»Ah, nuori John!» sanoi isä muuttuneella ja levollisemmalla äänellä.
»Mikäs on, nuori John?»
»Kirje teille, sir; se jätettiin porttihuoneeseen terveisten kera, ja kun satuin olemaan siellä, sir, niin päätin tuoda sen tänne.» Säälittävä näky: Pikku Dorrit isänsä jalkojen juuressa, kasvot poispäin käännettyinä, veti häiritsevästi puhujan huomion puoleensa.
»Vai niin, John! Paljon kiitoksia.»
»Kirje on mr Clennamilta, sir — se on vastaus — ja samalla hän tahtoo lähettää kunnioittavat terveisensä ja sanoa, että hän aikoo tänä iltana tulla vierailulle ja toivoo tapaavansa teidät samoin kuin», tässä huomio taas pahasti häiriintyi, »miss Amyn».
»Oh!» Kun isä vilkaisi kirjettä (siinä oli seteli), punastui hän hiukan ja taputti uudelleen Amyn päätä. »Kiitos, nuori John. Aivan oikein. Olen kiitollinen huomaavaisuudestanne. Odotetaanko vastausta?»
»Ei, sir, ei odoteta.»
»Kiitos, John. Kuinka äitinne voi, nuori John?»
»Kiitos, sir, ei hän voi aivan niin hyvin kuin soisimme oikeastaan emme kukaan voi hyvin, paitsi isä — mutta jotenkin hyvin äiti voi, sir.»
»Tahdotteko viedä terveisemme hänelle? Viekää sydämelliset terveisemme, nuori John.»
»Kiitos, sir, kyllä vien.»
Ja mr Chivery nuorempi meni tiehensä sepitettyhän välittömästi siinä paikassa itselleen aivan uuden hautakirjoituksen, näin kuuluvan: Tässä lepää John Chivery, Joka sinä ja sinä päivänä Näki elämänsä ihanteen Suruun vaipuneena kyyneleitä vuodattamassa Ja joka jaksamatta kestää tätä järkyttävää näytelmää Palasi suoraa päätä lohduttomien vanhempiensa asunnolle Ja päätti päivänsä äkkiä Omalla kädellä.
»Kas niin, kas niin, Amy!» sanoi isä, kun nuori John oli sulkenut oven, »älkäämme puhuko enää siitä». Viime minuutit olivat huomattavasti virkistäneet hänen mieltänsä, niin että hän nyt oli oikein hyvällä tuulella. »Missäs minun vanha eläkkeennauttijani nyt on ollut tämän ajan? Emme saa jättää häntä enää yksin, muuten hän alkaisi luulla, ettei hän olekaan tervetullut, ja se kiusaisi minua. Noudatko sinä hänet, lapseni, vai minäkö sen teen?»
»Jos tahdot olla hyvä ja noutaa hänet, isä», sanoi Pikku Dorrit, koettaen hillitä nyyhkytyksiään.
»Tietysti minä menen, rakkaani. Unohdin, silmäsihän ovat hyvin punaiset. Kas niin! Reipastu nyt, Amy. Älä ole levoton minun tähteni. Olen aivan entiselläni taas, rakkaani, aivan entiselläni. Mene huoneeseesi, Amy, tyyntymään, jotta voit iloisen ja ystävällisen näköisenä ottaa vastaan mr Clennamin.»
»Jäisin mieluummin omaan huoneeseeni, isä», vastasi Pikku Dorrit, jonka oli tavallista vaikeampi päästä tasapainoon. »En tahtoisi tavata mr Clennamia.»
»Hyi, hyi, tyttöni, tuohan on tyhmää! Mr Clennam on hyvin hieno herrasmies — oikein hieno. Hieman varovainen ja umpimielinen toisinaan, mutta erittäin hieno. En voi ajatellakaan, ettet olisi täällä ottamassa vastaan mr Clennamia, rakkaani, ja varsinkin tänä iltapäivänä. Mene nyt virkistäytymään, Amy, mene virkistäytymään, kilttinä tyttönä.»
Pikku Dorrit nousi heti ja totteli, pysähtyen vain antamaan sisarellensa sovintosuudelman. Tämä nuori neiti oli hyvin kiusaantunut ja jo kyllästynyt siihen toivomukseen, jolla häh tavallisesti rauhoitteli mieltänsä, ja keksi nyt ja lausui loistavan aatteen: hän toivoi, että vanha Nandy kuolisi mieluummin kuin tulisi tänne, senkin inhoittava, ikävä, häijy ilkiö, tuottamaan epäsopua kahden sisaren välille.
Marshalsean isä, joka jo hyräilikin ja työnsi mustan samettilakkinsa hiukan toiselle korvalle (niin paljon paremmalla tuulella hän jo oli), meni alas pihaan ja tapasi vanhan eläkkeensaajansa seisomassa hattu kädessä aivan portin luona, jossa hän oli seisonut koko tämän ajan. »Tulkaa, Nandy!» sanoi hän erinomaisen lempeästi. »Tulkaa ylös, tiedättehän tien, miksette tule ylös?» Tällä kertaa meni hän niinkin pitkälle, että ojensi ukolle kätensä ja kysyi: »Mitä kuuluu, Nandy? Voitteko hyvin!» johon laulaja vastasi: »Kiitos, arvoisa herra, voin aina paremmin nähdessäni teidän armonne.» Heidän kulkiessaan pihan poikki esitteli Marshalsean isä hänet eräälle vastatulleelle velkavangille. »Eräs minun vanhoja tuttujani, sir, vanha eläkkeensaaja.» Ja sitte hän sanoi arvokkaasti: »Pankaa hattu päähänne, hyvä Nandy.»
Hänen suojelevaisuutensa ei loppunut siihen, sillä hän pani Maggyn valmistamaan teetä, lähetti hänet ostamaan kaikenlaista teeleipää, tuoretta voita, munia, kylmää sianlihaa ja katkorappoja ja ostosten maksamiseksi antoi kymmenen punnan setelin, ankarasti käskien laskemaan oikein takaisin saamansa rahat. Nämä valmistukset olivat jo pitkälle edistyneet, ja hänen tyttärensä Amy oli palannut käsityö mukanansa, kun Clennam tuli. Isä otti hänet erinomaisen armollisesti vastaan ja pyysi aterialle heidän kanssansa.
»Amy, rakkaani, sinä tunnet mr Clennamin paremmin kuin minulla on kunnia tuntea häntä; Fanny kultaseni, sinäkin olet tuttu mr Clennamin kanssa!» Fanny tervehti kopeasti, tämän ryhdin hän kaikessa hiljaisuudessa aina tällaisissa tilaisuuksissa omaksui, luullen olevansa tekemisissä laajan salaliiton kanssa, joka oli tähdätty perhettä vastaan, sitä kun ei ymmärretty eikä kohdeltu kyllin hienotunteisesti, ja otaksuen näkevänsä edessään yhden salaliittolaisen. »Katsokaas tässä, mr Clennam, on muuan vanha eläkkeensaajani, vanha Nandy, uskollinen vanha mies.» (Hän puhui aina Nandysta, niinkuin tämä olisi iänikuisen vanha, vaikka oli pari kolme vuotta nuorempi häntä itseään.) »Malttakaas, tunnettehan Plornishin? Muistelen tyttäreni Amyn maininneen, että te tunnette Plornish paran.»
»Kyllä tunnen», vastasi Arthur Clennam.
»Hyvä, sir; tämä on mrs Plornishin isä.»
»Todellako? Olen iloinen saadessani tutustua häneen.»
»Olisitte vieläkin iloisempi, jos tuntisitte hänen monet hyvät ominaisuutensa, mr Clennam.»
»Toivon oppivani tunteinaan ne tutustuessani häneen», vastasi Arthur, salaa säälien hänen kumaraista, nöyrää olemustaan.
»Hänellä on nyt juhlapäivä, ja hän on tullut tervehtimään vanhoja ystäviään, jotka aina ovat iloisia nähdessään hänet», huomautti Marshalsean isä. Sitte lisäsi hän kätensä takaa: »Vaivaistalolainen, ukko rukka. Päässyt kävelylle tänään.»
Nyt oli Maggy, jota hänen pikku äitinsä tyynesti avusti, kattanut pöydän, ja ateria oli valmis. Koska ilma oli kuuma ja vankila kovin umpinainen, oli ikkuna työnnetty mahdollisimman auki. »Jos Maggy levittää tämän sanomalehden ikkunalaudalle, rakkaani», puoliksi kuiskasi isä hyväntahtoisesti Pikku Dorritille, »niin saa vanha eläkkeennauttijani juoda teensä siinä, sillä välin kuin me juomme yhdessä».
Näin, jalan levyisen kuilun takana, kunnioittavan välimatkan päässä muusta seurasta kestittiin mrs Plornishin isää vieraanvaraisesti. Clennam ei ollut milloinkaan nähnyt tämän toisen isän, Marshalsean isän, harjoittaman suurenmoisen suojeluksen vertaista ja vaipui mietiskelemään sen moninaisia ihmeitä.
Hämmästyttävin oli kenties nähdä kuinka mielellään hän puhui eläkkeennauttijansa puutteista ja heikkouksista kuin kohtelias vartija, joka koko ajan tekee huomautuksia näytettävänsä viattoman luontokappaleen rappeutumisesta.
»Ettekö vielä joudu ottamaan lisää kinkkua, Nandy? Olettepa te hidas!»
(»Viimeinen hammas menossa, ukko rukka», selitti hän seuralle.)
Toisen kerran sanoi hän: »Ettekö halua katkorappoja, Nandy?» ja kun toinen ei heti vastannut, huomautti hän: »Hänen kuulonsa on pahasti huonontunut. Kohta hän on umpikuuro.»
Kerran kysyi hän: »Kävelettekö usein pihassa siellä teidän talollanne,
Nandy?»
»En, sir, en. En pidä erikoisesti väliä sellaisesta.»
»Ei tietystikään», myönsi Marshalsean isä, »se on luonnollista».
Yksityisesti ilmoitti hän seuralle: »Sääret kehnot.»
Kerran taas kysyi hän ukolta armollisen ylimalkaiseen tapaan, vain kysyäkseen häneltä jotakin, jotta toinen pysyisi mukana, kuinka vanha hänen nuorempi lapsenlapsensa oli.
»John Edward», sanoi Nandy pannen hitaasti veitsen ja haarukan syrjään.
»Niin, kuinkako vanha, sir? Jahka mietin.»
Marshalsean isä koputti otsaansa. (»Muisti heikko.»)
»John Edward, sir? Olen todella unohtanut sen. En voi nyt tällä hetkellä sanoa, onko hän kahden ja kahden kuukauden vai kahden ja viiden kuukauden vanha. Jompikumpi se on.»
»Älkää huoliko vaivata muistianne sillä», vastasi isä äärettömän suvaitsevaisesti. (»Sielunvoimat alkavat nähtävästi rappeutua — vanha mies ruostuu sellaisessa elämässä, jota hän viettää.»)
Kuta enemmän tällaisia havaintoja hän kuvitteli tekevänsä vanhasta Nandysta, sitä enemmän hän näytti pitävän ukosta; kun hän sitte teen jälkeen nousi tuolistaan sanoakseen hyvästi vanhalle eläkkeennauttijalleen, joka arveli ajan kuluneen niin, että oli lähdettävä, koetti hän näyttää mahdollisimman ylevältä ja ryhdikkäältä.
»Me emme nimitä tätä shillingiksi, Nandy, ymmärrättehän», sanoi hän pistäen kolikon hänen käteensä. »Me nimitämme sitä tupakaksi.»
»Kunnioitettu sir, kiitän teitä. Ostan sillä tupakkaa. Kiitoksia miss Amylle ja miss Fannylle, saan toivottaa teille hyvää yötä. Toivotan teille hyvää yötä, mr Clennam.»
»Ja muistakaa, ettette unohda meitä, Nandy», sanoi isä. »Teidän pitää tulla takaisin, muistakaa se, kun teillä vain on vapaa iltapäivä. Ette saa olla ulkona käymättä meillä, tulemme muuten kateellisiksi. Hyvää yötä, Nandy. Kulkekaa hyvin varovasti portaissa, Nandy, ne ovat kovin epätasaiset ja kuluneet.» Näin sanoen seisoi hän portaiden yläpäässä, katsoen, että ukko pääsi onnellisesti alas; ilmestyttyään taas takaisin huoneeseen sanoi hän juhlallisen tyydytyksen ilme olennossaan: »Surullinen näky tämä, mr Clennam, vaikka on lohdullista tietää, ettei hän tunne sitä itse. Poloinen on kurja raunio vain. Itsetunto on murtunut ja mennyt — murskana — puserrettu ulos hänestä, sir, täydellisesti.»
Clennam, jolla oli omat syynsä jäädessään vielä taloon, vastasi minkä kykeni näihin mietelmiin ja seisoi niiden lausujan kanssa ikkunan luona, sillä välin kun Maggy ja hänen pikku äitinsä pesivät teekaluston ja panivat sen pois. Hän näki, kuinka hänen kumppaninsa seisoi ikkunassa kuin mikäkin kohtelias ja ystävällinen ruhtinas ja että joka kerta, kun joku hänen pihalla hihkuvista alamaisistaan katsahti ylös ja tervehti, hänen vastauksensa oli melkein kuin siunaus.
Kun Pikku Dorrit oli istunut työnsä ääreen pöydän luo ja Maggy niinikään oman työnsä ääreen vuoteen viereen, alkoi Fanny tehdä lähtövalmistuksia, sitoen hattua päähänsä. Arthur, jolla yhä oli omat syynsä, jäi vielä sinne. Silloin ovi aukeni ilman koputusta, ja mr Tip astui sisään. Hän suuteli Amya, kun tämä riensi häntä vastaan, nyökäytti päätänsä Fannylle samoin kuin isälleenkin, mulkoili vieraaseen tervehtimättä häntä sen enempää ja istuutui.
»Tip, rakas», sanoi Pikku Dorrit lempeästi, hämmästyen tämän käytöstä, »etkö näe —»
»Kyllä näen, Amy. Jos tarkoitat sitä, että teillä täällä on vieras — niin, jos tarkoitat häntä», vastasi Tip, heilauttaen kiivaasti päätänsä Clennamin puolisen olkapäänsä yli, »niin kyllä näen».
»Eikö sinulla ole muuta sanottavaa tähän?»
»Ei ole. Ja otaksun», lisäsi tämä ylpeä nuori mies hetken vaiti oltuaan, »että vieras ymmärtää minut, kun ilmoitan, ettei minulla ole muuta sanottavaa. Lyhyesti, otaksun vieraan ymmärtävän, ettei hän ole kohdellut minua herrasmiehenä.»
»Sitä en ymmärrä», vastasi puhuteltu vihattava henkilö tyynesti.
»Ettekö? No, tehdäkseni asian selväksi teille, niin pyydän huomauttaa, että kun lähetän mielestäni sopivin sanoin lausutun pyynnön, hartaan pyynnön, hienotunteisen pyynnön jollekin henkilölle, anoen pientä, lyhytaikaista lainaa, jonka hän helposti saattaa antaa — huomatkaa, helposti! — ja kun tämä henkilö kirjoittaa minulle pyytäen anteeksi, ettei voi täyttää pyyntöäni, niin arvelen, ettei hän ole kohdellut minua herrasmiehenä.»
Marshalsean isä, joka vaitiollen oli silmäillyt poikaansa, oli tuskin kuullut tämän lauseen, kun hän vihaisena aloitti:
»Kuinka uskallat —» Mutta hänen poikansa keskeytti hänet.
»No, älä kysy minulta kuinka uskallan, sillä se on vain hölynpölyä. Mitä siihen käytökseen tulee, jota katson sopivaksi noudattaa tätä henkilöä kohtaan, niin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että osoitan sopivaa itsetuntoa.»
»Niinpä luulisin!» huudahti Fanny.
»Sopivaa itsetuntoa!» toisti isä. »Niin, sopivaa itsetuntoa, kohtuullista itsetuntoa. Olemmeko joutuneet niin pitkälle, että poikani opettaa minulle — minulle — itsetuntoa!»
»No niin, älkäämme kinastelko tästä asiasta, isä, älkäämme riidelkö siitä. Olen aivan selvillä siitä, että tämä henkilö tässä ei ole kohdellut minua herrasmiehenä. Ja sillä hyvä.»
»Mutta se ei ole sillä hyvä, sir», vastasi isä. »Se ei saa olla sillä hyvä. Sinä olet muka selvillä siitä? Sinä muka selvillä siitä!»
»Niin olen. Ei sitä kannata noin vatkutella!»
»Se kannattaa», vastasi isä vimmastuneena, »sillä sinulla ei ole oikeutta olla selvillä asiasta, joka on hirviömäinen, joka on — siveetön, joka on — hm —kuin isänmurhaa. Ei, mr Clennam, sir, älkää pyytäkö minua vaikenemaan; tässä on kysymyksessä — hm — yleinen periaate, joka voittaa — hm — vieraanvaraisuudenkin vaatimukset. Minä vastustan poikani väitettä. Minä panen — hm — henkilökohtaisen vastalauseeni sitä vastaan.»
»Mitä se sinuun kuuluu,-isä?» kysyi poika olkansa takaa.
»Mitäkö kuuluu, sir? Minulla on itsetunto, joka ei siedä sitä. Niin», hän otti taas nenäliinan taskustaan ja pyyhki kasvojaan, »se solvaa ja loukkaa minua. Otaksukaamme, että minä itse jonkun kerran — hm — tai joitakuita kertoja olen kirjoittanut – hm — pyynnön, sopivin sanoin lausutun pyynnön, hienotunteisen pyynnön, hartaan pyynnön jollekulle, anoen pientä tilapäistä lainaa. Otaksukaamme, että tämän henkilön olisi ollut varsin helppo myöntää laina eikä hän kuitenkaan tehnyt sitä, vaan pyysi anteeksi. Tuleeko silloin oma poikani sanomaan, ettei minua ole kohdeltu herrasmiehen tavoin ja että — hm — minä olen alistunut siihen?»
Hänen tyttärensä Amy koetti rauhoittaa häntä, mutta hän ei tahtonut mistään hinnasta rauhoittua. Hän sanoi itsetuntonsa olevan loukatun eikä sietänyt sitä.
Pitikö hänen oman poikansa tulla sanomaan hänelle tämä vasten kasvoja, hänen omassa kodissaan? Hänen oman verensä puoleltako hänelle piti tulla tällainen nöyryytys?
»Sinä olet itse vetänyt tuon nöyryytyksen päällesi, isä, ja olet tahallasi heittäytynyt kaiken tämän vääryyden uhriksi», vastasi nuori herra äreästi. »Se, mitä minä olen pitänyt selvänä, ei kuulu sinuun ensinkään. Se, mitä sanoin, ei liikuta sinua vähääkään. Miksi sinä sekaannut toisten ihmisten asioihin?»
»Minä väitän, että se kuuluu minuun hyvinkin paljon», vastasi isä. »Minä tahdon huomauttaa sinulle, että isäsi — hm — aran — hm — ja omituisen aseman jo pitäisi tukkia sinun suusi, sir, ellei mikään muu voi tehdä sitä, ja estää sinua lausumasta noin — hm — luonnottomia periaatteita. Sitäpaitsi, jos et käyttäydykään kuten pojan tulisi isäänsä kohtaan, jos halveksitkin tätä velvollisuuttasi, niin olet kai — hm —kristitty? Vai oletko — hm — jumalankieltäjä? Ja onko kristillistä noin häväistä ja tuomita toista siksi, ettei hän ensimmäisellä kerralla ole valmis suostumaan pyyntöön — hm — kun hän kenties tekee sen toisella kerralla? Eikö ole kristillisempää – hm — koetella häntä uudelleen?» Hän oli kiihoittanut itsensä palavaan uskonnolliseen intoon ja hehkuun.
»Huomaan», sanoi mr Tip nousten, »etten tänä iltana saa kuulla täällä yhtään järkevää ja selvää sanaa, niin että minun lienee parasta lähteä tieheni. Hyvää yötä, Amy. Älä ole vihainen. Olen pahoillani, että tämä tapahtui täällä, sinun läsnäollessasi, olen todellakin; mutta en voi kokonaan luopua itsetunnostani; en edes sinun tähtesi, tyttöseni.»
Näin sanoen pani hän hatun päähänsä ja lähti ulos Fannyn seuraamana; tämän itsetunto vaati häntä hyvästelemään Glennamia uhmaavalla mulkoilulla, joka merkitsi, että hän kyllä aina oli tiennyt arvon herran kuuluvan heitä vastaan tähdättyyn suureen salaliittoon.
Kun he olivat lähteneet, näytti Marshalsean isä ensin olevan taipuvainen vaipumaan alakuloisuuteen taas ja olisi tehnytkin niin, ellei muuan herrasmies otolliseen aikaan olisi tullut noutamaan häntä ravintolaan. Tämän saman herran oli Clennam tavannut sinä iltana, jolloin hän sattui jäämään vankilan telkien taa, ja hän juuri oli kantanut muille käsittämätöntä murhetta väärinkäytetystä rahastosta, josta vankilanjohtajan otaksuttiin hyötyvän. Hän esittäytyi lähetystönä, jonka piti saattaa Marshalsean isä puheenjohtajan paikalle; kokoonnuttiin nimittäin yhteen nauttimaan hiukan musiikista, ja isä oli luvannut saapua kunniapaikalle.
»Tällaisia ristiriitaisuuksia, mr Clennam, tuo minun täkäläinen asemani mukanaan», sanoi Marshalsean isä. »Yhteiskunnallinen velvollisuus vaatii. Uskon, ettei kukaan olisi valmiimpi täyttämään näitä velvollisuuksiaan kuin te, sir.»
Clennam pyysi häntä viipymättä lähtemään.
»Amy, rakkaani, jos voit saada mr Clennamin vielä jäämään, niin saatan huoletta jättää sinun tehtäväksesi osoittaa vieraanvaraisuutta köyhässä kodissamme, ja kenties voit jollakin tavoin saada mr Clennamin unohtamaan sen — hm — sopimattoman ja epämiellyttävän kohtauksen, joka sattui äsken teen jälkeen.»
Clennam vakuutti, ettei se ollut tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, joten ei tarvittu mitään unohtamista.
»Rakas sir», sanoi Marshalsean isä ottaen päästään mustan patalakkinsa ja tarttuen Clennamin käteen, tahtoen siten ilmoittaa saaneensa hänen kirjeensä seteleineen, »taivas siunatkoon teitä!»
Näin Clennamin tarkoitus oli saavutettu, ja hän sai puhua Pikku Dorritin kanssa sivullisten kuulematta. Maggy oli tosin läsnä, mutta häntä ei laskettu miksikään.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Lisää, ennustuksia
Maggy istui huoneen ikkunanpuolisessa osassa työnsä ääressä, päässä iso valkoinen myssynsä, jonka tuuheat, harmaahkot reunaröyhelöt sivuilta piilottivat hänen piirteensä (näitä olikin sangen vähän), ja käyttökuntoinen silmä kiintyneenä työhön. Hänen tuuheareunainen myssynsä ja puolisokea silmänsä erottivat hänet kauas hänen pikku äidistään, joka istui vastapäätä ikkunaa. Pihakivitykseltä kuuluva askelten kopina ja laahustus oli suuresti vähentynyt senjälkeen, kun Marshalsean isä oli istuutunut puheenjohtajan paikalle; vankilan jäsenet olivat joukolla kokoontuneet konserttiin. Muutamat harvat, joilla ei ollut musiikkia sielussaan tahi rahaa kukkarossaan, kuljeksivat ympäri; ja vanha näytelmä esitettiin nurkissa, joissa vieraileva puoliso ja alakuloinen vastatullut vanki yhä kyyhöttivät, samoin kuin repeytyneet lukinverhot tai muut näkymättömät surkeat repaleet liehuvat ja läpättävät muiden talojen nurkissa. Tämä oli Marshalsean rauhallisin hetki lukuunottamatta yön aikaa, jolloin vankilan asukkaat nauttivat unen siunauksesta. Tuon tuostakin ravintolan pöytiin isketyt suosionläiskytykset ilmoittivat jonkun konserttinumeron menestyksellisen suorituksen päättyneen, samoin kuin kokoontuneiden Marshalsean lasten hyväksyvät vastaushuudot tiesivät heidän isänsä esittäneen maljan tai puhuneen. Välistä tavallista sointuvampi laulunsävel kertoi kuulijalle, että joku inahtava basso purjehti sinisillä aalloilla tai samoili riistametsässä tai porojen mailla tai vuoristossa tai kanervakankailla; mutta vankilanjohtaja tiesi asianlaidan paremmin ja oli ottanut hänet kiinni ja pannut telkien taa.
Kun Arthur Clennam tuli ja istuutui Pikku Dorritin viereen, vapisi tämä niin, että neula tuskin pysyi hänen kädessään. Clennam laski hiljaa kätensä hänen työllensä ja sanoi: »Rakas Pikku Dorrit, antakaa minun panna se pois.»
Pikku Dorrit myöntyi; Clennam pani työn pois. Tyttö risti hermostuneesti kätensä, mutta Clennam otti toisen niistä omaansa.
»Kuinka harvoin olenkaan tavannut teitä viime aikoina, Pikku Dorrit!»
»Minulla on ollut paljon työtä, sir.»
»Mutta kuulin juuri tänään», vastasi Clennam, »sattumalta vain, että olitte käynyt niiden kelpo ihmisten luona, jotka asuvat aivan naapuristossani. Miksette käynyt minun luonani silloin?»
»En — en tiedä. Tai oikeammin, ajattelin, että teilläkin oli kiirettä.
Sitähän teillä yleensä on, eikö niin?»
Clennam katseli hänen vapisevaa, hentoa vartaloansa, kumartunutta päätänsä ja silmiä, jotka häneen katsottuaan kohta taas painuivat alas — hän katsoi kaikkea tätä miltei yhtä huolestuneena kuin hellästikin.
»Lapseni, teidän käytöksenne on niin muuttunut!»
Nyt Amy ei enää voinut hillitä vapisemistaan. Hiljaa vetäen pois kätensä ja laskien sen toisen päälle hän istui Clennamin edessä pää painuksissa ja koko ruumis vapisten.
»Oma Pikku Dorritini», sanoi Clennam säälivästi.
Pikku Dorrit puhkesi kyyneliin. Maggy katsoi häneen ja jäi tuijottamaan ainakin minuutin ajaksi; mutta hän ei virkkanut mitään. Clennam odotti hetkisen, ennenkuin taas puhui.
»En kestä nähdä teidän itkevän», sanoi hän sitten, »mutta toivon sen keventävän ylen täyttä sydäntänne».
»Kyllä, sir, sen se tekee. Ei se ole muuta.»
»Hyvä, hyvä! Pelkäsin teidän liiaksi ajattelevan sitä, mitä täällä äsken tapahtui. Se ei merkitse mitään, ei kerrassaan mitään. Satuin vain ikävä kyllä joutumaan tänne juuri silloin. Antakaa surunne vuotaa pois näiden kyynelten mukana. Se ei ole yhdenkään kyynelen arvoinen. Yhdenkään? Tuollaista joutavaa saisi kernaasti minun puolestani tapahtua vaikka viisikymmentä kertaa päivässä, jos vain sillä voisin säästää teitä hetkenkin kestävältä sydäntuskalta, Pikku Dorrit.»
Tämä oli nyt karaissut mielensä ja vastasi hyvin paljon entiseen tapaansa: »Te olette niin hyvä! Mutta vaikkei tässä olisikaan ollut muuta surtavaa ja hävettävää, niin se oli kehno kiitos teille —»
»Hiljaa!» sanoi Clennam hymyillen ja kosketti kädellään hänen huuliaan. »Olisipa uutta ja outoa nähdä teidän unohtavan jotakin, teidän, joka pidätte muistissanne niin monta ihmistä ja monta asiaa. Täytyykö minun muistuttaa teille, että olen nyt ja aina teidän ystävänne, johon olette luvannut luottaa? Ei. Te muistatte sen kyllä».
»Minä koetan muistaa, muuten olisin rikkonut lupaukseni äsken, kun erehtynyt veljeni oli täällä. Tiedänhän, että otatte huomioon sen, että hänet on kasvatettu täällä, tässä paikassa, ettekä tuomitse häntä ankarasti, poika parkaa!» Näin sanoen kohotti hän silmänsä Clennamin puoleen ja näki silloin hänen kasvonsa lähempää ja tarkemmin kuin tähän asti ja kysyi äänensävyn nopeasti muuttuessa: »Ettehän vain ole ollut sairaana, mr Clennam?»
»En.»
»Tai onko teitä kiusattu tai loukattu?» kysyi hän levottomasti.
Nyt ei Clennam vuorostaan tiennyt oikein kuinka vastata.
Hän sanoi:
»Totta puhuen olen ollut hiukan surullinen, mutta se on ohi nyt. Näytänkö minä sen niin selvästi? Pitäisihän minun toki olla lujempi ja paremmin hillitä itseäni. Luulin osaavani. Minun täytyy oppia sitä teiltä. Kukapa voisi paremmin opettaa sitä minulle?»
Hän ei aavistanut, että Pikku Dorrit näki hänessä sen, mitä ei kukaan muu voinut nähdä. Hän ei aavistanut, etteivät mitkään muut silmät maailmassa katselleet häntä niin selvästi ja kiinteästi kuin Pikku Dorritin.
»Mutta tästä johdun siihen, mitä tahdoin sanoa», jatkoi Clennam, »enkä sentähden huoli torua omia kasvojani juoruamisesta ja uskottomuudesta. Sitäpaitsi pidän etuoikeutena ja ilona saada uskoutua Pikku Dorritilleni. Minä siis tunnustan, että unohdin, kuinka vanha ja vakava olen ja kuinka tällaisten asioiden aika on sivuuttanut minut yhdessä niiden pitkien, yksitoikkoisten vuosien mukana, jotka vieraalla maalla eläessäni vierivät ohitseni suomatta elämälleni onnea ja jättämättä siihen jälkeä — että unohdin kaiken tämän ja luulin rakastavani erästä.»
»Tunnenko hänet, sir?»
»Ette, lapseni.»
»Eikö se ole hän, joka on ollut hyvä minulle teidän tähtenne?»
»Flora? Ei, ei. Luulitteko —»
»En uskonut sitä oikein milloinkaan», vastasi Pikku Dorrit enemmän itsekseen kuin toiselle puhuen. »Ihmettelin sitä hiukan».
»No niin!» sanoi Clennam viipyen siinä ajatuksessa ja tunteessa, joka oli vallannut hänet lehtokujassa ruusujen iltana, siinä tunteessa, että hän oli vanha mies, jolta tämä elämän herkkä ja hellä puoli oli mennyt, »huomasin erehdykseni ja mietin asiaa hiukan — mietin sitä paljonkin — ja viisastuin. Viisastuttuani laskin vuoteni, tarkastelin itseäni ja huomasin mikä olin, katsoin taakseni ja katsoin eteeni ja ymmärsin, että alan pian käydä harmaaksi. Huomasin kiivenneeni kukkulan huipulle, kulkeneeni siellä tasangon poikki ja alkavani nopeasti laskeutua.»
Jos hän olisi tiennyt kuinka kirpeän kipeästi tämä puhe koski Pikku Dorritin kärsivälliseen sydämeen! Ja vaikka hän sanoi sen juuri rauhoittaakseen pikku ystäväänsä.
»Minulle selvisi, että se päivä, jolloin tällaiset asiat kääntyisivät minulle suotuisiksi tai toivorikkaiksi tai onnellisiksi tai yleensä saisivat jotakin merkitystä minuun nähden, että se päivä oli ohi eikä enää milloinkaan koittaisi.»
Oi, jospa hän olisi tiennyt, jospa hän olisi tiennyt! Jospa hän olisi voinut nähdä raipan kädessään ja ne julmat haavat, jotka se iski häneen Pikku Dorritinsa uskolliseen, vertavuotavaan sydämeen!
»Kaikki tämä on ohi, ja minä olen kääntänyt sille selkäni. Miksi puhun tästä Pikku Dorritille? Miksi osoitan teille, lapseni, sen vuosien sarjan, joka on meidän välillämme, ja muistutan teille, että olen yhtä etäällä teidän nykyisestä iästänne kuin te syntymäpäivästänne?»
»Toivon, että teette niin, koska luotatte minuun. Koska tiedätte, että kaikki, mikä koskee teitä, koskee minuakin, että kaikki, mikä tekee teidät onnelliseksi tai onnettomaksi, tekee minutkin onnelliseksi tai onnettomaksi, koska olen teille niin kiitollinen.»
Clennam kuuli hänen äänensä värähdyksen, näki hänen totiset kasvonsa, kirkkaat uskolliset silmänsä ja kiihtyneen poven, jonka hän riemuiten olisi pannut hänen eteensä vastaanottamaan hänelle aiotun kuolettavan iskun, huudahtaen sammuvalla äänellä: »Minä rakastan häntä!» eikä hämärinkään aavistus totuudesta juolahtanut hänen mieleensä. Ei. Hän näki tämän rakastavan pienen olennon kuluneine kenkineen, halpoine pukuineen vankilakodissaan, ruumiiltaan hennon lapsen, mutta sielultaan sankarin, ja hänen elämäntarinastaan säteilevä valo häikäisi häntä niin, että kaikki muu näytti hämärältä.
»Näistä syistä kyllä, Pikku Dorrit, mutta myöskin eräästä toisesta. Koska olen niin kaukana teistä, niin erilainen ja niin paljon vanhempi, niin sovin sitä paremmin ystäväksenne ja neuvonantajaksenne. Tarkoitan, että minuun on sitä helpompi luottaa; ja jos tuntisittekin itsenne hiukan sidotuksi jonkun muun seurassa, niin minun kanssani voitte olla aivan vapaa. Miksi olette pysytellyt niin näkymättömänä? Kertokaa.»
»Parempi on, että pysyn täällä. Täällä on minun paikkani ja täällä minua tarvitaan. Minun on paljon parempi pysyä täällä», sanoi Pikku Dorrit hiljaa.
»Samaa sanoitte tuona päivänä sillalla. Ajattelin sitä paljon jälkeenpäin. Onko teillä salaisuus, jonka voisitte uskoa minulle, jotta saisin lohduttaa ja rohkaista teitä?»
»Salaisuus? Ei, ei minulla ole salaisuutta», vastasi Pikku Dorrit hiukan ymmällä.
He olivat puhuneet matalalla äänellä enemmän siksi että se sävy parhaiten soveltui heidän sanottavalleen, kuin pitääkseen sitä salassa työnsä ääressä istuvalta Maggylta. Mutta äkkiä Maggy taas alkoi töllistellä ja puhuikin tällä kertaa:
»Kuulkaas, pikku äiti!»
»Mitä, Maggy?»
»Ellei teillä ole omaa salaisuutta kerrottavana hänelle, niin kertokaa prinsessasta. Hänellä oli salaisuus, muistattehan.»
»Oliko prinsessalla salaisuus?» kysyi Clennam hiukan ihmeissään. »Mikä prinsessa se oli, Maggy?»
»Jestas sentään! Kuinka voitte noin piinata kymmenvuotiasta raukkaa», valitti Maggy, »ja panna hänet noin lujille? Kuka on sanonut, että prinsessalla oli salaisuus? En minä vain.»
»Pyydän anteeksi. Luulin kuulleeni niin.»
»En ole sanonut. Kuinka olisin voinut sanoa niin, kun juuri prinsessa tahtoi päästä salaisuuden perille? Pienellä vaimolla oli salaisuus ja hän kehräsi aina rukillaan. Ja prinsessa kysyi häneltä: 'Miksi pidät sitä siellä?' Vaimo vastasi. 'En minä pidä.' Mutta toinen väitti: 'Kyllä sinä pidät.' Ja he menivät molemmat kaapille, ja siellä se oli. Ja hän ei tahtonut mennä sairaalaan ja niin hän kuoli. Te osaatte sen, pikku äiti, kertokaa se hänelle. Siellä se oli oikea salaisuus, oli niinkin!» huusi Maggy, syleillen polviaan.
Arthur katsoi Pikku Dorritiin saadakseen apua tämän ymmärtämiseen ja hämmästyi nähdessään hänen ujostelevan ja punastuvan. Mutta kun Amy selitti, että se vain oli satu, jonka hän eräänä päivänä oli keksinyt kertoakseen Maggylle ja jota hän ei mitenkään kehtaisi toistaa kellekään muulle, vaikka muistaisikin sen, raukesi se asia siihen.
Sitte palasi Clennam omaan asiaansa pyytäen ensiksi Pikku Dorritia useammin tapaamaan häntä ja muistamaan, ettei voinut olla toista ihmistä, joka hartaammin seuraisi hänen vaiheitaan ja vilpittömämmin koettaisi edistää hänen parastaan kuin hän. Kun Pikku Dorrit lämpimästi vastasi tietävänsä sen eikä milloinkaan unohtavansa sitä, kosketti hän toista ja arempaa asiaa — hänen mielessään herännyttä arvelua ja epäluuloa.
»Pikku Dorrit», sanoi hän tarttuen taas tämän käteen ja puhuen entistä hiljemmin, niin ettei Maggykaan voinut kuulla sitä pienessä huoneessa, »vielä muutama sana. Olen niin halunnut sanoa sen teille, olen koettanut saada tilaisuutta siihen. Älkää vihastuko minulle, joka iän puolesta voisin olla isänne tai setänne. Ajatelkaa minua aina vanhana miehenä. Tiedän, että teidän koko rakkautenne keskittyy tähän huoneeseen ja ettei mikään maailmassa voisi houkutella teitä jättämään velvollisuuksianne täällä. Jos en tietäisi tätä varmasti, olisin jo aikoja sitten pyytänyt teiltä ja myöskin isältänne lupaa saada hankkia teille sopivamman kodin. Mutta teissä voisi — en sano nyt, vaikka sekin voisi olla mahdollista — teissä voisi joskus herätä johonkuhun toiseen kiintymys, joka ei olisi ristiriidassa perherakkautenne kanssa.»
Pikku Dorrit oli hyvin, hyvin kalpea ja pudisti vaiti ollen päätänsä.
»Saattaahan niin tapahtua, rakas Pikku Dorrit.»
»Ei. Ei. Ei.» Hän pudisti päätänsä joka kerta toistuessaan tätä sanaa, kasvoilla hiljaisen toivottomuuden ilme, jonka Clennam muisti kauan sen jälkeen. Tuli aika, jolloin hän muisti sen hyvin, kauan sen jälkeen, näiden vankilanmuurien sisäpuolella, tässä samassa huoneessa.
»Mutta jos joskus kävisi näin, niin kertokaa siitä minulle, rakas lapseni. Kertokaa minulle totuus, osoittakaa minulle kiintymyksenne esine, ja minä koetan, kaiken sen ystävyyden ja kunnioituksen tähden, jota tunnen teitä kohtaan, rakas Pikku Dorrit, hartaalla innolla panna parastani tehdäkseni teille pysyvän palveluksen.»
»Oi kiitos, kiitos! Mutta ei, ei, ei!» Hän sanoi tämän, katsoen Clennamiin työn kuluttamat kädet ristissä ja yhtä alistuneesti kuin edelliselläkin kerralla.
»En kärtä teiltä nyt mitään tunnustusta. Pyydän vain, että empimättä aina luotatte minuun.»
»Muutahan en voi tehdä, kun te aina olette niin hyvä minulle!»
»Siis tahdotte täydellisesti luottaa minuun? Ettekä salaa minulta mitään salaista murhetta tai levottomuutta?»
»En, mikäli mahdollista.»
»Eikä teillä nyt ole mitään sellaista?»
Amy pudisti päätänsä, mutta oli hyvin kalpea.
»Kun tänä iltana menen levolle ja ajatukseni palaavat — kuten ne aina tekevät joka ilta, vaikken olisikaan tavannut teitä — tähän surulliseen paikkaan, niin saanko uskoa, ettei Pikku Dorritin mieltä paina muut surut ja huolet kuin ne, jotka koskevat tätä huonetta ja sen tavallisia asukkaita?»
Amy näytti tarttuvan näihin sanoihin — senkin Clennam muisti paljoa myöhemmin — ja vastasi iloisemmin: »Kyllä, mr Clennam, kyllä saatte.»
Raihnaiset portaat, jotka tavallisesti heti ilmoittivat, että joku kulki niissä, natisivat nyt nopeiden askelten alla ja sieltä kuului ääntä ikäänkuin pieni höyryalus, jolla oli enemmän höyryä kuin se tarvitsi, olisi tulla puhkunut huonetta kohti. Lähestyessään nopeasti se työskenteli kiihtyvällä tarmolla, ja koputettuaan ovelle se kuului kumartuvan ja tohisevan avaimenreikään.
Ennenkuin Maggy ennätti ovelle, avasi mr Pancks sen ulkoa ja seisoi paljain päin ja hiukset hurjimmassa epäjärjestyksessä katsellen Clennamia ja Pikku Dorritia Maggyn olkapään yli. Hänellä oli sytytetty sikaari kädessään, ja hän toi tullessaan oluen ja tupakan tuoksuja huoneeseen.
»Mustalais-Pancks», huomautti hän hengästyneenä, »ennustaja».
Hänen likaiset kasvonsa hymyilivät, ja hän tohisi ja puhisi katsellen heitä omituinen ilme kasvoillaan, aivan kuin hän ei olisikaan isäntänsä työväline, vaan koko Marshalsean, vankilanjohtajan, kaikkien ovenvartijoiden ja vankien voitonriemuinen omistaja. Valtavassa itsetyytyväisyydessään pisti hän sikaarin suuhunsa (hän ei nähtävästi ollut tupakkamies) ja veti siitä, oikea silmä ummessa, sellaisen haiun, että sai väristys- ja tukehtumiskohtauksen. Mutta kesken tätäkin koetti hän toistella mieliesittäytymistään: »Musta-lais-Pa-ncks, ennustaja.»
»Olen viettänyt iltaa noiden muiden kanssa tuolla», kertoi hän. »Olen laulanut, ollut mukana laulettaissa valkoisesta hiekasta ja harmaasta hiekasta. En minä ymmärrä mitään sellaisesta. Mutta ei se mitään tee. Tahdon alla mukana kaikessa. Tärkeintä on olla kyllin äänekäs.»
Ensin luuli Clennam hänen olevan juovuksissa. Mutta pian hän huomasi, että vaikka olut olikin hiukan parantanut miehen mielialaa, ei hänen innostuksensa liikamäärä ollut maltaista pantu eikä viljasta tai marjoista puserrettu.
»Kuinka voitte, miss Dorrit?» kysyi Pancks. »En luullut teidän panevan pahaksi, jos pistäytyisin hiukan teitä katsomassa. Kuulin mr Dorritilta, että mr Clennam on täällä. Mitä kuuluu, sir?»
Clennam kiitti kysymästä ja sanoi, että oli hauskaa nähdä mr Pancks näin iloisena.
»Iloisena!» sanoi Pancks. »Olen äärettömän hyvällä tuulella, sir. En voi jäädä enää hetkeksikään, muuten he kaipaavat minua, enkä tahtoisi antaa heidän kaivata itseäni. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Hänestä näytti olevan rajattoman hauskaa vedota Amyyn ja katsoa häneen ja samalla pörröttää tukkaansa, niin että hän näytti tummalta papukaijalta.
»Olen ollut täällä vain puoli tuntia. Kuulin mr Dorritin olevan puheenjohtajana ja sanoin: ’Minä menen auttamaan häntä'. Minun pitäisi oikeastaan olla Bleeding Heart Yardissa, mutta voinhan huomennakin mennä kiusaamaan heitä. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät sähköisesti. Hänen hiuksensakin näyttivät kipunoivan, kun hän pöyhi niitä. Hän oli sellaisessa korkeajännitystilassa, että näytti siltä kuin hänet pelkällä koskettamisella saisi säkenöimään ja rätisemään miltä kohdalta ruumista tahansa.
»Mainiota seuraa tuo tuolla!» kehui Pancks. — »Eikö niin, miss Dorrit?»
Amy hiukan pelkäsi häntä ja oli epätietoinen siitä, mitä sanoa. Toinen vain nauroi ja nyökkäsi Clennamille.
»Älkää huoliko hänestä, miss Dorrit. Hän on meikäläisiä. Sanoimme kyllä, ettette olisi huomaavinanne minua muiden nähden, mutta mr Clennam ei kuulu niihin. Hän on meikäläisiä. Hän tietää, mistä on kysymys. Ettekö tiedäkin, mr Clennam? — Eikö niin, miss Dorrit?»
Tämän omituisen olennon mielenliikutus tarttui Clennamiinkin. Ihmetellen huomasi sen Pikku Dorrit ja myöskin, että he vaihtoivat nopeita silmäyksiä.
»Olin sanomassa jotakin», virkkoi Pancks, »mutta täytyy tunnustaa, että unohdin sen. Oh, nyt muistan! Mainiota seuraa tuo tuolla! Olen kestinnyt heitä, koko joukkoa. — Vai mitä, miss Dorrit?»
»Olette kovin aulis», vastasi tämä huomaten heidän taas vaihtavan nopeita silmäyksiä.
»Ei ensinkään», kielteli Pancks. »Älkää puhuko siitä. Olen saanut omaisuuteni haltuuni, siinä kaikki. Minun kannattaa olla aulis ja antelias. Panen toimeen kestit täällä. Pöydät katetaan pihaan. Leipää pinoittain. Piippuja kimpuittain. Tupakkaa kuormittain. Paahtopaistia ja luumuvanukasta jokaiselle, suuri annos kullekin. Viiniäkin tuopittain, jos he haluavat sitä ja jos viranomaiset sallivat. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Tämä oli niin ymmällä Pancksin käytöksestä tai pikemmin huomatessaan Clennamin yhä paremmin ymmärtävän tuota käytöstä (sillä jokaisen uuden vetoamisen ja papukaija-mielenosoituksen jälkeen hän vilkaisi Clennamiin), että saattoi vain liikuttaa huuliaan saamatta sanaa suustaan.
»Ah niin, muistaissani!» huudahti Pancks. »Te saatte elää tietääksenne, mitä meidän takanamme oli tuossa pienessä kädessä. Saatte tietää sen, saatte varmasti, kultaseni. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Yhtäkkiä hillitsi hän itsensä. Käsittämätöntä ja ihmeellistä oli, mistä hän sai kaikki ne mustat kankeat hiuspiikit, jotka nyt äkkiä lensivät pystyyn ja törröttivät hänen päälaellaan, kuten miljoonat kipunat, jotka sinkoavat ilmaan suuren ilotulituksen loppuvaiheessa.
»Mutta minua kaivataan», siihen hän palasi, »enkä minä tahdo antaa heidän kaivata itseäni. Mr Clennam, te ja minä teimme sopimuksen. Minä lupasin pysyä siinä. Saatte nähdä, että pysyn siinä, sir, jos tulette hetkeksi kanssani ulos. Miss Dorrit, toivotan teille hyvää yötä. Miss Dorrit, toivotan teille onnea!»
Hän pudisti kiireesti Amyn molempia käsiä ja mennä puhkui portaita alas. Arthur seurasi häntä niin kiireesti, että oli kaatumaisillaan hänen päällensä viimeisellä porrasaskelmalla ja työntämäisillään hänet nurinniskoin pihaan.
»Mitä on tapahtunut, Herran nimessä?» kysyi Arthur, kun he molemmat yhtaikaa syöksähtivät ulos.
»Seis hetkeksi, sir. Mr Rugg. Antakaa minun esitellä hänet.»
Nyt hän esitteli Clennamille toisen miehen, joka niinikään oli hatutta päin, sikaari suussa sekä olut- ja tupakkatuoksujen ympäröimä ja jonka mielentila, vaikkei yhtä kiihtynyt kuin Pancksin, kuitenkin olisi lähennellyt mielipuolisuutta, ellei se olisi kalvennut järkeväksi järjestelmällisyydeksi verrattuna Pancksin hillittömyyteen.
»Mr Clennam, mr Rugg», esitteli Pancks. »Seis hiukan. Tulkaa pumpulle.»
He kävelivät pumpulle. Mr Pancks pisti heti päänsä kourun alle ja pyysi mr Ruggia tarttumaan lujasti pumpun varteen. Mr Rugg totteli kirjaimellisesti ja mr Pancks ilmestyi suihkun alta puhisten ja pärskien, täydellä syyllä nyt, ja pyyhki itseään nenäliinallaan.
»Tämä selvittää päätä», huohotti hän hämmästyneelle Clennamille. »Mutta totta totisesti, kun kuulee hänen isänsä puhuvan tuolla ja tietää, mitä me tiedämme, ja kun näkee tyttären tuossa huoneessa ja tuossa puvussa ja tietää, mitä me tiedämme, riittää se — lainatkaa minulle selkänne, mr Rugg — hiukan ylemmäksi — noin!»
Silloin ja siinä, Marshalsean kiveyksellä, hyppäsi mr Pancks, hän eikä kukaan muu, pukin yli, ja pukkina oli mr Rugg Pentonvillestä, asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä. Tultuaan taas jaloilleen, tarttui hän Clennamin napinläpeen ja talutti hänet pumpun taakse sekä veti huohottaen taskustaan tukullisen papereita. Mr Rugg veti niinikään huohottaen taskustaan tukullisen papereita.
»Seis!» kuiskasi Clennam. »Te olette tehneet paljastuksen?»
Mr Pancks vastasi kuvaamattoman mahtipontisesti: »Luulisimmepa tehneemme.»
»Onko joku jollakin tavoin sekaantunut asiaan?»
»Kuinka sekaantunut, sir?»
»Jonkinlaisen kavaltamisen tai petkutuksen kautta?»
»Ei ensinkään.»
»Jumalan kiitos!» huokasi Clennam itsekseen. »No, näyttäkää nyt minulle.»
»Tietäkää —» puhisi Pancks avaten kuumeisesti paperitukkoaan ja puhuen lyhyin lausein, jotka puhallettiin kuuluville korkeapaineen voimalla. »Missä on sukuluettelo? Missä rekisteri numero neljä, mr Rugg. Niin aivan, tässä ne ovat. — Tietäkää, että juuri tänään olemme saaneet jutun asiallisesti selväksi. Laillisesti se ratkeaa parin päivän perästä, sanokaamme viimeistään viikon kuluttua. Olemme työskennelleet yötä päivää, en tiedä kuinka kauan. Mr Rugg, te tiedätte, kuinka kauan. Mutta ei ole väliä. Älkää sanoko. Te vain saatatte minut enemmän hämmentyneeksi. Te saatte kertoa tämän hänelle, miss Dorritille, mr Clennam. Ei ennen kuin annamme luvan. Missä loppusumma, mr Rugg? Aha, siinä. Kas tässä, sir. Tuon saatte sitten ilmaista hänelle. Tämä mies on Marshalsean isä.»
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Mrs Merdlen valitus
Alistuen välttämättömään kohtaloonsa, suhtautuen »tuohon Migglesin joukkioon» niin hyvin kuin taisi, taipuen omaa elämänkatsomustaan vastaan tehdyn hyökkäyksen edessä, jonka mrs Gowan oli keskustelussa Arthurin kanssa arvannut tulevaksi, päätti hän lopulta kauniisti suostua poikansa avioliittoon. Tämän päätöksen syntymiseen ja onnelliseen kehittymiseen vaikutti paitsi hänen äidillisiä tunteitansa luultavasti myöskin kolme valtioviisasta näkökohtaa.
Ensimmäinen oli kenties se, ettei hänen poikansa ollut milloinkaan osoittanut vähintäkään aikomusta pyytää hänen suostumustaan eikä näyttänyt epäilevän voivansa tulla toimeen ilmankin sitä; toinen, että kiitollisen isänmaan (ja erään Barnaclen) hänelle suoma eläke vapautuisi pojan pienistä hyökkäyksistä nyt, kun Henry naisi hyvin varakkaan miehen ainoan, rakastetun lapsen; kolmas, että appi-isä tietysti kohta vihkimisen jälkeen maksaisi Henryn velat. Kun vielä näihin kolmeen viisaaseen pykälään lisäämme sen tosiasian, että mrs Gowan antoi suostumuksensa samana hetkenä, jolloin hän sai kuulla mr Meaglesin antaneen omansa, ja että mr Meaglesin vastahakoisuus avioliiton suhteen oli koko ajan ollut ainoana esteenä, on varsin luultavaa, että erityistä virkaa vailla olleen virkamiehen leski askarrutti älykästä päätänsä tällaisilla mietteillä.
Sukulaistensa ja tuttaviensa keskuudessa ylläpiti hän kuitenkin omaa yksilöllistä arvoansa ja Barnaclen sukuarvoa ahkerasti uskottelemalla kaikille, että avioliitto oli kerrassaan epäedullinen, että hän kovin suri sitä, että Henry oli joutunut jonkinlaisen lumouksen valtaan ja että hän, mrs Gowan, oli kauan pannut vastaan, mutta »minkäpäs äiti voi tällaisessa tapauksessa», ja muuta sellaista! Hän oli jo kutsunut Arthur Clennamin, Meagles-perheen ystävän, tämän tarinan todistajaksi ja täydensi nyt sotajuonensa koettamalla vaikuttaa itse perheeseen samaa tarkoitusta silmälläpitäen. Ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan mr Meaglesin hän näytteli lohdutonta äitiä, joka kuitenkin vastustamattoman painostuksen edessä kauniisti taipui. Äärimmäisen kohteliaasti ja sulavasti hän uskotteli vieraalleen, että hän — ei mr Meagles — oli pannut vastaan ja lopulta taipunut ja että uhraus oli hänen puolellaan — ei mr Meaglesin. Saman tempun yhtä kohteliaan ovelasti teki hän mrs Meaglesille, samalla tavoin kuin silmänkääntäjä olisi puijannut kortin tälle viattomalle rouvalle; ja kun hänen poikansa esitti hänelle hänen tulevan miniänsä, sanoi hän, syleillessään tätä: »Rakkaani, mitä olette tehnyt Henrylle saadessanne hänet näin lumotuksi!» ja salli samalla muutaman kyynelpisaran kuljettaa pieninä palleroina edellään hänen nenälleen sirotettua ihojauhetta, hienotunteisena mutta liikuttavana todistuksena siitä, kuinka hän sydämessään kärsi, vaikka ulkonaisesti tyynenä kantoi onnettomuuttaan.
Mrs Gowanin ystävien joukossa (hän ylvästeli sekä edustavansa seuraelämää että olevansa läheisissä ja tuttavallisissa suhteissa tähän mahtiin) oli mrs Merdlellä huomattava sija. Tosin Hampton Courtin mustalaiset poikkeuksetta nostivat nokkansa pystyyn mr Merdlestä puhuttaissa, koska hän oli nousukas, mutta painoivat sen taas alas, langetessaan kasvoilleen palvoakseen hänen rikkauttaan. Näissä toisiaan tasoittavissa nenäryhdin vaihteluissa he suuresti muistuttivat valtion Mrs Merdlen valitusvaroja, lakia ja piispaa samoin kuin kaikkea muutakin mahtiväkeä.
Annettuaan edellämainitun armollisen suostumuksensa, lähti mrs Gowan mrs Merdlen luo surunvalituskäynnille, s.o. valittamaan omaa suruansa. Tätä varten ajoi hän kaupunkiin yhden hevosen vetämissä vaunuissa, joita tässä Englannin historian vaiheessa epäkunnioittavasti nimitettiin pillerilaatikoiksi. Sen omisti pienessä mittakaavassa toimiva hevosten ja ajoneuvojen vuokraaja, joka vuokrasi niitä päivä- tai tuntikaupalla useimmille Hampton Court Palacen vanhoille ylhäisille naisille, ja itse ajoikin niitä; mutta leirin juhlamenosääntöihin kuului, että koko komeus aina vuokra-ajan kestäessä oli ilman muuta pidettävä vuokranottajan yksityisenä omaisuutena ja ettei vuokraaja saanut tietää ketään muuta sen omistajaksi. Näin verukeviraston Barnaclet, jotka olivat maailman suurimmat vuokraajat ja keinottelijat, aina teeskentelivät olevansa tietämättömiä kaikesta muusta hommasta kuin juuri käsillä olevasta.
Mrs Merdle oli kotona ja istui purppura- ja kultapesässään, ja papukaija katseli häntä läheiseltä tangoltaan, pää kallellaan, ikäänkuin pitäen häntä toisena loistavana, suurempaan lajiin kuuluvana papukaijana. Ja hänen luoksensa tuli mrs Gowan, kädessä vihreä mieliviuhkansa, joka vaimensi poskiruusujen hohdetta.
»Ystäväiseni», sanoi mrs Gowan ja taputti ystävättärensä kädenselkää viuhkallaan, heidän ensin puheltuaan mitättömistä asioista, »te olette ainoa lohdutukseni. Tästä Henryn jutusta, josta olen kertonut teille, tulee nyt tosi. No, mitäs sanotte siihen? Olen ylen utelias tietämään sen, te kun niin erinomaisesti tunnette ja edustatte seuraelämää.»
Mrs Merdle tarkasti povea, jota seuraelämä oli tottunut tarkastamaan, ja huomatessaan tämän mr Merdlen ja Lontoon jalokivikauppiaiden näyteikkunan olevaa kunnossa, vastasi:
»Kun on kysymys miehen avioliitosta, ystäväni, niin vaatii seuraelämä, että hän sen avulla parantaa asemaansa. Seuraelämä vaatii, että hän hyötyy naimiskaupastaan. Seuraelämä vaatii, että hän avioliittonsa kautta saa pystytetyksi itselleen kauniin kodin. Muuten seuraelämä ei käsitä, mitä hänellä on tekemistä avioliiton kanssa. — Vaiti, lintu!»
Sillä häkissä heidän yläpuolellaan istuva papukaija, joka kuunteli heidän keskusteluaan kuin tuomari, oli emäntänsä esityksen päätökseksi kirkaissut.
»On toisia tapauksia», jatkoi mrs Merdle, sirosti koukistaen mielikätensä pikkusormea ja kaunistaen huomautuksiaan tällä kauniilla liikkeellä, »tapauksia, jolloin mies ei ole nuori eikä komea, mutta on rikas ja omistaa jo kauniin kodin. Nämä ovat toisessa asemassa. Sellaisissa tapauksissa —»
Mrs Merdle kohautti lumivalkeita hartioitaan ja laski kätensä jalokivitelineelle, hilliten pientä yskää, ikäänkuin lisätäkseen: »sellaisissa tapauksissa mies saattaa ajatella tällaisiakin asioita, rakkaani». Silloin papukaija taas kirkaisi, ja rouva nosti lasin silmälleen katsellen sitä ja sanoi: »Vaiti, lintu!»
»Mutta nuorten miesten», jatkoi mrs Merdle taas, »ja te tiedätte, ystäväni, mitä tarkoitan nuorilla miehillä — sellaisten ihmisten poikia, joihin suuri maailma katsoo — heidän täytyy avioliittonsa avulla parantaa asemaansa seuraelämässä, muuten ei seuraelämä suvaitse heidän hulluttelujaan. Kauhean maallista tämä puhe», keskeytti mrs Merdle, nojautuen pesäseensä ja silmäillen ystäväänsä, lasin läpi, »eikö olekin?»
»Mutta se on totta», arveli mrs Gowan ylen siveelliseen sävyyn.
»Rakkaani, sitä ei voi hetkeäkään epäillä», vastasi mrs Merdle, »sillä seuraelämä on niin määrännyt eikä siihen siis ole mitään sanottavaa. Jos eläisimme alkuperäisemmässä yhteiskunnassa, jos asuisimme lehtikatoksen alla ja pitäisimme lehmiä ja lampaita ja karjaa pankkikirjojen asemesta (tämä olisi ihanaa; olen luonnostani jonkun verran taipuvainen maalaiselämään), niin olisi kaikki hyvin. Mutta me emme asu lehtikatoksen alla emmekä paimenna lehmiä, lampaita ja karjaa. Toisinaan ihan väsytän itseäni selittäessäni Edmund Sparklerille tätä erotusta.»
Kun tämän nuoren herrasmiehen nimi oli mainittu, katseli mrs Gowan vihreän viuhkansa yli ja lausui seuraavaa:
»Rakkaani, te tiedätte kuinka kurjassa tilassa maamme nyt on — nuo John Barnaclen onnettomat myönnytykset! — ja siksi tiedätte syyn, miksi minä olen köyhä kuin Thingummy.»
»Kuin kirkonhiiri?» arvaili mrs Merdle hymyillen.
»Ajattelin toista sananlaskuksi joutunutta kirkollista henkilöä — Jobia», sanoi mrs Gowan. »Molempi parempi. Olisi sentähden turhaa mainita, että teidän poikanne asema suuresti eroaa minun poikani asemasta. Saanen lisätä, että minun pojallani on lahjoja —»
»Joita Edmundilla varmasti ei ole», keskeytti mrs Merdle erinomaisen suloisesti.
— »ja että hänen lahjansa yhdessä pettymysten kanssa ovat johtaneet hänet tällaiseen tekoon, joka — ah, voi! Te kyllä ymmärrätte, rakas ystävä. Kun nyt Henryn asema on näin erilainen, niin on kysymys siitä, mikä on alhaisin ja vaatimattomin avioliitto, johon minä voin antaa suostumukseni.»
Mrs Merdle oli niin vaipunut katselemaan käsivarsiansa (kauniin muotoiset ne olivat ja kerrassaan sopivat kantamaan rannerenkaita), ettei tullut vastanneeksi vähään aikaan. Hiljaisuus havahdutti hänet viimein, hän risti käsivarret rinnalleen ja katseli vierastaan kasvoihin ihailtavan tyynesti ja sanoi kysyvästi: »Nii-iin? Entä sitten?»
»Ja sitten, ystäväiseni», sanoi mrs Gowan, ei yhtä herttaisesti kuin ennen, »tahtoisin mielelläni kuulla, mitä te siihen sanotte».
Tässä papukaija, joka oli seisonut yhdellä jalalla viime kirkaisustaan saakka, purskahti nauramaan, keikahteli pilkallisesti edestakaisin toiselta jalalta toiselle ja jäi lopuksi taas seisomaan yhdellä jalalla ja odottamaan vastausta, pää niin kallellaan kuin suinkin sai sen väännetyksi.
»Kuuluu tosin karkealta ja voitonhimoiselta, jos kysyy. mitä nuori herra saa vaimonsa kera», sanoi mrs Merdle, »mutta suuri maailma lienee todella hiukan sentapainen, kuten tiedätte, rakkaani».
»Mikäli minä olen saanut selville», vastasi mrs Gowan, »niin luulen, että Henry saa maksetuksi velkansa —»
»Suuret velat?» kysyi mrs Merdle lasinsa läpi.
»Kohtalaiset, luulisin», otaksui toinen. »Ja että isä antaa heille vuotuisesti kolmesataa tai kenties jonkun verran enemmänkin, mikä Italiassa —»
»Oh, menevätkö he Italiaan?» ihmetteli mrs Merdle.
»Henryn opiskelujen tähden. Teidän ei ole vaikea arvata, mistä opiskeluista on kysymys. Tämä kauhea taide —»
Niin, niin. Mrs Merdle kiirehti säästämään onnettoman ystävänsä tunteita. Hän ymmärsi kyllä. Ei tarvittu mitään selityksiä.
»Ja siinä», sanoi mrs Gowan pudistaen päätänsä murheellisen näköisenä, »siinä kaikki. Siinä», toisti mrs Gowan painaen vihreän viuhkansa hetkeksi kokoon ja taputellen sillä leukaansa (tämä oli kasvamaisillaan kaksoisleuaksi; nyt sitä saattoi sanoa olevan puolitoista), »siinä kaikki! Kun vanhukset kuolevat, saavat he kai enemmän; mutta millaisilla ehdoilla ja säännöksillä se rajoitetaan, sitä en tiedä. Ja sitäpaitsi saattavat he elää iänikuisen kauan. Rakkaani, juuri heidän kaltaisensa ihmiset voivat elää vaikka kuinka kauan.»
Mrs Merdle, joka hyvin tunsi suuren maailman, hyvän ystävänsä, ja tiesi millaisia suuren maailman äidit ja suuren maailman tyttäret ja suuren maailman avioliittomarkkinat olivat, millaiset hinnat siellä vallitsivat, kuinka siellä punottiin juonia ja vastajuonia ylhäisten kaupantekijöiden kesken ja millainen kaupustelu ja asioiminen siellä oli käynnissä, ajatteli kyvykkään povensa pohjukassa, että Henry Gowan oli vetänyt aika hyvän apajan. Mutta tietäen myöskin mitä häneltä odotettiin ja tuntien tarkoin sen valheellisen keksinnön, jota oli ylläpidettävä ja hellittävä, otti hän sen hellävaroen käsivarsilleen ja antoi sille sen tuen, jota häneltä pyydettiin.
»Ja siinä kaikki, rakkaani?» sanoi hän huokaisten myötätuntoisesti.
»Hyvä, hyvä! Syy ei ole teidän. Teidän ei tarvitse soimata itseänne.
Teidän on vain suhtauduttava asiaan tunnetulla mielenlujuudellanne ja
katsottava sitä parhaalta puolen.»
»Tytön perhe on tietysti», sanoi mrs Gowan, »pannut parastansa saadaksensa Henryn — kuten lakimiehet sanovat — kiedotuksi».
»Tietysti he sen ovat tehneet, rakkaani», myönsi mrs Merdle.
»Olen sitkeästi pitänyt kiinni kaikista mahdollisista vastaväitteistä ja olen yötä päivää kiusannut itseäni mietiskelemällä keinoja, kuinka saisin Henryn irti tästä suhteesta.»
»Epäilemättä olette, ystäväni», uskoi mrs Merdle.
»Ja kaikki turhaan. Kaikki on mennyt myttyyn minulta. Sanokaa nyt minulle, rakkaani. Olenko oikeassa antaessani mahdollisimman vastahakoisen suostumukseni siihen, että Henry nai tytön, joka ei kuulu seurapiireihin, vai olenko menetellyt anteeksiantamattoman heikkona äitinä?»
Tähän suoraan vetoamiseen vastasi mrs Merdle (puhuen kuin seuraelämän papitar ainakin) vakuuttamalla, että hänen menettelynsä oli erittäin kiitettävä, myötätuntoa herättävä ja peräti ylevä ja että hän jalostuen oli läpäissyt kiirastulen. Ja mrs Gowan, joka epäilemättä selvästi näki kuluneen valevaippansa läpi ja tiesi mrs Merdlenkin ja suuren maailman selvästi näkevän sen läpi, näytteli siitä huolimatta äärettömän itsetyytyväisenä ja juhlallisena loppuun aloittamansa muodollisen ilveilyn.
Tämä keskustelu pidettiin neljän ja viiden välillä iltapäivällä, kun vaununpyörien ratina ja portinkolkuttimien iskut kajahtelivat kaikkialla Harley Streetillä, Cavendish Squarella. Sitä kesti siihen hetkeen saakka, jolloin mr Merdle tuli kotiin päivätyöstänsä, jonka kautta Suur-Britannian nimi saavutti yhä suuremman kunnioituksen kaikissa sivistyneen maailman osissa, kunhan kyettiin antamaan arvoa koko maailmaa käsittäville liikeyrityksille ja älyn ja pääoman jättiläisliitolle. Sillä vaikkei kukaan voinut aivan tarkalleen sanoa, mitä laatua mr Merdlen liiketoiminta oli, paitsi että hän teki rahaa, niin jokainen määritteli sen juhlallisissa tilaisuuksissa juuri näillä sanoilla, jotka samalla saivat olla kameli- ja neulansilmä-vertauksen uusimpana, muitta mutkitta hyväksyttynä, kohteliaana käännöksenä.
Siihen nähden, että hänellä oli tällainen loistava elämäntehtävä, näytti mr Merdle hieman arkiselta ja alhaiselta; olisi voinut luulla, että hän suuria kauppojaan tehdessään oli sattunut vaihtamaan päätä jonkun alhaisemman olennon kanssa. Hän ilmestyi rouvien eteen, onnettomana kierrellessään taloaan ilman muuta ymmärrettävää päämäärää kuin paeta hovimestarinsa läheisyyttä.
»Pyydän anteeksi», sanoi hän pysähtyen hajamielisenä, »en luullut täällä olevan muita kuin papukaijan».
Kuitenkin kun mrs Merdle virkkoi: »Voitte tulla sisään!» ja kun mrs Gowan ilmoitti olevansa juuri lähdössä ja oli jo noussut sanoakseen hyvästi, tuli hän sisään ja seisoi katsellen ulos etäisestä ikkunasta, kädet yhteenliitettyinä levottomien hihankäänteiden alla ja pidellen kiinni ranteistaan, ikäänkuin pitääkseen itseänsä kurissa. Tässä asennossa hän heti vaipui unelmiin, joista heräsi vasta vaimonsa kutsuessa häntä sohvalta, kun he jo neljännestunnin ajan olivat olleet kahden huoneessa.
»No? Mitä?» vastasi mr Merdle kääntyen häneen päin. »Mikä on?»
»Mikä on?» matki mrs Merdle. »Se kai merkitsee, ettette ole kuullut sanaakaan minun valituksestani».
»Teidän valituksestanne, mrs Merdle?» ihmetteli mr Merdle. »En tiennyt teillä olevan valittamisen syytä. Mistä valituksesta?»
»Valitin teistä», ilmoitti mrs Merdle.
»Oh! Minusta», hämmästyi mr Merdle. »Minkätähden — mitä — olen — miksi valitatte minusta, mrs Merdle?»
Hajamielinen ja mietteissään kun hän oli, kului hetkinen tämän kysymyksen muodostamiseen. Ikäänkuin yrittäen heikosti uskotella olevansa talon isäntä, lopetti hän ojentamalla etusormensa papukaijalle, joka ilmaisi mielipiteensä asiasta heti iskemällä nokkansa siihen.
»Sanoitte, mrs Merdle», virkkoi hän, haavoitettu sormi suussansa, »että teillä oli valitus minua vastaan».
»Valitus, jota en voisi tehokkaammin todistaa oikeutetuksi kuin pakosta toistamalla sen», lausui mrs Merdle. »Yhtä hyvin olisin voinut sanoa sen tuolle seinälle; paljoa paremmin papukaijalle. Se olisi edes kirkunut.»
»Ette suinkaan soisi minun kirkuvan, mrs Merdle, vai mitä?» kysyi mr
Merdle istuutuen.
»Enpä suinkaan», tiuskasi mrs Merdle, »vaikka sekin olisi parempi kuin että kuljeksitte noin happamena ja hajamielisenä. Soisin teidän edes tietävän, mitä ympärillänne tapahtuu.»
»Ihminen saattaa kirkua eikä sittekään tiedä sitä, mrs Merdle», vastasi mr Merdle raskaasti.
»Ja saattaa olla äreä, kuten te nyt, kirkumattakin. Se on totta. Jos tahdotte tietää valitukseni teitä vastaan, niin kuuluu se lyhyesti sanoen, ettei teidän pidä esiintyä seuraelämässä, ellette tahdo mukautua seuraelämän sääntöihin.»
Mr Merdle tarttui niin raivoisesti päässään oleviin hiusrippeisiin, että näytti nostavan itseään niistä ponnahtaessaan ylös tuolistaan, ja huusi:
»Mitä, kaikkien hornan valtojen nimessä, mrs Merdle, kuka tekee enemmän seuraelämän hyväksi kuin minä? Näettekö nämä huoneet, mrs Merdle? Näettekö tämän sisustuksen, mrs Merdle? Vilkaiskaa kuvastimeen ja katselkaa itseänne, mrs Merdle! Tiedättekö, mitä tämä kaikki maksaa ja ketä varten tämä on hankittu? Ja kuitenkin sanotte, ettei minun pitäisi esiintyä seuraelämässä! Minun, joka tällä tavalla siroittelen rahaa sen hyväksi! Minun, jonka melkein voisi sanoa — sanoa valjastautuneen rahoja täynnä olevien vesirattaiden eteen ja kulkevan sammuttamassa suuren maailman janoa joka Jumalan päivä!»
»Pyydän, älkää kiivastuko, mr Merdle», sanoi mrs Merdle.
»Kiivastuko? Te voitte saada minut raivostumaan. Te ette tiedä puoliakaan siitä, mitä teen mukautuakseni seuraelämään. Te ette tiedä mitään niistä uhrauksista, joita teen sen hyväksi.»
»Tiedän», vastasi mrs Merdle, »että vastaanotatte kodissanne maan parhaita. Tiedän, että seurapiiriinne kuuluu koko maan ylhäisö. Ja luulen tietäväni (no niin, teeskentelemättä naurettavaa vaatimattomuutta, tiedän todella), kuka teitä tukee ja auttaa siinä, mr Merdle.»
»Mrs Merdle», vastasi tämä herrasmies äreästi, sivellen synkkiä, punaisen kellertäviä kasvojaan. »Minäkin tiedän sen yhtä hyvin kuin te. Ellette te olisi kaunistuksena suuressa maailmassa ja ellen minä olisi sen hyväntekijä, emme milloinkaan olisi joutuneet yhteen. Kun sanon sen hyväntekijä, niin tarkoitan henkilöä, joka hankkii sille kaikenlaista kallista syötävää ja juotavaa ja katseltavaa. Mutta kauniistipa te palkitsette minut selittäessänne, etten ole sopiva esiintymään siellä kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sen hyväksi — kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sen hyväksi», toisti mr Merdle raivoisan painokkaasti, mikä sai hänen puolisonsa kohottamaan silmäluomensa; »kaiken — kaiken tämän jälkeen selitätte, etten minä kelpaa esiintymään siellä!»
»Sanon», vastasi mrs Merdle tyynesti, »että teidän pitäisi olla luontevampi ja vähemmin hajamielinen sopiaksenne esiintymään siellä. Näyttää kerrassaan arkiselta ja alhaiselta, kun kaikkialle kuljetatte liikehuolenne mukananne.»
»Millä tavalla kuljetan niitä mukanani?»
»Millä tavalla? Katsokaa kuvastimeen!»
Mr Merdle käänsi tahtomattaan silmänsä lähimpään kuvastimeen ja kysyi, paksun veren hitaasti virratessa ohimoille, oliko ihmisen oltava edesvastuussa huonosta ruuansulatuksestaan.
»Onhan teillä lääkäri», huomautti mrs Merdle.
»Hänestä ei minulla ole mitään apua.»
Mrs Merdle vaihtoi menettelytapaa.
»Sitäpaitsi», sanoi hän, »teidän huono ruuansulatuksenne on pelkkää pötyä. En puhu siitä. Puhun teidän käytöksestänne.»
»Mrs Merdle», vastasi hänen puolisonsa, »sitä odotan teiltä. Te huolehditte käytöksestä, minä rahoista.»
»En odotakaan teiltä», vastasi toinen, nojautuen mukavasti pieluksiinsa, »että miellyttäisitte ihmisiä. En tahdo, että millään tavalla vaivaatte itseänne ja koetatte esiintyä viehättävänä. Pyydän yksinkertaisesti vain, ettette huolehdi mistään — tai ainakin näytätte siltä kuin ette huolehtisi mistään — kuten kaikki muutkin tekevät.»
»Olenko sanonut huolehtivani jostakin?» kysyi mr Merdle.
»Sanonut? Ette. Kukaan ei kuuntelisi teitä, jos sanoisitte. Mutta te näytätte sen.»
»Näytänkö? Mitä minä näytän?» kysyi mr Merdle hätäisesti.
»Johan minä sanoin sen. Te näytätte kantavanne liikehuolenne ja suunnitelmanne kaikkialle mukananne, sensijaan että jättäisitte ne Cityyn tahi minne ne kuuluvat», sanoi mrs Merdle. »Tai näyttäisitte jättävänne ne sinne. Sekin jo riittäisi; en pyydä enempää. Jos olisitte puuseppä, ette voisi olla enemmän jokapäiväisiin laskelmiinne ja suunnitelmiinne vaipunut kuin nyt tavallisesti näytätte olevan.»
»Puuseppä!» toisti mr Merdle ja tukahdutti huokaukselta kuuluvan. »Enpä pitäisi väliä, vaikka olisinkin puuseppä, mrs Merdle.»
»Ja minun valitukseni sisältää sen», jatkoi rouva, sivuuttaen tuollaisen alhaisen huomautuksen, »ettei tämä ole seuraelämän sääntöjen mukaista ja että teidän täytyy tehdä parannus siinä suhteessa, mr Merdle. Jos epäilette minun arvostelukykyäni, niin kysykää Edmund Sparkleriltakin.» Ovi oli avautunut ja mrs Merdle katseli lasinsa läpi poikansa päätä. »Edmund, me tahdomme puhua kanssasi.»
Mr Sparkler, joka vain oli pistänyt päänsä ovesta sisään tulematta huoneeseen (aivan kuin olisi etsinyt sitä hauskaa typykkää, joka ei ollut joutavan tekopyhä), antoi nyt muun ruumiin seurata päätä ja seisoi heidän edessään. Mrs Merdle esitti hänelle muutamin lyhyin, hänen käsityskykynsä mukaisin sanoin riidanalaisen kysymyksen.
Nuori herra tunnusteli ensin levottomasti kaulustansa ikäänkuin se olisi ollut hänen valtimonsa ja hän olisi luulosairas, ja vastasi sitten, että hän oli kuullut toverien puhuvan siitä.
»Edmund Sparkler on kuullut puhuttavan siitä», sanoi mrs Merdle velton voitonriemuisena. »No, epäilemättä jokainen on kuullut puhuttavan siitä!» Mikä oli varsin todennäköinen johtopäätös, katsoen siihen, että mr Sparkler luultavasti oli viimeinen missä seurassa tahansa huomaamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
»Ja Edmund Sparkler kyllä kertoo teille», ja mrs Merdle huiskutti mielikädellänsä puolisolleen, »mitä hän on kuullut siitä puhuttavan».
»En voisi mitenkään», sanoi mr Sparkler tunnustellen valtimoaan kuten ennenkin, »en voisi sanoa mistä johduimme siihen — muisti kurjan huono. Mutta ollessani erään tytön veljen seurassa — hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — eikä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä — siihen aikaan, jolloin —»
»Kas niin! Emme huoli sisaresta», keskeytti mrs Merdle hiukan kärsimättömästi. »Mitä veli sanoi?»
»Ei sanaakaan, ma'am», vastasi mr Sparkler. »Hän on yhtä vähäpuheinen velikulta kuin minäkin. Yhtä vaikea saada puhumaan.»
»Joku sanoi jotakin, samantekevä kuka se oli», sanoi mrs Merdle. (»Vakuutan, etten minä ainakaan», puhdistautui mr Sparkler.) »Mutta kerro meille, mitä se oli.»
Mr Sparkler vetosi taas valtimoonsa ja teki ankaran henkisen ponnistuksen, ennenkuin vastasi:
»Ihmiset puhuvat isäukosta — se ei ole minun keksimäni usein kehuen häntä äärettömän rikkaaksi ja taitavaksi ilmiömäiseksi kauppiaaksi ja rahamieheksi — mutta sanovat konttorin takertuneen häneen kiinni. Sanovat, että hän kantaa konttoria mukanaan selässänsä — kuten juutalainen vaatteiden kaupustelija, joka on liiaksi takertunut liikkeeseensä.»
»Johon juuri minun valitukseni tähtäsi», huomautti mrs Merdle ja nousi sohvalta, poimujen ja reunusteiden hulmutessa hänen ympärillään. »Edmund, anna käsivartesi ja saata minut yläkertaan.»
Mr Merdle, joka nyt jäi yksin mietiskelemään, kuinka voisi muodostella itsensä seuraelämään sopivammaksi, katseli ulos yhdeksästä ikkunasta ja oli näkevinään yhdeksän erämaata. Huviteltuaan tällä tavalla meni hän alakertaan ja katseli tarkasti kaikkia pohjakerroksen mattoja, nousi sitte taas portaita ylös ja katseli tarkasti ensimmäisen kerroksen mattoja, ikäänkuin ne olisivat olleet synkkiä kuiluja ja sopusoinnussa hänen ahdistetun sielunsa kanssa. Hän kuljeksi kaikkien huoneiden läpi, tapansa mukaan, aivan kuin sellainen henkilö, jolla kaikkein vähimmin on asiaa niihin. Ilmoittipa mrs Merdle kuinka tehokkaasti tahansa olevansa kotona niin ja niin monta iltaa huvikaudessa, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sitä niin laajalti ja erehtymättömän selvästi kuin mr Merdle ilmoittaessaan, ettei hän milloinkaan ollut kotonaan.