»Sanokaa, professore mio, poloinen herrasmies, joka odottaa saavansa osoittaa kunnioitustansa kauneudelle ja siroudelle», huomautti Blandois.
»Tai sanokaa, cattivo soggetto mio», vastasi Gowan koskettaen siveltimellään maalattuja kasvoja siltä kohdalta, josta alkuperäiset olivat liikahtaneet, »murhaaja tekonsa tehtyään. Näyttäkää valkoista kättänne, Blandois. Pankaa se viitan ulkopuolelle. Pitäkää sitä hiljaa.»
Blandoisin käsi oli epävakaa, mutta hän nauroi, ja se saattoi tietysti täristä siitä.
»Hän on ennen ollut käsikähmässä toisen murhaajan kanssa tai uhrin kanssa, nähkääs», jatkoi Gowan piirtäen käden ääriviivat nopeasti, kärsimättömästi ja taitamattomasti, »ja tässä ovat sen merkit. Käsi viitan päälle, mies! — Corpo di San Marco, mitä te ajattelette?»
Pariisin Blandois tärisi taas naurusta, niin että käsikin tärisi sitä enemmän; nyt hän kohotti sen sivelläkseen viiksiänsä, jotka näyttivät kosteilta, ja asettui sitten, hiukan käännähtäen, pyydettyyn asentoon.
Hänen kasvonsa olivat kääntyneet sinne, missä Pikku Dorrit seisoi maalaustelineen luona, niin että hän koko ajan katseli Amya. Katsottuaan kerran hänen kummallisiin silmiinsä ei Pikku Dorrit voinut kääntää pois omiansa, ja he olivat koko ajan katsoneet toisiinsa. Pikku Dorrit vapisi nyt, ja Gowan, huomaten sen ja otaksuen hänen pelästyneen isoa koiraa vieressään, jonka päätä hän oli hyväillyt kädellään ja joka juuri oli murahtanut, katsoi häneen ja sanoi: »Se ei tee teille mätään pahaa, miss Dorrit.»
»En minä pelkääkään sitä», vastasi tämä yhdessä henkäyksessä, »mutta katsokaa, mikä sitä vaivaa».
Tuossa tuokiossa heitti Gowan siveltimen kädestään tarttuen molemmin käsin koiran kaulanauhaan.
»Blandois! Kuinka voitte olla niin hullu ja ärsyttää sitä? Taivaan nimessä ja sen toisen paikan nimessä myös, se repii teidät kappaleiksi. Hiljaa, Lion! Kuuletko sinä, niskuri!»
Iso koira, välittämättä siitä, että oli kuristumaisillaan kaulahihnaansa, ponnisti itsepintaisesti koko painollaan isäntäänsä vastaan päästäkseen huoneen poikki. Se oli kyyristyneenä hyppyyn silloin, kun sen herra tarttui siihen.
»Lion! Lion!» Se nousi takajaloilleen, ja isäntä ja koira kamppailivat keskenään. »Takaisin! Alas, Lion! Hävitkää sen näkyvistä, Blandois! Miten hiidessä olette ärsyttänyt sitä näin?»
»En minä ole tehnyt sille mitään.»
»Menkää pois sen näkyvistä, en jaksa enää pidellä rajua petoa! Menkää ulos huoneesta! Totta vie, se tappaa teidät!»
Koira haukkui rajusti ja yritti uudelleen päästä irti, kun Blandois hävisi; silloin, koiran alistuessa, Gowan, joka oli melkein yhtä hurjasti vimmastunut kuin koira, kaasi sen nyrkiniskulla ja seisten sen yllä potki sitä moneen kertaan ankarasti kenkänsä korolla, niin että veri vuoti sen suusta.
»Mene nurkkaan nyt ja makaa siellä», komensi Gowan, »muuten vien sinut ulos ja ammun sinut!»
Lion totteli ja makasi nuoleksien suutaan ja rintaansa. Sen herra pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja sitten, tyyntyen entiselleen, kääntyi puhuttelemaan pelästynyttä vaimoansa ja tämän vieraita. Koko kohtaus oli luultavasti kestänyt tuskin kahta minuuttia.
»Kas niin, kas niin, Minnie! Tiedäthän, että Lion aina on hyväluontoinen ja taipuvainen. Blandois lienee ärsyttänyt sitä — irvistellyt sille. Koirakin tuntee mieltymystä ja vastenmielisyyttä, eikä Blandois ole erikoisesti sen suosiossa; mutta olen varma siitä, että annat sille sen tunnustuksen, ettei se vielä milloinkaan ole käyttäytynyt tällä tavalla!»
Minnie oli aivan liiaksi järkytetty voidakseen vastata mitään selvästi; Pikku Dorrit oli jo toimessa koettaen rauhoittaa häntä; Fanny, joka oli kirkaissut pari kolme kertaa, piteli kiinni Gowanin käsivarresta, etsien suojelusta; Lion, joka syvästi häpesi aiheuttamaansa melua, ryömi emäntänsä jalkoihin.
»Sinä raivoisa peto», kiivastui Gowan ja iski sitä taas korollaan.
»Tämän saat sovittaa!» Ja hän potki yhä uudelleen.
»Oi, pyydän, älkää enää rangaisko», huudahti Pikku Dorrit. »Älkää haavoittako sitä. Katsokaa, kuinka lempeä se on!» Hänen pyynnöstään Gowan leppyi, ja koira ansaitsikin tämän väliintulon, sillä se oli nyt varmasti niin nöyrä ja surullinen ja katuvainen kuin koira ikinä voi olla.
Oli vaikeata tointua tästä kohtauksesta ja saada vierailu vapaaksi ja luontevaksi, vaikkei Fanny olisikaan ollut minään esteenä, kuten hän oli ja olisi ollut parhaissakin olosuhteissa. Heidän seurustelustaan ennen sisarusten lähtöä kuvitteli Pikku Dorrit voivansa päätellä, että mr Gowan, rakkaudessaanko, kohteli vaimoansa enemmän kuin kaunista lasta. Hän ei näkynyt aavistavankaan niitä tunteen syvyyksiä, joita hän, Pikku Dorrit, tiesi varmasti piilevän pinnan alla mrs Gowanissa, niin että hän epäili, tokko miehessä itsessään ensinkään oli samanlaisia syvyyksiä. Hän aprikoi, oliko hänen vakavuudenpuutteensa luonnollisena seurauksena näiden ominaisuuksien puutteesta ja oliko ihmisten laita samoin kuin laivojen, joiden ankkurit matalassa ja karisessa vedessä eivät pysy kohdallaan, niin että alukset ajelehtivat sinne tänne.
Gowan saattoi sisarukset portaita alas, pyysi leikillisesti anteeksi köyhää asuntoansa, jossa hänen kaltaistensa varattomien raukkojen täytyi asustaa, ja huomautti, että kun ylhäiset ja mahtavat Barnaclet, hänen sukulaisensa, jotka kauheasti häpesivät heidän puolestaan, suvaitsivat lahjoittaa hänelle jotakin parempaa, niin hän kyllä eläisi komeammin tuottaakseen heille kunniaa. Veden rajassa tervehti heitä Blandois, joka oli aikalailla kalpea viime seikkailunsa jälkeen, mutta joka siitä huolimatta puhui varsin yliolkaisesti, nauraen, kun Lionia mainittiin.
Herrat jäivät kahden laiturille viiniköynnösten alle, joiden lehviä Gowan veltosti viskeli veteen, Blandoisin sytytellessä savukettaan, ja sisarukset soudettiin yhtä komeasti pois kuin he olivat tulleetkin. Kun he olivat liukuneet muutaman minuutin veden pinnalla, huomasi Pikku Dorrit, että Fannyn käytös oli kiemailevampaa kuin mitä tilaisuus näytti vaativan, ja katsottuaan, syytä etsien, ulos ikkunasta ja avonaisesta ovesta näki toisen gondolin nähtävästi odottavan heitä.
Gondoli seurasi heidän liikkeitään kaikenlaisin taidokkain kääntein, toisinaan pyyhältäen heidän edelleen ja sitte pysähtyen päästääksensä heidät ohitse, toisinaan, väylän levetessä, liukuen heidän rinnallaan ja toisinaan pysytellen perässä, hyvin likellä. Ja kun Fanny vähitellen yhä selvemmin näytti kiemailevansa jollekin gondolissa istuvalle teeskennellen samalla olevansa tietämätön hänestä, kysyi Pikku Dorrit viimein, kuka se oli.
Siihen Fanny lyhyesti vastasi: »Se pöllöpää.»
»Kuka?» ihmetteli toinen.
»Rakas lapsi», vastasi Fanny (äänensävystä saattoi päättää, että hän ennen sedän vastalausetta olisi sensijaan sanonut »pieni hupakko»), »kuinka olet hidasälyinen! Nuori Sparkler.»
Hän laski alas ikkunan, nojautui taapäin ja lepuutti huolettomasti kyynärpäätänsä ikkunanpieltä vasten, leyhytellen itseään komealla, kullan ja mustan värisellä espanjalaisella viuhkalla. Heitä seuraava gondoli oli taas pyyhältänyt edelle, jolloin kurkisteleva silmä vilahti sen ikkunassa; Fanny nauroi keikailevasti ja sanoi: »Oletko milloinkaan nähnyt noin hupsua ihmistä, rakkaani?»
»Luuletko, että hän aikoo seurata sinua koko matkan?» kysyi sisar.
»Rakas lapseni», vastasi Fanny, »en todellakaan voi vastata siitä, mitä typerikkö voi epätoivoissaan tehdä, mutta hyvin luultavaa se on. Matka ei ole niin suunnattoman pitkä. Koko Venetsia olisi tuskin liian laaja, luulisin, jos hän on nääntymäisillään halusta saada nähdä minua edes vilahdukselta.»
»Onko hän sitten?» kysyi Pikku Dorrit täysin viattomana,
»No niin, rakkaani, siihen kysymykseen on minun todella hiukan nolo vastata», tuumi sisar. »Luulen hänen olevan. Voit mieluummin kysyä Edwardilta. Hän lienee kertonut Edwardille niin päin. Olen saanut sen käsityksen, että hän tekeytyy kerrassaan narriksi Casinolla ja muissa sellaisissa paikoissa, puhumalla lakkaamatta minusta. Mutta kysy Edwardilta, jos tahdot tietää.»
»Miksi ihmeessä hän ei tule vierailulle?» kysyi Amy hetken mietittyään.
»Rakas Amy, ihmettelysi lakkaa piankin, jos olen saanut oikeita tietoja. En ensinkään ihmettelisi, vaikka hän tulisi tänään jo. Otaksun, että se raukka vain on odottanut rohkeutensa kasvamista.»
»Otatko hänet vastaan?»
»Niin, kultaseni, se saa riippua asianhaaroista. Tuossa hän taas on.
Katso häntä. Senkin tyhmeliini!»
Mr Sparkler oli kieltämättä typerän näköinen, silmän muljottaessa ikkunan takana kuin kupla lasissa ja hänen pysäyttäessään äkkiä aluksensa ilman muuta syytä kuin mikä hänellä oli.
»Kun kysyt minulta, aionko ottaa hänet vastaan, rakkaani», sanoi Fanny, jonka asento oli miltei yhtä tyyni sirossa välinpitämättömyydessään kuin itse mrs Merdlen, »niin mitä tarkoitat sillä?»
»Tarkoitan», vastasi Pikku Dorrit — »otaksun, että tarkoitin kysyä, mitä sinulla on mielessä, Fanny».
Fanny nauroi taas, samalla kertaa alentuvasti, veitikkamaisesti ja ystävällisesti ja sanoi, kietoen leikillisen hellästi käsivartensa sisaren ympärille:
»No kuules, pieni ystäväni. Sanoppas nyt, miten tuo nainen, jonka tapasimme Martignyssä, mielestäsi selviytyi pulastaan. Huomasitko, minkä päätöksen hän siinä paikassa teki?»
»En, Fanny.»
»Minäpä sanon sen sinulle, Amy. Hän päätti itsekseen: 'En aio milloinkaan viitata kohtaukseemme noissa erilaisissa oloissa enkä ole aavistavinanikaan, että nämä ovat samat tytöt.' Tällä tavalla hän selviää vaikeuksistaan. Mitä minä sanoin sinulle tullessamme Harley Streetiltä sillä kertaa? Hän on maailman röyhkein ja petollisin nainen. Mutta mitä edelliseen ominaisuuteen tulee, rakkaani, saattaa hän tavata vertaisensa.»
Osoittaen merkitsevästi espanjalaisella viuhkalla omaa rintaansa vihjasi Fanny erittäin ilmeikkäästi, mistä tämä vertainen oli löydettävissä.
»Lisäksi vielä» jatkoi Fanny, »määrää hän nuoren Sparklerin menettelemään samalla tavalla; hän ei päästä poikaansa läheisyyteeni ennen kuin on saanut päntätyksi hänen naurettavista naurettavimpaan kalloonsa (sillä pääksi sitä ei totisesti voi nimittää), että hänen tulee teeskennellä tavanneensa minut ensi kertaa siellä majatalon pihalla».
»Miksi?» ihmetteli sisar.
»Miksi? Herra Jumala, rakkaani!» (Taas oli äänessä sama sävy kuin hän sanoisi: »sinä pieni pöllöpää!») »Kuinka voit kysyä sellaista? Etkö ymmärrä, että minusta on saattanut sukeutua varsin toivottava puoliso tuollaiselle kollokallolle? Ja etkö käsitä, että hän sälyttää petoksen meidän syyksemme ja siirtäessään sen omilta hartioiltaan (varsin kauniit ne ovatkin, se on myönnettävä)», huomautti miss Fanny, silmäillen tyytyväisenä itseänsä, »teeskentelee säälivänsä meidän tunteitamme?»
»Mutta voimmehan me aina palata yksinkertaiseen totuuteen.»
»Kyllä, mutta luvallasi emme tee sitä», kivahti Fanny. »Ei; sitä emme suinkaan tee, Amy. Minä en ole aloittanut ilveilyä, hän sen teki, ja me jatkamme sitä.»
Voitonriemunsa kiihkossa käytteli miss Fanny viuhkaansa toisella kädellä ja puristi toisella sisartaan vyötäröstä, ikäänkuin olisi nutistellut mrs Merdleä.
»Ei», toisti hän. »Hän saa nähdä minun kulkevan samaa tietä kuin hän. Hän kääntyi sille, ja minä seuraan häntä. Ja onnen ja kohtalon siunauksella tahdon parantaa tuttavuuttani tämän naisen kanssa siksi, kunnes olen hänen nähtensä lahjoittanut hänen kamarineidollensa kymmenen kertaa niin kauniita ja kalliita pukuja kuin hän kerran lahjoitti minulle.»
Pikku Dorrit oli vaiti: hän tiesi, ettei häntä kuultaisi kysymyksessä, joka koski perheen arvoa, eikä tahtonut mistään hinnasta menettää sisarensa odottamatta ja vasta voitettua suosiota. Hän ei voinut myötävaikuttaa, mutta oli vaiti. Fanny tiesi hyvin, mitä hän ajatteli, niin hyvin, että pian kysyi häneltä hänen mieltänsä asiasta.
Pikku Dorritin vastaus kuului: »Aiotko rohkaista mr Sparkleria, Fanny?»
»Rohkaista, rakkaani?» Hänen sisarensa hymyili halveksivasti. »Riippuu siitä, mitä tarkoitat rohkaisemisella. Ei, en aio rohkaista häntä. Mutta aion tehdä hänet orjakseni.»
Pikku Dorrit katsoi vakavasti ja epäröiden häntä kasvoihin, mutta Fanny ei ollut taltutettavissa. Hän sulki mustan- ja kullanvärisen viuhkansa ja taputti sillä sisartansa nenälle, ikäänkuin olisi ollut ylpeä kaunotar ja suuri henki, joka laski leikkiä yksinkertaisen, kokemattoman toverin kanssa ja veitikkamaisesti neuvoi häntä.
»Minä leikin hänen kanssansa kissaa ja hiirtä ja opetan hänet tanssimaan pillini mukaan, rakkaani. Ja ellen saa hänen äitiänsäkin tanssimaan pillini mukaan, ei se ole minun syyni.»
»Mitä arvelet — rakas Fanny, älä vihastu, puhummehan nyt niin tuttavallisesti — mitä arvelet tästä lopuksi tulevan?»
»En voi sanoa vielä, edes ajatelleeni sitä, rakas ystävä», vastasi Fanny, ylimielisen välinpitämättömästi, »kaikki aikanaan. Sellaiset ovat suunnitelmani. Ja niiden selvitteleminen on vienyt niin paljon aikaa, että nyt olemme kotona. Ja nuori Sparkler on ovella kysymässä, keitä on kotona. Sattumalta vain, tietysti.»
Todella seisoikin nuorukainen gondolissaan, käyntikorttikotelo kädessä, muka kysyen palvelijalta, otettiinko vastaan. Tämä tapahtumien yhteensattuma vaikutti, että hän kohta senjälkeen esiintyi nuorten neitien edessä asennossa, jota entisinä aikoina olisi pidetty pahana enteenä kosijalle: neitien gondolierit, joilla oli ollut jossakin määrin vaivaa ja harmia takaa-ajosta, tönäsivät hiljaa ja varovasti omalla venheellään mr Sparklerin alusta sen verran, että tämä herrasmies kellahti kumoon kuin isohko keila, näyttäen kengänpohjansa sydämensä valitulle, jalompien ruumiinosien sätkytellessä venheen pohjalla, erään palvelijan sylissä.
Mutta kun miss Fanny hyvin myötätuntoisesti tiedusteli, oliko herrasmies loukkautunut, nousi mr Sparkler odottamattoman hyvin säilyneenä venheen pohjalta ja änkytti punastuen: »En ensinkään.» Miss Fanny ei voinut muistaa nähneensä häntä ennen ja oli astumaisillaan hänen ohitsensa, taivuttaen vieraasti päätänsä, kun nuori herra esittäytyi. Silloinkin oli hän hämillään, kun ei voinut muistaa tavanneensa häntä ennen, kunnes toinen selitti, että, hänellä oli ollut kunnia nähdä, hänet Martignyssa. Silloin hän muisti ja kysyi, kuinka hänen rouva äitinsä voi.
»Kiitos», änkytti mr Sparkler, »hän voi tavattoman hyvin — ainakin jotakuinkin hyvin».
»Venetsiassako?»
»Roomassa. Olen täällä yksin, yksin. Tulin tänne yksin, tervehtimään mr
Edward Dorritia. Samaten mr Dorritia. Oikeastaan koko perhettä.»
Kääntyen armollisesti palvelijoiden puoleen kysyi miss Fanny, oliko hänen pappansa tai veljensä kotona. Kun vastaus kuului, että, he molemmat olivat kotona, tarjosi mr Sparkler hänelle nöyrästi käsivartensa. Miss Fanny otti sen vastaan ja mr Sparkler saattoi hänet leveitä portaita ylös; jos mr Sparkler yhä uskoi (eikä ole syytä epäillä sitä), ettei hänessä, ollut mitään teeskentelevää, hölynpölyä, niin hän pettyi.
He saapuivat homeiseen vastaanottohuoneeseen, jonka haalistuneet, synkän merenvihreät verhot olivat kuluneet ja lahonneet, kunnes näyttivät olevan sukua meriruohokimpuille, jotka ajelehtivat ikkunoiden alla tai takertuivat muureihin ja näyttivät itkevän vangittujen sukulaistensa kohtaloa, ja täältä, lähetti miss Fanny sananviejät isälleen ja veljelleen. Odottaessaan heidän ilmestymistään, istui hän sohvassa erittäin edullisessa asennossa täydentäen naisellisen valloituksensa tekemällä joitakuita huomautuksia Dantesta, jonka mr Sparkler tunsi vain omituisena vanhana veitikkana, jolla oli tapana panna lehtiä päähänsä ja jostakin käsittämättömästä syystä istua tuolilla Firenzen tuomiokirkon edustalla.
Mr Dorrit tervehti vierasta erinomaisen ystävällisesti ja kohteliaasti. Hän kyseli erikoisesti mrs Merdlen vointia. Hän kyseli niinikään erikoisesti mr Merdlen vointia. Mr Sparkler vastasi tai pikemmin väänsi pieninä kappaleina paidankauluksen sisästä, että mrs Merdle, joka oli aivan kyllästynyt maakartanoonsa samoin kuin Brightonissa olevaan taloonsa eikä tietysti, kuten ymmärrätte, »voinut» jäädä Lontooseen, siellä kun ei ollut ainoatakaan ihmistä siihen aikaan eikä myöskään tänä vuonna tuntenut halua vierailla tuttaviensa maakartanoissa, oli päättänyt viettää jonkun aikaa Roomassa, jonka seuraelämään hänen kaltaisensa tunnetusti hieno, kaikesta teeskentelevästä hölynpölystä vapaa nainen varmasti otettaisiin avosylin vastaan. Mitä mr Merdleen tuli, oli hän niin tarpeellinen Cityssä ja muissa sellaisissa paikoissa ja oli niin hiton ilmiömäisen taitava liike- ja raha-asioissa ja muissa sellaisissa, että mr Sparkler epäili, tokko maan rahamaailma kykenisi tulemaan toimeen ilman häntä, vaikka hän, mr Sparkler, ei salannut sitä, että hänen työnsä ajoittain kävi ylivoimaiseksi ja että hänelle tekisi hyvää päästä joksikin aikaa aivan uuteen ympäristöön ja uuteen ilmanalaan. Mitä häneen itseensä tuli, niin mr Sparkler ilmoitti Dorrit-perheelle, että hän erikoisasioissa aikoi matkustaa sinne minne hekin.
Tämä suunnaton keskusteluponnistus vaati aikaa, mutta oli sisältörikas ja vaikuttava. Siitä syystä mr Dorrit lausui toivomuksensa, että mr Sparkler pian söisi päivällistä heidän luonansa. Mr Sparkler suhtautui kutsuun niin ystävällisesti, että mr Dorrit kysyi, mitä hän esimerkiksi tänään aikoi tehdä. Koska hänellä ei sinä päivänä ollut mitään tehtävää (tämä oli hänen tavallinen toimensa, johon hänellä oli aivan erikoiset lahjat), niin mr Dorrit pyysi viipymättä häntä jäämään nyt päivälliselle; sitäpaitsi sai hän tehtäväkseen saattaa naiset illalla oopperaan.
Päivällisaikaan kohosi mr Sparkler taas merestä kuin Venuksen poika, koettaen jäljitellä äitiänsä, ja nousi loistavana ja komeana leveitä portaita ylös. Jos Fanny aamupäivällä oli ollut ihastuttava, oli hän sitä nyt kolmin verroin, kauniisti puettuna häntä parhaiten somistaviin väreihin ja käytöksessä huoletonta ylimielisyyttä, joka sitoi mr Sparklerin kaksinkertaisilla kahleilla, niitaten ne lujasti yhteen.
»Kuulin, että te, mr Sparkler, olette tuttu mr — hm — mr Gowanin kanssa», sanoi isäntä päivällispöydässä, »mr Henry Gowanin kanssa».
»Aivan oikein», vastasi mr Sparkler. »Hänen äitinsä ja minun äitini ovat sydänystäviä.»
»Jos olisin ajatellut asiaa, Amy», sanoi mr Dorrit melkein yhtä suurenmoisen suojelevasti kuin itse loordi Decimus, »niin olisin lähettänyt heille kutsun päivälliselle tänään. Joku palvelijoistamme olisi voinut noutaa heidät ja — hm — tuoda heidät tänne. Yksi gondoleistamme olisi kyllä — hm — joutanut siihen tarkoitukseen. Olen pahoillani, että unohdin sen. Muistuta minulle siitä huomenna, Amy.»
Pikku Dorritilla oli epäilyksensä siitä, kuinka mr Henry Gowan suhtautuisi heidän suojelukseensa, mutta hän lupasi kyllä muistuttaa.
»Maalaako mr Henry Gowan — hm — muotokuvia?» kysyi mr Dorrit.
Mr Sparkler otaksui, että hän maalasi mitä hyvänsä, jos hän vain sai tilauksia.
»Hän ei liiku millään erikoisalalla?» kysyi mr Dorrit.
Mr Sparkler, rakkauden henkevöittämänä, vastasi, että erikoisaloilla liikkumiseen tarvitaan erikoisjalkineita: esimerkiksi metsästyksessä pitää olla metsästyssaappaat, cricket-pelissä cricket-kengät. Mutta hän ei luullut Henry Gowanilla olevan mitään erikoisjalkineita.
»Eikö spesiaaliseerausta?» kysyi mr Dorrit.
Tämä oli pitkä ja vaikea sana mr Sparklerille, jonka aivot olivat uupuneet viime ponnistuksista, ja hän vastasi: »Kiitos, ei. Syön hyvin harvoin sitä.»
»Vai niin!» vastasi mr Dorrit. »Olisi erittäin mieluista minulle — hm — jos saisin tilaisuuden jollakin tavoin — hm — osoittaa haluani kannattaa tämän — hm — hyvää sukua olevan herrasmiehen pyrkimyksiä ja edistää hänen neronsa kehittymistä. Minun pitäisi pyytää mr Gowania maalaamaan muotokuvani. Jos tulos on molemmin puolin tyydyttävä, niin — hm — voisin pyytää häntä koettelemaan voimiaan maalaamalla koko perheeni.»
Mr Sparklerin mieleen juolahti harvinaisen rohkea ja omintakeinen ajatus, jonka hän koetti pukea sanoiksi, että nimittäin perheessä oli muuan (hän tehosti erikoisesti sanaa »muuan»), jolle maalarin sivellin ei kyennyt tekemään oikeutta. Mutta koska hän ei löytänyt sopivia sanoja, menivät hyvät humalat hukkaan.
Tämä oli sitäkin pahoiteltavampaa, koska miss Fanny suuresti innostui muotokuvien maalauksesta ja kehoitti isäänsä tekemään ehdotuksensa. Hän otaksui, sanoi hän, että mr Gowan oli menettänyt parempia ja korkeampia tilaisuuksia naidessaan kauniin vaimonsa; hän sanoi myöskin, että rakkaus matalassa majassa ja pakko maalata toimeentulon vuoksi oli jotakin niin kaunista ja mielenkiintoista, että hän pyysi isää tilaamaan nuo muotokuvat huolimatta siitä, saiko mr Gowan yhdennäköisyyden sattuvaksi vai ei, vaikka he kyllä, Amy ja hän, tiesivätkin hänen kykenevän siihen, sillä he olivat tänään nähneet hänen telineellään erittäin puhuvan todistuksen siitä, kun olivat siellä saaneet tilaisuuden verrata taideteosta alkuperäiseen malliin. Nämä huomautukset olivat tehdä mr Sparklerin epätoivoiseksi (mikä kenties oli niiden tarkoituksenakin), sillä samalla kuin ne todistivat miss Fannyn kykenevän kokemaan hellempiä tunteita, osoittivat ne hänen olevan niin viattoman tietämättömän hänen ihailustaan, että mr Sparklerin silmät muljahtelivat päässä lemmenkateudesta tuntematonta kilpailijaa kohtaan.
Päivällisen jälkeen astuivat he taas alas mereen ja kohosivat siitä oopperatalon portaiden juurella, nousivat näitä ylös suurta kangaslyhtyä kantavan gondolierin perässä, joka opasti heitä kuin mikäkin merehinen, ja astuivat aitioonsa, jossa mr Sparkler sai viettää tuskantäyden illan. Koska katsomo oli pimeä ja aitio valoisa, kävi täällä useita vierailijoita näytännön kestäessä, ja miss Fanny oli niin huvitettu näistä, joiden kanssa hän, ottaen hurmaavia asenteita, keskusteli, tuttavallisesti kuiskutteli ja hiukan väitteli siitä, keitä istui etäisemmissä aitioissa, että onneton mr Sparkler alkoi vihata koko ihmiskuntaa. Mutta hänellä oli kaksi lohdutusta näytännön päätyttyä. Miss Fanny antoi hänelle viuhkansa pideltäväksi siksi aikaa kun hän korjaili päällysviittaansa, ja hänen siunattu etuoikeutensa oli tarjota käsivartensa sydämensä valitulle heidän astuessaan portaita alas. Nämä suosionmuruset riittivät juuri parahiksi ylläpitämään hänen toivoansa, ajatteli mr Sparkler, ja toisaalta lienee mahdollista, että miss Dorrit ajatteli samoin.
Merehinen seisoi lyhtyineen valmiina aition ovella, ja toisia merehisiä seisoi niinikään lyhtyineen toisilla ovilla. Dorritien merehinen piti valoaan alhaalla valaistukseen portaita, ja mr Sparklerin kahleisiin lisääntyi uusi painava kerros, kun hän näki miss Fannyn säteilevän jalan vilahtelevan vieressään askelmilla. Odottelevien joukossa oli Pariisin Blandois. Hän jutteli ja käveli Fannyn rinnalla.
Pikku Dorrit astui edellä veljensä ja mrs Generalin seurassa (mr Dorrit oli jäänyt kotiin); mutta laiturilla tapasivat he kaikki toisensa. Amy säpsähti taas nähdessään Blandoisin lähellään, auttamassa Fannya venheeseen.
»Gowanille on sattunut vahinko», kertoi hän, »senjälkeen kun kauniit naiset tuottivat hänelle ilon vierailemalla hänen luonansa».
»Vahinko?» toisti miss Fanny, joka erottuaan Sparklerista istuutui venheeseen.
»Vahinko, niin», vastasi Blandois. »Hänen koiransa Lion.» Pikku
Dorritin käsi lepäsi hänen kädessään hänen puhuessaan.
»Se on kuollut», ilmoitti Blandois.
»Kuollut?» kertasi Pikku Dorrit. »Niin hieno koira!»
»Niin, hyvät naiset!» vakuutti Blandois hymyillen ja kohauttaen hartioitaan. »Joku on myrkyttänyt niin hienon koiran».
KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Enimmäkseen papua ja prismaa
Mrs General, joka aina istui tanakasti ajajanistuimellaan ohjaten sopivaisuusvaljakkoansa, pani parhaansa kiilloittaakseen rakkaan nuoren ystävänsä pintaa, ja hänen rakas nuori ystävänsä pani parhaansa salliakseen sen tapahtua. Hän oli kyllä työteliään elämänsä aikana ponnistellut ankarasti saavuttaakseen monenlaisia päämääriä, muttei milloinkaan ankarammin kuin nyt, antaakseen mrs Generalin kiilloittaa itseään. Hän oli kyllä levoton ja hänen oli paha olla tämän siloittelevan käsittelyn alla, se on totta; mutta hän alistui perheen vaatimuksiin sen mahtavuuden päivinä, samoin kuin oli alistunut sen vaatimuksiin alennuksen aikana, ja otti huomioon omat halunsa ja taipumuksensa tässä asiassa yhtä vähän kuin oli ottanut huomioon oman nälkänsä niihin aikoihin, jolloin oli säästänyt päivällisensä, jotta isä saisi illallisensa.
Yksi lohdutus hänellä oli tässä ainaisessa kiirastulessa, ja se ylläpiti häntä paremmin ja lohdutti häntä enemmän kuin vähemmin uskollinen ja rakastava luonne, joka ei olisi niin tottunut taisteluihin ja uhrauksiin, olisi voinut käsittääkään; sen saakin elämässä usein havaita, että Pikku Dorritin kaltaiset eivät harkitse asioita puoliksikaan niin tarkoin kuin ne, jotka asettuvat heidän yläpuolellensa. Tämä lohdutus oli hänen sisarensa yhä jatkuva ystävällisyys. Se ei merkinnyt mitään, että tämä ystävällisyys ilmeni suvaitsevana suojeluksena: hän oli tottunut sellaiseen. Se ei merkinnyt mitään, että se piti hänet veronalaisessa asemassa ja sijoitti hänet hänen sisarensa loistavien riemuvaunujen saattojoukkoon, kun sitävastoin miss Fanny istui korkealla palvottavana. Pikku Dorrit ei pyytänyt parempaa paikkaa. Ihaillen aina Fannyn kauneutta ja suloa ja sukkeluutta hän ei selvitellyt itselleen, kuinka paljon hänen rakkautensa Fannyyn riippui hänen omasta sydämestään ja minkä verran Fannyn sydämestä, vaan antoi hänelle kaiken sen sisarellisen rakkauden, mikä mahtui hänen suureen sydämeensä.
Se suuri määrä papua ja prismaa, jota mrs General valoi perhe-elämään, yhdessä Fannyn alituisten seuraelämä-retkeilyjen kanssa salli vain pienen luonnollisuuden jätesakan laskeutua jokapäiväisen elämän seoksen pohjalle. Tämä teki tuttavalliset keskustelut Fannyn kanssa kaksin verroin kalliiksi Pikku Dorritille ja lisäsi niiden tuottamaa lohdutusta.
»Amy», sanoi Fanny hänelle eräänä iltana, kun he olivat kahden, hyvin rasittavan päivän jälkeen, jolloin Pikku Dorrit oli aivan uupunut, mutta Fanny valmis milloin hyvänsä uudelleen ryntäämään seuraelämään, »minäpä kerron sinun pieneen korvaasi jotakin. Et kai voi arvata, mitä se on?»
»En luulisi, rakas», vastasi Amy.
»No, minäpä annan sinulle vähän alkua. Mrs General.» Pavut ja prismat olivat olleet väsyttävästi vallalla koko päivän — kaikki oli ollut vain pintaa ja kiilloitusta ja sisällyksetöntä ulkokuorta — niin että Pikku Dorrit näytti hartaasti toivovan, että mrs General pysyisi hyvästi peiteltynä vuoteessaan edes muutaman tunnin.
»No, etkö voi arvata, Amy?»
»En, rakkaani. Ellen ole tehnyt jotakin», säikähti Amy, peläten mahdollisesti jollakin tavoin raapaisseensa naarmuja kiilloitukseen tai rypistäneensä silopintaa.
Tämä erehdys huvitti niin suuresti Fannya, että hän otti mieliviuhkansa (hän istui pukupöytänsä ääressä, ympärillään julma ase varustuksensa, jonka useimmat kidutuskoneet vielä höyrysivät Sparklerin sydänverestä) ja taputti sillä moneen kertaan sisarensa nenää, nauraen koko ajan.
»Voi sitä meidän pikku Amyamme!» huudahti hän. »Millainen pieni ujo hanhi tämä Amymme onkaan! Mutta tässä ei ole mitään nauramista. Päinvastoin olen suuttunut, ystäväiseni.»
»Koska minä en ole siihen syynä, niin en välitä siitä», hymyili Amy.
»Mutta minä välitän», vastasi Fanny, »ja niin sinäkin teet, lemmikkini, jahka avaan silmäsi. Amy, eikö mieleesi milloinkaan ole juolahtanut, että eräs on oudon kohtelias mrs Generalille?»
»Kaikki ovat kohteliaita mrs Generalille. Sentähden —»
»Sentähden, että hän jähmetyttää ne sellaisiksi!» keskeytti Fanny. »En tarkoittanut sitä; tämä on aivan toista. No, eikö mieleesi ole juolahtanut, että pappa on oudon kohtelias mrs Generalille?»
Amy näytti olevan kovin ymmällä jupistessaan: »Ei.»
»Ei, eikö todellekaan? Mutta sitä hän on. Hän on, Amy», intti Fanny.
»Ja muista, mitä sanon. Mrs Generalilla on aikeita papan suhteen!»
»Rakas Fanny, luuletko mahdolliseksi, että mrs Generalilla voi olla aikeita kenenkään suhteen?»
»Luulenko mahdolliseksi? Ystäväni, minä tiedän sen. Sanon, että hänellä on aikeita papan suhteen. Kerronpa sinulle enemmänkin: pappa pitää häntä sellaisena ihmeenä, täydellisyyden perikuvana ja sellaisena siunauksena meidän perheellemme, että minä hetkenä hyvänsä voi joutua hänen tenhonsa valtaan. Mitä kauniita tulevaisuudenkuvia se herättääkään! Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä!»
Pikku Dorrit ei vastannut: »Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä», mutta hän näytti levottomalta ja kysyi totisena, mistä Fanny oli joutunut tällaisiin päätelmiin.
»Herra Jumala, kultaseni», vastasi Fanny terävästi. »Yhtä hyvin voit kysyä minulta, kuinka tiedän, että joku mies on rakastunut minuun itseeni! Mutta tietysti minä tiedän sen. Se tapahtuu varsin usein, mutta tiedän sen aina. Ja tämän luulisin tietäväni jotensakin samalla tavalla. Oli miten oli, niin tiedän sen.»
»Et ole milloinkaan kuullut papan sanovan mitään?»
»Sanovan mitään?» toisti Fanny. »Rakas lapsikulta, mitä hänen nyt vielä olisi tarvinnut sanoa?»
»Etkä ole kuullut mrs Generalin sanovan mitään?»
»Taivasten tekijä, Amy, onko hän sitä lajia naisia, joka sanoisi jotakin? Eikö ole selvän selvää, ettei hänellä nyt ole muuta tehtävää kuin pitää yllä ryhtiänsä, siloitella siunattuja hansikkaitaan ja keimaillen purjehtia edestakaisin. Sanonut jotakin! Jos hänellä wistipelissä on valttiässä hallussaan, ei hän puhu siitä mitään, lapsi. Se näkyy vasta, kun hän lyö sen pöytään.»
»Mitähän, jos sittekin olet erehtynyt, Fanny. Etköhän voisi erehtyä tässä?»
»Kyllä tietysti, voisinhan erehtyä», vastasi Fanny, »mutta en kai sittekään erehdy. Olen kuitenkin iloinen, että voit toivoa sellaista pelastusta ja että voit nyt ajatella noin rauhallisesti tuota uhkaavaa mahdollisuutta. Ehkäpä sitte voit kestää, kun tämä liitto solmitaan. Minä en ainakaan kestä sitä enkä yritäkään. Mieluummin ottaisin nuoren Sparklerin.»
»Oi, häntä et toki milloinkaan ota, et missään tapauksessa, Fanny!»
»Totisesti, ystäväni», vastasi nuori neiti äärimmäisen välinpitämättömästi. »En voi taata sitäkään. Ei voi tietää, mitä tapahtuu. Varsinkin kun minulla silloin olisi monta tilaisuutta kohdella tuota naista, hänen äitiänsä, hänen omaan tyyliinsä. Sitä en suinkaan jättäisi tekemättä, Amy.»
Muuta ei sitte puhuttu sisarusten kesken; mutta se, mikä oli tullut sanotuksi, valmisti näille molemmille, mrs Generalille ja mr Sparklerille, huomattavan sijan Amyn ajatuksissa, jotka sen jälkeen usein askartelivat näissä ongelmissa.
Mrs Generalista, joka jo aikoja sitten oli kiilloittanut pintansa niin täydellisen siloiseksi, ettei kukaan voinut nähdä mitä sen alla oli (jos siellä oli jotakin), oli mahdotonta havaita mitään. Mr Dorrit oli kieltämättä hyvin kohtelias hänelle ja piti häntä erinomaisen suuressa arvossa, mutta Fanny, joka aina oli kiivas, saattoi helposti erehtyä tässä suhteessa. Sitävastoin oli Sparkleria koskeva juttu toisenlainen, niin että kuka hyvänsä saattoi nähdä mitä oli tekeillä; Pikku Dorrit näki sen ja mietiskeli sitä epäillen ja kummastellen.
Mr Sparklerin kiintymys oli verrattavissa vain hänen orjuuttajansa oikkuihin ja julmuuteen. Toisinaan suosi tämä häntä niin ilmeisesti, että toinen nauraa tyrskähteli ääneen ilosta, ja seuraavana päivänä tai jo seuraavana hetkenä unohti hänet täydellisesti syösten miesparan sellaiseen pimeyden kuiluun, että häneltä pääsi voihkaus, jonka hän koetti typerästi peittää rykäisemällä. Hänen palvontansa sitkeys ei vähääkään liikuttanut Fannyn sydäntä, huolimatta siitä, että toinen riippui niin kiinni Edwardissa, että kun tämä tahtoi vaihtaa seuraa, täytyi hänen harmikseen hiipiä talosta kuin salaliittolainen, käyttää vieraita eksyttäviä gondoleja ja kulkea takateitä ja salaisten ovien kautta; huolimatta siitä, että hän niin huolehti mr Dorritin terveydestä, että kävi joka toinen päivä tiedustelemassa sitä, aivan kuin vanha herra olisi potenut vaihtelevaa kuumetautia; huolimatta siitä, että hän soudatti itseään pääikkunoiden edustalla niin herkeämättä kuin olisi lyönyt vetoa suuresta summasta soudattavansa itseään tuhat peninkulmaa tuhannessa tunnissa, ja huolimatta siitä, että milloin ikinä hänen sydämensä valitun gondoli laski vesille, mr Sparklerinkin gondoli heti hyökkäsi vetisestä väijymäpaikastaan ryhtyen takaa-ajoon, aivan kuin miss Fanny olisi ollut kaunis salakuljettaja ja hän tullivirkamies. Tämä luonnostaan voimakasta ruumiinrakennetta vahvistava alituinen oleskelu ulkoilmassa ja suolaisen veden hengessä luultavasti esti mr Sparkleria ulkonaisesti riutumasta; olipa syy mikä hyvänsä, ei hänellä ollut etäisintäkään toivoa voida liikuttaa valtiattarensa sydäntä huonontuneella terveydelläänkään, sillä hän tuli tukevammaksi päivä päivältä ja hänen ulkomuotonsa omituisuus, että hän nimittäin pikemmin näytti paisuneelta pojalta kuin nuorelta mieheltä, kehittyi erikoisen huomattavaksi punakaksi lihavuudeksi.
Kun Blandois tuli vierailulle, otti mr Dorrit kohteliaasti hänet mr Gowanin ystävänä vastaan ja mainitsi hänelle tuumastaan antaa mr Gowanille tehtäväksi ikuistaa hänet jälkimaailmalle. Kun Blandois suuresti kehui tätä aietta, juolahti mr Dorritin mieleen, että hänestä varmaankin olisi hauska kertoa ystävälleen näin varatusta suurenmoisesta tilaisuudesta. Blandois vastaanotti tämän tehtävän ominaisella komean vapaalla tavallaan ja vannoi suorittavansa sen ennenkuin oli tuntia vanhempi. Hänen kertoessaan uutista Gowanille, toivotti tämä varsin vapaamielisesti noin kymmenisen kertaa mr Dorritin hiiden kattilaan (sillä suojelevaisuus harmitti häntä miltei yhtä paljon kuin sen puutekin), ja hän oli taipuvainen riitelemään ystävänsä kanssa siksi, että tämä oli tuonut hänelle tällaisen sanoman.
»Lieneekö ymmärryksessäni vikaa, Blandois, vai kuinka on», sanoi hän, »mutten kuolemakseni käsitä, mitä tämä asia kuuluu teihin».
»En, totta vie, minäkään tiedä», vastasi Blandois, »paitsi että luulin palvelevani ystävääni».
»Pistämällä nousukkaan pestirahan taskuuni?» kysyi Gowan rypistäen otsaansa. »Sitäkö tarkoitatte? Sanokaa toiselle ystävällenne, että hän maalauttaa päänsä jonkun ravintolan ovikilpeen. Osoitekilpien maalaaja sen kyllä suorittaa. Kuka minä olen ja kuka hän on?»
»Mestari», vastasi sanantuoja, »ja kuka on Blandois?»
Välittämättä vähääkään viimeisestä kysymyksestä vihelsi Gowan äkäisenä mr Dorritin menemään. Mutta seuraavana päivänä palasi hän taas asiaan, sanoen huolettomaan tapaansa ja naurahtaen pilkallisesti: »No, Blandois, koska me menemme teidän Mecenaanne luo? Meidän päivätyöläisten on tartuttava työhön, kun sitä vain tarjotaan. Koskas menemme katsomaan tätä työtä?»
»Milloin tahdotte», vastasi loukattu Blandois. »Mitä minulla on siihen sanomista? Mitäpä se minulle merkitsee?»
»Voin ilmoittaa, mitä se merkitsee minulle», sanoi Gowan. »Leipää ja juustoa. Ihmisen täytyy syödä. Menkäämme siis, ystäväni Blandois.»
Mr Dorrit otti heidät vastaan tytärtensä ja mr Sparklerin läsnäollessa; viimemainittu sattui, merkillistä kyllä, vierailemaan juuri silloin. »Mitä kuuluu, Sparkler?» sanoi Gowan huolettomasti. »Koska elätte äitinne älyn turvissa, vanha kaveri, toivon menestyvänne paremmin kuin minä.»
Mr Dorrit mainitsi ehdotuksensa. »Sir», vastasi Gowan nauraen, kuunneltuaan sitä kylläkin armollisesti, »olen vielä tottumaton tässä ammatissa enkä ole sen salaisuuksien erikoistuntija. Minun kai pitäisi katsella teitä erilaisissa valaistuksissa ja selittää olevanne mainio maalattava sekä tuumia, milloinka olisin kylliksi vapaa antautuakseni tarpeellisella innostuksella maalaamaan sitä hienoa muotokuvaa, jonka aion tehdä teistä. Vakuutan», ja hän nauroi taas, »tuntevani itseni suorastaan petturiksi rakkaiden, lahjakasten, kilttien hienojen tovereitteni, taiteilija-veljieni leirissä, kun en suorita tätä ilveilyä tämän paremmin. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen ja on jo liian myöhäistä oppia sitä. No niin, asian laita on niin, että minä olen kehno maalaaja, mutten paljoa kehnompi kuin muutkaan. Jos aiotte viskata noin sata guineaa menemään, ja koska olen niin köyhä kuin ylhäisten köyhät sukulaiset tavallisesti ovat, niin olen hyvin kiitollinen, jos viskaatte ne minuun päin. Minä koetan tehdä parhaani ansaitakseni ne, ja jos siitä huolimatta parhaani havaittaisiin huonoksi, niin saatte pienellä nimellä merkityn huonon muotokuvan suurella nimellä merkityn huonon muotokuvan sijasta.»
Tämä puheensävy, vaikkei se ollut sellainen, jota hän oli odottanut, miellytti yleensä mr Dorritia. Se todisti, että tämä ylhäissukuinen herrasmies, joka ei ollut pelkkä ammattimies, tulisi olemaan kiitollisuudenvelassa hänelle. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä antautumalla mr Gowanin maalattavaksi ja toivoi saavansa ilon lähemmin tutustua häneen yksityisenä herrasmiehenä.
»Olette erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »En ole luopunut seuraelämästä senkään jälkeen kun liityin siveltimen veljeskuntaan (sen jäsenet ovat maailman hauskimpia tovereita), ja olen iloinen saadessani toisinaan tuntea vanhan, hienon ruudin hajua, vaikka se onkin lennättänyt minut ilmaan ja nykyiseen kutsumukseeni. Teidän ei pidä luulla, mr Dorrit», ja taas hän nauroi huolettomimpaan tapaansa, »että eksyn ammattini vapaamuuraritemppuihin — niin ei ole; en kuolemaksenikaan voi olla pettämättä sitä, minne tullenkin, vaikka, kautta Jupiterin, rakastan ja kunnioitan ammattiani täydestä sydämestäni — jos ehdotankin sovittavaksi ajasta ja paikasta».
Hm! Mr Dorrit ei suinkaan voinut — hm — epäillä mr Gowanin avomielisyyttä.
»Olette taas erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »Mr Dorrit, kuulin, että aiotte mennä Roomaan. Minäkin matkustan sinne; siellä on minulla ystäviä. Sallikaa minun siellä, eikä täällä, aloittaa se vääryyden teko, jonka olen suunnitellut teitä vastaan. Tänä loppuaikana on meillä kiirettä täällä, ja vaikka koko Venetsiassa ei ole köyhempää ehjähihaista miestä kuin minä, niin en ole sittenkään päässyt vapaaksi harrastelijaluonteestani — häpäisen ammattiani taas, kuten kuulette — enkä voi kiireesti käydä käsiksi tilaukseen vain vaivaisten kolikkojen tähden.»
Nämä huomautukset otti mr Dorrit vastaan yhtä armollisesti kuin edellisetkin. Ne olivat valmistuksena mr ja mrs Gowanin ensimmäisiin päivälliskutsuihin mr Dorritin luona, ja samalla ne taitavasti asettivat Gowanin tässä uudessa perheessä hänen tavalliseen asemaansa.
Hänen vaimonsa asetettiin niinikään oikealle paikallensa. Miss Fanny ymmärsi, erikoisen selvästi, että mrs Gowanin kauneus oli maksanut hyvin paljon hänen miehellensä, että Barnacle-suvussa oli noussut kauhea hälinä hänen tähtensä ja että leski mrs Gowan, jonka sydän oli ollut siitä murtua, oli päättävästi vastustanut avioliittoa, kunnes hänen äidilliset tunteensa olivat päässeet voitolle. Mrs General ymmärsi myöskin varsin hyvin, että tämä liitto oli aiheuttanut suurta surua ja epäsopua suvussa. Kelpo mr Meaglesistä ei ollut puhetta, paitsi että pidettiin varsin luonnollisena, että hänen kaltaisensa henkilö tahtoi kohottaa tyttärensä omasta mitättömyydestään korkeampaan asemaan, eikä kukaan moittinut häntä siitä, että hän sitä varten pani parastansa.
Pikku Dorritin mielenkiinto tämän umpimähkäisen otaksuman kaunista esinettä kohtaan oli liian vilpitön ja valpas, jotta hän olisi erehtynyt arvostelussaan. Hän ymmärsi, että tällä seikalla oli osansa siinä varjossa, joka hiukan hämärsi mrs Gowanin elämää, samoin kuin hän vaistomaisesti tiesi, että tässä otaksumassa ei ollut vähintäkään perää.
Mutta se pani esteitä hänen ja mrs Gowanin läheisemmälle liittymiselle toisiinsa siten, että papu- ja prismakoulu osoitti erinomaista kohteliaisuutta, muttei varsin suurta tuttavallisuutta mrs Gowania kohtaan; ja Pikku Dorritin, joka oli pakollisena oppilaana tässä koulussa, täytyi nöyrästi alistua sen määräyksiin ja säännöksiin.
Siitä huolimatta oli näiden molempien välillä jo myötätuntoinen yhteisymmärrys, joka olisi voittanut suuremmatkin vaikeudet ja antanut ystävyyden kehittyä rajoitetummastakin kanssakäymisestä. Ikäänkuin sattuma olisi päättänyt suosia heitä, saivat he uuden todistuksen luonteittensa samankaltaisuudesta huomatessaan molemmat tuntevansa samanlaista vastenmielisyyttä Pariisin Blandoisia kohtaan; tämä vastenmielisyys kohosi sellaiseksi luonnolliseksi kammoksi ja inhoksi, jota ilkeät matelijat herättävät.
Tämän toimivan yhteisymmärryksen ohessa oli heidän välillään vastaanottavaan yhteisymmärrys. Molempia nimittäin kohteli Blandois aivan samalla tavalla; hänen käytöksessään heitä molempia kohtaan oli jotakin, minkä he tiesivät tekevän sen erilaiseksi kuin muita kohtaan. Tämä erotus ilmeni niin vähäisenä, etteivät muut sitä huomanneet, mutta he tiesivät sen olevan olemassa. Hän saattoi miltei huomaamatta muljauttaa ilkeitä silmiään tai tehdä vähäisen eleen valkoisella, pehmeällä kädellään tai rahtusen verran ilmeikkäämmin hymyillä nenä-viiksi-hymyään, joka oli hänen kasvojensa tavallisin liike, kun hän tahtoi osoittaa ylimielisyyttänsä nimenomaan heitä kohtaan. Tuntui kuin hän olisi sanonut: »Minulla on salainen valta näihin. Tiedän, mitä tiedän.»
Kumpikaan ei ollut tuntenut sitä niin selvästi eikä niin varmasti tietänyt toisen tuntevan samaa kuin sinä päivänä, jolloin Blandois tuli Dorritille heittämään hyvästi ennen Venetsiasta lähtöään. Mrs Gowan oli siellä samaa tarkoitusta varten, ja Blandois tapasi heidät molemmat yhdessä, muun perheen ollessa ulkona. He olivat istuneet tuskin viittä minuuttia yhdessä, ja miehen erikoinen käytös sanoi: »Te puhelitte minusta. Häh! Olen tässä nyt estääkseni sitä.»
»Tuleeko Gowan tänne», kysyi hän, hymyillen.
Mrs Gowan vastasi kieltävästi.
»Eikö? Sallitteko nöyrän palvelijanne saattaa teidät kotiin, kun lähdette täältä?»
»Kiitos, en menekään kotiin.»
»Ette menekään kotiin! Siis ei minulla ole mitään toivoa!» Ei hänellä sitä ollutkaan, mutta hän ei kuitenkaan ollut niin toivoton, että olisi lähtenyt tiehensä ja jättänyt heidät sinne. Hän istui edelleen, huvittaen heitä hienoimmilla kohteliaisuuksillaan, valituimmalla keskustelullaan, mutta koko ajan tarkoitti hän heille: »Ei, ei, ei, hyvät naiset. Minä istun täällä nimenomaan estääkseni teitä siitä!»
Hän tiedoitti sen heille niin ilmeikkäästi, osoittaen niin pirullista sitkeyttä, että mrs Gowan viimein nousi lähteäkseen. Kun Blandois tarjosi hänelle käsivarttaan saattaakseen hänet portaita alas, puristi nuori rouva varoittaen Pikku Dorritin kättä omassaan ja vastasi: »Kiitos, ei. Mutta jos tahdotte katsoa onko gondolimieheni valmiina, niin olisin kiitollinen.»
Blandoisilla ei ollut valitsemisen varaa, vaan hänen täytyi mennä alas ennen heitä. Hänen poistuessaan, hattu kädessä, kuiskasi mrs Gowan:
»Hän tappoi koiran.»
»Tietääkö mr Gowan sen?» kuiskasi Pikku Dorrit.
»Kukaan ei tiedä sitä. Älkää katsoko minuun, katsokaa häneen. Hän kääntyy tuossa tuokiossa. Ei kukaan tiedä sitä, mutta minä olen varma siitä. Niinhän tekin olette?»
»Niin — niin luulisin», vastasi Pikku Dorrit.
»Henry pitää hänestä eikä tahdo ajatella hänestä pahaa; hän on itse niin jalo ja avomielinen. Mutta te ja minä tiedämme arvioivamme häntä ansion mukaan. Hän väitti Henrylle, että koira oli myrkytetty jo silloin kun se yritti hyökätä hänen päällensä. Henry uskoo sen, mutta me emme usko. Huomaan, että hän koettaa kuunnella, muttei kuule. Hyvästi, rakkaani! Hyvästi!»
Viime sanat lausuttiin ääneen, kun ketterä Blandois pysähtyi, käänsi päätänsä ja katsoi heihin portaiden alapäästä. Siinä seistessään näytti hän todellakin, huolimatta kohteliaimmasta ilmeestään, sellaiselta, että todellinen ihmisystävä ei olisi saattanut toivoa tekevänsä parempaa palvelusta ihmiskunnalle kuin sitomalla kiven hänen kaulaansa upottaa hänet pimeän holvikäytävän alapuolella juoksevaan veteen, jonka partaalla mies seisoi. Sellaista ihmiskunnan hyväntekijää ei kuitenkaan ollut saapuvilla. Blandois auttoi mrs Gowanin venheeseen ja seisoi katsellen sitä, kunnes se hävisi ahtaasta näköpiiristä, jolloin hän hyppäsi omaan alukseensa ja seurasi perässä.
Pikku Dorrit oli toisinaan ajatellut ja ajatteli taas noustessaan portaita, että Blandois oli liian helposti päässyt tunkeutumaan hänen isänsä taloon. Mutta tätä oli tuskin katsottava poikkeukselliseksi tapaukseksi: siksi monet ja monenkaltaiset henkilöt olivat tehneet samoin, mr Dorritiin kun oli tarttunut samanlainen seurusteluraivo kuin hänen vanhempaan tyttäreensäkin. Dorrit-perheen oli vallannut oikea intohimo hankkia tuttavuuksia, joihin he saattoivat vaikuttaa rikkaudellaan ja tärkeydellään.
Pikku Dorritista tuntui yleensä, että seuraelämä, jossa he liikkuivat, oli samanlaista kuin Marshalseassa, hiukan korkeammalla tasolla vain. Suuri joukko ihmisiä näytti matkustavan ulkomaille jotenkin samoista syistä kuin useat joutuivat vankilaan, velkojen, laiskuuden, sukulaisuussuhteiden, uteliaisuuden, omituisuuden tähden ja yleensä siksi, etteivät he voineet menestyä kotona. He tutustuivat näihin vieraisiin kaupunkeihin oppaiden ja paikallisten seuralaisten johdolla, samalla tavoin kuin velalliset tutustuivat vankilaan. He kuljeksivat kirkoissa ja taulukokoelmissa jotensakin vanhaan, ikävään vankilapihamalliin. He aikoivat tavallisesti lähteä pois huomenna tai seuraavalla viikolla, mutta tiesivät harvoin mitä tahtoivat eivätkä juuri milloinkaan tehneet, niinkuin sanoivat tekevänsä, tai menneet sinne, minne sanoivat menevänsä: tässäkin he olivat vankilan velallisten kaltaisia. He maksoivat suuria hintoja huonoista asunnoista ja halveksivat sellaisia paikkoja, joista teeskentelivät pitävänsä: se oli marshalsealainen tapa. Kun he lähtivät pois, kadehtivat heitä jäljellejääneet, jotka olivat jäävinänsä mielellään sinne, missä olivat: tämä oli ilmeistä marshalsealaisuutta. Matkailijoilla oli eräitä määrättyjä sanoja ja lauseparsia, joita kuuli heidän alituisesti toistelevan, samoin kuin marshalsealaisillakin oli ollut. He olivat juuri yhtä kykenemättömiä ryhtymään mihinkään työhön kuin vangitkin; he vaikuttivat turmelevasti toisiinsa samoin kuin nämä ja kävivät huolimattomasti puettuina ja vaipuivat tylsään, velttoon elämäntapaan, kuten Marshalsean asukkaatkin.
Perheen oleskeluaika Venetsiassa päättyi, ja se lähti seurueineen Roomaan. He matkustivat päämääräänsä kohti samanlaisten italialaisten maisemien läpi kuin ennenkin; ne kävivät vain yhä likaisemmiksi ja kurjemmiksi, kuta pitemmälle he tulivat, kunnes itse ilmakin oli saastainen ja sairas. Heille oli vuokrattu hieno asunto Corson varrella, ja sinne he asettuivat asumaan kaupungissa, jossa kaikki näytti pyrkivän pysymään ikuisesti paikallaan jonkin muun raunioilla paitsi vettä, joka noudattaen ikuisia lakeja virtasi ja vyöryi lukemattomista kuuluisista lähteistään.
Pikku Dorritista tuntui, että heidän seuransa marshalsealaisuus muuttui täällä ja pavut ja prismat saivat ylivallan. Kaikki kuljeksivat Pyhän Pietarin kirkossa ja Vatikaanissa jonkun toisen tekojaloilla ja katselivat kaikkea nähtävää jonkun toisen silmillä. Kukaan ei sanonut, millaista mikin oli, vaan kukin sanoi, millaista mrs General, mr Eustace tai joku oli sanonut sen olevan. Koko matkailijoiden joukko oli kuin lauma vapaaehtoisia, inhimillisiä uhriolentoja, jotka olivat sidotut käsistä ja jaloista ja luovutettu mr Eustacelle ja hänen palvojillensa, jotta tämä pyhitetty papisto saisi järjestää heidän aivojensa sisällön oman makunsa mukaan. Raunioituneiden muinaisten temppelien, hautojen ja palatsien, senaatin kokoussalien, teatterien ja amfiteatterien läpi kulki, varovasti hapuillen, laumoittain kapulasuisia, sokeiksi sidottuja muodin orjia, jotka herkeämättä hokivat papua ja prismaa saadakseen huulillensa sääntöjen mukaisen muodon. Täällä mrs General oli kuin kala vedessä. Ei kellään ollut omaa mielipidettä. Pinnan kiilloitus oli käynnissä hänen ympärillään hämmästyttävässä määrässä, eikä siihen sekaantunut hitustakaan häiritsevää rohkeata, kunniallista ja vilpitöntä oman ajatuksen lausumista.
Pian heidän saavuttuaan Roomaan sai Pikku Dorrit nähdä papu- ja prismamenetelmää sovellettavan uudella tavalla. Mrs Merdle, joka johti tätä suurenmoista seuraelämää ikuisessa kaupungissa tänä talvena, tuli jo aikaisin vierailulle, ja kuunnellessaan hänen ja Fannyn sanailua tässä tilaisuudessa täytyi tyynen Amyn räpytellä silmiään, ikäänkuin kimaltelevat tikarit olisivat häikäisseet niitä.
»On erittäin hauskaa», sanoi mrs Merdle, »saada jatkaa tuttavuutta, joka alkoi niin pahaenteisesti Martignyssä».
»Martignyssä, niin», vastasi Fanny. »Erinomaisen hauskaa!»
»Tietääkseni on poikani Edmund Sparkler jo käyttänyt hyväkseen tätä onnellista sattumaa. Hän palasi aivan haltioituneena Venetsiasta.»
»Todellako?» ihmetteli Fanny huolettomasti. »Oliko hän kauankin siellä?»
»Minun on tehtävä tämä kysymys mr Dorritille», ja mrs Merdle käänsi poven tämän herrasmiehen puoleen; »Edmund on suuressa kiitollisuudenvelassa mr Dorritille siitä, että hän teki poikani siellä olon niin miellyttäväksi».
»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Fanny; »luulen, että papalla oli ilo kutsua hänet luoksemme pari, kolme kertaa — mutta se ei merkinnyt mitään. Meillä oli aina niin paljon vieraita, että jos hänellä on siitä ollut iloa, niin se ei merkinnyt mitään.»
»Paitsi, kultaseni», paransi mr Dorrit, »paitsi —hm —että se on tuottanut minulle — hm — tavatonta tyydytystä — saadessani jollakin tavoin — hm — vaikkapa vain vaatimattomin ja vähäpätöisin keinoin, osoittaa, kuinka suuressa arvossa minä — hm — samoin kuin koko muu maailma, pidän — hm — mr Merdlen hienoa ja ruhtinaallista luonnetta».
Povi vastaanotti tämän suitsutuksen ihastuttavimmalla tavallaan. »Tietäkää, mrs Merdle, että mr Merdle on papan alituisena puheenaiheena», huomautti Fanny, koettaen täten saada mr Sparklerin tungetuksi etualalta.
»Olen ikäväkseni — hm — kuullut mr Sparklerilta, ettei ole varsin luultavaa — hm — että mr Merdle tulee ulkomaille», pahoitteli mr Dorrit.
»Niin, todellakin», vastasi mrs Merdle, »hänellä on siksi paljon työtä ja häntä kysytään niin alinomaan, että pelkään sen olevan mahdotonta. Hän ei ole moneen vuoteen päässyt ulkomaille. Te, miss Dorrit, lienette oleskellut miltei jatkuvasti ulkomailla pitkät ajat?»
»Oi niin, todella», vastasi Fanny julkean häikäilemättä ja raukeasti-
»Monen monta vuotta.»
»Arvasin sen», vastasi mrs Merdle.
»Juuri niin», vahvisti Fanny.
»Toivon kuitenkin», jatkoi mr Dorrit, »että ellei minulle suoda onnea — hm — tavata mr Merdleä Alppien tai Välimeren tällä puolen, niin saan sen kunnian palattuani Englantiin. Tätä kunniaa toivon erikoisesti ja panen sille erikoisen suuren arvon.»
»Mr Merdle panee sille, olen varma siitä yhtä suuren arvon», vakuutti mrs Merdle, tarkastellen ihailevasti Fannya silmälasinsa läpi.
Pikku Dorrit, joka edelleen tavallisesti oli miettiväinen ja yksinäinen, vaikkei enää yksin, luuli aluksi tämän kaiken olevan vain papua ja prismaa. Mutta kun hänen isänsä, heidän oltuaan loistavalla vastaanotolla mrs Merdlen luona, taas perheaamiaisilla jutteli halustaan tutustua mr Merdleen, yhteydessä sen toivomuksen kanssa, että saisi omaisuutensa sijoittamiskysymyksessä käyttää hyväkseen tämän ihmeellisen miehen neuvoja, silloin alkoi Pikku Dorrit ajatella, että tässä kaikessa saattoi olla asiallistakin pohjaa, ja kävi omastakin puolestaan uteliaaksi näkemään tätä aikansa loistavaa tähteä.
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU
Leskirouva Gowan havaitsee, ettei se käy mitenkään päinsä
Sillä välin kun Venetsian vedet ja Rooman rauniot paistattivat päivää Dorrit-perheen iloksi ja lukemattomat matkustavat piirtäjät töhersivät niistä luonnoksia, joista puuttui sekä oikeat suhteet ja ääriviivat että yhdennäköisyys, takoi Doyce-Clennam-yhtiö ahkerasti edelleen Bleeding Heart Yardissa, ja vilkas raudan kalkutus kuului sieltä työtunteina.
Yhtiön nuorempi osakas oli näihin aikoihin saanut liikepuolen hyvään kuntoon, ja vanhempi saatuaan aikaa työskennelläkseen älykkäissä keksinnöissään oli tehnyt paljon kohottaakseen työpajan mainetta. Älykkäänä, taitavana miehenä oli hänen tietysti ollut taisteltava kaikkia vaikeuksia vastaan, joita maan hallitusmiehet pitemmän ajan kuluessa olivat kyenneet joillakin keinoin keksimään hänen kaltaisensa rikollisen miehen haitaksi; mutta tämäkin oli vain hallitusvallan ymmärrettävää itsepuolustusta, sillä aatteelle »kuinka se on tehtävä» on tietysti »kuinka se ei ole tehtävä» luonnollinen verivihollinen. Tässä oli alku ja syy siihen viisaaseen järjestelmään, jota verukevirasto kynsin hampain ylläpiti ja joka oli varoituksena jokaiselle etevälle, kekseliäälle brittiläiselle olemasta etevä ja kekseliäs, sillä sen kautta hän syöksyi perikatoonsa; sen mukaan oli tällaista miestä häirittävä, estettävä, ryöstäjiä yllytettävä hänen kimppuunsa (tekemällä, hänen apukeinonsa epävarmoiksi, vaikeasti hankittaviksi ja kalliiksi), ja jos oikein hyvin kävi, oli hänen omaisuutensa takavarikoitava hänen saatuaan nauttia siitä lyhyen ajan, ikäänkuin keksintöjen tekeminen olisi samaa kuin rikoksen tekeminen. Barnaclet suosivat johdonmukaisesti tätä järjestelmää, ja sehän oli myöskin varsin ymmärrettävää; sillä joka keksi jotakin jonkin arvoista, hänen täytyi olla vakavissaan ja todellisessa työssä, eivätkä Barnaclet kammonneet taikka pelänneet mitään niin kauheasti kuin tätä. Ja tämäkin taas oli erittäin hyvin ymmärrettävää, sillä maassa, jota painoi suuren vakavuuden ja todellisen työn kauhea onnettomuus, ei lyhyen ajan päästä voisi ainoakaan Barnacle pysyä missään virassa.
Daniel Doyce suhtautui rohkeasti näihin asemansa vaikeuksiin ja vastuksiin ja työskenteli uskollisesti työn vuoksi. Clennam, joka rohkaisi häntä vilpittömällä yhteistoiminnalla, oli hänelle siveellisenä tukena paitsi että hän tehokkaasti auttoi häntä liikkeen hoitamisessa. Yritys menestyi, ja osakkaat olivat parhaita ystäviä.
Mutta Daniel ei voinut unohtaa monivuotista suunnitelmaansa. Eikä ollut syytä odottaakaan sellaista; jos hän olisi helposti unohtanut sen, ei hän milloinkaan olisi voinut keksiäkään sitä eikä hänellä olisi ollut kärsivällisyyttä ja kestävyyttä sitä kehittääkseen. Niin ajatteli Clennam, kun hän toisinaan iltaisin näki hänen istuvan malliensa ja piirustustensa ääressä ja lohduttautuvan jupisemalla itsekseen, pannessaan ne talteen taas, että asia oli yhtä tosi ja varma kuin se aina oli ollut.
Clennamin käsitys velvollisuuksistaan yhtiön osakkaana vaati häntä osoittamaan myötätuntoa näin kestävää pyrkimystä ja näin suurta pettymystä kohtaan. Tämä tunne viritti uudelleen sen ohimenevän mielenkiinnon tähän asiaan, joka oli herännyt hänessä verukeviraston ovella. Hän pyysi yhtiökumppaniaan selittämään keksinnön hänelle, »ottaen lieventävänä asianhaarana huomioon», lisäsi hän, »että minä en ole mikään ammattimies, Doyce».
»Ammattimies?» toisti Doyce. »Teistä olisi voinut tulla erinomainen ammattimies, jos olisitte antautunut tälle alalle. Teillä on parempi pää ymmärtämään tällaisia asioita kuin kellään tapaamallani.»
»Aivan kouluttamaton, ikävä lisätä», sanoi Clennam.
»En tiedä sitä», tuumi Doyce, »enkä soisi teidän sanovan niin. Ei ketään järkevää miestä, joka yleensä on saanut sivistystä ja on sivistänyt itseään, voi sanoa aivan kouluttamattomaksi mihinkään. En erikoisesti suosi salaperäisyyttä. Olen valmis, avomielisen ja selvän selityksen jälkeen, antautumaan mihin luokkaan hyvänsä kuuluvan miehen arvosteltavaksi ja tuomittavaksi, edellyttäen vain, että hänellä on mainitsemani ominaisuudet.»
»Joka tapauksessa», sanoi Clennam — »muuten kuuluu siltä kuin vaihtaisimme kohteliaisuuksia, mitä kuitenkaan emme tee — joka tapauksessa saanen kuulla niin selvän selityksen keksinnöstä kuin ikinä voidaan antaa».
»Hyvä!» vastasi Doyce vakavaan, tasaiseen tapaansa, »minä koetan tehdä sen sellaiseksi».
Hän kykeni (tämä kyky tavataan usein hänen kaltaisillaan luonteilla) selittämään sen, mitä itse havaitsi ja käsitti, samalla alkuperäisellä voimalla ja selvyydellä, millä se oli vaikuttanut hänen omaan mieleensä. Hänen selostustapansa oli niin järjestelmällinen, selvä ja yksinkertainen, ettei ollut helppo erehtyä. Se epämääräinen yleinen käsitys, että Doyce muka olisi uneksija ja haaveilija, tuntui täydellisessä pätemättömyydessään melkein naurettavalta, kun seurasi hänen silmiensä ja peukalonsa täsmällistä ja älykästä liikehtimistä piirustuksilla, niiden kärsivällistä pysähtymistä määrätyissä kohdissa, niiden huolellista palaamista toisiin kohtiin, joista pieniä selityskanavia oli johdettava, ja kun katseli hänen vakavaa tapaansa tarkasti selvitellä ja perustella joka seikkaa kullakin tärkeämmällä asteella, ennenkuin kuljetti kuulijaansa askeltakaan edemmäksi. Yhtä huomattavaa oli, kuinka hän syrjäytti oman itsensä näissä selostuksissa. Hän ei milloinkaan sanonut: »Minä keksin tämän sovitelman tai minä äkkäsin tämän yhdistelmän», vaan hän esitti koko keksinnön sellaisena, kuin jos jumalallinen Mestari olisi tehnyt sen ja hän vain sattunut löytämään sen valmiina. Näin vaatimaton hän oli tässä asiassa, näin kaunis kunnioituksen tunne oli sekaantuneena hänen keksintönsä tyyneen ihailuun, ja näin varma hän oli siitä, että se perustui kumoamattomiin lakeihin.
Ei ainoastaan sinä iltana, vaan monena seuraavanakin sai Clennam nautinnokseen seurata tätä keksintöön perehdyttämistä. Kuta selvemmäksi se kävi hänelle ja kuta useammin hän katsoi papereiden yli kumartunutta harmaata päätä ja viisaisiin silmiin, jotka säteilivät innostusta ja rakkautta työhönsä — joka kuitenkin kaksitoista pitkää vuotta oli koetellut hänen kärsivällisyyttänsä — sitä vaikeammalta tuntui hänen nuoremmalle tarmollensa jättää asia sikseen yrittämättä vielä kerran. Viimein hän sanoi:
»Doyce, asia on siis sillä kannalla, että joko on annettava sen painua pohjaan, Luoja ties kuinka monen muun hylyn kanssa, tai se on otettava uudelleen esille alusta alkaen.»
»Niin», vastasi Doyce, »sen ne ylhäiset loordit ja arvoisat herrasmiehet tekivät siitä kaksitoista vuotta takaperin».
»Ja nuoret keikarit samoin», lisäsi Clennam katkerasti.
»Sehän on aivan tavallista!» huomautti Doyce. »Minun ei tarvitse tehdä itseäni marttyyriksi, sillä olen vain yksi suuressa joukossa.»
»Siitä on luovuttava tai on se aloitettava alusta saakka!» mietiskeli
Clennam.
»Siinäpä se juuri on!» sanoi Doyce.
»Silloin, ystäväni, alamme alusta uudelleen!» huudahti Clennam ponnahtaen pystyyn ja tarttuen toverinsa työn kovettamaan käteen.
Doyce näytti pelästyneeltä ja vastasi tavattoman hätäisestä »Ei, ei.
Parempi jättää se sikseen. Paljoa parempi. Sen aika tulee kyllä kerran.
Minä puolestani voin jättää sen sikseen. Unohdatte, hyvä Clennam, että
olen jo luopunut siitä. Kaikki on lopussa.»
»Kyllä, Doyce», vastasi Clennam, »lopussa, mitä teidän ponnistuksiinne ja pettymyksiinne tulee, myönnän sen, mutta nyt tulee minun vuoroni. Olen nuorempi kuin te; olen vain yhden ainoan kerran astunut jalallani tuohon mainioon virastoon, ja minä olen heille aivan uusi otus. Malttakaas! Lähdenpä otteluun heidän kanssaan. Tehkää te vain edelleen samaa, mitä olette tehnyt siitä saakka kun liityimme yhteen. Minä lisään (se käy vallan helposti) omiin töihini yrityksen hankkia teille oikeutta hallitusvallalta; ja jos en voi kertoa menestyväni yrityksessäni, niin ei teidän tarvitse kuulla puhuttavan muustakaan.»
Daniel Doyce oli yhä vastahakoinen suostumaan ja väitti väittämistään, että oli parempi jättää asia sikseen. Mutta oli luonnollista, että Clennam vähitellen sai hänet vakuutetuksi ja taipumaan. Ja hän taipui. Ja niin Arthur aloitti uudelleen pitkän ja toivottoman ponnistelun, koettaen saada verukevirastoa työhön ja toimeen.
Hänen läsnäolonsa tämän hallitusviraston odotushuoneissa alkoi pian käydä tavalliseksi, ja ovenvartijat saattoivat hänet sisään jotenkin samalla tavalla kuin taskuvaras talutetaan poliisivirastoon; pääerotus oli siinä, että jälkimäinen julkinen laitos halusi pitää taskuvarkaan seiniensä sisällä, jotavastoin verukeviraston pyrkimyksenä oli päästä eroon Clennamista. Kuitenkin hän oli lujasti päättänyt tarrautua kiinni suureen virastoon, ja niin tehtiin taas työtä: kaavojen täyttämistä, anomuksien, pöytäkirjojen, mietintöjen kirjoittamista, allekirjoituksia, varmennuksia, varmennusten varmennuksia, viittauksia ja vetoamisia eteen ja taakse, vasempaan ja oikeaan, vinoon ja viistoon.
Tässä esiintyy nyt uusi verukeviraston piirre, jota ei vielä ole mainittu kertomuksessamme. Kun tämä ihailtava virasto joutui vaikeuksiin ja joku raivostunut parlamentinjäsen, jota pienemmät Barnaclet miltei epäilivät pahojen henkien riivaamaksi, hyökkäsi sen kimppuun, ei minkään yksityistapauksen johdosta, vaan yleensä pitäen sitä hourulantapaisena laitoksena, silloin joku ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle, joka edusti virastoa parlamentissa, iski tätä miestä ja löi hänet kappaleiksi tuomalla esiin sen työnpaljouden, jonka verukevirasto (työn estämiseksi) oli suorittanut. Tällä ylhäisellä tai kunnianarvoisalla Barnaclella oli silloin kädessään paperi, jossa oli muutamia lukuja; näihin hän pyysi, arvoisan huoneen luvalla, kiinnittää herrojen huomion. Tällöin alemmat Barnaclet, määräysten mukaan, huusivat: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja »Lukekaa!» Nyt ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle ilmoitti, »sir», tämän pienen todistuskappaleen mukaan, jonka luulisi saavan paatuneimmankin mielen vakuutetuksi (pilkallista naurua ja huudahduksia Barnacle-lauman puolelta), että tämä paljonmoitittu virasto (huutoa) niin lyhyenä aikana kuin viimekuluneen puolen finanssivuoden kestäessä oli kirjoittanut ja saanut viisitoista tuhatta kirjettä (äänekästä huutoa), neljäkolmatta tuhatta pöytäkirjaa (kirkunaa) ja kaksineljättä tuhatta viisisataa seitsemäntoista mietintöä (kiljuntaa). Verukevirastolle läheinen herra, joka itse oli hyödyllinen isänmaan palvelija, oli hänen mielikseen tehnyt merkillisiä laskelmia niistä paperimääristä, joita tänä aikana oli käytetty. Ne muodostivat osan tästä lyhyestä asiakirjasta, ja niistä selvisi se merkillinen tosiasia, että ne kirjoituspaperiarkit, jotka verukevirasto oli uhrannut yleisön palvelukseen, riittäisivät peittämään jalkakäytävät kummallakin puolen Oxford Streetiä päästä päähän ja jäisi kuitenkin jäljelle neljännes peninkulmaa puistoa varten (suunnatonta huutoa ja naurua); ja sidelankaa — punaista sidelankaa — se oli käyttänyt niin paljon, että se siroina ruusukkeina ylettyisi Hyde Park-kulmasta postitalolle saakka. Ja sitten virallisen innostuksen vallitessa istuutui ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle paikalleen jättäen parlamentinjäsenen silvotut jäännökset taistelukentälle. Kukaan ei enää tämän esimerkiksi kelpaavan nujerruksen jälkeen yrittänyt olla itsepäinen ja vihjata, että kuta enemmän verukevirasto teki, sitä vähemmän tuli tehdyksi ja että suurin siunaus onnettomalle yleisölle olisi, että se ei tekisi mitään.
Arthur Clennamilla oli yllin kyllin työtä nyt, kun hänellä oli tämä sivutehtäväkin — se tehtävä oli vienyt hengen sangen monelta hyödylliseltä mieheltä ennen häntä — ja hän vietti varsin yksitoikkoista elämää. Monen kuukauden aikana olivat sen ainoana vaihteluna säännölliset käynnit äidin synkässä sairashuoneessa ja miltei yhtä säännölliset vierailut mr Meaglesin luona Twickenhamissa.
Hän kaipasi katkerasti Pikku Dorritia. Hän oli kyllä odottanut kaipaavansa häntä hyvin paljon, muttei kuitenkaan näin suuresti. Kokemus vasta osoitti hänelle, kuinka suuri tyhjä sija hänen elämäänsä jäi, kun Pikku Dorritin tuttu pieni olemus hävisi siitä. Hän tunsi myöskin, että hänen täytyi luopua toivomasta sen ilmestyvän sinne takaisin, sillä hän tunsi kylliksi hyvin perheen luonteen ollakseen varma siitä, että leveä juopa erotti heidät toisistaan. Hänen vanha myötätuntonsa Pikku Dorritia kohtaan ja tämän vanha luottamus häneen oli saanut surumielisen värityksen hänen mielessään: näin pian ne olivat muuttuneet ja liukuneet menneisyyteen kuten muutkin salaiset, suloiset unelmat.
Saadessaan hänen kirjeensä hän oli syvästi liikutettu, mutta käsitti kuitenkin, että hän, lukuunottamatta välimatkaa, oli erotettu kauaksi Amysta. Se auttoi häntä selvemmin ja tarkemmin havaitsemaan, minkä aseman perhe määräsi hänelle. Hän ymmärsi, että Pikku Dorrit salaisesti säilytti hänet kiitollisessa ja rakkaassa muistissa ja että muut vihasivat häntä samoin kuin vankilaa ja kaikkea sen yhteydessä olevaa.
Hänen mietteittensä joka päivä kierrellessä Pikku Dorritia, hän alkoi ajatella tätä toisin kuin ennen. Amy oli hänen viaton ystävänsä, hänen hento, arka lapsensa, hänen rakas Pikku Dorritinsa. Nämä muuttuneet olosuhteet soveltuivat omituisesti siihen ajatustapaan, johon hän oli totuttautunut siitä illasta alkaen, jolloin ruusut laskettiin virran vietäviksi, että hän nimittäin piti itseään paljoa vanhempana miehenä kuin hänen ikävuotensa oikeastaan osoittivat. Hän katseli Amya näkökannalta, joka huolimatta hellyydestään oli niin kaukainen, että se hänen tietämättään olisi tuottanut Pikku Dorritille sanomatonta tuskaa, ja mietiskeli hänen tulevaisuuttaan. Silloin hän tuli ajatelleeksi myös, että Pikku Dorrit menisi naimisiin jonkun kelpo miehen kanssa, ja hänen suunnittelemansa huolenpito tässä tapauksessa olisi kuivannut viimeisenkin kalliin toivonpisaran Amyn sydämestä ja murtanut sen.
Kaikki hänen ympärillänsä oli omiaan vahvistamaan hänen tapaansa pitää itseänsä vanhahkona miehenä ja katsoa elämänsä lopullisesti orpoutuneen kaikista sellaisista onnen toiveista, joita Minnie Meagles oli hänessä herättänyt (vaikkei siitä suinkaan ollut pitkä aika kulunut, laskettuna kuukausissa ja vuodenajoissa). Hänen suhteensa Minnien isään ja äitiin oli samanlainen kuin leskeksi jääneen vävyn olisi ollut. Jos Minnien kaksoissisar, joka oli kuollut, olisi saanut elää naisellisuutensa kukoistukseen saakka ja Clennam olisi ollut hänen puolisonsa, olisi hänen kanssakäymisensä mr ja mrs Meaglesin kanssa ollut juuri senluontoista kuin se nyt oli. Se auttoi huomaamatta sen käsityksen juurtumista hänen tietoisuuteensa, että tämä osa hänen elämässään oli päättynyt ja että hän oli sanonut sille jäähyväiset.
Hän kuuli heidän aina kertovan, kuinka Minnie kirjeissään puhui suuresta onnestaan ja rakkaudestaan mieheensä; mutta tästä puhuttaessa näki hän myös aina vanhan varjon mr Meaglesin kasvoilla. Hän ei enää milloinkaan tyttärensä naimisen jälkeen ollut niin säteilevän iloinen kuin ennen. Hän ei milloinkaan täysin tointunut Petistä eroamisen tuottamasta surusta. Hän oli yhä yhtä hyväntuulinen ja avomielinen kuin ennen, mutta ikäänkuin hänen kasvonsa, ollen alituisesti kääntyneet hänen lastensa kuvaan, jossa hän näki vain yhden muodon, olisivat tästä saaneet erikoisen leiman, puhuivat ne, huolimatta ilmeiden vaihteluista, ikävästä ja kaipauksesta.