language: Finnish

PIKAKUVIA RAJA-KARJALASTA

Kirj.

Ernst Lampén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

SISÄLLYS:

Kärpäsestä.
Piirteitä Raja-Karjalan historiasta.
Pitkäranta.
Suistamoon.
  Tolvajärvi.
  Vornanen.
  Ägläjärven kylä.
Proasniékat.
  Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.
  Jehkilän esikunnan portilla.
  Mietteitä.
Jehkilän komppanian päällikkö.
Raja-Karjalan taloissa.
  Vierasvaraisuudesta.
Marppa Bibina.
Rajaveräjällä.
Kulkuneuvot.
Ehdotus.
Käkisalmen radan vihkimisistä.
  Aamiainen Kiviniemen asemalla.
  Raudussa.
  Juhlapäivällinen.

Kärpäsestä.

En puhu tällä kertaa noista tuskanhengistä, jotka varsinkin elokuussa tekevät elämän maaseudulla tukalaksi sekä ihmisille että kotieläimille. Puhun sielullisista kärpäsistä, jotka ovat hyviä henkiä, jotka ovat verrattavat niihin valkoisiin enkeleihin, jotka lempeästi laskeutuvat kilttien poikien vuoteen reunalle istumaan, varjellakseen heitä kaikesta pahasta, ilkeästä ja rumasta, ja joita näemme kuvattuina joululehdissä. Tällainen sielullinen kärpänen on myöskin taivaan asukkaita, valon ja rakkauden valtakunnan siivekäs olento, jonka laupias Luoja lähettää alas maailmaan ihmisen kallon ympärille surisemaan. Ei Luoja lähetä sitä kenen tahansa kalloa kiertämään, ainoastaan sellaisen, johon hän mielistyy. Se tulla tupsahtaa sieltä ylhäältä yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, lentelee, liitelee, kunnes löytää sen oikean kallon. Siivet on kärpäsellä rakkauden mettä ja innostuksen simaa täynnänsä, ja näitä hän hiljalleen siivilöi armoitetun pään päälle. Samalla hän alkaa surinansa, joka herättää miehen kuuntelemaan. Mies kuuntelee ja kuuntelee, tuntee voiteitten innostavaa vaikutusta, vähitellen hän tajuaa surinan merkityksen. Se vaatii häntä rakkauden töihin. Hän lupautuu tähän, ja mies tuntee itsensä samalla sekä väkeväksi että iloiseksi ja riemukkaaksi.

Sanotaan silloin, että mies on saanut kärpäsen.

Suurilla miehillä on suuret kärpäset, tuollaiset, jotka yhtäkkiä iltayöstä tulla tupsahtavat ikkunasta sisään ja pörisevät niin, että vievät ihmiseltä unen. Sellainen kärpänen houkuttelee miehen joko ylistettävän voiton riemukulkuun tai sitten tuskalliseen kuolemaan. Mutta kärpänen ei herkiä turahtelemasta, ennenkuin aivot lakkaavat toimimasta. Ja kärpänen palaa sinne, mistä oli tullutkin, yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, ja siipiensä selässä hänellä on suuren miehen hengen tiivistetty mesi.

Hussin ja Giordano Brunon kärpäset eivät herenneet surisemasta, vaikka tulen lieskat nuoleksivat heidän orvaskettoaan, Galilein kärpänen pörisi kidutuskoneittenkin keskellä ja Sokrateen kaunis paarma huristeli myrkkykalkin laitoja myöten, suuren miehen sitä tyhjentäessä.

Meillä tavallisilla ihmisillä on kärpäsemme meilläkin, vaikka pienempää kokoa ja hiljaisemmin huriseva. Se ei ole niin itsepintainen, ei niin koko olentoa järkyttävä kuin nuo suuret kärpäset, eikä se vie meiltä yön unta eikä rauhaa. Vielä vähemmin se johtaa meitä surman suuhun. Mutta niin kauan kuin se pörisee kalloissamme, on meillä niin hyvä olla. Voi niitä ihmisiä, joilla ei kärpästä ole! Kuinka he voivat tulla toimeen tässä maailmassa? Eivät he tulekkaan toimeen. He illoin, aamuin luovat silmänsä yläisihin maaemihin rukoillen päästä pois tästä murheenlaaksosta. He ovat niitä surkuteltavia, joihin kärpänen ei ole osunut, joitten korvat eivät koskaan ole saaneet nauttia kärpäsen simasiipien surinasta.

Ilman kärpästä on elämä lohduttoman tuskastuttavaa. Jos niin onnettomasti käy, että viimeinen kärpänen jättää, — meillä tavallisilla ihmisillä näet yksi kärpänen jättää, toinen saapuu tilalle — silloin on elämän ilokin lopussa. Maailman suuret ajattelijat ovat vaivanneet aivojaan keksiäkseen vastauksen kysymykseen: mikä on onni? Ken luulee löytäneensä sen täydellisestä elämänhaluttomuudesta, nirvanasta, ken köyhyydestä, ken alituisesta rukouksesta, ken rikkaudesta ja vallan täyteläisyydestä. Totisesti sanon minä teille: ihmisonni johtuu yksinomaan kärpäsestä. Sillä kärpäsen surina se ajaa pakoon kaikki mustan mielen jäytävät hornanhenget. Näitä murheen yölepakoita kaikilla ihmisillä on, mutta kärpäsen avulla ne kaikkoavat synkkiin onkaloihinsa. —

Melkein näin puhui Zarathustrakin!

* * * * *

Tämän yhtä kauniin kuin viisaan esipuheen jälkeen aion kertoa pari sanaa ihmisestä, jolla kärpänen on ja joka siitä on nauttinut.

Raja-Karjalan vartioston päällikkönä on toiminut monena vuonna majuri Leo Kyander. Koulun käyneenä Helsingissä, päälle päätteeksi vielä ruotsalaisen koulun, jossa tietysti ei erikoisesti ole syvennytty Raja-Karjalan kansaan, ei sen kieleen eikä sen tapoihin, on majuri Kyanderista sukeutunut Raja-Karjalan ihailija. Häneen on lentänyt Raja-Karjalan kärpänen. Nuorena tuomarina ollessaan hän jo tutustui seudun lautamiehiin, seudun väkivallan- ja rikoksentekijöihin, seudun riitapukareihin, seudun varakkaisiin talollisiin ja köyhälistöön sekä seudun synkkiin metsiin, järviin ja koko luontoon. Asianajajana hän taas perehtyi Karjalan liike-elämään, karjalaisten kaupantekoon ja vilkkaaseen yritteliäisyyteen. Ja katsos! Hän huomasi kansan mieleisekseen. On oppinut heidän kielensä, tuon oudon karjalankielen, sinuttelee kaikkia ihmisiä ja kaikki häntä sinuttelevat. Sotilaittensa edessä hän vain on herra majuri, kansan edessä silkka sinä. Välttelee hienoston ilonpitoja, hakee rahvaan seuraa.

Tsaarivallan aikana hän joutui Viipurin linnaan ja tuomittiin Irkutskiin — eräs kylmä paikka Siperiassa — mutta pakeni linnasta ihmisten suosiollisella avulla Saksaan, jossa pudisti tuomarin pölyt hartioiltaan, sonnusti itsensä asetakkiin, tarttui kivääriin ja miekkaan ja yleni upseeriksi. Punakapinan aikana hän muitten jääkärien mukana saapui Suomeen, ja kun kapinan kukistuttua oli määrättävä, missä väessä hänen tuli palvella, ei kauan aikailtu. Kyander tietysti Raja-Karjalaan! Pitkärannassa hän oli asunut asianajajana, Pitkärantaan hän muutti majurinakin.

Tässä pikku loikkaus aineestani syrjään, suomalaiseen filologiaan, kielemme lauseoppiin. Tiedän kyllä, että kaikki ihmiset sanovat Pitkässärannassa, Pitkäänrantaan. Samoin kuin Kauniillakankaalla ja Uudellamaalla. Mutta annettakoon minulle anteeksi, etten tahdo nyrjäyttää kieltäni noissa kevytmielisissä lalla-lalla-laa muodoissa, ja säästän painomustetta sanomalla Uusinnalla, Kauniskankaalla, ja nyt yhä edelleen tässä kirjoituksessani Pitkärannasta ja Pitkärannassa. Meidän maantiemmehän kiemurtelevat syyttä suotta aivan hullunkurisesti. Niitähän pitäisi ruveta oikomaan ja siten lyhentelemään. Alkakaamme ensin omasta kielestämme, jossa, Jumala paratkoon, on monta mutkaa oikaistavana. Ominaisnimissä antakaamme laatusanan kulkea taipumattomana ja tönkkänä nimisanan edessä. Eihän Neiti Siviäheimoltakaan koskaan saa kysyä: »Saisinko luvan ottaa Neiti Siviältäheimolta yhden suukkosen?»

Niin, majurina Kyander on asunut Pitkärannassa, tiesi kuinka kauan, mutta nyt kai hänellä on muutto mielessä, koskapa oli saanut juuri äsken vastaanottaa komean hopeisen savukekotelon »kiitollisilta asetovereilta». Toinen samanlainen on tulossa »kiitollisilta siviilimiehiltä», niin että on vaara tarjona majurin joutua nikotiini myrkytyksen uhriksi. Muuttaako kärpänen myöskin majaa, siihen tulevaisuus antakoon vastauksen.

Vennon vieraana miehenä hän, Helsingissä käydessään, puhelimitse tiedusteli, tahtoisinko minä tulla tutkimaan hänen kärpästään ja antamaan lausuntoni, onko tämä kärpänen jumalasta vai ei. Lienee kuullut, että minäkin olen innostunut kärpäsen viljelijä ja hoitaja. Rakastan jo edeltäkättä kaikkia ihmisiä, joilla usein mainittu hyönteinen on, niin että annoin myöntävän vastauksen ja sanoin: »kiitoksia paljon, kiitos!» Tiesin asiakirjoista, että majurin suvussa kärpänen viihtyy. Eräs majurin esi-isä nosti suuren äänen Pikkuvihan aikana, jo ennenkuin sota oli loppunut, siitä että Lappeenrannan oppikoulu, joka kaupungin valloituksen kautta oli joutunut venäläisten haltuun, oli muutettava Rantasalmelle. Joka myöskin tapahtui! Hänessä näennäisesti asui koulukärpänen, mutta myöskin rajakärpänen, sillä Pikkuvihan jälkeen Rantasalmi juuri muuttui rajapitäjäksi Venäjää vastaan, niinkuin nyt Salmi, Suistamo ja Suojärvi.

Rupesin heti akkiloimaan, mitä tiesin ja tunsin Raja-Karjalasta. Olinhan siellä kerran maailmassa pikimältään käyntikin. Muistiini nousi sekä surullisia että iloisia muistoja. Surullinen oli tämä.

Tulin noin sata vuotta sitte laivalla Pitkärantaan ja tapasin siellä turistiryhmän, jolla oli aikomus laskeutua alas Pitkärannan kupari- ja hopeakaivoksiin. Typeryyksissämme toverini ja minä päätimme yhtyä tähän uskaliaaseen sakkiin, vaikka lorun lopuksi ainoastaan eräs kaunis neitonen ja me kaksi pysyimme vahvoina päätöksissämme. Piti mentämän 400 jalkaa alas kallioon, siis Laatokan meren pinnani alle.

Onkaloissa vallitsi pilkkoinen pimeä. Kaksi saattajaa seurasi meitä soihdut käsissä, toinen edellä, toinen jälessä. Tikapuita myöten laskeuduttiin alas, märkiä, liukkaita porraspuita hapuillen, joissa kädet tuskin pysyivät kiinni. Vettä tippui niskaan. Huh, turkanen. Olisin heti kavunnut ylös, mutta miehinen ylpeyteni esti minua. Jänistäisinkö tuon ihanan, immen rinnalla? Ei, alaspäin vain aina 400 jalan syvyyteen yhä yltyvän vihan ja kiukun vallassa. Tultiin vihdoin pohjalle Laatokan meren alle. Katselin tylsästi sekä kupari-, että hopea- ja rautasuonia ja kiroilin mielessäni, että niitä ollenkaan oli tässä maailmassa. Jos niitä välttämättömästi pitää olla, miksi ei haeta sellaisia suonia, jotka sijaitsevat maan pinnalla, niinkuin Kirunassa ja Outokummussa. — Täältä kirotusta Manalasta piti sitte noustaman ylös toisia portaita myöten kuin mitä oli tultu. Siellä pohjassa näytti soihtumies päämme päältä pienen valon tuikkeen, niin pienen kuin nuppineulan kirkkaan pään. Se oli muka aukko, jonne piti pyrkiä yhtäjaksoisia tikapuita myöten. Vastustamattomasti minulta pääsi kirous huuliltani, vaikka en mielelläni kiroile naisten seurassa. Kaivoksen seinä oli tältä kohdalta viisto, niin että matkaa Jumalan kirkkaaseen aukkoon lienee ollut ainakin 500 à 600 jalkaa, siis puolet Eiffeltornin korkeutta. Väinämöisen sanat juohtuivat mieleeni:

    »Elköhön hyvä Jumala,
    Elköhön sitä suvaitko
    Itse-mennyttä Manalle,
    Tuonelahan tunkeillutta!
    Äijä on sinne saaneina,
    Vähän tuolta tullehia,
    Tuolta Tuonela koista,
    Manalan ikimajoista.»

Pitikö siis minunkin jäädä kuolemaan tänne kosteaan rotkoon, näkemättä enää koskaan Jumalan kirkasta aurinkoa ja kuuta?

Kaamein hetki elämässäni koitti. Kiipeäminen alkoi. Soihtumies kapusi ensimmäisenä, häntä seurasi ihana neitonen, joka täällä kirotussa hornan kattilassa oli yhtä musta ja kamala kuin Tuonen tytti ainakin, häntä seurasi toverini, sitten minä ja lopuksi toinen soihtumies. Tikapuut notkahtelivat raskaan painomme alla. Ollappa, että tikapuu olisi katkennut tai jalka liukastunut? Sinne pohjaan olisi syösty ruumiit ja kallot mäsäksi muserrettuina kallion särmiin ja paasien kielekkeisiin. Kuparinpitoista likaista vettä tippui niskaan, josta se sitten hitaasti valui pitkin selkärankaa sinne jonnekin. Hitto vieköön! Alas laskeutuessamme olimme tulleet lavalta lavalle, niin että putoamisen vaara ei ollut niin suuri. Kavutessani siinä puulta puulle vannoin pyhät valat, etten, jos vielä eheänä pääsen tästä seikkailusta, koskaan pistä nokkaani minkäänlaisiin kaivoksiin. Sen valan olen visusti pitänyt. Siinä harmitellessani vanha soihtumies vain vatkutteli:

— Elä sie herra pelkää. Ei tämä ole hädän näköistäkään!

Kun jo oltiin lähellä aukkoa ja toivo rupesi täyttämään rintani, sain jo vastanneeksi ukolle seuraavat ylpeät sanat:

— En mie itseäni pelkää, siua mie pelkeän. Jos mie tästä tippaan, tipahat siekin, sie jiät alle ja määt mäsäksi, mie jiän henkiin.

— Yhessä sitä männään, hotj minne mäntäköön, sanoi ukko nauraen.

Päästiin kuin päästiinkin vihdoin auringon alle. Mutta minkä näköisinä. Ihana impi oli kuin vanha noita-akka, kasvot ja kädet kupariliuoksen patinoimat.

Me riensimme majataloon ja pyysimme palvelijattarelta harjaa.

— Ka ei ole.

— Eikö teillä ole harjaa?

— En mie tiiä, mikä harja on.

Me näytimme, miten harjaa käytetään.

— Vot, vot, vot, suka. Onhan meillä suka, äijä on sugia.

Me sitte suittiin pukuamme tuntikaupalla, mutta arvattavasti huonolla menestyksellä, sillä kun seistiin majatalon pihalla odottamassa hevosta kaikella sivistyneen suomalaisen kärsivällisyydellä, ja hollipoika huusi isännälle:

— Antakee hevoselle ja miulle evästä, herrat uottavat!

Niin isäntä huusi vastaan:

— Onko nuokin olevinaan herroja? Hyh!

Siihen aikaan ei Pitkärannassa tunnettu »harjaa», kaivos oli venäläisen yhtiön hallussa, jonka herrat alleviivasivat herruuttaan ei sanoilla vaan korvatillikoilla. Nyt näkyy Pitkäranta olevan täysin suomalainen yhteiskunta. Ja nyt ovat Pitkärannan kaivokset veden täyttämät. Jumalan kiitos!

Paluu Pitkärannasta hevosella maata myöten tarjosi jo enemmän hupia, ja pääsin ikäänkuin välähdyksin pilkistämään rajakarjalaisen arkioloihin ja sielunelämään.

Se hollipoika, joka kaikesta huolimatta näki meissä herroja, oli suistamolainen ja puhui nuhteetonta karjalankieltä. Häntä oli miltei mahdoton ymmärtää, eikä hän ymmärtänyt suomea juuri ollenkaan. Luulen, että kansakoulut nyt jo ovat opettaneet Raja-Karjalan nuorelle väelle taidon sekä ymmärtää että puhua suomea, jollei juuri kirjakieltä niin ainakin itäsuomalaista murretta.

Kysyin pojalta:

— Ootko milloinkaan karhua nähnyt?

— Ka en oo!

— Entä sutta?

— Ka en.

Tiesin Suistamon saloista, että siellä vielä silloin karhu ja susi olivat yleisiä metsäneläimiä. Vornasten veljesten maine oli silloin vielä suuri tällaisten petojen metsästäjinä. Mutta elähän huolia, yhdenäkin poika ratkesi juttelemaan ja kertomaan. Hän kertoi paimenesta olostaan kotiseutunsa metsissä. Ymmärsin sen verran, että poika kerran oli polkkaamassa joen yli, ka silloin seisoi gondii toisella rannalla:

— Ka pelkäsitkö sie gondiita?

— En pelännä, puhalsin torveen ja gondii lähti kipin kapin pakoon. Juoksi niin että metsä paukkoi. Eikä lehmiä edes uskaltanut lähestyäkään.

Toisen kerran oli poika paimenessa metsähalmeen luona, missä kasvoi rugeita, niin hugga juosta lönkötteli aitovartta pitkin kohti hänen siivatoitaan ja mullikoitaan, hän taas töräytti torveensa ja hugga kauhun valtaamana loikki metsään.

Poika siis aivan suurenmoinen torvensoittaja, metsäeläinten lumooja, vaikka karhu ja susi eivät oikein jaksaneet sulattaa hänen isoäänistä musiikkiaan.

Tultiin Kitelän majataloon. Palkkapiika kertoi emännän olevan pravoslavniin — oikeauskoisen, mutta isäntä oli ruotshi.

— Oikea ruotsin, sanoi piikanen ikäänkuin pöyhkeillen.

Ei tietystikään ruotsalainen, vaan luterilainen. Mutta siellähän olikin Impilahden luterilainen seurakunta aivan vieressä, ja tottapa piian mielestä kulttuuri Impilahdella oli korkeammalla kannalla, koskapa hän niin väkevästi painosti isännän »ruotshalaisuutta».

Eipä tainnut kreikkalaiskatolisuus enää tässä rajapitäjässä olla oikein varmoilla pönkillä. Siihen päätökseen tulin seuraavasta kohtauksesta.

Käytiin Kitelän kirkkoa katselemassa sisältä päin. Saatiin oppaaksi vanha mies. Erinomaisen vilkas, mustasilmä ja lystikäs mies. Tutkittiin koko pieni, mutta korea kirkko läpeensä, vieläpä pyhintä komeroa myöten. — Miten paljoa kauniimpia ne kreikkalaiskatoliset kirkot ovatkaan kuin meidän ikävät, yksitoikkoiset luterilaiset kirkkomme, joista kaikki taide on typerän tarkasti pannaan julistettu. Ainoa koristus, alttaritaulu, on useinkin irvikuva. — Kyseltiin suurimpia kuvia seinällä.

— Kuka tuo on?

— Ka, se on Meri-Miikkula (Nikolai Marskoi, Laatokan rantalaisten rakkain pyhimys. Hän se tuo verkkoihin kaloja, hän tuo sadetta vainioille ja niityille ja suo karjoille onnen.)

— Entä tuo?

— Se on Pyhä Iivana.

Kulettiin kirkkoa, niin näin eräässä nurkassa kaksi pientä jumalankuvaa, joiden kasvot olivat alituisen pyhän tulen savusta niin nokeutuneet, ettei voinut erottaa, kuvasivutko ne naista vai miestä. Kehyksen kultauskin oli pahanpäiväisesti mustunut. Noin sivumennen vain kysäsin:

— Ketä nuo jumalat ovat?

Ukko siristeli mustia silmiään, loittoni kauemmaksi, meni aivan luo, nuuski ja tutki. Kaikesta päättäen ukko ei koskaan ollut päässyt tietämään niiden nimiä. Hänen täytyi siis jollakin sukkeluudella pelastautua tästä tukalasta tilanteesta, ja silloin ukko päräytti suustaan suuresti irvistellen seuraavat hurjat sanat:

— Ka ne'on niit pienempii jumalii, hotj suuhun sylkisi.

Hän ei sanonut sylkisi, hän käytti vieläkin halveksivampaa teonsanaa, jota säädyllisyys estää kirjallisuudessa käyttämästä.

Eikö tässä vastauksessa jumalanpelko ilmene sanan ahtaimmassa, sen alkuperäisimmässä merkityksessä. Tietämättömän luonnonlapsen pelko kaikkea outoa ja hirmuista, niinkuin salamaa ja ukkosta kohtaan on jumalan palvomisen alku ja juuri. Niin pian kuin hän luulee, että joku jumala on kauhistuttavaa voimaa vailla, samalla hän on valmis sitä syvimmästä sydämestään halveksimaan. Sellainen herra, joka ei kykene antamaan korvatillikoita, ei ole herra eikä mikään, hotj suuhun sylkisi. Koko tsaarivallan arvo ja kunnia Venäjällä perustui ruoskaan. Kun se väännettiin kädestä pois, sylki kansa tsaarin vallanpitäjien suuhun. Eikä vain sylkenyt, se teki vielä paljon halveksivimpia tekoja.

Oliko Kitelän ukko ainutlaatuinen Jumalan palvelija, vai oliko ja onko hänellä uskonveljiä? Paljon hänellä on. Ihmisluonteelle ominaista on, että nöyrtyminen toisen edessä synnyttää röyhkeyttä turvatonta kohtaan.

Nuo halveksitut pyhimykset taisivat olla Pyhä Anna ja Pyhä Fjoklan.

* * * * *

Näinä ovat vähäiset muistoni Laatokantakaisesta Karjalasta. Mutta olen myöhemmin tutustunut muutamiin tyypillisiin karjalaisiin, jotka ovat aina pitäneet vireillä aikomustani kerran päästä näkemään tätä kansaa itse kotoisissa oloissaan. Kaikki ovat olleet suistamolaisia. Onko se sattuma, vai onko siihen jokin syy, että Suistamossa vanha runolaulu on kauimmin pysynyt elossa. Olen kuullut kerrottavan, että Suistamo näistä kolmesta suuresta kreikkalaiskatolisesta pitäjästä on jäänyt enin koskemattomaksi uudenaikaisesta kehityksestä. Sehän onkin luonnollista. Salmi on Laatokan kautta ollut alituisessa kosketuksessa suuren maailman kanssa, Suojärvi taas käynyt vilkasta kauppaa Venäjän kanssa. Siinä keskellä suurten metsien nojassa on Suistamon väki elänyt hiljaista metsäläisen elämää. Siellä siis vanhat runotkin ovat säilyneet paremmin kuin naapuripitäjissä.

Vielä tänä talvena liikkui vanha suistamolainen runolaulaja Onoila muun muassa Helsingissä, laulellen Väinämöisestä ja Joukahaisesta niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin kouluissa. Mikä komea ilmestys tuo 90 vuoden vanha ukko onkaan! Pituutta vielä yli 3:n kyynärän, nenä jalosti kaareva, tukan raja alkava aivan kulmakarvojen päällitse ja ulottuva tuuheana aina niskaan saakka. Pitkä valkoinen poskiparta, jonka reunahaivenet ovat omituisesti vaaleankeltaiset. Korkeasta iästään huolimatta hän vielä liikkuu vapaasti pääkaupungin vilkasliikkeisillä kaduilla. Hänen muistinsa ei vielä petä. Runoja vuotaa tuntimäärin hänen huuliltaan. Epäilen, voiko tavata koreampaa metsäläisen kuvaa kuin minkä Onoilan koko olento tarjoaa nähtäväksi. Vastustamattomasti hän herättää minussa vanhan hirvihärän kuvan mieleeni. Tuo kaareva nenä on kuin hirven kuono, tuo pitkä tukka ja parta on kuin hirven harja, pitkät jalat kuin hirven koivet. Jos tiheässä näreikössä vastaan tulisi, ampuisin hänet ehkä hirvenä, niin elävänä näen hirven haamun hänen ympärillään. Kuusitoistatappiset sarvet vain puuttuvat.

Taiteilijat ovat kilvan häntä kuvanneet, niin kuvanveistäjät kuin maalarit. Valokuvia hänestä on kymmenittäin. Syötin ja lepuutin häntä luonani Helsingissä. Kutsuin etevän muotokuvamaalarin häntä katsomaan. Nähtyään hänet taiteilija siinä silmänräpäyksessä tarttui pensseliin eikä suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin kaunis luonnos hänestä oli valmis, joka taulu nyt riippuu seinälläni.

Onkohan tässä jo kärpäsen surinan alkua kallossani?

Niin metsäläisen näköinen kuin Onoila onkin, on hänen olennossaan jotakin, joka ei vierastele suuren maailman oloja. Hän syö virkistyksekseen muutakin kuin metsäläisen ruokaa, hän viihtyy kaupungeissa ja ihmisvilinässä. Häntä ei pelolta matkustukset junissa ja laivoissa. Moneen kertaan hän minulle huomautti, että hänen kotinsa Suistamolla nykyään sijaitsee vain 2:n kilometrin päässä rautatieasemalta. Ja rautatiellä tämä 90 v. vanha ukko vielä ypöyksinään matkustelee.

Toista maata oli vanha ukko Shemeikka, joka toistakymmentä vuotta sitten kävi Helsingissä laulumatkalla yhdessä Onoilan ja Lösösen kanssa. Shemeikka oli ehkä vieläkin pitempi kuin Onoila, ehkä ei niin koristeellinen. Metsäläisen uho hänestäkin tuoksahti väkevästi esille. Shemeikka parka ei kestänyt Helsingin elämää. Kiskaistuna erilleen Suistamon korvesta hän henkisesti ja ruumiillisesti väsähti, väsähti siinä määrin, että Onoila ja Lösönen eräänä aamuna tapasivat toverinsa kuolleena vuoteellaan siinä majalassa, niissä Helsingissä ollessaan asuivat. — Vanha hirvi ei sulata väkevästi suurustettua apetta.

Seurustellessa näitten miesten kanssa huomaa heti, että sekä heidän sielunsa että koko olentonsa ovat kotoisin kerrassaan toisesta ilmapiiristä kuin muitten suomalaisten. Juuri se seikka on eniten kiinnittänyt ja askaroittanut mielikuvitustani. Näin heissä aina vanhan suomalaisen pakanuuden viimeiset, arvokkaat edustajat. Pakanoina he olivat pysyneet ja pakanoiksi jääneet lukutaidottomuutensa takia. Heidän viisautensa ja heidän maailmankatsomuksensa eivät perustuneet painettuun kirjaan, se oli perinnäistietoa, joka pohjasi parhaimpaan, pakanuuteen. Mitä merkitsi heidän kreikkalaiskatolinen uskontunnustuksensa? Ei suinkaan mielenmuutosta, se merkitsi vain samaa kuin vernissapyyhkäisy puuesineen kylkeen. Luonnonpihka tihkui vernissapeitteen alta. Temput olivat kirkossa opitut, ajatusmaailma esi-isiltä perittyä pakanuutta.

Kelpasi nähdä miten Onoila risti silmänsä, ruokapöytään ruvetessaan ja siitä noustessaan. Nyt hän ei enää ollut tavallinen hirvi, olihan Hiiden pyhä hirvi, ristin tulinen merkki sarvien välissä. Ajattelin, kun ensi kertaa näin ristinmerkin leijailevan ruokapöytäni yllä, oliko se ollenkaan Kristuksen risti? Ei, sehän oli auringonjumalan 6,000-vuotinen merkki, minkä Onoila piirsi ilmaan. Ei Kristuksen risti sellainen ollut, mutta se oli juuri samanlainen risti, mikä tavataan vanhoissa haudoissa, jotka on rakennettu 4,000 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Auringon pyörän merkki! Miten se kaunisti ja kirkasti tätä metsän jaloa hirvaspetraa!

Tätä kreikkalaiskatolista pakanamaailmaa Salmin, Suistamon ja Suojärven rajamailla minun sieluni oli jo kauan halunnut nähdä, kunnes majuri Kyanderin ystävällinen tarjous tulla katsomaan juuri sitä maailmaa yhdellä sivalluksella avasi tähän asti lukitun linnan portit selki seljälleen.

Ennenkuin ryhdyn kertomaan, mitä näin ja koin tällä matkalla, heitän lyhyen historiallisen silmäyksen Raja-Karjalan vaiheisiin, kielellisiin seikkoihin ja rotukysymykseen. Lienee monta lukijaa, jolle tämä historia on vielä epäselvä, ja monta, jolta se on muistista kadonnut.

Ymmärtääkseen niitä monia väitteitäni ja huomautuksiani, joita myöhemmin olen tekevä, on tällainen selostus lukijalle välttämätön.

Piirteitä Raja-Karjalan historiasta.

Ennenkuin historialliset tiedot rupeavat heittelemään säästeliäästi valoviirujaan karjalaisten elämään ja oloihin, elivät he arvatenkin niinkuin muutkin kansat, joilla valtiollinen elämä vielä ei ole kehittynyt ja varmistunut. Milloin elivät rauhassa, milloin riidassa naapuriensa kanssa. -— Vielä 1600-luvulla kiteeläiset olivat ilmisodassa ilomantsilaisten kanssa… Ne eivät olleet ainoastaan naapurien välisiä tappeluita, ne olivat usein suorastaan veljesriitoja. Kullervo-runot ovat Karjalan runoja, poimitut juuri näiltä seuduin. Ne ovatkin kaikessa suppeudessaan historiallisia kuvauksia esihistorialliselta ajalta. Näissä muutamissa riveissä on karjalaisten esihistoria kerrottu:

    »Kalervoinen kauran kynti
    Untamon tuvan taakse,
    Untamoina uljas uuhi,
    Söi Kalervon kaurankylvön,
    Kalervoisen kärtsä koira
    Repi uuhen Untamolta.
    Untamo uhittelevi
    Kalervolle veljellensä
    Surmata suvun Kalervon,
    Lyöä suuret, lyöä pienet.
    Koko kansan kolhaella,
    Tuvat polttoa poroksi.
    Läksi suurehen sotahan
    Vasten veljeä omoa.»

Rajariitoja ne olivat, veljesten tuimia sotia. Aivan niinkuin nykyisetkin sodat Europassa. Veljesriitojahan nekin ovat. Europan kansathan ovat samaa rotua, samaa kristittyä uskoa, siis veljeksiä, mutta kun syntyy tora kauramaista, silloin tehdään vieläkin kuin Untamon aikana:

    »Laittoi miehet miekka vyölle,
    Urohot ase kätehen,
    Pojat pienet piikki vyölle,
    Kaunot kassara olalle.»

Naisetkin mukaan! Siis pilkulleen kuin nytkin. Muinoin vain tapeltiin kymmenmiehisissä ryhmissä, nykyään miljoonajoukoissa. Siinä erotus. Ihminen ei hevillä muuksi muutu: petoeläin vaanii aina uskonnollisen nöyryydenkin alla.

Tuli ristiretkien aika 1200-luvulla. Ryssät kastoivat idästä käsin, ruotsalaiset lännestä. Kreikkalaiskatolinen ja roomalaiskatolinen kirkko taistelivat karjalaisten sieluista. Tuli tappelu ja tora. Karjalaiset pantiin vastakkain taistelemaan, veli veljeä vastaan. Ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan, venäläiset hallitsivat Käkisalmea. Vuosikausien taisteluiden jälkeen tehtiin sovinto ja rauha Pähkinälinnassa v. 1323.

Ei karjalaisten etuja tässä rauhanteossa katsottu. Karjalaumaa pantiin kahtia kuin teuraseläin. Käkisalmen puoli jäi venäläisille, Viipurin puoli ruotsalaisille. Käkisalmen lääniin juurtui vähitellen kreikkalaiskatolinen usko, Viipurin kolmeen, Äyräpään, Jääsken ja Suursavon kihlakuntaan paavinusko. Silkkoja pakanoitahan ne todellisuudessa olivat, kristityitä ainoastaan nimeksi. Se, mikä heissä tuoksahti eniten kristitylle, oli kristityt ristimänimet, länsipuolella rajaa Heikki ja Eskil, itäpuolella Ivan ja Miikkula. Itsepintaisesti ainakin ruotsinpuoleinen Karjala, varsinkin juuri Suursavo, piti kiinni vanhoista sukunimistään. Kun ensimmäiset verokirjat Ruotsin-Karjalasta laaditaan 1541, on jokaisella asukkaalla vanha, suomalainen sukunimi, mutta kristillinen ristimänimi. Kuinka lie ollut laita Käkisalmen puolella, sitä ei tiedetä, sillä täällä ei pidetty kirjoja ihmisistä, yhtä vähän kuin ihmiset piittasivat kirjoista. Voiko ajatella murheellisempaa kohtaloa kansanheimolle, kuin että se joutuu kahden alituisesti kinastelevan valtakunnan jakoesineeksi, ja vielä päällepäätteeksi kahden erilaisen kulttuurimaailman vaikutuksen alaiseksi! Lännessä kumarrettiin Paavia ja Pyhää Henrikkiä, rajan itäpuolella Meri-Miikkulaa ja Pyhää Iivanaa. Taaskin Kullervo-runo laulaa tästä tapauksesta surunvoittoiset, kuvarikkaat rivit:

    »Kasvatti emo kanoja,
    Suuren joukon joutsenia.
    Kanat aijalle asetti.
    Joutsenet joelle saattoi.
    Tuli kokko, niin kohotti,
    Siipilintu, niin sirotti;
    Yhen kantoi Karjalahan
    Toisen vei Venäjän maalle,
    Kolmannen kotihin heitti.»

Niin käy emon, joka joutuu hoitamaan poikasiaan kahden mahtavan valtakunnan raja-aidoilla ja rajajoilla. Venäjän kotka nappasi toisen puolen, toisen puolen korjasivat Suomen muut heimot.

Rajaviiva halkaisi Karjalan kannaksen kahtia, kulki sitten Punkaharjun länsipuolitse Varkauden seutuville. Minne se sitten oikaisihe, siitä ei ole varmaa tietoa. Ylen olivat seudut siellä suloisia, ei siellä rajapyykit pystyssä pysyneet. Savolaiset niitä repivät alas ja muuttivat sinne, minne he pitivät sopivimpina. Niinpä raja todellisuudessa pantiin käymään Punkaharjun itäpuolitse Puruveden halki Juojärvelle, josta se johdettiin Pisanvuorelle Nilsiän ja Kaavin rajaseuduille.

Tämä väärennetty Pähkinälinnan rajaviiva on sitten aina meidän päiviimme saakka pysynyt Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rajana.

Mutta aikojen kuluessa Ruotsi voimistuu ja Venäjä heikkenee. Ruotsi panee joukkonsa samoamaan ja valloittamaan Venäjälle kuuluvaa Karjalaa. Täällä Pontus de la Gardie rakentaa ensimmäiset tiet ja sillat Karjalan erämaihin, hänen poikansa Jaakko de la Gardie valloittaa koko Käkisalmen läänin, jopa itse Novgorodin, ja kun rauha tällä kertaa tehdään Stolbovassa v. 1617, joutui Karjala Ruotsille. Nyt oli taas koko heimo samoissa käsissä, kanat kaikki samassa tarhassa. Repola ja Porajärvi vain jäivät Venäjälle. Kyllä Kustaa II Adolf vaati jyrkästi näitä seutuja itselleen, kehoittipa omia valtuutettujaan polkemaan jalkaa ryssille ja heitä haukkumaan, mutta ryssät posmittivat vastaan eivätkä hellittäneet. Repolalle ja Porajärvelle kävi, kuten kävi Tarton rauhassa viime vuonna, ne jäivät kuin jäivätkin Venäjälle. Mutta se kiemuroiva raja, joka nytkin erottaa Suomen tasavallan Venäjästä, avattiin juuri tällöin Stolbovan rauhanmääräysten perustuksella.

Nyt alkoi ajanjakso, joka on ollut niitä tärkein vanhan Käkisalmen läänin koko henkiselle, niin sanoakseni ulkomuodolle. Oltuaan tähän saakka puhtaasti kreikkalaiskatolinen maa muuttuu se vähitellen ja väkivalloin ankarasti luterilaiseksi, lukuunottamatta Salmin, Suistamon ja Suojärven seutuja.

Onhan luonnollista, että näin suuri muutos henkisissä oloissa ei voinut tapahtua ilman itkua ja hammasten kiristystä.

Ruotsissa ja Suomessa vallitsi tähän aikaan ankara luterilainen puhdasoppisuus. Olihan Ruotsi joutunut luterilaisuuden pääpylvääksi Europassa. Ken hiukankin horjahti puhdasoppisuudesta, hänet rangaistiin mitä ankarimmin, jopa kuolemalla. Niinpä se luterilainen, joka Käkisalmen läänissä kääntyi kreikanuskoon, joutui kuolemaan tuomituksi. Kaikkien kreikanuskoisten täytyi joka pyhä kuunnella myöskin luterilaista jumalanpalvelusta. Jalkapuu odotti sitä, joka ei totellut. Kansalle koetettiin opettaa taitoa lukea kirjasta. Tämä ankaruus ja uskonnollinen väkivalta sai sen aikaan, että moni luterilainen, päästäkseen tästä ankarasta komennuksesta, irti koetti sittenkin hakea turvaa paljoa leväperäisemmästä kreikkalaisesta kirkosta.

Käkisalmen läänin väki tuskitteli ja voivotteli tämän tuiman koulukurin ja uskonnollisen pakon alla. He kääntyivät valituksineen Venäjällä olevien uskonveljiensä puoleen ja pyysivät apua. Venäjä kuunteli mielellään näitä avunpyyntöjä, sillä olihan Stolbovan rauha ollut heille perin epäedullinen, ja heidän pääpyrkimisensä oli päästä meren rannalle. Venäläiset aloittivat sodan.

Kesällä 1656 venäläiset sekä Salmin että Raudun kautta suurin joukoin hyökkäsivät Karjalaan. Kreikkalaiskatolilaiset avosylin ottivat vihollisen vastaan. Heidän henkensä siis säilyivät, heidän talonsa säästettiin tuholta. Mutta luterilaiset joutuivat ankaran vainon alaisiksi. Heidän kirkkonsa ja talonsa poltettiin poroksi. Suomen omat sotavoimat oli viety maasta pois Puolaan ja Liivinmaalle, päällekarkaajat etenivät siis, tuhoten kaikki edestään aina Kerimäelle ja Savonlinnaan saakka. Pohjois-Karjalassa polttivat Brahean uuden kaupungin Pielisjärvellä. Mutta suomalaiset olivat sodan tuttuja tähän aikaan. Eihän 30-vuotisen sodan päättymisestä ollut kulunut muuta kuin kahdeksan vuotta. Talonpojat nousivat aseisiin, mies jokaisesta talosta, ja ajoivat viholliset pois seuduiltaan. Vihdoin saatiin maan vakituinen sotaväki jalkeille, ja loppujen lopuksi ajettiin venäläiset maasta. Jopa tehtiin kostoretki syvälle Aunukseenkin, jossa kylät poltettiin ja väki surmattiin.

Tämä oli siis luonteeltaan puhdas uskonsota, johon lisäksi tuli veljesriita. Luterilaisten voitto oli lopultakin täydellinen. Koko Pohjois-Karjalasta hävisivät kreikkalaiskatoliset melkein jäljettömiin. Sinne tänne jäi joku suku, joka ei vielä nytkään ole muuttanut uskoaan, vaikka kolmatta vuosisataa on asunut luterilaisten sankan parven keskuudessa. He ovat kärsineet pilkat, ja haukkumiset tyynellä mielellä. Paikkakuntalaiset nimittävät heitä »sukkapellikoiksi» eli »sukkapelleiksi», joka hämäräperäinen sana merkinnee sitä, että tällainen olio ei osaa lukea eikä ymmärrä jumalanpalveluksessa käytettävää kieltä. He nielivät häpeän, sillä he näkivät, miten kovalle otti uskonkappalten päähänpänttääminen luterilaisten keskuudessa, jossa vaimo sai kärsiä rangaistuksen kovapäisen miehensä puolesta ja päinvastoin.

Sen arvaa, ettei sodan loputtua kreikkalaiskatolisten karjalaisten päitä silitelty. Kapinaan osalliset talonpojat pakenivat, henkeään peläten, venäläisten mukana ja jättivät kotinsa ja kontunsa voittajille. Ne, jotka uskalsivat jäädä kotikyliinsä, kastettiin armotta luterilaisiksi. Poispaenneen rahvaan tilalle kutsuttiin uudisasukkaita. Niitä valui varsinkin runsaasti Savosta, jonka väki tähän aikaan oli Suomen vakituinen siirtolaiskansa. Tuli muualtakin yli koko Suomen. Nyt tapahtuu se ihme, että ennen kreikkalaiskatolinen maakunta tuossa tuokiossa muuttuu luterilaiseksi, jonka rahvas puhuukin samaa itäsuomalaista murretta, jota kuusamolainen ja suomussalmelainen pohjoisessa, viitasaarelainen, saarijärveläinen ja korpilahtelainen lännessä ja koko kansa näitten rajojen välimaissa. Siis savolainen siirtokunta.

Mutta jäipäs sentään henkiin pieniä rippeitä tätä Meri-Miikkulan väkeä. Pelastivat henkensä ja uskonsa piiloutumalla niihin suunnattomiin korpiin, jotka täyttivät Suojärven, Suistamon ja Salmin rajamaat. Täällä tämä kansa vieläkin elää, hyvinä karjalaisina, nuhteettomina suomalaisina, mutta jumalankuvat tupiensa nurkissa. Tänne eivät ylettyneet puhdasoppisten luterilaisten pappien jalkapuut, ei katkismukset kuluneet heidän pihkaisissa koprissaan; selkä taipui tosin ulkonaisesti kuvien edessä, mutta sielussaan ja mielessään he palvelivat Ukko Ylijumalaa, lauloivat Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja heidän mainetöistään, ihailivat Lemminkäistä, tuota aasialaista Adonista, joka lemmenleikeissä lyö laudalta sekä raamatun Salomonin että kreikkalaisten ylijumalan Zeun.

Juuri heihinhän minun sieluni on palanut tutustumaan, vanhan Käkisalmen läänin kreikkalaiskatolis-pakanalliseen kansaan, joka ei ole jalkapuuta nilkoissaan tuntenut lukutaidottomuutensa takia.

Luterilaisuus olisi kumminkin heidätkin perinyt, jos Karjala olisi pitemmäksi aikaa joutunut Ruotsin vallan alle. Mutta noin sata vuotta Stolbovan rauhan jälkeen vaihtuivat taas käskijät Karjalassa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 luovutti Ruotsi melkein koko nykyisen Viipurin läänin Venäjälle. Salmi, Suistamo ja Suojärvi joutuivat taas omien uskonveljiensä yhteyteen. Mutta uskonnollisiin oloihin ei uusi valloittaja kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Luterilaiset saivat olla luterilaisia, kreikkalaiset kreikkalaisia. Ja venäläisten pajarien voudit pehmittivät juuri yhtä mielellään kreikkalaisen kuin luterilaisen talonpojan selkänahkaa.

Taas sadan vuoden perästä valtiaat vaihtuivat. Vuonna 1812 koko Viipurin lääni uudelleen yhdistettiin Suomenmaahan. Uskonnollisessa suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta. Oltiin niinkuin ennenkin joko luterilaisia tai kreikkalaiskatolilaisia. Eivät venäläiset hengelliset harjoittaneet mitään uskonnollista käännytystointa, ennenkuin nykyisen sataluvun alussa. He tyytyivät siihen, että kreikkalaiskatolisesta kirkosta ei saanut luopua. Ken siihen kirkkoon meni, hän siihen jäikin ikiajoikseen. Ovet lyötiin lukkoon hänen selkänsä takana.

Voiko ajatella kirjavampaa vaihtelua kansakunnan vaiheista kuin mitä Käkisalmen läänin historia tarjoaa. Ensin 300 vuotta Venäjän yhteydessä, sitten 100 vuotta luterilaisen Suomen, taas 100 vuotta uudelleen Venäjän valtion alaisena, sitten 100 vuotta yhdistettynä Suomeen, joka myöskin, vaikka suuria erikoisoikeuksia nauttien, kuului Venäjään ja nyt lopullisesti täysivaltaisena ja arvoisena maanosana Suomen autonomisessa tasavallassa. Vuoden perästä on 600 vuotta kulunut Pähkinälinnan rauhanteosta, ja tällä aikaa on Käkisalmen läänissä esivalta muuttunut viisi kertaa. Jollei seikka olisi niin murheellista laatua, pyrkisi hymy nousemaan huulille. Luulisi asukkaitten päitä pyörryttävän kuten ankarassa aallokossa. Mutta vielä vähät! Karjalaiset ovat tottuneet tällaiseen valtiolliseen merenkäyntiin. Tyynesti he seuraavat ajan merkkejä; voisipa heistä laulaa vielä suuremmalla syyllä kuin savolaisista:

    »Sen kansa kaikki kärsinyt
    ja onnehensa tyytynyt.»

Hyviksi suomalaisiksi he kaikesta valtiollisesta ja kansallisesta myrskystä ovat jääneet.

Pitkäranta.

Saavuin junassa Sortavalaan ja otin ajurin, jonka piti viedä minut Otava-laivalle, joka lähti 1 1/2 tunnin perästä Pitkärannalle ja Salmiin. Tuntosarveni olivat levällään kootakseen vaikutelmia kaikesta siitä, mikä vähänkin tuoksahti karjalaiselle. Ajettiin asemalta kotvan aikaa. Ei kaupungista tietoakaan.

— Onko vielä monta kilometriä kaupunkiin? kysyin ajurilta.

— Vielä niitä on paljonnii.

— Kuka sen aseman tänne hiiteen asti kaupungista on määrännyt?

— Kymölän herrat.

— Mitä p—n herroja ne sellaiset ovat?

— Seminaarin opettajia.

No turkanen! Seminaarin herrathan ovat kunniallisia kansalaisia, tunsinhan ennestään lehtori T. Lehtisen sekä hauskaksi mieheksi että järkeväksi kunnanmieheksi, mutta miksi niiltä kysytään neuvoa, kun rautatieasemien paikkoja määrätään. Olenhan ehkä minäkin yhtä hyvä asiantuntija kulkuneuvojen alalla kuin Kymölän herrat, mutta ei ikinä Tierakennusten ylihallitus, ei virallisesti eikä yksityisesti, ole tiedustellut minun mielipidettäni rautatieasemien paikasta.

Jo näkyi vihdoin kaupunki. Ajettiin radan yli.

— Tässähän aseman pitäisi olla!

Vossikka oli aivan samaa mielipidettä, vaikka hänen ansionsa olisi tällaisen muutoksen kautta tuntuvasti vähentynyt. Kymölän herrat eivät tainneet olla yhtä epäitsekkäitä. Taisivat ajatella enemmän omaa mukavuuttaan kuin matkustavan yleisön. Levätkööt muuten rauhassa: ehkä luulivat isänmaallisessa innostuksessaan Sortavalan kymmenessä vuodessa paisuvan asemalle saakka ja kahdessakymmenessä vuodessa vielä siitäkin loitommaksi. Kaupunki ei kumminkaan ole paisunut leveyttä, mutta korkeutta sen sijaan aivan huomattavasti. Kuu viimeksi kävin Sortavalassa, olivat kaikki talot yksikerroksisia puutaloja kaunisten puutarhojen sisällä, joihin rakastettava isäntäni, pankinjohtaja, vei minut hedelmiä ja marjoja syömään sanoen:

— Tämä on sen ja sen puutarha. Herrasväki itse on vielä maalla, mutta on käskenyt minua syömään vapaasti heidän puutarhastaan ja syöttämään vieraillani.

Tällaista se oli se karjalainen vieraanvaraisuus silloin, ja samanlaiseksi minä huomasin sen vielä nytkin. Nyt on kaupungissa jo korkeita, komeita kivirakennuksia, mutta on myöskin vielä puutarhoja. Ikävä kyllä eivät vieraanvaraisen rouva N:n puutarhassa hedelmät ja marjat vielä olleet kypsiä, mutta omenapuun raakileet pomppivat tuulessa ikkunan ruutuja vastaan hänen kodissaan. -— Niin paratiisilliset olot vielä vallitsevat kaikissa meidän pikkukaupungeissamme Sortavalan leveysasteella.

Sortavalassa piti minun täydentää pukuani matkaa varten. Seisautin ajuria aina sellaisen näyteikkunan edessä, missä huomasin sopivia tavaroita. Yhdessä paikassa oli useampia ostoksia, niin että, tapani mukaan, jo olin lähemmin tutustumassa kauppiaaseen, hänen palvelusväkeensä ja muihin »kundeihin», kun vossikka pistäytyy myymälään, jätettyään ruunansa haukottelemaan vapaasti sinne kadulle, ja sanoo:

— Kuulkeehan herra! Ei miulla oo aikoo ootella, minun pittää vielä ajjoo muuanne. Lähtekee kärryihin!

Mikä karjalainen se tuolla tavalla ajattelee? Eikö hän ymmärtänyt voivansa nylkeä minua mielensä mukaan ja sen ajan mukaan, minkä hän minun käskettävänä oli? Olikohan hänen kantaisänsä 1600-luvulla muuttanut tänne esim. Satakunnasta. Kärryt pärisivät niin kovasti ajaessamme rantaan, etten kyennyt tutkimaan hänen sukupuutaan, mutta rannassa hän nyhti minulta 5 markkaa odotusrahoja, niin että kyllä hän oli oikeaa rotua, ehkä Savosta muuttaneen jälkeläinen, luterilainen. — Niinkuin tästä selviää, aion tutkia kaikki matkalla tapaamani henkilöt historian kirkkaimmassa valossa. — Näin miehen kiireesti ajavan takaisin kaupunkiin. Ehkä hänellä oli toinen varma saalis tiedossaan. Niin sitä juuri täytyy tehdäkin nämä vaikeina raha-aikoina!

Otavassa olivat matkustajat yleissuomalaisia, ilman erityistä karjalaista makua. Mutta päivällispöydässä oli kaksi syvää astiaa Laatokan tuoreita muikkuja, jotka minä kanssamatkustajien hiljaisella myöntymyksellä melkein yksinäni pistin suuhuni. Nämä hienotunteiset ihmiset väittivät kohteliaasti, etteivät he olleet muikun ystäviä. Palan painoksi join 5 lasia Laatokan teetä, maailman parasta juomaa. Halusin täten saada verenkiertoonikin hiukan Laatokan henkeä, jotta akklimatio tapahtuisi nopeammin ja täydellisemmin.

Pitkärannassa tapasin sitte matkan aiheuttajan, majuri Leo Kyanderin, sekä muut tulevat matkakumppanini. Heti ensi silmäyksellä näin, että majurin päässä kärpänen voi hyvin viihtyä. Sen huomaa silmistä. Seuraavien lukujen ymmärtämiseksi on välttämätöntä, että esittelen lyhykäisesti muutkin matkakumppanini. Esittelen heidät ainoastaan rotujensa edustajina, en henkilöinä, enkä luonteina, sillä sehän olisi sekä nokkaviisasta että sopimatonta. Siis historian valossa.

Majurinrouva oli puhdasrotuinen tukholmalainen, lauloi kauniinta ruotsia, mutta puhui myöskin hiukan karjalaista. Siinä missä karjalainen käyttää perin pehmeää k, p, t:tä, melkein g, b, d:tä, siinä majurinrouva antoi kovien germanilaisten konsonanttien räjähtää täydellä paukkeella. Hänellä on sitäpaitsi erittäin metallikirkas mezzosopraano. Jenny Lindin ja Kristina Nilssonin kansalainen. Lauloimme majurin rouvan kanssa matkan varrella monta mieltäylentävää duettoa. Kun minä panen kaikki keuhkoputkeeni toimeen ja puhistiin kurkkuni täyteläiseksi, lähtee ääntä kuin Hanhipaaden majakan usvapillistä tuolla Valamon kupeella. Harva heikko nainen on masentumatta kestänyt tätä säestystä. Mutta majurinrouvan helisevä kulkunen kiiri ja kiiri ylinnä kuin kiurun ääni korkeudessa, vaikka minä panin parastani, niin että kasvot sävähtivät sinisiksi. Näin yhdessä ylistimme matkamme hauskuutta.

Majurinrouva oli pyytänyt yhden sukupuolensa edustajan, rouva Nissisen, ratokseen matkalle. Rouva Nissinen oli ylioppilasrouva, ylioppilaslakki päässä ja valkoinen harso silmillään oli hän terveyden, elämänilon ja joviaalisuuden komea ilmestysmuoto. Oliko sieluntila yhtäpitävä ulkokuoren kanssa, sitä en ole oikeutettu arvostelemaan. Jos kirjailija W. Meyer-Förster olisi tuntenut naisylioppilaita yleensä ja nähnyt rouva Nissisen, olisi hän varmaankin luonut kappaleeseen »Alt-Heidelberg» yhden naisroolin lisää. Rouva Nissinen edusti Suomen ruotsalaista rotua, hänen isänsä kun on kotoisin Billnäsin tehtaalta.

Toisen rajavartiokomppanian päällikkö, Vilho Nissinen, seurasi majuria tarkastusmatkalla. Hän on entinen ylioppilas, entinen nimismies, nyt jättänyt siviilisäädyn yksitoikkoisuuden niinkuin majurikin ja ruvennut sotilaaksi. Iankaikkista vanhaa, savolaista aatelissukua, Nissisiä, jotka vähitellen Iisalmesta asti ovat valuneet tänne aina Laatokan meren rannoille. Vilho Nissinen, eli Vilekki, niinkuin tuttavat aina sanoivat, on monta maailman koulua käynyt; korkein opisto, minkä hän on läpäissyt, on sentään Pietarin kuuluisat korkeakoulut, Kresty ja Spalernaja. Neljä kuukautta Krestyä, neljä Spalernajaa. Näin pitkän kurssin suorittaminen tuottaa jo miehelle persoonallisen aatelisarvon. Vilekki puhui sitä suomalaista murretta, jota Savo-Karjalaisen osakunnan jäsenet maailman alusta saakka ovat puhuneet, jota murretta minäkin osaan käyttää, ja jota kansa puhuu Kuusamosta Laatokan merelle saakka, sekä Korpilahdelta Korpiselälle saakka idässä.

Autonkuljettaja, vääpeli Kinnunen, oli taas iänikuista savolaista sukua, viimeksi Liperistä tänne siirtynyttä. —

Muutamat entisten kirjoitusteni arvostelijat väittävät, että minä aina vain puhun savolaisista, että ostan kenkäni vain Hyppösen tehtaasta, koska hän muka on savolainen — hän on muuten juuri Sortavalan seuduilta kotoisin, vaikka suku kyllä on muuttanut Savosta, niinkuin Nissiset ja Kinnuset — että hyväksyn humalankin, kun se vain on savolaisen päässä. Mutta minkä minä sille mahdan, että ne juuttaan savolaiset ovat pistäneet nokkansa joka maan kolkkaan, että minä aina törmään heitä vastaan, että ne panevat toimeen iloisia kohtauksia, joskus humalassakin. Enkä sille mitään mahda, että itäsuomalainen humalassa voi olla lystikin, jutteleva ja sukkelasuinen, eikä vain tappelun hangottelija kuten länsisuomalainen. Sitäpaitsi, kuten jo usein olen sanonut, savolaisen tuntee aina sukunimistään, niinkuin juutalaisen nenästään. Minkä minä sille mahdan, että kaikki ensimmäiset tuttavani Pitkärannassa olivat savolaisten jälkeläisiä. Enhän minä voi valehdella ja sanoa, että Vilekki puhui raumalaista ja Kinnunen porilaista murretta. Jollen olisi kuullut, että he olivat syntyneet Sortavalassa ja Pitkärannassa, olisin puheesta päättäen luullut, että he olivat nähneet päivänvalon jossakin Pohjois-Savon pitäjässä. Siellähän sanotaan Vilekki, Etelä-Savossa taas Vilikki. Ja minkä minä sille mahdan, että majuri Kyander on vanhaa savolaista virkamiessukua. En minä valinnut matkatoveriani savolaisuutta silmällä pitäen, Jumalan sormi ne minulle kuletti eteeni nyt, niinkuin aina ennenkin. Sentähden olenkin päättänyt, välttääkseni savolaisia, matkustaa seuraavana kesänä Palestiinaan, vaikka paha henki kuiskaa minulle korvaani: oletko varma siitä, ettei sielläkin joku Hurskainen omista sitä aasintammaa, joka koettaa retuuttaa sinua selässään pyhästä paikasta toiseen. — Ja pulmakseni suuni tällä kertaa puhtaaksi, minkä niinä sille mahdan, että johtaja A. Renqvist, joka painattaa kirjojani, polveutuu Kukkosesta, että toinen kustantaja, toht. S. Kuusi äitinsä puolelta on savolainen ja omistaa huvilan Mäntyharjulla. Jos, välttääkseni näitä itäsuomalaisia, kääntyisin porvoolaisen kustantajan puoleen, niin sielläkin Jäntti johtaa liikettä. Savolaisista en siis pääse, käännyinpä mille elämän alalle tahansa. — Tämä arvostelijoille selvitykseksi ja anteeksipyynniksi.

Niin, Kinnunen oli Liperistä, mutta suku on alkuisin Savosta. Lapsena minä laskin parhaat mäkeni Kinnulan mäestä Rantasalmella. Tämäkin erikoistapaus todistaa, mitä historiallisessa kapittelissani olen puhunut vanhan Käkisalmen läänin asutuksesta, että nimittäin paras osa asukkaista on lähtöisin Savosta.

Nyt epäilen, uskallanko enää jatkaa? Hirvittää hiukan. Historian hengetär minua kumminkin velvoittaa. Totuus ei pala tulessakaan..

Se mies, jonka salissa majailin, oli — suokaa anteeksi — Immonen. — Uskon jo varmasti, että kapinan perästä vuonna 1656, kun Käkisalmen lääni piti uudestaan kansoitettaman, vetreekinttuiset savolaiset ennättivät ennen muita autioille tiloille. Entinen Käkisalmen läänihän on täynnä Kinnusia, Immosia, Nissisiä ja muita nen-päätteisiä sukuja.

Mutta talonomistaja ja liikemies Immonen oli kreikkalaiskatolinen uskonnoltaan. Tämä uutinen teki minuun ensin järkyttävän vaikutuksen. Olisivatko Savon Immoset Pähkinälinnan rauhan aikana jo asuneet Sortavalan seuduilla kastettuina kreikkalaiskatoliseen uskoon, ja olisiko vain yksi haara muuttanut Savoon. Riemuitsin jo tästä mahdollisuudesta, sillä verokirjojen puutteessa ei tiedetä, minkä nimellisiä Käkisalmen läänin asukkaat olivat, emmekä tiedä, mistä savolaiset ovat saaneet sukunimensä, jotka jo 1541 melkein kaikki tavataan asiakirjoissa mainittuina. Varmasti ne sittenkin ovat lähtöisin Sortavalan ja Vuoksen seuduilta jo ehkä ennen Pähkinälinnan rauhaa.

Historialliset mietteeni hälvenivät täydellisesti, kun Immonen kertoi seuraavan romanttisen kertomuksen.

Hänen isoisänsä oli saapunut jostakin ylämaasta kaukaiseen Mantshinsaareen Laatokan meressä. Nuori Immonen rakastui erääseen talollisen tyttäreen Mantshissa. Immonen hyvä tyttärestä, tytär hyvä Immosesta. Haaveiltiin aluksi ja sitten päätettiin ilmaista tyttären isälle, että heillä oli aikomuksena solmia ikuinen liitto.

— Ohoh, poikaseni, sanoi isä. — Luuletko minun antavani oikeauskoisen tyttäreni tuollaiselle luterilaiselle pakanalle, joka ei usko Meri-Miikkulaan eikä mihinkään pyhiin miehiin. Olkoon se kaukana minusta.

Nuori Immonen käveli Mantshin rantoja ja fundeerasi. Vilkas itäsuomalainen luonteensa tuli kumminkin kohta hänen avukseen. Hän ajatteli niinkuin Ranskan kuningas Henrik IV, joka sanoi, kun häneltä vaadittiin uskonnon muutosta, ennenkuin Parisi jätettäisiin hänelle:

— Ainahan sellainen kaupunki kuin Parisi on yhden messun arvoinen.

Immonen mietti niinikään mielessään:

— Ainahan talollisen tytär Mantshista on vaikka kymmenen messun arvoinen.

Hän harjoitteli ensin kuvien edessä kumartamista, meni kihloihin ja naimisiin, ja siitä lähtien on tämä Immosen suku muuttunut kreikkalaiskatoliseksi.

Siis jokainen tuttavuus, minkä tein, muistutti minua Käkisalmen läänin historiasta jälkeen Stolbovan rauhanteon. Mutta niitä vanhoja alkuperäisiä karjalaisia en vielä ollut tavannut. Tähänastiset tuttavani puhuivat itäsuomalaista murretta eivätkä karjalankieltä. Kaikki ihmiset, jotka Pitkärannassa tapasin, taisivat nuhteettomasti kirjakieltä, tiesivät, mikä harja oli, ja olivat ehkä nähneet sekä karhun että suden. Pitkäranta on nyt supisuomalainen tehdaspaikka. Minä vain haikailin aito karjalaisia.

Jo löysin. Kokko-Mummo oli majurin lasten apulaishoitaja. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden vanha hän oli, ja niin pieneksi käpristynyt, ettei painanut muuta kuin 42 kg. Heti oltiin sinut ja Kokko-Mummo pakisi karjalaista, omitusta kyllä, ymmärrettävää karjalaista. Ensi työkseen hän kertoi elämäkertansa, naimisiin menostaan, lapsistaan, muuten niin intiimiä juttuja, etten moista ennen ole sattunut kuulemaan, vaikka olenkin monta romaania vanhojen akkojen suusta kuullut. Ei ollut apua omaisistaan: »Kun heidän oviaan avaan, konsa sannoot hyvän päivän, konsa eivät. Mutta muut ihmiset hyviä ovat olleet: konsa taloon tulen, hotj minne tulen, jo kyssyyt: onko mummo syönyt, onko kohvii juonut. Tämä majurikin on kuin rakas poikani. Minä hänelle ensin viestin vein, kun hänelle poika syntyi. Ihmiset ovat hyviä, hyviä ovat.»

Mummo valitti haikeasti, että nyt on semmoisia ihmisiä, jotka sannoot, ettei Jumalaa ole ollenkaan.

— Kyllä se on, sanoi mummo, sehän se lapsetkin antaa, ei niitä ihmiset loaaji.

Tyhjennettyään oman elämänsä kaikki yksityiskohdat hän yhtäkkiä äidin tavoin alkoi huolehtia minusta.

— Kuulehhan kun sanon sinulle, elä sie milloinkaan naurattele toisten vaimoja. Siitä paha perii.

Mummo lasketteli sitten pitkät ajat kuvarikkaita vertauksia tällaisesta elämästä, vertauksia, joita en kykene enkä voisikaan painattaa. Koettelin puolustautua ja sanoin:

— Enhän minä, mummo kulta, tok' sellaisia ole ajatellutkaan. Vastahan minä olen paikkakunnalle saapunut. En tiiä, kuka on vaimo, kuka kassapää. Ja sitäpaitsihan kaikilla aviomiehillä täällä on monet pistoolit seinillä, toiset hyvästi putsatut, toiset latingissa, ampuvat minut kuin harakan, jos ketä naurattelen.

Mutta mummo vain jauhoi hampaattomalla suullaan lemmenasioita. Heltyneenä mummon äidillisistä varoituksista avasin kukkaroni ja pistin kympin mummon kopraan. Nyt tapahtui ihme, jota en voinut odottaa.

Mummo heittäytyi salaman nopeudella lattiaan, painoi otsansa ukkovarpaitteni eteen ja mutisi jotakin. Hämmästyneenä ja häpeissäni huudahdin:

— Mummo hoi! Mikä Meri-Miikkula minä olen, ettäs noin edessäni pyllistelet. Nouse ylös!

Kun mummo vitkasteli, käärin täysnelsonin mummon ruumiin ympäri ja kiskasin hänet pystyyn. Hän nousi kepeästi kuin rukkanen lattiasta ja leperteli hyvistä ihmisistä.

Ensi kerran eläissäni oli siis minulle osoitettu jumalallista kunnioitusta! Alussa se tuntui hieman oudolta, mutta ehkä siihenkin tottuisi. Selvittyäni ensi hämmästyksestäni ja maattuani yön teki seuraavana aamuna mieleni antaa mummolle toinen kymppi, nähdäkseni uudelleen, miten se mummo kupsahtaisi lattiaan. Mutta sehän olisi ollut samaa kuin heittää foksterrierille kalikka veteen ja komentaa se hyppäämään sinne hakemaan kalikkaa aina yhä uudelleen.

Mutta nythän olin päässyt toiveitteni perille. Nythän olin tavannut yhden niistä ihmisistä, joita hain ja joita varten olin lähtenyt liikkeelle, oikeauskoisen, kreikkalaiskatolisen suomalaisen. Jo tämä tapaus olisi korvannut matkan vaivat. Onhan se sentään ikuinen onni, ettemme kaikki suomalaiset ole yksitoikkoisesti samanlaisia. Onhan tulevaisuus lohduttoman ikävä, kun kaikki suomalaiset ovat käyneet kansakoulun, kaikki puhuvat kirjakieltä ja kaikki ajattelevat jokseenkin samalla tavalla, ja kaikki Kokko-Mummot istuvat Pyhän Fjoklan helmassa.

Saada kymmenellä markalla jumalallinen kunnioitus osakseen!

* * * * *

Kai Pitkärannasta pitäisi muutakin puhua, kun kerran luvun otsakirjoitus on »Pitkäranta».

Iloni oli suuri, että nuo kirotut kaivokset, joihin olin heittämäisilläni nuoren henkeni aivan liian aikaisin, olivat veden alla. Yhtä suuri oli iloni nähdessäni jättiläistehtaan savupiipun törröttävän salmen tuolla puolen. Se tosin levitti epäilyttävää hajua, kun tuuli kävi kaakosta, mutta muut tuulet veivät hajun Venäjälle, jossa siihen ei kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Tehdas on aivan uusi ja kuuluu maksaneen monta kymmentä miljoonaa, mutta toivotaan, että se tuottaa vielä useampia miljoonia pitkärantalaisille ja siten korvaa pahan hajunsa.

Huvituksia ei näy puuttuvan Pitkärannasta. Me peloitimme ojaan hevosen, joka kuletti karusellin tavaroita torille. Olin omakätisesti poimimassa niitä maantielle, ajurin kiroillessa ja väittäessä, että viis noista hiien hyrristä, kuullan ei vain kärrynpyörä särkynyt. Ei kärrynpyörä särkynyt eikä hyrrille tullut vikaa. Seuraavana päivänä hyrrä pyöri, ja sivistyneinä ihmisinä mekin ajoimme karusellia. Sirkusta odotettiin kohta saapuvaksi. Teatteritalon nurmikolla loikoili taiteellisessa huolettomuudessa nuoria miehiä ja naisia. He aikoivat harjoitella »Murtovarkautta», joka seuraavana sunnuntaina piti näyteltämän. Siis niinkuin olla pitää. Maaseudulla ei iloa ja huvitusta koskaan tarjota liiaksi.

Pitkäranta on iso kylä, miltei kohta kauppalan veroinen.

Suistamoon.

Leveä, voimakas autto lähti huhkimaan Karjalan hyviä ja tasaisia maanteitä. Vääpeli Kinnunen tunsi koneensa, tunsi tiet ja voi siten laskea täyttä kyytiä. Hän tiesi töräyttää torvea mutkapaikoissa ja taisi tarkalleen sanoa, pitkäkö matka mistäkin paikasta oli toiseen. Oli jo omaksunut tavallisen siviilisoföörin metkut. Ajaessa hänellä selkä oli kauniissa kaaressa pitkin auton kuperaa kuvetta, ja hänen Juojärvensiniset silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja haaveilevina pitkin maantien hiekkaa. Istuin vääpelin vieressä auton parhaimmalla istuimella, jossa jalkojen alla kumua kone sijaitsee ja tekee Suomenkin kesän nautintokelpoiseksi. Kinnusen kanssa puhelin säästeliäästi, sillä hänellä oli monta ihmishenkeä näppilöissään; jos tämä komea Benz-autto, v. der Goltzin kenraalibiili, olisi kaatunut raviin, niin se olisi musertanut mäsäksi vaikkapa minunkin tanakkatekoisen ruumiinrakennukseni.

Kulettiin asuttujen seutujen halki, pitkin Laatokan rantamaita. Tuossa suhahti Koirinoja sivuitse, kohta näkyi Kitelän kreikkalaiskatolinen kirkko. Vieläköhän se Kitelän ukko, tuo kaikkien jumalten herjaajien »ylimmäinen pappi», tuo »Hotj suuhun k—si» elää, ajattelin siinä äänetönnä ajaessani. Toivottavasti Pyhä Anna ja Pyhä Fjokla ovat ottaneet hänet helmaansa ja antaneet hänelle herjauksensa anteeksi, sillä eihän hän sillä pahaa tarkoittanut, tahtoi vain sukkeluudella peittää tietämättömyytensä. Impilahden luterilainen kirkko oli seuraava virstapatsas — kun kenraalin autolla ajaa, ei oikeita virstapatsaita ennätä nähdä, kirkontorneja vain. Vilaukselta näimme Impilahden vuonon komeita rantamuodostumia. Seuraava tienviitta oli Läskelän tehdas. Ensi kertaa näin tuon suuren tehtaan, jonka osakkeita en arvannut ostaa, silloin kun ne olivat huokeita, ja myydä silloin kun ne vuoden kuluttua olivat nousseet kymmenkertaiseen hintaansa. Nyt ajaisin tästä sivuitse omalla autollani, vaikka en tiedä, tuottaisiko tuo omistusoikeus suurempaa nautintoa, kuin mikä minulla nyt oli. Eipä aikaakaan niin ajaa porhallettiin Suistamon kreikkalaiskatolisen kirkon juurelle ja pistäydyttiin Suistamon apteekkaria, E. Walldenia, tervehtimään. En tahdo tehdä mitään sen suurempaa numeroa seuraavasta seikasta; mainitsen vain ohimennen, että apteekkari oli kotoisin Nilsiästä ja hänen ehtoinen emäntänsä Kuopiosta. Sat sapienti!

Kohta notkuivat apteekkarin pöydät herkkuja, monenlaisia ruokia ja virvoitusvesiä. Ilo ilmoille remahti, niinkuin joskus tapahtuu, kun ulkoilmasta tulla tupsahtaa höyryävien lihapatojen ääreen. Kun vierailu ei muutu pitkäaikaiseksi, täytyy saada sanottavansa sanotuksi pikaisesti, se kiihoittaa kekseliäisyyttä, se panee aivot toimimaan vilkkaasti, niin että me suomalaiset tämmöisissä tilanteissa voimme pusertaa ulos sisuksistamme henkevyyttäkin, joka muuten lepää metsäläisen niin raskaan kuoren alla.

Suistamon apteekkari on outo ilmiö näin syrjäisessä kylässä. Gentlemanni kiireestä kantapäähän. Kasvatettuna kotonaan kohteliaaksi on hän kehittänyt seurusteluominaisuuksiaan huippuunsa. Siinä on jotakin kustavilaista tämän pitkän, solakan miehen liikkeissä. Kasvoiltaan hän on kuin ota ja anna Kustaa II Adolf. Ilman minkäänlaista maalausta voisi hän astua lavalle näyttelemään »Regina von Emmeritzissä» kuninkaan roolia. Mutta eihän kummakaan. Jos kenen tahansa suomalaisen sukupuuhun ilmestyy oksa muutamista aatelissuvuistamme, niin sukupuun juuret vievät vastustamattomasti Vaasan sukuun. Ja sieltä yhtä vastustamattomasti Kaarle Suureen. Sieltä siis apteekkarin ulkomuoto! Ja Suistamohan kuuluikin suuren kuninkaan uusiin valloituksiin.

Herkkujen ääressä puheltiin vain Suistamosta. Yleisenä mielipiteenä lausuivat asiantuntijat, että Suistamo ei uudenaikaisessa kehityksessä ole jaksanut pysyä Salmin ja Suojärven rinnalla. Suistamo on jäänyt viime vuoteen saakka syrjään suurista kauppateistä. Sentähden on sen metsissä viljeltykin enemmän vanhoja runoja kuin laveita vainoita. Mutta nyt on tapahtunut käänne suistamolaisten elämässä. Uusi rautatie Matkaselästä Loimolaan kulkee halki pitäjän. Tänä syksynä avataan rautatie Paperoon, niin että rautatie kulkee pitäjän läpi sen länsirajasta itäiseen laitaan saakka. Nyt alkaa uusi ajanjakso Suistamon historiassa. Nyt tämä runoileva kansa arvatenkin heittää kanteleensa nurkkaan ja tarttuu tarmolla aatran kurkeen.

Siellä nurmen alla nukkuu jo pitkä, parrakas Shemeikka, Onoila kiipeää kohti sadatta vuottaan, pieni Lösönen ei enää sormittele kantelettaan, runotaito menee maanrakoon, uusi kulttuuri nostaa päätään kansakoulujen ja oppikoulujen turvissa. Nyt nuori kansa pannaan kirjaa lukemaan, numeroita tuntemaan. Vanha kulttuuri on tehnyt tehtävänsä, loistavan tehtävänsä, se siirtyy pois kaikkien kunnioittamana, kaikkien rakastamana. Mitä tämä uusi kirjallinen taito saa aikaan, se nähdään tulevaisuudessa. Emmeköhän ole oikeutettuja odottamaan täältä Suistamosta tulevaisuuden eteviä taiteilijoita. Jos lapset perivät edes hiukankin samaa mieltä kuin nuo hautaan vaipuvat, karvarintalaulajat, emme turhaan tarvitse odottaa.

Täällä lähellä siis asui ystäväni Onoila. Kahden virstan päässä asemalta, niinkuin hän moneen kertaan vakuutti. Ei kumminkaan tehnyt mieleni mennä häntä tapaamaan. Ei sellaisen pyhän hirven luo saa lähestyä rautateitse. Koko hurmio häviäisi. Ei myöskään saa autolla peloitella hänen runollista rauhaansa eikä bentsiinin katkulla aivastuttaa hänen vain pihkaisen puun savuun tottuneita sieraimiaan. Polkua myöten sinne pitää mennä jos mennäkseen. Polulla vastaan tullen tämä metsän jalo tevana esiintyy vaikuttavimmassa ympäristössään. Jätin Onoilassa käynnin ja toivotan hiljaisessa mielessäni autuaallista loppua tälle Suomen koristeellisimmalle vanhukselle, Suistamon runolaulajien viimeiselle mohikaanille. Ukko kertoi minulle kiitollisuudesta kostuvin silmin, että tyttärensä on luvannut olla miehelään menemättä, kunnes saa sulkea isänsä silmät. Hyvässä turvassa on siis vanhus, kun rakas lapsi on hengenlähtöä lieventämässä.

Tuli puheeksi myöskin entisen kreikkalaiskatolisen papiston vähäinen vaikutus seurakuntalaisten sekä siveelliseen että taloudelliseen elämään. Papit olivat vain kirkollisten seremoniojen hoitajia, bolshe nitshevoo. Niillä ei ole ollut sitä lukeneisuutta eikä sitä sivistystä kuin luterilaisilla papeilla, jotka vielä sata vuotta sitten johtivat seurakuntansa kaikkia rientoja ja pyrinnöltä, eivät vain neuvoneet laumaansa lukemaan ja pysymään puhtaan opin rajojen sisällä. Joskus tapahtuu sentään, että joku onneton tuskassaan kääntyy kreikkalaiskatolisen papin puoleen apua ja turvaa anoen.

Apteekkarin rouva kertoi loistavalla tavalla seuraavan tapauksen, joka kuvaa, kuinka vielä nytkin suistamolainen, vaikka ei olekaan vakituinen runolaulaja, osaa pukea ajatuksensa kuvarikkaaseen kieleen ja kuinka mielikuvitus liitelee ja lentelee kuin kirjailijalla ainakin. Suistamoa entisen papin omasta suusta oli rouva kuullut kertomuksen.

Eräs talollinen oli ratkennut juomaan ei vain suurina proasniekkoina, vaan myöskin jokaisena arkipäivänä, niin ettei talon elämästä eikä töistä tahtonut tolkkua tulla. Emäntä koetti sekä hyvällä että pahalla sanalla taivuttaa miestään lakkaamaan tästä hurjasta, mielettömästä elämästä. Ei ollut apua. Jo piti kääntyä papin puoleen. Pappi lupasi puuttua asiaan ja kutsutti isännän luokseen.

— Kuinka sinä, pyhä veli, niin hullusti elät, ettet enää selvää päivää näe. Vaimosi kävi valittelemassa, että sinä ehätät hiprakasta hiprakkaan.

— Ah pyhä veli, mie siulle pakisen, kuin on käynyt. Mie kun saan votkaa ryypätä, ka koko moalima kirkastuu. Aurinko paistaa päivällä ja kuu kumottaa yöllä. Kun kotia tulen, siellä on vaimo vastassa, niin on sillä sirkiät silmät, niin on ääni pehmonen kuin laululintusen. Ja lapset, kuin puhtaita he ovat. Naamat pestyt, tukka suittu, eivät itke, eivät marise. Tuvan lattia on laastu, hulikat, tuopit ja maljakot ovat huuhdotut, kaikki kiiltää ja kuultaa. — A kun mie aamulla heräjän, niin on kaikki toisenlaista. Akka ilman vöittä völlehtii, tukka roikkuu silmillä, hän on äreä kuin rakki. Lasten sietämistä räkä tihkuna, tukka on pörhöllä ja kasvot ravassa. Tuvan orret täynnä karstaa, kiuas nokinen, lavitsat likaiset. — Ka en mie tätä kestä, lähen pois koista, saan ryypyt, niin kaikki taas uinuttu. Jo on taas koti kultainen.

Pappi, jolle votkan autuaallista mieltä kasvattava vaikutus ei myöskään ollut aivan vierasta, kuunteli hurmaantuneena miehen haltioitunutta kertomusta. Kauan mietti, mitä sanoman piti. Vihdoin hän virkkoi:

— Ka kun niin lienee, niin juo edelleenkin.

Oliko pappi oikeassa vai ei, siitä ei tarvitse nykyään enää lausua arvostelua. Jos mies vielä elää, on hän kieltolain alainen niinkuin pappikin, ja kysymys on kerta kaikkia ratkaistu. Miehen koti on ehkä nyt sekä illoin että aamuin kiiltävän puhdas, lapset suitut ja emännän silmät sirkiät.

Oli miten oli kreikkalaiskatolisten pappien vaikutus seurakuntansa asukkaihin, yhdessä kohden heitä on kiittäminen ja ylistäminen. Kansa on heidän johdossaan säilynyt sinä puolipakanallisena kansana, joka vielä sata vuotta sitten yleisesti palveli Ukkoa, Väinämöistä ja Ilmarista.

En muista lukeneeni, että yksikään suomalainen olisi tuonut julkisuuteen sen suunnattoman suuren kiitollisuuden, jonka suomalainen kulttuuri on velkaa kreikkalaiskatoliselle kirkolle. Ei niin että tämä kirkko olisi millään tavalla positiivisesti ottanut osaa sivistystyöhön isänmaassamme. Siinä suhteessa kai se on aivan viaton ja ansioton. Mutta sen negatiivinen vaikutus on ollut sitä suurempi. Kreikkalainen kirkko ei koskaan ole pyrkinyt estämään kansan runontekoa, vaikka runojen sisältö onkin tuntunut pakanalliselta, vaikka niissä onkin käännytty rukouksina pakanallisten haltioitten puoleen. Se on tyytynyt siihen, että kansa on ulkonaisesti kumarrellut kirkoissaan ja kylänkappeleissaan, tsashounoissa, kirkon pyhimyksiä. Mitä kansa sielunsa sisimmässä on ajatellut, on kirkolle ollut yhdentekevää. Uskontunnustuksen päähänpänttääminen ei ole kuulunut kirkonmiesten tehtäviin. Kunhan kirkkoväki on kumarrellut, kun pappi on merkin antanut, on molemminpuolinen tyytyväisyys vallinnut. Se kreikkalaiskatolisen kirkon leväperäinen suvaitsevaisuus on meille pelastanut Kalevalan, Loitsurunot ja Kantelettaren, aarteen, jonka arvo ei vieläkään ole kyllin korkealle arvioitu.

Sitäpaitsi on kreikkalaiskatolinen kirkko runsailla legenda-kertomuksillaan rikastuttanut ja suorastaan lainannut aiheita Kalevalan kuvauksiin. Kansa on sitten sovittanut ja sommitellut näistä aiheista ja omista pakanallisista perinnäistiedoista sen kirjavan uskonnollisen maailmankatsomuksen, joka Kalevalasta ja Loitsurunoista käy esille. Aiheet ovat olleet lainatut, ja runonkerääjät ovat ne kerineet kokoon, mutta itse runollinen muoto on ollut kansan tekemä. Ja runollinen sanontahan se kansanrunoissamme on verratonta, mielestäni voittamatonta. Hartaus ja raivo löytää sanoja, lauseita ja ajatuksia, joita kauniimpia maailmankirjallisuus ei tunne. Todistuksia väitteelleni tarjoavat Kalevala ja Loitsurunot yllin kyllin. Miten paljoa karumpi, jylhempi ja tunteettomampi on esim. Edda, skandinaavien kansanruno! Eikä Iliadi ja Odysseia vie sanonnan intensiivisyydessä voittoa suomalaisten kansanrunoudesta. En malta olla tässä paikassa lainaamatta, mitä Kalevalassa sanotaan, eräässäkin kohdin, äidinrakkaudesta.

    Emoa elä unohda,
    Masentele maammoasi!
    Emopa sinut elätti,
    Imetti ihanat rinnat
    Ihanasta itsestänsä,
    Valkeasta varrestansa;
    Monet yöt unetta vietti,
    Monet atriat unohti
    Tuuitellessa sinua.
    Vaaliessa pienoistansa.

    Ken emon unohtanevi.
    Maammonsa masentavi,
    Elköhön Manalle menkö,
    Hyvän tunnon Tuonelahani
    Manalass' on makso tuhma,
    Kova kosto Tuonelassa
    Emonsa unohtajalle,
    Maammonsa masentajalle
    Tuonen tyttäret toruvat.
    Manan neijet riitelevät;
    "Kuinka sie emon unohit,
    Oman maammosi masensit?
    Emo on nähnyt suuren vaivan,
    Kantaja kovan kokenut
    Saunamaassa maatessansa,
    Olkiloilla ollessansa,
    Synnytellessä sinua,
    Katalaista kantaessa."