ITE PILAS…
Suojoe aseman eustalla kihis ja kuhis immeisiä, niinku kusiaesia pesäsä ympärillä ja kaekilla tuntu kiire olova. Ja jos rupes kuulostammaa, hoasto jokkaene messuvamisesta. Mittää ne siitäe hoastaa? Vae oesko nuo laetettu messuvamisjuhlat, ku on pietty laulujuhlijakkii? Asja tulj kuetennii seleväks muestaissa, että huomenna alakaa Helsingissä Suomen ensimäeset messut. Ne voan on tavalliset markkinat, mut nykkyeset sivistynneet immeiset on ruvenna niitä kirkollisella nimellä messuks kuhtumaa. Liekkö se niin siitä syystä annettu, että kaeku niistä mänis ympärj moata ja valtakuntoo, niinku messuusta ympärj kirkkoo? Mäne ja tiijjä!
Ja ku immeisiä ossoo voan hyväst uttauttoo, niin hetjhää ne on leämältää liikkeellä. Ku siinä Suojoe asemalla tarkastel, ei soattanna olla tuummoomata, että mittää varte se tuo ja tuokii niille messuelle lähtöö. Mut jos sitä muehe mänövä jollae tavalla käsitti, niin se kuetennii käv ymmärrykse ylj, että Rytkölä Rietukii on lähtemässä, semmoene mies, joka tuski on muuvvalla liikkunna, ku muutama kerra vuessa pistäätyy kotjpittääsä kirkolla. Ja entäpäs, millä innostuksella se lahtötouhussa olj! Oekee olj hik hatussa, ku olj koittanna joutuva, ettei voan tulis myöhällä. Jokkuu ihmettelijä ei malttanna mieltää, voan mänj Rietulta kysymää, että:
— No, lähtöökkös se Rietukii matkaa?
— Siellä sen Mustin pittää olla, missä toesettii koerrat on.
— Mihinkäs se Rietu sitte lähtöö?
— Minnekkäs muuvvanne, ku messuvammaa. Sinnehää nyt männöö kaekki, joessa oenk on…
— Mut eihää se Rietu ou laulumieskää, niin mitenkä se nyt messuvammaa?…
— Immeise pittää oppia jokkaesta sortti ja — ja niin kauvva oppia, ku ikkeekii…
— Ja se Rietu meinoo messuta?
— En yksistää messuta, voan minä lennännii…
— Lentämää se Rietu ei tok uskalla läht…
— Minäkö? Jos semmoesta puhutaa, annan manuun syyskärräesii kunnianloukkoomisesta. Ja jos tahotte nähä, minä soatan lentee jo tässäkii, minä ku oun poeka, joka en ossoo pelätä sattookaa miestä, jos ne ei peälle tule…
— Mut ei se tuo Rietu taejja pelekur toenperästäkkää olla?
— Peleko on mulle yhtä tuntematonta, ku synt Jussi Viklalle. Ja sen vuoks minä tällä matkalla lennännii.
Ja puhheesa varmistamiseks Rietu levittel sylijää, niinku jo oes aekonna lentee. Se näytös jäe kuetennii tekemätä, ku asemakello soetti kolomanne kerra. Ja se vasta olj rytäkkätä, millä immeiset junnaa ryntäs! Ku juna vihels ja läht kulukemaa, kuulu sieltä hanurin kitkutusta, lauluva, naurava ja muuta meluva, niin että siellä jo piettii ennakkomessuvamista…
Kyllä kaeketi niisä ensimäesisä messuessa lienöö repäsevvöö meininkijä ollunna, koska on jeännä seuraavijjae kohtaa niin paljo vonkoo, että niitä taetas soaha viettee vaekka vuoskauvvet läppeesä, ja aena niissä messuvamisväkkee oes — ja kaupat rotsis… Se Rietu niissä ensimäesissä messuessa kävel, niinku unissaa, sitä ku rupes vaevoomaa se lentämine. Monta kertoo se olj männä lentokonnee eäree, mut mukkaa ei voan tullunna lähetyks. Sattu sitte jokkuu tuttava olemaa lentämää lähössä ja se kysäes, että:
— Etkös sinä, Rietu, uskallakkaa lentee?
Kysymys hipas Rietun kunnijata — ja sillo se töytäs konneesee, vaekka siinä taes jo täys meärä lentäviä olla. Hypätessää se yritti koatuva, mut jokkuu tarraatu takin rintapielee kiin ja sae estetyks. Se ote olj kuetennii niin kovakourane, että toene rintapiel repes ja jäe retkottammaa, niinku luppakorvan koerra korva. Siihe ei ennätetty huohmijoo kiinnittöö, lentokone ku alako rätkättee ja nousta ilimaa. Sen arvoo, että silimät alako vilikkoo — jos kuka uskalt silimijää auk pittee. Mitenkä lienöö Rietun laeta ollunna, sitä ei kukkaa tiijjä, eikä se itekkää lentoretkestää mielellää ruppee kertomaa. Tapahtu, neät, semmoene seikka, että lentoretkeltä moaha tultuva se mies, jonka kourissa Rietun takin rintapiel repes, tulj kysymää, että:
— Voajitko sinä minulta korvaukse tuosta rintapielestäs?
Sillon Rietu, joka olj lennosta törmetyksissää, sannoo tokas, että:
— Kukas minun housustan korvaukse maksaa?
— En min' ou sinun housujas pilannakkaa.
— Mut minä ite oun pilanna…
Ja niinku se lentokone rätkättää, niin rupes immeisjoukko rätkättämmää.
Rietu kiitti onneesa, ku peäs sen rähinän keskeltä poes…
Mut sen tuttavan miehe matkassa levis tieto Rietun lentämisestä ja lentoretkellä sattuneesta tappauksesta kotjseuvvulle. Mittee sitte on seuranna, sen ossoo arvata — ja hyvin luultavoo on, että tämä seikka on syynä siihe, ettei Rietu ruppee lentämisestää mielellää kertomaa… Siihe sijjaa siitä takanapäe paljonnii puhutaa. Ku sattuu jokkuu outo kuulijana olemaa ja kysäsöö, että:
— No mikäs ne housut pilas?
— Ite se Rietu pilas, on sillon lyhyt vastaus.
MITE KUOKKAVIERAELLE LIEHKA ANNETTII.
Ukko Mikkolaesta sanotaa vanaholliseks. Ja siltä se ulukokuoresta peätellessä näyttääkii, sillä ku on voatteet kotjkankaesta ja villat kotjlampaesta. Eikä se kerikkotukastakkaa tykkee, voan pittää leikkutukan, jossa on jakkaus keskellä peätä, niinku mikäkii valtaoja. Jos kuetennii kuka ossoo tirkistöö syvemmälle, niin peäsöö hetj huohmoomaa, että sarkataki alla on syvän, jossa on ymmärtämystä kaekkii uusaekaesii hyvvii rientoehi ja harrastuksii. Niimpä esmerkiks sen innostus lauluu ja soettoo on miltei sen hengelle jokapäeväestä leipee, ompa se pannunna puhtija lapsiisakkii, niin että tytär ja poeka alakaa jo kilipailla viulun soettotaejjossa isäsä kansa. Ja vaekka uskonnollissuus sen mielalassa on voemakkaana virtauksena, ei se kuetenkaa kammo lähtee esmerkiks häehe soettoniekaks, se neät sannoo, että ite Lutteerussii myöntää heäilon. Männöö se sivistävvii iltamiinnii ja muehe tillaesuuksii soettamaa ja laulamaa. Mut parraenta on olla pyytämätä sitä nurkkatanssiloehe ja jos jonniilaesii kevveisii tillaesuuksii; sillon ukko antaa sarvipäesiä sanoja, jotka pyytäjöehe korvat pannoo tillijä soemaa.
Poekkeukse tässä suhteessa tekköö kuetennii talakouvet, etennii pottaattitalakouvet, joehi se soattaa männä kylläännii soettamaa. Ja omassa talossaa se seännöllisest pittää talakouksia, etennii pottaatitalakouksia. Ku tiijjetää, että Mikkolaesessa soa sillon tanssija mahasa täyvveltä, tulloo talakousväkkeekii niin paljo, ku pottaattipellolle suennii soppii. Eikä siinä ennätetä vanaheta, ennenku pottaatit on tullunna kuoppaa pistetyks. Ja siitä joutuvaesuuvvesta se ukko Mikkolaene vasta tykkeekii, niin että se sitte talakoustanssia soettaassaa polokoo jalakoo, keikuttelloo peätää ja vettää viuluvaa niin että karsta seiniltä tippuu. On kuetennii olemassa yks niks, mikä sen talakousriemun kokonaesuutta on aena häerinnä, nimittäe: kuokkavieraat. Niitä, neät, ei ukko Mikkolaene soata ollenkaa kärsiä. Ja suoraa puhhuissa onnii huono ja ilikee tapa tulla kuokkavieraeks, vieläpä monissa tappauksissa ilikeyttä harjottammaa. Ja ku niitä, vaekka ukko Mikkolaese mielpije tiijettii, kuetenni aena ilimesty, olj ukko turrillaa ja soettikii voan iliman turruutusta sekä lopetti tanssimiset tavallista aekasemmi.
Mistee lie tänä syksynä johtunna, että kuokkavieraeta muutama viikko sitte piettyy talakoutee olj tullunna kukkurapeämitalla. Ku ukko sen huohmas, keänty se toas turrillee, vaekka oes tahtonna oekee repäsevvöö meininkijä pittee sen takija, että pottaatit nous melekei ku itestää. Ja kovi rohkeita ne kuokkavieraat tälläkertoo näytti olovannii. Ne kyllä ei syömää pakkautunna, voan kuetennii jo talakousväe syyvvessä kokkoontu tuppaa kahtoo toljottammaa ja tanssimista outtoo vokottammaa. Ku sitte tanssiaeka alako ja ukko rupes poekasa ja tyttäresä kansa kokkeilemmaa, onko viulut yhessä eänessä, luul kuokkavieraat sitä jo tanssisoetoks ja niitä ryykäs monta monituesta parija tanssimaa.
— Ensinkös varikset ja sittekö vasta ne, jotka on vaevoo nähnynnä? sano ukko Mikkolaene kovvoo ja jottae muutae hiljoo suhaht lastesa korvaa.
Ja ku nämä sanat olj tullunna lausutuks, alako ukko lastesa kansa soettoo Virskirjan virttä, vieläpä lauloo hyrrittikkii sitä. Sillon lattijalle tanssiasentoo kokkoontunneet kuokkavieraat seisaht, niinku kantoo, ja hajjaantu yks sinne, toene tänne.
Mut ku ukko lapsinee lopetti virre soettamise ja yritti koettoo, onko viulut yhessä eänessä, ryntäs kuokkavieraat toas lattijalle lähteeksee tanssimaa. Mut hetjpaekalla muuttu soetto virreks, oekeempa hartaaks veisoomise ohella. Ja tämä tapahtu puolkymmentä kertoo. Sillon vasta kuokkavieraat honos, mittee kohalta kenkä puristaa, ja alako yksitelle ja joukossakkii luekkia tuvasta ulos — häntä häppee vuoks koepii välissä. Ku viimmene kuokkavieras olj poestunna, rupes ukko ja molemmat lapset vetelemmää viuluestaa imelöetä polokkia ja valssija ja niitä tulj oamupuolelle yötä, niinku turki hihasta, jotta tuski jeähyttelemässä ennätettii käyvvä. Ja niin on talakousväk jäläkeepäe sanonna, ettei millonkaa ennen ou Mikkolaesesaa kengänpohjija ja lattijapalakkia niin perinpohjasest silitetty, ku viime talakouvessa. Ite ukko toas uskoo, ettei tämä erä perästä kuokkavieraeta häne talakouteesa tule.
Eikä tarvihe tullakkaa!
KEPAKKALA RIETU.
Kepakkala Rietu täytti miehe paeka, vaekka oes pantu naurista sylykemää. Mut niinku kukkaa muukaa immeine ei ou täyvvelline, olj sillä Rietullae heikko kohtasa. Ja sen Rietun vajavaesuus olj siinä, että se tapas sannoosa taekka toesi sannoissa se änkytti eli sammals. Kaeke muun lisäks se vika olj vielä niin kiusalline, että se vällii — ja usseinnii — tek puhelusta topin tykkänää, niinku Konkolan laeva moalle ryyvvättyvvää. On luonnostaa lankiivoo, että sanasa tappoomine olj suureks harmiks miehelle, jolla olj savolaene puheluhalu niinku Rietulla olj, ja äkkinäenennii huohmas, että se miesparka etennii väkjoukossa kärsi nii sitä, ettei soanna mielesä mukkaa hoastella, ku sittäe, että pelekäs iteltää jottae kysäestävä, eikä sitte kykenis kunnolla vastoomaa, jos sattus se toppi tulemaa. Ja ku immeiset on niin kummallisija, että ne nauroo vornottaa rikalle lähimäesesä silimässä, eikä ne neä malakoo omassa silimässää…
Monta kommellusta olj Rietulle elämäsä varella sattunna sanasa tappoomise tähe. Mut tuskimpa millonkaa olj sen pernoo niin kaevellunna, ku kerra muutamalla rautatieasemalla kaupuntii männessää. Miten se lie hononna, että sormie kynnet on peässynnä virumaa liijja pitkiks ja että kynsie ala on kerräätynnä likkoo, että näytti, niinku niihi oes laetettu mustat reunukset. Tupekset ei ollunna kaupuntmatkalla vyöllä, eikä linkkuveistäkää taskussa ollunna. Ku juna olj pysähtynnä kymmenkunna minnuutin aejjaks ja kauppapuot olj lähellä, vikitti Rietu ostamaa veistä. Hyvvee päevee se sano, niinku muuttii immeiset ja alako jatkoo, että:
— Voeskohaa soaha ostoo pän.. pän… pän…
— Soap tok. Hyvi kernaast… Pyyvvän anteeks, en sattunna kuulemaa,
Mittee sitä saes luva olla?
Rietu noamataulu olj surkee, niinku mies oes niellynnä elävän sammakon. Ohta olj kurussa ja silimät kiils, ku viha vimmassa ikkää, russauttipa purra hampaetaannii yhtee hokkiissaa, että:
— Pän… pän… pän…
Sillon kauppijas tek kumartava liikkee ja sano, että:
— Ahnaa! Työ tarviitta pännän. Soapko luvan olla läkki- vae lyijjypännä?
Kietu kaevo taskustaa lyijjypännän, pyöritti kieltäväst peätää ja oes sanomallae sanonna: ei, ei, voan ei soanna sanotuks.
Kauppijas hoksas toese vaekeuve ja rupea rauhassa outtamaa karilta peäsyvä. Ja ku Rietu veäntel peätää, oeko kauloosa ja auko suutaa, luul se jo sulun auvvennee ja sano, että:
— Pyytäisin soaha ostoo pän… pän… pän… pän…
Ja siihe se sanomine toassiisa juuttu, niinku suur pottaatti lehmän kulukkuu, eikä tullunna apuva, vaekka mite oes peätää ja koko ruummistaa veännellynnä. Kauppijas koetti terästee huohmiokykyvää ja lopuks sano, että:
— Työ varmaannii tahotte ostoo pännärit. Niitähää meillä on oekee hyvijä ja silimänräppäyksessä tuon niitä nähtäväks.
Mut sillon Rietu polokas vihasta jalakoosa ja läks rynteemää puojjista ulos. Kulettuvvaa muutamija askeleita se männessää rupes yksinpuheluu ja soatto iha seleväst sannoo, että:
— Pyytäsin soaha ostoo pännäveite, pännäveite, pännäveite.
Ja ku sanomine kolome erj kertoo nue hyväst luonnist, pyöräht Rietu takas puotii ja kauppijaa ettee astuttuvvaa sano, että:
— Pyytäsin soaha ostoo pän… pän… pän…
Kauppijas otti kätteesä tiskille tuomasa pännärit, näytti niitä ja ilimotti hinnan.
Rietu puest vihasest peätää, mulistel silimijää ja pur hammasta ja polokas jalakooea lattijaa.
Kauppijas arvel, että mies on koerranleuka, joka on tullunna häntä pilikkoomaa. Vihastunneena se nost pännärit ilimaa ja karjas, että:
— Ellette hetj loettone, niin soatte näestä pännäristä, niin että toenperästä päkätätte pän… pän… pän…
Sillon puojjisaa seisova väkjoukko räjäht nauramaa, niinku torvsoettokunta oes ruvenna puhaltammaa marssija. Ja se nauru ollii lähtömarssi Rietulle, joka läks juosta vohkasemmaa junnaa. Suuttuneena ytimii ja munaskuehe ast matkust Rietu pitkäkyntisenä kaupuntii, jossa enstöeksee ost pännäveite.
PARTURJ PURK KAUPPASA.
Kuuloo vällii jutustettava, että on ollunna kaksosia, jotka on ollunna niin yhennäköesiä, että on pitännä pittee erjvärisiä voatteita niine pukimina, jotta ossoes ne toesestaa erottoo. Mut herrat Rikkine ja Nikkine ei ollunna kaksosia, voan siitä huolimata ne olj ku samassa kauhassa valetueta ikkää, niin että Rikkine, katellessaa Nikkistä soatto arvella, että:
— Onkoo tuo Nikkine vae ounkoo siinä minä ite?
Ja varmaa se Nikkine monta kertoo arvel samalla laella.
Ku ne kumpanennii olj nuorija miehijä ja veitikkamaesia, nii sattu monenmoesia kommelluksia. Mut niistä useimmite selevittii sillä laella, ettei voetu peästä perille, kumpanenko syylline on — ja nii aena asjat unehtu. Muun yhennäkösyyvve lisäks olj sekkii merkillistä, että niin toesella ku toesellakkii olj tukka paksu ku katajapensas ja parta pitkä sekä levvee, niinku hyvä kylypyvasta. Näestä koristuksistaa ne tykkäs niin paljo, ettei ne hinnalla millää oes sallinna, että hivuskarva oes peästä puonna taekka haeven parrasta.
Sattu sitte kaupuntii tulemaa uus parturj. Katuva astuissaa pist herra
Rikkise peähä konnankoukku. Se mänj sisälle ja kysy parturilta, että:
— Onko teillä tapana tehä vueskauppoja ja mitä ajelemine ja tukanleikkuu maksaa vuelta?
Parturj kahtel tuuheeta tukkoo ja runsasta partoo sekä sano, että:
— Yhtä kernaast tien vueskauppoja ku ajelen ja leikkoon kertakäynniltäe. Ku teillä, arvosa herra, on voemaperräene tukka ja parta, rohkenen arvella, etten voajji liikoo, jos pyyvvän 75 markkoo vuelta.
— Mutta tahon huohmauttoo, että minun täytyy käyvvä ussei parturilla.
— Suvatkoo tulla, mite ussei voan haluvatte.
Sillon anto herra Rikkine nimkorttisa, jonka parturj pist seinällä olevaa roamii eli puetteisii. Ja herra Rikkine istu tuolille ja sano, että:
— Leikatkoo tukka lyhyveks ja parta ajetaa kokonaa poes.
Hikpäesenä siinä sae parturj liepsuva, ennenku puhas tulj. Ku tehtävä olj suoritettu, poestu herra Rikkine ja mänj suoroo peätä herra Nikkise luo, jolle sano, että:
— Minä tein vueskaupan parturin kansa ja suoritin jo maksun puolelta vuelta. Mäneppäs sinä päevvällä minuna uuvvestaa, istu tuolille ja käske laettamaa samanlaeseks ku oamulla laetettii.
Se olj mieleine tehtävä herra Nikkiselle. Tuossa nue kello kahe aekaa se astuva porskuttel parturii, riisu palttoosa, istuutu tuolille ja sano, että:
— Samalla tavalla ku tässä oamullae.
Parturj keähkäil, kiertel ja tarkastel. Olj terottavinaa veistää ja silimäil joka hollilta. Mut ei peässynnä muuhu, ku voan vahvistu siinä uskossa, että siinä on sama herra, jonka oamusella puhist iha karvattomaks kasvoeltaa sekä lyhens tukan mahollise lyhkäseks. Ja nyt on toas tavaton pösylä leuvvassa ja karho peässä! Ku ei sitä osanna kumniituksenakkaa pittee, olj ruvettava työhö.
Ja puhistettuna läht herrasmies mänemää. Ovella se kuetenni seisaht sekä kysäes, että:
— Minnekkä ast työ iltasella piette liikkeenne auk?
— Kello kaheksaa ast.
— Hyvä. Minä tulen kello seihtemä aekaa toassiisa tänne, ku aekomuksen on kello kaheksa männä tijjaatterrii. Varatkoo sillon minulle tillaesuus, jotta soan asjanmukkaese puhistukse ja siivoukse.
Mut vapisovalla eänellä rupes parturj puhumaa, että:
— Kuulkoo, hyvä herra. Kyllä minun täytyy perruuttoo tämänoamune kauppa. Minulla on vaemo ja 5 lasta. Työ varmaannii ymmärrättä, että minun pittää soaha muehennii leukoja koaputtoo ja päetä siivota, eikä voan teijjä, jos tässä ruppee leivissä pysymää. Minun voatimuksen on se, että työ maksatte joka kerra, ku käytte.
Kovast naurae mänj herra Nikkine poes. Mittee sitte tapahtu, sitä en tiijjä. Voan luultavast parturikkii nauro, ku sae kuulla asjan oekee laejja.
"LIIKEMIEHE" SOTAMUISTELMIJA.
"Liikemieheks" ne sitä kaekki nimitti sillä perustuksella, että se aina olj liikekannalla taekka oekeemmi liikkuvalla kannalla. Mittää vakinaesta kotija ei sillä ollunna, voan oleks päevän siellä, toese teällä. Missä toas kolome vuorokautta olj, sitä se jo kolinaa pitj, niinku koerrae tekköö. Ku sitte se suur moalimansota alako, läks sottoo käymää, soahaksee kerrannii tapella iliman että siitä sakotettaa.
Ilimestyvesaää kotjpuolelle toassiisa olj sillä jonniimoene sinellirutale, sotilassoappaat ja sotilaslakki. Mut oljko se sotatantereella käynnä, sitä ei kukkaa tiennä, eikä taejjeta tulla tietämäänkää. Mut aenakii sillä olj kerrottavanaa oekee ihmeellisiä sotamuestelmija, joeta iltakauvvet ja oamupuhteet jutella lohko ja joeta se käytti maksuvälineenää yökorttierista ja ruuvvasta.
— No, mut outkos sinä ollunna iha oekeessa tappelussa?
— Minähä sitä olinnii, ku tappelin sekä viholliste että ryssäe kansa.
— Mittees sinä niihe ryssäe kansa tappelit?
— Ku minä en ymmärtännä niihe polittamista, niin jos ne voan mulle rupes liijjaks lurpaelemmaa, sillon minä aion tapella ja lyyvvä, niinku halonhakkooja.
— Jopa nyt tulloo sekä lievee että kieree. Jos sinä niin oesit tehnä, kyllä sinusta vällee oes nirri otettu.
— Ei lie uskaltanna, minut ku huohmattii pelekeemättömäks ja urhoolliseks. Lisäks olin tehnä maenioeta keksintöjä, minkä tähe minuva ruvettii suojelemmaa, niinku ihteesä keisarija.
— Sinäkö keksintöjä — ja minkälaesija?
— No, esmerkiks tämmöese. Itärintamalla olj meitä viistuhatta miestä etupostissa jonnii virran rannalla tihheessä pajukossa vahtimassa, ettei viholline peäse ylj tulemaa. Minun ehotuksestan yhtenä iltana haettii suuresta tehtaasta tappuroeta, niistä tehtii tulloja, joehenka sissää pantii palavija hiilijä. Ku sitte viholline läks lautoella ja venneillä virra ylj tulemaa ja peäs synkässä pimmeyvessä lik rantoo, sillon joka mies tunk tullo suuhusa ja alako puhaltoo henkeesä ulospäe. Hetj rupes hiilet tappuroessa hehkumaa, avonaene suu näytti paholaese kulukulta ja ku peällepeätteeks ryssäe noamat olj likaesija partajetsikoeta, näytti se niin hirmueselta, että viholliset luul joutuneesa ihtesä pahanpaekan portille. Ja se se vasta kiirettä olj, mikä niille tulj lauttojesa ja venneihesä keäntämisessä sekä pakkoo pyrkimisessä. Hyvi paljo niitä siinä rytäkässä putos jokkee ja hukku. Ne niistä, jotka toeselle rannalle peäs, pötk pakkoo, niinku ampiaespesältä. Huommisoamuna myö soatii paljo niihe asseita ja evväetä. Siitä keksinnöstä anto ite keisarj mulle yrjönristin.
— Vae ite keisarj anto. Mut teitkö muetae keksintöjä?
— Tottapa niitä lie tullunna tehyks, koskapa keisarilta saen vielä toesennii yrjönristi. Se tapahtu sillon, ku minä tihheessä kuusikossa komensin tuhansija miehijä nousemaa puehe. Vihollise lähestyissä ne miehet minun neuvvostan räjäht yhtäkkijä kovvaa nauruu ja nauroo rätkätti mikä kulukusta suennii läks. Mut sitäkös viholliset säekäht! Ne pyöräht hetj ympärj, niinku tuulmyllyn siivet, ja pakkoo kapristaissaa ne puottel evväetää ja asseitaa koko metä täytee. Siitä se keisarj anto mulle toese yrjönristi. Mut jos kellä on kaks yrjönristijä, niin sitä jo sillon nousoo semmoeseka herrayötöks, ettei ennee tarvii tapella, voan peäsöö muehi toemii, etupeässä neuvvonantajaks keisarille.
— No, osasitkos antoo neuvvoja keisarille?
— Osasimpa tok montae. Niimpä kerrannii, ku vihollismoan keisarj laetto meijjä keisarille haukkumakirjan, neuvvon minä lähettämmää sille viis kulija kauroja sekä ilimottammaa, että keisarilla on matkassaa niin monta sotamiestä, ku on kauranjyvijä niissä kuhiloessa. Mut se vihollismoan keisarj laetto toese haukkumakirjan ja pyys tulemaa niin lähelle, että sen Hintenpur-nimine ori soa ne makkeina paloenaa syyvväksee.
Toese kerra annoen neuvvo keisarille sillon, ku loppu rahat, eikä tiijjetty, mitenkä kyvetää sottoo jatkamaa. Minä käskin pyytämään laennoo Ameriikan restentiltä. Ja hetj läks ite keisarj matkalle. Mut vihollismoan keisarj olj siellä eiltäpäe samanlaesella asjalla. Vaekka ne kaks keisarija olj kyllä toesesa tuntenna, ei ne ies ollunna toesiisa kahtonna, voan vihaesina porstuvassa istuva murjottanna. Se vihollismoan keisarj peäs ensiks restenti puhheille, ku se olj ensiks tullunnakkii. Mut se restentti olj ollunna pahalla peällä — liekkö tuo sinä oamuna noussunna takaperi yllää —, eikä ollunna luvanna laennoo antoo millää eholla. Ku meijjä keisarj huohmas, että se toene keisarj tulj nörpällä neni ja häntä koepii välissä restenti huoneesta poes, arvas se paekalla, että sen laennayritys on männä musukoppaa. Se alako itekkii lähtee niine niminee takas. Mut arvel sitte, että parasta on kuetennii tiijjustoo. Ku restentti olj soanna kuulla, että keisarilla on pienistä puute, olj se naurusuesena sanonna, että:
— Kyllä teille voejjaa rahalaenna antoo.
Työ outte semmoene mies, että jos työ tappelussa voetatte linnoetuksennii, työ kohta luovuttoo lörräytätte sen takas. Ja semmoene mies maksaa velekasakkii. Voan jos tuo toene keisarj minkä soa, se ei ennee tässä moalimassa toese kättä lämmitä, eikä se sillon maksa velekoosakkaa.
Ja keisarj sae pyytämäsä laennan, niin että sottoo voetii jatkoo. Mut minu tehtäväksen tulj kahtoo perrää, ettei sotamiehijä soanna karata. Ku sotamiehijä olj miljuonittae, sae siinä pittee silimäsä auk,
Muutamannii kerra jouvvun kahta karkulaesta apulaesten kansa jälestä ajamaa lähes kaks viikkoo. Ensimäene myö tavattii pari päevä kuluttuva ja minä tuomihi sen suomaa sata ruploo sakkoo taekka ottamaa selekäsauna. Se valiht selekäsauna, ku muka rahhoo on vaekee soaha, mut nahka kasvaa selekää itestää. Minä komensin apulaesijan kilijumalla, että:
— Karasinkkaa, karasinkkaa…
Se merkihtöö sitä, että lyökee pinta pehmeeks. Ja kyllä se karkurj sae niin hyvä löyly, että kuukausia on kulunna, ennenku uus nahka on selekää kasvanna — olokoompa, että se on tullunna iliman eistä.
Ku se toene karkurj sitte kottoosa tavattii, olj se miesparka ihtesä niin nihk uuvuttanna, että se kuolta kurnaht. Meille takkooajajille oes ollunna paremp tavottoo se elävänä, niin mahollisest ei oes tarvittu kuulla sen akan suunsiivoo, se akka ku olj semmoene mestärj haukkumaa, että turhoo tuhlausta on siinä huushollissa ollunna koerroo elättöö, jos lie koskaa elätettykää… Kaeke muu hyvän lisäks se syytti meitä siitä, että myö on varastettu mieheltä lankapaeta, joka sillä kottoo lähtiissää olj peällää. Voan ku siinä ruummista pestä hoskattii hiekalla ja huosiaimella, ku saeppoota ja suopoo ei ollunna, alako ihosta kuumottoo jottae punaesta. Ja kolttoomista jatkettaessa ilimesty — likakerrokse alta punaene lankapaeta! Mieljhyillää akka sen kisko kässiisä ja vähä sitä huljuteltavaa asetti sen kuevamaa orrelle.
Mut sillon rupes minuva niin kovast kutkuttammaa, että peäti lähtee tänne kotjpuolelle kylypemää, siellä ku ei saunoja ollunna — ja sillä tiellän minä oun vieläe.
— No, missees ne on sun yrjönristis?
— Niin, — kahtokeepas ku Pietarissa katuva kulukiissan sattu keisarj tulemaa vastaan. Se tiijjust, että mihinkä minä oun mänössä. Ku ilimoetin lähteneen kotjpuolelle kylypemää kovan kutkan tähe, sano se minulle, että:
— Anna nuo kunniamerkkis mun talteen, niin ne on varmassa säelössä ja sinä tulet paremmi takas, ku sinuva tarvitaa.
Ja minä vastasin, että:
— Kyllä vissii ne teillä tallessa pyssyy, koskapa Ameriiki restenttikii teihi luotti. Ja takas minä kyllä tulen, millon miestä tarvitaa…
Samalla minä pistin kunnijamerkit keisarin kättee. Se läks mämemää omalle suunnallee ja minä omallen. Mut sitte tulj se vallankummous ja kaekki mänj sekas, niinku Haminan kaupunt. Ja siihe sotkuu sotkeetu minun yrjönristinnii…
KU KASVOJA PITJ LAETTOO.
Ei tarvinna "Isäntä Wesose" valitusvirttä vettee, niinku Voalstein sano turki laulava, että:
"Ei minuva Moaninka tunnekkaa, eikä koko Tuovilanlahti: Ei ne tunne turki tarpevuutta, sillä palttooll' on paremp' mahti."
Asja on nimittäe sillä laella, että "Isäntä Wesone" tunnettii paljo loajemmalla alalla, ku Moaninka ja Tuovilanlaht onkaa, eikä taejja erreystä tapahtuva, jos sannoo, että se mies olj koko Savonmoan tuttu. Ja kukapa sen niin tarkkaa tietää, vaekka se oes ollunna, niinku Hakolahe Olli ja Iippervaenoo, ihtesä keisarinnii tuttu. Mut se mies olj koko pitkä ikäsä liikeliepeellä ollunna ja moat sekä mantereet miilustellunna. Talavet se kyllä olla körnötti, niinku karhu pesässää, voan varraesesta kevväestä se syksymyöhää ast liikku niin hyvi viljelysmaella ku korpiloehe syvimmissä pohjukoessae. Siitä toas olj seurauksena, että se joka paekassa tunnettii ja että se olj kaekkii tuttu.
Vähemmässäe reäkissä immeine kulluu ku siinä, että talavet ahers kammarissaa ja kesäkauvet sorkki soeta ja kapus kallijoeta, niinku sen tehtävä voatj. Miten tuo kerta sitte lienöö sattunna vilikasemmaa peilii, vaekkei se muotleijjoona ollunnakkaa, ja huohmanna, että nuoruuve vihannuus ja nuoruusruusut ei ennee noamatauluva korista. Joko iha samana päevänä taekka huommenna se tapas Kuopijo katuva pasieratessaa moalarmestärj "Setä Röönholomi". Hyvinä tuttavina ei ne miehet toesijaa sannoo vaehtamata sivvuuttanna eli männä eänettominä, niinku tienviita sivute männää. Kieleltää kerkeempänä alako "Isäntä Wesone" jutustoo ja sano, että:
— Onko sulla hyvi kiireitä ketreemisiä?
— Ei mulle kiirettä ies tulekkaa, minä annan kiiree männä eille ja kulen ite perästä. Sen lisäks pistäännyn tässä Jyväskylässä sikäläesiä tukkisaksoja opettamassa lukemaa neljä kuninkaa kirjoo ja sieltä takastullessa otin Laukaasta aekoo Aekalasta, niin ettei nyt muuta ku köllöttelen voan. Mut mittees varte sinä niin taktillaa tahot tietee minun kiirettän?
— Katoppas tätä mun noamatauluvan. Eikös se jo näytä ruppeevan liijjaks aejjaskoetumaa ja kurruuntummaa? Jos sattus tässä vielä peähä pistämää männä lystiksee naemisee, niin ei taejja nuoret tytöt kurunoamasta huolia, eikä toas ikäloppu soa toese ikälopu verta heilahtammaa… Tätä tuummaelleesan olin tulossa sinulta tiijjustammaa, että mittees arvelet, jos ottasit minun noaman paklatakses, vitliimatakses ja kaeklpuoli koristellakses?
— No kyllähää minä vanahoesta talorähjistä oun uusia pensselillän tehnä ja kuluneita kellotauluja kirkastanna. Mut suoraa tunnustooksen en vielä millonkaa ou immeise noamatauluva uuvvistanna. Ulukomaella ne taetaa ylleesest kasvojaa moalata ja sanotaa teällä meijjä hyvässä Kuopijossae olova akkaväkkee, jotka moalpurkista ottaa korreutta kasvoellee, joskohta ykskää ei ou minun puoleen keäntynnä. Vae mahtasko nuo sitä pelätä, että ku minä oun vanahapoeka, niin en muka moalatusta huolis, jos naemakuume ruppeis minussae nousemaa, niinku sinussa tuntuu tekövä. Mut siinä ne naeset erehtyy, moalatusta minä tykkeen, etennii jos minulla moaluutettaa…
— Jos niin on laeta, soat sinä minut hetjpaekalla koristellakses, ku mestärjnäytteekses ikkää.
— Ei siitä nyt tässä silimänräppäyksessä mittää tule, ei mulla ies ou komppeitakkaa muvassan, eikä vielä ou kustannusarviotakaa valamistettu.
— Oekeessa out. Eikä ou mullakaa haluva iha urkommissa työallaeseks ruveta.
— No, lähetää meille kottiin, niin siellä soahaa asja harkita ytimijjää ja munaskuetaa myöte.
Ja sinne sitä lähettiinnii astuva poksuttammaa. Moalarmestärj otti hetj käsillee mittanauha ja tuummastukkisa, tutk, mittael ja tarkastel noamatauluva, joka olj kookas ja levveelaene, vaekkei kuetenkaa niin levvee, ettei oes kuontunna muusta astijasta ryyppeemää, ku paestinpannusta, niinku Kauppila vävy. Kauvva aekoo sitte moalarmestärj istu pöytäsä eäressä ja tek rätinkijjää. Lopuks se sano, että:
— Kyllä tästä tuntuu tulova kallis yritys. Tähä nimittäe tarvitaa säkki vehnä- ja puolsäkkijä kalakkijauhoja, pien tynnör parraenta liinöljyvä, kymmene leiviskätä liitujauhoo ja vielä jottae muutae aenetta, minkä hintoo en näe äkkipeätä kykene sanomaa. Mittees alat arvella?
— Annetaa noama olla semmoesennaa ku elämä on sen muilanna. Mut jos tässä naemainto yhä voan ruppee nousemaa, pittää tiettee uus kommee muntierink eli puku ja leikellä paperrahhoe kokkoesia paperliuskoja sekä asetella niitä paperrahhoe vällii rihmalla solomiimalla. Ku sitte uutta muntierinkijjaa näyttelöö ja paksuja rahapakkoja taskuestaa nosteloo, soattaa tytöt ihastuva, vaekkei noamataulu ennee kevätkukoestuksessaa oukkaa. Vae mittee arvelet sinä?
— Sammoo ku sinä itekkii. Ja kaeketippa out kuullunna, että kolomee kohtaa naeset miestä jahatessaa kahtoo, nimittäe noamaa, voatteisii ja kukkaroo…
Yhteesest nauramalla sillon keskustelu noamataulu laettamisesta lopetettii. Mut ikkääku harjakaesiks taes tuttavukset ottoo yhe ja toese nokkerstoo sekä haukata sokerija peälle.
Eikä "Isäntä Wesone" männä avioliittoo eikä sen koposekoomi noamataulustaa huolehtinna, ennenku — kuolintauvvissaa. Sillon se olj eanonna, että:
— Antakeepas mulle peil, että soan nähä, miltee noama lähtiissä näyttää…
Mut ennenku peil tuotii, ennätti se nukkuva ijjäesee unnee ja niin siltä jäe sanomata, minkälaeselta noama näytti. Mut vaekka se oes peilin soanunnae, niin sanomata se oes jeännä, eihää se neät oes kuoltuvaa puhellunna…
YÖJALAKALAESTE VAENNOOJA.
Monella haukkumanimellä Koapro Keträstä takanapäe maenittii sen syyn takia, ettei se suvaenna yöjalakalaesia, vaekka se muuten olj mukkiimänövä mies. Vielä vanahemmalla ijälläännii se kuluk kihupaekoessa, soattopa se miltei poekaviikarii kansa ruveta kahvipannuva "lehillä kattomaa". Mut yöjalakalaesia se ei voenna kärsiä ja vastenmielisyys siinä suhteessa olj kehittynnä suoranaeseks vaennoomishaluks. Omia tyttöjää sen ei tok tarvinna varjella, suojella ja paementoo, ne ku olj vasta tyvessää, voan sitä se pitj silimällä, ettei piikaimmeiste ja tilapäesest työssä olovii naesimmeiste luona soanna yöjalakalaesia käyvvä. Jo palaveluksee pestatessaa se luk lakia yöjalakalaeste käyttämistä vastaa ja sano, että:
— Meijjä talossa semmoene pelj ei passoo. Jos kuka siitä tyylistä tykkee, sen on parasta männä Pietärin Mesanskii. Meillä tehhää päevät työtä ja öellä levätää.
Kellää ei taejja olla varmoo tietoo siitä, mistee Koapro Keträkse yöjalakalaesviha mahtaa peräsi olla. Muutamat on tietävinnää, että sille itellee oes nuoruusvuosinaa tapahtunna ilikee kolttone samanlaeseila reissulla, jonka johosta se kimmastu koko yöjalakakulukuva kohtaa. Sitä nimittäe olj kerta alettu kivittöö, eikä auttanna muu, ku pitj pujahtoo tyhjää navettaa piiloo. Mut siellä se olj pilikkosessa pimmeessä puota rupsahtanna lattian ala ja soanna ison aekoo uemasillaa pulikoejja, ennenku läpmärkänä peäs poes kömpimää. Ja siinä kylyvyssä — niin ne immeiset arveloo — mänj siltä mieheltä sekä puku pilalle että yöjalakahalukii. Onko tässä jutussa totta ies sitteekskää, sitä en voe sannoo. Mut sen minä varmuuvella soatan vakkuuttoo, että se olj yöjalakalaeste vihamies, oljpa iha niihe vaennooja.
Sinä vuotena, jollonka Koapro Keträksellä olj kolome piikaimmeistä, oekeeta remmityttöjä, ei se miesparka taenna monta yötä vahvassa rauhassa moata. Mut ne tytöt ollii semmoesia, että ne oes kelevanna, vaekka renusilöehe tyttäriks. No, senhä arvoo sanomattakkii, että siihe puuhu lintuja lentää, jossa urpuja on. Ja niimpä hetj köyri jäläkee alako paekkakunnan poekamiehet ahkerast käyvvä Keträksessä tupakoemassa ja lattioelle — syleksimässä. Mut ei sokkeekaa ollunna huohmoomata, että niihe kommeihe piikaimmeiste perrää niihe silimät palo, niinku kissan silimät hiiree…
Siitä huohmiosta toas Koapron yöjalakalaesviha sae uutta virikettä, joskohta se ei ruvenna mittää virkkamaa, voan iteksee tuummail, että joutaa ne päeväaekaa käyvvä istuva könöttämässä niin paljo, ku ne ilikii ja aeka myöte antaa. Mut kyllä ne Könöse kyyjji soa, jos ne yöllä tulloo. Ja vaekka tätä ennen ei talossa koerroo pietty, hankittii nyt kartanokoerra, vieläpä oekee tirhakka. Varokeinot ei jeännä tuntemattomiks ja niin kuluk elämä, pieniä poekkitelasuuksia lukkuuottamata, tavallista latuvaa seoroovaa syyskuuhu ast. Sillon muuvvanna lauvvantaena läks Koapro kirkolle yökuntii. Mut perille peästyvää ikäväksee huohmas, että koerra olj tulla livahtanna matkaa — sekä yhtäkkiä hävis, niinku oes pilivii noussunna. Siitä tulj miehelle hätä kättee ja se äksieruutti peätää miettimällä, onko se koerra juosta lipanna kottii vae paholaenenko sen kelekkaasa otti? Ja ku palavelustytöt jäe kottii, eikä ies koerra ou talloo vahtimassa, jos se nimittäe ei juossunna sinne, on tulevana yönä yöjalakalaesilla sekä torjpäevät että markkinat! Ja niimpä Koapro peätti lähtee kottiisa yöks. Siellä se olj huohmoovinnaa, että palavelustyttöe noamat veny pitkiks isännä outtamattoma tulo johosta.
Suureks suruks ei koerra ollunna kottii lipanna, eikä koko iltanakkaa tullunna. Tästä harmistunneena ja muutennii kummallista levottomuutta tuntiissaa ei Koapro soanna unta. Sen vuoks se aena piene aejja kuluttuva mänj kartanolle kuleksia kuhnimaa, kävpä vällii tyttölöehe aetan seinuksella kuulostamassa. Taevas olj paksussa pilivessä, yö synkkä, mut ilima harvinaese lämmin syyskueseks ilimaks. Ku Koapro siinä kävellä kähnäil, pistettii sen peä silimänräppääksessä kummallissee pussii, ettei ies soanna huuvvetukskaa, ja Koaproo lähettii juoksujalassa lennättämmää kartanolta poespäe. Kyjt olj semmoesta turkasemoesta vauhtia, että Koapro jalat voan sillontällön kosketti moaha, eikä siinä muuta tajunna, ku sen, että voemakkaeta miehiä kulettajina olj. Ja niillä olj mörkömäeset eänet. Mut niihe hoastamisesta ei tullunna hulluva hurskaammaks, sillä ne puhelj semmoesta "Rengon kieltä", ku lapset vällii rumpattaa. Viimme tultii tihheesee mehtää, jossa ei tahtonna peästä mitenkää kulukemaa. Ku pyssäyttii. kuul Koapro hakattava puuta poekki ja sitte sitä kuorittava. Sen jäläkee Koapro kait nostettii voakasuoriks sivuellepäe ja aesavahvuene kolottu koevusalako pujotettii paksu sarkapalttoo hihhae läp, niin että kait tulj suoriks, niinku mies oes ollunna ristiinnaulittuna. Yht'äkkiä se kummalline säkki taekka pussi kiskastii peästä poes, mut ne kulettajat hävis yhellaesella tavalla, ku ne siellä kotona olj tulleettii. Koapro kyllä kyken huokumaa täysillä palakeilla ja — huutamaa. Mut ei huutamisesta mittää apuva herunna. Sen vuoks Koapro herkes huutamasta ja arvel, että parasta on aenae oamuu ast ristiää hiljaisuuvvessa kantoo. ja kuormoo sekä ristiä olj yhelle miehelle iha piisalle ast! Sitä koevusalakoo olj mahoto soaha suljutetuks hihoesta poes, eikä siltä peässynnä ettee-, eikä taaksepäe kulukemaa, ei istumaa, eikä astumaa. Hampaetaa purra karnuttaissa Koapro vielä jonku kerra koettel eänesä kovvuutta, voan lopuks kuetennii tyynty lohuttelemalla ihteesä sillä, ettei tok sallittane häne ristiinaulittuna kuolta… Sillon tällön tahto kuetennii luonto nousta, etennii luonnolliste purkauste kohatessa. Mut mitteepä siitä, sillä luonto tekköö töetää, joeta immeisvoema ei kykene estämää…. Ja ku ilima olj lämmintä ja voatteitakkii olj tarpeeks ast, seiso Koapro paekallaa — yksissä lämpöesissää, pelastusta toevomalla.
"Mittee oekee toevotaa, se tapahtuu", on sananpars, jossa Koaprokii sae kokkee olova totta enemmä, ku toeseks puoleks. Koapro toevona olj pelastus — ja se sille annettii. Päevä valettuva tulj nimittäe, loukkujaa ja permiää tarkastellessaa, Joako poeka iha pallipohjaks ristiinaulitu ettee. Tietyst poeka ensaluks säekäht ja yrittii lähtee pakkoo puettamaa. Mut ku sitte tuns Koapro eäne, keänty se takas sekä rupes miestä pulasta pelastammaa. Kyllä olj setvomista, ennenku salako soatii kiskotuks hihoesta poes, mut läks se lopulta ku lähtikii, eikä pahast ihhoo vikkuuttanna. Erotessa pitj Koapro luvata nelikko rukkiita Joako poejjalle, että se pittää suusa kiin. Ei se lukko kuetetikaa lujinta loatuva ollunna, koskapa asja tulj vuosii kulluissa kaekkii tietoo.
Helepost ymmärrettävästä syystä olj Koapro Keträs murrillaa pitkiä aekoja ja aenuva ilopilikku olj ensimäesenä päevänä se, että koerra soapu hänteesä pyörittäe kottii. Poekaviikarit olj, neät, kirkolla houkutellunna sen tyhjää lattoo sekä pitj sitä vankina oamuu ast. Ja hyvi luultavoo on, että ne samat velikullat ne taes yöllä käyvvä Koapronnii vangihtemassa. Mut se vankeus anto kollotinta sen koerra peähä, niin ettei sen erä perästä millonkaa kirkolle palastanna, ei houkuttelemallakaa. Ja ite Koapro Keträs peätti olla yöjalakalaesia vaennoomata sekä sano emännällee, että:
— Ei oteta ennee milloenkaa kommeita tyttöjä palaveluksee, voan pietää voan piikapuoskia, niin soahaa olla yöjalakalaesilta rauhassa.
Ja niin sitte tehtiinnii.
LÄSKINE TALAV.
Muestellessaa ja puhhuissaa entisiä tappauksia sano Lahe seppä tavallisest, että:
— Kyllähää minä sen muestan, niinku öylöse päevä — sillonhaa se olj läskisenä talavena.
Tokkopa lie kettää, joka ei oes kuullunna puhuttava lumisesta tae lumettomasta talavesta, mut harvantoajassa soattaa niitä olla, jotka läskisestä talavesta on sattunna kuulemaa.
Voan ennenku ruvetaa siitä talavesta hoastelemmaa, pitänöö ensiks jottae itestää Lahe sepästä maenita. Se seppä asu Kurklahe rannalla meijjä pittäässä, jopa miltei meijjä kinkerissäe. Merkillistä kyllä, ettei sitä kututtu Kurklahe sepäks — varmaanni siinä ajettii takkoo lyhhyyttä, vaekka savolaene sannoo, ettei hätäkiirettä ou muussa, ku kirpu tappamisessa. No, — niin — minkäpäs tähe ei, tästä sanonnasta huolimata, seppee juur lyhhyyve vuoks kututtu Lahe, eikä Kurklahe sepäks. Mikkää moankuulu ammattimies ei se seppä ollunna ja pikku rähjähää sillä olj pajjae. Mut jottae se kuetennii osas takkoo kalakutella ja ku paekkakunnalla ei toestakaa parempoo ollunna, pitj Lahe seppää turvaatuva niin rikkaehe ku köyhiinnii, ku sepittämistä sattu ilimestymmää, etennii vähäpättöesempiä tietettäviä. Jos toas voativampia takkeita olj suoritettavana, sillon olj etittävä seppee etempätä. Siitä sitte johtu, ettei Lahe sepällä juur millonkaa ollunna liikatyötä, eipä kaekistelle tarpeekskaa ast, lukkuuottamata kevättä ja keskkessee, jollonka kyntökojjeita ja viljanleikkuuvehkeitä korjuuteltii ja käyttökuntoo laetatettii. Ja ku ansiotöetä ei ollunna, olj tietyst tulottii sitä mukkoo, niin että elämine sepä mökissä olj piente puutteihe kansa semmoesta voan kittuuttamista, joskohta ei suoranaesta näläkeekää nähtynä. Mittää harvinaesta ei ollunna, että sepittäjät toe evvää matkassaa syötteeksee sepä ja site peästäksee pienemmillä rahamänöellä, eikä tietyst emäntee ja poekookaa tyhji sue jätetty kahtomaa, mitenkä seppä sae voeta sekä mueta särpimiä poskeesa pistellä, voan tarjottii niillennii. Mut ku tämmöestä makkee leivä juhloo olj enimmäkeee kevväellä ja kesällä, olj se läskine talav erityene sattuma, oekee onnenpotkaus, joka takertu sepä muestluuhu niin kovvaa, että se joka kerta pilikistääty sieltä esille, millon seppä entiste talavii tappauksia sattu muestelemmaa. Ja niin merkilline se sattuma ja onnenpotkaus ollii, ettei sitä malta olla kertomata.
Muutamana syksypäevänä tulla pomaht sepä pihamoa iha täpösetäytee Leppävirra mustalaesia, mut lienöö niissä toestennii pittäehe Kaeni jäläkeläisiä ollunna. Ja kyllä siinä olj pirpoo pihamoalla: niitä olj vanahoja ja nuoria, miehiä ja vaemoja sekä lapsmankaroeta, vaekka kuormavitalla kannettavaks. Mut montahaa niillä olj hevostakkii ja niin tavattoma suur sikakornikas, ettei ymmärrä mihinkä sitä vertoes muuhu, ku elehvanttii, jos kuka on sen elläeme nähnynnä. Se olj niin lihavakkii, että sitä olj kärrissä kuletettava, niinku ruustinnoo. Ku seppä rupes pelekeemää, että mustalaeset varastelloo koko möki puellepaljaelle, läht se tupasalle silimeepitämää ja jätti 12-vuotise poekasa, joka olj paletta paenamassa, pajjaa vahtmieheks.
Ensaluks mustalaeset ruehnas ja mantu sekä juomoo että ruokoo, luvate siunailla ja rukkuilla, että kaekki annit tulloo moninkertaesest palakituks. Mut seppä sano, että:
— Elekee työ, hyvät immeiset, meiltä pyytee, ku tässä iteltäe tahtoo suurukse maku suusta unehtuva.
Sen kuultuvaa ne näytti ruppeeva omasta takkoosa ruokapuuhaa, nimittäe se akkaväk. Miehet toas ja poekavolokit läks kerräelemmää rannalta ruohoja ja kortteita sekä mueta heiniä hevosillee. Sikasa ne lask kärristä moaha. Se rupes lihavalla kärsällää hetj tonkimaa, vaekka sen olj lihavuutesa tähe hankala liikkuva.
Mut tuski olj naesmustalaeset soanna piisii kantamasa risut ja lastut syttymää ja miehet tullunna tuppaa, ku pihamoalta alako kuuluva hirvee vinkumine ja reäkymine, niinku puole moalima pahaeäniset pillit oes ruvenna vonkumaa. Se sitte vasta olj kirkumista! Ja kahtomaa hypättyvä huohmattii sika istuellaa pyörimässä, niinku tukkilauta kela sitä pyöritettäissä. Mut tukkilauta kela ei kuetenkaa vingu ja reävy niin kauheest, ku se sika tek. Tuntu iha siltä, ku sitä oes elävältä pieniks paloeks leikelty. Se olj semmoesta kirkumista ja pyörimistä, että hevosettii rupes pelemuvammaa ja korskumaa.
— Hai kiimaa suskelisuijjaa — sikkaa on tullunna pyörätaut! Tuolla sepällä kirotulla on varmaannii niin pahat silimät, että se kahto sikkaa pyörätauvvi… Lähetää nyt hetj tästä paekasta, ettei pyörätaut tartu meihi… Joutukee pistämää hevosia aesoe ja kantakoo lapset ja tavaranne kärrii… Mut elekee männä lähelle sikkoo. Joutukee, joutukee… hai kiimaa suskelisuijjaa… Ja tarttukoo pyörätaut siasta seppää, ku seppä pahoella silimillää sen sikkaa kahto, ja puristakkoo sen suolet tukkoo, niinku huosiame, ja kuevatkoo kaekki sisukset yhtee koppuraa… Luoja nimessä… joutukee tielle! Hai kiimaa suskelisuijjaa…
Tällä tavalla kirku vanaha mustalaesakka, joka taes olla koko laumma emä ja johtaja. Se olj harmoopäene ja kurunoamane sekä näytti pahimmalta noejjalta. Se juosta lynkkäs sepä mökistä pakkoo, mikä käpälistä keänty. Ja siitä pakokauhu tarttu toesiinnii: ne rupes juoksentelemaa ja huutamaa, niinku mielettömät. Ykskaks olj hevoeset valjaessa, kimpsut ja kampsut kärrilöessä, joehi lapsmankaroeta viskattii niinku peltoo kivetessä kivijä raunioo, että niihe peät yhtee kolokki. Ne mankarat parku ja huus, niinku sus oes niitä roavellunna ja repinnä. Sitte lähettii männä huristammaa tuhattulisella kiireellä. Ja se vanaha akka juoks eillä sekä huus, että:
— Joutukee, joutukee!… Hai kiimaa suskelisuijjaa…
Ja niin koko mustalaeslauma katos näkymättömii. Sika voan jäe pyörimää ja voevottelemaa, niinku paholaese riivooma.
Seppä läht pajjaasa poekoosa kahtomaa. Sitä ei ensaluks näkynnä missää. Ku alaspäe pylläätelystä hiilivakasta kuulu jottae niiskuttamista, kiskas seppä vaka pohjallee. Siellä hiilii seassa olj poeka itkee turskamassa ja peloallaesena valittel, että:
— Ku se sikakornikas tulla ryöhäs tänne pajjaa ja minä sitä pelekäsin, kuumensin minä ahjossa poltinoran punaeseks sekä pistee söhäsin sitä takapuolee, niin että oekee suhaht ja savu pölläht. Sillon se kyllä hetj läks pajasta poes, mut rupes tuolla pihamoalla pyörimää ja vinkumaa ja vielähää se yhä parkuu… En minä muuten oes pistännä, voan ku minä pelekäsin, pelekäsin…
— No, ei sitä kauvva tarvii pelätä, eikä se kauvva ennee vingukkaa, ku nyt peäsin perille, minkälaene pyörätaut siihe on tullunna, sano seppä ja mänj pajasta tuppaa.
Ku seppä sitte tuvasta tulj takas, olj sillä muvassaa pyssy, jonka perä se nost poskellee, kahto toesella silimällää — ja nyt vasta se seppä pahalla silimällä kahto — sekä pammautti ampuva sikkoo ohtaa. Se koatuva kellaht syrjällee, niinku ammuttu aenae. Ja sillon loppu vinkuminennii.
Seppä anto poekasa hakkee avuksee toese miehe, jolle kerto ostaneensa sia mustalaesilta, ne ku pelekäs siinä olova pyörätauvvi. Kaksissa miehi sika sitte koltattii ja suolattii lihat, joeta karttu niin paljo, että astioeta ja suoloja olj parista noapurista käytävä laennaks pyytämässä.
Mut sitte seuroovana talavena olj Lahe sepä mökissä leuvvat aena rasvassa sekä pyhinä että arkina. Eikä muuta pyörätautia tarttunna, ku voan mahat pysy pyöreinä ja silimät vilikko pyöreinä, niiku kissan silimät, paksuva ja makkeeta läskiä syyvvä loksuttaisaa. Seppä ei siis turhaa sanonna sitä talavee läskiseks talaveks.