuta ku voan pistää sen vihtasankaa kirvee ketara ja nostaa olokapeällee taekka asettaa kontin viereen selekääsä taekka toas sen peälle — ne olla köröttää hartioella, niinku rakas pariskunta vuoteessaa… Mut kantoo rettuutappas pitkeepiimee keränä kaenalossas taekka riiputa niitä punkkia ja hinkkiä käsissäs, niin tunnet, mittee muksu maksaa! Ja koetappas pitkästäpiimästä taekka siitä huljvilistä kesävelli eli rueppo tehä, niin se ei ou muuta ku samallaesta hengetöntä liojuva, niinku Nenolan poeka sano äetpuolesa olova. Jos sitte savolaeset on vähä niinku ylypeitä piimälaskustaa ja kokkelpiimästää, on niillä siihe melekei patentti, jos tavaroo sen loavun kantilta katellaa. Vae mittee?

Nyt minä kuetennii oun lähtennä kulukemaa veärän kautta suoraa. Minä, neät, en aekonna ruveta piimälaskun ja kokkelpiimän ylistysvirttä veisoomaa, meinasin voan kertoo pienen tappaukse Hoapalahe niityltä, jossa oltii heiniä korjoomassa. Pueljpäeväruppeema olj oekee ahkerast koottu heiniä rukkoe ja kantoo rytkitetty lattoo. Ja ku sitte alako näläkä suolia soetella, mäntii evväehe kimppuu. Ruokaelupaekaks valittii suure pajupensaeko varjonpuoleine rema, aurinko ku paestoo hellitti niin täyyveltä terältää, että sen kuumuuvessa oes syönt ollunna joutavata nälävimistä, etennii ku olj soatu työssä tarpeeks ast hikkoella. Pikkuse matkan peässä istu Suehkos-Antti Maejja-Kaesasa kansa ommae evväehesä eäressä. Ne asu hyyriläesinä saunassa ja olj nyt hyyriää työllää maksamassa. Ikä-immeisiä niistä olj kumpanennii. Vähhää tyytyväesinä ne koetti toemee tulla. Lehmäkappura lyps sen verra, että Maejja-Kaesa kyken sillontällön kirnuvammaa ja niinpäs olj nyttii heinäeväsleipää kaeverrettu kuoppa, johonka olj pistetty joetae nokaleita voeta, vakkasessa olj suolattuja ahvenia ja särkiä sekä höntterössä piimäsintuva.

Taloväe evväät olj iha toesta sorttia, uiinku entise paakari pullat uunissa. Niillä olj suuressa vakkasessa voeta, isoja leipiä, jokkuu kalakukko, pitkiä muekkuvutkakkeita, parissa piimälaskussa kokkelpiimee ja vielä lisäks tattarjauhoja. Ja se piimä vasta ollii piimee! Ei se tahtonna laskusta mahtuva tuoppii juoksemaa ilima ettei puukolla söhinnä kokkelia pienemmiks. Ei ollunna ihme, että sitä ryypätessä kuulu tavato ryssäys ja silimät tahto revetä. Ku siitä ruvettii rueppoo tekemää, niin siinä käv semmoene rutkitus, ku monella kirnulla oes yhtaekoo kirnuttu. Kyllä sitte passas täyvvellä mahalla pitkällee heitäätyvä ja nukkuva tuhnahtoo ruuvva peälle! Eikä pitkiä aekoja kulunakkaa, ennenku koko heinäväk kilipoo kuorsas, niinku oes pellavia silivitty taekka liinoja roahnattu. Oljko Suehkos-Antissa katteutta, sitä ei kukkaa tiijjä, voan erityisest se eukkosa kansa näytti kahtoo tillistävä talon työväe herkkuja ja syöntiä. Ja ku oma syömine peätty ja Antti rupes mahallee pötköttämmää ja vetel savuja piipustaa, ei sitä unj ruvenna niin imeläst paenamaa, ku toesia heinämiehiä. Ja jos koettas arvata, mittee Antti siinä tuumail ja mietti, tekköö mielj arvelemmaa, että jottae tämänlaesta sen aevokopassa kiertel:

— Jos isäntä taekka emäntä oes matkassa ollunna, oes ne varmaa kokkelpiimee koatoo lorrauttanna meillennii ja tattarjauhoja antanna. Ventovieraat ei uskalla, ei uskalla… Mut kyllä niihe nyt kelepoo täyvve mahasa vieressä moata, kelepoo niihe — ilimankos niin hetj une peästä sae itekukkii kiin… Ja nyt piimä jeä happanemmaa… Eihää tuosta maha tulla ies putkenpolttamoo, jos tuolta piimälaskusta hiivin hörppimää muutamia kokkelia?

Eikä ollunnakkaa harhaluuloo arvelu, että Antin mielessä jottae semmoesta liikku. Se, neät, läks nelinryömi marnimaa piimälaskuva koht. Kuluku olj hissuksee mänemistä, ettei voan kukkaa sattus havahtummaa… Peästyvää piimälasku eäree Antti otti tulupa suulta poes, nost laskun suusa kohalle ja ryypätä harnas. Ku laskussa olj piimee voan pohjapuolella, synty lasku sisässä niin kummalline eänj, ku siellä oes jokkii mörähtännä, samalla ku piimä puota loksaht allaapäe aekamoesella rytkäyksellä, niin että sitä tulj Antin suu ja siemmet täytee, vieläpä vierj kasvollennii. Ku Antin harnaesu olj voimakas, mänj piimee henkee ja täperällä olj, ettei se mies läkähtynnä. Mut kova yskäsy sen tok pelast. Siitä kuetennii yks ja toene makkooja alako nostella peätää. Sillon Antti survas piimälasku moaha, heittäyty pitkällee ja vierimällä pyöritti ihteesä lähemmä evväetää ja eukkoosa. Siellä se oekas ihtesä makkuulle sekä olj uneksivinnaa panemalla:

— Hörö, hörö, höö, höö…

— Piimä juosta jolkottaa moaha, karjas yks makkuumies ja hyppäs nostamaa piimälaskuva pystyy ja paenamaa tuluppoo sen suuhu.

Anttikii olj havahtuvinnaa ja kysäs:

— Mikäs sen piimälasku on koatanna?

— Hörö, hörö, höö, höö sen on koatanna, vastattii Antille, jonka kasvolla olj vielä kokkelia.

Ja ku siinä yks ja toene peäs herreille ja sae asjasta toloku, rupes nekkii höröttämmää, niin että se vasta olj höröhöröhöötä. Mut Antti ei yhtynnä höröttämmää, voan olj ruppeevinnaa moatessa kuorsoomaa.

Ku työhö noustuva tappaus tulj itekunnii tietoo. niin höröttämistä jatkettii koko iltapäevä sekä vielä kotonakkii. Eikä vuosie kuluttuvakkaa tarvinna muuta ku jokkuu voan sano, että:

— Hörö, hörö, höö, höö, niin hetj alako höröttämine kuuluva.

Ja semmoene se kaikessa yksinkertasuuvvessaa ja koruttomuuvessaa olj se tappaus Hoapalahe niityllä. Ku nyt rakkaelle savolaesille ja muelle kansalaesille tarjotaa Piimälasku ja Kokkelpiimee, tiijjetää jo peältä iskii ja eiltäpäe, että tässä piimälaskussa soattaa olla kuevettunneita ja happamijjae kokkelia, niin ettei ylleestä höröttämistä peäse syntymää. Mut siinä tappauksessa ei kukkaa näetä niin ahnaast harnaese, ku Suehkos-Antti tek, eikä siis tarvihe kennenkää läkähtymistä pelätä…

Ja joha sitä on siinäe ansiota!

KOSTO KORTINPELLOOJILLE.

Samassa sakissa ne olj koko kevvää ollunna tukinuetossa Koukkujoilla ja kuus niitä miehiä yhteisee olj. Ne sano olovasa kotosi Juvalta, joskohta yks niistä aena sano olovasa vielä juvemmalta ku ne toeset. Ku ves olj joessa vähissä ja tukkia paljo, pitj maksoo tavallista korkeempoo palakkoo, että lasku sujus hyväst. Ja niimpä näehe kuuvve miehe työpaekka olj oekee kultakaevos. Laskun loputtuva olj mieste povukset pullollaa rahatukoesta, eikä niillä ollunna hättee lähtee uutta työpaekkoo ehtimää. Kaekessa rauhassa ne jäekii korttiertalossaa makkaeleinmaa ja leppäelemmää sekä syömää ja juomaa sitä mukkoo ku suusta maestu ja maha sulatti. Muun työ puutteessa ne rupes korttia pelloomaa, ens aluks leikillä ja sitte rahalla. Ja näkkyy se korttipel nostavan himmoo, niinku ryyppiminennii, sillä ku miehet siihe äety, niin ne lyyvvä lätkitti päevät peästää ja välistä yölläe. Minkä verran niistä itekullae lie ollu onnee ja miten pelj lie lyönnä leiville, siitä ei ou tietoo. Vähitelle kuetennii yks miehistä rupea tappoomaa. Tappiot kiihotti sitä yhä uhemmi pelloomaa, kunnekka lopuks kassasta pohja irvist ja ansiot olj mänetetty viimmesee pennii asti. "Itku ei auta markkinoella", tuumaa mies ja rauhallisest kahtel toeste pelluu jatkamista. Mut totta kuetennii se lienöö surulliselta näyttännä, koska yks joukosta sano, että:

— Hellitettää tok sen verra, että maltetaa ies syyvvä kunnolla. Ja ku tästä yhestä kaverista tulj rumpal, niin se joutaa ruveta nyt kokiks ja palakaksee soa pistee poskeesa niin hyvät portsut, että mahanahka kiiltää. Tänä oamuna isäntä kaupihtel lammasta. Ostetaa porukassa se lammas ja tuo kaver lahtoo sen ja keittää meille lammaskeito perunoehe kansa. Ruppeetko keittämää? Hyvä! No, kututaa isäntä ja annetaa sille lampaasta käypäset kättee.

Ja isäntä kututtii. Kauppakii synty ihko kahtee sannaa. Sitte se kuuvves, rumpaliks pelattu mies Iäht keittopuuhii ja viis miestä jatko pelluuta.

Vähä aejja peästä se kokki tulj kysymää, keitetäänkö lammas kokonaa.

— Kokonaa, kokonaa, sillä passoohaa sammoo soppoo syyvvä kaks erj kertoo, jos tähettä jeä.

Kokki olj ryhtynnä toemeesa ja höpissynnä iteksee, että:

— Tästä keitosta passoo keittee kosto kortinpelloojille.

Ja enstöeksee se paeskas lampaa nahkonee, suolinee ja sorkkinee pattaa, ku sae sen kirvespohjalla ohtaa kopastuvvaa hengettömäks. Samalla kertoo se potatittii huuhtomattomina koato sekkaa. Sitte se mänj kortinpelloojae luo ja sano, että:

— Se lammas olj laehanlaene ja sentähe pitäes panna voeta siihe keittoo.

— Niissä meijjä reppuloessa on voeta. Ota niistä voeta, minkä varut tarvihtovas.

Kokki keräs viijje miehe reput kaenaloosa, kanto kottaa ja runttas kaekki pattaa lampaa sekä perunoehe sekkaa. Laetettuvvaa aekamoese rompsu paan ala läht se paenamaa koko talosta tuntemattomaa suuntaa.

Ku näläkä alako kortinpelloojae sisuksia näykkiä, mänj ne kokkiaa kahtelemmaa, kuullaksee millonka lammaskeitto joutuu. Kovimpa mieste nenät venäht pitkiks, ku heille selitettiin, että kokki on hävinnä, niinku tina tuhkaa, ja että koassa on semmoene soppa kiehumassa, ettei sitä taejja syyvvä herrat eikä narritkaa. Ja tämä viimmese arvelu heistä joka mies usko, koska ne ties, että heijjä hoararepuessaa olj vanahoja kenkiä, hajallisia jalakarättiä, likasia alusvoatteita, tupakkata sekä kaekkea muuta monenmoesta hörtöö, jos kohta toesessa puoliskossa olj ruokatavaroetae. Parj miestä läks karkuria perästä ajamaa. Mut rautatieasemalla ne sae kuulta, että se olj noussunna junnaa, vaekkei kukkaa muestanna, minnekkäpäe mänövää. Luultavoo on, ettei se pitkiä matkoja junassa matkustanna jo siitäe syystä, että sillä olj 'matti kukkarossa'… Ku miehet tulj takas talloo ja kaekki viis miestä kirroelj kaverisa keittämee kostosoppoo, sano talon isäntä, että:

— Mittees tuossa kirroelemalla kieltänne kulutatte! Jos työ kaekki Juvalta outte, niin tavotatteha työ sen sieltä kottiinnuttuvanne ja voette sitte keittopalaka maksoo.

— Ei myö nii vissii tiijjetty, olko se Juvalta, vaekka se sano olovasa, vastas miehet.

Ja sillon tuummas isäntä ja sen suu olj virnallaa, että:

— Aeva oekee on arvelu, ettei se Juvalta ollunnakkaa, se kun nimittäe aena sano, että:

— Jos nuo kaverit lienöö Juvalta, niin minä oun vielä — Juvemmalta…

KU ON NOUSULUONTO.

On sanottu, että immeiset luotii kahelaesiks: miehiks ja naesiks. Mut luonnonloatuja siihe sijjaa on annettu niin kirjava meärä, ettei niistä oekee tarkkoo luvettelloo taetas osata tehä parrae rätinkmieskää. Ja niimpä sitte onnii yks kiipperä ku huonost tehty vene, toene pehmee lupsake, niinku iso villatukko, kolomas taepumato, ku paksu rautakank ja nelejääs taepusa, niinku uunissa hauvvottu koevuvihta taekka vetelä taekina. Jos kellä on aekoo ja haluva vertaeluja tehä, niin kylläpä kaeketi luonnonloatuje erjlaesuuvet nousoo tuhansii ja iha miljuonii ast. Tästä monipuolisesta kirjavuuvesta on seurauksena, että immeiset keskinäesessä elämässää nauskaa, niinku porsaslauma taekka näykkii toesiaa, niinku kukot, pistävätpä ne pystyy tappelurytäköetä ja kokonaesia sotijakkii.

Voan entäs jos immeisille ei oes annettu ku kaks luonnonloatuva niinku niitä ei ou ku kahelaesia: miehiä ja naesia. Mahtaeskoha naeset pvsyvä naesina ja miehet miehinä? Tuskimpa voan, koska jo asjoehe nykkyesillä kannoella ollessakkii naeset tunkeutuu mieste sakkii, peästäksee akoeks, ja miehet aetuuttelloo naesia, peästäksee ukoeks, niin että elämä oes yhtäläesessä sekasotkussa ku rullavakka, niinku se on nykyjäännii…

Mut nytpä huohmoon joutuneen selittämättömiä arvotuksija koskettelemaa, mikä ei alunpittäe ies tarkotuksena ollunna. Minä nimittäe olin aekeessa kertoo, mihinkä soattaa johtuva, ku immeisellä on nousuluonto. Ja jos kellä, niin Aeraksela ukolla se olj nousuluonto sen sanan korkeimmassa merkityksessä. Se olj se ukko huohmattu henkilö — ja hyvä hyvviisä sekä paha pahhoesa. Tällä hetkellä se soatto naureksija ja silimäillä niin suloesest, ku herreimmillää ja houkuttelovana olova silimä ruespuurossa. Mut annappas olla, että jokkii poekkitellaene sana taekka mikä muu vastakäläkkisyys sattu ilimestymmää, niin sillon hetj alako silimät vihasta kiiluva ja suu männä suuttumukse irvee. Usseimmite se ryöpsäys ei kestännä kauvva, voan jos ukon syvän eattu oekee syrjällee mänemää, olj parasta muuttoo moata, s.o.: siirtyvä lähheisyyvestä poes. Etennii nuoremmalla ijällää sen luonto olj ollunna niin kiipperä, että se olj ryyvvännä käsiks ja myrsyytellynnä niin pahast, että olj soanna muutamia kertoja sakkojakkii maksoo. Mut ei sen vanahempanakaa tarvinna suuttumusta kylästä hakkee. Ku se olj hyvi huohmattu mies ja ku monj tarviht siltä avustae soaha, olj sitä pakko kärsiä niin sen hyvinä ku pahonae hetkinää.

Ukko olj nuoruutesa ja miehuutesa päevinä ollunna ahkera kalastaja ja sama vintiö siinä pysyy vielä vanhanae. Ja ku ei ennee pitemmille pyyntmatkoelle lähtennä, nii pitj mertoja lähheisessä lammissa, jossa olj aeka tavalla särkijä. Vähäese matka peässä lammista olj reservikasarmi, jossa joka kesä opetettii poekia sotamiehiks.

Kerran sattu ukko olemaa mertojaa nostelemassa nähäksee, onko niihe soalista männynnä. Kotjväk ei oes särkkaloesta välittännä ja ne valittel, että säret tekköö suolet 8-rihlaesiks, niinku pyssyn, eikä särkhumut ja piimävellilueru taho mahassa pysyvä. Mut ku ukolla olj halu kalastoo, niin se kanto särkiä kottii pitki kessee. Siinä nyt mertoja kohotellessa olj muuvva reservimies tullunna rannalle kahtoo tollottammaa, eikä malttanna olla eäneti voan kysäes, että:

— Onkos männynnä särlrkiä merlrtaa?

— Mittee sinä pirlrunpoeka sanoet? kivaht ukko.

— En muuta, ku kysäsin, että onko mennä särlrkiä merlrtaa?

— Ootko sinä kasarlrmin koerlra, joka on pantu rlrannalle haukkumaa?

— En oo koerlra, voan reserlrvisotamies.

— Koerlra sinä out! Mut kyllä minä opetan sinut…

Ja sillä kertoo puotti ukko merran järvee sekä läht reserviläestä koht melomaa niin kovalla kyyjjillä, että ves posis. Mut reservimies otti jalat allee ja juosta livaht kasarmille. Ukko paeno perästä sitä mukkoo ku vanahat käpälät keänty sekä harppas suoroopeätä komppaniijja peällikö asumuksee. Tuski huohmas lakkisa ottoo peästää ja hyvänpäevä sannoo, ku jo alako pauhata, että:

— Eikö herlra katteinilla ou koerlroo, ku teällä reserlrvimiehet pannaa immeisiä haukkumaa ja niille irlrvislelemää? Minä oun luullunna, että teällä kasvatettaa nuorlrukaesista sotamiehiä, mut niistä taejjetaannii tehä koirlrria…

— No, mittee nyt sitte on tapahtunna?

— Mittees muuta, ku rlreserlrvimies tulloo rlrannalle koirlrana haukkumaa. Se on hävitöntä. Eikös ou tarlrkotus, että valamistettaa isämmoan puollustajija, jotka ampuva puksauttas tinamarlrja vihollise silimää? Minkästähe niitä sitte koerlriks teällä neuvvotaa?

— Tyyntykeepäs nyt, hyvä noapur, ja kertokee mittee on tapahtunna, niin että ymmärrettää.

— No, ku olin tuolla lammissa merlrtojan kahtomassa, tulj jokkii sotamieskutjana ja rlrupes koerlrrana minuva haukkumaa…

— Kukas se sotilas olj?

— Mistee minä ne tunnen. Mut ku läksin koerlroo kurlrittamaa, juoks se kasarlrmille pakkoo. Nyt minä voajjin, että kattein ottaa selevä ja kurlrittaa koerlra…

— Se tapahtuu hetj, sano kattein sekä läks ulos.

Ukko seuras jälestä. Kattein komens panemaa hälytykse toemee ja silimäräppäyksessä alako miehiä purkautuva kasarmi ettee, niinku kusiaesia pesästää. Ne komennettii rivvii seisomaa ja ku se olj tapahtunna, tievust kattein, kuka mies olj koerrana ollunna. Ukko tirkisttel ja sano lopuks, että:

— Tuo mies tuossa.

Kattein huus reserviläese rivistä etteesä ja kysäes, että:

— Mitenkä työ outte tätä ukkoo haukkunna?

— En mitenkää muute, ku voan kysäsin, että onko männynnä särlrkiä merlrtaa?

— No mut eihää tuo ou haukkumista, eikä koerrana olemista, jos siivost kysäsöö, sano kattein.

— Minkätähe se ei ou! Sehä jätkyttel minua, ku sorlrautti kieltää, mikä minussa on Luoja antamana vikana. Mittee varlrte se sorlrautti?

— No, ku se sama vika on täännii reserviläese kielessä ja tietyst se hänessäe on Luojan antama vika, selitti kattein.

— Rlryökäleenkös tähe se sama vika on justiisa tuon miehe kielee annettu! Tämmöestä siitä sitte tulloo… Ja parlrasta se oes ollunna ku se oes pitännä leipälinkkusa kiin…

Samassa läks ukko rantoo kohi paenamaa. Sitte se keräs mertasa lammista poes ja vei kottiisa. Myöhemmällä niitä aettarakennukse ylisille kantaissaa olj ukko puhellunna yksinää ja sanonna, että:

— Olokoo kalastamiset siltää sinä aekana, ku kasarlrmilla on rlreserlrviläesiä. Jos minä, neät, sinne mänen, on ne kaekki sorlrakielisiä ja sitte on koerlria enemmä ku yks. Sillon sitä suuttumuksesta halakiis, niinku itikka mahasa täytee verlrtä imettyvvää. Ja minä en kuitenkaa ossoes olla suuttumata. Mut minkäs immeine sille mahtaa, ku on nousuluonto…

HERRASTUOMAR POHATA UUS TURKKI.

Ku immeistä onni potkasoo, niin että se työtä ja vaevoo näkemätä esmerkiks rikastuu, niin sen muestluu eli peäkii ikkääku suurenoo ja siihe koppaa moalimasta ja syvämmestä pakkautuu kaekemmoesta mieltekkoo ja syntijä. Ensimmäesijä mieltekoja ja syntijä on ylypeyve synt, joka tulloo sitä voemakkaammaks, mitä väljemmät ymmärrykse ruuvvit peäkopassa on. Ja ne ruuvvit olj toas jotennii löyhänlaeset Ville Pohatan peässä. Sen tähe ylypeyve synt sen aesoesa valjastikkii iha mäkvöehe ja sitolokkaremmin kansa. Ja vaekka se ei tok niin mahtavaks paesunnakkaa, ettei se oes hyvveepäevee tavallisillennii immeisille sanonna, niin siihe sijjaa se koetti huusholliisa ja omiks tarpeiksee hankkia tavaroeta, joehenka vertaesija ei oes koko pittäässä. Rovastilla olj niin yökee ja kommee turkki, että sitä immeiset ihmetelle kahtel, niinku siat hoppeelusikkata. Ja sillä tappoo asja ollii, että ku rovast turkissaa istuva röhötti, niin yksinkertanennii ymmärs, että siinä on herra ja herran turkki. Mut Ville Pohatta ei ruvenna kauvva kahtelemmaa ja ihmettelemää, voan peätti hankkia itellee vieläe paremma turki, iha semmoese, ku olj sattunna näkemää Kuopio markkinoella jollae Kokkola suurkauppijaalla. Ja se se vasta olj turkki ollunae, ku siinä olj karvattii kahepuole, niin että peä tahto punneillee männä tuummatessa, että missee moassa on susilla — se turkki, neät, olj susturkki — karvat nahkasa kummallae puolella…

Sattu sitte parj pittää kauppiasta lähtemää ostoksille Pietarii. No, mittees muuta, ku Ville Pohatta lyöttääty yhtee matkaa. Ku ostoksilla kulukiissa kohattii turkkikauppa, astuttii sissää. Ykskää näestä kolomesta miehestä ei osanna ryssee, eikä toas ryssät suomee. Puotmiehet pokkuroe ja kumartel sekä hiero kämmeniijjää, niinku niitä ois palentanna. Samalla ne politti puhuva, niin että kielet pyör niihe suussa, niinku pässinsaparo. Mut Suomen miehet ei osanna muuta sannoo, ku voan että:

— Niettu ponimaijjutsa.

Viime tok yks heistä muestel kuulleesa, että turkki on ryssänkielellä suupaa ja tarvita toas on naataa. Sillon se rykäs ja kovalla eänellä sannoo mölläytti, että:

— Suupaa naataa.

Ja nytkös puotmiehet rupes kilipoo polittammaa ja viittiloemaa käsillää, että näytti siltä, ku ne alakas tappeluva hieroo. Mut eihää niillä sitä meininkiä ollunna, voan ne koetti selittöö, että tässä niitä turkkija on. Ku selitökset jäe ymmärtämätä, ne alako viittiloemalla kuhtuva toesii huoneisii. Ja ku rakennus olj neljkerroksine ja joka kerroksessa olj monta suurta huonetta turkkija täynnä, niin kyllä kulukemista piisas, jopa rupes pelottammaa, että jos ne polittajat jossae sopukassa ryövee… Mut eihää tok, ne voan näyttel, ku toas Suomen miehet sano, että:

— Niettu, niettu.

Sillon yks puotmies läks sukkelana ku orava juoksemaa kellarkerroksee sekä tuuvva roahas sieltä mahottoma suure peällyksettömä lammasnahkase turkkirutmeijja. Tulos olj kuetennii sama:

— Niettu, niettu.

Puotmieste noamat tulj niin surkeiks, ku jokkaene kärsis hammassärkyvä. Mut sillon Ville Pohata matkatoverista yks koato tuolin lattialle, levitti sen peälle lammasnahkaturkin nurinpäe, vetäs sormesa koppuraa, mulistel silimiää sekä irvistel ikenijjää sekä hyppäs sitä turkkia repimää ja olj hampaillaannii roatelovinnaa. Sillon hetj yks puotmies löe näppijä ja sano että:

— Ponimai, ponimai — volokkisuupaa, volokkisuupaa. (Ryssäks, neät, kuuluu sus olova volokki.)

Ja sillon se puotmies olj auvvassunna ove sivuhuoneesee, joka olj susturkkia täynnä ja josta ykskaks löyvvettii semmoene turkki, ku tahottii ostoo. Ville Pohata toverit oes ruvenna hintoo huokeemmaks tinkimää, mut Ville sano, että:

— Minä en tingi, voan tinkiköö ryssät.

Ku se Ville Pohatta läks sitte iisvossikalla Suomen korttierii ajamaa, uus turkki peällä ja uus karhunnahkalakki peässä, tuntu siitä siltä, ku koko Pietar oes hännee kahtonna. Ja kotjpuolella reen perässä sen röhöttäissä niijjata hörskäytti akkaväk niin syyvvää, että ne tahto lysähtöö polovillee, ja miehet pokkuroe, että selekärangat rusahtel, ne ku ei tuntenna, voan ne arvel, että siinä kulukoo vielä korkeemp herra, ku pittää ite rovast on. Se tietyst hivvautti syväntä samalla tappoo, niinku oes tähkällä huulija siveltynä….

Tulj sitte ne kärräät, joessa Ville Pohatta viimese kerra lautamiehenä istu enne siitä "virasta" erroomistaa. Ku kärräessä tulj tietoo, että Pohatalla on uus susturkki — ja pitjhää se ite huole, että tieto levis —, soatii siitä nautinto- ja riemulähe koko kärräehe aejjaks, sillä turki harjakaesia ryypättii jok'ikkiine ilta. Olj, neät, tehty sellane sopimus, että aena jokkuu jollae tekosyyllä jeäp harjakaesille tulemata. Sen vuoks olj uus juhla piettävä seoroovana iltana. Joskus toas sattu vieras asjanajaja soapumaa. No, mittees muuta, ku turkkijuhla pystyy ja tuomar sihtierilöenee ja lautamiehinee matkaa, niin että turkille kyllä hintoo nous. Ku sitte kärräehe lopettajaeste eillä lautamies korotettii herrastuomariks, lausu tuomar toevomukse, että turkki tuotasii kärrääpaekkaa, jossa juhla piettii. Ja yhellä pyynnillä se turkki tuotiinnii. Yks ja toene koettel sitä peällee, mut kellenkää ei se niin mallanna, ku itellee herrastuomarille, jolle piettii monta puhetta. Puhheihe peälle juotii maljoja. Ku juomatavarat rupes loppumaa, haettii herrastuomari kellarista lissee. Muuvannii puhuja toevo, että paekkakunta muutetaa kauppalaks ja herrastuomarista tehhää ensimäene esmies siihe kauppalaa. Ja sillonkos herrastuomaria nostettii, että turkin karvat pöllys. Se, neät, pitj sitä turkkia peällää. Miten siinä lie sattunna kaks lautamiestä keskenää vähä ivallisest nauramaa. sillon kavaht herrastuomar kahelle jalallee ja mahtpontisest sano, että:

— Akattii ossoo nauroo, mut jokkaene lautamies ei ou herrastuomar.

— Ei oukkaa, ei oukkaa, huuvvettii sekä toas herrastuomaria nostettii.

Ku se herrastuomar sitte turkkinee istu, ja ku makkeet viinat, paksu susturkki ja huoneen kova lämpymä nost sen kaljuun peähän veskarpaloeta, ei se ennee herrastuomarilta näyttännä eikä kauppalan esmieheltä, voan se olj, niinku mahtava hallihtija, jolla olj helmikruunu peässä…

JOKA TOESELLE KUOPPOO KAEVAA — SE SIIHE ITE LANKIOO.

— Sekös on vasta ilikiö tuo suutarjpoeka, mokomakkii rehjana. Ja ku se vielä on olovinnaa, niinku se jo iha mestärj oes, vaekkei se kykene muuhu, kun vanahae kenkäronttoste korjoomissee. Mut antaaha olla, jahka sen kyörän Toekkase Alapetti kahe keske tavottaa, niin se suutarjpoejja peräpakarat pehmittää, niin ettei rasavilli kärsi istuva, voan soa polovillaa olla ommellessaa…

Tällä laella kiukkuvaa purk piika-Riikka, Heponieme palavelustyttö. Ja siihe mielenpurkauksee yhty monj muu Ieva tytär, joeta sattukii aeka katras sunnuntak-iltana koolla olemaa. Ku siinä olj jouko jatkona kyläkunna poekiakkii, niin hammasta tuntu nekkii purova suutarjpoekoo kohtaa, uhkaspa niistä muutamat antoo vielä karkeempata kuritusta ku Toekkase Alapetti, niin että mahto sen suutarjpoejja vase korva soejja tilliä, ku, neät, sen vase korva soe, josta takanapäe puhutaa…

Mut mittee pahhoo se suutarjpoeka sitte olj tehnä, että sille oekee naesissa ja miehissä hammasta purtii? Lyhimmittäe sannoessa se tek yöjalakalaesille kiusoo ja ilikeyttää — se tehtävä siihe olj männynnä iha henkee ja verree. Ja sen keksimistaeto olj kerrassaa mittoomato. Millon se laetto oven peälle vespyty semmoeste vehkeihe varraa, että se yöjalakalaese ulostullessa kallistu ja kastel, niinku paemenet kevväällä kastetaa, soattopa se pytty puota rumahtoo peähännii, ikkääku satteevarjoks, vaekkei sitä kojetta ennee tarvinnakkaa, ku kastumine olj jo tapahtunna. Märkänä ku uetettu koerra sae yöjalakalaene tarsia kottiisa. Millon se toas, jos "vierustelijat" sattu raskaast nukkuva tuhnahtammaa, ompel poekamiehe kenkäe varresuut yhteen, niin että pitj paljae jaloe taekka sukkasillaa lähtee lippaelemmaa ja vasta matkae peässä purkoo ompelukset varsista. Ku toesen kerra kärsä käsk ja nenä neuvo, se ompel joko peitevoattee tahikka tytön hammee poejja voatteisii kiin. Sen jäläkee se nost ruminan, soahaksee yöjalakalaeset tavallista kiireemmäst lähtemää. Sillon tietyst vieraat voatekappaleet tulj mukkaa ja jos jonniimoesia kommelluksia synty. Ussei se myös salapas yöjalakalaese tytön huoneesee, josta ei muehe peästämätä peässynnä ies ätkähtämmää, ja sitte peästyvää sae häntä koepii välissä luekkia tiehesä taekka kaeken muun hyvän peälle ottoo potkut takapuolellee, mikä soapaskengästä annettuna ei ollenkaa sokurille maestunna… Ja entäs tyttöparka? Sen pitj nörpällä nenin tulla töehisä, jos ei sitä enne tehtynä käherryksiä hivuksii, ku vanahempae tae isännän käs kävel karhuna sammalikossa: hattuutti haevenista. Mut nämä tämmöeset vehkeelyt hankki suutarjpoejjalle vihamiehiä ja niin paljo olj uhkauksia liikkeellä, ettei se uskaltanna lähtee keskellä päeveekää ypöyksinää kylläe väliä kulukemaa.

Ku se sitte kasvo sekä pittuuvessa että ijässä ja olj sällismieheks peässynnä, rupea se ilikevyyttää hillihtemmää. Mut mestäriks ruvettuvvaa ei se ite paljo koskaan kepposija harjottanna, voan neuvvo ja yllytti poekauokarija pahhuuve tekkoo, antoepa niille oekee palakkioetae. Mut "joka toeselle kuoppoo kaevaa, se siihe ite lankioo". Sattu, neät, sillä laella, että ollessaa suutaroemassa Atkolassa se miesparka rakastuva rätkäht iha ytimijjää ja munaskuetaa myöte Atkolan palavelustyttöö. Eikä se ihme ollunnakkaa, tyttö, neät, olj nätti ku kesällä heinä, ja jo mone muunnii miehen veriä olj heilauttanna. Ku päevillä ei ollunna tillaesuutta muuta ku jokkuu makkee sana suhahtoo, arvel mestärj, että nyt pittää hänennii turvaatuva yöjalakaa. Mut se olj helepomp arvella, ku täyttee. Kyläkunna poejjat rupes, neät, vahtija pitämää voejjaksee maksoo vanahoja kalavelekojaa, ne ku olj huohmanna, että mestärillä ja palavelustytöllä olj halu ruveta siehturia pelloomaa. Eikähää rikkaus ja humala salassa pysykkää. Monta yötä olj mestärj kissanunta makkoovinnaa, ja ku luul kaekkii muehe nukkuva, sillon läht hiipimää yöjalakaa. Mut tuskin olj paria askelta peässynnä kulukemaa, ku jo jokkuu toenennii alako liikkuva ja tuljtikulla valakeeta roapia. Ei auttanna muu ku sänkyysä heittäätymine. Siinä vuohkoomisessa mestärj väsy niin nihki, että päevällä ommellessaa torkku ja unjpäessää olj ompelovinaa, vaekkei ies piklankoo käsissä ollunna, sekä heräs muehe nauramissee. Sillon se aena kavaht oekee pitkillä esillä vetelemmää, kunnekka uuvvellee torkku voetti… Sitte kuetennii poeslähtiissä sae tytölle tok sannoo sohastuks, että:

— Ou juhannusyönä kokolle mänemätä — minä tulen luokses aettaa.

Ja siitä hetkestä alakae outti sekä mestärj että tyttö juhannusyötä, niinku hevone kessee. Sinä iltana sitte Atkolasta läht jokkaene kynsillee kykenövä kokolle, ja olj se palavelustyttökii lähtövinnää, vaekka väliltä kuetennii keäntyvä luekaht poes makkoomaa aettaasa, jonka ove jätti salapaa panemata. Mut eihää unta tullunna, ku syvän leipo sillä laella, ku kämmen päeväleipee leipoessa. Ja kyllä mestärinnii syvän huputti selä ylj Atkolaan soutaessaa. Ilta olj ihmee ihana. Kokkovalakeita hulumahtel joka suunnalta ja kuulu lauluva sekä nauruva. Tyyn järv nukku — jokkii veslintuparj voan tek värreitä sen pintaa taekka siellä ja teällä pulahtelova kala. Miel'ala tulj herkäks ja mestärj lauloo hyrritti hiljallee, että:

"Kaekki kalat järvilöessä rannikolle rientelöö. Ja ne sitte rannikolla parituste kiertelöö"…

Sitä loppuva laulaessaa kiinnitti mestärj soutuvaa peästäksee parituste juhannusyötä viettämää… Ja nyt se hetk olj tullunna! Ov olj auk, ja mestärj sutkaht sissää. Etusormellaa se hipas valakeeta ohtoo ja pyöreetä leukoo, ennenku tyttö havaeht. Sitte alako sipinä ja supina. Mut ei se mestärj taenna suoroopeätä riijjata eli kosija, sillä onhaa aenae kolomena yönä yöjalassa käytävä ja sitte vasta vakavaa naemispuuhaa ruvettava. Kaekissa tappauksissa kuetennii tämä jo ensimäene yritys maesto apilaalta. Mut yhtäkkiä ne pomppos pystyy, niinku naskalilla oes pistetty, sillä pihamoalta alako kuuluva pelokas huuto:

— Voe taevaat ja taevaehe salit — teällä on kummitos, kivellä on kummitos! Voe, voe, voe!

Tyttö hyppäs huutajoo rauhoettammaa, joka olj saunassa asustava puolhöperö elättimuor. Sinä aekana tirkistel mestärj ovelta ja huohmas, että häne venneesä olj vettee roahattu keskellä pihamoata olevalle suurelle kivelle, kalamerta olj asetettu perätiiholle ja sen peälle pantu miehennuttu ja mela pistetty kaenaloo, niin että se olj niinku hyväkii peränpitäjä. Ku tyttö olj soanna muori rauhotetuks ja tulj aettaa, otti mestärj haekeet hyvästit, juosta kavaht kivelle, löe peränpitäjee "korvalle", niinku mies lyö toesta miestä, jotta se pylläht puota moaha, sekä sano, että:

— Mittee juutasta sinä out karille laskenna, kelevoto perämies!

Sen jäläkee se tarttu vennee renkaasee, kiskas sen kiveltä allaa ja paeno rantoo koht, että vennee pohja männessä kolis. Mut sen järvee survaestuvvaa huohmas, että tappi on hävinnä tahikka hävitetty. Kaekeks onneksee se olj illalla tullessaa ottanna taskuusa puupalikoeta, tehäksee niistä naskalinpäetä. Niistä passas jokkuu tapireikää niin motovast, ku se oes ollunna sitä varte valamistettu. Ja ku mestärj peäs kesktuholle ja alako soutoo, niin kyllä käv posina kokan eissä.

Monessa talossa se mestärj sitte kesän kulluissa käv sekä näk tyttöjä tyylii jos sorttiinnii, mut ykskää ei sen mielestä vetännä vertoo Atkolan palavelustytölle. Yöjalakaa ei passanna lähtee, ku yöt olj valosija, eikä päevälläkkää ollunna sielläpäe käyntiä. Kerta sattu tok tappoomaa kirkolla ja sae suhkastuks, että:

— Minä tulen sun luokses mikkosunnuntaeta vaste — ou sillon kotosalla.

Ja kyllä sitte heistä kumpanennii mikkosunnuntaeta outti!

Petteeksee ja eksyttööksee mueta hoastel mestärj koko kesän, että mikkolauvvantaena männää kirkolle yökuntii. Ja luppauksesa se täyttikii alaku-ossaa nähe, mut yökuntii ei jeännä, voan sopivana hetkenä läks polokemaa Atkolata koht, ku huohmas, että sieltä on kirkolla melekei koko pere, lukkuuottamata isäntäväkkee. Mut mittees varte usseimmat ikkunat on valaestu, niinku mestärj näk olova Atkolata lähemmä tultuvaa? Kaekeks onneks olj koerrae juossunna kirkolle, niin että mestärj soatto männä pihamoalle kurkistelemaa. Talloo näkkyy tullee vieraeta ja emännällä ja palavelustytöllä olj kiirettä muellennii antoo vierasvarroo puuhatessaa. Voe miten ryökäleen korreest ja nätist se palavelustyttö liikku! Mestärj mänj koettamaa, oesko avvae aetan ovella. Ei ollunna — sitä ei tyttö ollunna arvanna siihe jättee. Soahaksee rauhassa katella ja outella moata ruppeemista peätti mestärj nousta kujarakennukse katolle, jossa oes hyvässä piilossa ja samalla näkis sen tytön kauniita kasvoja ja sorjoo pyörähtelemistä. Mitenkä lienöö siellä katolla kompuroenna, ku yhtäkkiä parj kattolautoo katkes poekki ja mestärj puota rupsaht sikapahnaa. Sen laipio olj korjausta varte purettu, niin että mestärj rumaht suurte sikaörniköehe selekää. Ja Atkolassa olj tavattoman suuria sikoja, ei semmoesia surkeita ristkinttuja ku mökkiläese porsaat, joehenka pien poeka sano sen vuoks niin onnettoman näköesiä olova, että ku ne on omassa ruuvvassaa, niin ne ei roahi syyvvä. Mut ne Atkolan siat olj kerrassaa toesta moata! Ja jos karhu lie pesältää äkäene, niin olj ne siattii: nekös nost semmoese röhinän, että se vasta röhinä olj. Ylös ja pystyy pomppoillessaa ne koato mestärin allee, poleks sitä käpälillää ja karju pitkillä torahampaellaa roasto housuja rikki sekä vetel kinttuloehe verhoavoja. Mestäriltä peäs hätähuuto ja siat toas pitj hätäröhinätä, niin että pahnassa olj hirvittävä melu. Sattu siinä tok siat puuloomaa kärsillää niin voemakkaast ovvee, että linkku lusaht poes paekaltaa ja siat ryykäs ympärj kujjoo juoksemaa sekä röhis ja vinku, niinku niitä oes elävältä korvennettu. Mut mestärj ku peäs jaloellee, niin se paeno pakkoo, minkä käpälistä keänty, eikä joutanna kuuntemmaa, ku elättimuor toas huus saunan ovelta, että:

— Voe, voe! Juhannuksena olj kummitos ja toas on kummitos! Voe taevaeta ja taevaehe tekijätä, voe, voe!…

Ku tuvassa olj soatu tulet lyhtyy, tultii kahtomaa, mut mittää selevee ei soatuna. Palavelustyttö kyllä asjan arvas, vaekkei tiennä, mittee kaekkia olj tapahtunna. Se olj kuetennii mykkänä. Ja kauvva se sae sängyssää huokailla, ennenku unj paeno silimäluomet vastakkae, ku sitä mestäriä ei kuulunnakkaa…

Mestärj puolestaa keks semmoese vallee, että ku hää ampu meton, joka jäe puuhu riippumaa ja ku sitä kiipes puottamaa, katkes oksa ja sitte kuevoo koskee moaha tullessa repes häneltä voatteet sekä tulj hoavoja koepii. Sen lisäks lupas palakinno, jos kuka kävis meto puusta puottamassa. Kyllä monj käv kahtelemassa, mut eihä tyhjee löytynnä.

— Kaks ei kuulu mänövä kolomaniteta — rupes mestärj koepiaa parannellessaa miettimää — ja jos minä kolomanne kerra lähen yöjalakaa, soattaa tapahtuva iha moaliman ihmeitä. Sen tähe on parasta, että minä akotun kiireimmä kaupalla.

Ja sitte se läht Atkolaa iha kirkkomuntieringissä. Ku tapas pihamoalla mieltiettysä, kysäs se hetj suoroopeätä, että:

— Eiköhää meijjä passoes panna jalakojamme yhteise pöyvvä ala?

— No, kelepookos mun jalakan sun jalakoes joukkoo?

— No, jo tok! Mutta entäs mun jalakan sun jalakoes joukkoo?

— Mittees sinä tuommoesta kysytkää!

Ja siinä riijjuu tulj suoritetuks. Pian sitte hankittii helat sormii.
Häessä huomentuoppia juuvvessa puhel kuhtu- ja kuokkavieraat, että:

— Se tuo mestärj ennen kaevo kuoppia muelle. Mut nyt se ite kumpsaht semmosee kuoppaa, että pyssyy koko elinaekasa.

Ei mestärj eikä sen nuorikko kuullunna tätä, voan ne istu huomentuoppipöyvvä takana — mestärj suupielet naurussa, niinku onnellise vastavihity aviomiehe suun pittää ollakkii, ja nuorikon suusupukka se vasta olj niin sokerillaa, että jokkaene seinänrakokii näytti siihe kahtoissaa nauravalta…

HERRASTUOMAR POHATA EMÄNNÄ NIMPÄEVÄT.

Sitä pitj tuntee ihtesä terveeks sekä sielusa että ruummiisa — etennii ruummiisa — puolesta lähtiissä herastuomar Pohata nimpäeville, sillä siellä, neät, olj kestettävä kova löyly, tarjouksia ku olj mahoton meärä, eikä niitä soanna lystiksee katella ja maestella, voan niitä nautittii iha hartiavoemilla — mies se, joka leiki kest. Mut ei emännänkää nimpäevät tyhjänpäeväset turraukset ollunna, herrastuomarilla olj, neät, tapana sannoo, että:

— Vaimo on miehe ruunu ja voe sitä miestä, jolla ei tätä ruunuva ou!

Tästä vakkuutoksesta voe jo arvata, että se mies pitj toespuoleisesa kunniassa, niinku sanassa käsketää. Ja siks sen nimpäeväe ei soanna olla ihtesä herrastuomari nimpäeväjuhloo huonomp. Ku kuhtumakirjoella pyyvvetää hautajaesii ja häehe, niin minkästähe ei — tuummi herrastuomar — passoo nimpäeville kortilla kuhtuva. Asjasta varmistuttuvaa se läht kaupuntii tiettämää kuhtukirjoja, joehi räntättii, että:

Tervetulloo läsnäololla kunnioittamaa herrastuomari emäntä Marin nimpäevee tämän nyt sisälläolova elokuun 3 päivänä kello 4 iltapäivällä. Kokkoonnuttaa herrastuomari ommaa talloo.

                                              Kunnioetuksella
                                       Marj Pohatta. Ville Pohatta.

    Huohmatkoo! Jokkaese on soavuttava täsmällee kello 4.
    Huohm. Kello on yhessä rautatieasema kellon kansa.

Kuhtukirjoja tilatessaa vakkuutti herastuomar monnee kertaa, että ne on räntättävä kultaesilla pirastaemilla.

Kyllä sitte nimpäevä eillisinä päevinä käv herastuomari kyökissä semmoene kuhina ja kupina, ku muurahaespesässä kesällä. Ja koristeltii niitä huoneitakkii. Salin perälle laetettii nimpäeväsankarittarelie erjtyene tuolj, ja olj siinä oekei köynnökset kiemurassa ja suuret kukat ympärillä. Ku entuuvesta tiijjettii, että herastuomari omassa talossa annetaan sekä peähä että mahhaa, otettii kuhtumine mielhyvällä vastaa ja kilipoo riennettii nimpäevee kunnioittamaa. Portilla seiso kaks miestä, joesta toene aukas porti ja samalla paljast peäsä, ja toene toas kuletti hevoset joko tallii taekka muuhu tarroo. Rappusilla olj ite herrastuomar tertehtimässä tervetulleiks ja etteisessä emäntä Marj, joka miesvieraeta joht kammarjloehe ja naesia sallii. Ens aluks ei tarjottu muuta ku istumista. Mut kohta vilikas herrastuomar neljällä ruppiinilla käypee taskukelloosa ja ku se huohmas, että "aeka on täytetty", anto se sovitu merki — ja sillonkos alako kyökistä purkaatuva tyttölauma, raskaat kantamukset sylissää, niin että pian olj pöyvvät pötyvä täynnä. Ite herrastuomar rupes miesvieraeta käskemää, että tuolla piippuhyllyllä on Jievelvaappenta, parraeta Helsingin Ruunariimoja ja paperrossia, joehenka hinnannii se ilimoetti. Pöyvvältä käsk kahvin sekkaa lorrauttammaa konjoakkia, likkyöriä ja punssia, jotka kaekki on riimasorttia ja niin ja niin kalliita. Emäntä toas, kunniatuolilla istuissaa, viittail naesvieraeta kaenostelemata ottamaa, minkä tuntoo suullee hyvvee tekövä. Ja ku monnii olj oekee poastoo pitännä, niin arvoo sanomattakkii, että suumyllyt rupes pyörimää ja kulukut nielastessa kumahtel. Ja kaekki kututut olj tullunnae, pait kolome läh'asema asemapeälliköt, joeta kyllä olj kututtu.

Mut niillä olj laelline syy siirtee tulosa vähä myöhemmäks. Juna nimittäe kuluk kello puolviijje aekaa, eikä ne voenna sitä ennen poestuva virastaa, etennii ku jokkii korkee viranommaene sattu sillon matkustammaa. Ne olj kuetennii sopinna keskenää, että ne tulloo yhtaekoo hetj ku kaks asemapeällikköö ennättää ressiinalla soapuva. Ja tuolla ne jo näky tulla porskuttelovannii, oekee vielä unvormussa. Mut niitä vastassa ei ollunna portinaukosijjoo, eikä herrastuomarkaa rappusille männynnä tervetulleiks lausumaa, eikä koko vieraesta toppanaankaa ollunna. Asemapeälliköt sissää peästyvää rupes kurkkaelemmaa sekä herrastuomaria että nimpäeväsankaritarta, voejjaksee kuhtumisesta kiittee ja onnitella. Herrastuomar astu viimme niihe ettee, vilikas toas kelloosa ja melkei puolvihoessaa sano, että:

— Vieraat olj kututtu täsmällee kello neljäks. Semmoeset vieraat, jotka soapuu jäläkeepäe, ne ei tule talloo, eikä vierasvarraesuutta, eikä nimpäeväsä pitäjöö kunnioettamaa, voan ne tulloo ahnastelemaa, suuhusa soamaa, hotkimaa ja hornimaa. Semmoesia vieraeta ei tässä talossa tarvita, eikä oteta vastaa. Ja ku teillä siellä asemillanne on minnuutit ja sekunnit niin tarkkaa mielessänne, että iha rikullee on siellä asjat toemitettava, niin ymmärtäkkee muuvvannekkii tulla meärällee. Eikä muuta, ku hyväst nyt sekä mänkee tiehenne.

Mikkää muu ei siinä auttanna, ku pitj lähtee tarsimaa sekä männessää pitkäkaulasia sylykiä peästellä suustaa, joka jäe ilima monenmoeseta herkkupalata…

Mut ku ne vieraat, jotka olj soapunna virallisena kuhtuma-aekana, oamupuolella yötä läks kottiisa kulukemaa, niin toeset niistä ähk mahapakoellaa, toeset röystäyttel tyytyväesinä ja kolomannet olj iloesella peällä.

Eikä tietyst nimpäeväsankarittarella ollunna mittää aehetta happamena olla, yhtävähä ku herrastuomarillakaa, joka vielä sängyssäe tuns mielhyvvee siitä, että olj asemapeälliköelle soanna näyttee, että on muellae immeisillä kello, jonka mukkaa jopa asemapeälliköehennii täytyy oppia tulosa ja mänösä asettammaa…

KU NENÄSTÄ VEITÄÄ…

Puustellivuokrooja Ville Väkköne olj joutunna rahapullaa ja tavallisest sillä olj rahapulloo kaks kertoo vuoessa, toesella kerralla kuus kuukautta ja toesella kerralla — kuus kuukautta. Omassa pittäässä olj jo tullunna kaekki paekat niin tarkkaa kokkeelluks, että siellä olj turhoo onkeesa soalii toevossa vettee viskata. Sen tähe se olj ryhtynnä järkeilemmää, eikö pitäne pyynt-aloja loajentoo, sekä sattu sillon muestamaa kaemasa Ville Pohatan — tää jäläkimäene nim olj annettu sen johosta, että se olj tukkimetällää soanna satojatuhansia markkoja iha riihkuevia rahoja — ja sillä tavalla tuulten tuuvvittamana noussunna pohataks. Ku kaekissa meissä kuolovissa immeisissä on heikkoja kohtia, niin ei Villekään ollunna niitä ilima jeännä. Ja Ville Pohatan heikkous olj siinä, että rikastumine tek siitä pöyhkeilijän ja narrattavan miehe, jos voan osas oekeesta nauhasta vettee. Enstöeksee se jätti lautamiehe vira — ja erotessaa sae herrastuomari arvonime —, se ku arvel, että juoskaat köyhemmät immeiste jäläkiä nuuskimassa niitä tämmätäksee ja manataksee käräjii. Toeseks työksee se rakens niin kommee ja yökee kartanon, että vertoo sae kaukoo ehtiä, oljpa sanonna, että sen seinistäe pittää kultoo kiiltee. Ja kolomanneks se rupes herkullisest elämää, niinku Kemin herrat.

Ku Ville Väkköne tämän kaemasa muest, pist se hetj hevoskoaki reen ettee ja läks noapurpittääsee ajjoo karittammaa. Perille peästyvää se sito hevosesa tallirakennukse lähistölle sitä varte asetettuu rengaspuuhu sekä alako sitte ihmettelemällä katella ympärillee. Ja ku se siinä kahtel ja toelail, eikä liikkunna minnekkää, mäntii Pohatalle sanomaa, että:

— Onkoo hullu vae viisas se mies, joka jäe tuonne keskelle pihhoo seista tollottammaa, niinku Lotin vaemo suolapahtaana?

Pohatta läks rappusille. Se tuns tollottajan hetj sekä puhel itellee:

— Kas peijjakas! Siellähää seisoo Puustelli isäntä. Myöhää on juotu veljesmaljat ja kyllä on ussei yhessä oltu. Mut mikäs sillä on, ettei se tule sissää. Vae mahtanooko ujostella?

Ja Ville Pohatta, se herrastuomar, joka niin tykkäs arvonimestää, että käv sen oekee kirkonkirjaan merkityttämässä, korotti eänesä ja huus, että:

— Mittees siellä seisot, etkä tule sissää?

— Kas, hyvvee päevee! Eipä tässä ymmärrä minnekkä päe tässä pitäes lähtee, ku talo jo ulukoopäe on näe kommee. Kuka arkkiteht on riitingit ja piirustukset tehnä?

— Juutastako siinä on arkkitehtiä taekka muuta iisnyöriä tarvittu! Ite min oun ollunna arkkiteht ja mestärj. Mut tule sissää.

— Kiitoksia voan. Mut ensin minä tahon peästä seleville, kuenka hyväst tää talo on ulukopuolelta laitettu, minä, näet, en ossoo tässä ollenkaa hämmästyksestänj selevitä…

— No, katotaa ensin ulukoo ja sitte sisältä. Minä tulen selittämmää.

Ja herrastuomar alako harpata vieraa luo, eikä ies lakkia peähäsä malttanna käyvvä ottamassa, vaekka olj paukkuva pakkane ja herrastuomar olj kaljupäene. Ku sitte tuntu peätä kylymävä, keäräs se karjakyökistä pyyheliinarutalee peähäsä. Kulukemalla kaekki ulukorakennukset läp olj herastuomarj niin innostuksissaa, että sylyk suusta pursus, ku se navetan ylisiltä huus kyökkii, että:

— Viekee, akkaväk, mun kammariin valamiiks kahvia, konjoakkia, likkyöriä ja punssia.

Vieras toas puolestaa osas olla niin haltijoissaa, ettei muuta kyvennä sanomaa, ku:

— No, paljo oun kuullunna sinuva maenittava, mut en uskonna, että sinä out täminöene ihmemies.

Ku sitte sissää lähettii ja Ville Väkköne huohmas siellä olova kommeuve, tulj se kerrassaa mykäks. Mut herrastuomarj siihe sijjaa olj hoastamisvirreessää.

— Koa kahvia hoppeekannusta kuppiis. Se kannu maksaa paljo. Pane retaks eli kermaks konjoakkia, likyöriä ja punssia. Konjoakki maksaa 12 markkoo halstuoppi, likyör 15 markkoo tuommoene purakko ja punssi 5 markkoo putelj. Elä seästä yhtää. Ei ne keske lopu. Kellarissa on putelia kokonaene raunio. No, morjens nyt!

Ja ku siinä kaekkia maesteltii, irtaatu vieraa kielj niin paljo, että se kyken sanomaa, että:

— Kuule, veljveikkone, mittee tämä kartanos on tullunna maksamaa ja nää kaekki laetokset?

— Mittees muuta ku rahhoo. Mut ei se ou loppunna. Jos et usko, niin tule kahtomaa. Tässä loatikossa on muutamia kymmeniätuhansia markkoja. Onko sulla rahan tarvista? Minulta kyllä soat. Onko tarvista, häh?

— No, enhää minä ou tullunna rahhoo laennoomaa. Minä tulin voan sinuva tervehtimmää. Ja oekee oun hyvillän, että omi silimi oun nähnä, mikä ihmemies sinä out.

Ja vaekka herrastuomar jo olj tuohuksissaa, tuohtu se tämmöesestä yhä lissee ja sano, että:

— Kuule, puhu suoraa, jos rahhoo tarvihet. Mulla sitä on ja minä sitä sulle annan.

Ku tarjous olj kolome erj kertoo tehty, sano Ville Väkköne lopuks, että:

— No, neljätuhatta markkoo voesit antoo.

— Tuossa se on ja maksa sitte ku jaksat.

Lähtiissää Ville Väkköne kyllä lupas maksoo, mut maksamata se unehtu. Ku herrastuomar makas kuolintauvvissaa ja jokkuu varatuomar olj tekemässä testamenttia sekä huohmas muestkirjaa kirjuttoo töherretyks, että "Puustelli-isäntä Ville Väkköne on soanna laennaks neljätuhatta markkoo", sano se, että:

— Ompaa tuo Väkköne vetännä nenästä herrastuomarijjae. Se on nyt konkurssitilassa, eikä pesästä kyvetä ies penninkuutamota soamamiehille jakamaa.

— Vetj se peijakas nenästä. Mut jos se ryökäle tässä oes, niin puestasin sitä korvista, että peä tärisis.

Herrastuomar olj kuetennii niin heikko, ettei nostamata voenna ies kättää liikuttoo… Mut sillon se olj terve ja riski, ku sitä nenästä veittii…

KU EMÄNTÄ JA ISÄNTÄ VIRKOJA VAEHTO.

Soahaksen pittee rehtmieh kunniallise maenee minä ilimoetan tässä kynnettävä toese vasikalla: tämä tappaus ei ou syntynnä omssa peässän, voan on se laennatavaroo. On, neät, omalletunnolle helepompoo, ku tekköö rehellise tunnustukse, joskohta lienöö sormilla luvettavissa ne, jotka koko moaliassa ei toese vasikalla kynnä — olokootpa sitte kynämiehiä taekka mueta mestärijä. Ja ku kerta lähin rehellissyyvve kappeeta polokuva kulukemaa, oes mun sanottava tapahtumapaekka ja -aeka sekä syntymäjuuret ja nimettii. Mut nyt on asjanlaeta sellaene, että ne on mulle yhtä tuntemattomija, ku kapalolapselle aapuustaemet. En minä myöskää muesta, ounko tappaukse kirjasta lukenna vae ounko sen kuullunna kerrottava joko uluko- taekka kotjmoassa tapahtunneeks. Ja kukapa sen ossoo sannoo, vaekka tämä oes tapahtunna teällä meijjä omassa Savossa. Mut olokoo se seikka kuenka tahhaasa — nyt minä sen esitän Savonmoan oekeehe immeiste kuultavaks "selevällä savolla".

Mistee lienöökkää peässynnä sielu vihollise pillausta emännä ja isännä vällii, kun ne lakkoomata jauho jurnuva toesillee. Jos ei isännällä ollunna muuta koukuttelemista, emännä sille kiukutellessa, sano se tavallisest, että:

— Kyllähää sun passoo suutas kuolata, ku soat teällä kotona oleksia, syyvvä mittee parasta löyvvät ja moata lotkottoo sitä mukkoo, ku laeskuusmatos unta voatii. Toesta on mun laetan, joka…

— Joko toas alat vettee sitä vanahoo virttäs! kivaht emäntä. Mut siitä virrestä pittää tehä kerrannii loppu! Ja jos ei muu auta, niin vaehetaa virkoja: minä mään oamulla väin kansa niitylle ja sinä jeät tänne kotjtyöt tekemää, niin opit näkemää, soako teällä moata lotkottoo ja mahhoosa palavella.

— Lukossa on, sano isäntä.

Samalla alako laskeuva aurinko ruskosätteillä paestoo kammarii ja ikkääku hajoetti epävakkaese seä, joka yritti tehä tulloosa.

Öylösiltana tehy sopimukse mukkaa kavaht emäntä oamusella pystyy yhtaekoo auringon kansa ja mänj heinäväe longottelemaa liikkeelle. Sinä aekana ei vielä ies isännät ja emännätkää kahvia juonna ku pyhinä ja työväille sitä annettii voan santtipäeväe kunniaks. Ku sitte emäntä väkinee läks mänemää, jäe isäntä vielä sänkyy. Lähtiissä sano emäntä, että:

— Ku soat puuron keitetyks, nouse tuonne katolle ja kolome kertoo huutoo vonkase oekee pitkää, niin osataa tulla syömää.

Isäntä vetäs peitettä korvillee ja jäe sänkyy unen kansa herkuttelemaa. Ku sitte viimmennii nous vuoteltaa, rupes miettimää tehtävijjää. No, ensinnäe olj makkuusijat korjattavat ja huoneita siivottava. Jollae tavalla sänkyvoatteita kokkoo mytisteltyvää niin kammarissa ku tuvassae otti varsluuvva, jolla pitkillä esillä hujjauttel rikkoja ovensuuta koht. Rikat ja roskat keikku ilimassa, niinku suvenkorennot häetä viettäissää, eikä varmaa akkaväk soa niin vällee lakaesuva toemitetuks, ku isäntä sen tek. Ja nyt olj kirnu otettava esille, jotta tuoresta voeta on panna silimäks ruespuuroo, jota peätti keittee oamiaeseks. Mittää suurta kirnuusta ei laettanna soahaksee voen välemmi valamiiks. Siinä kirnuta hölökötellessää tuntu suuta kuevoova ja ku hyvvee kaljoo olj tynnörissä tuva lattian alla, otti tuopi kätteesä, nost lattialuuku auk ja kömpi tynnöri luo. Auvvastuvvaa tapi ja kaljan ruvettuva riemuposinalla tuoppii rynteemää kuul isäntä tuvasta kova kollaukse. Se läht hetj nousemaa kuopasta yllää, nähäksee, mikä siellä tuvassa kolaht. Ja suureks suuttumukseksee sae huohmata, että sikaörnikäs olj peässynnä tuppaa, koatoo rommauttanna kirnun ja lattialta hyvällä ruokahalulla lotki viiliä suuhusa, pyöritelle saparottaa ku osas hankkia niin makkee oamueinnee sekä kehu sitä röhkimällä, niinku ryssä riuhnanviinassa: vot, vot, vot! Hetj ku isäntä olj lattijalla karjumassa, läks tuvasta kaks olentoo ulos puskemaa: sika pingers eiltä ja isäntä koepes perästä. Peräpellolla tulj aeta vastaa. Siinä sika pyöräht kahtomaa, mittee se mies meinoo. Mies puolestaa tapas moasta jottae kapulata, jolla oes sikkoo heittännä suuttumuksesa kostoks — ja sillon huohmas, että kaljatynnöri tappi olj jeännä häne kouraasa. Se huohmio ei suuttumusta lauhuttanna, voan päenvasto sokas miehe siinä meäri, että se koppas suure kive, jolla paeskas sikkoo kärsää niin kovalla iskulla, että sika hetj kuol, niinku oes pyssyllä ammuttu. Vihapäessää isäntä otti sen takakäpälistä kiin, pyöräytti sitä muutamia kertoja ympärj ja sano, että:

— Kiitä lykkyväs, mokomakkii kirnunkoataja, ettei sulle pahemmi käynnä.

Juostuvaa tuppaasa ja lattianaluskuoppaa peästyvää sae isäntä harmiksee huohmata, että kalja olj valunna moaha, niin että voan muutamia tippoja tynnöristä nolokahtel. ikkääku valituskyyneleitä.

Mut aurinko olj taevaalla kavunna jo niin korkeelle, että oamiaesaeka olj sivvuutettu. Ku isäntä sattu vilikasemmaa seinällä naksuttavvaa kelloo, tulj sille tavattoma kiire. Hölökkäravissa se lippas hakkee muutamia viilpyttyjä, kuor ne äkkiä, ruvetaksee uuvvestaa kirnuvammaa. Sillon kuetennii muest, että oes haittava vettä kiehumaa sekä puuroo että kirnuva varte. Varjellaksee tämän kirnuukse koatumista sukas se kirnunkorva ympärille nuoranpätkän, nost kirnu selekääsä ja solomiht kaulaasa kiin. Kirnu selässä ja soavi kumpasessae käessä mänj kaevolle, josta ves otettii pitkävartisella kapalla. Ku ottaessa olj köyryy kumarruttava, höläht kirnuus kaevoo, että loksaus voan kuulu, ja tyhjä kirnu pyöräht häne etupuolellee, niinku suur kello oes kaulaa pantu. Ankaroeta ärräkkäetä sanoja peästel isäntä vivutessaa viilsekaesta vettä soaviloehisa, jotka hölökkäjuoksussa juoksetti tuppaa, niin että ves pärsky kahepuole moaha. Onneks olj vielä muutamija viilpyttyjä jälellä. Aekoessaa männä niitä hakemaa kolomanteen kirnuuksee juolaht häne mieleesä, että navetassa on kytkyvessä kippeejalakane lehmä, jolle oes käytävä heiniä niittee kutasemassa. Pientarelle kulukiissa sattu vilikassemmaa tuparakennuksee, jossa olj turvekatto. Sillä katolla kasvo kyinäränkorkuesta heinee. Ku rakennus olj jyrkän penkeree reunalla, niin että toene puol katosta olj melekei moassa kiin, pist isännä peähä hilata lehmä katolle. Vanahasta aettamöksästä se käv peästämässä ove irt, asetti sen kattoo vaste penkereeltä katolle sillaks, talutti navetasta lehmän, joka vaevasest kyken kävellä könttämää, ja sae sen riehutuks katolle. Näläkäne lehmä alako pitkällä kielellää riipoo heiniä suuhusa, niinku monisee vuotee ei oes ruokoo soanna. Ku olj kuetennii pelättävissä, että kompuroeva lehmä soattaes katolta puota rumahtoo, solomiht isäntä sen kaulaa köyvve, jonka toese peä puotti uunin savupiipusta tuppaa. Tuvassa sitte tehä sukas tule uunii, koato viilistä vettä pattaa, tuummaille, että siitä makkee puuro syntyy, viilpyttye sisukset heilautti kirnuu, jonka nost lähelle uunija. Ku ves alako paassa kuumeta, survas se siihe ruesjauhoja, ruvete hierimellä hämmentämmää. Samalla kertoo se toesella käellää kirnuta rutkitti. Sen katolta tulova nuora se olj sitonna vyötäesiisä ympärille. Tällä lailla se tek kolomee työtä yhtaekoo: keitti puuroo, kirnua voeta ja paemens lehmee. Eikös semmoesta työntekijöö passoo jo iha mestäriks kuhtuva?

Ja hyväst tuntu kaekki mänövännii, kunnes ykskaks mies tulj kiskastuks savupiippuu ja oes kaeketi kiskastu katollennii, jos voan oes mahtunna mänemää. Mut piippu olj ahas, ja lehmäparka jäe riippumaa, niinku se riippu isäntäkkii. Eikä niillä ollunna lyst kumpasellakaa: isäntee ahist nivusista ja lehmee kulukusta. Sen lisäks tahto isäntä tukehtuva savvuu… Olj siinä hättee muellennii antoo…

Kaekeks onneks kuetennii joutu apukii. Ku heinäväe suolija olj näläkä ruvenna kurnimaa, eikä kottoo kuhtumahuutoo kuullunna, läht ne omi päe kottii tulemaa. Penkereeltä alas peästyvää ne huohmas lehmän riippumassa. Yhellä miehellä sattu olemaa viitake olallaa. Se juoks lyyvvä hivvauttammaa nuoran poekki. sillon lehmä puota könäht — kuolleena moaha…

Ku tuppaa tultii, tavattii isäntä siellä tekemässä lattialla niin kummallisia hyppyjä, ettei niitä joka mies ossoo hypätäkkää. Se olj, näet, lehmän puotessa kuolleena moaha ite puonna — puuropattaa ja ku voan virsut olj jalassa, niinku ennen hein'aekana piettii, poltti kiehuva puuro kinttuja niin hirveest, että siinä täyty oppia hyppyjä tekemää. Ei tarvinne maenitakkaa, että hyvi sukkelast se isäntä olj puuropaasta hypännäkkii lattijalle. Mut samalla se olj koatanna sen kolomannennii kirnuukse. Ovesta tullessa olj emäntä huuvvahtanna, että:

— Voe Herra nimessä! Mittee teällä on tapahtunna?

— Minun rupes koepian niin kovast kolottammaa, että tuskissan tungin niihi kiehuvata puuroo… Mut elekee nyt kysellä mittää, jos tahotte henkenne säelyttöö…

Ku heinäväk olj jo yhe kuollee nähnä, pitj niistä jokkaene suusa tukossa. Ja emäntä rupes palavelustyttöe kansa oamiaespuuhii. Heinämiehet toas vutkaht lattialle heinille pitkäksee ja ennätti vetäestä pitkät unet, ennenku oamiaene joutu. Mut ite isäntä voetel tervalla polttavia ja vihavoevia kinttujaa. Sitte päevällä se nylyk lehmän ja sano olovasa hyvillää, että soa hyviä pieksunahkoja.

Iltasella uskals emäntä kysyvä, että:

— Vaehetaanko myö toas virkoja?

— Vaehetaa voan, sano isäntä hyvi lyhkösest.

Ja sillä tavalla tapahtu, ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto.