»Pyydystääkseen mr Henry Gowanin?»
Toinen myönsi rauhallisesti.
»No niin, tämä on niin vähän yhtäpitävää todellisuuden kanssa, että tiedän mr Meaglesin olevan perin onnettoman tämän jutun tähden ja koettaneen keksiä jos jonkinlaisia esteitä saadakseen sen päättymään.»
Mrs Gowan löi suuren vihreän viuhkansa kokoon, taputti sillä Clennamin käsivartta ja omia hymyileviä huuliaan »No tietysti», sanoi hän. »Sitähän juuri tarkoitan.»
Arthur katseli häntä odottaen selitystä siihen, mitä hän tarkoitti.
»Oletteko oikein tosissanne, mr Clennam? Ettekö ymmärrä?» Arthur ei ymmärtänyt.
»No, enkö minä tuntisi poikaani ja tietäisi, että hän juuri tällä tavalla on pidätettävissä?» selitti mrs Gowan halveksivasti, »ja eikö tuo Migglesin väki tietäisi sitä vähintäin yhtä hyvin kuin minä? Oh, he ovat ovelaa väkeä, mr Clennam, nähtävästi liikemiehiä! Luulenpa Migglesin aikoinaan palvelleen eräässä pankissa. Se oli varmasti hyvin kannattava pankki, jos hänellä oli paljon sananvaltaa sen hoidossa. Tämä on kerrassaan taitavaa peliä!»
»Pyydän hartaasti, hyvä rouva —» keskeytti Arthur.
»Oh, mr Clennam, oletteko todellakin noin herkkäuskoinen!»
Kuullessaan hänen puhuvan näin ylenkatseellisesti ja nähdessään hänen taputtelevan pilkallisia huuliaan viuhkallaan piti Clennam koko asiaa niin tuskallisena, että hyvin totisena lausui: »Uskokaa minua, hyvä rouva, te olette väärässä, epäluulonne on aivan perusteeton.»
»Epäluuloni?» toisti mrs Gowan. »Ei ole puhetta epäluulosta, mr Clennam, vaan varmuudesta. Juoni on todella taitavasti punottu ja näkyy tykkänään pettäneen teidät.» Hän nauroi ja taputteli taas huuliaan viuhkalla ja heilautti päätänsä ikäänkuin lisätäkseen: »Älkää puhuko minulle mitään. Tiedän, että sellaiset ihmiset ovat valmiit tekemään mitä hyvänsä tällaisen naimisliiton tuottaman kunnian vuoksi.»
Tällä otollisella hetkellä loppui korttipeli, ja mr Henry Gowan tuli huoneen poikki heidän luoksensa, sanoen: »Äiti, ehkä tahdot päästää mr Clennamin tällä kertaa, meillä on pitkä matka ja on jo myöhä.» Jonka jälkeen Clennam nousi, koska hänellä ei ollut valitsemisen varaa, ja viimeiseen saakka oli mrs Gowanin kasvoilla halveksiva ilme, ja hän taputteli viuhkallaan ivallisia huuliansa.
»Teillä oli kammottavan pitkä vastaanotto», sanoi Gowan kun ovi sulkeutui heidän peräänsä. »Toivon hartaasti, ettei äitini ikävystyttänyt teitä».
»Ei ensinkään», vastasi Clennam.
He nousivat keveihin nelipyöräisiin ajopeleihin ja olivat pian kotimatkalla. Gowan, joka ajoi, sytytti sikaarin; Clennam kieltäytyi ottamasta tarjottua sikaaria. Ponnistuksistaan huolimatta vaipui hän niin syviin mietteisiin, että Gowan taas sanoi: »Pelkään pahoin, että äitini ikävystytti teidät.» Siihen Clennam heräsi vastaamaan: »Ei ensinkään», mutta vaipui kohta taas ajatuksiinsa.
Jos hän olisi ollut siinä mielentilassa, jota olemme kuvitelleet, olisivat hänen mietteensä etupäässä kohdistuneet vieressä istuvaan mieheen. Hän olisi muistellut sitä aamua, jolloin hän ensimmäisen kerran näki Gowanin, kaivelemassa korollaan kiviä maasta, ja olisi kysynyt itseltään: »Noinko huolettomasti ja julmasti hän työntää minutkin tieltään?» Hän aprikoi, oliko hän pannut toimeen tämän esittelyn äidille, koska tiesi mitä tämä sanoisi ja koska siten saattoi puolustaa asemaansa kilpailijan edessä sekä kopeasti kehoittaa tätä väistymään tieltä, sanallakaan uskomatta asiaansa hänelle. Hän olisi voinut ajatella, että Gowan, vaikkei hänellä olisi ollutkaan tällaista suunnitelmaa, olisi vienyt hänet kotiinsa vain leikitelläkseen hänen tukahutetuilla tunteillaan ja kiusatakseen häntä. Näiden mietiskelyjen tulvan olisi tavantakaa pysähdyttänyt häpeän ryöppy tuoden tullessaan hänen avonaisen luonteensa vastalauseen, joka olisi huomauttanut, että tällaisten epäluulojen suosiminen, hetkenkin ajan, ei suinkaan todistanut sellaista ylevää, kadehtimatonta mielentilaa, jonka hän oli päättänyt omaksua. Tällaisina hetkinä olisi taistelu hänessä ollut kovimmillaan, ja katsahtaessaan Gowaniin hän olisi hätkähtänyt ikäänkuin olisi tehnyt seuralaiselleen jollakin tavoin vääryyttä.
Ja katsellessaan pimeätä tietä ja sen varrella olevia epäselviä esineitä, olisi hän taas päätynyt entiselle ajatusladulleen: »Minnekähän olemme, tämä mies ja minä, matkalla elämän pimeällä polulla? Mitenkähän meidän käy ja hänen, hämärässä tulevaisuudessa?» Ajatellessaan häntä olisi hänet taas vallannut levottomuutta herättävä, moittiva aavistus, ettei hän menetellyt uskollisesti häntä kohtaan, kun ei pitänyt Gowanista, ja että hän entistä vähemmin oli hänen arvoisensa, koska oli perin kärkäs uskomaan Gowanista pahaa.
»Olette nähtävästi huonolla tuulella», huomautti Gowan. »Pahoin pelkään, että äitini on kauheasti ikävystyttänyt teitä.»
»Uskokaa minua, ei ensinkään», vakuutti Clennam. »Se ei ole mitään — ei mitään.»
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Viisikolmatta
Näihin aikoihin tuotti Arthur Clennamille suurta levottomuutta usein uudistuva epäilys, oliko mr Pancksin halu koota tietoja Dorrit-perheestä mahdollisesti yhteydessä niiden epäluulojen kanssa, joista hän oli puhunut äidilleen palattuaan kotiin pitkäaikaisesta maanpakolaisuudestaan. Mitä mr Pancks jo tiesi Dorrit-perheestä, mitä hän oikeastaan vielä tahtoi tietää ja minkä tähden hän ensinkään vaivasi toimeliasta päätänsä tällä kaikella, olivat kysymyksiä, jotka usein saattoivat hänet ymmälle. Mr Pancks ei ollut niitä, jotka olisivat tuhlanneet aikaansa ja vaivojansa tällaisiin tiedusteluihin turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Clennam ei epäillytkään, ettei hän tähdännyt johonkin erikoiseen päämäärään. Ja vakavia mietteitä herätti hänessä kysymys, paljastuisivatko mr Pancksin toimeliaisuuden saavuttaman päämäärän kautta ne salaiset syyt, jotka olivat taivuttaneet hänen äitinsä ottamaan pikku Dorritin huostaansa.
Ei silti, että hän milloinkaan horjuisi halussaan hyvittää tai päätöksessään korjata isänsä aikana tehtyä vääryyttä, jos sellainen tulisi ilmi ja olisi korjattavissa. Se otaksutun vääryyden varjo, joka oli ahdistanut häntä hänen isänsä kuolemasta saakka, oli niin epämääräinen ja vailla muotoa, että sitä aiheuttava todellisuus saattoi suuresti erota siitä, millaiseksi hän oli kuvitellut sen. Mutta jos hänen arveluissaan huomattaisiin olevan perää, oli hän valmis milloin tahansa luovuttamaan kaiken omaisuutensa ja aloittamaan elämän uudelleen. Hänen lapsuutensa synkkä, julma opetus ei ollut milloinkaan päässyt oikein tunkeutumaan hänen sydämeensä, ja hänen siveysoppinsa ensimmäinen sääntö kuului, että hänen tuli aloittaa matkansa ylöspäin pitämällä käytännöllisessä nöyryydessä tarkasti huolta maallisesta vaelluksestaan ja ettei hän milloinkaan voinut pelkkien sanojen siivillä nousta taivaaseen. Velvollisuuden täyttäminen maan päällä, hyvitys maan päällä, toiminta maan päällä, ne ensiksi; ne olivat ensimmäiset jyrkät portaat matkalla ylöspäin. Ahdas oli portti ja tie kaita, paljoa ahtaampi ja kaidempi kuin se leveä valtatie, jonka kivityksenä olivat omahyväiset tunnustukset ja hartaudenharjoitukset, lähimmäisen silmästä kaivetut raiskat ja toisten kärkäs luovuttaminen tuomittaviksi — kaikki arvotonta kamaa, joka ei maksanut kerrassaan mitään.
Ei. Itsekäs pelko tai epäröinti eivät tehneet häntä levottomaksi, vaan epäluulo, ettei Pancks muistaisi osaansa heidän välisessä sopimuksessaan, vaan päästyään jonkun asian perille ryhtyisi toimiin sen johdosta, ilmaisematta sitä hänelle. Toiselta puolen, muistellessaan keskusteluaan Pancksin kanssa ja ajatellessaan, kuinka vähän syytä hänellä oikeastaan oli otaksua, että tämä merkillinen henkilö saattoi olla näiden asioiden jäljilläkään, ihmetteli hän toisinaan itseään voidessaan pitää asiaa niin tärkeänä. Risteillen näillä vesillä, harhaili hän sinne tänne, kuten ainakin alukset ristiaallokossa, pääsemättä satamaan.
Pikku Dorritin vetäytyminen pois heidän tavallisesta kanssakäymisestään ei parantanut asiaa. Hän oli niin paljon ulkona ja niin paljon omassa huoneessaan, että Clennam alkoi kaivata häntä ja huomata hänen paikkansa tyhjäksi. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, voiko hän paremmin, ja Pikku Dorrit oli vastannut, kiitollisesti ja vakavasti, pyytäen häntä olemaan rauhassa hänen puolestaan, hän kun voi aivan hyvin; mutta Clennam ei ollut nähnyt häntä, entiseen kanssakäymiseen verraten pitkään aikaan.
Clennam palasi eräänä iltana kotiin, käytyään Pikku Dorritin isän puheilla, joka oli maininnut tyttären olevan vierailulla — niin hän aina sanoi, kun tämä oli kovassa työssä hankkiakseen isälle illallista — ja tapasi mr Meaglesin kiihoittuneena kävelemässä huoneessaan. Kun Clennam avasi oven, pysähtyi mr Meagles, kääntyi häneen päin ja sanoi:
»Clennam! Tattycoram!»
»Mitä on tapahtunut?»
»Poissa!»
»Taivaan nimessä, mitä tarkoitatte?» huudahti Clennam hämmästyneenä.
»Ei tahtonut laskea viiteenkolmatta; en saanut häntä tekemään niin; pysähtyi kahdeksaan ja lähti tiehensä.»
»Lähti pois talostanne?»
»Eikä palaa enää milloinkaan», sanoi mr Meagles pudistaen päätänsä. »Te ette tunne tämän tytön intohimoista ja ylpeätä luonnetta. Hevosvaljakko ei saisi häntä nyt vedetyksi takaisin; vanhan Bastiljin lukot ja telkeet eivät pidättäisi häntä.»
»Mitenkä tämä tapahtui? Istukaa ja kertokaa minulle.»
»Ei ole varsin helppoa kertoa, miten se tapahtui; sillä teidän pitäisi tuntea tämän kiivaan tyttöparan onneton luonne, voidaksenne oikein käsittää asian. Mutta näin se tapahtui. Pet ja äiti ja minä olemme viime aikoina keskustelleet paljon. En tahdo salata teiltä, Clennam, etteivät nämä keskustelut ole olleet niin iloista laatua kuin olisin suonut; on ollut puhetta siitä, että lähtisimme taas matkalle. Tätä ehdotusta tehdessäni on minulla oikeastaan ollut erikoinen tarkoitus.»
Kuvitellussa tapauksessa olisi Clennamin sydän tykyttänyt kiivaasti.
»Tarkoitus», jatkoi mr Meagles hetken vaiti oltuaan, »jota on myöskään tahdo salata teiltä, Clennam. Rakas lapseni on mieltynyt erääseen henkilöön, ja olen siitä hyvin pahoillani Kenties arvaatte, kenestä on kysymys. Henry Gowanista.»
»En ollut aivan valmistumaton kuulemaan sitä.»
»No niin!» Mr Meagles huokasi syvään. »Olisin suonut, ettei teidän milloinkaan olisi tarvinnut kuulla sitä. Mutta näin nyt kuitenkin on asianlaita. Äiti ja minä olemme panneet parhaamme, Clennam; olemme koettaneet lempeätä neuvomista, olemme koettaneet antaa ajan vaikuttaa, olemme koettaneet erossaoloa. Mutta turhaan. Viime keskustelumme koski matkaa, joka kestäisi vähintäin vuoden ja jonka ajaksi heidät tykkänään erotettaisiin ja suhde keskeytettäisiin. Tämän johdosta oli Pet onneton, ja sentähden äiti ja minä olimme myöskin onnettomia.»
Clennam sanoi hyvin ymmärtävänsä sen.
»No niin!» puolustautui mr Meagles. »Myönnän käytännöllisenä miehenä ja olen varma, että äitikin käytännöllisenä naisena myöntää, että me, perheissämme, suurentelemme surujamme ja teemme kärpäsestä härkäsen sillä tavalla, että voi arvata sen kyllästyttävän katselijaa — syrjäistä katselijaa, nimittäin, Clennam. Kuitenkin, Petin onnellisuus tai onnettomuus on meidän silmissämme suorastaan kysymys elämästä tai kuolemasta, ja suotakoon meille anteeksi, jos teemme siitä suuren numeron. Joka tapauksessa olisi Tattycoramin pitänyt sietää sitä. Ettekö tekin ole samaa mieltä?»
»Tietysti olen», vastasi Clennam, innokkaasti tunnustaen oikeutetuksi sellaisen kohtuullisen vaatimuksen.
»Mutta ei, sir», valitti mr Meagles pudistaen päätänsä, »hän ei sietänyt sitä. Nähdessäni, kuinka hänen huonompi puolensa riehui ja kiehui hänen sydämessään, riistäen ja raastaen sitä, muistutin hänelle lempeästi yhä uudelleen ja uudelleen, ohi kulkiessani: 'Viisikolmatta, Tattycoram, viisikolmatta!’ Olisin suonut hänen yötä päivää vain laskevan viiteenkolmatta, silloin tätä ei olisi tapahtunut.»
Mr Meagles, jonka alakuloisilla kasvoilla hänen sydämensä hyvyys vieläkin selvemmin kuvastui kuin ilon ja hilpeyden kirkastaessa niitä, siveli otsaansa, poskiansa ja leukaansa ja pudisti päätänsä.
»Sanoin äidille (ei siksi, että se olisi ollut tarpeellista, sillä hän olisi kyllä itsekin ajatellut sitä): 'me olemme käytännöllistä väkeä, rakkaani, ja tunnemme hänen elämäntarinansa; me näemme tässä onnettomassa tytössä heijastuksen siitä, mikä raivosi hänen äitinsä sydämessä, ennenkuin tämä pieni raukka oli maailmassa; me selitämme hänen mielentilansa parhain päin, äiti, emme huoli välittää siitä nyt ensinkään; me odotamme sopivampaa tilaisuutta puhuaksemme hänelle, toisen kerran.’ Ja me emme sanoneet nyt mitään. Mutta menettelimmepä miten hyvänsä, näytti siltä kuin ei olisi voitu välttää sitä, minkä piti tapahtua; ja eräänä iltana sitte hänen raivonsa puhkesi ilmi.»
»Kuinka ja miksi?»
»Jos kysytte miksi», vastasi mr Meagles hieman ymmällä kysymyksen johdosta, sillä hän näytti olevan paljoa innokkaampi lieventämään Tattycoramin syytä kuin perheen, »niin voin viitata siihen, mitä äsken jotakuinkin sananmukaisesti kerroin sanoneeni äidille. Jos puhun siitä, kuinka se tapahtui, niin olimme hänen läsnäollessaan toivottaneet hyvää yötä Petille (hyvin hellästi, se minun on myönnettävä), ja hän palveli Petiä yläkerrassa — muistattehan, että hän oli Petin kamarineito? Kenties Pet, joka oli hyvin alakuloinen, käyttäytyi hiukan ajattelemattomammin kuin tavallista pyytäessään häneltä apua; mutta en tiedä, onko minulla oikeutta sanoa niin, sillä hän on aina ollut hienotunteinen ja lempeä.»
»Hän on maailman lempein emäntä.»
»Kiitos, Clennam», sanoi mr Meagles ja pudisti hänen kättänsä, »tehän olette usein nähnyt heidät yhdessä. No niin! Me kuulimme nyt, kuinka onneton Tattycoram puhui äänekkäästi ja vihaisena, ja ennenkuin ennätimme tiedustella, mistä oli kysymys, tuli Pet alas vapisten ja sanoi pelästyneensä häntä. Heti perässä ilmestyi Tattycoram raivoissaan. 'Vihaan teitä kaikkia kolmea', huusi hän ja polki jalkaansa meille. 'Minä pakahdun vihasta koko tätä taloa kohtaan.'»
»Jonka jälkeen te —?»
»Minäkö?» vastasi mr Meagles niin, yksinkertaisen hyvänsävyisesti, että olisi saavuttanut mrs Gowaninkin luottamuksen.
»Minä sanoin: 'Laske viiteenkolmatta, Tattycoram'.»
Taas hän siveli kasvojaan ja pudisti päätänsä syvän surullisena.
»Hän oli niin tottunut siihen, Clennam, että hän nytkin, niin raivoisana, ettemme ole milloinkaan ennen nähneet häntä sellaisena, heti vaikeni, katsoi minua suoraan silmiin ja laski (kuten luulen) kahdeksaan. Mutta hän ei voinut hillitä itseänsä jatkaakseen pitemmälle. Siihen hän lopetti, poloinen, ja antoi palttua lopuille seitsemälletoista. Ja sitten hän puhkesi puhumaan. Hän inhosi meitä, hän oli onneton luonamme, hän ei voinut kestää tätä, ei tahtonut kestää tätä, — hän oli päättänyt lähteä pois. Hän oli nuorempi kuin nuori emäntänsä, ja jäisikö hän tänne ainiaaksi katselemaan kuinka häntä pidetään ainoana nuorena ja mielenkiintoisena olentona, jota on hemmoteltava ja rakastettava? Ei. Hän ei tahtonut, ei tahtonut, ei tahtonut! Millaiseksi me luulimme, että hän, Tattycoram, olisi kasvanut, jos häntäkin lapsuudesta saakka olisi hyväilty ja hellitty, niinkuin hänen nuorta emäntäänsä? Yhtä hyväksi kuin hänkin? Ah! Kenties viisikymmentä kertaa paremmaksikin. Kun me näin olimme rakastavinamme toisiamme, kehuskelimme sillä vain ärsyttääksemme häntä, sitä juuri teimme, ja häväisimme häntä. Ja kaikki muutkin talossa tekivät samoin. Eilen juuri mrs Tickitiä, jolla oli pieni lapsenlapsensa luonaan, oli suuresti huvittanut lapsen yritykset lausua hänen (Tattycoramin) nimeä, sitä inhoittavaa nimeä, jonka he olivat antaneet hänelle; ja mrs Tickit oli nauranut nimellekin. Kukapa ei tekisi niin; ja mikä oikeus meillä oli antaa hänelle kissan tai koiran nimi? Mutta mitäpä siitä. Hän ei aikonut enää ottaa vastaan mitään hyviä hyviä tekoja meiltä, hän tahtoi viskata nimensä meille takaisin ja lähteä. Hän tahtoi lähteä sillä hetkellä, kukaan ei voisi pidättää häntä, emmekä enää milloinkaan saisi kuulla hänestä.»
Mr Meagles oli kertonut kaiken tämän, Tattycoram niin elävänä edessään, että oli melkein yhtä punainen ja palavissaan kuin millaiseksi oli kuvannut tytön.
»Ah, niin!» sanoi hän pyyhkien kasvojaan. »Oli turhaa puhua järkeä tälle intohimoiselle huohottavalle olennolle (Jumala tiesi, millainen äidin tarina lienee ollut), niin että sanoin hänelle vain, ettei hän voinut lähteä enää niin myöhään illalla; annoin hänelle käteni, saatoin hänet hänen huoneeseensa ja tarkastin talon ovet. Mutta tänä aamuna hän oli poissa.»
»Ja te ette tiedä hänestä mitään muuta?»
»En mitään», vastasi Meagles. »Olen koko päivän ollut tiedusteluilla. Hän lienee lähtenyt hyvin aikaisin ja hyvin hiljaa. En ole tavannut hänestä jälkeäkään likitienoilla.»
»Malttakaas! Tahdottehan», sanoi Clennam hetken mietittyään, »tavata häntä? Arvattavasti tahdotte?»
»Tietysti tahdon: haluan antaa hänelle vielä tilaisuuden palata; äiti ja Pet tahtovat antaa hänelle vielä tilaisuuden palata. Ja tekin», sanoi mr Meagles suostutellen, ikäänkuin kiusaus vihastumiseen ei olisi ollut hänen puolellaan, »tekin tahdotte antaa tälle kiivaalle tyttöraukalle tilaisuuden palata, Clennam».
»Olisinpa todellakin outo ja kova, ellen tahtoisi sitä», vastasi Clennam, »kun te kaikki olette näin anteeksiantavaisia. Mutta aioin kysyä, ettekö ole ajatellut tuota miss Wadea.»
»Olen kyllä. En muistanut häntä, ennenkuin olin kierrellyt kaikkialla naapuristossa, enkä ehkä olisi tullut silloinkaan ajatelleeksi häntä, ellen olisi, kotiin tullessani, tavannut äitiä ja Petiä aivan varmoina siitä, että Tattycoram oli mennyt hänen luoksensa. Silloin tietysti muistin, mitä hän oli sanonut päivällisillä sinä päivänä, jolloin olitte ensimmäistä kertaa meillä.»
»Onko teillä aavistusta siitä, missä miss Wade olisi tavattavissa?»
»Totta puhuakseni», vastasi mr Meagles, »tapasitte minut odottamassa teitä juuri siksi, että minulla on jonkinlainen sekava aavistus siitä. Minun talossani elää tuollainen omituinen tietoisuus, jollainen toisinaan pääsee salaperäisellä tavalla pujahtamaan taloon ja jota ei kukaan ole selvässä muodossa saanut keneltäkään, mutta jonka kuitenkin jokainen epämääräisesti on vastaanottanut joltakin ja taas päästänyt häipymään, nimittäin arvelu, että miss Wade asuu tai asui jossakin kotimme läheisyydessä.» Mr Meagles antoi hänelle paperiliuskan, johon oli kirjoitettuna Park Lanen läheisyydessä ja Grosvenorin tienoilla olevan ikävän syrjäkadun nimi.
»Tässä ei ole numeroa», huomautti Arthur.
»Numeroa, rakas Clennam!» huudahti hänen ystävänsä. »Ei mitään muutakaan! Pelkkä kadun nimi on voinut tulla meille liidellen ilmassa, sillä, kuten sanoin, ei kukaan meidän väestämme voi sanoa, mistä on saanut sen tietää. Kuitenkin kannattaisi käydä siellä tiedustelemassa; ja koska teen sen mieluummin seurassa kuin yksin ja koska tekin olitte tämän luoksepääsemättömän naisen matkatoverina, niin arvelin –» Clennam täydensi lauseen toisen puolesta tarttumalla uudelleen hattuunsa ja ilmoittamalla olevansa valmis lähtemään.
Nyt oli kesäaika ja harmaa, pölyinen, helteinen ilta. He ajoivat Oxford Streetin päähän ja ryhtyivät kiertelemään suuria, alakuloisen komeita katuja ja pieniä katuja, jotka yrittivät olla yhtä komeita ja onnistuivat olemaan vieläkin alakuloisempia ja joita vilisi tiheänä sokkeloverkkona Park Lanen tienoilla. Illan hämärään tuijotteli sekasortoisia kulmatalorykelmiä raakalaisaikuisine vanhoine porttiholveineen ja varusteineen, kauhistuksia, jotka jonakin jurona aikakautena olivat kohonneet ilmoille jonkun juropään rakentamina ja jotka kuitenkin vaativat ihailua kaikilta jälkipolvilta ja olivat päättäneet pysyä vaatimuksissaan siksi, kunnes lysähtäisivät kokoon. Illan tunnelma synkistyi katsellessa pieniä loisasumuksia, joiden koko runko näytti potevan kouristustautia, kääpiömäisestä, Grasvenor Squaren varrella asuvan armollisen herran jättiläisovea jäljittelevästä eteisenovesta alkaen tallirakennusten lantakasoille päin olevaa seurusteluhuoneen ikkunaa myöten. Raihnaiset rakennukset, joissa kieltämättä oli tyyliä, mutta jotka eivät kyenneet pitämään kunnollisesti sisässään mitään muuta kuin epämiellyttävän hajun, näyttivät olevan suurten herraskartanoiden kasvatustulosten viimeisiä rippeitä; ja missä ohuet rautakanget kannattivat niihin liittyviä vähäisiä kaaria ja parvekkeita, näyttivät ne rampoina nojautuvan kainalosauvoihin. Siellä täällä katseli kadulle vaakunakilpi johon koko vaakunatiede oli kuvattuna, ikäänkuin joku arkkipiispa pitäisi esitelmää maailman turhuudesta. Kauppapuodit, joita oli vain muutamia, eivät panneet tavaroitansa näytteille sillä yleisön mielipide ei merkinnyt niille mitään. Sokerileipuri tiesi keitä hänellä oli kirjoissaan ja saattoi tyytyä asettamaan ikkunaansa muutaman pullollisen piparminttutippoja sekä puolisen tusinaa vanhan viinimarjahyytelön näytettä. Vihanneskauppiaan ainoa myönnytys yleiselle mielipiteelle oli muutama oranssi. Yksi vaivainen sammalkori, jossa ennen oli ollut kurmitsan munia, sisälsi kaiken sen, mitä munakauppiaalla oli sanottavana roskaväelle. Kaikki näiden katujen varsilla asuvat näyttivät (kuten aina tähän aikaan päivästä ja tähän vuodenaikaan) menneen jonnekin päivällisille, eikä kukaan näyttänyt tarjoavan näitä päivällisiä. Portailla vetelehti lakeijoja, koreasulkaisia ja jauhopäisiä, kuin sukupuuttoon kuollut jättiläislinturotu, ja hovimestareita, yksinäisiä, muista erilleen vetäytyviä miehiä, joista jokainen näytti epäillen katselevan kaikkia muita hovimestareita. Vaunujen vyöryminen puistossa oli loppunut siltä päivältä; katulyhdyt oli sytytetty, ja veitikkamaiset pienet palvelijapojat, ruumiinmukaisissa puvuissa, sääret yhtä vallattomasti hyppien kuin ajatukset heidän päässänsä, kuljeksivat kaksitellen, pureksien ruohonkorsia ja vaihtaen veikeitä salaisuuksia. Laikulliset koirat, jotka juoksivat vaunujen perässä, ja jotka olivat niin yhteenkuuluvia komeiden ajopelien kanssa että näytti siltä kuin nämä eläimet olisivat alentuneet liikkuessaan ulkona ilman niitä, seurasivat palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin asioita toimittaen ja sanaa tuoden. Siellä täällä oli syrjäinen kapakka, joka ei näkynyt haluavan yleisön kannatusta ja jossa ei kaivattu, juuri muuta kuin liveripukuisia herroja.
Viimemainitun huomion tekivät ystävykset kulkiessaan tiedusteluillaan. Siellä ei enempää kuin missään muuallakaan tiedetty mitään heidän etsimänsä kadun varrella asuvasta, miss Wade nimisestä henkilöstä. Tämä katu oli yksi loiskatuja, pitkä, säännöllinen, ahdas, synkkä ja pimeä, aivan kuin tiili- ja muurilaasti-hautaussaatto. He tiedustelivat etsimäänsä monella pienellä portilla, missä toisinaan näkivät alakuloisen nuorukaisen seisovan pää painuksissa pienten jyrkkien puuportaiden yläpäässä, mutta saamatta tietää mitään. He kulkivat katua ylös ja alas, ensin toista ja sitten toista katuviertä, jolla välin kaksi äänekästä sanomalehtipoikaa kuulutteli merkillistä tapahtumaa, jota ei ollut sattunut eikä milloinkaan sattuisikaan; he kirkuivat niin, että heidän käheät äänensä tunkeutuivat kadun salaisiin kammioihin saakka; mutta he eivät saaneet mitään tietää. Viimein he seisoivat samassa kulmassa, josta olivat lähteneet; oli tullut pimeä, ja he tiesivät yhtä paljon kuin alkaessaan tiedustella.
Kulkiessaan olivat he moneen kertaan sivuuttaneet likaisen, tyhjältä näyttävän talon, jonka ikkunoissa ilmoitettiin talon olevan vuokrattavana. Vuokrailmoitukset, tuottaen vaihtelua hautaussaattoon, vaikuttivat miltei koristeellisesti. Ehkäpä siksi, että ne kiinnittivät Clennamin huomion taloon, tai kenties sentähden, että mr Meagles ja hän kahdesti siitä ohi mennessään olivat huomauttaneet: »Täällä hän ei tietystikään asu», Clennam nyt ehdotti, että he palaisivat ja koettaisivat onneaan siinäkin ennenkuin lopullisesti lähtisivät tiehensä. Mr Meagles suostui, ja he palasivat sinne.
He kolkuttivat kerran ja soittivat kerran saamatta vastausta. »Tyhjää», päätteli mr Meagles kuunnellen. »Vielä kerta», tuumi Clennam ja kolkutti taas. Sen perästä kuulivat he liikettä alhaalla ja jonkun laahustavan ovelle.
Ahdas sisäänkäytävä oli niin pimeä, että oli mahdotonta selvästi nähdä, millainen henkilö avasi oven; mutta sitten selvisi, että se oli vanha nainen. »Anteeksi, että häiritsemme teitä», sanoi Clennam. »Mutta voisitteko ilmoittaa meille, missä miss Wade asuu?» Ääni pimeässä vastasi odottamatta: »Täällä asuu.»
»Onko hän kotona?»
Kun ei vastausta kuulunut, kysyi mr Meagles uudelleen: »Onko hän kotona?»
Vielä hetken epäröimistä, sitten vastasi ääni äkkiä: »Luulen hänen olevan. Tulkaa sisään, käyn kysymässä.»
He astuivat umpimähkään eteenpäin ja huomasivat itsensä suljetuiksi ahtaaseen pimeään taloon; vaimo laahusti tiehensä ja puhui heille jostakin ylempää: »Nouskaa ylös portaita, ette voi kompastua mihinkään.» Sitten he haparoivat portaita ylös heikkoa valoa kohden, jonka piankin huomasivat katulyhdyn ikkunan läpi luomaksi loisteeksi; heidän edellään kulkeva olento jätti heidät ummehtuneeseen huoneeseen odottamaan.
»Tämä on outoa, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaa.
»Kerrassaan outoa», myönsi Clennam yhtä hiljaa, »mutta me olemme saavuttaneet päämäärämme, ja se on tärkeintä. Tässä tulee valoa!»
Valo tuli lampusta, ja sitä kantoi vanha, hyvin likainen, hyvin ryppyinen ja kuivettunut nainen. »Hän on kotona», ilmoitti hän (ääni oli äskeinen), »hän tulee heti». Asetettuaan lampun pöydälle pyyhki eukko käsiään esiliinaansa; sitä hän olisi voinut tehdä ikuisesti saamatta niitä puhtaiksi. Hän katsoi hämärillä silmillään vieraita ja lähti.
Nainen, jota he olivat tulleet tapaamaan, oli, jos hän nyt asui täällä, asettunut tänne samoin kuin olisi asettunut itämaiseen majalaan. Hänen ympäristönään oli vain pieni nelikulmainen matto keskellä lattiaa, muutamia harvoja huonekaluja, jotka nähtävästi eivät kuuluneet huoneeseen, ja sekasortoinen joukko matka-arkkuja ja muita matkatavaroita. Jonkun aikaisemman vakituisen asujamen aikana oli pienessä ummehtuneessa huoneessa vielä ollut pystykuvastin kullattuine pöytineen; mutta kultaus oli niin haalistunut kuin menneenkesäiset kukat ja lasi niin laikkuinen kuin se taikavoimin olisi säilyttänyt pinnallaan kaikki ne usvat ja pahat säät, joita se oli kuvastanut. Vieraat saivat parin kolmen minuutin ajan katsella kaikkea tätä, ennenkuin ovi avautui ja miss Wade astui sisään.
Hän oli aivan sama kuin heidän erotessaankin. Aivan yhtä kaunis, yhtä pilkallinen, yhtä umpimielinen. Hän ei osoittanut olevansa ensinkään hämmästynyt nähdessään heidät, eikä hänessä voinut huomata muutakaan mielenliikutusta. Hän pyysi heitä istumaan ja kieltäytyen itse ottamasta tuolia ennätti ennen heitä käymään käsiksi heidän asiaansa.
»Luulen tietäväni syyn siihen, miksi kunnioitatte minua käynnillänne.
Puhukaamme siitä nyt heti», sanoi hän.
»Syynä siihen on Tattycoram, miss Wade», sanoi mr Meagles.
»Arvaan sen.»
»Miss Wade», kysyi mr Meagles, »tahdotteko olla ystävällinen ja ilmoittaa, tiedättekö hänestä mitään?»
»Kyllä. Tiedän hänen olevan täällä luonani.»
»Sallikaa siinä tapauksessa, miss Wade, minun sanoa», virkkoi mr Meagles, »että olisin iloinen, jos hän tulisi takaisin ja että vaimoni ja tyttäreni niinikään olisivat iloisia siitä. Hän on niin kauan elänyt meidän luonamme, emmekä unohda mitä vaatimuksia hänellä voi olla meidän suhteemme, ja toivon voivamme suoda hänelle anteeksi.»
»Toivotte voivanne suoda anteeksi?» toisti miss Wade tasaisella, hillityllä äänellä. »Mitä niin?»
»Luulen ystäväni tarkoittavan, miss Wade», selitti Arthur Clennam nähdessään mr Meaglesin olevan melkein hämillään, »sitä intohimoista tunnetta, joka toisinaan valtaa Tattycoramin hänen kuvitellessaan olevansa jollakin tavoin syrjäytetyssä asemassa ja joka voittaa hänen paremmat muistonsa.»
Miss Wade ratkesi hymyilemään katsoessaan häneen. »Niinkö todellakin?» sanoi hän vain.
Tämän huomautuksen jälkeen seisoi hän pöydän luona niin tyynenä ja liikkumattomana, että mr Meagles tuijotti häneen kuin lumottuna eikä voinut katsoa Clennamiin kehoittaakseen tätä tekemään uuden hyökkäysliikkeen.
»Ehkä olisi hyvä, jos mr Meagles voisi tavata häntä, miss Wade?»
»Se käy hyvin helposti päinsä», vastasi tämä. »Tule tänne, lapsi.» Näin sanoen avasi hän erään oven ja talutti tytön huoneeseen. Oli varsin omituista nähdä heitä yhdessä: tyttöä, joka vapaan kätensä sormilla epävarmana ja samalla intohimoisena hypisteli pukunsa etumusta, ja miss Wadea, joka tyynenä tarkkasi häntä ja joka juuri tämän tyyneytensä kautta tavattoman voimakkaasti aavistutti oman luonteensa sammumattoman intohimon (samoin kuin huntu aavistuttaa sen alle verhotut muodot).
»Katsos tässä», sanoi hän hillityllä tavallaan, »tässä on herrasi ja isäntäsi. Hän on halukas ottamaan sinut takaisin, ystäväni, jos vain huolit hänen armostansa ja päätät palata. Voit taas päästä hänen kauniin tyttärensä taustaksi ja kehykseksi, hänen herttaisten oikkujensa orjaksi ja koruksi taloon todistamaan perheen hyväntahtoisuutta. Voit saada takaisin naurettavan nimesi, joka leikillisesti osoittaa sinulle sormea ja asettaa sinut erikoisasemaan, niinkuin sinun tuleekin olla erikoisasemassa. (Syntyperäsi, näetkös; sinun ei pidä unohtaa syntyperääsi.) Pääset taas, Harriet, tämän herran tyttären luokse ja pidettäväksi hänen läheisyydessään elävänä muistutuksena hänen omasta etevämmyydestään ja armollisesta alentuvaisuudestaan. Nämä kaikki edut voit vielä saada takaisin ja paljon muuta sen lisäksi, minkä arvaan muistuvan mieleesi minun tässä puhuessani, mutta menetät ne, jos pakenet minun turviini — voit saada takaisin ne kaikki, jos tunnustat näille herroille, kuinka nöyryytetty ja katuvainen sinä olet ja palaat heidän kanssansa saamaan anteeksi. No, mitä sanot tähän, Harriet? Tahdotko mennä?»
Tyttö, jonka mielessä suuttumus ja poskilla punastus vähitellen oli kohonnut näiden sanojen vaikutuksesta, puristi nyrkkiinsä ne puseron poimut, joita oli hypistellyt, ja vastasi: »Mieluummin kuolisin!»
Miss Wade, joka yhä piteli hänen kättänsä omassaan, kääntyi vieraisiinsa päin ja sanoi hymyillen: »Hyvät herrat, mitä aiotte nyt tehdä?»
Poloinen mr Meagles oli niin sanomattoman hämmästynyt kuullessaan vaikuttimiaan ja tekojaan tällä tavalla vääristeltävän, ettei ollut tähän saakka kyennyt virkkamaan sanaakaan; mutta nyt sai hän puhekykynsä takaisin.
»Tattycoram», sanoi hän, »sillä puhuttelen sinua edelleenkin tällä nimellä tietäen, etten tarkoittanut muuta kuin hyvää antaessani sen sinulle, ja tietäen, että sinäkin tiedät sen —»
»En tiedä!» vastasi tyttö katsahtaen taas ylös ja miltei repien itseään samalla kiihkeällä kädellä.
»Ei, ehkä et nyt», sanoi mr Meagles, »tämän naisen tarkkaavien silmien alla, Tattycoram», tyttö vilkaisi niihin pikimmälti, »etkä sen vaikutusvallan alaisena, jota näemme hänen harjoittavan; et nyt kenties, mutta toisen kerran. Tattycoram, en tahdo kysyä tältä naiselta, uskooko hän itse mitä sanoo, edes nytkään, puhuessaan vihan ja vastenmielisyyden valtaamana, kuten minä ja ystäväni hyvin tiedämme hänen nyt tekevän, vaikka hän hillitsee itseänsä niin erinomaisen päättävästi, ettei kukaan, joka näkee sen, voi unohtaa sitä. Mutta sinulta kysyn, uskotko sinä siihen, muistellessasi kotiasi ja kaikkea siihen kuuluvaa. Sanon sinulle vain, ettei sinun tarvitse tunnustaa mitään minulle eikä omilleni eikä tarvitse pyytää mitään anteeksi; ainoa, mitä pyydän sinua tekemään, on se, että lasket viiteenkolmatta, Tattycoram.»
Tämä katsoi häneen hetkisen, mutta rypisti sitte kulmiaan ja vastasi:
»En tahdo. Miss Wade, olkaa hyvä ja viekää minut pois täältä.»
Hänen sisässään raivoavassa taistelussa ei ollut nyt mitään lieventävää ainesta; se oli osaksi intohimoista osaksi itsepintaista uhmaa. Hehkuvat posket, nopeasti virtaava veri, kiivas hengitys, kaikki todisti, kuinka kiihkeästi hän asettui palaamisen mahdollisuutta vastaan. »En tahdo, en tahdo, en tahdo!» toisteli hän matalalla, käheällä äänellä. »Mieluummin annan repiä itseni kappaleiksi! Mieluummin revin itseni kappaleiksi!»
Miss Wade, joka oli päästänyt irti hänen kätensä, laski suojelevasti käsivartensa hetkeksi hänen hartioillensa ja sanoi kääntyen vieraisiin päin, aivan entisellä äänellänsä ja hymyillen myös entisellä tavallansa: »Hyvät herrat, mitä nyt aiotte tehdä?»
»Oi Tattycoram, Tattycoram!» huudahti mr Meagles ja kohotti samalla vakavasti varoittaen kättänsä. »Kuuntele tämän naisen ääntä, katsele hänen kasvojaan, ajattele mitä hänen sydämessään liikkuu ja mieti millainen tulevaisuus on edessäsi. Lapseni, mitä ajatelletkin, niin perustuu tämän naisen vaikutus sinuun — vaikutus, joka meistä on hämmästyttävä enkä liioittele, jos sanon, kauhistuttava nähdä — paljoa hurjempaan intohimoon ja väkivaltaisempaan luonteeseen kuin sinun. Miten te tulette toimeen yhdessä, mitä siitä lähtee?»
»Minä olen yksin täällä, herrat», huomautti miss Wade muuttamatta ääntänsä tai tapaansa, »sanokaa, mitä vain tahdotte».
»Kohteliaisuuden on väistyttävä, miss Wade, kun on kysymys tämän harhaanjohdetun tytön nykyisestä tilanteesta», vastasi mr Meagles, »vaikka toivon, etten perin unohda sitä, huolimatta siitä vääryydestä, jota teette hänelle ihan silmieni edessä. Suokaa anteeksi, että hänen kuullensa muistutan teille — minun täytyy sanoa se — että olitte käsittämätön salaisuus meille kaikille ja ettei teillä ollut mitään yhteistä meidän kanssamme, kun hän onnettomuudekseen joutui teidän tiellenne. En tiedä, mikä olette, mutta te ette salaa, ette voi salata, millainen pimeä, synkkä henki teissä asuu. Jos te sattuisitte olemaan niitä naisia, jotka jostakin syystä tuntevat rikollista huvia saattaessaan lähimmäisensä yhtä kurjaksi kuin itse ovat (olen kyllin vanha tietääkseni, että sellaistakin sattuu), niin kehoitan häntä kavahtamaan teitä ja teitä kavahtamaan itseänne.»
»Herrat!» sanoi miss Wade tyynesti. »Kun olette lopettaneet — mr
Clennam, ehkä koettaisitte taivuttaa ystäväänne —»
»Ei ennen kuin olen yrittänyt vielä kerran», vastasi mr Meagles päättävästi. »Tattycoram, rakas lapsi parkani, laske viiteenkolmatta!»
»Älkää työntäkö luotanne sitä toivoa, sitä varmuutta, jonka tämä hyvä mies teille tarjoo», sanoi Clennam matalalla, juhlallisella äänellä. »Palatkaa ystävienne luo, joita ette ole unohtanut. Miettikää vielä kerta.»
»En tahdo! Miss Wade», sanoi tyttö, kiivaasti hengittäen ja tarttuen kurkkuunsa, »viekää minut pois».
»Tattycoram», sanoi mr Meagles. »Yksi kerta vain! Ainoa, mitä pyydän sinulta maailmassa, lapseni! Laske viiteenkolmatta!»
Tyttö painoi kätensä kiinteästi korvilleen, pörröttäen kiivaalla liikkeellä kiiltävää mustaa tukkaansa, ja kääntyi päättävästi seinään päin. Miss Wade, joka tämän viimeisen vetoamisen aikana oli katsellut häntä sama merkillinen hymy huulillaan ja sama hillitsevä käsi povellaan kuin katsellessaan hänen taisteluansa Marseillessa, kiersi nyt käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin ottaakseen hänet haltuunsa kaikiksi ajoiksi.
Ja hänen kasvoillaan oli selvä voitonriemuinen ilme, kun hän käänsi ne herroihin päin sanoakseen heille hyvästi.
»Koska herrat viimeisen kerran kunnioittavat minua käynnillään», sanoi hän, »ja koska äsken sanoitte, ettette tiedä, mikä, minä olen ja mihin vaikutusvaltani tähän tyttöön perustuu, niin tietäkää, että sen syynä on yhteinen asia. Minä olen samanlaista syntyperää kuin särkynyt lelunnekin. Hän on nimetön, minäkin olen nimetön. Olemme molemmat kärsineet saman vääryyden. Muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille.»
Tämä lausuttiin mr Meaglesille, joka murheellisena meni ulos huoneesta. Kun Clennam seurasi hänen perässään, kääntyi miss Wade hänen puoleensa, yhä äärimmäisen hillittynä ja ääni tyynenä, mutta kasvoillaan hymy, jonka näkee vain julmilla ihmisillä: heikko hymy, joka levittää sieraimia, tuskin hipaisee huulia ja joka ei häivy vähitellen, vaan sytyttyään sammuu heti, silmänräpäyksessä.
»Toivon», sanoi hän, »että rakkaan ystävänne, mr Gowanin, vaimo tuntee itsensä iloiseksi tietäessään olevansa toisenlaista syntyperää kuin tämä tyttö ja minä ja odotellessaan suurta onneansa».
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Ei kenenkään häviäminen
Mr Meagles ei tyytynyt tähän yritykseen, vaan koetteli yhä uusia keinoja saadakseen hoidokkinsa palautetuksi. Hän kirjoitti sekä hänelle että miss Wadelle vakavia kehoituksia sisältävän, mutta samalla pelkkää hyväntahtoisuutta huokuvan kirjeen. Näihin kirjeisiin ei kuulunut vastausta enempää kuin siihenkään, jonka itsepintaisen tytön nuori entinen emäntä omakätisesti kirjoitti ja jonka, jos minkä, olisi pitänyt liikuttaa hänen sydäntänsä (kaikki kolme kirjettä palautettiin useiden viikkojen kuluttua, koska niitä oli kieltäydytty vastaanottamasta). Mr Meagles pyysi nyt vaimoansa koettamaan, mitä henkilökohtainen keskustelu vaikuttaisi. Mutta kun kelpo rouva ei saanut tilaisuutta sellaiseen, vaan se kiellettiin häneltä itsepintaisesti, pyysi mr Meagles vielä Arthuria koettamaan, mitä hän voisi saada aikaan. Kaikki, mitä tämä, noudattaen mr Meaglesin pyyntöä, sai tietää, oli se, että tyhjä talo oli jätetty vanhan vaimon hoitoon, että miss Wade oli hävinnyt, että sieltä täältä haalitut huonekalut olivat hävinneet ja että eukko oli valmis vastaanottamaan kuinka monta puolikruunusta tahansa ja kiittämään kohteliaasti lahjoittajaa, muttei kyennyt niiden vastineeksi antamaan minkäänlaisia tietoja, tarjosi vain joka kerta tarkastettavaksi kaluston luettelon, jonka talon isännöitsijän poika oli jättänyt eteiseen.
Tahtomatta sittekään, asioiden ollessa näinkin epäedullisella kannalla, heittää toivoansa kiittämättömän tytön suhteen ja jättää häntä oman onnensa nojaan, jos mahdollisesti hänen paremmat taipumuksensa voittaisivat hänen luonteensa pimeän puolen, pani mr Meagles kuutena päivänä perättäin aamulehtiin hienotunteisesti sepitetyn ilmoituksen, jossa sanottiin, että jos muuan nuori henkilö, joka äskettäin oli ajattelemattomasti lähtenyt kotoansa, milloin hyvänsä haluaisi kääntyä hänen puoleensa osoitteella Twickenham, niin saisi kaikki olla ennallaan eikä hänen tarvitsisi pelätä mitään nuhteita. Tämän ilmoituksen odottamattomien seurausten kautta sai onneton mr Meagles ensimmäisen kerran elämässään tietää, että joka päivä monta sataa nuorta henkilöä karkasi ajattelemattomasti kotoaan, sillä kuormittain harhautuneita nuoria tuli ajaen Twickenhamiin; ja huomatessaan, ettei heitä otettukaan avosylin vastaan, vaativat nämä sekä korvausta että kyytimaksua edes ja takaisin. Nämä eivät kuitenkaan olleet ainoat kutsumattomat asiakkaat, jotka tämä ilmoitus houkutteli onnettoman mr Meaglesin niskoille. Kerjuukirjeiden sepittäjät, joita ilmeni laumoittain ja jotka näyttivät innokkaasti vaanivan jotakin koukkua, pienintäkin, johon voisivat ripustaa kirjeen, kirjoittivat hänelle kertoakseen nähneensä hänen ilmoituksensa ja tunteneensa halua kääntyä luottavasti hänen puoleensa pyytääkseen mikä minkin suuruista rahamäärää, kymmenestä shillingistä viiteenkymmeneen puntaan saakka; ei siksi, että he tiesivät mitään puheenaolevasta nuoresta henkilöstä, mutta koska tunsivat, että näiden lahjojen luovuttaminen varmaan suuresti keventäisi ilmoittajan mieltä. Muutamat keksijät ja parannusten suunnittelijat käyttivät niinikään tätä tilaisuutta kirjoittaakseen mr Meaglesille ja sanoakseen hänelle, että he kuultuaan eräältä ystävältä hänen ilmoituksestaan pyysivät vakuuttaa olevansa valmiit heti tiedoittamaan hänelle mitä vain saisivat kuulla kysymyksessä olevasta nuoresta henkilöstä, jos hän sillä välin tahtoisi tarpeellisilla varoilla auttaa heitä lopullisesti täydentämään mikä minkin tutkimuksen tai keksinnön, joka tuottaisi ihmiskunnalle mitä onnellisimmat olot.
Mr Meagles perheineen oli näiden kasaantuneiden vastoinkäymisten vaikutuksesta alkanut, vaikka vastahakoisesti, pitää Tattycorania menetettynä, kun uusi ja toimelias yhtiö, Doyce ja Clennam, yksityismiehinä lähti eräänä lauvantaina huvilalle viipyäkseen maanantaihin. Vanhempi kumppani turvautui diligenssiin, nuorempi tarttui kävelykeppiinsä.
Rauhallinen kesäinen auringonlasku paistoi Clennamiin, kun hän lähestyi matkansa määrää ja käveli virran rannalla olevien niittyjen ohitse. Hänellä oli se rauhan ja huolten helpottumisen tunne, jonka maalaishiljaisuus valaa kaupunkilaisen mieleen. Kaikki hänen ympärillään oli suloista ja leppoisaa. Puiden tuuhea lehvistö, rehevä ruoho värivilkkautta luovine niittykukkineen, virran pienet vihreät saaret, ruokoryhmät, veden pinnalla uiskentelevat nipukat, veneistä kuuluvat etäiset, veden solinaan sointuvasti sekoittuvat äänet ja vieno iltailma, kaikki oli hiljaista ja lepoon kehoittavaa. Kala hypähti vedessä, airo loiskahti, vielä valveilla oleva lintu visersi, etäältä kuului koira haukkuvan ja lehmä ammuvan — kaikista näistä äänistä huokui rauhaa ja lepoa, joka kietoi hänetkin valtoihinsa hänen hengittäessään tuoksujen kyllästämää suloista ilmaa. Pitkät purppuraiset ja kultaiset viirut taivaalla ja auringonlaskun hohtava vanatie olivat jumalallisen tyyniä. Kaukaisilla punertavilla puidenlatvoilla ja läheisillä vihreillä kummuilla, joiden rinteitä varjot vähitellen kiipeilivät, oli samanlainen tuntu. Todellisen maiseman ja sen edessä päilyvän kuvaisen välillä ei ollut mitään eroa; molemmat olivat yhtä kirkkaat ja selvät, täynnänsä elämän ja kuoleman mysteerioita, liikuttavan ja lempeän kauneutensa kautta toivorikkaasti rauhoittavia katsojan hiljentyneelle sydämelle.
Clennam oli pysähtynyt, kuten usein ennenkin, katsellakseen ympärillensä ja antaakseen näkemänsä painua sieluun, samoin kuin varjot, joita hän tarkkasi, näyttivät painuvan yhä syvemmälle veteen. Sitte hän hitaasti jatkoi matkaa, mutta näki samassa olennon tulevan vastaansa polkua pitkin; ehkäpä se jo aikaisemmin oli hänen silmissään sulautunut yhteen illan ja sen vaikutelmien kanssa.
Minnie siinä tuli, yksin. Hänellä oli kädessään muutamia ruusuja, ja hän näytti, huomatessaan Clennamin, pysähtyneen odottamaan häntä. Hänen kasvonsa olivat käännetyt tulijaan päin, ja hän näytti tulleen vastakkaiselta suunnalta. Hänen olemuksessaan oli levottomuutta, jota Clennam ei milloinkaan ollut hänessä ennen huomannut, ja lähempänä juolahti hänen mieleensä äkkiä, että Minnie oli tullut vartavasten saadakseen puhua hänen kanssaan.
Tyttö ojensi kätensä ja sanoi: »Ihmettelette nähdessänne minut täällä yksin? Mutta ilta on niin ihana ja tulin kävelleeksi pitemmälle kuin ensiksi olin aikonut. Arvelin tapaavani teidät, ja se teki minut rohkeammaksi. Ettekö tulekin aina tätä tietä?»
Kun Clennam vastasi sen olevan hänen mielitiensä, tunsi — hän toisen käden vapisevan käsivarrellaan ja näki ruusujen tärisevän.
»Saanko antaa teille yhden, mr Clennam? Poimin ne kulkiessani puutarhan läpi. Oikeastaan poiminkin ne teille, sillä otaksuin tapaavani teidät täällä. Mr Doyce tuli jo toista tuntia sitten ja kertoi teidän olevan tulossa jalkaisin.»
Clennamin oma käsi vapisi hänen ottaessaan Minnieltä pari ruusua ja kiittäessään häntä. He olivat nyt erään lehtokujan, kohdalla. Yhdentekevää on kumpi käänsi heidän kummankin askeleet sinne. Clennam ei milloinkaan päässyt siitä selville.
»Täällä on hyvin juhlallista, mutta samalla miellyttävää tähän aikaan päivästä», huomautti Clennam. »Kun olemme liikkuneet täällä syvässä varjossa ja sitte tulemme, ulos tuonne valoholviin toisessa päässä, esiintyvät lautta ja huvila meille parhaassa valaistuksessa.»
Yksinkertainen puutarhahattu päässä ja keveässä kesäpuvussaan, ruskeat tuuheat hiukset luonnollisina kiharoina kasvojen ympärillä Minnie oli hyvin kaunis, ja kohottaessaan hetkeksi ihmeelliset silmänsä, joissa kuvastui kunnioitusta ja luottamusta mieheen liikuttavalla tavalla sekoittuneena ujoon suruun hänen tähtensä, näytti hän niin suloiselta, että oli hyvä Clennamin mielenrauhalle — tai paha, hän ei oikein tiennyt kumpaa se oli — että hän oli tehnyt tuon lujan päätöksensä, jota hän niin usein oli ajatellut.
Minnie katkaisi hetkeksi syntyneen äänettömyyden kysymällä, tiesikö hän, että isä oli ajatellut uutta ulkomaanmatkaa. Clennam sanoi kuulleensa siitä mainittavan. Minnie katkaisi uuden hetkellisen äänettömyyden lisäten epäröivästi, että isä oli luopunut aikeestaan.
Silloin ajatteli Clennam heti: »He menevät naimisiin.»
»Mr Clennam», sanoi tyttö vieläkin ujomman epäröivästi ja niin hiljaa, että Clennamin täytyi kumartua kuullakseen, »tahtoisin mielelläni uskoa salaisuuteni teille, jos tahtoisitte olla hyvä ja ottaa sen vastaan. Olisin tahtonut tehdä sen jo kauan sitten, koska — tunsin, että olitte meidän hyvä ystävämme.»
»Kuinka voisin muuta kuin ylpeillä siitä! Pyydän, uskokaa se minulle.
Luottakaa minuun.»
»En olisi milloinkaan pelännyt uskoa asiaa teille», vastasi tyttö, katsoen avoimesti häneen. »Olisin kyllä tehnyt niin jo jonkun aikaa sitten, jos vain olisin tiennyt kuinka menetellä. Tuskin tiedän sitä nytkään.»
»Mr Gowanilla», sanoi Arthur Clennam, »on syytä olla hyvin onnellinen.
Jumala siunatkoon hänen vaimoansa ja häntä!»
Minnie itki koettaessaan kiittää. Clennam rauhoitti häntä, nosti vapisevia ruusuja pitelevän käden käsivarrellaan, otti loput ruusut siitä ja painoi käden huulillensa. Silloin tuntui hänestä, että hän vasta lopullisesti luopui sammuvasta toivosta, joka oli lepattanut kuvitellussa sydämessä, tuottaen sille suurta tuskaa ja ahdistusta; ja siitä hetkestä alkaen tunsi hän itsensä paljoa vanhemmaksi mieheksi, joka oli päättänyt tällaisia toiveita ja suunnitelmia sisältävän elämänsä jakson.
Hän pisti ruusut poveensa, ja he kävelivät hetkisen verkkaan ja äänettöminä varjoisten puiden alla. Sitte kysyi Clennam hilpeän ystävällisellä äänellä, tahtoiko hän sanoa vielä jotakin muuta hänen ja hänen isänsä ystävälle, joka oli häntä itseään monta vuotta vanhempi, tahtoiko hän uskoa hänelle jotakin tai pyytää jotakin palvelusta tai luuliko hän, että jollakin pienellä avulla voisi lisätä hänen onneansa; tämä tietoisuus tuottaisi heidän yhteiselle ystävälleen pysyvän ilon.
Tyttö aikoi vastata, mutta jokin pieni salainen suru tai myötätunto — mitä se saattoi olla? — liikutti niin hänen mieltänsä, että hän uudelleen puhjeten kyyneliin pyysi: »Oi, mr Clennam! Hyvä, jalo mr Clennam, älkää ajatelko minusta pahaa.»
»Minä pahaa teistä!» huudahti Clennam. »Rakas tyttöni! Kuinka se olisi mahdollista!»
Ristiten kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen luottavasti häntä kasvoihin kiitti Minnie muutamin hätäisin sanoin häntä sydämensä pohjasta (sen hän todella teki, sikäli kuin sydän on vilpitön hartauden lähde), ja vähitellen hän rauhoittui saaden silloin tällöin rohkaisevan sanan Clennamilta heidän kävellessään verkkaan ja miltei äänettöminä yhä hämärtyvässä lehtokujassa.
»Ja nyt, Minnie Gowan», sanoi viimein Clennam, hymyillen, »tahdotteko kysyä minulta jotakin?»
»Oi, minulla on paljon kyseltävää teiltä.»
»Se on hyvä, sitä toivoinkin enkä ole pettynyt.»
»Te tiedätte, kuinka minua rakastetaan kotona ja kuinka rakastan kotiani. Te ehkä ette oikein usko sitä, rakas mr Clennam», hän oli hyvin kiihtynyt, »kun näette minun jättävän sen omasta vapaasta tahdostani, mutta minä rakastan sitä suuresti!»
»Olen varma siitä», vakuutti Clennam. »Voitteko otaksua minun epäilevän sitä?»
»En, en. Mutta on outoa, minusta itsestänikin, että vaikka rakastan sitä niin syvästi ja vaikka minua rakastetaan siellä niin syvästi, niin sittekin voin luopua siitä. Se näyttää kovin välinpitämättömältä ja kiittämättömältä.»
»Rakas tyttöni», sanoi Clennam, »sellainen on luonnollinen kehitys ja ajan kulku. Samalla tavalla jätetään kaikki kodit.»
»Tiedän sen kyllä, mutta kaikki kodit eivät jää niin tyhjiksi kuin minun lähdettyäni sieltä. Ei siksi, ettei löytyisi monta parempaa ja herttaisempaa ja lahjakkaampaa tyttöä kuin minä, jolla ei ole näitä avuja suuressakaan määrin, mutta siksi, että he rakastavat minua niin suuresti.»
Petin hellä sydän oli ääriään myöten täysi, ja hän nyyhkytti kuvatessaan mitä tapahtuisi.
»Minä tiedän, kuinka isä ensin kärsii muutoksesta ja kuinka en voi aluksi olla hänelle sama, kuin olen ollut hänelle näinä monina vuosina. Ja silloin, mr Clennam, juuri niinä aikoina pyydän ja rukoilen teitä muistamaan häntä ja toisinaan pitämään hänelle seuraa, kun teiltä liikenee aikaa, ja kertomaan hänelle, etten minä milloinkaan ole rakastanut häntä niin paljon kuin nyt, pois lähtiessäni. Sillä ei ole ketään — hän sanoi sen minulle juuri tänäpäivänä puhuessaan kanssani — josta hän niin paljon pitäisi ja johon niin luottaisi kuin teihin.»
Aavistus siitä, mitä oli tapahtunut isän ja tyttären välillä, putosi kuin kivi Clennamin sydänlähteisiin ja nosti vedet hänen silmiinsä. Hän vastasi hilpeästi, vaikkei aivan niin hilpeästi kuin oli yrittänyt, että hän varmasti lupasi tehdä niin.
»Etten puhu äidistä», jatkoi Pet niin liikutettuna ja kauniina viattomassa surussaan, ettei Clennam edes nytkään uskaltanut katsella häntä, vaan laski heidän ja kalpenevan valokaaren välillä olevat puut, joiden luku hitaasti pieneni, »se johtuu siitä, että äiti paremmin ymmärtää minua tässä asiassa ja kaipaa minua toisella tavalla. Mutta tiedättehän, millainen hellä, rakastava äiti hän on, ja muistattehan häntäkin, muistattehan?»
Minnie voi luottaa siihen, että hän tekisi tämän kaiken, vakuutti
Clennam.
»Ja rakas mr Clennam», jatkoi Minnie, »koska isä ja eräs, jota minun ei tarvitse mainita, eivät ymmärrä eivätkä kunnioita toisiansa vielä niinkuin he kyllä aikaa myöten tekevät ja koska uudessa elämässäni pidän velvollisuutenani, kunnianani ja ilonani koettaa vetää heitä toistensa luo, jotta he oppisivat tuntemaan toisiansa, iloitsemaan ja ylpeilemään toisistansa ja rakastamaan toisiansa, kun he kuitenkin molemmat sydämellisesti rakastavat minua, niin ettekö te, joka olette hyvä, uskollinen mies, ettekö tahdo, kun nyt lähden kotoa (jopa hyvin kauas), käyttää suurta vaikutusvaltaanne ja koettaa saada isää ajattelemaan häntä ystävällisemmin ja katselemaan häntä ilman ennakkoluuloja ja sellaisena kuin hän on. Teettekö mielikseni, niin totta kuin olette hyvä, jalosydäminen mies?»
Pet parka! Itsensä pettävä, erehtynyt lapsi! Milloinka on tällaisia muutoksia saatu aikaan ihmisten luonnollisissa keskinäisissä. suhteissa, milloinka tällaiset syvälle juurtuneet vastakohdat on saatu viritetyiksi sopusointuun! Sitä ovat muutkin tyttäret monta kertaa yrittäneet, Minnie, mutta se ei milloinkaan ole onnistunut; tuloksena on ollut vain pettymys.
Näin ajatteli Clennam. Mutta hän ei sanonut sitä, se olisi ollut myöhäistä nyt. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä Minnie pyysi, ja tämä saattoi täysin luottaa siihen lupaukseen.
He olivat nyt lehtokujan viimeisen puun kohdalla. Minnie pysähtyi ja veti pois käsivartensa. Hän puhui Clennamille silmät luotuina hänen kasvoihinsa, ja käsi, joka äsken oli levännyt hänen hihallaan, kosketti vapisten hänen povellaan olevaa ruusua, ikäänkuin hän tahtoisi tälläkin tavoin vedota ystäväänsä.
»Rakas mr Clennam, onnessani — sillä minä olen onnellinen, vaikka näittekin minun itkevän — en voi kestää sitä, että meidän välillemme jää jotakin varjoa. Jos teillä on jotakin anteeksi annettavaa minulle (ei mitään, jota olisin tahallani tehnyt, vaan jokin suru, jonka olen aiheuttanut tahtomattani tai voimattani sitä estää), niin suokaa se jalosta sydämestänne minulle anteeksi nyt tänä iltana!»
Clennam kumartui kohdatakseen viattomat kasvot, jotka luottavasti ojentuivat häntä kohden. Hän suuteli niitä ja vastasi taivaan tietävän, ettei hänellä ollut mitään anteeksi annettavaa. Kun hän kumartui toisen kerran suutelemaan puhtaita kasvoja, kuiskasi Minnie: »Jääkää hyvästi!» ja Clennam toisti sanat. Näin hän sanoi jäähyväiset kaikille vanhoille toiveillensa — kuvitellun miehen yhä levottomille epäilyksille. Seuraavana hetkenä tulivat he ulos lehtokujasta Minnien käsi Clennamin käsivarrella, samoin kuin olivat astuneetkin sinne, ja puut heidän takanaan näyttivät sulautuvan hämärään, samoin kuin heidän oman menneisyytensä muistot.
Kohta sen jälkeen kuuluivat mr ja mrs Meaglesin sekä Doycen äänet puutarhaportin tienoilta. Kun Clennam kuuli Petin nimeä mainittavan, huusi hän: »Hän on täällä, minun kanssani.» Ryhmästä kuului hieman ihmettelyä ja naurua, joka kuitenkin heti taukosi, kun he tulivat perille; Pet hiipi hiljaa tiehensä.
Mr Meagles, Doyce ja Clennam kävelivät hetkisen edestakaisin virran äyräällä nousevan kuun paisteessa, eikä kukaan virkkanut mitään; sitte Doyce jäi taakse ja meni sisään. Mr Meagles ja Clennam kävelivät vielä hetkisen äänettöminä edestakaisin, kunnes ensinmainittu lopulta katkaisi äänettömyyden.
»Arthur», sanoi hän käyttäen tätä tutunomaista nimitystä ensimmäisen kerran heidän tuttavuutensa aikana, »muistatteko, kuinka minä eräänä helteisenä aamuna, jolloin kävelimme edestakaisin katsellen Marseillen satamaa, kerroin teille, että äiti ja minä kuvittelimme Petin pienen kuolleen sisaren kasvaneen ja muuttuneen samalla tavoin?»
»Muistan varsin hyvin.»
»Muistatteko minun sanoneen, ettemme ajatuksissamme koskaan voi erottaa näitä kaksoissisaruksia ja että mielikuvituksessamme toinen oli sellainen kuin toinenkin?»
»Kyllä, aivan hyvin.»
»Arthur», sanoi mr Meagles hyvin hiljaa, »minä kehitän tätä kuvitelmaa edelleen tänä iltana. Minusta tuntuu tänä iltana, rakas ystävä, kuin te olisitte rakastanut kuollutta lastani hyvin hellästi ja olisitte menettänyt hänet sellaisena kuin Pet on nyt.»
»Kiitos», jupisi Clennam, »kiitos!» ja puristi hänen kättänsä.
»Tuletteko jo sisään?» kysyi mr Meagles.
»Vähän ajan päästä.»
Mr Meagles lähti, ja hän jäi yksin. Käveltyään puolisen tuntia pitkin virran vartta rauhallisessa kuutamossa pisti hän kätensä poveen ja otti hellästi ruusut esille. Kenties painoi hän ne sydämelleen, kenties nosti hän ne huulilleen, mutta varmasti kumartui hän virran partaalle ja laski ne hiljaa virtaavalle vedenpinnalle. Kalpeina ja epätodellisina kuljetti virta ne mukanaan kuutamossa.
Valot olivat jo sytytetyt, kun hän tuli sisään, ja kasvot, joita ne valaisivat, hänen omansa niihin luettuina, olivat pian taas tyynet ja iloiset. He puhelivat monenlaisista asioista (hänen yhtiökumppanillaan oli harvoin ollut sellaista puheen ainevarastoa käytettävänään ajan kuluttamiseksi kuin nyt), ja sitte mentiin vuoteeseen ja nukuttiin. Sillä välin kukat, kalpeina ja epätodellisina kuutamossa, liukuivat edelleen virran kalvolla, ja samoin suuremmatkin asiat, joita olemme hellineet povellamme ja lähellä sydäntämme, liukuvat luotamme ikuisuuden mereen.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Mrs Flintwinch uneksii edelleen
Kaikkien näiden tapausten aikana säilytti Cityssä oleva talo edelleen raskaan tylsyytensä, ja sen sairas emäntä suoritti samaa muuttumatonta jokapäiväistä elämän kiertokulkua. Aamu, puolipäivä, ilta, aamu, puolipäivä, ilta, ja kukin toi palatessaan mukanaan oman yksitoikkoisuutensa; aina vain sama vastahakoinen palaaminen uutta kierrosta alkamaan kuin vanhan kellon koneistossa.
Pyörätuoliin liittyi arvattavasti muistoja ja unelmia, kuten jokaiseen ihmisolentojen elävöittämään paikkaan. Kuvia tuhotuista kaduista ja muuttuneista taloista, sellaisina kuin ne olivat ennen muinoin, kun tuolissa istuja tunsi ne; kuvia ihmisistä, niinikään sellaisina kuin ne ennen olivat ottaen vähän tai ei ollenkaan huomioon ajan kulun vaikutuksia heihin; näitä kuvia lienee ollut suuret määrät synkkien päivien pitkässä sarjassa. Halu pysähdyttää toimeliaan elämän koneisto sillä hetkellä, jolloin itse henkilökohtaisesti olemme erotetut siitä, taipumus otaksua, että ihmiskunta on menettänyt liikuntakykynsä, kun itse olemme halvautuneet, ja kyvyttömyys arvioida niitä muutoksia, joita silmämme ei voi seurata, suuremmilla mittapuilla kuin niillä kutistuneilla, jotka sopivat meidän yksitoikkoiseen, rajoitettuun olemassaoloomme, nämä halut ja taipumukset ja kyvyttömyydet kuuluvat monen sairaan heikkouksiin ja melkein kaikkien erakkojen sielulliseen epäterveyteen.
Mitä kohtauksia ja henkilöitä tämä tyly nainen useimmin muisteli istuessaan vuodenajasta toiseen aina samassa synkässä huoneessa, sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Mr Flintwinch, jonka kiero ja käyrä läsnäolo päivästä päivään painosti häntä kuin mikäkin kummallinen mekaaninen voima olisi kenties voinut pusertaa sen hänestä, jos hänessä olisi ollut vähemmin vastustusvoimaa; mutta hän oli liian voimakas mr Flintwinchin voitettavaksi. Mitä mistress Afferyyn tuli, oli hänellä kylliksi tekemistä katsellessaan ällistelevin silmin herraansa ja miestään ja sairasta emäntäänsä, kulkiessaan pimeän tultua talossa pää esiliinan peitossa, kuunnellessaan aina ja kuullessaankin joskus outoja ääniä ja eläessään ylipäätänsä keskeytymättömässä uneksivassa, näkyjä näkevässä puolihorrostilassa.
Mrs Affery päätteli, että huomattavia kauppoja oli tekeillä, sillä hänen miehellänsä oli runsaasti työtä pienessä konttorissaan ja puheillaan enemmän asiakkaita kuin moneen vuoteen. Se oli kylläkin helppoa, sillä talo oli kauan ollut aivan autiona; mutta hän sai kirjeitä, otti vastaan vieraita, hänellä oli kirjanpitoa ja kirjeenvaihtoa. Lisäksi hän kävi muissa liiketaloissa, veistämöillä ja telakoilla, tullissa, Garrowayn kahvilassa sekä pörssissä, niin että hän oli paljon liikkeellä. Alkoipa hän, ellei mrs Clennam erikoisesti halunnut nauttia hänen seurastansa, silloin tällöin pistäytyä eräässä läheisessä kapakassakin vilkaisemassa merenkulku-uutisia ja pörssihintoja iltalehdistä sekä myös vaihtamassa kohteliaisuuksia kauppalaivojen kapteenien kanssa, jotka istuskelivat tässä kapakassa. Määrättynä tuntina joka päivä neuvotteli hän liikeasioista mrs Clennamin kanssa, ja Affery, joka aina hiiviskeli nurkissa, kuunnellen ja vaanien, oli ymmärtävinään, että ovelat haalivat rahaa.
Mr Flitwinchin pökertyneen puolison mielentila alkoi nyt niin selvästi ilmetä hänen katseissaan ja teoissaan, että ovelat pitivät häntä perin vähässä arvossa, kuten ainakin henkilöä, jonka henkiset lahjat eivät milloinkaan ole olleet loistavat ja joka on tulemassa höperöksi. Mr Flintwinch oli käskenyt häntä pitämään suunsa kiinni heidän aviollisesta suhteestansa ja kieltänyt häntä nimittämästä miestänsä Jeremiahiksi muulloin kuin perhekolmikon kesken; tämä ehkä johtui siitä, ettei Afferyn ulkomuoto eikä esiintyminen olleet liikepiireihin sopivia; tai myös siitä, että asiakkaat, kuultuaan hänen naineen Afferyn, mahdollisesti alkaisivat epäillä hänen arvostelukykyänsä. Affery unohti alituisesti nämä määräykset, ja se lisäsi yhä hänen olemuksensa arkuutta ja pelokkaisuutta, sillä mr Flintwinchillä oli tapana kostaa nämä laiminlyönnit juoksemalla hänen jäljessään portaissa ja pudistamalla häntä, niin että eukko oli alituisessa hermostuneessa epävarmuudessa siitä, millä hetkellä häntä taas tällä tavoin ojennettaisiin.
Pikku Dorrit oli päättänyt pitkän päivätyönsä mrs Clennamin huoneessa ja oli parastaikaa poimimassa säntillisesti kokoon tilkkuja ja langanpätkiä ennen kotiinlähtöänsä. Mr Pancks, jonka Affery juuri oli saattanut sisään, tiedusteli mrs Clennamilta tämän terveyttä, huomauttaen samalla, että koska hän sattui olemaan tällä kulmalla, pistäytyi hän sisään kysymään isäntänsä puolesta, kuinka mrs Clennam voi. Tämä katsoi häneen rypistäen tuikeasti kulmiaan.
»Mr Casby tietää», vastasi hän, »ettei minun tilani ole vaihtelevainen.
Ainoa muutos, jota odotan, on suuri lopullinen muutos.»
»Todellako, mrs Clennam?» vastasi mr Pancks, ja hänen silmänsä vaelsivat pienen ompelijattaren luo, joka polvillaan poimi langanpäitä ja tilkkuja matolta. »Te näytätte reippaalta, ma'am.»
»Minä kannan sen, mitä minulla on kannettavana», vastasi toinen.
»Tehkää tekin se, mikä teillä on tehtävänä.»
»Kiitos, ma'am», vastasi Pancks, »koetan kyllä parastani».
»Te olette usein tällä kulmalla, ettekö olekin?» kysyi mrs Clennam..
»Kyllä, ma'am», vastasi Pancks, »kyllä viime aikoina, olen usein käynyt täällä päin jos jonkinlaisilla asioilla».
»Pyytäkää mr Casbyä ja hänen tytärtänsä olemaan huolehtimatta terveydestäni asiamiehen kautta. Jos he haluavat käydä luonani, niin he tietävät minun aina olevan täällä tavattavissa. Älkööt vaivautuko lähettämällä kysymään. Älkääkä te vaivautuko tulemalla.»
»Ei mitään vaivaa, ma'am», vastasi Pancks. »Te näytätte todellakin tavattoman reippaalta, ma'am.»
»Kiitos. Hyvästi.»
Uloskäsky, jota tehosti ovea osoittava sormi, oli niin lyhyt ja selvä, ettei mr Pancks voinut keksiä keinoa vierailunsa jatkamiseksi. Hän harasi hiuksensa pystyyn, kasvoilla kaikkein vilkkain ilmeensä, vilkaisi taas pieneen olentoon matolla, sanoi: »Hyvästi, ma'am; älkää tulko alas, mrs Affery, osaan kyllä ovelle», ja höyrysi tiehensä. Mrs Clennam, käsi poskella, seurasi häntä tarkkaavaisin ja synkän epäluuloisin silmin, ja Affery tuijotti emäntäänsä kuin noiduttuna.
Hitaasti ja miettivinä kääntyivät mrs Clennamin silmät ovelta, josta Pancks oli hävinnyt, Pikku Dorritiin, joka juuri nousi matolta pystyyn. Poski vajoten yhä syvemmälle käden varaan, silmät valppaina ja tutkivina, katseli sairas nainen tyttöä, kunnes herätti hänen huomiotansa. Pikku Dorrit punastui sellaista katsetta ja loi silmänsä alas. Mrs Clennam istui yhä tarkkaavaisena.
»Pikku Dorrit», kysyi hän viimein katkaisten äänettömyyden, »mitä tiedätte tästä miehestä?»
»En tiedä hänestä mitään, ma'am, paitsi että olen nähnyt hänet näillä seuduin ja että hän on puhutellut minua.»
»Mitä hän on sanonut teille?»
»En ymmärrä, mitä hän puhuu, hän on niin kummallinen. Muttei ensinkään töykeä eikä epämiellyttävä.»
»Miksi hän tulee tapaamaan teitä?»
»Sitä en tiedä, ma'am», vastasi tyttö täysin vilpittömästi.
»Te tiedätte, että hän tulee tänne tavatakseen teitä?»
»Niin olen luullut, ma'am», myönsi Pikku Dorrit, »mutta miksi hän tulee tänne tai muualle sitä varten, sitä en käsitä, ma'am».
Mrs Clennam loi silmänsä alas, ja hänen ankaroista, jäykistä kasvoistaan näkyi, että hän nyt yhtä kiinteästi tarkasti mielessään olevaa asiaa kuin äsken silmiensä edessä olevaa olentoa, jonka hän nyt näytti unohtaneen. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että vasta muutaman minuutin kuluttua pääsi niistä irtautumaan ja sai takaisin tavallisen kankean ryhtinsä.
Sillä välin oli Pikku Dorrit odottanut tilaisuutta lähteäksensä, muttei rohjennut liikahtamalla häiritä häntä. Nyt hän uskalsi lähteä siitä paikasta, johon oli jäänyt seisomaan noustuaan matolta, ja kiertää pyörätuolin ympäri. Hän pysähtyi sen viereen toivottaakseen: »Hyvää yötä, ma'am.»
Mrs Clennam ojensi kätensä ja laski sen Pikku Dorritin käsivarrelle.
Tämä, hämillään kosketuksesta, jäi vapisten seisomaan paikallensa.
Ehkäpä hänen mieleensä hetkeksi juolahti satu prinsessasta.
»Sanokaas minulle, Pikku Dorrit», kysyi mrs Clennam, »onko teillä monta ystävää nykyään».
»Muutamia vain, ma'am; paitsi teitä on minulla vain miss Flora ja — yksi vielä.»
»Tarkoitatteko tuota miestä?» kysyi mrs Clennam osoittaen taipumattomalla sormellaan taas ovea.
»En toki, ma'am.»
»Kenties joku hänen ystäviään?»
»Ei, ma'am.» Pikku Dorrit pudisti vakavasti päätänsä. »Ei toki! Ei kukaan hänen kaltaisensa tahi hänen piiristään.»
»Vai niin!» Mrs Clennam melkein hymyili. »Se ei kuulu minuun. Kysyn vain siksi, että tahdon teille hyvää, ja siksi että luulen olleeni ystävänne silloin, kun ei teillä ollut ketään muuta turvaa. Eikö ollut niin?»
»Kyllä, ma'am, niin juuri oli. Olen monta kertaa ollut täällä silloin, kun me, ilman teidän antamaanne työtä, olisimme olleet kaiken puutteessa.»
»Me?» toisti mrs Clennam, vilkaisten kelloon, joka aikoinaan oli ollut hänen miesvainajansa oma ja joka aina oli hänen edessänsä pöydällä. »Onko teitä monta?»
»Nyt vain isä ja minä. Tarkoitan, että vain isä ja minä elämme säännöllisesti sillä, mitä ansaitsemme.»
»Onko teidän täytynyt kieltäytyä paljostakin, teidän ja isänne ja keitä muita teitä on ollut?» kysyi mrs Clennam harkiten ja miettivänä käännellen kelloa.
»Toisinaan on elämä kyllä ollut vaikeata», sanoi Pikku Dorrit pehmeällä äänellänsä ja lempeän kärsivällisellä tavallaan, »mutta en luule, että se tässä suhteessa on ollut vaikeampaa kuin monen muunkaan».
»Se on hyvin sanottu», vastasi mrs Clennam nopeasti. »Se on totta! Te olette hyvä, järkevä tyttö. Olette kiitollinenkin, ellen pahasti erehdy.»
»Onhan se niin luonnollista; ei siinä ole mitään ansiokasta», vastasi
Pikku Dorrit. »Olen todella kiitollinen.»
Mrs Clennam veti pienen ompelijattarensa pään puoleensa ja suuteli häntä otsalle niin lempeästi, ettei unia näkevä mrs Affery olisi ikinä voinut uneksia sellaista mahdolliseksi.
»Menkää nyt, Pikku Dorrit», sanoi hän, »muuten viivytte kovin myöhään, lapsi parka!»
Kaikissa niissä unissa, joita mrs Affery oli nähnyt siitä saakka kun hän oli mieltynyt tähän harrastukseen, ei ollut ainoatakaan näin hämmästyttävää. Hänen päätänsä huimasi ajatus, että hän seuraavassa unessansa näkisi toisenkin ovelan suutelevan Pikku Dorritia ja sitä seuraavassa molempien ovelien syleilevän toisiaan, puhjeten kyyneliin hellyydestä koko ihmiskuntaa kohtaan. Tuo ajatus kerrassaan huumasi hänet, kun hän seurasi keveitä askeleita portaissa katsoakseen, että talon ovi tulisi varmasti suljetuksi.
Avatessaan ovea Pikku Dorritille näki hän mr Pancksin liehuvan edestakaisin pihassa talon edustalla, sen sijaan että olisi mennyt tiehensä, kuten häneltä vähemmin ihmeellisessä paikassa ja vähemmin ihmeellisten ilmiöiden keskellä olisi kaiken järjen nimessä voinut odottaa. Kohta kun hän näki Pikku Dorritin, astui hän nopeasti hänen ohitsensa ja sanoi, asettaen sormen nenällensä (mrs Affery kuuli selvästi hänen sanansa): »Pancks mustalainen, ennustaja», ja lähti tiehensä. »Jumala varjelkoon meitä; nyt tähän sekaantuu mustalainen ja ennustajakin lisäksi!» huudahti mrs Affery. »Mitä saammekaan vielä nähdä!»