Koko päivällisajan kietoi Flora toisiinsa nykyisen harrastuksensa syömiseen ja juomiseen ja entisen harrastuksensa haaveelliseen rakkauteen ja teki sen sillä tavalla, että Clennam tuskin uskalsi kohottaa katsettaan lautasesta, sillä hän ei voinut katsahtaa Floraan saamatta varoittavaa tai salaperäisesti tarkoittavaa silmäystä, aivan kuin he olisivat olleet salaliitossa keskenään. Mr F:n täti istui äänettömänä ja katseli häntä uhmaten ja äärimmäisen katkerana, kunnes pöytäliina korjattiin pois ja viinikarahvit ilmestyivät pöydälle, jolloin hän lausui toisen huomautuksen —se paukahti keskustelun lomaan kuin kellon lyönti, kysymättä kenenkään mieltä tai mistä, paraillaan oli puhe.
Flora oli juuri sanonut: »Mr Clennam, suvaitsetteko kaataa lasillisen portviiniä mr F:n tädille?»
»London Bridgen lähellä oleva muistopatsas», julisti tämä rouva heti siihen, »pystytettiin Lontoon suuren palon jälkeen; tämä suuri palo ei ollut se tulipalo, jossa George-setäsi verstaat paloivat poroksi».
Mr Pancks vastasi yhtä rohkeasti kuin edellisellä kerralla: »Todellako, ma’am? Aivan niin!» Mutta F:n täti näytti kiukustuneen kuvitelluista vastaväitteistä tai muuten huonosta kohtelusta, niin että hän, sen sijaan että olisi vaipunut äänettömyyteen, antoikin lisäjulistuksen:
»Minä vihaan hulluja!»
Tämä ajatelma, joka itsessään oli miltei salomonimainen, sai erittäin loukkaavan ja henkilökohtaisen leiman siitä, että hän tähtäsi sen suoraan vierailijan päätä kohden, jonka tähden mr F:n täti oli talutettava ulos huoneesta. Tämän teki Flora, aivan tyynesti, eikä mr F:n täti tehnyt vastarintaa, kysyi vain ulosmennessään leppymättömän vihan vallassa: »Mitä miehellä täällä on tekemistä?»
Palatessaan selitti Flora, että hänen perintönsä oli älykäs vanha nainen, hieman omituinen toisinaan ja »sai vastenmielisyyden muutamia kohtaan» — Flora näytti pikemmin ylpeilevän näistä erikoisuuksista kuin häpeävän niitä. Vapauduttuaan vanhan naisen pelottavasta läsnäolosta soi Clennam mielellään anteeksi hänen vikansa, koska hän oli houkutellut näkyviin Floran hyväsydämisyyden, joka tässä pääsi oikeuksiinsa. Arvaten, että Pancks kohta nostaisi ankkurin ja että patriarkka rupeaisi levolle, kertoi Clennam tahtovansa välttämättä käydä äitinsä luona ja kysyi Pancksilta, mihin päin hänen matkansa piti.
»Cityyn päin, sir», vastasi Pancks.
»Menemmekö yhdessä?» kysyi Arthur.
»Erittäin hauskaa», vastasi Pancks.
Tällä välin Flora jupisi hänen korvaansa vuolain katkonaisin lausein, että oli ollut aika ja että menneisyys kuitenkin oli ammottava kuilu ja ettei häntä, Clennamia, sitonut mikään kultainen kahle ja että hän, Flora, kunnioitti mr F:vainajan muistoa ja että hän oli kotona huomenna kello puoli kaksi ja että kohtalon päätökset olivat järkähtämättömät ja ettei hänestä ollut mikään vähimmin luultavaa kuin että hän, Clennam, kävelisi Gray's-Inn Gardensin luoteista puolta juuri kello neljä jälkeen puolenpäivän. Clennam koetti hyvästi heittäessään vilpittömästi antaa kättä nykyiselle Floralle — ei häipyneelle Floralle eikä merenneidolle — mutta Flora ei tahtonut, ei voinut ottaa sitä, hän oli täysin kykenemätön erottamaan itseänsä ja häntä heidän menneistä ja muuttuneista luonteistaan. Clennam lähti talosta surkeassa tilassa ja niin paljon entistä sekapäisempänä, että ellei hänen onnensa olisi toimittanut häntä hinaajahöyryn köyteen, olisi hän ensimmäisenä neljännestuntina ajelehtinut kuin lastu laineilla.
Toinnuttuaan raikkaassa ilmassa ja päästyään pois Floran läheisyydestä huomasi hän Pancksin painaltavan eteenpäin täydellä höyryllä, kalvaen niukkaa kynsilaiduntaan mikäli sitä vielä oli jäljellä ja tohahdellen tuon tuostakin, toinen käsi taskussa ja nukkainen hattu takaperin päässä; nämä toimitukset ja asenteet näyttivät muodostavan sen tilan, jossa hänen oli helpointa miettiä.
»Raikas ilta!» huomautti Arthur.
»Kyllä, oikein raikas», myönsi Pancks. »Vieras kun olette, huomaatte paremmin ilmanalan vaihtelut kuin minä, luulen. Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa tuntea niitä.»
»Elätte niin työteliästä elämää?»
»Niin teen, minulla on aina jotakin hommaa vuokrien tai vuokrattavien kanssa. Mutta minä rakastan työtä ja touhua», sanoi Pancks ja paransi vauhtia. »Sitä vartenhan ihminen on luotu.»
»Sitäkö varten vain?» kysyi Clennam.
»Mitä muuta varten?» kysyi Pancks vastaan. Siihen kysymykseen tiivistyi pieneen alaan koko se taakka, joka oli painanut Clennamin elämää; eikä hän vastannut mitään. »Samaa kysyn meidän viikkovuokralaisiltammekin», jatkoi Pancks. »Muutamat heistä tekeytyvät surkeiksi ja valittavat: 'Näettehän, herra, kuinka köyhiä olemme, ja kuitenkin teemme työtä, aherramme ja raadamme herkeämättä, emme saa yön rauhaakaan’. Minä vastaan heille: 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se masentaa heidän vastustuksensa. He eivät osaa vastata siihen mitään. 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se on murhaava vastaus.»
»Voi, voi, voi!» huokasi Clennam.
»Katsokaa minua», jatkoi Pancks todisteluaan viikkovuokralaisia vastaan. »Mitä muuta varten otaksutte, että minä luulen olevani luotu? Ei mitään. Aikaisin nousta kolistelen vuoteeltani, lähden liikkeelle, käytän mahdollisimman lyhyen ajan hotkaistakseni ruokani ja pysyn sitte työssäni. Pysyn tiukasti työssäni, pidän siinä muitakin, ja muut puolestaan pitävät siinä taas toisia. Siinä on liikealalla elävän miehen velvollisuus ja tarkoitus.»
Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam: »Eikö teillä ole mitään harrastuksia, mr Pancks?»
»Millaisia harrastuksia?» kysyi Pancks kuivasti.
»No sanokaamme taipumusta johonkin.»
»Minulla on taipumusta hankkia rahaa, sir», vastasi Pancks, »kun vain neuvotte keinon millä tavalla se käy päinsä». Hän päästi taas äskeisen oudon puhaltavan nenä-äänen, ja nyt vasta juolahti hänen toverinsa mieleen, että se lienee ollut hänen tapansa nauraa. Hän oli joka suhteessa omituinen mies; tuskinpa hän puhui täysin tosissaan, vaikka oli vaikeata pitää leikinlaskuna sitä lyhyttä, tuikeata, rivakkaa tapaa, jolla hän tuprutti ilmoille periaate-tuhkaansa aivan kuin kieppuvan koneen voimalla.
»Arvaan, ettette ole erikoisen huvitettu lukemisesta?» otaksui Clennam.
»En lue milloinkaan muuta kuin kirjeitä ja laskuja. En milloinkaan kokoile muuta kuin lähimpiä sukulaisiani koskevia ilmoituksia. Jos sellaista voi sanoa harrastukseksi, niin siinä tapauksessa minulla on harrastuksia. Ettehän te ole sukua Cornwallin Clennameille, mr Clennam?»
»En tietääkseni.»
»Tiedän, ettette ole. Kysyin sitä äidiltänne, sir. Hän on liian tarmokas, päästääkseen tilaisuuden solahtamaan käsistään.»
»No, entä jos olisin Cornwallin Clennameja?»
»Niin olisitte saanut kuulla jotakin itsellenne hauskaa.»
»Todellako! Olenkin viime aikoina kuullut kovin vähän, mikä minulle olisi hauskaa.»
»Cornwallissa on maatila, joka kerjää itselleen omistajaa, eikä löydy yhtään ainoata cornwallilaista Clennamia, joka ottaisi sen vastaan», ilmoitti Pancks, ottaen esille muistikirjan povitaskustaan ja pistäen sen taas sinne takaisin. »Minä käännyn tästä. Toivotan teille hyvää yötä.»
»Hyvää yötä!» vastasi Clennam. Mutta hinaajalaiva, joka äkkiä keveni ja vapautui köydessä kuljetettavastaan, höyrysi jo pitkän matkan päässä.
He olivat kulkeneet yhdessä Smithfieldin poikki ja erosivat Barbican-kulmassa. Clennam ei ollut aikonut ilmestyä äitinsä synkkään huoneeseen sinä iltana eikä olisi voinut tuntea itseään masentuneemmaksi ja hyljätymmäksi kuin nyt, vaikka olisi vaeltanut erämaassa. Hän kääntyi hitaasti Aldersgate Streetille ja käveli Saint Paulia kohden pyrkien suurille valtaväylille, koska siellä oli valoa ja elämää; silloin näki hän suuren ihmisjoukon liikkuvan häntä kohden samalla katukäytävällä, ja hän väistyi syrjään erään kauppaliikkeen seinälle päästääksensä sen ohitse. Kun he tulivat hänen kohdallensa, huomasi hän, että he olivat kokoontuneet jonkin ympärille, jota muutamat miehet kantoivat hartioillaan. Pian havaitsi hän, että siinä oli ikkunaluukusta tai jostakin sellaisesta kiireessä kokoon kyhätyt paarit, joilla makasi joku, ja väkijoukosta kuuluvat hajanaiset lauseet, erään miehen kantama rapakkoinen mytty ja toisen kantama rapakkoinen hattu ilmoittivat hänelle, että oli tapahtunut onnettomuus. Paarit pysähtyvät lyhdyn alle päästyään vain muutaman askeleen päähän hänestä — miehet korjasivat jotakin kantamuksessaan; väkijoukko pysähtyi myöskin, ja hän joutui keskelle tungosta.
»Vahingoittunuttako viedään sairaalaan?» kysyi hän vieressään seisovalta vanhalta mieheltä, joka pudisteli päätänsä ikäänkuin aloittaakseen keskustelun.
»Niin kyllä», vastasi mies, »hän on jäänyt diligenssin alle. Ne olisi saatettava syytteeseen ja tuomittava, nuo diligenssit. Ne tulla syöksevät Lad Lanea ja Wood Streetiä kahdentoista ja neljäntoista peninkulman nopeudella tunnissa, nuo diligenssit. Ihme ja kumma, etteivät ne useammin aja ihmisiä kuoliaiksi.»
»Toivottavasti tämä henkilö ei ole kuollut?»
»En tiedä!» vastasi mies. »Ei diligenssiltä ainakaan puuttunut hyvää tahtoa.» Puhuja risti käsivartensa ja asettui kaikessa rauhassa moittimaan diligenssejä kaikille, jotka vain halusivat kuunnella, ja useat äänet,-myötätuntoisina kärsivää kohtaan, vahvistivat hänen puheensa; eräs ääni sanoi Clennamille: »Ne ovat yleisenä kiusana, nämä diligenssit, sir», ja toinen: »Eilen illalla näin erään vaunun pysähtyvän tuuman päässä eräästä pojasta», ja kolmas: »Näin erään ajavan kissan ylitse, sir — se olisi voinut olla teidän oma äitinne»; ja kaikki yhdessä selittivät, että jos hänellä sattui olemaan jonkinlaista yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, ei hän voinut käyttää sitä paremmin kuin diligenssejä vastaan.
»Ajatelkaas, että synnynnäinen englantilainenkin on joka ilta hengenvaarassa diligenssien tähden», puheli ensimmäinen vanha mies, »ja hän tietää kuitenkin, milloin ne tulla syöksähtävät kulman takaa sellaisella vauhdilla, että voisivat kiskoa jäsenet ruumiista. Mitä saattaakaan odottaa poloiselta ulkomaalaiselta, joka ei tiedä niistä mitään!»
»Onko hän ulkomaalainen?» kysyi Clennam kumartuen eteenpäin nähdäkseen.
Joukosta vastattiin sekaisin: »Ranskalainen, sir», »Portugalilainen, sir», »Hollantilainen, sir», »Preussilainen, sir», ja muuta yhtä epävarmaa; näiden vastausten keskeltä kuului heikko ääni pyytävän sekä ranskan- että italiankielellä vettä. Vastaukseksi kiersi väkijoukossa huomautus: »Voi, mies rukka sanoo, ettei hän läpäise tätä; eipä ihme!» Clennam pyysi päästä lähemmäksi, koska hän ymmärsi poloisen kieltä. Hänet lykättiin heti paarien luo puhuttelemaan vahingoittunutta.
»Ensimmäiseksi tarvitsee hän vettä», sanoi Clennam katsellen ympärilleen. (Tusina ystävällisiä ihmisiä hajosi eri suuntiin noutamaan sitä.) »Oletteko pahasti vahingoittunut, ystäväni?» kysyi hän paareilla makaavalta mieheltä, joka oli italialainen.
»Olen, sir, olen, olen, olen. Sääreni, sääreni. Mutta minusta on hauska kuulla tuota vanhaa musiikkia, vaikka olenkin kovin kurja.»
»Olette matkustavainen? Odottakaas! Tässä on vettä! Antakaas, kun minä juotan teitä.»
He olivat asettaneet paarit kiviröykkiölle. Se oli sopivan korkealla maasta, ja kumartuen saattoi Clennam mukavasti kohottaa miehen päätä toisella kädellään ja nostaa lasin hänen huulillensa toisella. Vahingoittunut oli pieni, jäntevä, ruskea mies, tukka musta, hampaat valkoiset. Kasvot näyttivät vilkkailta. Korvissa oli renkaat.
»Kas noin. Olette matkustaja?»
»Niin olen, sir.»
»Outo tässä kaupungissa?»
»Niin, niin, uppo-outo. Saavuin tänne tänä onnettomana iltana.»
»Mistä tulette?»
»Marseillesta.»
»Vai niin, kas! Sieltä minäkin tulen! Tulin äskettäin tänne Marseillesta ja olen täällä melkein yhtä outo kuin tekin, vaikka olen syntynyt täällä. Älkää olko huolissanne!» Kasvot katsoivat Clennamiin rukoilevasta kun hän oikaisihe pyyhittyään niitä ja hellävaroen korjasi takkia, joka peitti kärsivää olentoa. »En jätä teitä, ennenkuin joudutte hyvään talteen, Rohkeutta! Puolen tunnin päästä on teidän paljon parempi olla.»
»Ah! Altro, altro!» huudahti pieni mies parka, hiukan epäilevästi; ja kun he nostivat hänet taas ylös, riiputti hän oikeata kättään paarien reunalta pudistellakseen sen etusormea ilmassa, kädenselkä edellä.
Arthur Clennam kääntyi ympäri ja astui paarien vieressä, lausuen tuon tuostakin rohkaisevan sanan, kunnes he saapuivat läheiseen Saint Bartholomewin sairaalaan. Sisään ei päästetty muita kuin kantajat ja hän; vahingoittunut mies asetettiin heti pöydälle kylmästi ja asiallisesti, ja lääkäri tutki häntä huolellisesti; tämä oli yhtä nopeasti saatavissa ja käsillä kuin itse onnettomuuskin. »Hän ymmärtää tuskin ainoatakaan englantilaista sanaa», virkkoi Clennam; »onko hän pahasti vahingoittunut?»
»Ottakaamme ensin selvä asiasta», torjui lääkäri ja jatkoi tutkimustaan ammattimaisen hartaasti, »ennenkuin annamme lausunnon».
Koeteltuaan säärtä yhdellä sormella ja kahdella, yhdellä kädellä ja molemmilla, päältä ja alta, ylhäältä ja juuresta, yhtäänne päin ja toisaanne päin sekä huomautettuaan mielenkiintoisista seikoista seurassaan olevalle toiselle herralle taputti lääkäri viimein potilasta olkapäälle ja sanoi: »Ei hän ole pahasti vahingoittunut. Hän kyllä paranee. Asia on tosin hiukan pulmallinen, muttei meidän tarvitse ottaa pois säärtä tällä kertaa.» Tämän Clennam tulkitsi potilaalle, joka oli täynnä kiitollisuutta ja vilkkaaseen tapaansa suuteli sekä tulkin että lääkärin kättä moneen kertaan.
»Vamma lienee vaikea?» tiedusteli Clennam.
»O-on», vastasi lääkäri miettivän hartaana, kuten taiteilija, joka katselee jalustalla olevaa maalaustansa. »On se kokolailla vaikea. Polven yläpuolella on luunmurtuma ja alapuolella nyrjähdys. Molemmat ovat kauniinmuotoiset.» Hän taputti taas ystävällisesti potilaan olkapäätä, ikäänkuin olisi huomannut hänet kerrassaan kelpo mieheksi ja kaikkea kiitosta ansaitsevaksi, kun oli katkaissut säärensä tieteelle niin mielenkiintoisella tavalla.
»Puhuuko hän ranskaa?» kysyi lääkäri.
»Kyllä, hän puhuu ranskaa.»
»Ei hänellä sitten ole hätää täällä. — Teidän on vain rohkeasti kestettävä hiukan kipua, ystäväni, ja oltava kiitollinen siitä, että kaikki käy niin hyvin kuin käy», lisäsi hän tällä kielellä; »te kyllä vielä kävelette kaikkien ihmeeksi. No, katsokaamme nyt onko muuta vammaa ja kuinka kylkiluittemme laita on.»
Muuta vammaa ei ollut, ja »kylkiluumme» olivat terveet. Clennam viipyi sairaalassa siksi, kunnes kaikki, mitä mahdollisesti voitiin tehdä, tuli tehdyksi taitavasti ja nopeasti — poloinen vahingoittunut matkamies vieraassa maassa pyysi liikuttavasti häneltä tätä palvelusta — ja istui sitte vuoteen vieressä, jonne sairas aikanaan kannettiin, kunnes hän vaipui uneen. Silloin kirjoitti hän nimikortilleen muutaman sanan luvaten palata seuraavana päivänä ja pyysi, että kortti annettaisiin sairaalle hänen herättyään.
Kaikki nämä toimitukset veivät niin paljon aikaa, että kello löi yksitoista, kun hän astui ulos sairaalan portista. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon Covent Gardenissa ja meni nyt suorinta tietä kotiin Snow Hillin ja Holbornin kautta.
Jäätyään taas yksin huolenpitoa ja sääliä aiheuttaneen viime seikkailunsa jälkeen, vaipui hän tietysti mietteisiinsä. Eikä hän luonnollisestikaan voinut astella kymmentä minuuttia miettiessään muistamatta Floraa. Ja tämä taas välttämättä palautti mieleen hänen elämänsä kaikkine harhoineen ja vähäisine onnenhetkineen.
Tultuaan asuntoonsa istui hän sammuvan takan ääreen samoin kuin ennen oli seisonut ikkunan luona vanhassa huoneessaan, katsellen mustaa savupiippumetsää, ja loi katseensa synkkään polkuun, joka oli johtanut hänet tähän elämän kohtaan. Se oli pitkä, autio, tyhjä. Ei lapsuutta, ei nuoruutta, lukuunottamatta yhtä ainoata muistoa; ja sekin osoittautui tänä päivänä hulluudeksi.
Hänelle merkitsi onnettomuutta tämä, joka jollekulle muulle olisi saattanut olla vain joutava pikkuseikka. Sillä vaikka kaikki hänen kovat ja synkät muistonsa koeteltaissa pysyivät todellisuutena — ne sekä näyttivät että tuntuivat kankean paatuneilta eivätkä hiukkastakaan hellittäneet vanhaa julmaa ankaruuttansa — niin tämä hänen elämänsä ainoa hellä ja suloinen muisto ei kestänyt samaa koetusta, vaan häipyi olemattomiin. Tämän hän oli aavistanut edellisenä iltana uneksiessaan avoimin silmin; silloin hän ei vielä ollut tuntenut sitä, mutta nyt hän tunsi sen.
Hän oli uneksija siinä mielessä, että hänen sieluunsa oli syvälle juurtunut usko kaikkeen hienoon ja hyvään, jota vaille hänen elämänsä oli jäänyt. Hänet oli kasvatettu yksinkertaisuudessa ja kovassa työssä, ja se oli tehnyt hänestä jalon, anteliaan miehen. Hänet oli kasvatettu tylyydessä ja ankaruudessa, ja sen kautta hän oli saanut lämpimän ja myötätuntoisen sydämen. Hän oli kasvanut liian vaativassa ja pimeän röyhkeässä uskossa, joka sen sijaan että olisi muodostellut ihmisen Luojansa kuvan kaltaiseksi muovailikin Luojan erehtyvän ihmisen kuvan mukaan, ja tämä auttoi häntä pidättymään tuomitsemasta ketään ja teki hänen nöyrän sydämensä sääliväksi, toivorikkaaksi ja armeliaaksi.
Ja tämä varjeli häntä myös uikuttavasta raukkamaisuudesta ja julmasta itsekkäisyydestä, joka sentähden, ettei tämä onni tai tuo hyve ollut sattunut hänen pienelle polullensa tai tuottanut hänelle hyötyä, kohta uskoisi, ettei niitä ole olemassa maailman suuressa suunnitelmassa, vaan että missä ne näyttävät esiintyvän, ne supistuvat alhaisimpiin alkeisiin. Hänen sielunsa oli kyllä pettynyt, mutta liian voimakas ja raitis eksyäkseen tuollaiseen epäterveeseen ajattelutapaan. Jääden itse pimentoon saattoi se riemuita valosta ja ylistää sitä, kun näki sen paistavan muiden polulle.
Sentähden istui hän nyt sammuvan hiiloksen ääressä ja mietiskeli surullisena tietä, joka oli johtanut hänet tähän iltaan, kuitenkaan siroittelematta myrkkyä niille teille, joita myöten muut olivat siihen saapuneet. Oli todellakin surullista, että hän oli jäänyt vaille niin paljoa ja että hänen aina oli täytynyt niin kaukaa etsiä itselleen jonkinlaista tukea ja toveria yksinäisen elämänsä tiellä. Hän tuijotti tuleen, josta liekki sammui, hehku kalpeni, hiilos hiipui ja harmaat hiilet hajosivat tuhkaksi, ja ajatteli: »Kohtapa muutun minäkin näin asteittain ja häviän elämästä!»
Näin hänen muistellessaan elämäänsä tuntui siltä kuin hän kiipeäisi alas vihreästä, kukkia ja hedelmiä kantavasta puusta ja kuin jokainen oksa hänen lähestyessään kuihtuisi ja katkeaisi.
»Mitä olen saavuttanut elämäni aikana, kun nyt muistelen sitä, alkaen aikaisimman nuoruuteni onnettomasta sorronalaisuudesta, muistelen ankaraa, rakkaudetonta kotiani, matkaani vieraalle maalle, pitkällistä maanpakolaisuuttani, kotiinpaluutani, äitini vastaanottoa, seurusteluani hänen kanssaan ja viimein tätä iltapäivää sekä Flora-parkaa», sanoi Arthur Clennam, »mitä olen saavuttanut, mitä minulla siitä on tallella?»
Hänen ovensa avautui hiljaa, ja hän hämmästyi seuraavia sanoja, jotka tulivat kuin vastaukseksi hänen kysymykseensä:
»Pikku Dorrit.»
NELJÄSTOISTA LUKU
Pikku Dorrit kutsuissa
Arthur nousi kiireesti ja näki hänen seisovan ovella. Tätä kertomusta on toisinaan katseltava pikku Dorritin silmin, ja ja alamme nyt katselemalla siten Arthur Clennamia.
Pikku Dorrit näki hämärän huoneen, joka hänestä näytti avaralta ja komeasti sisustetulta. Kirjavat mielikuvat ja käsitykset Covent Gardenista tekivät huoneen pikku Dorritin silmissä hämärämmäksi kuin se olikaan, kun hän arkana katseli sitä ovelta: mielikuva liehittelevästä Covent Gardenista mainioine kahviloineen, joissa herrasmiehet, kultakirjaiset takit yllä, miekat vyöllä, riitelivät ja ottelivat kaksintaisteluissa; mielikuva kalliista Covent Gardenista, jossa kukat talvella maksoivat guinean kappale, ananashedelmät guinean naula, herneet guinean puoli litraa; mielikuva kiehtovasta Covent Gardenista suurenmoisine teattereineen, jossa näyteltiin ihania näytelmiä komeasti puetuille naisille ja herroille ja joka ikiajoiksi pysyi kaukana Fanny raukan ja setä raukan ulottuvilta; mielikuva toivottomasta, kurjasta Covent Gardenista luolineen ja holveineen, joissa kurjat, repaleiset lapset, joiden lauman läpi hän juuri oli kulkenut, livahtelevat ja piileksivät kuin rotanpoikaset, eläen ruuanjätteistä, painautuen yhteen lämpimikseen ja paeten takaa-ajajiaan (pitäkää silmällä rottia, sekä poikasia että täysikasvaneita, kaikki te Barnaclet, sillä Jumalan edessä ne nakertelevat ja kalvavat teidän perustuksianne ja pudottavat kerran katon teidän päähänne!); mielikuva kirjavasta, monisärmäisestä Covent Gardenista, jossa oli sekaisin menneen ajan ja nykyhetken mysteeriota ja taruja, rinnakkain ylellisyyttä ja puutetta, kaunista ja rumaa, ihania maalaispuutarhoja ja likaisia katuojia.
Herrasmies, jota hän tuli tapaamaan, istui ensin tuolissa sammuneen valkean ääressä ja kääntyi sitten ihmeissään katsomaan häneen. Tumma totinen herrasmies, joka hymyili niin miellyttävästi, joka oli niin vilpitön ja hienotunteinen käytöksessään ja jonka vakavuus muistutti hänen äitiänsä, kuitenkin niin, että tämä oli ankaran vakava, mutta poika lempeän vakava. Nyt hän katseli ovesta tullutta tarkkaavin ja tutkivin silmin, joiden edessä pikku Dorrit aina oli painanut katseensa maahan, kuten hän nytkin teki.
»Lapsi parka! Kuinka tulitte tänne keskellä yötä?»
»Sanoin pikku Dorrit, sir, valmistaakseni teitä, sillä tiesin, että kovin hämmästyisitte!»
»Tulitteko yksin?»
»En, sir, otin Maggyn mukaani.»
Tämä, joka otaksui, että hänen tuloansa oli kylliksi valmistettu hänen nimensä mainitsemisella, astui nyt sisään porstuasta, leveästi hymyillen. Hän tukahutti kuitenkin heti tämän mielenilmauksen ja muuttui jäykän juhlalliseksi.
»Ja minulla ei ole valkeata takassa», pahoitteli Clennam. »Ja te olette —» Hän oli sanomaisillaan »kovin ohuesti puettu», mutta keskeytti sen, koska siihen olisi sisältynyt viittaus hänen köyhyyteensä, ja sanoi sen sijaan: »Ja nyt on kovin kylmä.»
Siirtäen tuolin, josta äsken juuri oli noussut, lähemmäksi uunia, istutti hän vieraansa siihen; sitte toi hän kiireesti puita ja hiiliä, latoi ne uuniin ja viritti valkean. »Teidän jalkanne on kuin marmoria, lapseni»; hän oli sattunut koskettamaan sitä ollessaan polvillaan virittämässä valkeata; »siirtäkää se lähemmäksi tulta». Pikku Dorrit kiitti häntä hätäisesti. Se oli kyllä lämmin, aivan lämmin! Clennamin sydäntä vihlaisi, kun hän huomasi pikku Dorritin koettavan piilottaa ohutta, kulunutta kenkäänsä.
Pikku Dorrit ei hävennyt huonoja kenkiänsä. Clennam tunsi hänen tarinansa, eikä syy ollut siinä. Mutta pikku Dorrit pelkäsi, että hän mahdollisesti moittisi hänen isäänsä, jos hän näkisi ne, että hän kenties saattaisi ajatella: »Miksi isä tänään söi päivällistä ja jätti pienen tyttärensä kylmien katukivien armoille!» Hän ei suinkaan pitänyt sellaista ajatusta oikeana, hän tiesi vain kokemuksesta, että ihmiset toisinaan erehtyivät sillä tavalla. Sekin oli yksi puoli hänen isänsä onnettomuudessa.
»Ennenkuin sanon muuta», aloitti pikku Dorrit, istuen kalpean takkavalkean edessä ja kohottaen taas katseensa kasvoihin, jotka sopusointuisine, mielenkiintoa, sääliä ja suojelemisen halua heijastavine ilmeineen olivat hänelle kaukainen, miltei käsittämätön arvoitus, »tahdon kertoa teille jotakin, sir».
»Kertokaa, lapseni.»
Vieno pahan mielen varjo levisi hänen kasvoilleen, kun Clennam niin usein sanoi häntä lapseksi. Hän ihmetteli, että toinen huomasi sen tai että hän kiinnitti huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin; mutta Clennam jatkoi heti:
»Tarvitsin sydämellisen puhuttelusanan enkä keksinyt muuta. Koska äsken juuri annoitte itsellenne sen nimen, jota he käyttävät teistä äitini luona ja jonka nimisenä minä aina ajattelen teitä, niin sallikaa minun sanoa teitä Pikku Dorritiksi.»
»Kiitos, sir, pitäisin siitä nimestä enemmän kuin mistään muusta.»
»Pikku Dorrit.»
»Pikku äiti», korjasi Maggy, joka oli torkahtanut.
»Se on aivan sama, Maggy», vastasi Dorrit, »aivan sama».
»Onko se aivan sama, äiti?»
»On, aivan sama.»
Maggy nauroi ja kuorsasi heti sen jälkeen. Tämä outo olento ja outo ääni näytti ja kuului Pikku Dorritista oikein hauskalta. Hän oli ylpeä suuresta lapsestaan; se näkyi hänen ilmeestään, kun hän taas kohtasi tumman, vakavan herrasmiehen silmät. Hän aprikoi, mitä tämä mahtoi ajatella katsellessaan Maggya ja häntä. Hän ajatteli, kuinka hyvä isä hän olisi. Kuinka hän, tällainen ilme silmissään, neuvoisi ja hyväilisi tytärtään.
»Aioin kertoa, sir», sanoi Pikku Dorrit, »että veljeni nyt on vapaa».
Arthur oli iloinen kuullessaan sen ja toivoi, että hänen kävisi hyvin.
»Aioin sanoa teille, sir», jatkoi Pikku Dorrit, joka kauttaaltaan vapisi, »etten ole saanut tietää, kuka jalomielisyydessään on vapauttanut hänet — en saa milloinkaan kysyä sitä, eikä sitä milloinkaan minulle kerrota enkä saa milloinkaan kiittää sitä herrasmiestä täydestä sydämestäni!»
Hän ei luultavasti halunnut kiittelyjä, arveli Clennam. Mahdollisesti oli hän itse kiitollinen — ja syystäkin — siitä, että hänellä oli keinoja ja tilaisuus tehdä pieni palvelus Pikku Dorritille, joka hyvin olisi ansainnut suuremmankin. »Vielä aioin sanoa, sir», jatkoi Pikku Dorrit vapisten entistä enemmän, »että jos tuntisin hänet ja saisin, niin kertoisin, ettei hän milloinkaan, milloinkaan voisi aavistaa, kuinka syvästi tunnen hänen hyvyytensä ja kuinka syvästi rakas isäni tuntee sen. Vielä aioin sanoa, että jos tuntisin hänet ja jos saisin — mutta en tunne häntä enkä saa — tiedän sen! — niin sanoisin hänelle, etten enää milloinkaan laskeudu vuoteeseeni rukoilematta ensin, että taivas siunaisi ja palkitsisi hänet. Ja jos tuntisin hänet ja saisin, niin polvistuisin hänen eteensä, tarttuisin hänen käteensä ja suutelisin sitä ja pyytäisin, ettei hän vetäisi sitä pois, vaan jättäisi sen käteeni oi, jättäisi sen hetkeksi vain käteeni — ja sallisi kiitollisten kyyneleitteni kostuttaa sitä, sillä en voi häntä muulla tavalla kiittää.»
Pikku Dorrit oli painanut kätensä huulilleen ja olisi polvistunut hänen eteensä, mutta hän torjui sen lempeästi ja asetti hänet takaisin tuoliin. Hänen silmänsä ja äänensävynsä olivat kiittäneet monin verroin paremmin kuin hän luulikaan. Clennam sanoi, vaikkei yhtä tyynesti kuin tavallisesti: »Kas niin, Pikku Dorrit, kas niin, kas niin! Otaksukaamme, että te tunnette tuon henkilön ja saatte tehdä niin ja että se kaikki jo on tehty. Ja kertokaa nyt minulle, joka olen aivan toinen henkilö — joka en ole muuta kuin se ystävä, joka pyysi teitä luottamaan itseensä — miksi olette keskellä yötä ulkona ja mikä asia ajaa teidät kadulle näin myöhään, te hento, arka» (»lapsi» oli hän jo taas sanomaisillaan), »Pikku Dorrit!»
»Maggy ja minä olemme tänä iltana olleet», kertoi tyttö hilliten itsensä tyynesti, kuten hän jo kauan oli tottunut tekemään, »teatterissa, jonka palveluksessa sisareni on».
»Ja eikö se ole taivaallisen ihana paikka», keskeytti Maggy äkkiä: hän näkyi voivan nukahtaa ja herätä milloin vain halusi. »Melkein yhtä ihana kuin sairaala. Siellä vain ei ollut kananpoikia.»
Sen sanottuaan pudisti hän itseään ja nukahti taas.
»Me menimme sinne», sanoi Pikku Dorrit katsahtaen suojattiinsa, »sillä minä haluan väliin itse nähdä, että sisarelleni käy siellä hyvin; ja tahdon omin silmin nähdä hänet siellä, hänen itsensä ja sedän tietämättä siitä. Niin voi tosin tapahtua vain aniharvoin, sillä kun en ole kaupungilla työssä, olen isäni luona, ja vaikka olenkin työssä, niin riennän aina kiireesti kotiin hänen luoksensa. Mutta tänä iltana teeskentelin lähteväni kutsuihin.»
Tehdessään tämän tunnustuksen arasti ja epäröiden, kohotti hän katseensa Clennamin kasvoihin, joiden ilmeen hän niin helposti tulkitsi, että heti vastasi siihen.
Hän vaikeni hetkeksi toisen tarkkaavasti katsellessa häntä ja lisäsi sitten: »Toivon, ettei siinä ollut mitään pahaa. En olisi voinut milloinkaan olla miksikään hyödyksi, ellen olisi hiukan teeskennellyt.»
Hän pelkäsi, että Clennam mielessään moittisi häntä siitä, että hän näin kekseliäästi vehkeili huolehtien omaisistaan ja vartioiden heitä, heidän tietämättään ja heidän kiittämättään häntä siitä; vieläpä saattoivat he soimata häntä luullusta velvollisuuden laiminlyönnistä. Mutta Clennam ajatteli vain tarmokkaasti toimivaa hentoa olentoa, jonka kengät olivat ohuet ja kuluneet ja puku puutteellinen ja riittämätön ja joka teeskenteli lähtevänsä huvittelemaan ja virkistymään. Hän kysyi, missä oletetut kutsut olivat. Eräässä hänen työpaikassaan, vastasi Pikku Dorrit punastuen. Hän oli puhunut siitä hyvin vähän, vain muutaman sanan rauhoittaakseen isäänsä. Tämä ei luullut, että kutsut olivat suuret —tietysti hän ei voinut sitä luulla. Ja Pikku Dorrit vilkaisi hartioillaan olevaa huivia.
»En ole milloinkaan ennen ollut iltasella poissa kotoa», sanoi Pikku
Dorrit. »Ja Lontoo näyttää kovin suurelta, autiolta ja kauhealta.»
Sen synkän taivaan kattama autius näytti peloittavalta Pikku Dorritin
silmissä, ja hän värisi puhuessaan siitä.
»Mutta en minä tällä tullut vaivaamaan teitä, sir», keskeytti hän taas tyynesti hilliten itsensä, »vaan ensimmäinen syy, jonka tähden läksin kotoa tänä iltana, oli se, että sisareni kertoi saaneensa ystävän eräästä hyvin ylhäisestä naisesta, ja siitä olen ollut hyvin levoton. Ja kun jouduin tänne teidän asuntonne seuduille (tahallani kyllä) ja kun näin valoa ikkunassa —»
Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Ei, ei ensimmäistä kertaa. Pikku Dorritin silmissä oli tämä ikkuna monena iltana loistanut kuin kaukainen tähti. Hän oli väsyneenäkin ja huolissaan poikennut tieltään katsoakseen siihen ja ihmetellen muistellakseen vakavaa, tummaa herrasmiestä, joka oli tullut kaukaa vieraalta maalta ja kohdellut häntä ystävän ja suojelijan tavoin.
»Oli kolme asiaa», jatkoi Pikku Dorrit, »jotka halusin sanoa teille, jos olisitte yksin kotona ja jos uskaltaisin tulla portaita ylös. Ensiksikin, mitä jo yritin sanoa, mutta en milloinkaan voi — en milloinkaan saa —»
»Vaiti, vaiti! Sehän on jo tehty ja saa jäädä sikseen. Käykäämme nyt käsiksi toiseen kysymykseen», sanoi Clennam ja rauhoitti hänet hymyllään, kohensi valkean paistamaan hänelle kirkkaammin ja asetti viiniä, kakkua ja hedelmiä hänen eteensä pöydälle.
»Luulen», sanoi Pikku Dorrit — »tämä on toinen asia — luulen, että mrs Clennam on päässyt salaisuuteni perille ja tietää mistä tulen ja minne menen. Tietää, missä asun, tarkoitan.»
»Todellako?» kysyi Clennam kiireesti. Hetken mietittyään kysyi hän, miksi Pikku Dorrit otaksui sitä.
»Luulen», vastasi Pikku Dorrit, »että mr Flintwinch on vaaninut minua».
Ja miksi, kysyi Clennam kääntäen katseensa tuleen päin, painaen päänsä alas ja miettien taas, miksi se oli luultavaa.
»Olen tavannut hänet kahdesti. Kummallakin kerralla lähellä kotia. Kummallakin kerralla iltasella, palatessani työstä. Kummallakin kerralla arvelin (vaikka saatan kyllä erehtyä siinä), että hän ei näyttänyt tapaavan minua sattumalta.»
»Sanoiko hän mitään?»
»Ei; hän vain nyökkäsi ja pani päänsä kallelleen.»
»Hiisi vieköön hänen päänsä!» mietti Clennam, yhä katsellen tuleen; »se on aina kallellaan».
Hän kokosi ajatuksensa ja kehoitti vierastaan juomaan hiukan viiniä ja maistamaan jotakin syötävää — se oli hyvin vaikeata, sillä Pikku Dorrit oli niin ujo ja arka — ja sanoi, taas miettien:
»Onko äitini muuttunut käytöksessään teitä kohtaan?»
»Ei ensinkään. Hän on aivan samanlainen kuin ennen. Arvelin, olisiko minun ehkä parempi kertoa hänelle koko tarinani. Arvelin, pitäisikö minun — tarkoitan, tahtoisitteko te, että kertoisin hänelle. Arvelin», sanoi Pikku Dorrit katsoen häneen apua anovasti ja luoden sitte vähitellen silmänsä alas, kun Clennam katsoi häneen, »tahtoisitteko te neuvoa minua, mitä minun olisi tehtävä».
»Pikku Dorrit», sanoi Clennam, ja nämä sanat alkoivat heidän välillään jo vastata tuhansia ystävällisiä sanoja, riippuen siitä, millä äänensävyllä ja missä yhteydessä ne lausuttiin, »älkää tehkö mitään. Tahdon hiukan puhua vanhan ystäväni mrs Afferyn kanssa. Älkää tehkö mitään, Pikku Dorrit — muuta kuin virkistäytykää sillä, mitä tässä on. Pyydän teitä tekemään mielikseni.»
»Kiitos, mutta minun ei ole nälkä. Eikä», vastasi Pikku Dorrit, kun
Clennam ystävällisesti työnsi lasin hänen eteensä, »janokaan. — Ehkä
Maggy haluaisi jotakin, luulisin.»
»Pistämme hänen taskuihinsa kaiken tämän sitten», sanoi Clennam; »mutta ennenkuin herätämme hänet, puhukaamme siitä kolmannesta asiasta».
»Niin. Mutta ettehän vain pahastu siitä, sir?»
»Lupaan sen, ehdoitta.»
»Se kuuluu kyllä oudolta. Tuskin tiedän, kuinka voin sanoa sen. Älkää pitäkö minua itsepäisenä ja kiittämättömänä», pyysi Pikku Dorrit ja kiihtyi taas entistä enemmän.
»En, en, en. Uskon varmasti, että se kuuluu luonnolliselta ja oikealta.
En luule käsittäväni sitä väärin, olkoon se mitä hyvänsä.»
»Kiitos. Te aiotte käydä taas katsomassa isääni?»
»Niin, kyllä.»
»Olitte niin hyvä ja huomaavainen, että kirjoititte hänelle ja ilmoititte tulevanne huomenna.»
»Oh, eihän se mitään ollut. Kyllä.»
»Voisitteko arvata», kysyi Pikku Dorrit liittäen pienet kätensä lujasti yhteen ja katsoen häneen koko totinen sielunsa silmissä, »mitä aion pyytää, ettette tekisi».
»Luulen voivani. Mutta saatan erehtyä.»
»Ei, ette te erehdy», vakuutti Pikku Dorrit, pudistaen päätänsä. »Jos se on aivan välttämätöntä, niin ettemme voi muuten tulla toimeen, niin antakaa minun pyytää sitä teiltä.»
»Kyllä — kyllä.»
»Älkää rohkaisko isää pyytämään. Älkää olko ymmärtävinänne, jos hän pyytäisikin. Älkää antako hänelle. Säästäkää hänet siltä, niin voitte saada hänestä paremman käsityksen.»
Clennam vastasi — ei aivan selvällä äänellä, kun hän näki kyynelten kimmeltävän tytön tuskaisissa silmissä — että hän pitäisi tyttären toivomusta pyhänä.
»Te ette tiedä, millainen hän on», sanoi Pikku Dorrit, »ette tiedä, millainen hän oikeastaan on. Kuinka voisittekaan, kun näette hänet nyt näin äkkiä, rakkaan isäni, ettekä ole seurannut häntä vähitellen ja asteittain, kuten minä. Olette ollut niin hienon ja todellisen hyvä meille, jonkatähden tahtoisin, että ennen kaikkea teillä olisi hyvä käsitys isästäni. Ja minä en jaksa kestää», huudahti Pikku Dorrit ja peitti kyyneleensä käsillään, »en jaksa ajatella, että juuri te jouduitte näkemään hänen ainoan alennuksensa».
»Pyydän», rauhoitti Clennam, »älkää olko niin suruissanne. Älkää, älkää, Pikku Dorrit! Olemmehan aivan selvillä tästä asiasta nyt!»
»Kiitos, sir, kiitos! Olen koettanut pidättäytyä sanomasta tätä; olen ajatellut sitä yötä ja päivää; mutta kun sain varman tiedon siitä, että tulisitte taas käymään, niin päätin puhua kanssanne. Ei siksi, että häpeäisin hänen tähtensä», hän kuivasi kiireesti kyynelensä, »mutta siksi, että tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu ja rakastan häntä ja olen hänestä ylpeä».
Kevennettyään mielensä tästä kuormasta oli Pikku Dorrit hermostuneen innokas lähtemään. Maggy oli aivan hereillä nyt ja töllisteli edempää hedelmiä ja kakkuja tirskuen ja nauttien jo edeltäpäin herkuista; Clennam keksi hyvän keinon haihduttaakseen keskustelun jälkitunnelman kaataessaan Maggylle lasillisen viiniä, jonka tämä, särpi, tuon tuostakin äänekkäästi maiskuttaen ja painaen kättään kurkulleen ja kehuskellen, silmät kovin pullollaan: »Oi, eikös tää ole hyvää! Ihan kuin sairaalassa!» Hänen juotuaan lasinsa pohjaan ja lopetettuaan ylistysvirtensä, kehoitti Clennam häntä täyttämään korinsa (Maggy ei milloinkaan liikkunut ilman koria) kaikella syötävällä, mitä pöydältä löytyi, ja erikoisesti varomaan jättämästä mitään tähteitä. Maggyn huvi tätä tehdessä ja hänen pikku äitinsä ilo siitä, että Maggylla oli hauskaa, oli oloihin nähden paras käänne, minkä edellinen keskustelu saattoi saada.
»Mutta portit ovat jo aikoja sitten kiinni», huomautti Clennam, joka äkkiä muisti sen. »Minnekä te menette?»
»Minä menen Maggyn asuntoon», vastasi Pikku Dorrit.
»Siellä olen kyllä turvassa, ei minulla ole mitään hätää.»
»Minun täytyy saattaa teidät sinne», päätti Clennam. »En voi sallia teidän mennä yksin.»
»Kyllä, minä pyydän teitä, antakaa meidän vain mennä kahden. Älkää tulko mukaan», pyysi Pikku Dorrit.
Hän oli niin tosissaan, että Clennam katsoi hienotunteisimmaksi olla pakottautumatta hänen seuraansa, ja varsinkin, koska hän hyvin arvasi, että Maggyn asunto oli alkuperäisintä laatua. »Tule, Maggy», sanoi Pikku Dorrit hilpeästi, »kyllä me selviämme; osaammehan me sinne nyt, Maggy?»
»Kyllä, kyllä, pikku äiti, kyllä me osaamme», tirskui Maggy. Ja he läksivät. Ovella kääntyi Pikku Dorrit vielä sanomaan: »Jumala silmätköön teitä!» Hän sanoi sen hyvin hiljaa, mutta ehkä kuuluivat hänen sanansa taivaaseen — kuka tietää — yhtä selvästi kuin kokonainen tuomiokirkon kuoro.
Arthur Clennam antoi heidän kulkea kadunkulman ohi, ennenkuin alkoi seurata heitä etäältä; hänellä ei suinkaan ollut aikomusta toista kertaa tunkeutua Pikku Dorritin yksityisoloihin, mutta hän teki sen vain rauhoittaakseen itseään tiedolla, että tyttö oli turvassa siinä ympäristössä, johon oli tottunut. Hän näytti niin pieneltä, heikolta ja avuttomalta kosteassa, harmaassa yöilmassa, siinä keveästi liidellessään kömpelösti kompuroivan suojattinsa varjossa, että Clennam, jonka sydän oli täynnä sääliä ja joka oli tottunut pitämään Pikku Dorritia karkeasta maailmasta erillään olevana lapsena, olisi mielellään nostanut hänet syliinsä ja kantanut hänet perille saakka.
Jonkun ajan kuluttua saapui hän pääkadulle, jonka varrella Marshalsea sijaitsi, ja Clennam näki hänen hiljentävän vauhtiansa ja poikkeavan eräälle sivukadulle. Clennam pysähtyi, tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta seurata heitä edemmäksi, ja lähti vitkalleen takaisin. Hänellä ei ollut epäilystä sinnepäinkään, että he olivat vaarassa jäädä taivasalle aamuun saakka; hänellä ei ollut aavistustakaan totuudesta ennenkuin paljoa, paljoa myöhemmin.
»Mutta», sanoi Pikku Dorrit, kun he pysähtyivät pilkkopimeässä olevan kurjan asunnon eteen, josta ei kuulunut luiskahdustakaan, kun he kuuntelivat ovella, »tämä on hyvä asunto sinulle, Maggy, eikä meidän pidä tuottaa heille harmia. Siispä koputamme vain kaksi kertaa eikä kovin äänekkäästi, ja elleivät he herää, niin täytyy meidän kuljeksia aamuun saakka.»
Pikku Dorrit koputti yhden kerran, varovasti, ja kuunteli. Pikku Dorrit koputti toisen kerran, varovasti, ja kuunteli. Kaikki pysyi suljettuna ja äänettömänä. »Maggy, meidän täytyy nyt koettaa parastamme, ystäväni. Meidän täytyy olla kärsivällisiä ja odottaa päivää.»
Oli pimeä, kylmä yö ja kostea tuuli puhalsi, kun he palasivat pääkadulle ja kuulivat kellojen lyövän puolta kahta. »Viiden ja puolen tunnin päästä jo voimme mennä kotiin», lohdutteli Pikku Dorrit. Kodista puhuen oli luonnollista mennä katsomaan sitä, koska se oli aivan lähellä. He menivätkin suljetulle portille ja kurkistivat pihaan. »Toivon, että hän nukkuu hyvin», sanoi Pikku Dorrit suudellen yhtä portintankoa, »eikä kaipaa minua!»
Portti oli niin tuttu ja tuntui melkein toverilta, että he asettivat Maggyn korin yhdelle nurkalle istuimeksi ja painautuen lähelle toisiaan, leväten siinä jonkun aikaa. Kun katu oli tyhjä ja hiljainen, ei Pikku Dorrit pelännyt mitään; mutta kun hän kuuli askeleita jossakin tai näki katulyhtyjen alla liikkuvan varjon, pelästyi hän⁻ ja kuiskasi: »Maggy, näen jonkun tulevan. Tule pois!» Maggy heräsi silloin enemmän tai vähemmän kärtyisenä, ja he kävelivät hiukan ja palasivat sitte paikalleen.
Niin kauan kuin syöminen oli uutta ja hauskaa, pysyi Maggy hyvällä tuulella. Mutta kun se menetti viehätyksensä, alkoi hän nurista kylmyyden tähden, värisi ja vikisi. »Pian se on ohi, rakkaani», lohdutti Pikku Dorrit kärsivällisesti. »Oh, kyllähän teidän kelpaa, pikku äiti», vastasi Maggy, »toista on minun raukan, joka olen vasta kymmenen vuoden vanha». Viimein, yösydännä, kun katu oli aivan hiljainen, asetti Pikku Dorrit Maggyn raskaan pään rinnoilleen ja tyynnytti hänet uneen. Ja näin istui hän vankilan portilla, kun ei ketään näkynyt liikkeellä, katseli ylös tähtiin ja näki pilvien rajulla vauhdilla kiitävän heidän yllään — siinä oli Pikku Dorritin kutsujen tanssi.
»Jospa nyt olisimmekin kutsuissa!» ajatteli hän kerran, istuessaan siinä. »Jospa olisikin valoisaa ja lämmintä ja kaunista ja talo olisi meidän omamme ja rakas isäparkani olisi sen isäntä eikä olisi milloinkaan elänyt näiden muurien sisäpuolella! Ja jospa mr Clennam olisi vieraanamme ja tanssisimme kauniin soiton mukaan ja olisimme kaikki niin iloisia ja huolettomia kuin suinkin. Mitähän jos —» Ja hänen mielikuvitukselleen avautui sellaisia näköaloja, että hän jäi unelmiinsa vaipuneena tuijottamaan tähtiin, kunnes Maggy taas alkoi öristä ja tahtoi nousta kävelemään.
Kello löi kolme ja puoli neljä, ja he olivat kulkeneet London Bridgen yli. He olivat kuulleet vuoksiaallon kohisevan tokeita vastaan, olivat katselleet kauhun valtaamina alas virran yllä leijailevaa synkkää sumua, olivat nähneet veden pinnalla pieniä valoläikkiä, siltalyhdyn heijastamia, jotka kiiluivat kuin paholaisen silmät ja vaikuttivat kammottavan lumoavasti synnin ja kurjuuden uhreihin. He olivat hätkähtäneet sivuuttaessaan kodittomia, jotka viruivat kokoon kyyristyneinä nurkkauksissa, olivat juosseet juopuneita pakoon, säikähtäneet hiipiviä miehiä, jotka viheltelivät ja vihjailivat toisilleen kadunkulmissa tai juoksivat täyttä vauhtia. Vaikka Pikku Dorrit kaikkialla oli johtajana ja ohjaajana, oli hän kuitenkin riippuvinaan Maggyssa ja turvautuvinaan häneen, kerrankin hyötyen lapsellisesta ulkomuodostaan. Ja useammin kuin kerran kuului heidän tiellään meluavasta tai hiiviskelevästä parvesta ääni kehoittavan tovereita antamaan »vaimon lapsineen kulkea rauhassa».
Näin oli vaimo lapsinensa kulkenut ja kierrellyt, ja kellot olivat torneissa lyöneet viisi. He astelivat hitaasti itää kohti ja alkoivat jo aavistella kalpeata päivänkoittoa, kun muudan vaimo tuli heidän jäljessään.
»Mitä aiotte tehdä tuolle lapselle?» kysyi hän Maggylta.
Hän oli nuori — aivan liian nuori ollakseen täällä, sen taivas tietäköön — eikä hän ollut ruma eikä turmeltuneen näköinen. Hän puhui karkeasti, muttei luonnostaan karkealla äänellä; siinä oli jonkinlaista musikaalista sointuakin.
»Mitä aiotte tehdä itsellenne sitten?» ärähti Maggy keksimättä parempaa vastausta.
»Ettekö näe sitä sanomattakin?»
»Enpä luule näkeväni», vastasi Maggy.
»Surmata itseni. Nyt olen vastannut teille, vastatkaa nyt minulle. Mitä aiotte tehdä lapselle?»
Otaksuttu lapsi piti päänsä painuksissa lähellä Maggya.
»Poloinen!» sääli nainen. »Eikö teillä ole sydäntä rinnassanne, kun kuljetatte häntä julmilla kaduilla tähän aikaan? Eikö teillä ole silmiä nähdäksenne, kuinka hieno ja hento hän on? Eikö teillä ole älyä (eikä sitä näy paljon olevankaan), kun ette tuon enempää sääli tätä värisevää, kylmää kätöstä?»
Nainen oli tullut kadun poikki heidän luoksensa ja piteli kätöstä omissaan, hieroen sitä. »Suutele onnetonta haaksirikkoista, lapseni», pyysi hän kumartuen hänen puoleensa, »ja kerro, mihin hän vie sinut».
Pikku Dorrit kääntyi häneen päin.
»Mitä, hyvä Jumala!» huudahti toinen peräytyen, »tehän olette nainen!»
»Älkää olko millännekään!» rauhoitti Pikku Dorrit, tarttuen toisen käsiin, jotka olivat kiireesti päästäneet hänen omansa irti. »En minä pelkää teitä.»
»Teidän olisi parempi pelätä minua», vastasi nainen. »Eikö teillä ole äitiä?»
»Ei.»
»Eikä isää?»
»Kyllä, hyvin hyvä isä.»
»Menkää kotiin hänen luoksensa ja pelätkää minua. Päästäkää minut.
Hyvää yötä!»
»Minun täytyy kiittää teitä ensin; antakaa minun puhua teille, kuin jos olisin lapsi.»
»Ette voi tehdä sitä», vastasi nainen. »Olette hyvä ja viaton, mutta ette voi katsella minua lapsen silmillä. En olisi ikinä koskenut teihin, ellen olisi luullut teitä lapseksi.» Ja oudosti, rajusti huudahtaen riensi hän tiehensä.
Taivaalla ei vielä ollut tietoa päivästä, mutta sensijaan kajahtelevilla katukivillä; vaunut, rattaat ja vankkurit kulkea kolistelivat niitä pitkin, työmiehet riensivät erilaisiin toimiinsa, aikaisia liikkeitä availtiin, kauppa alkoi torilla, ja virranrannalla oli liikettä. Koittava päivä tuntui lepattavissa lyhdynvaloissa, jotka loistivat himmeämmin kuin muina aikoina, se tuntui myös lisääntyneenä kirpeytenä ilmassa ja yön aavemaisessa häipymisessä.
He palasivat taas Marshalsean portille aikoen odottaa siinä siksi,
kunnes portti avattaisiin, mutta ilma oli niin raakaa ja kylmää, että
Pikku Dorritin täytyi pysytellä liikkeellä, taluttaen puolinukkuvaa
Maggya.
Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän siellä valoa ja oven olevan auki, jonkatähden hän nousi portaita ylös ja vilkaisi ovelta sisään.
»Kuka siellä?» huusi kookas vanha mies, joka juuri asetti yömyssyä päähänsä ikäänkuin aikoen ruveta makuulle johonkin holviin.
»Ei juuri kukaan, sir», vastasi Pikku Dorrit.
»Seis!» huusi mies. »Antakaas kun katson teitä!»
Pikku Dorritin, joka jo oli ollut aikeissa lähteä ulos, täytyi nyt palata ja ilmestyä suojatteineen vanhan miehen eteen.
»Arvasin sen!» sanoi tämä. »Kyllä tunnen teidät!»
»Olemme usein nähneet toisemme», sanoi Pikku Dorrit tuntien hänet suntioksi tai vahtimestariksi tai kirkonvartijaksi tai mikä hän lienee ollut, »kun olen ollut täällä kirkossa».
»Enemmänkin vielä, tiedättekö, meillä on teidän syntymänne merkittynä kirkonkirjaamme; te kuulutte meidän merkillisyyksiimme.»
»Todellako?» ihmetteli Pikku Dorrit.
»Niin aivan. Marshalsean lapsi — mutta kuinka olette ulkona näin aikaisin?»
»Me jäimme eilen illalla portin taakse ja olemme nyt odottaneet sen avaamista.»
»Älkäähän toki! Ja siihen on vielä hyvän joukon toista tuntia! Tulkaa sakastiin. Siellä palaa valkea maalareita varten. Odotan maalareita, muuten en suinkaan olisi täällä tähän aikaan, sen voitte uskoa. Yksi meidän merkillisyyksistämme ei suinkaan saa värjötellä vilussa, jos vain voimme tarjota hänelle suojaa ja lämmintä. Tulkaa siis!»
Hän oli kerrassaan ystävällinen vanha ukko, hauskaan, isälliseen tapaan; ja kohennettuaan sakastin takkavalkeata etsi hän kirkonkirjahyllyltä erästä määrättyä nidosta. »Kas, tässä te olette», sanoi hän ottaen sen alas ja käännellen lehtiä. »Täältä löydätte itsenne luonnollisessa koossa. Amy, William ja Fanny Dorritin tytär. Syntynyt Marshalsean vankilassa Saint Georgen seurakunnassa. Ja me kerromme ihmisille että te olette asunut siellä siitä saakka olematta päivääkään tai yötä poissa. Onko se totta?»
»Aivan totta, viime yöhön saakka.»
»Jumala sentään!» Mutta hänen katsellessaan tyttöä ihailevin silmin juolahti hänen mieleensä muutakin. »Olen pahoillani nähdessäni, että olette heikko ja väsynyt. Jääkää tänne vähäksi aikaa. Minä tuon kirkosta pieluksia, niin että te ja ystävänne voitte levätä tässä takan ääressä. Älkää pelätkö, ettette joutuisi isänne luokse, kun portit avataan. Minä herätän teidät.»
Hän toikin kohta pieluksia, jotka levitti lattialle.
»Kas niin, siinä saatte levätä, taas luonnollisessa koossa. Oi, älkää huoliko kiittää. Minullakin on tyttäriä. Ja vaikkeivät he ole syntyneet Marshalsean vankilassa, olisi sekin voinut sattua, niinkuin minä olen hoitanut asioitani, jos olisin ollut samanlaista sukuperää kuin teidän isänne. Odottakaas. Minun pitää panna jotakin tuon pieluksen alle, johon voitte sitte painaa päänne. Tässä on kuolleitten luettelo. Juuri se! Olemme merkinneet mrs Banghamin siihen. Mutta useimmille tämä kirja on mielenkiintoinen — ei niiden tähden, jotka jo ovat merkityt siihen, vaan niiden tähden, joiden nimi ei vielä ole siinä — kuka ensi kerralla merkitään ja milloin. Se kysymys on mielenkiintoinen.»
Vilkaisten kehoittavasti järjestämäänsä vuoteeseen jätti hän heidät tunniksi lepäämään. Maggy kuorsasi jo, ja Pikku Dorrit nukahti hänkin pian, pää sinetöidyn kohtalonkirjan päällä, huolehtimatta sen salaperäisistä valkeista lehdistä.
Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut. Hän sai nähdä suurkaupungin häpeän, autiuden, kurjuuden kaikessa alastomuudessaan ja kokea synkän yön kosteutta, kylmyyttä, vitkaan vieriviä tunteja ja pilviä kiidättävää tuimaa tuulta. Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut, joilta hän palasi kotiin ylen uupuneena, sateisen aamun harmaana sarastaessa.
VIIDESTOISTA LUKU
Mrs Flintwinch näkee taas unta
Raihnainen vanha talo Cityssä nojasi nokiviitta yllään rappeutuneihin ja kuluneihin kainalosauvoihinsa eikä tuntenut minkäänlaisia terveyden tai hilpeyden väliaikoja, tapahtuipa mitä hyvänsä. Jos aurinko joskus sattui siihen, hipaisi se sitä vain yhdellä säteellä, joka jo puolen tunnin kuluttua siirtyi pois; jos kuun valo lankesi siihen, loi se vain muutamia läikkiä sen synkälle takille ja teki sen entistä surkeamman näköiseksi. Tähdet tietysti katselivat sitä kylmästi, kun sumu, pilvet ja savu sen sulkivat, ja kaikki rumat säät pysyivät sille harvinaisen uskollisina. Niinikään viipyivät aina sade ja rakeet, huurre ja kaste sen synkällä alueella senkin jälkeen, kun ne jo muualta olivat hävinneet; mitä lumeen tulee, niin vielä viikkoja senjälkeen, kun se muualla oli muuttunut keltaisesta mustaksi, se täällä itkeskeli kurjan elämänsä sammuksiin. Muita uskollisia ystäviä ei talolla ollut. Katumelukin, pyörien kolina kiveyksellä, syöksähti vain ohimennen porttikäytävään ja kohta ulos, niin että kuuntelevasta mrs Afferysta tuntui kuin hän olisi kuuro ja saisi vain hetkellisinä välähdyksinä kuulonsa takaisin. Samoin oli viheltämisen, laulamisen, nauramisen ja kaikkien muiden rattoisten ihmisellisten ääntelyjen laita. Ne vain pistäytyivät portin aukossa ja jatkoivat sitte matkaansa.
Takkavalkean ja kynttilän valon vuorottelu mrs Clennamin huoneessa tuotti suurimman vaihtelun talon kuolleessa yksitoikkoisuudessa. Hänen molemmissa pitkissä kapeissa ikkunoissaan paistoi valo synkkänä yötä ja päivää. Joskus harvoin se leimahti liekkiin intohimoisena samoin kuin hän itsekin; mutta enimmäkseen se paloi tukahutettuna ja hillittynä, kuten hän itsekin, kalvaen ja kuluttaen itseään tasaisesti ja vitkaan. Lyhyiden talvipäivien hitaina hetkinä, kun hämärä saapui jo aikaisin iltapäivällä, ilmestyi porttikäytävän toisella puolen olevalle seinälle vääntyneitä varjokuvia hänestä itsestään pyörätuoleineen, mr Flintwinchistä, niska väärässä, ja mrs Afferysta, joka kulki edestakaisin; varjot liehuivat seinällä kuin suuren taikalyhdyn kuvat. Kun huoneeseen sidottu potilas asettui yölevolle, hävisivät ne vähitellen, mrs Afferyn suurentunut varjo, joka koko ajan liehui edestakaisin, viimeiseksi, kunnes se lopullisesti liukui ilmaan, aivan kuin lähtien jonnekin noidanlentoon. Sitte paloi yksinäinen kynttilä liikkumattomana aamunkoittoon saakka, jolloin sen loisto kalpeni, kunnes se viimein tykkänään sammui mrs Afferyn hengähdyksen vaikutuksesta, kun hän laskeutui unen taikamailta.
Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen valkea olikin oikeastaan majakkatuli, joka kutsui jotakuta, ehkäpä odottamattominta ja vähimmin luultavaa jotakuta maailmassa, tulemaan siihen paikkaan, jonne hänen täytyi tulla! Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen kynttilänvalo olikin oikeastaan vartiotuli, joka paloi täällä joka yö siihen saakka, kunnes eräs määrätty tapahtuma oli ohi ja vartioaika päättynyt! Kukahan niistä lukemattomista matkamiehistä, jotka auringon ja tähtien alla kiipeilivät pölyisiä rinteitä ja vaelsivat väsyttäviä tasankoja pitkin, matkasivat maitse ja matkasivat meritse, tulivat ja menivät ihmeellisesti, tavatakseen toinen toisensa, vaikuttaakseen ja vastavaikuttaakseen toinen toisiinsa — kukahan tästä laumasta, aavistamatta tiensä päätä, varmasti oli matkalla tänne?
Aika sen näyttää. Elämän suurella valtatiellä vaeltaa matkamiehiä, joiden päämäärät ovat ihmeellisen erilaisia: kunnia-asema ja häpeäpaalu, kenraalinvirka ja rumpalin toimi, päärin hautapatsas Westminster Abbeyssa ja merimiehen lepoverkko syvyyden pohjassa, piispanhiippa ja vaivaistalo, ministeriö ja hirsipuu, valtaistuin ja giljotiini; aika vasta osoittaa, minne kukin on määrätty kulkemaan.
Erään talvisen iltapäivän hämärässä näki mrs Flintwinch, jota koko päivän oli nukuttanut, tällaisen unen:
Hän oli olevinaan keittiössä valmistamassa teetä ja istui, jalat uuninristikolla ja hameenliepeet käärittyinä ylös, lämmittelemässä takan keskipalkalla kokoonlysähtäneen valkean ääressä, jonka kummallakin puolen ammotti kylmä, musta kuilu. Siinä istuessaan ja mietiskellessään kysymystä, eikö elämä muutamille ihmisille ollut kerrassaan typerä keksintö, oli hän säikähtävinään takanaan kuuluvaa äkillistä melua. Hän oli muistavinaan pelästyneensä edellisellä viikolla samanlaista melua, joka hänen mielestään oli kovin salaperäistä laatua — jonkinlaista ratinaa ja kolme, neljä nopeata, kiireellistä askeleiden kaltaista kolahdusta; samalla oli hän tuntevinaan tärähdyksen tai narahduksen sydämessään, ikäänkuin askeleet olisivat tärisyttäneet lattiata tai kuin kaamea käsi olisi koskettanut häntä. Tämä oli herättävinään hänessä eloon erään vanhan pelon, että talossa kummitteli, ja hän oli kiitävinään keittiön portaita ylös, tietämättä miten, päästäkseen vain ihmisten ilmoille.
Mistress Affery oli, päästyään eteiseen, näkevinhän herransa ja miehensä konttorin oven olevan auki ja huoneen tyhjän. Hän meni aukiratkotun ikkunan ääreen katuoven viereiseen pieneen huoneeseen tyynnyttääkseen sykkivää sydäntään katselemalla ikkunasta eläviä olentoja, joita liikkui kummittelevan talon ulkopuolella. Silloin oli hän näkevinhän porttikäytävän vastaisella seinällä molempien ovelien varjot keskustelemassa toistensa kanssa. Hän oli silloin nousevinaan yläkertaan, kengät kädessä, osaksi ollakseen lähempänä ovelia, jotka kyllä pitivät puolensa useimpia kummituksia vastaan, ja osaksi kuunnellakseen, mistä he puhuivat.
»Älkää tulkokaan puhumaan minulle joutavuuksianne», sanoi mr
Flintwinch. »En siedä sitä teiltä.»
Mrs Flintwinch uneksi seisovansa oven takana, joka oli hiukan raollaan, ja kuulevansa selvästi, että hänen miehensä sanoi nämä kopeat sanat emännällensä.
»Flintwinch», vastasi mrs Clennam tavallisella voimakkaalla, syvällä äänellään, »teissä asuu vihan paha henki. Olkaa varuillanne.»
»En pidä väliä, onko niitä yksi vai kokonainen tusina», vastasi mr Flintwinch, äänensävyllään selvästi vihjaten, että suurempi lukumäärä oli todennäköisempi. »Jos niitä olisi viisikymmentä, niin ne sanoisivat kaikki: 'Älkää tulko puhumaan minulle joutavuuksianne, en siedä sitä teiltä.' Minä pakottaisin ne sanomaan niin vasten tahtoaankin.»
»Mitä minä sitten olen tehnyt, te häijy ihminen?» kysyi toinen voimakkaalla äänellään.
»Tehnytkö?» matki mr Flintwinch. »Hyökännyt kimppuuni.»
»Jos tarkoitatte, että olen vakavasti huomauttanut teille —»
»Älkää panko suuhuni sanoja, joita en tarkoita», intti Jeremiah, pitäen sitkeän ja jäykän itsepintaisesti kiinni kuvaannollisesta sanonnastaan. »Minä tarkoitan, että olette hyökännyt kimppuuni.»
»Huomautin vakavasti teille», aloitti toinen taas, »että —»
»En tahdo kuulla sitä!» huusi Jeremiah. »Te hyökkäsitte minun kimppuuni.»
»No, minä hyökkäsin teidän kimppuunne sitten, senkin pahansuopa ihminen» (Jeremiah hihitti saatuaan toisen pakotetuksi hyväksymään hänen lauseensa), »koska tuona aamuna puhuitte Arthurille turhan selvin sanoin. Minulla on oikeus valittaa siitä melkein kuin jos olisitte pettänyt luottamukseni. Ette tietysti tarkoittanut tehdä niin —»
»En tahdo kuulla sitä!» keskeytti uppiniskainen Jeremiah ja viskasi myönnytyksen takaisin sen tekijälle. »Kyllä minä tarkoitin.»
»Minun kai on annettava teidän puhua vain itseksenne, jos niin haluatte», vastasi mrs Clennam hetken vaitiolon jälkeen, joka tuntui olevan suuttumuksen kyllästämä. »Minun on turha puhua kiivaalle ja itsepäiselle vanhalle miehelle, joka on päättänyt olla kuulematta minua.»
»En tahdo kuulla tuotakaan teiltä», vastusti Jeremiah. »En ole päättänyt mitään sellaista. Sanoin, että tahdoin todella tehdä niin. Tahdotteko tietää miksi tein niin, te kiivas ja itsepäinen vanha nainen?»
»Huomaan, että te vain annatte minulle takaisin omat sanani», totesi toinen, taistellen suuttumustaan vastaan. »Tahdon.»
»No kuulkaa siis. Sentähden, että te ette puolustanut hänen isäänsä hänen edessään, kuten teidän olisi pitänyt tehdä. Sentähden, että ennenkuin rupesitte kiukuttelemaan omasta puolestanne, vaikka olette —»
»Vaiti, Flintwinch!» huusi mrs Clennam muuttuneella äänellä, »voisitte mennä liian pitkälle.»
Vanha mieskin arveli, että niin voisi käydä. Syntyi taas hiljaisuus, ja hän oli vaihtanut paikkaa huoneessa, kun hän taas puhui, nyt lempeämmin:
»Aion kertoa teille, miksi tein niin. Sentähden, että mielestäni teidän olisi pitänyt puolustaa Arthurin isää ennen kuin puolustitte itseänne. Arthurin isää! Minä en erikoisesti rakastanut Arthurin isää. Palvelin Arthurin isän setää tässä talossa, kun Arthurin isä ei ollut paljoa minun yläpuolellani — oli minua köyhempikin rahojen puolesta — ja kun hänen setänsä olisi voinut määrätä minut perillisekseen yhtä hyvin kuin hänet. Hän näki nälkää vierashuoneessa ja minä näin nälkää keittiössä; siinä meidän asemamme pääasiassa erosivat toisistaan; meidän välillämme ei ollut juuri muuta kuin hengenvaaralliset portaat. En milloinkaan liittynyt häneen siihen aikaan; en muuten tiedä erikoisesti liittyneeni häneen mihinkään aikaan. Hän oli epävarma, päättämätön olento, jota nuorena oli peloitettu niin, ettei hänelle jäänyt muuta jäljelle kuin orpo elämänsä. Ja kun hän nai teidät, jonka hänen setänsä oli valinnut hänelle, näin ensi silmäyksellä teistä (olitte kaunis nainen siihen aikaan), kumpi ottaisi ohjakset käsiinsä. Siitä hetkestä saakka luotitte vain omaan voimaanne. Tehkää niin nytkin. Älkää turvautuko kuolleeseen.»
»En aiokaan — kuten te nimitätte sitä — turvautua kuolleeseen.»
»Mutta teillä oli halu tehdä niin, jos minä olisin suostunut», ärisi Jeremiah, »ja siitä syystä te hyökkäsitte kimppuuni. Ette voi unohtaa sitä, etten minä alistunut ja suostunut. Otaksun teidän ihmettelevän, että minä katson kannattavan vaatia oikeutta Arthurin isälle? Vai mitä? On yhdentekevää, vastaatteko vai oletteko vastaamatta, sillä minä tiedän teidän ihmettelevän sitä, ja itsekin tiedätte sen. Kuulkaa siis, kuinka asian laita on. Olkoon, että olen luonteeltani hiukan omituinen, mutta se kuuluu luonteeseeni, etten voi sallia kenenkään saada tahtoansa täydellisesti läpi. Te olette päättäväinen nainen ja älykäs nainen, ja kun näette päämäärän edessänne, ei mikään voi estää teitä saavuttamasta sitä. Kukapa tietäisi sen paremmin kuin minä?»
»Ei mikään estä minua saavuttamasta sitä, Flintwinch, jos omatuntoni hyväksyy sen. Lisätkää tämä.»
»Jos omatuntonne hyväksyy sen? Sanoin, että te olette päättäväisin nainen maan päällä (tai tarkoitin sitä), ja jos olette päättänyt, että omatuntonne hyväksyy sen, mitä teillä on tekeillä, niin se tottelee.»
»Ihminen! Tämä kirja on omantuntoni ohjeena», huusi toinen ja iski, päättäen sanoja seuraavasta läiskäyksestä, käsivartensa koko voimalla pöytään.
»Älkää huoliko siitä nyt», vastasi Jeremiah tyynesti, »emme käy siihen kysymykseen käsiksi tällä kertaa. Kuinka lieneekin, niin ajatte aina aikeenne perille ja kaikki muu saa väistyä tieltä. Mutta minä en tahdo väistyä. Olen ollut uskollinen teille, olen hyödyttänyt teitä ja olen kiintynyt teihin. Mutta en voi suostua, en tahdo suostua, en ole milloinkaan suostunut enkä aio milloinkaan suostua hukkumaan teihin. Nielaiskaa joku muu, kernaasti minun puolestani. Luonteeni omituisuuksiin kuuluu, etten tahdo joutua elävänä niellyksi.»
Ehkäpä tämä juuri oli alkujaan ollut syynä siihen, että he niin hyvin ymmärsivät toisiaan. Huomattuaan mr Flintwinchissä tällaista luonteenlujuutta katsoi mrs Clennam kenties kannattavan liittoutua hänen kanssaan.
»Jo on puhuttu tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksi tästä asiasta», päätti hän synkästi.
»Niin, ellette uudelleen hyökkää kimppuuni», vastasi itsepäinen
Flintwinch; »muuten voitte odottaa saavanne kuulla siitä taas».
Mistress Affery uneksi, että hänen herransa ja miehensä alkoi kävellä edestakaisin huoneessa ikäänkuin tyynnyttääkseen kiukkuansa ja että hän itse juoksi tiehensä, mutta että, kun hän jonkun aikaa oli seisonut kuunnellen ja vapisten eteisessä eikä Jeremiahia kuulunut tulevaksi ulos huoneesta, hän hiipi takaisin portaita ylös, kuten äskenkin kummitusten ja uteliaisuuden ajamana, ja kyyristyi taas oven taakse.
»Olkaa hyvä ja sytyttäkää kynttilä, Flintwinch», sanoi mrs Clennam, nähtävästi pyrkien takaisin heidän tavalliseen keskustelusävyynsä. »Teen aika on kohta käsissä. Pikku Dorrit tulee ja tapaa minut pimeässä.»
Mr Flintwinch sytytti kynttilän kiireesti ja kysyi asettaen sen pöydälle:
»Mitä aiotte tehdä Pikku Dorritille? Aiotteko iankaikkisesti antaa hänen käydä täällä ompelemassa, iankaikkisesti tulla tänne teetä juomaan, kulkea tätä väliä samalla tavalla iankaikkisesti?»
»Kuinka voitte puhua 'iankaikkisuudesta' minunkaltaiselleni rammalle? Eikö meitä ole niitetty kuin pellon heinää, ja eikö viikate kaatanut minua ja monta muuta sitten? Ja siitä saakka olen virunut täällä odotellen, että minut korjattaisiin latoon.»
»Niin, niin! Mutta sillä aikaa kun te olette virunut täällä — ette kuolemaisillanne — ette sinnepäinkään — on niitetty joukoittain lapsia, nuorisoa, kukoistavia naisia ja voimakkaita miehiä ja korjattu latoihin; ja te makaatte yhä siinä, ette edes pahasti muuttuneenakaan. Te ja minä elämme vielä kauan. Kun sanon iankaikkisesti, tarkoitan (vaikken ole runollinen) koko meidän elämämme aikaa.» Mr Flintwinch antoi tämän selityksen erittäin rauhallisesti ja odotti rauhallisesti vastausta.
»Niin kauan kuin Pikku Dorrit on hiljainen ja ahkera ja tarvitsee sen vähäisen avun, jonka minä voin hänelle antaa, ja ansaitsee sen, niin kauan kai hän, ellei itse omasta tahdostaan vetäydy pois, saa käydä täällä, jos minulle elonpäiviä suodaan.»
»Eikö muuta?» kysyi Flintwinch pyyhkäisten suutansa ja leukaansa.
»Mikä muu tulisi kysymykseen? Mikäs muu voisi tulla kysymykseen?» huudahti mrs Clennam tuiman ihmettelevään tapaansa.
Mrs Flintwinch uneksi, että he parin kolmen minuutin ajan tuijottivat' toisiinsa, kynttilä välissään, ja että hän sai sen käsityksen, että he tuijottivat toisiinsa erikoisen tutkivasti.
»Satutteko tietämään, mrs Clennam», kysyi sitten hänen herransa ja miehensä paljoa matalammalla äänellä ja sellaisella äänenpainolla, joka ei tuntunut olevan oikeassa suhteessa kysymyksen yksinkertaiseen sisältöön, »missä hän asuu?»
»En.»
»Tahtoisitteko — no niin, tahtoisitteko tietää sen?» kysyi Jeremiah hypähtäen aivan kuin aikoisi hyökätä toisen kimppuun.
»Jos olisin tahtonut, niin kai minä sen jo tietäisin. Oksinhan minä päivänä hyvänsä voinut kysyä häneltä sitä.»
»Ette siis ole halunnut tietää sitä?»
»En ole.»
Mr Flintwinch veti syvään ja merkitsevästi henkeään ja sanoi sitte painokkaasti taas: »Sillä minä olen sattumalta — huomatkaa: sattumalta — päässyt asian perille.»
»Asukoonpa hän missä hyvänsä», sanoi mrs Clennam kovalla, yksitoikkoisella äänellä ja selvästi erotellen joka sanan, aivan kuin lukisi ne erillisistä metallipaloista, yhden erältään, »niin hän on pitänyt sen salassa, ja minä en aio milloinkaan riistää häneltä sitä salaisuutta».
»Ehkäpä oikeastaan ette tahtoisikaan tietää sitä?» arveli Jeremiah, ja hän sanoi sen irvistäen, ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen suustaan yhtä vääntyneinä ja kieroina kuin hän itsekin oli.