PIKKU DORRIT I

Kirj.

Charles Dickens

Englanninkielestä suomentanut

Helena Kesäniemi

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Edellinen osa.

        Henkilöitä.
     I. Valoa ja varjoa
    II. Matkatoverit
   III. Koti
    IV. Mrs Flintwinch näkee unta
     V. Perheasioita
    VI. Marshalsean isä
   VII. Marshalsean lapsi
  VIII. Telkien takana
    IX. Pikku äiti
     X. Sisältää koko hallitsemistaidon
    XI. Vapaa
   XII. Bleeding Heart Yard
  XIII. Patriarkallisuutta
   XIV. Pikku Dorrit kutsuissa
    XV. Mrs Flintwinch näkee taas unta
   XVI. Ei kenenkään heikkous
  XVII. Ei kenenkään kilpailija
 XVIII. Pikku Dorritin ihailija
   XIX. Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa
    XX. Seuraelämässä
   XXI. Mr Merdlen tauti
  XXII. Pulmallinen kysymys
 XXIII. Koneet käynnissä
  XXIV. Ennustuksia
   XXV. Salajuonien punojia ja muita
  XXVI. Ei kenenkään mielentila
 XXVII. Viisikolmatta
XXVIII. Ei kenenkään häviäminen
  XXIX. Mrs Flintwinch uneksii edelleen
   XXX. Herrasmiehen sana
  XXXI. Itsetuntoa
 XXVII. Lisää ennustuksia
XXVIII. Mrs Merdlen valitus
 XXXIV. Barnacleja iso liuta

HENKILÖITÄ.

Bangham, pesijätär ja mrs Dorritin hoitajatar Marshalsean velkavankilassa. Barnacle, Tite, ylhäinen virkamies verukevirastossa. — Clarence, »Barnacle nuorempi», hänen poikansa, virkamies verukevirastossa. — loordi Decimus Tite, ensinmainitun setä, myös verukevirastossa. — Ferdinand, loordin yksityissihteeri. Beadle, Harriet, perhepiirissä »Tattycoram», löytölasten kodista otettu tyttö, Minnie Meaglesin kamarineito. Bob, Pikku Dorritin kummi, Marshalsean vankilan vartija. Casby, Christopher, Bleading Heart Yardin alueen isäntä. Cavalletto, John Baptist, Rigaudin vankilatoveri Marseillesissa; myöhemmin Arthur Clennamin palveluksessa. Chivery, John, Marshalsean vartija, joka ei asu siellä. — mrs, hänen vaimonsa. — nuorempi, John, heidän poikansa. Clennam, mrs, leskirouva. — Arthur, edellisen oletettu poika, mutta todellisuudessa vain poikapuoli; nai Pikku Dorritin. Cripples, iltakoulun opettaja. — Master, edellisen poika. Daives, hoitajatar. Dorrit, William, velkavanki Marshalseassa. — Amy, lisänimeltään »Pikku Dorrit», edellisen tytär; menee naimisiin Arthur Clennamin kanssa. — Edward, perhepiirin »Tip», Pikku Dorritin vanhempi veli. — Fanny, Pikku Dorritin vanhempi sisar; menee naimisiin Edmund Sparklerin kanssa. — Frederick, William Dorritin veli. Doyce, Daniel, koneseppä; ottaa liiketoverikseen Arthur Clennamin. Finching, Flora, varakas leskirouva, Christopher Casbyn tytär. Flintwinch, Jeremiah, mrs Clennamin palvelija ja myöhemmin liiketoveri. — Affery, edellisen vaimo, mrs Clennamin palvelijatar. — Ephraim, ensinmainitun kaksoisveli. General, leskirouva, Dorritin tyttärien seuranainen. Gowan, Henry, taiteilija; nai Minnie Meaglesin. — mrs, hänen äitinsä. Haggage, lääkäri, velkavanki Marshalseassa. Jenkinson, verukeviraston lähetti. Maggy, Banghamin tyttärentytär, Pikku Dorritin suojatti. Marvon, kapteeni, Edward Dorritin velkoja. Meagles, entinen pankkiiri. — mrs, hänen rouvansa. — Minnie, perhepiirissä »Pet», heidän tyttärensä, myöhemmin Henry Gowanin puoliso. Merdle, lontoolainen pankkiiri; menee vararikkoon ja surmaa itsensä. — mrs, hänen rouvansa, Fanny Dorritin anoppi. Mr F:n Iäti, Flora Finchingin huollettavaksi joutunut miesvainajan vanha sukulainen. Nandy, John Edward, mrs Plornishin isä. Pancks, Casbyn vuokrien kerääjä. Pet, kts. Meagles, Minnie. Plornish, rappari, Casbyn vuokralaisia. — mrs, hänen vaimonsa. Rigaud, muilta nimiltään Lagnier ja Blandois, roisto, joka kiristää rahoja mrs Clennainilta. Rugg, asioitsija, jonka luona Pancks asuu. — Anastasia, hänen tyttärensä. Sparkler, Edmund, mrs Merdlen poika ensimmäisestä avioliitosta; nai Fanny Dorritin. Sliltstalking, loordi Lancaster, verukeviraston virkamies, Englannin edustaja ulkomailla. Tattycoram, kts. Beadle, Harriet. Tickit, emännöitsijä Meaglesin perheessä. Tinkier, William Dorritin palvelija. Tip, kts. Dorrit, Edward. Wade, katkeroitunut neiti, joka houkuttelee Tattycoramin pois Meaglesin perheestä. Wobbler, kirjuri verukevirastossa.

Alkulause.

Pikku Dorrit ilmestyi ensin kahtenakymmenenä niteenä vuosina 1855—57; kuhunkin oli taiteilija-nimimerkki Phiz piirtänyt pari kuvaa. Alkuansa Dickens oli tällä kertaa suunnitellut vain suppeampaa kertomusta, jonka nimeksi tulisi »Nobody's Fault» (Ei kenenkään syy), mutta kun käsikirjoitusta oli valmistunut neljään niteeseen, hylkäsi hän mainitun nimen, sillä hän oli jo silloin kehittänyt mielessään kertomukseen sopivia uusia aatteita ja laajemman sarjan eri luonteita ja vaiheita.

Se aihepiiri, jonka hän oli ensin ottanut käsiteltäväkseen, olikin epäilemättä liian niukka kelvatakseen suurteoksen pohjaksi. Siinä näet oli päähenkilönä mies, joka oli syynä kaikkiin kertomuksessa esitettäviin onnettomuuksiin, mutta sysäsi ne sallimuksen niskoille ja huomautti jokaisen uuden kommelluksen tultua: »Onpa sentään hyvä, ettei tarvitse ketään syyttää!» Tällainen ura oli liian kaita, jotta hän olisi voinut sitä pitkin panna liikkeelle vilkkaan mielikuvituksensa monilukuiset ja toimeliaat olennot. Niinpä sitten kävikin, että kirjailijan piti levittää eteensä laajempi taulu kuvatakseen siinä melkoista vaihtelevien luonteiden ryhmää köyhyyden ja rikkauden vastakkaisissa oloissa.

Tämän romaanin kirjoittaminen ei aluksi sujunut Dickensiltä helposti. Ensimmäiset niteet tuottivat hänelle montakin levotonta, tuskastuttavaa hetkeä, sillä vaikka hänestä hyvällä syyllä voi sanoa, että hän usein ihaili omaa kykyään ja tyyliään lämpimästi ja vilpittömästi, saattoi hän taas toisinaan nousta itsensä perin vaateliaaksi arvostelijaksi. Teos oli aloitettu Tavistock Housessa toukokuussa 1855 (hänen kirjeissään on tosin mainittu lokakuu ja Pariisi käsikirjoituksen alun valmistumisajaksi ja -paikaksi), ja hän kirjoitti niinä päivinä Wilkie Collinsille m.m.: »En osaa kuvata sitä rauhatonta mielentilaa, jossa kävelen edestakaisin huoneessani saatuani valmiiksi uuden kirjani ensimmäisen sivun.» Pian senjälkeen hän muutti Folkestoneen ja pääsi siellä nähtävästi paremmin käsiksi romaaniinsa, mutta vielä toisen niteen valmistuttuakin hänellä oli kova halu kirjoittaa uudestaan kaikki, mitä siihen asti oli paperille pantu. Kolmas nide näyttää olleen hänelle yhä kiusallisempi. »Olen nyt juuri ryhtymässä kolmanteen osaan», kirjoitti hän Collinsille, »joskus innostuneena, mutta useammin jokseenkin laimeana. Siihen lukuun, jossa Marshalsean isä tuodaan esille, olen tuhlannut tavattomasti vaivannäköä saadakseni mahtumaan paljon asioita pieneen tilaan.» Syyskuun lopulla hän vihdoin oli voittanut melkein kaikki vaikeudet ja niin sanoaksemme päässyt selville vesille.

Tällöin oli romaanin juoni jo kehittynyt niin pitkälle, että hänellä oli tilaisuus tehdä suurta huomiota herättänyt hyökkäyksensä julkisten asioiden vitkallista, yhä toistaiseksi lykkäävää hoitoa vastaan kuvaamalla oletettua »verukevirastoa». Varmana voi pitää, että hän jo ennakolta nautti siitä vaikutuksesta, jonka tämä räikeä kuvaus herättäisi asianomaisissa piireissä, ja siten sai lisää intoa ja pirteyttä käsitellessään sellaista alaa, joka muuten olisi ollut vain kiusallinen.

Lokakuussa Dickens matkusti Pariisiin ja asettui sinne pitkäksi työkaudeksi, jatkaakseen Pikku Dorritia. Ensimmäinen nide ilmestyi joulukuussa, ja seuraavan vuoden tammikuussa hän perin iloisena kirjoitti Forsterille, että »sen rinnalla on jopa Bleak House (hänen edellinen romaaninsa) jäänyt varjoon. Se on oikein valtava alku, ja minä olen siitä riemuissani.»

Tässä mielentilassa hän sitten reippaasti sepitti edelleen romaaniansa selvän suunnitelman mukaan. Kuinka mainiossa työkunnossa hän oli tänä talvena ja keväänä, toukokuun puoliväliin saakka, osoittaa m.m. se, että hän tiheästi matkustellen Pariisin ja Lontoon väliä samalla toimitti aikakauskirjaansa Household Words, luki siihen tarjottuja lukuisia käsikirjoituksia ja hoiti laajaa kirjeenvaihtoa, vieläpä huolehti monista sellaisistakin yksityiskohdista, jotka useimmat nykyajan päätoimittajat jättäisivät apulaisen suoritettaviksi. Vaikka hänellä oli tekeillä laaja romaani, johon kuka tahansa suosituista kirjailijoistamme olisi pannut kaiken aikansa, oli se hänen puuhissaan vain yksi monista, johon hänen toimelias henkensä oli kiintynyt.

Kesäksi 1856 Dickens siirtyi Boulogneen, jossa Pikku Dorrit yhä jatkui, ja syksyllä hän saapui takaisin kotiinsa Tavistock Houseen. Seuraavan vuoden maaliskuussa hän vihdoin saattoi kirjoittaa loppusanat romaaniinsa, ja muuan hänen lennokas kirjeensä Collinsille ilmaisee hänen suuren ilonsa siitä, että Pikku Dorrit oli valmistunut.

Alusta asti oli tämä vihkosarjana ilmestynyt teos saavuttanut suuren suosion, niin että esim. toista nidettä myytiin lyhyessä ajassa viisineljättä tuhatta kappaletta, mikä silloisissa oloissa oli tavatonta. Mutta kirjallisuuden arvostelijat eivät suinkaan kovin innostuneesti ylistäneet Pikku Dorritia. Kun teos oli täydellisenä ilmestynyt, tehtiin Edinburgh Review-lehdessä sitä vastaan perin ankara hyökkäys heinäkuussa 1857. Monta vuotta myöhemmin, vain muutama kuukausi senjälkeen kun Dickens oli kuollut, sattui Forsterin mainitsema pikku kohtaus, joka olisi kylliksi antanut kirjailijalle korvausta aikaisemman arvostelun jyrkkyydestä, jos hän vain olisi saanut elää niin kauan. »Bismarck ja Jules Favre kohtasivat toisensa Pariisin vallien juurella», mainitsee hänen elämänkertojansa. »Preussilainen aikoi avata tulen kaupunkia vastaan, ja ranskalainen yritti parhaansa mukaan osoittaa hänelle, että oli viisaampaa jättää se tekemättä. Silloiset sanomalehdet kertovat saaneensa tietää, että sillaikaa kun molemmat etevät valtiomiehet koettivat keksiä neuvotteluille yhteistä pohjaa, von Moltke istui nurkassa lukemassa Pikku Dorritia. Voitaneen pitää varmana, että verukeviraston periaate — kuinka jätetään tekemättä — silloin oli kiinnittänyt puoleensa vanhan soturin kaiken huomion.»

Samoin kuin Pikku Dorrit oli jo mainittuun aikaan saanut kotimaisen menestyksensä lisäksi suuren lukijakunnan eri maissa, on se seitsemän vuosikymmenen halki yhä kyennyt pitämään paikkansa niiden romaanien joukossa, joista otetaan uusia painoksia ja jotka siis tyydyttävät ainakin suuren yleisön makua, vaikkei kaikkien ammatillisten arvostelijain. Myönnettävä kyllä on, että tätäkin teosta vaivaa Dickensin luontainen taipumus antautua monisanaisuuteen ja pikku seikkojen turhantarkkaan kuvaamiseen, mutta toisaalta lukija saa mielihyvikseen todeta, ettei tässä esiinny läheskään yhtä runsaasti pateettisuutta ja liiallista tunteilua kuin aikaisemmissa romaaneissa. Mitä taas tulee siihen liioitteluun, joka koskee yhteiskunnallisia oloja ja eri henkilöiden luonnepiirteitä, niin se johtuu Dickensin tunnetusta halusta saada esille huumoria kaikesta, mikä suinkin näytti hänelle tarjoavan siihen tilaisuutta, ja ivata silloisen ajan epäkohtia. Tämä puoli hänen esitystapaansa antaakin lukijalle myös Pikku Dorritissa, kuten muissa hänen romaaneissaan, täyden korvauksen mahdollisesti kovin valtavalta tuntuvasta sanatulvasta, sillä huumorin kehittämisessä mitä vaihtelevimpiin meheviin saavutuksiin hän todella oli mestari.

Niin suurta nautintoa kuin tämä naurettavien kohtausten ja henkilöiden kuvaaminen tuottaakin, on kuitenkin muistettava että Dickensin romaanien osaksi tullut suuri suosio varsinaisesti perustuu hänen maailmankatsomukseensa, siihen kantaan, jolle hän asettui tarkastaessaan ihmisten elämää ja jonka mukaan hän sitten suunnitteli tapausten kulun. Myös tässä suhteessa on Pikku Dorrit edeltäjiensä kaltainen. Lämminsydäminen kirjailija vaalii pitkin matkaa hellästi kaikkea sitä, mikä on syvimmässä merkityksessä siveellisesti arvokasta, erikoisesti nöyriä, ahkeria, toisten sortamia ihmisiä, ja antaa ivansa ruoskan kirpeästi osua ylpeihin, paatuneihin ja tyhjäntoimittajiin. Hän oli niin kiintynyt tähän aihepiiriin, että hänen eri romaaniensa kesken huomataan eräissä suhteissa yhtäläisyyttä.

Kuten David Copperfieldissä ja Dombey ja Pojassa tavataan isäänsä hellästi rakastava tytär (edellisessä Agnes, jälkimäisessä Florence), joka ankaran arvostelun mukaan lienee liian ihanteelliseksi kuvattu ja josta sitten tulee puoliso miehiselle päähenkilölle, samoin tutustumme tässä »Pikku Dorritiin», velkavankilassa syntyneeseen ja varttuneeseen tyttöön, jonka nöyryys ja uhrautuvaisuus isän hyväksi on kehittynyt äärimmilleen ja joka sitten saavuttaa suojelijansa rakkauden.

Toisaalta, kuten jo viitattiin, Dickens paljasti häikäilemättömän ivansa voimalla Englannin silloisessa yhteiskuntajärjestyksessä ilmeneviä nurinkurisuuksia ja väärinkäytöksiä. Samaan tapaan luin hänen Oliver Twistissä kuvailemansa vaivaistalo epäkohtineen herätti asianomaiset suunnittelemaan tällä alalla parannuksia, sopinee olettaa, että Pikku Dorritin perinpohjainen esitys merkillisestä velkavankilasta ja vielä ylhäisemmästä kansallisesta laitoksesta, »verukevirastosta», jonka piiriin mahtuivat kaikki tärkeät hallintomiehet, oli aikanansa kylläkin tarpeellinen eikä jäänyt pelkäksi huitaisuksi ilmaan. Esipuheessaan tähän romaaniin Dickens mainitsee saaneensa tavallisten englantilaisten kokemuksesta aiheen näin rajuun rynnäkköönsä korkeiden herrojen suosikkijärjestelmää ja tyhjäntoimittamista vastaan, mikä vielä erikoisesti tuli ilmi teosta kirjoitettaessa käydyn Krimin-sodan aikana.

ENSIMMÄINEN KIRJA. — KÖYHYYS

ENSIMMÄINEN LUKU

Valoa ja varjoa

Eräänä päivänä kolmekymmentä vuotta takaperin hehkui Marseille päiväpaisteessa.

Kuuman elokuunpäivän polttava aurinko ei ollut etelä-Ranskassa harvinaisempi siihen aikaan kuin muinakaan aikoina, ei sen edellisinä eikä jälkeisinäkään. Kaikki esineet Marseillessa ja sen ympäristöllä olivat tuijottaneet hehkuvalle taivaalle, joka vuorostaan tuijotti takaisin, kunnes tuijottaminen oli käynyt siellä yleiseksi tavaksi. Vieraat häikäistyivät ja hämmentyivät tuijottaessaan tuijottaviin valkoisiin rakennuksiin, muureihin ja katuihin, tuijottaviin kuiviin maanteihin ja tuijottaviin kukkuloihin, joiden vehreys oli palanut ja lakastunut. Poikkeuksena olivat vain viiniköynnökset, jotka taipuivat rypälekuormiensa painosta; ne eivät jäykästi tuijottaneet eivätkä hohtaneet, vaan värähtelivät tuon tuostakin hiukan, kun kuuma ilmanhenkäys vain hipaisikin niiden hentoja lehtiä.

Oli niin tyyntä, ettei näkynyt värähdystäkään sataman likaisella vedenkalvolla eikä sen ulkopuolella leviävän ihanan meren pinnalla. Mustan ja sinisen värin taitekohta osoitti rajan, jonka yli puhdas meri ei milloinkaan läikähtänyt; mutta se päilyi yhtä tyynenä kuin rajan takana oleva inhoittava lätäkkökin, johon se ei koskaan sekoittunut. Telttakatottomat venheet olivat niin kuumia, ettei niihin sietänyt koskea; maali kohosi rakkuloille ankkuroitujen laivojen kupeissa; rantalaiturien kivet eivät kuukausiin olleet päässeet jäähtymään, ei öisin eikä päivisin. Kaikkien Babelin rakentajain jälkeläisiä oli tullut Marseilleen kauppaa tekemään: hindulaisia, venäläisiä, kiinalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, englantilaisia, ranskalaisia, genualaisia, neapelilaisia, venetsialaisia, kreikkalaisia, turkkilaisia — ja kaikki he samalla tavalla pyrkivät varjoon etsien mahdollisia suojapaikkoja piiloutuakseen mereltä, joka oli liian huikaisevan sininen katseltavaksi, ja purppurataivaalta, jonka laella hehkui iso, tulena liekehtivä jalokivi.

Yleinen tuijottaminen teki kipeätä silmiin. Hiukan helpotusta tosin tuottivat Italian etäistä rantaa vasten näkyvät keveät utupilvet, jotka verkkaan kohoilivat meren pinniltä veden haihtuessa; mutta muualla ei tuntunut minkäänlaista lievennystä. Paksun pölyn peittämät, valkean hohtavat tiet tuijottivat etäisyydestä, rinteiltä ja notkoista ja rajattomalta tasangolta. Kaukana etäisyydessä, tuijottavan maan ja tuijottavan taivaan välissä nuokkuivat ja läpättivät tien varsilla maalaistalojen yläpuolella riippuvat pölyiset viiniköynnökset ja yksitoikkoiset, varjottomat, paahtavassa auringossa kärvenneiden puiden muodostamat lehtokujat. Samoin nuokkuivat hevoset, jotka, uneliaasti kilahtelevat kellot kaulassa, vitkalleen vetelivät rattaita pitkissä jonoissa sisäkaupunkiin päin; niinikään nuokkuivat niiden väsyneet ajajat, silloin kun sattuivat olemaan hereillä, mikä harvoin tapahtui; samoin tekivät uupuneet maatyöntekijät. Hohto ja tuijotus painosti kaikkia eläviä olentoja; poikkeuksena olivat vain sisilisko, joka nopeasti kiiti rosoisen kivimuurin ylitse, ja heinäsirkka, joka kirskutti kuumasti ja kuivasti kuin päristin. Pölykin oli ruskeaksi paahtunut, ja ilmassa tuntui jonkinlaista värinää, ikäänkuin sekin läähättäisi.

Ikkunaluukut, kierrekaihtimet, verhot ja markiisit olivat suljetut ja vedetyt ikkunoiden eteen suojaksi polttavalta helteeltä. Jos jätti rakosenkin tai avaimenreiän avoimeksi, tunkeutui se siitä valkeanhehkuvana nuolena. Kirkot olivat parhaiten suojassa siltä. Siellä saattoi olla turvassa hetken aikaa, kaalien ja pylväiden hämärässä; kuin unessa tuikahtelivat lamput katossa ja kuin unessa vilahteli kirkkoväki alhaalla rumina, vanhoina varjoina, jotka hartaina ja hurskaina torkkuivat, syljeksivät ja rukoilivat. Kun täältä tuli ulos, tuntui kuin olisi heittäytynyt tuliseen virtaan, jossa oli uitava henkensä edestä lähimpään varjopaikkaan. Tällaisena lepäsi Marseille eräänä päivänä auringon paahteessa, sekä hajun että maun puolesta voimakkaasti havaittavana tosiseikkana, ihmisiä virumassa ja vetelehtimässä kaikissa mahdollisissa varjopaikoissa, verrattain hiljaisena, sillä ei kuulunut paljoa puheen sorinaa eikä koirien haukuntaa, tavan takaa vain epäsointuisten kirkonkellojen kilkatusta tai kehnojen rumpujen pärinää.

Marseillessa oli siihen aikaan inhoittava vankila. Eräässä sen huoneessa oleskeli kaksi miestä. Huone oli niin vastenmielinen paikka, että itse tunkeileva tuijotuskin räpytti silmiään ja jätti sen kehnon heijastusvalon varaan, minkä se saattoi hankkia itselleen. Paitsi molempia miehiä oli huoneessa seinään kiinnitetty pahoinpidelty ja vuoleskeltu penkki, johon oli veitsellä karkeasti kaiverrettu tammilauta; lisäksi vanhoista napeista ja liemiluista tehty tammipeli ja dominopeli, sekä kaksi mattoa ja pari kolme viinipulloa. Siinä huoneen koko sisustus, lukuunottamatta rottia ja muita näkymättömiä syöpäläisiä näkyväisten, molempien miesten lisäksi.

Huoneeseen pääsevä valontapainen tuli ison ikkunanmuotoisen rautaristikon kautta, niin että huonetta saattoi joka hetki pitää silmällä pimeästä porraskäytävästä, johon päin ristikko oli. Siitä, missä ristikon alaosa oli kiinnitetty muuriin, noin kolme, neljä jalkaa lattiasta, lähti vahva, leveä kivinen ulkonema. Tässä lojui toinen miehistä puoliksi istuallaan, puoliksi pitkänään, polvet koholla, jalat ja hartiat ristikonaukon vastakkaisia pieliä vasten. Ristikon tangot olivat kyllin kaukana toisistaan, jotta hän saattoi huolettomasti pistää käsivartensa kyynärpäätä myöten niiden väliin, ja niin hän oli tehnytkin, istuakseen mukavammin.

Vankilan leima näkyi ja tuntui kaikessa. Vangittu ilma, vangittu valo, vangittu kosteus, vangitut miehet, kaikki oli vapauden puutteessa huonontunut. Samoin kuin vangit olivat kalpeita ja laihtuneita, niin oli rautakin ruosteista, kivi limaista, puu mädännyttä, ilma pilaantunutta ja valo sameata. Vankila ei tiennyt ulkoisesta kirkkaudesta enempää kuin kaivo tai kellari tai hauta; ja se olisi säilyttänyt turmeltuneen ilmapiirinsä jossakin Intian meren maustesaaressakin.

Ulkonemalla lojuvaa miestä vieläpä palelikin. Kärsimättömästi liikauttaen toista hartiaansa hän nykäisi avaran takkinsa paremmin ylleen ja murisi: »Hiiteen aurinko, senkin kiertelevä rosvo, joka ei milloinkaan paista tänne!»

Hän odotti ruokaansa; nähdäkseen kauemmaksi alas portaita hän kurkisti syrjästä tankojen välistä, ja ilme muistutti suuresti samassa asemassa olevan petoeläimen ilmettä. Mutta hänen liian lähekkäin olevat silmänsä eivät olleet yhtä jalosti sijoittuneet päähän kuin eläinten kuninkaan, ja ne olivat paremmin terävät kuin kirkkaat — teräviä aseita, jotka pienen ulkopintansa tähden pysyivät salaisina. Niissä ei ollut syvyyttä eikä vivahtelua; ne kiiluivat, ja ne avautuivat ja sulkeutuivat. Näissä suhteissa ja jättäen niiden käytännön omistajan huoleksi olisi kelloseppäkin voinut takoa paremman silmäparin. Hänellä oli käyrä nenä, kaunis kyllä laatuaan, mutta liian korkea silmien kohdalla, luultavasti juuri saman verran liian korkea kuin silmät olivat liian lähekkäin. Muuten hän oli kookasvartaloinen; huulet, mikäli niitä tiheiltä viiksiltä näkyi, olivat ohuet, ja tuuhea, kuiva tukka oli takkuisessa tilassaan epämääräisen värinen, mutta punaiseen vivahtava. Ristikon tankoa pitelevä käsi (sen selkäpuoli oli täynnä rumia, äsken parantuneita naarmuja) oli tavattoman pieni ja pehmeä, se olisi ollut tavattoman valkoinenkin, ellei vankilan lika olisi peittänyt sitä.

Toinen mies makasi kivilattialla, karkean, ruskean takin peitossa.

»Nouse pois, sika!» ärisi ulkonemalla istuja. »Älä nuku, kun minun on nälkä.»

»Samantekevä, herra», vastasi sika nöyrästi, vieläpä hieman hilpeästikin; »minä voin valvoa, kun tahdon, ja voin nukkua, kun tahdon. Se on yhdentekevää.»

Tätä sanoessaan nousi hän seisoalleen, pudistelihe, raapi itseään, sitoi ruskean takkinsa, jota äsken oli käyttänyt peittona, hihoista löyhästi kaulaansa ja istui haukotellen kivilattialle, selkä ristikon vastaista seinää vasten.

»Sanos mitä kello nyt on», murisi toinen.

»Päivälliskello soi neljänkymmenen minuutin kuluttua.» Pysähtyessään oli hän katsellut ympärilleen vankihuoneessa ikäänkuin päästäkseen varmuuteen.

»Sinä olet oikea kello. Mistä tiedät aina ajan kulun?»

»En osaa selittää sitä. Mutta tiedän aina mitä kello on ja missä olen. Minut tuotiin tänne yöllä ja venheestä, mutta tiedän sittekin missä olen. Katsokaas! Marseillen satama.» Polvillaan lattialla osoitti hän likaisella etusormellaan joka paikan kuin kartalla. »Tässä on Toulon (jossa kaleerit ovat), tuossa on Espanja ja tuolla Algier. Tässä vasemmalla on Nizza ja tuossa nurkalla Genua. Genuan aallonmurtaja ja satama. Karanteenialue. Tässä kaupunki ruusuista punoittavine pengermäkukkatarhoineen. Tuossa on Porto Fino. Edempänä Livorno. Ja vieläkin kauempana Cività Vecchia. Ja sitte tulee — kas, Neapelilla ei olekaan tilaa.» Hän oli nyt joutunut seinälle. »Mutta sama se; tuolla se kuitenkin on.»

Hän jäi polvilleen ja katsoi vilkkaasti vankilatoveriinsa, merkillisen vilkkaasti ollakseen vanki. Hän oli päivettynyt, ketterä, notkea pieni mies, hieman tanakkatekoinen. Hänellä oli korvarenkaat ruskeissa korvissaan, valkoiset hampaat loistivat hänen eriskummaisissa ruskeissa kasvoissaan, pikimusta tukka valui ruskealle kaulalle ja repaleinen, punainen paita oli auki ruskean rinnan kohdalta. Jalassa hänellä oli avarat merimiehen housut ja siistit kengät, päässä pitkä punainen myssy, ja punaiseen vyöhön oli veitsi pistettynä.

»Katsokaa, tulenko takaisin Neapelista samassa järjestyksessä kuin missä menin sinne! Katsokaa tänne, herra! Cività Vecchia, Leghorn, Porto Fino, Genua, kulmaus ja sen sisässä Nizza, Marseille, te ja minä. Vanginvartijan asunto ja hänen avaimensa ovat tuossa peukaloni kohdalla; ja tässä ranteeni kohdalla he säilyttävät kansallista partaveistä kotelossaan – giljotiinia lukon takana.»

Toinen sylkäisi äkkiä lattialle, ja hänen kurkustaan kuului korahdus.

Heti sen jälkeen kuului alhaalta lukonkin kurkku korahtavan ja ovi paukahtavan. Joku astui hitaasti portaita ylös, ja askeleiden kopinaan sekaantui suloisen pienen äänen kaiku; ja vanginvartija ilmestyi näkyviin kantaen kolmi- tai nelivuotiasta tytärtään sekä koppaa.

»Mitä kuuluu tänään, hyvät herrat? Kuten näette, kulkee pienokaiseni mukana kierroksellani saadakseen nähdä isänsä lintuja. Hyi toki! Katsele nyt lintuja, kultaseni, katsele!»

Itse katsoi hän terävästi lintuihin pidellessään lasta ristikon kohdalla, varsinkin pienempään, jonka pirteys näkyi tekevän hänet epäluuloiseksi: »Toin tässä leipänne, signor John Baptist», virkkoi hän (he puhuivat kaikki ranskaa, mutta pieni mies oli italialainen); »ja jos saisin varoittaa teitä pelaamasta —»

»Te ette varoita tuota herraa siitä!» vastasi John Baptist ja näytti hymyillessään valkoisia hampaitaan.

»En, mutta herra voittaa», väitti vartija vilkaisten ohimennen toiseen mieheen; silmäys ei todistanut erikoista mieltymystä tähän. »Ja te menetätte. Se on aivan eri asia. Sentähden te saatte kaunaista leipää ja hapanta viiniä, mutta hän saa lyoninmakkaraa, vasikkaa herkullisen hyytelön kera, valkoista leipää, strachinojuustoa ja hyvää viiniä. Katsele lintuja, kultaseni!»

»Lintuparat!» sanoi lapsi.

Ristikon läpi arasti kurkistavat pienet, kauniit kasvot, jotka ilmaisivat jumalallista sääliä, olivat kuin enkelin ilmestys vankilassa. John Baptist nousi ja lähestyi niitä ikäänkuin ne olisivat voimakkaasti vetäneet häntä puoleensa. Toinen lintu pysyi alallaan, katsahti vain kärsimättömästi koriin.

»Malttakaas!» virkkoi vanginvartija istuttaen pienen tyttärensä ristikon ulkoiselle ulkonemalle, »lapsi saa ruokkia lintuja. Tämä iso leipä on signor John Baptistille. Meidän täytyy taittaa se saadaksemme sen työnnetyksi häkkiin. Kas, siinä on kesy lintu, joka suutelee pikkusen kättä! Tämä viininlehviin kääritty makkara on monsieur Rigaudille. Ja vielä — tämä vasikanliha herkullisine hyytelöineen on monsieur Rigaudille. Ja monsieur Rigaud saa nämä kolme pientä valkoista leipääkin. Lisäksi vielä tämän juuston — viinin — ja tupakan. Kaikki tämä on monsieur Rigaudille. Onnellinen lintu!»

Lapsi pisti kaikki nämä ruokatavarat monsieur Rigaudin hienoon, pehmeään, kaunismuotoiseen käteen, mutta oli ilmeisesti peloissaan — hän vetäisi tavantakaa omansa takaisin ja katsoi mieheen rypistäen kaunista otsaansa, joka ilmaisi sekä pelkoa että vastenmielisyyttä. Sitävastoin oli hän aivan luottavasti laskenut karkeat leipäpalat John Baptistin mustiin, rosoisiin, luiseviin kouriin (joiden kahdeksassa sormessa ja kahdessa peukalossa tuskin oli sen verran kynttä kuin monsieur Rigaudin yhdessä ainoassa); ja kun hän suuteli lapsen kättä, oli tämä hyväillen silittänyt hänen kasvojaan. Monsieur Rigaud, jota toiselle suotu suosionosoitus ei liikuttanut, koetti mielistellä isää nauramalla ja nyökkäämällä tyttärelle, aina kun tämä ojensi hänelle jotakin; ja kohta saatuaan kaikki ruokatavarat sopivasti sijoitetuiksi ympärilleen ulkonemalle, jolla hän istui, alkoi hän halukkaasti syödä.

Kun monsieur Rigaud nauroi, muuttuivat hänen kasvonsa pikemmin omituisella kuin miellyttävällä tavalla. Hänen viiksensä kohosivat nenän alle ja nenä vajosi viiksien yllä, mikä näytti julmalta ja pahaenteiseltä.

»Kas noin!» sanoi vanginvartija kääntäen korinsa ylös alaisin pudistellakseen muruset siitä, »olen käyttänyt kaikki saamani rahat, tässä on lasku, ja niin on se asia selvä. Monsieur Rigaud, kuten otaksuin eilen, toivoo tuomari saavansa kunnian tavata teitä tänään kello yksi.»

»Kuulustellakseenko minua, vai mitä?» kysyi Rigaud veitsi kädessä ja pala suussa.

»Tepä sen sanoitte. Kuulustellakseen teitä, niin juuri.»

»Eikö ole mitään uutisia minulle?» tiedusteli John Baptist, joka oli alkanut tyytyväisenä pureksia leipäänsä.

Vartija kohautti hartioitaan.

»Pyhä Maria! Pitääkö minun virua täällä koko ikäni, isäseni?»

»Mistä minä tiedän?» huudahti vanginvartija ja kääntyi hänen puoleensa etelämaisen vilkkaasti, viittoillen molemmilla käsillään ja kaikilla sormillaan ikäänkuin uhaten repiä toisen kappaleiksi. »Ystäväni, kuinka minä voisin sanoa, kuinka pitkäksi aikaa te jäätte tänne virumaan. Mistä minä sen tietäisin, John Baptist Cavalletto? Herran nimessä! Täällä on toisinaan vankeja, joilla ei suinkaan ole noin riivatun kiirettä joutua kuulusteltaviksi.»

Tätä sanoessaan hän vilkaisi salaa monsieur Rigaudiin, mutta monsieur Rigaud oli jo taas alkanut syödä, vaikkei enää yhtä halukkaasti kuin äsken.

»Hyvästi, lintuseni!» sanoi vartija nostaen kauniin lapsensa käsivarrelleen ja suuteli sitä sanellessaan sille jäähyväissanat.

»Hyvästi, lintuseni!» toisti suloinen lapsi.

Hänen viattomat kasvonsa säteilivät hänen katsoessaan isän olan yli vankeihin; kantaessaan tyttöään portaita alas lauloi isä hänelle lapsenlaulua:

    »Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Compagnon de la Majolaine!
    Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Aina iloinen!»

johon John Baptist katsoi kunnianasiakseen vastata ristikolta; ja hän lauloi oikeassa tahdissa ja puhtaasti, vaikka hieman käheästi:

    »Kuninkaan miehist' on hän reippain,
        Compagnon de la Majolaine.
    Kuninkaan miehist' on hän reippain,
        aina iloinen.»

Laulun kaiku seurasi heitä niin kauan heidän astuessaan harvalukuisia, jyrkkiä portaita alas, että vanginvartijan täytyi lopuksi pysähtyä antaakseen tyttösensä kuunnella laulun loppuun ja kerrata sen loppusäkeet heidän ollessaan vielä näkyvissä. Sitte lapsen pää hävisi ja miehen pää samaten, mutta hento ääni jatkoi yhä lauluaan, kunnes ovi paukahti kiinni.

Monsieur Rigaudin mielestä John Baptist oli hänen tiellään ja jo ennenkuin kaiku oli vaiennut — sekin oli vankilailmassa heikompaa ja pyrki vitkastelemaan — töykkäsi hän häntä jalallaan, huomauttaakseen, että hänen oli parasta vetäytyä pimeämpään kolkkaansa. Pikku mies istuutui kivilattialle huolettoman luontevasti, kuten ainakin sellaiseen istumapaikkaan tottunut; ja asettaen eteensä kolme palasta karkeata leipäänsä kävi hän tyytyväisenä käsiksi neljänteen, ikäänkuin niistä suoriutuminen olisi ollut jonkinlaista peliä.

Kenties vilkaisi hän lyoninmakkaraan ja kenties myöskin herkulliseen vasikkahyytelöön, mutta ne eivät kauan pysyneet näkyvissä herahduttamassa vettä hänen kielelleen; monsieur Rigaud antoi niiden nopeasti hävitä, huolimatta tuomarista ja tuomioistuimesta, ja nuoleksi sitten sormiaan niin puhtaiksi kuin sai ja pyyhki niitä viininlehviinsä. Sitten hän pysähtyi kesken ryyppäämistään tarkastellakseen vankilatoveriansa, jolloin viikset taas kohosivat nenän alle ja nenä painui alas.

»Miltä leipäsi maistuu?»

»Hieman kuivalta, mutta minulla on tässä vanha kastikkeeni», vastasi
John Baptist näyttäen veistään.

»Mikä kastike?»

»Minä saatan leikata leipäni näin — melooniksi. Tai näin — munakkaan muotoiseksi, tai tällä tavalla — paistetun kalan näköiseksi, tai noin nyt siitä tuli lyoninmakkara», vastasi John Baptist näyttäen kädessään olevan leivän avulla havainnollisesti eri leikkaustapojaan, jolla välin hän tyynesti pureksi suupalaansa.

»Tuossa on!» huusi monsieur Rigaud. »Juo. Saat tästä loput.»

Lahja ei ollut suuri, sillä viiniä oli vain tilkkanen jäljellä; mutta signor Cavalletto ponnahti pystyyn ottaen kiitollisena vastaan pullon, nosti sen ylösalaisin huulilleen ja maiskutti suutaan.

»Aseta pullo toisten joukkoon», käski Rigaud.

Pikku mies totteli ja seisoi valmiina antaakseen toiselle tulta tupakkaan; Rigaud näet juuri kierteli sitä savukkeiksi mukana seuranneisiin pieniin nelikulmaisiin paperipaloihin.

»Kas tässä! Saat yhden näistä.»

»Tuhannet kiitokset, hyvä herra!» John Baptist sanoi tämän omalla kielellään ja maanmiestensä vilkkaalla, miellyttävällä tavalla.

Monsieur Rigaud nousi, sytytti savukkeen, pisti loput niistä povitaskuunsa ja oikaisihe pitkäkseen penkille. Cavalletto istui lattialle ja pidellen kiinni kummastakin nilkastaan poltteli rauhallisesti. Sen paikan lähin ympäristö kivilattialla, johon John Baptistin peukalo oli pysähtynyt kartalla, näytti jollakin kiusallisella tavalla vetävän monsieur Rigaudin silmiä puoleensa. Ne vaelsivat niin usein siihen suuntaan, että italialainen ihmetellen seurasi niitä tuon tuostakin.

»Mikä hornan luola tämä onkaan!» huudahti monsieur Rigaud keskeyttäen pitkän äänettömyyden. »Katsohan päivänvaloa! Päivän? Ei, se on viimeviikkoista valoa, kuusi kuukautta, kuusi vuotta vanhaa valoa! Niin velttoa ja kuollutta se on!»

Se valui laimeasti alas nelikulmaista torvea pitkin, joka pimensi porraskäytävässä olevan ikkunan, niin ettei sen läpi näkynyt taivasta — eikä mitään muutakaan.

»Cavalletto», virkkoi monsieur Rigaud siirtäen silmänsä äkkiä torvesta, johon molemmat olivat tahtomattaan luoneet katseensa, »tiedäthän, että minä olen herrasmies?»

»Totta kai, totta kai.»

»Kuinka kauan olemme jo olleet täällä?»

»Minä yksitoista viikkoa ensi yönä puolenyön aikaan, ja te yhdeksän viikkoa ja kolme päivää tänään kello viisi jälkeen puolenpäivän.»

»Olenko minä koskaan tehnyt täällä mitään? Olenko koskenut luutaan tai levittänyt mattoja lattialle tai käärinyt niitä kokoon, olenko ottanut tammipelin esille tai koonnut dominolaattoja tai kajonnut mihinkään muuhun työhön?»

»Ette milloinkaan.»

»Oletko koskaan odottanut saavasi nähdä minun tekevän jotakin?»

John Baptist vastasi pudistellen oikean käden etusormea taaksepäin, joka on italialaisen ilmeikkäin kieltotapa.

»Et! Sinä tiesit ensi hetkestä nähdessäsi minut, että olin herrasmies?»

»Altro!» vastasi John Baptist sulkien silmänsä ja heilauttaen kiivaasti päätänsä. Tuo sana, joka genualaisen eri tavalla korostamana saattaa merkitä kymmeniä eri asioita: väitteen vahvistusta, vastaväitettä, vakuutusta, kieltoa, ivaa, kohteliaisuutta, leikinlaskua, ilmaisi tässä tapauksessa monin verroin painokkaammin samaa kuin meidän vakuutuksemme: »tietysti!»

»Haha! Sinä olet oikeassa! Minä olen herrasmies! Ja sellaisena tahdon elää ja sellaisena kuolla! Minun päämääräni on olla herrasmies! Se on minun osani, sitä näyttelen, totta vieköön, minne joutunenkin!»

Hän nousi istumaan ja huusi voitonriemuisena:

»Tässä olen! Katsele minua! Kohtalon arparasiasta on minut pudisteltu tänne halvan salakuljettajan seuraan; — minut on suljettu tyrmään yhdessä mitättömän salakuljettajan kanssa, jolla ei ole selviä papereita ja jonka poliisi on vanginnut, koska hän sen lisäksi on rajan yli pääsyä varten lainannut venheensä toisille pikkueläjille, joilla ei myöskään ole selviä papereita, ja hän käsittää vaistomaisesti minun asemani tässäkin valaistuksessa ja tässä paikassa. Olen hyvin näytellyt osaani! Totisesti, minä kyllä voitan, kuinka käyneekin.»

Taas viikset kohosivat nenän alle, ja nenä vajosi alas.

»Mitä kello nyt on?» kysyi hän, kasvoilla kuuma, kuiva kalpeus, jota oli vaikea käsittää hilpeydestä johtuvaksi.

»Noin puoli yksi.»

»Hyvä! Tuomari saa kohta nähdä edessään herrasmiehen. No niin. Kerronko sinulle, mistä minua syytetään? Se on tehtävä nyt tai sitten ei milloinkaan, sillä minä en enää palaa tänne. Minut joko vapautetaan tahi sitten saan valmistautua partaveitsen käsiteltäväksi. Sinähän tiedät, missä sitä säilytetään.»

Signor Cavalletto otti savukkeen suustaan ja näytti hetkisen alakuloisemmalta kuin olisi saattanut odottaa.

»Minä olen» — monsieur Rigaud nousi seisomaan sanoakseen tämän — »minä olen maailmankansalainen. Ei minulla ole varsinaista isänmaata. Isäni oli sveitsiläinen, Vaudin kanttonista. Äitini suonissa virtasi ranskalaista verta, mutta hän oli englannitar syntyjään. Itse olen syntynyt Belgiassa. Minä olen maailmankansalainen.»

Hänen teatterimainen ilmeensä hänen seistessään siinä toinen käsi lanteella takin poimuissa ja tapa, millä hän, sivuuttaen toverinsa, kääntyi puhuessaan vastapäisen seinän puoleen, pani otaksumaan, että hän pikemmin harjoitteli esiintymistä tuomarin edessä, jonka tutkittavaksi hän kohta joutuisi, kuin vaivautui antamaan tietoja itsestään niin mitättömälle henkilölle kuin John Baptist Cavallettolle.

»Otaksukaamme, että olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen nähnyt maailmaa. Olen elänyt siellä ja olen elänyt täällä ja aina olen elänyt herrasmiehenä. Kaikkialla minua on kohdeltu ja kunnioitettu herrasmiehenä. Jos tahdot vahingoittaa minua selittämällä, että olen elänyt oveluudellani, niin sanohan, millä lakimiehenne elävät ja poliitikkonne ja vehkeilijänne ja pörssimiehenne.»

Hän piti aina pienen, hienon kätensä näkyvillä ylhäisyytensä todistajana, josta tempusta hänellä ennen oli ollut paljon hyötyä.

»Kaksi vuotta takaperin tulin Marseilleen. Myönnän, että olin köyhä; olin ollut sairaana. Kun teidän lakimiehenne, poliitikkonne, vehkeilijänne ja pörssimiehenne sairastuvat eivätkä ole koonneet kylliksi rahoja, köyhtyvät hekin. Asetuin asumaan Kultaristin majataloon — sitä piti silloin monsieur Henri Barronneau — hän oli vähintäin kuusikymmentäviisivuotias ja sairaloinen. Olin asunut talossa noin neljä kuukautta, kun monsieur Henri Barronneaulle sattui se onnettomuus, että hän kuoli; mutta eihän se ole mikään tavaton onnettomuus. Sellaisia sattuu kyllä jotenkin usein, ilman minun apuanikin.»

John Baptist oli polttanut savukkeensa loppuun, ja monsieur Rigaud oli niin jalomielinen, että viskasi hänelle toisen. Hän sytytti sen ensimmäisen tuhasta ja poltteli edelleen, katsellen syrjästä kumppaniaan, joka oli niin syventynyt kertomukseensa, että tuskin vilkaisi toiseen.

»Monsieur Barronneaulta jäi leski. Hän oli kaksikymmentäkaksi vuotta vanha. Häntä mainittiin kauniiksi, ja (mikä usein on eri asia) hän oli kaunis. Minä elelin edelleen Kultaristissä. Näin madame Barronneaun. Otin hänet puolisokseni. Ei ole minun asiani sanoa, oliko meidän välillämme suurtakin eroa. Tässä seison vankilailman saastuttamana; mutta mahdollisesti sinä sittenkin pidät minua hänelle sopivampana kuin hänen ensimmäinen miehensä oli ollut.»

Hän luulotteli olevansa kaunis mies, vaikka ei ollut, ja hyvin kasvatettu mies, jota hän ei myöskään ollut. Se oli pelkkää kerskumista ja pöyhkeilyä; mutta tässä tapauksessa, kuten useimmissa muissakin, käy pöyhistelevä varmuus täydestä.

»Oli miten oli, mutta madame Barronneau hyväksyi minut. Ja se seikka toivottavasti ei ole minulle vahingoksi?»

Tätä kysyessään sattui hän vilkaisemaan John Baptistiin, jolloin pieni mies vilkkaasti pudisti päätänsä ja hillityllä äänellä toisti vakuuttavasti altro, altro, altro, altro — loppumattomiin.

»Nyt alkoivat asemamme vaikeudet. Minä olen ylpeä. En mitenkään puolusta ylpeyttä, mutta minä olen ylpeä. Luonteeni mukaista on myös hallita. En voi alistua; minun täytyy hallita. Pahaksi onneksi oli madame Rigaudin omaisuus määrätty hänen itsensä hoidettavaksi. Sellaisen mielettömän säädöksen oli hänen miesvainajansa tehnyt. Vielä pahempi oli, että hänellä oli sukulaisia. Kodin rauha on vaarassa, jos vaimon sukulaiset asettuvat miestä vastaan, kun tämä on herrasmies ja ylpeä ja tahtoo hallita. Välillämme oli olemassa vielä toinenkin eripuraisuuden syy. Madame Rigaud oli valitettavasti hieman sivistymätön. Minä koetin parantaa hänen tapojaan ja yleensä opettaa hänelle hienompaa käytöstä; hän (tässäkin sukulaistensa kannattamana) loukkautui yrityksistäni. Välillämme syntyi riitoja, jotka madame Rigaudin sukulaisten panettelun liioittelemina ja levittäminä joutuivat naapurien tietoon. On kerrottu, että minä kohtelin madame Rigaudia julmasti. Minun oli muka nähty lyövän häntä korvalle — ei mitään muuta. Minulla on keveä käsi; ja jos minun on nähty oikaisevan madame Rigaudia tällä tavalla, niin olen tehnyt sen melkein leikilläni.»

Jos monsieur Rigaudin hymy sillä hetkellä kuvasti hänen leikillisyyttään, niin olisivat madame Rigaudin sukulaiset varmaankin paljoa mieluummin suoneet hänen oikaisseen onnetonta vaimoansa vakavasti.

»Minä olen hienotunteinen ja rohkea. En tahdo mainita hienotunteisuutta ja rohkeutta minään ansioina, mutta nämä ominaisuudet kuuluvat luonteeseeni. Jos madame Rigaudin miehiset sukulaiset olisivat esiintyneet avonaisesti, olisin kyllä tiennyt millä tavoin kohdella heitä. Lie tiesivät sen ja vehkeilivät salassa; seurauksena oli, että madame Rigaud ja minä usein törmäsimme pahasti yhteen. Jos tarvitsin pienenkin rahamäärän yksityisiin tarpeisiini, en saanut sitä riidatta — minä, tällainen mies, jonka luonteensa mukaan täytyy saada hallita! Eräänä iltana kävelimme, madame Rigaud ja minä, hyvinä ystävinä — voinpa sanoa rakastavaisina—meren yläpuolelle kohoavalla kukkulalla. Paha onni johti madame Rigaudin mainitsemaan sukulaisiaan; keskustelin hänen kanssansa tästä asiasta ja soimasin häntä velvollisuudentunnon ja rakkauden puutteesta, hän kun salli heidän hänen miestänsä kohtaan osoittaman kateellisen vihamielisyyden vaikuttaa itseensä. Madame Rigaud syytteli puolestaan minua, johon minä vastasin samalla mitalla. Madame Rigaud kiihtyi; minä myös kiihdyin ja ärsytin häntä. Myönnän sen. Vilpittömyys kuuluu luonteeseeni. Viimein madame, Rigaud sai raivokohtauksen, jota en herkeä pahoittelemasta, syöksyi minun kimppuuni kirkuen kiukusta (nämä huudot juuri lienevät kuuluneet jonkun matkan päähän), repi vaatteitani, raastoi tukkaani, kynsi käsivarteni haavoille, potki ja tallasi maata ja heittäytyi viimein jyrkänteeltä alas lyöden itsensä kuoliaaksi kallioihin. Tällainen on tapausten kulku, vaikka panettelu on selittänyt, että minä muka olisin yrittänyt pakottaa madame Rigaudia luopumaan oikeuksistaan ja että kun hän itsepäisesti oli kieltäytynyt suostumasta pyyntööni, olisin tapellut hänen kanssaan — ja murhannut hänet!»

Hän astui ulkoneman luo, jossa viininlehvät yhä viruivat, kokosi pari kolme käteensä ja pyyhkieli niihin sormiaan, seisten selin valoon päin.

»No», kysyi hän oltuaan hetken vaiti, »eikö sinulla ole mitään sanomista tähän?»

»Se on ruma juttu», vastasi pikku mies; hän oli noussut seisomaan ja kiilloitti veistään, kihnuttaen sitä saappaaseensa, nojatessaan toisella kädellä seinää vasten.

»Mitä tarkoitat?»

John Baptist kiilloitti edelleen veistänsä virkkamatta mitään.

»Tarkoitatko, etten ole kertonut asiaa totuudenmukaisesti?»

»Al—tro!» vastasi John Baptist. Sana ilmaisi nyt anteeksipyyntöä ja merkitsi: »Enhän toki!»

»Mitä sitten?»

»Tuomarit ja tuomioistuimet ovat kovin ennakkoluuloisia.»

»Olkoot!» huusi toinen heittäen kärsimättömästi takkinsa liepeen hartiainsa peitoksi ja kirosi. »Tehkööt he pahimpansa!»

»Luultavasti he sen tekevätkin», jupisi John Baptist itsekseen, taivuttaen päätänsä pistääkseen veitsen vyöhönsä.

Muuta ei puhuttu kummaltakaan puolen, vaikka molemmat alkoivat astella edes takaisin ja välttämättä joutuivat toistensa tielle joka käänteessä. Monsieur Rigaud pysähtyi toisinaan, ikäänkuin aikoen esittää asiansa uudessa valossa tahi tehdäkseen kiukkuisen huomautuksen; mutta signor Cavalletto asteli vain edelleen hitaasti edestakaisin eriskummaista hölkkäänsä, silmät maahan luotuina, eikä toisen aikeista tullut mitään.

Lukossaan kitisevän avaimen ääni veti vähän ajan kuluttua molempien huomion puoleensa. Sitten kuului puhetta ja askelten kopinaa. Ovi paukahti, äänet ja askelet lähenivät, ja vanginvartija astui hitaasti portaita alas sotilasvartion seuraamana.

»No, monsieur Rigaud», virkkoi hän pysähtyen hetkeksi ristikolle, avaimet kädessä, »tehkää hyvin ja tulkaa ulos».

»Huomaan, että minut saatetaan täältä oikein juhlamenoin.»

»Niin, ellei tehtäisi näin», vastasi vartija, »voisi sattua, että lähtisitte täältä niin monena kappaleena, että kävisi vaikeaksi saada niitä enää kokoon. Tuolla ulkopuolella odottelee väkijoukko teitä, monsieur Rigaud, eikä se pidä teistä.»

Hän katosi näkyvistä, irroitti salvan huoneen nurkassa olevan matalan oven edestä ja avasi sen. »Kas niin», virkkoi hän astuen sisään, »tulkaa ulos».

Taivaan alla ei ole sellaista valkoisen vivahdusta, jota voisi verrata monsieur Rigaudin kasvoja sillä hetkellä peittävään kalpeuteen, eikä ihmiskasvoilla näe toista sellaista ilmettä kuin se, jonka vähäisinkin värähdys kuvastaa pelästyneen sydämen sykintää. Molempia on tavallisesti verrattu kuolemaan, mutta näiden välillä on yhtä syvä kuilu kuin se, joka erottaa loppuun suoritetun kamppailun parhaillaan kestävästä, äärimmäisen epätoivoisesta taistelusta.

Monsieur Rigaud sytytti uuden paperisavukkeen toverinsa savukkeesta, puraisi sen lujasti hampaittensa väliin, pani päähänsä pehmeän lerppahatun, heitti vaipan liepeen taas hartioilleen ja astui sivukäytävään, jonne ovi avautui, välittämättä sen enempää signor Cavallettosta. Mitä tähän pikku mieheen tuli, oli hänen koko huomionsa kiintynyt oveen, jonka lähelle hän pyrki saadakseen vilkaista siitä. Aivan samoin kuin eläin lähestyy häkkinsä avattua ovea ja katselee ulkopuolella olevaan vapauteen, niin hänkin käytti nämä muutamat minuutit kurkistaakseen ja nähdäkseen ulos, kunnes ovi sulkeutui taas.

Sotilaita komensi upseeri, tanakka, kunnokas, perin tyyni mies, paljastettu miekka kädessä, sikaari suussa. Hän määräsi lyhyesti monsieur Rigaudin sijoitettavaksi vartion keskelle, asettui kylmän välinpitämättömänä sen etunenään ja komensi »eteenpäin», jolloin koko joukko alkoi kalisten astua portaita alas. Ovi paukahti — avain kiertyi lukossa — ja outo valonsäde, outo ilman henkäys tuntui kulkeneen vankilan läpi, haihtuen ohuihin, sikaarista nousseisiin savurenkaihin.

Yksin jääneenä vankeuteensa hyppäsi John Baptist kuin eläin, kuin kärsimätön apina tai vihastunut pieni karhu, ulkonemalle, nähdäkseen viimeisenkin vilahduksen saatosta. Seistessään siinä ja pidellen molemmin käsin kiinni ristikon tangoista kuuli hän äkkiä kovaa melua; siinä kuului huutoa, ulvontaa, kirouksia, — uhkauksia, sadattelua, kaikkea sekaisin, vaikkei (enempää kuin myrskyssäkään) voinut selvästi erottaa muuta kuin raivoisan äänten hyökyaallon.

Hänen intonsa saada tietää lisää kiihdytti hänet vielä enemmän häkkiin suljetun eläimen kaltaiseksi; hän hyppäsi keveästi maahan, juoksenteli edestakaisin huoneessa, hyppäsi taas keveästi ulkonemalle, tarttui ristikkoon ja koetti pudistella sitä, hyppäsi alas juoksentelemaan ja taas ylös kuuntelemaan eikä levännyt ennenkuin melu, joka vähitellen eteni, oli aivan hiljennyt. Kuinka moni parempi vanki onkaan tällä tavoin tyystin kuluttanut jalon sydämensä kenenkään sitä ajattelematta, vieläpä heidän rakkaimpiensakaan siitä tietämättä, jolla välin heidän vangitsijansa, suuret kuninkaat ja maan mahtavat, ovat kulkeneet paisteessa loistavaa uraansa kansan hurratessa. Ja samat suuret henkilöt ovat kuolleet vuoteissaan, saaden mallikelpoisen lopun ja loistavia muistopuheita, ja kohtelias historia, joka on nöyrempi ja alamaisempi kuin heidän välikappaleensa, balsamoi heidät!

Viimein John Baptist, joka nyt sai itse valita paikan vankilansa seinien sisäpuolella, harjoittaakseen erikoista taitoaan nukkua milloin tahtoi, laskeutui penkille, painoi kasvonsa ristittyjen käsivarsiensa varaan ja nukahti. Alistuvaisuudessaan, suruttomuudessaan, hyvätuulisuudessaan, lyhytaikaisine intohimoineen, huolettoman tyytyväisenä kovaan leipään ja kovaan kivilattiaan, valmiina nukahtamaan milloin hyvänsä, oikkuineen ja päähänpistoineen hän oli synnyinmaansa aito poika.

Suuri tuijotus tuijotti itsensä hetkeksi horroksiin; aurinko laski punaisen-, vihreän-, kullanhohtoiseen ihanuuteen; tähdet ilmestyivät taivaalle, ja tulikärpäset matkivat niitä alemmassa piirissään, samoin kuin ihmiset yrittävät heikosti jäljitellä ylempien olentojen hyvyyttä; pitkät, pölyiset tiet ja rajattomat tasangot olivat levossa — ja niin syvä hiljaisuus vallitsi merellä, että se tuskin kuiskaili siitä ajasta, jolloin se taas alkaisi elää.

TOINEN LUKU

Matkatoverit

»Ei kuulu tuolta tänään enää eilisen kaltaista ulvontaa, sir, vai mitä?»

»En ole kuullut mitään.»

»Silloin voitte olla varma siitä, ettei siellä ulvotakaan. Kun tämä kansa kiljuu, tekee se sen kuuluvasti.»

»Otaksun, että niin on useimpien kansojen laita.»

»Niin! Mutta tämä kansa kiljuu aina. Se ei ole onnellinen muuten.»

»Tarkoitatteko Marseillen asukkaita?»

»Tarkoitan Ranskan kansaa. He huutavat aina. Mitä Marseilleen tulee, niin tunnemme sen kyllä. Se lähetti maailmalle kapinallisimman laulun, mitä milloinkaan on sävelletty. Tullakseen toimeen, täytyy sen aina saada hoilottaa 'allons' ja 'marchons' milloin millekin asialle voiton tai kuoleman, tulipalon tai jonkun muun tapahtuman kunniaksi.»

Hän oli koko ajan puhunut hullunkurisen hyväntuuliseen tapaan ja katseli nyt rintavaruksen yli syvästi halveksien kaupunkia; sitte asettui hän topakkaan asentoon, pistäen kädet taskuihin, kilisteli niissä olevia rahoja ja kääntyi lyhyesti naurahtaen puheessaan kaupungin puoleen.

»Niin tosiaankin, aina vain 'allons' ja 'marchons'. Olisi sinulle enemmän kunniaksi, että antaisit toisten huutaa 'allons' ja 'marchons' laillisessa toimessaan etkä sulkisi heitä karanteeniin!»

»Mikä on kylläkin ikävää», lisäsi toinen. »Mutta tänään pääsemme vapaiksi.»

»Vapaiksi!» kertasi ensimmäinen puhuja. »Paha tulee melkein pahemmaksi siitä, että pääsemme vapaiksi tänään. Vapaiksi! Miksi meidät ensinkään on suljettu tänne?»

»Syy ei todellakaan ole erikoisen suuri, se täytyy minun sanoa. Mutta koska olemme tulleet Idästä, ja koska Itä on ruton tyyssija —»

»Ruton!» toisti toinen. »Sehän juuri tuottaa minulle tuskaa. Olen sairastanut ruttoa jatkuvasti siitä saakka kun tulin tänne. Olen kuin hulluinhuoneeseen teljetty terve mies; en voi kestää sitä, että minua luullaan sairaaksi. Tulin tänne niin terveenä kuin ikinä voin olla; mutta kun minua epäillään ruttosairaaksi, saan myös ruton. Minulla on ollut se — ja olen saanut sen.»

»Te kestätte sen kerrassaan hyvin, mr Meagles», virkkoi toinen puhuja hymyillen.

»Enpä. Jos tietäisitte, kuinka asia todella on, ette suinkaan sanoisi tuota. Olen herännyt miltei joka yö ja sanonut itselleni: 'nyt olen saanut sen, nyt se on kehittynyt, nyt olen kiinni, nyt nämä ihmiset täällä ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiinsä. Niin, antaisin lävistää itseni neulalla ja törröttäisin siinä jossakin kovakuoriaiskokoelmassa mieluummin kuin viettäisin tällaista elämää.»

»No, mr Meagles, älä puhu enää siitä, se on ohi nyt», kielteli hilpeä naisääni.

»Ohi!» toisti mr Meagles, joka (olematta pahalla tuulella) näytti olevan siinä omituisessa mielentilassa, että kenen hyvänsä lausuma viimeinen sana oli ensi loukkaus. »Ohi! Ja minkätähden minä en puhuisi siitä, koska se on ohi?»

Hän kääntyi mrs Meaglesin puoleen, joka oli häntä puhutellut; tämä oli kuten mr Meagleskin miellyttävän ja terveen näköinen, hänellä oli hauskat englantilaiset kasvot, jotka vähintäin viisikymmentäviisi vuotta olivat katselleet kotipiirin ihmisiä ja esineitä ja joissa nyt näkyi niiden kirkas heijastus.

»Kas niin! Älä muistele sitä enää, isä, älä!» rauhoitteli mrs Meagles.
»Iloitse sensijaan Petistämme.»

»Petistämme?» toisti mr Meagles yhä loukatun näköisenä. Mutta Pet olikin jo aivan hänen takanaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen, jolloin mr Meagles soi Marseillelle sydämestään anteeksi kaiken kärsimänsä.

Pet oli noin kaksikymmenvuotias. Hän oli kaunis tyttö, tuuhea ruskea tukka valloillaan ja luonnollisissa kiharoissa. Hän oli suloinen tyttö, ystävällisillä, kauniilla kasvoilla avonainen ilme ja silmät ihmeelliset, suuret, lempeät ja kirkkaat. Hän oli täyteläinen ja terve, hymykuopat poskissa, ja hieman hemmoiteltu. Hänen olemuksessaan oli ujoutta ja luottavaisuutta, joka on maailman parasta heikkoutta; se antoi hänelle sen täydentävän sulon, jota vaille niin kaunis ja miellyttävä tyttö helposti olisi voinut jäädä.

»No, kysynpä teiltä», virkkoi mr Meagles ystävällisimmän tuttavallisesti ja astui askeleen taaksepäin työntäen tyttärensä saman verran eteenpäin, tehdäkseen kysymyksensä havainnolliseksi, »kysynpä teiltä suoraan kuin mies toiselta, ymmärrättehän, oletteko milloinkaan kuullut mainittavan sellaista kirottua järjettömyyttä, että Pet teljetään karanteeniin».

»Siitä on ollut seurauksena, että karanteenikin on käynyt nautittavaksi.»

»Aivan niin!» vastasi mr Meagles. »Se on kyllä totta. Olen kiitollinen teille siitä huomautuksesta. Kas niin, lemmittyni, parasta on, että menet nyt äidin kanssa valmistautumaan venematkalle. Karanteenilääkäri ja joukko muita pöllöpäitä, kolmikolkkahatut päässä, tulevat vihdoinkin päästämään meidät täältä: ja me vangitut linnut saamme syödä aamiaista kaikki yhdessä, hieman kristillisemmällä tavalla taas ennenkuin lähdemme lentoon, kukin omalle suunnalleen. Tattycoram, pysyttele nuoren emäntäsi lähellä.»

Puhuteltu oli kaunis, hyvin sievästi puettu tyttö, jolla oli kiiltävän musta tukka ja tummat silmät; hän niiasi hiukan astuessaan heidän ohitseen ja seuratessaan mrs Meaglesia ja Petiä. He menivät kaikki kolme yhdessä auringonpaahtaman pengermän poikki ja hävisivät hohtavan valkoisen holvin kautta. Mr Meaglesin toveri, totinen, tumma, nelikymmenvuotias mies, katseli heidän mentyään yhä edelleen holviin päin, kunnes mr Meagles taputti häntä käsivarrelle.

»Pyydän anteeksi», sanoi toinen säpsähtäen.

»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles.

He kävelivät äänettöminä kerran edes ja takaisin muurin varjossa, nauttien karanteenirakennusten ollessa siksi korkealla siitä raikkaudesta, jota merituuli saattoi tarjota kello seitsemän aamusella. Mr Meaglesin toveri jatkoi taas keskeytynyttä puhelua.

»Saanko kysyä teiltä», sanoi hän, »mikä nimi —»

»Tattycoramilla on?» pisti mr Meagles väliin. »Minulla ei ole aavistusta siitä.»

»Ajattelin», virkkoi toinen, »että —»

»Tattycoram?» arvaili mr Meagles taas.

»Kiitos — että Tattycoram oli nimi; ja olen usein ihmetellyt sen outoutta.»

»Katsokaas, asia on niin», vastasi mr Meagles, »että mrs Meagles ja minä olemme käytännöllistä väkeä».

»Sen olette usein maininnut hauskojen ja mielenkiintoisten keskustelujemme aikana kävellessämme edes takaisin näillä kivillä», virkkoi toinen ja pieni hymy kirkasti hänen tummia, totisia kasvojaan.

»Käytännöllistä väkeä. Niinpä kerran, viisi, kuusi vuotta
takaperin, veimme Petin Lastenkodin kirkkoon — olettehan kuullut
Löytölastenkodista Lontoossa? Samanlainen laitos kuin Lastenkoti
Pariisissa.»

»Olen nähnyt sen.»

»Hyvä! Eräänä päivänä veimme Petin sinne kuulemaan musiikkia — sillä, käytännöllistä väkeä kun olemme, pidämme elämämme tehtävänä näyttää hänelle kaikkea, mikä voisi huvittaa häntä — ja silloin äiti (nimitän mrs Meaglesia tavallisesti äidiksi) alkoi itkeä niin, että meidän täytyi saattaa hänet ulos. 'Mikä sinun on, äiti?' kysyin minä saatuamme hänet hiukan rauhoittumaan; 'sinä peloitat Petin, rakkaani'. 'Tiedän sen, isä', vastasi äiti, 'mutta juuri siksi, että rakastan häntä niin suuresti, tuli tuo ajatus mieleeni'. 'Mikä ajatus tuli mieleesi, äiti?' 'Voi, hyvä Jumala!' huudahti äiti ja puhkesi uudelleen itkemään, 'kun katselin noita pitkiin riveihin järjestettyjä lapsia, jotka vetosivat tuntemattomista maallisista isistään meidän kaikkien suureen taivaalliseen isäämme, kuvittelin, että joku onneton äiti joskus tulisi tänne katselemaan näitä nuoria kasvoja ja etsimään niiden joukosta sitä lapsiraukkaa, jonka hän on toimittanut tähän kurjaan maailmaan ja joka ei milloinkaan saa oppia tuntemaan äitinsä rakkautta ja suudelmaa, äitinsä kasvoja ja ääntä, ei edes äitinsä nimeä!’ No, siinä ilmeni äidin käytännöllisyys, ja minä sanoinkin sen hänelle. Sanoin: ’Äiti, tuossa ilmeni taas sinun käytännöllisyytesi, rakkaani'.»

Toinen myönsi sen ja näytti hiukan liikutetulta.

»Seuraavana päivänä sanoin äidille: 'No, äiti, nyt ehdotan sinulle jotakin, johon otaksun suostuvasi. Ottakaamme yksi noista lapsista luoksemme palvelustytöksi Petille. Me olemme käytännöllistä väkeä. Niin että jos huomaamme hänen mielenlaatunsa hiukan puutteelliseksi tai hänen tapansa hiukan eroaviksi omistamme, niin tiedämme, mitä kaikkea meidän on otettava huomioon. Tiedämme, että hän on jäänyt osattomaksi lukemattomista vaikutteista ja kokemuksista, jotka ovat olleet tekijöinä meidän kasvatuksessamme — ei hänellä ole ollut vanhempia eikä sisaruksia, ei omaa kotia, ei joulupukkia eikä haltiatarkummia. Tällä tavalla saimme Tattycoramin luoksemme.’»

»Entä itse nimi —»

»Totisesti!» huudahti mr Meagles, »senhän olin aivan unohtaa. Niin, lastenkodissa sanottiin häntä Harriet Beadleksi — se oli tietysti vain mielivaltaisesti valittu nimi. No, Harrietin muutimme Hattyksi ja tämän taas Tattyksi, sillä käytännöllisiä kun olemme, arvelimme leikillisen nimen olevan hänelle jotakin uutta ja vaikuttavan lempeämmin ja suostuttelevammin, ymmärrättehän? Mitä Beadle-nimeen tulee, niin on sanomattakin selvää, ettei se tullut kysymykseenkään. Kaitsija [Beadle merkitsee kaitsija, suntio. — Suom.] on olento, jota on miltei mahdoton sietää; hän on virkavaltaisen ylimielisyyden ja järjettömyyden perikuva; virkapuvussaan, iso keppi kädessä edustaa hän meidän englantilaisten vastenmielisyyttä luopua joutavuuksista senkin jälkeen kun jokainen on huomannut niiden joutavuuden. Oletteko äskettäin nähnyt kaitsijaa?»

»En; olen elänyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta Kiinassa.»

»Älkää sitte», kielsi mr Meagles vilkkaasti, laskien etusormensa toverinsa rinnalle, »älkää millään muotoa ruvetko tekemisiin sellaisen kanssa, jos vain voitte välttää. Kun vain näen kaitsijan täysissä tamineissa astelevan katua jonakin sunnuntaina köyhäinkoulu-luokan etunenässä, katson velvollisuudekseni kääntyä ja juosta tieheni, jotten löisi häntä. Koska Beadle-nimi ei siis voinut tulla kysymykseen ja koska Löytölastenkodin perustaja oli ollut hyvä, siunattu ihminen, nimeltä Coram, niin annoimme lemmikkimme pienelle palvelustytölle hänen nimensä. Toisinaan hän oli Tatty, toisinaan Coram, kunnes keksimme yhdistää nuo molemmat nimet, ja nyt hän aina on Tattycoram.»

»Tiedän», sanoi toinen, kun he taas olivat kävelleet kertaalleen edestakaisin äänettöminä ja seisseet hetken muurin luona katsellen merelle ja nyt taas jatkoivat kävelyään, »että tyttärenne on teidän ainoa lapsenne. Saanko kysyä — en tee sitä nenäkkäästä uteliaisuudesta, vaan sentähden että olen viihtynyt niin hyvin seurassanne enkä kenties enää saa vaihtaa sanaakaan kanssanne tässä sokkeloisessa maailmassa ja että haluan säilyttää teidät ja perheenne tarkoin muistissa — saanko kysyä teiltä, enkö ole ollut oikeassa saadessani kelpo vaimonne puheista sen käsityksen, että teillä on ollut muitakin lapsia?»

»Ette», sanoi mr Meagles. »Meillä ei oikeastaan ole ollut toisia lapsia. Yksi vain.»

»Pelkään huomaamatta koskettaneeni arkaa asiaa.»

»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles. »Vaikka olen totinen siitä puhuttaessa, en ole ensinkään murheissani. Se panee minut hetkiseksi hiljentymään, mutta onneton en ole. Petillä oli kaksoissisar, joka kuoli silloin kun saatoimme nähdä hänen silmänsä — ne olivat aivan samanlaiset kuin Petinkin — pöydän reunan yli hänen seistessään varpaillansa sen ääressä, pidellen siitä kiinni.»

»Ah, todellako, todellako?»

»Niin, ja koska olemme käytännöllistä väkeä, mrs Meagles ja minä, niin on mielessämme vähitellen muodostunut eräs käsitys, jonka te ehkä ymmärrätte — tai kenties ette ymmärrä sitä. Pet ja hänen pieni sisarensa olivat niin tarkasti yhdennäköiset, niin täydellisesti yhtä, ettemme ajatuksissamme ole voineet erottaa heitä sen jälkeen. Ei hyödytä mitään kertoa meille, että kuollut lapsemme oli vain pieni lapsukainen. Tämä lapsi on meidän muistissamme muuttunut sitä mukaa kuin eloon jäänytkin, joka aina on meidän kanssamme. Kun Pet on kasvanut, on tämäkin lapsi kasvanut; kun Pet on kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi, on hänen sisarensa myös kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi juuri samassa määrässä. Olisi turha yritys vakuuttaa minulle, että jos minun huomenna olisi siirryttävä toiseen maailmaan, en Jumalan armosta tapaisikaan siellä Petin kaltaista tytärtä; uskoisin sitä yhtä vähän kuin mahdollista väitettä, että rinnallani seisova Pet ei olisikaan todellinen.»

»Minä ymmärrän teidät», vakuutti toinen lempeästi.

»Mitä Petiin tulee», jatkoi hänen isänsä, »niin se seikka, että hän näin äkkiä menetti pienen kuvaisensa ja leikkitoverinsa, joten hän aikaisin joutui tekemisiin sen mysteerion kanssa, joka on meille kaikille yhteisenä osana, mutta jota lapset eivät useinkaan joudu näkemään näin läheltä — se seikka jätti välttämättä jälkensä hänen luonteeseensa. Sitäpaitsi, hänen äitinsä ja minä emme olleet nuoria naimisiin mennessämme, joten Pet aina on saanut viettää tavallaan täysikasvuisen elämää, vaikka kyllä olemme koettaneet soveltautua hänen mukaansa. Meitä on monta kertaa, aina kun hän on hiukan sairastellut, kehoitettu mahdollisimman usein vaihtamaan ilmanalaa ja olinpaikkaa hänen tähtensä, varsinkin näihin aikoihin — ja pitämään häntä hyvällä tuulella. Siksipä nyt kiertelemme maailmaa, minulla kun ei nykyään ole pakko kyyröttää työpöydän ääressä (olen aikoinani ollut kylläkin köyhä, tietäkää se; muuten olisin nainut mrs Meaglesin paljoa aikaisemmin). Sentähden olette tavannut meidät töllistelemässä Niiliä, pyramideja, sfinksejä ja erämaata ja kaikkea muuta nähtävää; ja siksipä Tattycoramista aikaa myöten tulee suurempi matkustaja kuin kapteeni Cook oli aikoinaan.»

»Kiitän teitä», virkkoi toinen, »sydämellisesti luottamuksestanne».

»Älkää puhuko siitä», vastasi mr Meagles. »Olen varma siitä, että olette ansainnut sen. Ja nyt, mr Clennam, saanen kysyä, joko olette päättänyt, minne lähdette täältä?»

»En todellakaan. Olen sellainen harhaileva kulkuri, että mieluimmin heittäydyn virran vietäväksi, minne se sitte paiskanneekin minut.»

»Minusta tuntuu oudolta — suonette anteeksi, että otan vapauden sanoa sen — ettette matkusta suoraan Lontooseen», sanoi mr Meagles tuttavallisen neuvonantajan äänellä.

»Ehkä matkustankin.»

»Niin, mutta ette mielellänne ja tahtoen.»

»Minulla ei ole tahtoa. Tarkoitan» — hän punastui hiukan — »että minulta melkein puuttuu oma tahto toimia niin tai näin. Minut on kasvatettu kovuudella ja pakolla, murrettu, ei taivutettu; raskain rautakahlein on minut sidottu päämäärään, josta ei ole kysytty minun mieltäni ja jota en ole valinnut; jo ennen kuin olin täysi-ikäinen, pantiin minut laivaan ja kuljetettiin maailman toiseen ääreen, jossa elin maanpaossa viime vuoteen saakka, jolloin isäni kuoli siellä. Olen aina saanut jauhaa myllyssä, jota aina olen vihannut; mitä minulta, keski-ikäiseltä mieheltä, enää saattaa odottaa? Tahtoa, suunnitelmia, toivoa? Ne valot sammutettiin minulta jo ennen kuin kykenin lausumaan niiden nimet.»

»Sytyttäkää ne uudelleen!» ehdotti mr Meagles.

»Ah! Niin on helppo sanoa. Minulla oli, mr Meagles, kova isä ja kova äiti. Olen sellaisten vanhempien ainoa lapsi, jotka punnitsivat, mittasivat ja hinnoittivat kaikki ja jotka eivät piitanneet mistään muusta kuin sellaisesta, jota kävi punnitseminen, mittaaminen ja hinnoittaminen. He olivat kunnon väkeä, kuten sanotaan, ankaran uskonnon tunnustajia, synkän uskonnon, joka muka vaati heitä luopumaan taipumuksista ja mielihaluista, joita heillä ei ikinä ollut ja jotka he uhrasivat ikäänkuin maksuksi omaisuutensa turvallisuudesta. Ankaroita kasvoja, armoton kuri, rangaistusta tässä maailmassa ja kauhua tulevassa — ei missään mitään herttaista eikä lempeää, lannistetussa sydämessäni vain tyhjyyttä — tällaista oli lapsuuteni, jos saan väärinkäyttää tätä sanaa puhuessani sellaisesta elämän alusta.»

»Todellakin! Se oli vaikea alku», sanoi mr Meagles, joka tuli oikein levottomaksi siitä kuvasta, joka esiintyi hänen mielikuvitukselleen. »Mutta kuulkaa! Teidän pitää nyt opiskella ja käyttää hyväksenne kaikkea, mitä sen mukana seuraa, kuten käytännöllinen mies ainakin.»

»Jospa ihmiset, joita tavallisesti sanotaan käytännöllisiksi, olisivat sitä samassa mielessä kuin te —»

»No, niinhän he ovatkin!» arveli mr Meagles.

»Ovatko todellakin?»

»Otaksun niin», vastasi mr Meagles, miettien asiaa. »Kuinka! Eihän ihminen voi olla muuta kuin käytännöllinen, ja mrs Meagles ja minä emme ole mitään muuta.»

»Minun tuntematon tulevaisuuteni lieneekin siis helpompi ja toivehikkaampi kuin olin odottanut», sanoi Clennam pudistellen päätänsä ja hymyillen totista hymyään. »Mutta jo riittää puhe minusta. Tuossapa vene tulee!»

Se oli täynnä kolmikolkkahattuja, joita kohtaan mr Meagles tunsi kansallista vastenmielisyyttä, ja hattujen omistajat nousivat maihin ja portaita ylös ja kaikki pidätetyt matkustajat kokoontuivat yhteen. Ja sitten kolmikolkat ottivat esille suuren määrän papereita ja huutelivat matkustavaisia nimeltä, jonka jälkeen ryhdyttiin papereita allekirjoittamaan, sinetöimään, leimaamaan, tarkastelemaan ja hiekoittamaan, ja tuloksena oli joukko erinomaisen tuhruisia, mustepilkkuisia ja vaikeasti luettavia asiakirjoja. Vihdoin oli kaikki laillisesti suoritettu, ja matkustajat olivat vapaat lähtemään minne halusivat.

Nämä eivät kiinnittäneet huomiota helteisen päivän hehkuun ja tuijotukseen iloitessaan taas jälleensaadusta vapaudestaan, vaan kiitivät satamalahden poikki hilpeinä venekuntina ja kokoontuivat taas isossa hotellissa, jonne aurinko ei päässyt tunkeutumaan peitoksi vedettyjen ikkunaverhojen läpi ja jossa paljaat kivilattiat, ilmavat huoneet ja kajahtelevat käytävät vaimensivat painostavaa hellettä. Pian kannettiin avaran huoneen isoon pöytään runsas ja erinomainen ateria; ja karanteenielämä tuntui todella köyhältä ja niukalta, kun sitä muisteli tässä herkullisten ruokalajien, etelän hedelmien, jäähdytettyjen viinien, genualaisten kukkien ja vuorten huipuilta tuodun lumen ääressä, kaikkien sateenkaaren värien heijastuessa kuvastimista.