"LASSILLINE ARVO".
Rantanieme Jussi Rytköne poekkes noapuriisa lautamies Junni Hietasee.
Lautamies kysäes, että:
— Mistees se mies pistelöö?
— Sieltähää minä tulen sen Helsingin herran estelmee kuulemasta. En malttanna olla tänne pistäetemätä, kuullaksen, minkätähe et sinä tullunna kuuntelemmaa, vaekka tapanas on aena kuuntelemassa käyvvä.
— En ymmärrä itekkää, mitenkä tuo lie lähtö hällääntynnä — mittees muuta ku suureks vahingoksen. Siellä taes olla paljo kuulemista ja oppimista?
— Kuulemista olj kaks pitkee tuntija. Mut en ossoo sannoo, liekkö ollunna oppimista. Minä aenakaa en tullunna hulluva hurskaammaks.
— No, jopas nyt kummia puhelet! Ja se herra on viisaempia miehiä koko moassamme.
— Soattaa sitte olla liijja viisas. Mut tuhma ei ymmärrä pöyköse pölähtävvöö sen puhheista. Kun mies tuntkaupalla puhuva paukuttaa vanahasta ja uuvvesta kulttuurista sekä siitä, mitenkä syviä vakoja ne on kyntännä immeiskunna peltoo, niin minä meinasin jo kiljasta, että ite min oun pelton kyntännä ja kynnän, eikä siinä työssä apurina tarvita Kulttuuria, olokoompa se vanahoo taekka uutta. Minä nostelin jalakojan ja keäntelin ihteen. Mut sillon rupes immeiset minnuu kahtomaa, niinku Tossavaene akkaasa, niin että katoen parraaks olla tuppisuuna. Voan ku se sitte rupes puhuva poasoomaa lassillisuuvvesta ja jostae Lassillisesta Arvosta, niin peä tahto pyörälle männä. Lopetti se tok viimennii sekä kehotti puhheesa lopussa keskustelluu, jos kellä oes jottae sanottavvoo. sillon minä tuummin, että nyt on mun aekan tullunna ja kysäsin, että:
— Kuka se Arvo Lassillinen taekka Lassillinen Arvo on? Työ kyllä sanoja, että se on semmoene otus, että se pyssyy ijankaekkisesta ijankaekkisee ja ettei sen korkeempata Arvoo oukkaa. No, jos niin on, niin eikös restenttiä sopis ja passoos ruveta kuhtumaa joko Lassilliseks Arvoks taekka Arvo Lassilliseks? Se restenti-arvonim ei oekee taho keäntyvä suomalaesessa suussa, ku…
Mut enhä minä soannu sen enempee puhutuks, ku kaekki rähäht kulukkusa täyvveltä nauroo hohottammaa. Minä otin kiireest jalat allen ja läksin koko rähinästä poes…
— Vae niin otrasest siellä sinulle käv. No, jos minä koettasin sulle selittöö mittee se lassilline arvo oekee meinoo. Se on latinoo ja meinoo sitä, että jos jollae on kattoomato arvo, sillon se on lassilline. Mut ehkä tämä parraete selvijöö pienellä esmerkillä. Kute mahtanet muestoo, käv ennen Ruhtinashovin poeka kouluva yl'oppilaaks ast ja teräväpäene se ollii. Mut sitte yl'opistossa ei tahtonna tulla mittää valamista, vaekka se olj monta erj urroo kokkeillunna. Ku sen toverilta kysyttii, minkätähe se ei jo peäse virkamieheks, niin ne vastaa, että se konjukieroo. Ja vasta vuosii kuluttuva soatii tietee, että se voan ryypiskel konjoakkia, jota työtä toverit kuhtu konjukieroomiseks. Kymmenkunna vuen kuluttuva rahalähteet kuevettu, eikä auttanna muu, ku pitj ruveta kirjuttelemaa tuomarille rotokollija ja ajelemmaa asjoeta sekä tekemää kaekenmoesia pieniä pännätöetä henkeesä nahkassaa säelyttööksee. Ku sitte sattu kentroal Jeärnevältti tulemaa kupernyöriks, niin se olj ilimottanna, että voan yl'oppilaeta otetaa häne kansseliisa ja jos niillä on joetae ekssalamia eli tutkinnoeta suoritettuna, tehhää niistä rnununvoutia ja vallesmannia, että sutkahtaa. Sillon se Ruhtinashovin yl'oppilaspoeka havaht unestaa, sae ku saekii rahhoo kokkoo sekä läht yl'oppilaesuutta uuvvistammaa ja tutkinnoeta suorittammaa. Muun muvassa se olj männynnä kuulusan rohvessyör Palameeni puhheille, joka olj ollunna hyvi kerkeekieiine mies, niin että pikakirjuttaja ei tahtonna ennättee paperille niin paljo sanoja pistee, ku se rohvessyör niitä syyt tulemaa. Asjanmukkaeset esittelyt tehtyvää se vanaha yl'oppilas olj kysynnä, että:
— Tarvihtooko mun uus historjatutkinto vielä suorittoo, ku minä oun sen jo kerran suorittanna?
Rohvessyör Palameen, joka olj kymmeniä vuosia ollunna virassaa, kysäs ihmetelle:
— Koskas se on tapahtunna?
— Vuotena 1868 sen ja sen rohvessyöri aekana.
Ja kerkeekieline rohvessyör Palameen olj kumartamalla vastanna, että:
— Ei tarvihe, ei missää nimessä! Teijjä tutkinnollanne on lassillinen arvo…
Nyt sinä ymmärtänet, että…
— Kyllä ymmärrän — vanahan yl'oppilaese vanaha ekssalami on lassillinen ja se yl'oppilaene ite Lassilline Arvo, vaekkei sen nim ies Arvo oeskaa…
Mut tätä puhhuessaa sattu se Jussi Rytköne vilikasemmaa lautamiehee ja huohmoomaa, että sen suupielet olj virnistyksessä. Sillon Jussi suuttuva tohaht, läks poes ja sano männessää, että:
— Ku sinnäe out liijjallise viisautes tähe peässynnä lautamieheks, niin soat itekkii olla "Lassillinen Arvo"…
SUU SOATTAA SUVEN RITTAA, KIELJ KÄRPÄN NAKKII —
Sen sananlasku kuullessaa kyejtmiehesä suusta peäst Pietu Perhone oekee röhänaura. Se kyejtmies olj kertonna, miten kaks akkoo riitel kunnialloukkauksesta, ja ku toene sitte sae aekamoese sakkonapsaukse, sano immeiset, että:
— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii.
Ja se kuulu Pietu Perhosesta niin motovalta, että se monnee erj kertaa nauroo röhötti iha mahasa pohjasta ast. Mut vaekka sananlasku miestä miellytti, ei se taenna ymmärtee sitä muestluuhusa kätkee, niinku Maukosvaenoo sano jokkaese hyvän sanan panovasa taskuusa taltee. Muuten se Pietu olj matkalla Kuopioo moaliskuun markkinoelle ja ajjoo körryyti kestkievarkyyjjillä sen tähe, että aekomuksena olj ostoo hevone markkinoelta. Ja ku sillä lisäks vielä olj kihlaatumispuuhat mielessää, soatto se tuummailla silläe tavalla, että ku kestkievarkyyjjillä kulukoo oekee omalla reellää ajjae, pannoo se immeiset uskomaa, että siinä ei oukkaa mikkää illomies, voan ököeläjä.
Se Pietu olj, neät, tammikuun markkinoella peässynnä tutustummaa Kellarlahe tyttäree, siihe korreesee Susannaa, ja se panj jo hetj ens topakassa peän pyörälle: Pietu rakastuva rätkäht niin pahoin, että korvanlehettii alako punottoo, niinku niistä oes ruvenna verta tippumaa. Ja siltä olj näyttännä, että olj veret heilahtanna Susannassae. Ku sitte pari vuorokauvve aekana tuontuostae, Kellarlahe ukko Iisaki, Susanna isän, varjelevvae silimäe ulukopuolelle peästyvä, millon rahtyörissä, millon karusellissä ja kilipa-ajopaekalla sekä millon missäe tavattii, joutu asjat niin pitkälle, että Pietu sae luvan Susannalle kirjuttoo. Ja sillonkos syvän huputti, niinku pajapale, ja vähällä olj Pietu ruveta laulae tanssimaa, että:
Jopas minä löysin lökkänän, jota oun kauvva ehtinnä.
Mut osas se kuetenni ihtesä hillitä ja aesoessa pittee. Kottiisa markkinoelta tultuvaa se kuetennii peäs runo-into irrallee ja siks ensimäene kirja alako värssyllä:
Ku ensikerra naputin sun kammaris ikkunapielee, niin hetj jo enskatannolla sinä ilahutit miele,
vaekka ei se Pietu millonkaa ollunna naputtanna Susanna ikkunapielee. Kaekissa tappauksissa olj kirjalla niin hyvä vaekutus, että mitä vilikkae kirjuttamine alako, ja lopuks sovittii, että Pietu tulloo moaliskuun markkinamatkallaa Kellarlahtee yöks, ja jos isä soahaa taepumaa, lähetää yhessä markkinoelle sormukset ostamaa. Mut se isän taepumine voe olla niin ja näe: se Iisakki nimittäe olj semmoen karilas, ku vanaha tervaskanto, eikä sitä keännelty, niinku tuulmyllyvä. Ite asjassa se kyllä olj kerrassaa kunnolline ukko ja oekee työhullu. Voan jos sen turkki sattu nuri mänemää, s.o.: se sattu suuttumaa, niin sillon olj parasta pysyvä loetolla. Ja sen leppymine olj yhtä lujassa, ku tervaskanto moassa. Ku Susanna kaeke tämä tuns ja ties, jyskytti sen syvän yhtä paljo rakkauvesta ku pelostakkii…
Mut Pietu syvän jyskytti voan rakkauvesta kauniina moaliskuu iltana Kellarlahe pihhaa ajjoo suhhauttaessaa. Ite Iisakki tulj vastaaottamaa. Pietu tek tikusta asja: alako tievustella, oesko hevosta myötäväks. Ja oljhaa hevosia kymmenkunta. Mittees muuta ku mäntii tallii kahtomaa ja valihtemmaa. Ja ku Pietu olj ottanna selevä Iisaki mielelloavusta, osas se sanasa satuttoo niin paekallee, että samalla tiellä käytii navetat, lammaskarsinat ja pahnattii tarkastamassa — ja loppue lopuks pyys Iisakki vierasta jeämää talloo yöks, niin että Pietu peäs tarkoetuksessa perille. Sitte hierottii hevoskauppoo ja jos jottae hoasteltii. Pietuva ihmetytti, ettei Susanna tullunna ollenkaa näkyvii — jospa tuota lie ujostuttanna… Moata ruppeemise aekana Pietu sae kuetenni kuulla, että paha kurklintu on Susannaa kulettanna kulukkutauvvi, niin että sen täytyy pysyvä vuoteessa. Ku Iisakki mänj kammariisa makkoomaa, läks Susanna sen verra liikkeelle, että käv tervehtimässä sekä anto ottoo sormestaa mitan, ku se Pietu lupas ostoo siihe sormukse.
Oamulla jatko Pietu matkoosa, luvate tullessaa käyvvä hevoskaupa peättämässä ja sae kyejtmieheksee kestkievarii ast vanaha verkonkorjooja. Pietu olj puhelias ja mielellää lask leikkijä. Kellarlahe pellopeässä olj asumato mökkiruja, joka uhkas jok'ikkiine silimäräppäys koatuva lusahtoo. Pietu kysäs, että:
— Assuukko tuossa kukkaa?
— Ei asu.
— Mut enssyksynä siinä assuu. Minä meinoon naejja tuo Kellarlahe tyttäre ja tulen ite talloo asumaa sekä muutan vanaha isännä tuohon mökkitöllii.
— Vae niin… No, onhaa se ukko jo kauvva talossae asunna, niin että saeshaa tuo koettoo, miltee töllissä olo tuntuu.
Pietu alako mueta pilojaa puhella ja olj siinä uskossa, ettei kyetjmies vielä niin vanaha ou, ettei se leikkijä ymmärrä…
Mut ku verkonkorjooja tulj takas, mänj se hetj ukko Iisaki luo ja sano, että:
— Jos ei omakaa elämän ou kovi metistä, niin kyllä vielä tulloo surkeet päevät isännällennii, kuhhaa tuoho mökkitöllii jouvvutte asumaa.
— Miten niin?
Ja nyt verkonkorjooja kerto ukko Iisakille yövieraa uhkaukset. Mut sillompa Iisaki turkki keänty hetj nuri: se suuttu niin silimittömäst, että tuskin millonkaa lie niin kovast vihatullee syttynnä, iha, neät, taes talo perustukset täristä häne himmastaissaa. Mut saeraa tyttäresä luo mäntyvää se pysyttellii rauhallisena ja kysäs, että:
— Onko sulla ollunna minkäänlaisia riittaeluja sen yövieraan kansa?
Vastoo suoraa isälles.
Susanna olj tottunna isseesä tottelemmaa ja puhel kaekki rehellisest.
— Vae niin. No sitte sinut on vietävä leäkärii, että suluhasmiehe takas tullessa out terve, sano ukko Iisakki sekä läks kammarista ulos.
Olj öylöspäevänä ollunna puhetta viijjä Susanna kirkolle, jossa piirleäkär asu, ja asettoo sukulaestalloo niin kauvvaks ku paranoo. Mut ku Susanna ties Pietun tulon, sae se homman estetyks. Mut ku ite ukko nyt toemee tarttu, tulj lähtö siunooma-aejja kulluissa valamiiks.
Näestä tappauksista tietämätä peuhas Pietu markkinoella, niinku markkinoella peuhataa. Ost se mieleisesä hevosennii sekä peättel, että jos niiks tulloo, ostetaa Kellarlahesta toene hevone, eihää neät Pietukaa "Köyhälästä" kotosi ollunna. Lisäks se Pietu ost sormuksettii, kiiltävät ja korreet, sekä muutamia muetae kalleuksija Susannalle ja tuomisija ukko Iisakille.
Moaliskuun aurinko paestoo hellitti pilivettömältä sintaevaalta, ku Pietu hiljollee ajjoo karittel markkinoelta. Se olj ostanna kommee karhunnaha ja ku se lämmitti alta, ryijy peältäpäe ja aurinko ylläältä, rupes Pietuva niin paenostammaa, että se vetj ryijjy peitteeksee ja kaevaatu umpsokkeloo nukkuvaksee vähä aekoo. Mut hevone kuluk kulukuvaa vällii hölökkäjuoksuva pistämällä ja vällii kävelemällä. Ja mikä kumma sen peähä lie pistännä, niin se osas keäntyvä Kellarlahe pihhaa, jossa talli lähelle seisaht ja rupes heinänrippeitä suuhusa hammuilemmaa. Muutamia miehiä mänj sitä kahtomaa ja lopuks tulj ite isäntäkkii. Se tuns, kennenkä rek on, sekä nost peiteryijjyvä. Ja siellä Pietu olj vetelemässä makkeinta untaa. Se sattu havahtammaa, tapas kavahtoo reestä ylös ja rupes sanomaa, että:
— Terveesijä markkinoelta…
— Pysy voan yksissä lämpösissäs ja vie sinne terveises, josta itekkii out. Ja paena se mielees, että ennen sinä ite out tuolla mökissä, ku minä, ouppa niin suuresta talosta ku outtii. Eläkä kirjuttele meijjä Susannalle, jos tahot selekänahkas ehjänä säelyttöö.
Samalla tarttu Iisakki ratastimmee, pyöräytti hevose ympärj, otti moasta pitkän karangan, jolla lyyvvä lävväytti hevosta selekää. Se läht mänemää moantielle semmoesta kyetiä, ku ajakka.
— Ei tuommoese reissumiehe perrää ansaehe kahtoo, sano Iisakki sekä läht mänemää tuppaa, jonne toesettii miehet häne jälessää tulj.
Ku Susanna tulj takas kottii, pitj sen hetj kirjuttoo Pietulle erokirja ja pyytee, ettei sekkää ennee kirjoellae vaevoes.
Mut männessää Pietu muest sen kyejimieheltää kuulemasa sananlasku, jonka syvän tottuuve nyt vasta peäs käsittämmää, sekä huohmas, että es'issäe paenamattomassa "viisauve kirjassa" oes paljo oppimista. Ja ku sitte vuoskausia outti Kellarlahe Iisaki kuolemata, voejjaksee naemapuuhat uuvvellee alakoo, mut joka ei kiusallakkaa kuollunna, niin toeste kyssyissä, miks Pietn ei mää naemisii, vastas se, että:
— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpä nakkii.
Asjootuntemattomat ei sitä ymmärtännä, voan Pietu ite ymmärs. Mut myöhäene ymmärtämine on huono ymmärtämine.
SITÄ MUKKOO KUOKITAA, KU RUOKITAA.
Seästäväesyyttä kehutaa ja seästämissee kehotettaa, mut tarkkuutta ja liijjallista itaruutta moetitaa ja niistä oekee varotettaa. ja ku ahneuve paholaene kehe tarttuu ja voarnistaekse, niin se tekköö iha saevarenylykijä immeisestä. Ja siihe luokkaa justiisa olj aekanaa luvettava Jurnupuron Juoseppi, jota ei puute ollunna saevarenylykijäks pakottamassa, voan luontosa sitä siihe vetj, niinku ryssee viekkautee. Tarvis oes voatinna palakkapiikoo ja renkmiestä pitämää. Se kuetennii pelekäs, että jos aekaimmeisiä ottaa, niin ne syövät siiimät peästä ja palakkoo maksaissa männöö sekä rahat että kukkarokkii. Sen tähe se koetti tulla toemee kaekemoeste poekaloppii ja tyttötynkäe pitämisellä ja voan kiireempinä työaekoena pyys joetae akkaloppuja ja miesveikaleita apuriksee. Niistä ei kuetenkaa suurta siunausta herunna, ne ku olj joko kykenemättömiä taekka sitte tehä jukers työtä voan niiks nimiks. Ja ku ruokapuolj olj kehnoo, ei ne pitkiä aekoja talossa ruvenna piiskuttelemaa, voan ne luekaht tiehesä. Oesko ite Juoseppi salassa syönnä parempoo ruokoo, sitä ei tiijjetä. Mut ku se perree kansa olj samassa pöyvässä, se käv ite piimännii hakemassa ja toe sinervänkellertävvöö herroo, jossa ei ollunna kokkeljmurujakkaa ja jota se ryypätä hurrauttel, niinku oes paksuja kokkelia hörppinnä. Ja lueruks piimävelliäkkii sanottii. Mut ulospäe se kuetennii tahto näyttee, että herkkuja siinä talossa syyvvää. Niimpä se esmerkiks olj kirkkoevväänä pitännä yhtä ja sammoo lohta monta vuotta. Siihe kuetenkaa ei soatu koskee, vaekka se pöyvvälle nostettii, niinku juutalaeste näkyleivät heijjä temppelissää. Ku Jurnupuro on kirkolta kaukana suurte vessii takana, on jo lauvvantak'oamuna lähettävä kirkkoo ja oltava yökunnissa. Sen tähe on perjantaena kirkkokylypy kylyvettävä. Muutama kerra kirkkokylyvyssä ollessa sano jokkuu tilapäene työmies, että:
— Eikös se kirkkoeväsloh oes tuotava saunaa, että sen akkaväk teällä pesis, niinku toesettii kirkkoomänijät ihtesä puhistaa ja kuuroo?
Ku saunasta peästii tuppaa, tulj miehelle käypäset hetj kättee ja se sae luva lähtee omille teillee.
Mut vaekka tämä leukaelija sae hetj variltaa matkapassit, niin moalima suurena ihmeenä on piettävä, ettei samalla mitalla mitattu Aassarjas Pöntiselle, joka tek paljo suuremma synni — melekee yhtä suure, ku on pilikka pyhhee henkee vastaa. Ja tämmöene se rikos ja synt olj:
Jurnupuron niityllä oltii heinässä ja olj oekee kiire. Puro toesella puolella olj noapurtalo väk heinässä. Sen toese talo nim olj Iso-Jurnupuro ja Juosepi talo olj voan Jurnupuro nimeltää. Luultavoo on, että ku Jurnupuro on näehe kahe noapuri rajana, on rajasta aekanaa riijjellä jurnuttu, ja sen tähe purolle on annettu Jurnupuro nimeks ja talot ristittii Iso-Jurnupuroks ja Jurnupuroks. Se Iso-Jurnupuro olj suuremp talo ja elämä siinä reiluva ja reimoo. Keskkohalla niittyvä olj Jurnupuro kahepuole isonlaeset matalat kivet, joella heinäväit ruukkas syyvvä päevällisesä. Iso-Jurnupuro heinäväillä olj aena runsaast pötyvä pöyvvällä, tässä tappauksessa kivellä. Mut Jurnupuro evväät olj niin heppaset, ettei niitä syyvvessä kukkaa mahhoosa revässynnä. Ku Juoseppi kuetennii eht moalima maenetta, olj se panettanna evväehe joukkoo voeta, sianlihhoo y.m. talonpoejja herkkuja, jotka levitettii näkyvii. Syömää ruvetessa Juoseppi huohmautti heinäväkkeesä, että:
— Ei syyvvä voeta eikä sianlihhoo, vaekka ollaa syövinämme.
Ku ruokalevolle ruvettii, ei Assarjas Pöntine nukkunnakkaa, voan napras viitakevarrestaa terän irt. Sitte se asettaatu Juosepi ettee niittämää. Juoseppi kysäs, että:
— Mittees sinä nyt meinoot, ku niität heinee terättömällä viitakkeella?
Niin kovalla eänellä, että noapurin heinäväkkii sen kuul, vastas
Assarjas, että:
— No, kn voeta ja sianlihhoo ei soanna ayyvvä, voan pitj olla syövinää, niin minä puolestan arvelen, ettei niitetä, voan ollaa mittävinämme; sitä mukkoo, neät, kuokitaa, ku ruokitaa.
Sillon läht Juoseppi niityltä poes, eikä tullunna huommennakkaa. Emäntä olj isännä sijjaesena ja se olj tuonna voeta ja sianlihhoo, joeta syötii eikä oltu voan syövinää.
SUMUJÄRVEN PAPPI HAMMASLEÄKÄRINÄ.
Viina, sauna ja terva — niissä se olj se kolominaesuus, josta vanaha aejja immeiset sae apuva kipristyksiisä ja tautloehesa. Ja kyllä Kivutar-akka on niin kauvva immeisiä kiusanna, ku niitä on ollunnae. Mut mihinkäpä sitä osas muuhu turvaatuvakkaa, ku siihe kolominaesuutee, leäkärit ku olj yhtä harvinaesia ja yhtä hoeloetuvilla, ku atteikittii. Ja jos paekkakunta vielä lisäks sattu olemaa niin moalima takana, ku Sumujärve seurakunta, niin kyllä immeiste olj pakko oppija syntymää, saerastammaa ja kuolemaa iliman leäkärii ja atteikkii apuva tahikka sitte turvaavuttava taekurii ja poppamiehii. Sivumänne sannoissa taes lukkari virkaa kuuluva se, että osas hoavoja sittoo ja muutamia vammoja parannella. Mut ku esmerkiks Sumujärve lukkariks olj otettu mies, jolla voan olj kulukkuva huutoo, että kirkonseinät täris, ei sillä mittää parantamis- ja leäkehtimistaetoja ollunna. Pappi toassiisa olj koko pittää viisae ja oppinei mies, voan sen omaloatusuuven tähe pitj monnii mutkae kautta kulukee, ennenku ies korvoosa lokkautti, soatikka leäkehtimmää ja sopotuksia antammaa rapes — jos rupes ollenkaa nuuhu, ku koerrankonstii ja pilantekkoo.
Mut pilastakkii voe vällii tulla täys tos ja vielä — apukii, niinku kerra tapahtui Mäkelä Kalle-isännälle. Se isäntä mänj muuta asjoo kirkherra luo ja tulj samalla valittanneeks soaneesa melekei koko viiko kärsiä hirmuesta hammastautia. Makkoomisesta ei ou ies ietiäkkää, voan ei sitä uskalla suuhusa pistee ruokoo, eikä juomookaa…
— Ja sitä oun ruvenna pelekeemää — sano isäntä lopuks — ettei tässä lopuks taejja muu ettee tulla, ku järkesä mänettämine…
— Mut etköö, hyvä noapur, jo ou järkees mänettännä, ku et ou tullunna apuva tautiis ehtimää?
— Elekeepä sannoo sillä laella. Minä sitä oun apuva ehtinnäe: kävin Puskalan muorilla jo hierottamassa ja kuppuuttamassa ja Siekkilässä jalakojan hauvvottamassa, mut mistää ei ou tullunna apuva. Nyt olin mänössä seppä Rautase luo kiskottammaa hampaeta suustan poes ja jos voan ei oes helepotusta muuten lähtennä, oesin kiskottanna jokkaese hampaa. Suureks ikäväks ei seppä ollunna kotona. Ku nyt soan asjan toemitetuks teällä kirkherran luona, pittää ruveta tuummimaa, hirteenkö mään vae järvee, ku parast'aekookii tuska yltyy, niinku Rytköse tappelu.
— Mitteepäs tuota hirtee taekka järvee määt, kumpaesessae tappauksessa voet mänettöö henkes. Parasta on männä semmoese miehe luo, joka tietää roho hammastautii.
— Missee se semmoene mies on?
— No, esmerkiks tässä iha nenäs eissä.
— Luojalle kiitos, että satunj tänne tulemaa! Vae tietää se kirkherra roho hammastautii…
— Et ou taenna kuulla, että mulla on ollunna hammas suussan syntyissän ja semmoene mies on myrnysmies, joka tietää roho hammastautiinnii.
— No, jos kirkherralla on sitä rohtoo, antakee Herran nimessä mulle sitä.
— Miks eipä tuota soattas antookkii. Mut on minusta kummoo, että vasta viimme tingassa keännytää sen miehe puolee, joka rohon tietää, voan sitä enne juostaa niin kupparit ku popparittii…
— Elekee luullakkaa, kirkherra, että minä en oes tahtonna tulla teijjä luoksenne, jos tältä tuskaltae oes kyvennä käsittämmää, mihinkä sitä pitäes männä. Mut ku immeine on iha toestaetosena, iha toestaetosena. Nyt minä rukkuelen teiltä sitä rohtoo ja jos ei ou kotonanne, niin hain sitä vaekka mistä ast…
— Kyllä sitä on kotona joka asunnossa ja on sitä sinunnii kotonas ja on sitä sinun mukanassii…
— Siunatkoo… Minunnii mukanan… Sanokee se, vaekka sanomine mitä maksas, että peäsisin tästä tuskasta…
— No, luppootkos sitä rohtoo käyttee?
— Käytän, käytän… Sanokee ja meärätkee neuvvosta maksu…
— Kärsimys on hammastauvvi paras rohto, kärsimys…
Kaekeks onneksee sattu kirkherra vilikasemmaa Mäkelän isäntä-Kallee. Sen hoamu olj muuttunna ja se kahtel sopelle löyteeksee sieltä halon, ku koplastuvvaa kuvettaa ei sattunna tupeksia vyölle, että oes puukkosa koavassunna… Eikähää puukko oukkaa savolaesmiehe tappeluase… Ja omaks onneksee olj Kallellennii, ettei asetta löytännä, ja taes se olla niin silimittömäks suuttunnakkii, ettei se mittää huohmanna — ei ies lähtee kirkherra peälle asseettomana rynteemää… Vaekka ei se oes kirkherroo tavannakkaa, se ku olj luekahtanna toesee kammarii, vieläpä olj panna ove jäläkeeeä reikelii…
Mut ku isäntä-Kalle vähä aekoo seiso, niinku Lotin emäntä suolapahtaana, ja vihapuuska mänj tipotiehesä, ei se tuntenna mittää pakotusta hampaissaa, vaekka koettel hammasta purrakkii. Ja se Kalle oes ollunna valamis sanomaa, ettei sillä ou hammastautia millonkaa ollunna — niin hyvältä elämä tuntu. Koko ruummis olj siinä suuttumispuuskassa huhahtanna niin lämpöseks, että hik tippu pitki ihhoo — se se vei hammastauvvinnii…
Kaekessa sovussa sitte kirkherran kansa toemitettii asjat ja lähtiissää Kalle kiitti kirkherroo hyvästä rohosta sekä muellennil hoasto, että ku kirkherralla on ollunna hammas suussa jo syntyissää, tietää se parraa roho hammastautii. Mut harjottiko kirkherra sen erän perästä hammasleäkärin ammattia, siitä ei ou tietoo.
VAROTUSHUUTO NAEMATTOMILLE JA LESKMIEHILLE KARKAUSVUONNA.
Toeset sannoo, että immeiset roaistuu ja miehet naesistuu. Mut jos voan miehet alakaa siihe suuntaa luesuva, niin sillon ne kasvaa allaapäe, niinku lehmänhäntä. Tosihaa miehet akottuu ja siihe on jo moaliman alussa käsky annettu, voan se ei meinoo sammoo, ku naesistuva eli akkamaestuva, sillä akkamaestumine on jo mieskunnijoo loukkoovoo ominaesuutta. Jos ei kuka tätä usko, niin mänkööpäs kokkeeks jottae miestä, vaekka rahjustakkii, naeseks eli akaks sanomaa, niin soa hetj nähä, että se nimitykse johosta suuttuu ku tupakka. Meijjä pappi esmerkiks savolaesella leikillisyyvellä puhel parraalle ystävällee, että sinä et oukkaa mies ja siks minä hankin sulle hammee. Siitä se ystävä kuetennii otti kovast ihteesä, on ruvenna kaevamaa kuoppoo, johonka se meinoo sen papin kemmertöö, näytteeksee, että miestä sitä minnäe malloon, enkä ou hamehoarukka, voan iha täys pöksyläene.
Mut vaekkapa miehet ei taho akkamaesia olla, niin siltä kuetennii näyttää, että meijjännii valtakunnassa naesistuttaa semmoesta kyetiä, että korvat hurisoo, Ku ymmärtämyksellä katella toelailette, niin kyllä huohmootte, että naeset miehiltä koppoo paeka toesesa jäläkee: meillä on jo naene ollunna iha salakullisena ministerinä ja on niitä jo leäkärinä ja tuomarinnae. Vakinaesina pappina ei niitä taejja vielä olla, voan siltä haeskahtaa, että ennen pitkee ne pappina soarnapönttöönnii nousta kapuvaa. Miehet on tähänast pöyhästellynnää sillä, että hyö muka elättää ja holohoo naesia. Mut annetaampas aejja kuluva luelotella, niin eiköpä miehet kohtapuolee soane ruveta kakkuva näes- eli akkaväiltä ruehnoomaa ja mankumaa. Ja sillä laella sitä voan naesistuttaa… Uro- eli sankartöetä on miehet tähänast tehnä. Mut jopa silläe alalla aletaa naesistuva. Tuskin olj ruohtalaene Limper kissasa kansa lentännä Ametriikistä Euruoppaa, ku jo muuvva huemapeä naene meinas tehä samanlaese matka. Naesvaestollaa se ties, ettei kissoo passoo pussata, ja siks se otti reissukaveriksee herrasmiehe. Arvatennii se naekkone lie ollunna siihe herrasmiehee pikkiintynnä iha korvija myöte ja ku se on mahtanna jäpästellä vastaa taekka ei ollunna teällä moankamaralla sopivoo paekkoo pittee repäsevvöö meininkiä, niin se samane naekkone tuummas, että ku otan sinut lentokonneesee, niin ei sulla ou puolta, vaekka keäräse sormen ympärille. On yhtä paljo mahollista, ku mahotontae, että se herrasmies on siellä ilimassae jäpästellynnä vastaa, ku naekkone yritti sitä ahistoo satimeesa, ja sillon siinä on syntynnä joko kaksottelu taekka on ruvettu nahhuilemmaa ja kamuvammaa sekä unneutettu lentokonnee ohjoomine, joka sitte joutukii hoaksrikkoo. Mut eihää meijjä tarvihe niin kaukoo esmerkkiä hakkee, koska niitä on lähempännäe. Ku suurvaras Sutki ja petkuttaja Mattila tahto soettoo ensimäestä viuluva, ensiksmaenittu karkoomisessa ja jäläkimäene petkutuksissa, niin sillo tulj kaksinkertane Maria ilmestys: Marj Ookkelummi näytti, eitä ossoo Ieva tyttärettii karata. Ja Marj Oksmanni näytti toas, että venspertyöt eli petkuttamiset syntyy naesiltae. Ja niin sitä voa niilläe aloella naesistuttaa…
Riijjuu eli kosimine on ollunna ja on aenae muka olova mieste etuoekeus muullon — paet karkausvuonna. Ja ku nyt on karkausvuos ja ku on olemassa naemattomia ja leskmiehiä, jotka ei haluva avioliito pyhhää seätyy joutuva, niin minä taho antoo niille varotushuuvvo, niinku allakkatorni ilimottaa myrskyt. On, neät, jo tänä karkausvuonna sattunna riijjuu eli kosimine naese puolelta niin uuvveaekasella ja kummallisella tavalla, ettei miesparka, mite varovaene on mahtanna ollakkaa, ou osanna olla varuellaa. Muuvva naene, arvatennii vanahapiika taekka leskvaemo, on puottaennaa yläkerrasta kaekessa rauhassa katuva kulukova miehe niskaa. Eikä se riijjuu eli kosimine ou mittää hellävarraesta ollunna, koskapa kengänkanta puhkas miespara peäkopi ja muutennii runtel niin pahanpäeväsest, että se tajutonna kannettii lasariettii. Mut siltä naeshyväkkäältä ei ies hivuskarvoo katkenna, voan iloesena se kapus yläkertaasa takas sekä alako miettijä, mitenkä kosimista on jatkettava. Ja kylläpäs konstin keksiikii: rupes jokkikkiine päevä ja vällii monta kertoo päevässä juoksemaa lasarietissä muka — hengenpelastajjoosa kahtomassa. Ja ku se siellä lirittel ja höngästellii, niin mies mänj permee — ja niistä tulj avioparj… sama, jota naene puottaitemisella on tarkottannae. Tahtomata olla mikkää "pahan iliman lintu", tekköö miel kuetennii arvelemmaa, että kyllä sen miesrauka pittää syyvvä, mittee sille annetaa, ja olla, niinku pietää, ei sunkaa se voe unneuttoo aviosiippasa kovvoo kengänkantoo ja sen jättämiä arpija peäkopassaa, sekä olla hiljoo, niinku hiir kissan lähheisyyvvessä.
Jokkuu on sanonna, että naes- eli akkaväk on niinku lampaat: mihinkä yks juoksoo, niin toeset ryykee perästä. Jos ne nyt sattuu kuulemaa, että yks on onnistunna soamaa miehe puottaitemalla sen niskaa, niin voe teitä naemattomat ja leskmiehet sillon! Ei ou hyvä teijjä lähtee liikkeelle, naemahalune naene soattaa puota rupsahtoo niskaanne, niinku ammuttu mehto puusta… Mut onkos sitte sanottu, että jokkaene tämmöestä riijjuuta kestää, ja kuka tietää, vaekka siinä tulloo kaks vaenoota yhtaekoo? Ja ku naesija on enemmä ku miehijä, on mieste voara sittäe suuremp… Mittee pitäes tehä? Jos kulukis keskkatuva, voe naeset männä lentokonneilla ylös ilimaa, niinku se Ametriikin "missi", ja puottaita sieltä, eikä kenenkää niskat kestä katella taevaalle voaroo vältteeksee, jota paet sitä soattoo kompastuvakkii ja tulla roajarikoks taekka muuten vaevaseks. Eikähää ou niin paljoo lasariettiakkaa, että kaekki loukkaantunneet niihi peäsöö. Parasta taetaa siis olla, että joka mies männöö vappaaehtoesest avioliittoo, niin aenae soa heäsä viettee ehjällä peäkopalla… Punnitkoopa nyt naemattomat ja leskmiehet tilannettanne, ettei voara ennätä koavaesta — se on mun varotushuuton karkausvuonna teille. Haloo, haloo, haloo!
KU LAUTAMIES TUOMITTII.
— Ei ou aejjat ennee, niinku olj ennen, on kyllä vanaha laulu, mut kyllä sitä kuetennii passoo jok'ikkiine päevä uutena lauloo, aenahaa se, neät, aeka muuttuu — ja myö ite muututaa sen mukana. Jos esmerkiksi ottaa kysymyksee kärräät, mikä suur erotus onkaa entiste ja nykkyeste kärräehe välillä! Ku enne vanahaa kärräät alako, olj ensinnäe juhlalline kärrääsoarna, jota kuulemaa tuomar ajo vaunulla ja riivalit eli sihtierit toesilla vaunuella, rovast taekka kappalaene sekä nimismies ajo vaunuella — ja oun minä nähnä lukkarinnii käräjäsoarnaa vaunuella ajava. Siitä kansa huohmas, että korkee oekeus ei ou mikkää kemeini, voan suur mahtavuus. Ja sitä kansoo olj kirkko täynnä. Nyt sitä vaston niin pappi ku toomarrii luekkii tulla jalakapatikassa kärrääsoarnaa, eikä toas mueta immeisijä ou ku nimeks, tuskimpa ies lautamiehetkää vaivaatuu kirkkoo tulemaa, ne ku mahollisest meinoo, että soahaa sitä kärräissäkkii istuva tarpeeksee ast. Ja entäs sitte kärräehe loppu? Ei mittää suunavvausta eikä kulukunhuuhteluva! Korkeintaa voe tuomar kuevakiskoset hyvästit lautamiehille heittee ja melekei ku häppeissää itekukkii lähtöö omalle suunnallee paenamaa. Mut toesta olj ennen vanahaa, tykkänää toesta. Kärräät lopetettii juhlalla, jossa sae sekä suuhusa että peähäsä ei aenoastaa lautamiehet, voan vielä lisäks kuhtuvieraattii.
Ku tässä entis- ja nykyaekaeste kärräehe alakamise ja lopettamise erlaesuutta tulj mietityks, juolaht mielee se jäläkjuhla, joka sillon vietettii, ku tuomar Iikor ensimäeset kärräät istu. Siihe kahtoe, että näehe kärräehe lopettajaesjuhlasta voe jonkunmoese eskuvan muehennii kärräehe peättämisestä soaha, soppii siitä hiukkase rupatella.
On jo itessää huohmiota ja juhlistamista ansaehtevvoo soaha viettee tuomarkautesa ensimmäeste kärräehe lopettajaesia, ku on pitkijä vuosija ponnistelunna ja nyt on tuomarina oekeutta istunna. Siks se Iikor tuomarikkii pist pystyy lopettajaes juhlat. Ite varsinaene tuomar olj kunnijavieraana, sitte olj kututtu nuore tuomari morsija sekä omat vanahemmat ja siskot. Lautakunnan lisänä olj riivalit eli sihtierit, nimismies, jaht- ja siltavout ja pittää kaekki herrasväet sekä moni ja mueta kansalaesija kututtu. Ja ku sinä aekana ei vielä raettiusriennoesta eikä kieltolaesta ies oavistustakaa ollunna, pantiin jo hetj enstopakassa pöytä korreeks, niin että siinä olj lientä toestennii lapsille. Ei tarvinna mueta lasintekkoo yllyttee, ku lautamies Kokkalata, joka olj sekä tekopyhä että samalla kummalline natju. Ku illa isäntä näk, että lautamies Kokkala turhanpäete natjueloo, sano se kovalla eänellä, että:
— Teällä on lautamies Kokkala ruvenna uppiniskaseks eikä tottele tuomari käskyvä. Eiköhää istuta oekeutta sekä käsitellä ja peätetä, minkälaene rangaestus hänelle tuomitaa?
— Tuomar on oekeessa — niin on tehtävä, huuvettii joka taholta.
Sillo tuomar Iikor istu pitkä pöyvvä peähä, käsk lautamiehet tulemaa tuolinee sen ympärille ja sano, että:
— Vallesmanni ylleesenä syyttäjänä tehköö virallise syyttee lautamies
Kokkalata vastaa uppiniskasuuvvesta.
Vallesmanni otti virallise hoainu kasvoellee sannoissaa:
— Niinku kaekki outte kuullunna herra tuomari suusta, on lautamies Kokkala ruvenna niskottelemaa esmiestää vastaa; minä ylleesenä syyttäjänä pyyvvän, että korkee oekeus tutkis asjan ja tuomihteis hänet ansahtemaasa rangaestuksee.
Siina sattu kuhtuvieraehe joukossa olemaa pormestar, jonka tuomar Iikor esitti puhheejohtajaks, koska ite olj jeävi. Ehotus huutoeänestyksellä hyväksyttii. Tuomar Iikor nous poes pöyvvä peästä, ja ylleese syyttäjä käskystä lautamies Kokkala toeste lautamieste joukosta.
Ja oekeus ryhty asjoo käsittelemmää tavalliste koavae mukkaa. Lopuks käskettii tuomar Iikor ja lautamies Kokkala toesee huoneesee ja oekeus jäe istumaa sallaukse ala. Ku sitte asjalliset sissää kututtii, julistettii seuroova peätös:
— Osotetu tottelemattomuuvve ja uppiniskasuuvve johosta on oekeus harkinna kohtuulliseks tuomita lautamies Kokkala juomaa yhtä monta lasija ku toesettii vieraat juo. Jos tästä kieltäätyy, on Kokkalan laulettava koko aeka tämä lopettajaes juhlan loppuu ast. Peätöksestä ei ou valittamisoekeutta.
Koko juhlaylleesö ilimas eänekkääst peätökse hyväksyväsä. Lautamies
Kokkala sano alakuloesest, että:
— Minä valihe sen pienemmä paha ja koetan juuvva.
Mut sillä olj kuetennii venaruus mielessä: se voan otti vettä ja sokeria lassiisa, mut väkövätä olj panovinnaa, eikä — pannunnakkaa. Sillon mänj piirleäkär häne luoksee ja sano, että:
— Elä juo tuommoesta juomoo taekka mänetät terveytes. Parasta on, että atteikkar rykkee lautamiehelle lasin.
Ja atteikkar tottel leäkäri meäräystä, vaekka se hiljallee sano, että:
— No, tämmöestä minä laetan. Mut itellää meärä suussa, onhaa iautamiehellä toene peässä.
Ja sitte alako lassii helinä ja helisyttämine, ku niitä lyötii yhtee. Mielala nous sitä mukkoo, ku uusija lasija tehtii. Eikä lautamies Kokkala tarvinna ennee atteikkari apuva, kyllä se osas itekkii valamistoo. Ja siltä olj näyttännä, että sen mielestä ves ja soker on ylellisyystavaroeta totia juuvvessa. ja vaekka sitä ei oltu tuomittu laulamaa, jos voan juo, niinku toesettii, sae se kova lauluinnon, niin että sitä pitj estellä, se mies ku ei osanna lauloo muuta ku häränmörisemistä.
Ku sitte iltaruoka joutu, olj ilo hyvi korkeella, ettei tahtonna soaha selevee, mittee mikkii sano ja mille mikkii nauro. Mut juur julumast siinä naurettii.
Lautamies Kokkala rupes kumarruksissaa voeta palaselle kurkkaelemmaa. Liekkö tuolj narahtanna vae mikä muu kummalline narraus sattunna kuulumaa — se on tietymätöntä. Mut niin kummallise vaekutukse se tek, ku oes pommi keskellä pöytee räjähtännä. Kaekki puhelu ja nauru katkes kerrassaa. Lautamies Kokkala silittel voeta palasellee ja hyvi taetavast sano, että:
— Äkkinäene oes voenna luulla, että tässä jokkii vahinko tapahtu. Se on erreys. Rusahtaa vanaha miehe ruumis ilimannii, että sinä vahinkota tapahtuu…
Ja sillonkos posaht nauru irt ja entine iloene mielala nous toas iha kattoo ast.
Illalliselta peästyvä ryhyttii kahvia keltaese kerman kansa juoma. Ja sitä tehessä valtas lautamies Kokkalan lauluinto niin perinpohjaesest, että kiellosta huolimata se anto häränmöyryvämistä, niinku torvesta, ja se sano, että:
— Minä kärsin molemmat rangaestukset yhtaekoo: minä juon ja laulan…
Ku sitte kärräehe lopettajaesista erottii, laulo lautamies vielä moantietä kulukiissaannii ja peästel semmoesia mörräyksiä, että lähellä tietä olovissa asumuksissa immeiset havaht makkeimmasta unestaa…
Ja sillä tavalla ennen vanahaa hyvvää aekaa kärräät lopetettii.
KAUPPIAS RISTON ERREYS.
"Ei mittää uutta auringon alla", on tapana sannoo. Voep ollakkii mahollista, että jossae meäri samallaene onneto erreys on muellennii sattunna, ku on se, joka tässä kerrotaa. Mut mittees se haettoo? Ei kerrassaa mittää, niin että kauppijas Riston erreys passoo kertoo, niinku kerrotaa toesillennii sattuneita erreyksijä.
No, niin! Se Risto olj vast'alakava liikemies, joskohta olj puotpalvelijana ollunna melekei kynnykse ylj peästyvää. Ku kahella tyhjällä käillä alottaa, ei luonnollisest hyllyt tavaroehe paljouve tähe halakii. Mut siitäpähää oes vähitelle paesunna, jos Ristolla ei oes ollunna pahhoo tappoo "ottoo" ylj muori meärä ja mikä pahinta, se ottamine tahto tulla liijja ussei. Se vähens luottoo, niinku sekkii, että Risto otettuvvaa olj rämäpäene, eikä viisastunna, vaekka olj semmoesessa tilassa katkassunna toese jalakasa ja puhassunna toese silimäsä. Ku ne vammat mitenkute soatii auttavast korjatuks, tahto ottamine Ristoo aesossaa pittee, niinku ennennii. Mut rupes sitte Risto tuummimaa — ja taes sitä toesettii neuvvoo —, että mitähää, jos sitä akottus, niin voes mies muuttuva. Naemisasjoeta tuummaillessaa sattu silimii Helsingissä olovan naema-asjoemiston ilimoetus. Siihe tutustuttuvaa peätti Risto, että sen huohmoomine olj varmaannii kohtalon viittaus — ja sinne se paekalla kirjutti. Vastaus sieltä tulj pikemmi, ku osas luullakkaa. Risto toas puolestaa tarttu asjaa, niinku kissa hiiree, ja lähetti sekä valokuvasa — sivumenne sannoe se olj pulska poeka — että muut voajitut selitykset, ne viimeksmaenitut koristeltuna ja siliteltynä, niinku kauppijaa tapa on tavaroo vähäse kehaesta… Sekö kehumine lienöö auttanna vae kohtaloko se toas olj myötäsukaene, mut jo palloovassa postissa soapu kommee naesimmeise kommee valokuva sekä selitys sen ijästä, varallisuuvvesta, jota tuntu olova oekee Porvoo mitalla, ja lopuks kehotus kirjuttoo kosimakirja. Kuvvoo katellessa tanssi Riston syvän katrillija, tyttö ei, neät, ollunna ijällä pilattu, aenae valokuvassa se olj iha silimääpistävä ja ku sitte vielä peällepeatteeks olj varakassii!… Siinäkös Riston pännä rapis paperilla, ku se sille neitoselle kirjutti, nimitelle sitä vähän matkan peässä "Kalliiks Neijjoks" sekä pyys kirjavaihtoo tarkotuksella männä lopuks avioliittoo. Ei kulunna monta päevee, ku jo tulj vastaus, jossa "Kallis Neito" ilimotti "Herra Kauppijaa" valokuvan soaneensa Helsingistä naema-asjoemistostakii sekä sannoo sitä ihastuksella tuontuostae kahtelovasa. Samalla se tievust, eikö häne kuvasa ou "Herra Kauppijaalle" tullunna sekä onko se tehnä vastenmielise vaekutukse "Herra Kauppijaasee"? Vielä "Kallis Neito" kirjutti, että jos "Herra Kauppijaalla" on tos mielessä, on "Herra Kauppijas" tervetullut häne kottiisa, jossa hää on sekä isäntä että emäntä, vanahemmat ku on kuollunna.
Tämmöestä kirjoo ja kuhtuva lukkiissa rupes Riston jalattii jo katrillija tanssimaa, eikä voan syvän, sitä mukkoo, ku katkenneella jalalla kykenöö tanssimaa. Ja kylläpäs olj pännällä toas lentävä kiire vastauskirjoo kirjuttaessa, jossa voan lyhyvest ilimotti, että pikimmältää ku käy tärkeellä kauppamatkalla hää hetj palattuuvvaa viivana rientää "Kallii Neijjo" kottii avioliito ruususolomuva sitomaa. Samassa kirjutti sitte entiselle isännällee ja pyys siltä joetae tuhansija rahhoo laennaks, voejjaksee puotisa hyllyt panna pullollee, ku morsian, jolla on rahhoo ja muuta hilettä iha arvoomato meärä, tulloo rukisijjoo kahtomaa. Oekee valakoavan mukkaa kirjutetulla valalla Risto vakkuutti, että "Entine Rakas Isäntä" soa omasa korkoe kansa takas. Kolomanne kirja se samalla kirjutti "Teknilliselle Liikkeelle" Helsinkii, tiijjustelle tekojalan ja tekosilimän hintoo sekä onko niihe tähe pakko tulla paekan peälle vae ossoesko hää ite, jolta toene jalaka on katkenna ja toene silimä puhenna, niin että hää nyt puujalalla kompuroe, ne asettoo siks tillillee, ettei outo huohmois niitä oekeesta erottoo.
Ku muutama päevä kulu ja post soapu, ei Ristolla ollunna haluva katrilli tanssimissee, eikä jalat ja syvänkää katrillija hypännä. Avattuvvaa "Teknillise Tehtaa" kirjan luk Risto siitä, että niin ihanata ku oessii avioliiton ruususijettä solomija, ei se kuetenkaa käy päesä, ku tehtaa johtaja on jo ikämies, eikä sillä ou tyttäriä tarjottavana. Ja toene kirja olj siltä "Kalliilta Neijjolta", joka toas ilimoetti, että häne tarkotuksesa on soaha ehjä aviomies, eikä tekosilimällä ja tekojalalla varustettu. Sen lisäks olj kirjassa vielä sekkii, ettei "Entiseltä Rakkaalta Isännältä" tarvihe velekoo hankkia hyllyje pullistamiseks, ku ei "Kallis Neito" aejjo tulla niitä kahtomaa…
Risto parka! Se olj avioliittohökötyksessää pistämä "Kalliille Neijolle" ja entiselle isännällee kirjutetun kirjasa "Teknillise Tehtaa" kuverttii ja "Teknilliselle Tehtaalle" kirjutetun kirjan lähettännä "Kalliille Neijjolle" — no, oljko sitte ihme, jos koko riijjuuhomma mänj iha myssyttömmii!
SILLI POES HAESEMASTA.
Ei ou tillillee tunnettuva, onko tässä kerrottava keppone alakuperräene keksintö vae onko siinä kynnetty toese vasikalla. Mut ku suutarillennii on sama, kennenkä nahasta se soappaat tekköö, sopinoo jutustajannii juttu jutustoo, vaekkei se viimmesimmäks sitä käyttänee keksintöö sattues olemaankaa.
No niin! Siihe aekaa olj Suomenmoassa sekä vakinaeset asevelevollissuuspataljuonat että reservkomppaniijjat. Asevelevollislakia seätäissä olj kyllä Sarvlahe parruon pelännä moalima lopu tulova, jos asevelevollisina pittää oatelispenika olla yhessä renkrehjanoehe ja muehe kommeesukuste nuorukaeste kansa. Mut laenseätäjät olj voan niin uskalikkoja, että lakkii tulj semmoene meäräys, että jokkaene 21 vuotta täyttävä miespuoleine nuorukaene on asevelevolline. Ja niin siitä asevelevollissuuvvesta tulj sulatusuun, jossa peästii käsittämmää, että kaekki ollaa yhtä luuta, niinku pukinsarvet. Ja ku lakia sinä aekana toteltii, täyty sotamiehenä olla niin herran ku marrinnii, eikä siinä passanna niskotella ja vikuroejja. Eikähää sotamiehenä olo oukkaa mikkää alennustila, voan iha isänmoalline kunniavirka, josta kansanlaulukii saunoo, että:
Sotamies on parempi ku pienenlaene herra, koska se on kelevannunna keisarille kerra.
Mittee toas huushollii tulj ja tulloo vieläkii, niin onhaa isänmoa koettanna poekiaa ruokkia siks runsaast, ettei kennenkää mahanahka ou peässynnä selekärankaa tarttumaa. Mut kukapa se jokkaese miele ossoo nouvvattoo ja tyyvvyttöö! Ja niin niitä olj tyytymättömijä entisaekana, niinku nykyjäännii. Pienissä oloessa kasvoo junnottanneet ei niin paljo Jeremiijjakse virsijä veillynnä ku semmoeset, joehenka leuka olj aena rasvassa ollunna ja maha makkeeta täynnä. Ku ei tunne, vakinaesesta väestäkö vae reserviläesistä parempoo huolta piettii ja pietää, ei ossoo sannoo, kummassako piirissä enemmä tyytymättömyyttä ja vikkoo on ollunna ja vieläe on, sekä huusholliko vae muu komentoko on ärryttäjänä ollunna.
Tässä kerrottava tappaus on peräsi reserviväe keskuuvesta ja koskoo raokahuushollija. Kauppijas Aeraksela olj soanna rahkamenti hankkimise tehtäväksee. Se mies olj oppinna sen konstin, että kauppa ei elätä, voan voetto elättää. Sen tähe se kauppoo tek — voettooksee. Hankkijahommassa se vielä lienöö lisäks tuummaillunua, että sotamiehe pittää syyvvä, mittee annetaa, sekä kerustel niin huokeita tavaroeta, ku suinnii onnistu löytämää. Jos sitte muut popsittavat ei riimasorttija ollunna, niin sillit kuetennii huonouvessa kaeken muun voetti — niissä olj jo niin paha löyhkäkii, että harakattii sitä pakkoo läks koko kasarmialuveelta. Reserviläeset muris ja äris sekä opetti sillijä lentämää, viskelle niitä ulos ikkunoesta ja tehe jos jonniilaesija vippaskonstija. Mut ku apuva ei mistää tullunna, niin sillon tek joku taekka jotkut taekka kukaties yhtenä miehenä koko komppaniijja semmoese tekose, että siitä läht apu. Yhtenä oamuna nimittäe ilimesty kyöki rappuste ettee suur silli, jolla olj korkeet tikkujalat alla sekä suussa paperlappu, johonka olj kirjutettu että:
— Mää poes silli Aeraksellaa teällä haesemasta.
Ja sattu niin kummallisest, että ite kauppijas olj sinä oamuna huvitellaksee lähtennä tuomaa tavarakuormoo ja sen lisäks komppaniijjan peällikkö kuluk kyöki eite. Se pysähty kahtomaa seisovoo sillijä ja hämmästy yhtä paljo ku kauppiassii. Repäsövällä sotilasmeiningillä pantii hetj tutkinto toemee ja mittees muuta ku että kaekki sekä kasarmilla olovat että kuormassa tuovut sillit sae lähtee — Aeraksellaa haesemaa, eikä niille tarvinna tehä ies tikkujalakojakkaa.
MATTIINA.
Nuo immeiset ne hoasteloo iloesista peretappauksista, jolla ne tarkottaa jonku uuvve jäsene soapumista ruokakuntoo lisseemää. Mut eipäs kukkaa sanonna iloeseks sitä tappausta, joka tapahtu Noropohja syvänmoatorpassa: siellä huutolaesnaene, joka vielä peällepeätteeks olj sekä rampa että vaevane, synnytti yksinäese lapse. Mittee se naesparka olj soanna koko siunattuna oloaekasa kärsiä, ei tie mielj kertomaa. Ja ku synnytyshetk joutu ja sauna olj akkoja täynnä, niin sillon sitä vasta sanomista olj. Kaekeks onneks ei synnyttäjä ollunna kaekistelle tajussaa, niin ettei se akkoje suunsiivosta hononna muuta ku jottae vähä sillon tällon.
Se uus tulokas ei toas mittää välittännä: ku sen aeka olj tulla, niin se voan tulj että sutjaht itkie ja parkue, niinku tähä elämää tullaa. Ja ku äet olj heikko ja vaevane, niin samanlaeselta se tekelekkii näytti: taes voan olla kolomipäeväestä jänikse poekoo härövämp. Mut henk ja elämä siinä kueteniiii olj. Pestessää ja kuevaellessaa akkalauma peätti hetjpaekalla, ettei siitä elonommoo tule, ja sen tähe akat alako hättäellä, että se oes kiireekaupalla soatettava papin kässii, ettei se ennätä iliman pyhhee kastetta kuolia kurnahtoo.
Mökissä sattu olemaa Eero Pirkkane vähäkuulose eukkosa kansa ja tällä pariskunnalla olj hevosluuska, jolla ne kulukee nilkutti pitki pitäjee, elätelle henkeesä povvoomisella ja käenkahtomisella ja kaekenmoesilla pienillä töellä. Tämän vanaha pariskunna kimppuu ryykäs akat, niinku takijaeset, ja saevat taevutetuks lähtemää pappilaa lapstekelee kansa. Pappi olj hyvi kiireesessä lähtöhötäkässä johonnii kokkouksee, eikä oes mitenkää joutanna koko pyhhee kastetta ruveta toemittammaa. Mut se Eero sano, että:
— Ku tässä lapsessa ei ou henkee ku heleme verra, oes kaste kiireest toemitettava, ettei se ennätä kuolla ja sitte sielu jouvvu pahhaa paekka…
Siinä olj papille parraeks ast huohmautusta velevollisuuve täyttämisestä, niin että se viskas kaproki peältää, pist liperit kaulaasa, otti kastetarpeet esille ja alako toemitukse.
— Kennenkä laps tämä on?
— Senhää se on vaevase Justtiinan, joka on huutolaesena Noropohjan torpassa.
— No, taevas varjelkoo ja Luoja auttakoo! Kuka kurja on sen naespara tuolle jälelle soattanna?
— Ei se ou puumerkkijää mihinkää pannanna. Voan ei se ou taenna äetiä paljo paremp olla, koska tekelekkii on kehno tullunna, niinku kirkherra kohta näkköö. Mut tässä moalimassa näkkyy vakkane kantesa löytävä…
— Elekeepä muuta sannoo… Surkeeta kuetennii on, että immeiset, ristityt immeiset, silläkii kulumalla on pakanoeta pahemmat…
— Ku siellä yksinäesyyvessä ellee nuhjotettaa, eikä kokkouksija ou ja mueta hommija, niinku esmerkiks teällä kirkolla, niin sitä tulloo tehä tuhrituks vaekka mitä. Hohhoh! Eipä tahottu myökää iletä lähtee tuota lasta kastettavaks tuomaa… Mut lähetti kuetennii, ku ristilline rakkaus voatii lähimäestä auttamaa…
Kirkherra olj heristännä korvijaa, mut ku se ei oekee kuullunna Eeron alakupakinata ja ku sen viimene lause olj harras ja hartaast lausuttu, ei kirkherra ruvenna utelemmaa, voan lauhkeest sano, että:
— Laps on Herran oma, vaekka se onnii synnissä siitetty ja syntynnä, ja Herran omaks se on meijjä siunattava. Mut mikkää tälle nimeks annetaa?
Eero ja häne aviosiippasa alako katella toesiisa. Kumpanennii olj nime unneuttanna. Viime sano Eero, että:
— Ämmällä se nim alako ja taes se olla vähä niinku herrasnim, ku ne sannoo, että se Justiinae oes herrasperuva…
Kirkherra arvel, että mittee sieltä nyt ruppee tulemaankaa ja keskeytteeksee sano, että:
— Matti se varmaannii on ollunna, sillä se nimhää alakaa ämmällä?
— Taes olla Matti, sano Eero ja vilikas aviosiippaasa.
Se ei kuullunna, voan peätää se kuetennii nyökäytti.
— No, pannaanko sitte nimeks Matti? kysäs kirkherra.
— Pannaa voan, sano Eero, jonka aviosiippana toas nyökäytti peätää.
Ja hyvi pian kirkherra lapse kastoo kapsautti.
Mut siellä Noropohjan torpassa alako akat räväköejjä, ku ne sae kuulla, että laps tulj Matiks, vaekka se olj tyttö ja vaekka sen nimeks oes pitännä tulla Margareetha. Ja räväköemine muuttu semmoeseks suunsiivoks, että Eero läks aviosiippanasa kansa tipotiehesä. Sitte jokkuu akkaväestä läks hyötäähyvijää paenamaa pappilaa tiijustammaa, tokko se kaste onkaa oekee tohosa, jossa on tullunna veärä nim annetuks. Kirkherra arvel, ettei tässä uusija kastamisija ruveta toemittammaa ja muuttoo sukas Matti-nime Mattiinaks. Ja niin Justiinan tekeleestä tulj Mattiina.
KU KUKOESTUS KUORESTA PUHKES…
Tässä ei puhuta Roaskasta, niinku kukaties jokkuu voes arvella, voan toesesta savolaesesta soettajasta eli viulumiehestä, jonka aekanaa tuns ukko ku ukko tae akka ku akka. Varmaannii sen syntymävellillä olj ollunna kaekki mussiikkitaejjon hyvät henget, koskapa sille niihe lahjoja olj annettu oekee ropsakaupalla. Jo pahaesena paetaressuna se soettel kammalla, ku muuta pelvärkkiä ei ollunna. Vahvistuttuvaa sitte sekä koossa että ijässä ja soatuvaa viulun hankituks tulj soettoo niinku vanahalta mestarilta. Ja kaeketi se poeka oes moankuuluks kohonna, jos tielle ei oes ohakkeita kasvanna. Ensinnäe puuttu varallissuutta ja toeseksee, miten lie sattunna kulukku niin hataratekone ja kueva, että sitä pitj aena kostutella. Ja niin ne toeveet, joeta olj toevottu, ei peässynnä alakutilloosa pitemmälle, joskohta hänestä kehitty viulunsoettaja, joka olj paljon korkeemmalla tusinasoettajija. Retustellessaa millon milläe alalla se ei kuetenkaan soettotaetoosa unneuttanna, voan se siitä pahimpinnae päevinää hak lohutuksesa ja lystisä sekä anto illoo muellennii. Ja ku hätä uhkas tulla, sillon se panj toemee soettajaesija, kierrelle niillä matkoella viikkokausija, eikä ne ollunna leiville lyömätä.
Semmoeselta kiertomatkaltaa se olj toas kerrannii tullunna takas Kuopijoo, jossa peäkorttier olj. Hyvillä mieli se katuja astuksija ropsuttel, sillä lumpukassa olj suhahtavia aekamoene pinkka ja kukkarossa helis hoppeet ja vasket. Siinä sammoillessa jysäht peähä, että nyt oes terveyvveks hyvä ottoo totkuur onnistunnee matkasa johosta ja sen kunniaks. Lähimmäks sattu Tolovane ja sinne mies pistääty sissää. Vaekka olj kiirei hein'aeka, olj siellä moalaesia viinamäe työssä, niinku kaupuntilaesijae. Oekee suurella ilolla otettiinnii soettaja vastaa seurakuntoo lisseemää. Ja siltä jo ens topakassa näytti, että soettaja tarttu yhteistyöhö hartaalla halulla. Ku huohmattii, että sillä olj sekä suhahtavia että helähtäviä, tuppaatu yks ja toene ystävyyttä hieromaa, ne ku ties, ettei se soettaja ou suhahtavvae ja helähtävväe sujeluspyhimys. Mielellää se ystävijä ja kylänmiehijä seuraasa ottikii, jotta ne toas kuevana aekana puolestaa märkyyttä tarjoes. Sitä mukkoo ku uusija liemijä ettee kannettii, sitä mukkoo miel'ala kohos ja soettaja jo, ku viulu ei ollunna matkassa, kommeella paasopartnonillaa lauloo porrautti, että tuolit oekee tutis. Mut puhvettiryökkynät ryykäs aena kieltämää ja ne sano, että:
— Ku roastuvassa tuolla vastapeätä istutaa oekeutta. ei nyt passoo lauloo.
Ja sen kiellon perustuksella olj laulu jokkaese yritykse perästä lopetettava. Mut ku ryyppeemine olj sallittuva, niin kuppi kupin perästä kannallee kallistettii, juttu seuras juttuva ja nauru nauruva. Ulukona olj tavattoma lämmi ilima ja lämpimätä virtas avonaesista akkunoesta sissää. Tuul olj siinä kuumuuvessa nukkuva tussahtanna, niin ettei ies sekkää ollunna viileyttä löyhyttelemässä. Taes siinä olla lämmin muellae, mut sen soettajan elämä näytti kerrassaa sietämättömältä: suuret hik'karpalot nous ohtanahasta ja vettä näytti tukastae valuva. Ja mitä enemmä kuppiloesta löylyvä lyötii, sitä enemmä lämmi lissääty, ikääku suomalaesessa saunassa. Olloosa korjataksee soettaja otti ens aluks jo likomäräks kastunee simpseti kaulastaa ja tunk taskuusa. Sen perästä se auko paetasa rintanapit ja sitte vähitelle vähentel voatteita peältää, niin että kohta oes jo viikunalehtiä peitteeks tarvittu. Ku puhvettiryökkynät tämän huohmas, tulj ne sanomaa, että:
— Elekee tok Oatami voatteisii ast ihteenne riisuva. Kohta tulloo tuolla roastuvassa kahvitunt ja sieltä voe herroja tulla tänne kahville. Mittee ne sannoo, kun näkköö, että teällä annetaa olla Oatami puvussa? Kuulkoo, pankoo äkkijä voatteet peällenne, niinku on muellae vieraella.
Mut kuumuus ahist soettajoo. niin että se kiels löylyvä enemmä lyömästä, se ku taes luulla olovasa kylypemässä. Ja ku puhvettiryökkynät yhä kehotti pukkeutummaa ja ne jo pelottel isännä ja polliissi hakemisella, muuttu soettaja hoamu semmoeseks ku se on välistä häne parraeta säveliä viulusta riipoissaa: silimät kahto kauvvaks, ikkääku toesee moalimaa. Kätesä se asetti paetasa rintapielii, nous seisomaa, niin että kookas ruummis näytti ylenluonnolliselta olennolta, ja ei muuta ku rajulla nykkäyksellä kiskas paetasa pieniks riekaleiks, niinku juutalaeset ennen vanahaa pyhässä kiivauvessaa, sekä kovalla ja mahtavalla eänellää sannoo pammautti, että:
"Sun kukoestukses kuorestaa kerrannii puhkejaa"…
Sillon läht puhvettiryökkynät juoksemaa isäntee hakemaa, toeset "työtoverit" olj niinku puusta puonneita, ja samassa astu sissää kaupunniviskoal roastuvalta. Se kyllä soettajan tuns, mänj puhuttelemaa ja kehottel panemaa voatteita peällee. Soettajalta olj hurmahetk loppunna — se tottel käskyvä, eikä kauvvan kestännäkkää, ku sillä olj puku peällää, paetoo lukkuuottamata, jonka palaset se viskas pöyvvä ala. Kommeesti, vaekka jonnii verran horjahelle se läks ulos astumaa, vihels vossika ja käsk korttieriisa ajamaa. Panjko se hetj siellä toese paejja peällee vae eikö sitä lie ollunnakkaa taekka antoko se "kukoestuksesa kuoreta" olla, sitä voe käyvvä sen korttierista kysymässä, jos niitä immeisiä vielä on elossa ja jos ne sattuu tappaukse muestamaa…
SIELUN VIHOLLINE PÖTK PAKKOO…
Ku se rovastvaenoo jumnasistinä ja yl'oppilaesena ollessaa isäsä eistä soarnas, sano immeiset, että:
— Kyllä tuon nuore maesteri isä on moankuulu soarnooja, mut vielä kuulusamp tulloo poejjasta.
Ja vaekka immeiste ennustukset usseimmite männöö hongikkoo, niin tässä kuetennii totteutu iha tillillee, ku, neät, poeka akatemiasta kaekista parraemmat paperit taskussaa peäs ja sitte papiks vihittii, rupes maene häne soarnostaa kiertelemmää ympärj moata. Loajemmat ekssalamit suoritettuvaa olj meininkinnää tulla vanahalle isällee apulaeseks, mut pyyvvettii hänet neljänneks voalsoarnoojaks ja valittii papiks hyvi suuree seurakuntaa. Eikä siinä auttanna jäpästelemine, voan olj kuultava kansan kuhtumusta. Ja siitä lähtii häne maeneesa ja arvosa alako vuesvuelta nousta, niinku hyväst happanova taekina, niin että se enne pitkee, nuoresta ijästää huolimatta, olla röhötti rovastina koko Savonmoan suurimmassa seurakunnassa.
Siinä rovastina olla röhöttäessää se sae alituesee terveisiä syntymäpittäästää, jonne sitä kututtii vieraesille. Ja ku itekkii tuns sisällistä ikävöemistä, niin se kirjutti jollennii tuttavallee, että "sinä ja sinä sunnuntaena on aekomukseni, jos se minulle sallitaa, tulla soarnoomaa syntymäseurakunnan kirkossa, johonka oun jo kauvvan halunna tulla ja johon nyt sitä kernaammi tulen, ku minuva on erityisest kututtu, koska hyvä on kuhtui kulukee".
Sen kuka tahhaasa arvoo, että tämä tieto levis, niinku kulovalakee kuevassa metässä. Ja kyllä sitte sinä sunnuntaena olj kirkkoo kokkoontunna rikkaat ja köyhät, vanahat ja nuoret, ruhot ja rammat — sanalla sannoe kaekki, jotka voan kynnelle kyken. Ku olj korree kesäpäevä, niin ne, jotka kirkkoo ei aijjoosa soanna, olj ulukona kirkon seinustalla, jonne rovasti eän kuulu iha solokenaa. Miten hyväst se rovastvaenoo lie millonnii soarnanna, mut tänä sunnuntaena siinä olj aevan Herran henk, soarnaspa se sitte synnistä taekka autuuvesta. Ei ollunnakkaa ihmettä, että kirkossa ja ulukosallae monj niska nytkäht, monet sieramet tohaht ja niiskutti ja monj immeine pyyhk silimiää, Usseita vuoskymmeniä siitä soarnasta pittäässä hoastettii…
Ku kirkonmeiningit alako loppuva, juosta kutas Rytkös-Risto atteikkii, soahaksee asjasa toemitetuks, ennenku immeisiä kovi paljo ennättää tuppautuva ja joutuvaksee siihe venneesee, jossa rovast viijjää Kuirivee toiselle puolelle hartaushetkee pitämää. Ja vaekka atteikkiherra, se loastarinlaksuttaja Ristoo viivyttikkii, olj sillä kuetennii niin hyvä onni, että peäs venneessä samalle tuhtolauvvalle rovasti kansa — tottapa se lie siihe koettanna peästäkkii…
Se rovastvaenoo ku olj oekee kansaommaene mies, nii rupes rannasta lähettyvä puhheisille kaekkii kansa kahtomata voatepartee taekka immeise muotoo. Ja niimpä se alako Ristoltae kysellä minkä mittäe. Risto toas puolestaa tulj hyvi rovellee ja sano, että:
— Kyllä työ, rovast, outta iha valittu ase Herran käissä ja minulla on taskussan esnierkki siitä, että teijjä soarnassa on semmoene voema, että sitä kuullessaa pahan paeka ite peäruhtinassii pakkoo lähtöö. Jos ette loukkaannu ja pane pahaksenne, niin minä hoastan tämänpäeväse soarnanne kautta tapahtunnee ihmee sekä voen siliminnähtäväst vielä totteennii näyttee.
— Mittees kummoo mulla on syytä loukkaantuva, vaekka tosin en liijjallisesta kehumisesta tykkeekkää. Hoastakee voan tietonne pelekeemätä — ollaaha myö ristityt immeiset sisaria ja veljiä.
Ja hurskaassa tottuuvessa alako Risto sitte kertoo, että:
— Ku kirkonmeiningit alako loppuva, läksin minä atteikkii ostammaa — tässä se Risto käytti kansanommaesta nimmee, vaekka sen voemakkuutta nyt lievennettää — sielun vihollise pillausta, ku talavella unneutettii harjukasryssältä sitä hankkija. Se atteikkiherra, joka muuten on aeka rasavilli, sano mulle, että satunj tulemaa hyvvää aekaa, sillä nyt soan sitä iha verskiä eli tuoresta, melekeimpä lämmintä. Ku tievustin, että mistee sitä variltaa on soatuna, nii se atteikkiherra selitti, että rovastin parastaekoo kirkossa jyristessä ja pauhatessa tulj kirkonkylän sielun viholliselle hätä kättee ja se läht pakkoo potkimaa. Kiireessä se ei ollunna älynnä, mistee parraete peäsis, voan olj ruvenna ajjautummaa tuosta aettarakennukse ja halakopino välite ja tullunna nivusistaa niin ahtaalle, että siinä siltä olj sutkahtanna. Hetj olj atteikkiherra juossunna sinne kapustasa ja astiasa kansa kerreemää sielun vihollise pillaukse. Sitä sitte mulle antaessaan se puhel, että sielun viholline olj niin ahtaalla, että karvoja jäe siitä halakoehi ja nurkkii sekä näyttää verta tipahtannee pillaukse sekkaa. Sitte se vielä sano, että jos en niin verskiä taho, on heillä vanahempookii. Mut minä tuummasin, että anna voan sitä verskiä, se, neät, voe olla tehokkaampoo. Lähtiissän kävin kahtomassa, oesko vielä rippeitä jälelle jeännä, voan niin tarkkaa olj se apteikkiherra koaputellunna, etten mittää löytännä — karvoja kyllä huohmasin, mut niitä en uskaltanna ruveta ottamaa… Ja nyt minä rovastille näytän, minkälaesta sielun vihollise pillaus on tuoreena — eikös siinä ou versuonijakkii, ku sen kehnon nivuset tulj niin ahtaalle?…
Siinä puhhuissaa kaevo Risto taskustaa atteikista soamasa piene keäree, avas sen ja tarjos rovastvaenoo kättee. Lähistöllä istuvat immeiset näytti iha säekähtynneiltä. Mut rovastvaenoo otti hyvin rauhallisest keäree kätteesä ja olj sitä tarkastelovinnaa, vaekka kahtel Ristoo iha ytimii ast. Huohmatessaa Riston olovan hurskaassa tottuuvvessa, ei se tahtonna toese hurskasta yksinkertaesuutta rikkoo, voan anto keäree takas ja rupes puhumaa, että:
— Kyllä oes siunattu asja, ku voan mistä löytys immeine, joka saes sielun vihollise pakkoo ajetuks, ettei siitä karvojakkaa jälelle jäes. Mut ei sen ajamista pie ruveta sen taekka tämän tehtäväks jättämää, voan jokkaene sen omasta syvämmestää karkottakkoo…
Ja ku rovastvaenoo siitä tekstin sae, puhu se rantaa männessä niin voemakkaast ja syvämmellisest, että toas monj niska nytkäht, mone sieramet tohis ja niiskutti sekä monj syvän raskaast huokas. Eikä se jeännä Riston silimäkää kuevaks…
Mut ku rovastvaenoo tämän tappaukse ystävillee juttel, niin sen omakii niska nytkähtel… naurusta…