»Josta olen hyvin tyytyväinen!» Ja Cavalletto kohotti hurskaasti silmänsä taivasta kohti. »Tuhannet kiitokset taivaalle siitä! Kirottu murhaaja!»
»Ei toki», väitti Clennam, »sillä en saa hetkenkään rauhaa ennenkuin olen kuullut jotakin hänestä».
»Riittää, hyväntekijäni, se on aivan eri asia. Anteeksi tuhannesti!»
»No, Cavalletto», ja Clennam tarttui lempeästi hänen käsivarteensa ja käänsi hänet niin, että he joutuivat seisomaan silmätysten. »Olen varma, että te olette harvinaisen kiitollinen siitä vähästä, mitä olen voinut tehdä hyväksenne.»
»Vannon, että niin on laita», huudahti toinen.
»Tiedän sen. Jos voisitte löytää tuon miehen tai saada selville minne hän on joutunut tai hankkia joitakin myöhäisempiä tietoja hänestä, niin tekisitte minulle kaikkein suurimman palveluksen, ja minä olisin teille (ja paljoa suuremmalla syyllä) yhtä kiitollinen kuin te minulle.»
»En tiedä mistä etsiä», huudahti pieni mies suudellen haltioituneena Arthurin kättä. »En tiedä mistä aloittaa. En tiedä minne mennä. Mutta rohkeutta! Riittää! Sama se! Minä lähden, jo tällä hetkellä!»
»Eikä sanaakaan kellekään muulle kuin minulle, Cavalletto.»
»Altro!» huudahti Cavalletto. Ja hän hävisi suurella kiireellä.
YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU
Mistress Affery antaa ehdollisen uniansa koskevan lupauksen
Yksin jääneenä, elävinä yhä edessään mr Baptistin eli Giovanni Baptista Cavalletton ilmeikkäät katseet ja eleet, aloitti Clennam väsyttävän päivän. Turhaan koetti hän koota ajatuksiaan keskittämällä ne liiketoimiinsa tai muihin asioihin; ne ankkuroituivat vain tuohon ahdistavaan aiheeseen eivätkä kiintyneet mihinkään muuhun mietteeseen. Samalla tavoin kuin jos pahantekijä kytkettäisiin paikoilleen ankkuroituun venheeseen syvällä, kirkkaalla virralla ja tuomittaisiin, virratkoot hänen ohitsensa kuinka mittaamattomat vesimäärät tahansa, aina näkemään hukuttamansa lähimmäisen ruumis virran pohjalla, liikkumattomana, muuttumattomana, paitsi kun vesipyörteet tekevät sen leveämmän tai pitemmän näköiseksi, vuoroin laajentaen vuoroin supistaen sen kaameita ääriviivoja, samalla tavoin Arthur näki, vaihtelevien, toisiaan ajelevien ajatusten ja mielikuvien läpinäkyvän virran läpi, tummana, järkkymättömänä, paikaltaan hievahtamattomana tuon ainoan asian, josta hän turhaan koetti vapautua ja jota hän ei päässyt pakoon.
Hänen huoltensa kuormaa lisäsi suuresti hänen äsken saamansa varmuus, että Blandois, mikä hän sitten lienee ollut oikealta nimeltään, oli pahimpia roistoluonteita. Vaikka hänen häviämisensä voitaisiin selittää jo huomispäivänä, pysyi kuitenkin kieltämättömänä, muuttumattomana tosiasiana, että hänen äitinsä oli ollut tekemisissä tällaisen miehen kanssa. Että tämä kanssakäyminen oli ollut salaista ja että hänen äitinsä pelkäsi miestä ja alistui hänen edessänsä, sen toivoi hän olevan vain hänen omassa tiedossaan; kuitenkin, kuinka hän, tietäen tämän, voisi olla sovittamatta sitä vanhaan epämääräiseen pelkoonsa ja uskoa, ettei tällaisessa kanssakäymisessä ollut mitään pahaa!
Äidin päätös olla keskustelematta hänen kanssansa asiasta ja tieto hänen taipumattomasta luonteestaan lisäsi vielä avuttomuuden tuntoa. Oli kuin painajaisunta se ajatus, että äitiä ja isän muistoa saattoi uhata häpeä ja paljastus ja että hän itse oli suljettu kuin kuparimuurin taakse, estettynä tulemasta heille avuksi. Sen päämäärän saavuttaminen, joka hänellä oli ollut mielessä kotimaahan tullessaan ja johon hän koko ajan siitä saakka oli pyrkinyt, sen oli hänen äitinsä erinomaisen päättävästi tehnyt tyhjäksi juuri silloin, kun hän arveli vaaran pahimmin uhkaavan. Hänen neuvonsa, tarmonsa, toimeliaisuutensa, rahansa, luottonsa, kaikki apukeinonsa jäivät käyttökelvottomiksi ja tarpeettomiksi. Jos äidillä olisi ollut saduissa mainittu voima muuttaa kiveksi kaikki, jotka katsoivat häneen, ei hän olisi voinut lamauttaa poikaansa voimattomammaksi kuin hän teki kääntäessään synkässä huoneessaan järkkymättömät kasvonsa hänen puoleensa. Näin ainakin Clennam ajatteli alakuloisessa mielessään.
Mutta tämänpäiväisen havainnon tilanteeseen luoma valo yllytti hänet päättävämpään toimintaan. Luottaen tarkoituksensa oikeuteen ja tuntien uhkaavan vaaran yhä lähestyvän päätti hän, ellei äiti edelleenkään sallisi minkäänlaista lähestymistä, epätoivoissaan kääntyä Afferyn puoleen. Jos hän voisi saada eukon puhumaan ja tekemään mitä voi murtaakseen taloa sitovan salaperäisyyden lumouksen, voisi hän ehkä pudistaa sielustaan sen lamaannuksen, josta hän hetki hetkeltä tuli yhä kipeämmin tietoiseksi. Tämä päätös oli tuloksena sen päivän tuskasta, ja hän pani sen toimeen päivän kallistuessa iltaan.
Hänen ensimmäinen pettymyksensä oli, että hän tullessaan pihaan näki oven olevan auki ja mr Flintwinchin polttelevan piippuansa portailla. Jos olosuhteet olisivat olleet tavallisen edulliset, olisi mistress Affery avannut hänen kolkuttaessaan. Mutta nyt olivat olosuhteet tavallista epäedullisemmat, ovi oli auki, ja mr Flintwinch poltteli piippuansa portailla.
»Hyvää iltaa», toivotti Arthur.
»Hyvää iltaa», vastasi mr Flintwinch.
Savu nousi mutkikkaana mr Flintwinchin suusta, ikäänkuin se olisi kiertänyt hänen vinon ja väärän vartensa kokonaan ja palannut hänen vinon ja väärän kurkkunsa läpi, ennenkuin tuli ulos sekaantuakseen käyristä uuninpiipuista nousevaan savuun ja mutkikkaan virran usviin.
»Oletteko kuulleet mitään uutta?» kysyi Arthur.
»Emme ole kuulleet mitään uutta», vastasi Jeremiah.
»Vieraasta miehestä, tarkoitan», selitti Arthur.
»Vieraasta miehestä, tarkoitan minäkin.»
Hän näytti niin tylyltä seistessään siinä vinona ja vääränä, Että Clennamin mieleen juolahti eikä suinkaan ensimmäistä kertaa, että Flintwinch kenties oman etunsa nimessä oli raivannut Blandoisin pois tieltä. Hänenkö salaisuutensa ja turvallisuutensa olivat olleet vaarassa? Hän oli pienikasvuinen ja Koukkuselkäinen eikä kenties varsin voimakas, mutta hän oli sitkeä kuin vanha kuusi ja ovela kuin vanha naakka. Kun tuollainen mies hiipisi takaa paljoa nuoremman ja reippaamman miehen kimppuun ja tahtoisi häikäilemättä tehdä hänestä lopun, kävisi se hyvinkin päinsä tällaisessa yksinäisessä paikassa myöhäisellä hetkellä.
Sillä välin kun Clennamin sairaloisessa mielentilassa tämä ajatus vyöryi hänen tajuntaansa vakituisesti ankkuroituneen pääajatuksen yli, seisoi mr Flintwinch tuijottaen vastapäisen talon seinään porttikäytävän poikki, niska vinossa ja toinen silmä ummessa, ilkeä ilme kasvoilla, poltellen piippuansa; viimemainitussa toimituksessa näytti olevan pääpyrkimyksenä purra piipunvarsi poikki eikä nauttia tupakasta. Kaiketi hän sentään nautti omalla tavallaan siitäkin.
»Kun ensi kerralla tulette tänne, Arthur, niin voitte vaikkapa maalata muotokuvani», huomautti mr Flintwinch pilkallisesti kumartuessaan tyhjentämään piippunsa pesää.
Havahtuen ja hämillään pyysi Arthur anteeksi, jos oli epäkohteliaasti tuijottanut häneen. »Mutta ajatukseni askartelevat niin tässä asiassa», selitti hän, »että unohdan itseni».
»Häh! Enpä käsitä», huomautti mr Flintwinch välinpitämättömästi, »miksi se teitä huolestuttaa, Arthur».
»Ettekö?»
»En», vastasi mr Flintwinch varsin lyhyesti ja jyrkästi, ikäänkuin olisi kuulunut koiran sukuun ja näykkäissyt Arthurin kättä.
»Eikö se merkitse minulle mitään, kun näen nuo kuulutukset tuolla ulkona? Eikö se merkitse minulle mitään, että näen ja kuulen äitini nimeä ja asuntoa mainittavan tässä yhteydessä?»
»En ymmärrä», intti mr Flintwinch kuoputellen sänkistä poskeansa, »että sen tarvitsee merkitä teille paljoakaan. Mutta sanonpa teille, mitä näen», ja hän vilkaisi ylös ikkunoihin, »näen takkavalkean ja kynttilänvalon äitinne huoneessa».
»Ja mitä se tähän kuuluu?» M
»Päättelen siitä, sir», vastasi mr Flintwinch kiemurtautuen häneen päin, »että jos on viisainta (kuten sananlasku neuvoo) jättää nukkuvat koirat rauhaan, niin on kenties yhtä viisasta jättää karanneetkin koirat rauhaan. Älkää huoliko niistä. Ne palaavat kyllä aikanaan.»
Mr Flintwinch kääntyi jyrkästi ympäri tehtyään tämän huomautuksen ja astui pimeään eteiseen. Clennam seisoi paikallaan seuraten häntä silmillään, kun hän kumartui kouraisemaan tulitikkulaatikkoa pienessä sivuhuoneessa ja sai kolme neljä kertaa kouraistuaan yhden tikun käsiinsä, jolla sitte sytytti seinällä riippuvan hämärän lampun. Koko ajan sillä välin kuvitteli Clennam mahdollisia eri keinoja ja tapoja — ikäänkuin näkymätön käsi pikemmin kuin hänen oma mielikuvituksensa olisi loihtinut ne hänen eteensä — joilla mr Flintwinch oli suorittanut mustan tekonsa ja kuljettanut sen jäljet hämyisiä pimeitä katuja pitkin, jotka ympäröivät taloa.
»No, sir», kysyi Jeremiah äreästi, »suvaitsetteko mennä yläkertaan?»
»Äitini on kai yksin?»
»Ei ole yksin», vastasi ukko. »Mr Casby tyttärineen on hänen luonansa. He tulivat minun tupakoidessani ja jäin portaille polttamaan piippuni loppuun.»
Siinä oli toinen pettymys. Arthur ei virkkanut mitään ja nousi äitinsä huoneeseen, jossa mr Casby ja Flora olivat nauttineet teetä, anjovismuhennosta ja lämmintä paahtoleipää. Näiden herkkujen jäännöksiä ei ollut vielä korjattu pöydältä eivätkä niiden valmistamisen jäljet olleet hävinneet Afferyn tulenpaahtamilta kasvoiltakaan hänen seistessään siinä kuin mikäkin vertauskuvallinen olento keittiön paahtohaarukka kädessä; tavallisten tämänlaisten olentojen rinnalla oli hänellä se etu, että hänen vertauskuvallinen merkityksensä kävi selvästi ilmi hänen kädessään olevasta tunnuksesta.
Flora oli laskenut hattunsa ja huivinsa vuoteelle niin huolellisesti, että saattoi arvata hänen aikovan viipyä talossa jonkun aikaa. Mr Casbykin säteili takkavalkean läheisyydessä, hyväntahtoiset ohimot kiiltäen ikäänkuin paahtoleivälle levitetty lämminnyt voi olisi tihkunut patriarkallisen kallon läpi, ja kasvot niin punoittavina kuin jos anjovismuhennoksen värittävä aines olisi levinnyt patriarkallisille kasvoille. Kun Clennam vaihtaessaan tavallisia tervehdyksiä näki kaiken tämän, päätti hän viipymättä puhua äitinsä kanssa.
Oli kauan ollut tapana, koska mrs Clennam ei milloinkaan vaihtanut huonetta, että ne, joilla oli jotakin yksityistä hänelle sanottavaa, työnsivät hänet rullatuolissa pulpetin ääreen, jossa hän sitten istui tavallisesti selkä muuhun huoneeseen päin ja häntä puhutteleva henkilö nurkassa, vartavasten siinä aina seisovalla tuolilla. Paitsi että äiti ja poika eivät pitkään aikaan olleet keskustelleet kolmannen henkilön olematta läsnä, niin mrs Clennamin luona kävijät olivat tottuneet siihen, että tältä kysyttiin, keskeytystä anteeksi pyytäen, saisiko häntä puhutella liikeasioissa, ja että jos hän vastasi myöntävästi, hänet lykättiin äsken kuvatulle paikalle.
Sentähden, kun Arthur nyt lausui tällaisen anteeksipyynnön ja kysymyksen ja sitte lykkäsi hänet pulpetin ääreen, istuutuen itse tuolille, alkoi mrs Finching vain puhua äänekkäämmin ja nopeammin, ikäänkuin hienotunteisesti osoittaen, ettei hän voinut kuulla mitään, ja mr Casby siveli uneliaan tyynesti pitkiä valkoisia kiharoitansa.
»Äiti, olen tänään kuullut jotakin, mistä olen varma, ettet mitään tiedä, mutta mikä sinun pitäisi tietää, tuon miehen menneisyydestä, jonka näin täällä.»
»Minä en tiedä mitään sen miehen menneisyydestä, jonka näit täällä,
Arthur.»
Hän puhui äänekkäästi. Poika oli alentanut ääntänsä, mutta äiti torjui tämän tuttavallisen luottavaisuuden yrityksen kuten kaikki muut samanlaiset pyrkimykset ja puhui tavallisella kovalla töykeällä äänellään.
»En ole kuullut sitä kiertoteitse, vaan suoraan asiantuntevalta.»
Mrs Clennam kysyi häneltä, samaan sävyyn edelleen, oliko hän tullut tänne kertoakseen siitä.
»Katsoin oikeaksi, että saisit tietää sen.»
»Ja mitä se on?»
»Hän on istunut ranskalaisessa vankilassa.»
Mrs Clennam vastasi aivan rauhallisesti: »Sen minä kyllä voin uskoa hänestä.»
»Mutta pahantekijänä, äiti. Hän oli syytettynä murhasta.» Toinen säpsähti kuullessaan tuon sanan ja hänen kasvoillaan näkyi luonnollisen kauhun ilme. Kuitenkin hän puhui edelleen kovaa kysyessään:
»Kuka kertoi sinulle sen?»
»Mies, joka on ollut hänen vankilatoverinsa.»
»Otaksun, ettet tuntenut sen miehen menneisyyttä, ennenkuin hän kertoi tästä?»
»En.»
»Vaikka tunsit miehen?»
»Niin.»
»Aivan samoin kuin minun ja Flintwinchin oli laita tuon toisen miehen suhteen! Otaksun kuitenkin, ettei yhtäläisyys ole niin tarkka, että opit tuntemaan tiedoittajasi kirjeenvaihtajan kautta, jonka huostaan hän oli sijoittanut rahoja? Kuinka sen asian laita on?»
Arthurilla ei ollut muuta neuvoa kuin tunnustaa, ettei hän ollut tutustunut tiedoittajaansa minkään toimiston suositusten taikka yleensä minkäänlaisten välittäjien kautta. Mrs Clennamin tuikea tarkkaavaisuus laukesi vähitellen vakavaksi voitonriemuksi, ja hän vastasi jyrkän painokkaasti: »Katso siis, kuinka tuomitset muita, Arthur. Neuvon sinua, omaksi hyväksesi, ottamaan vaarin siitä, kuinka tuomitset muita.»
Hänen juhlallinen mahtipontisuutensa ilmeni yhtä paljon hänen katseessaan kuin painokkaissa sanoissaan. Hän katsoi yhä edelleen poikaansa; ja jos tällä tullessaan oli ollut jonkinlainen salainen toivo voida vaikuttaa häneen vähänkin, tuijotti hän nyt sen toivon ulos hänen sydämestään.
»Äiti, enkö siis voi tehdä mitään auttaakseni sinua?»
»Et mitään.»
»Etkö suo minulle minkäänlaista luottamusta, tehtävää tai selitystä?
Etkö huoli minkäänlaisesta neuvosta? Etkö salli minun lähestyä sinua?»
»Kuinka voit kysyä minulta tuota? Sinähän itse erosit minun liikkeestäni ja minun asioistani. Sinun puoleltasi se tapahtui eikä minun. Kuinka voit tosissasi kysyä minulta tuollaista? Sinä tiedät, että jätit minut Flintwinchin huostaan, ja hän on nyt sinun paikallasi.»
Vilkaisten Jeremiahiin huomasi Clennam jo hänen sääryksistään, että hän mitä tarkkaavimmin koetti seurata heidän keskusteluaan, vaikka seisoi heinään nojaten ja leukaansa kuoputellen oli kuuntelevinaan Floraa, joka sekavimmalla tavalla laverteli erilaisista asioista, jolloin makrilli ja mr F:n täti jossakin käänteessä oli sekoitettu turilaihin ja viinikauppaan.
»Vankina ranskalaisessa vankilassa, syytettynä murhasta», toisti mrs Clennam tyynesti kooten sen, mitä hänen poikansa oli sanonut. »Siinäkö kaikki, mitä olet saanut kuulla hänestä hänen vankilatoveriltaan?»
»Pääasiassa kaikki.»
»Entä oliko tuo toveri ollut hänen apulaisenaan ja myös murhaaja? Mutta tietysti hän antaa itsestään paremman todistuksen kuin ystävästään, turhaahan on kysyäkään. Tästäpä vieraamme saavat uutta puheenaihetta. Casby, Arthur kertoo minulle —»
»Seis, äiti! Seis, seis!» Hän keskeytti äitinsä kiireesti, koska ei suinkaan ollut ajatellut kuuluttaa kaikille sitä, mitä oli kertonut.
»Mitä, nyt?» kysyi mrs Clennam tyytymättömänä. »Mitä vielä?»
»Pyydän teitä suomaan anteeksi, mr Casby — ja teitä myös, mrs Finching — puhuisin vielä pari sanaa äitini kanssa —»
Hän oli laskenut kätensä äidin tuolille, sillä muuten tämä olisi jalan polkaisulla lattiaan käännetty äkkiä ympäri. He olivat yhä silmätysten. Mrs Clennam katsoi häneen hänen aprikoidessaan, mitä mahdollisesti seuraisi siitä, mitä hän ei ollut tarkoittanut eikä edeltäpäin arvannut, että nimittäin Cavalletton paljastus tulisi yleisesti tunnetuksi, ja kiireesti päätellessään, että oli parasta olla puhumatta siitä; kenties hänellä ei kuitenkaan ollut tähän sen selvempää syytä kuin varmaksi katsomansa luulo, että äiti pitäisi tämän vain omana ja yhtiökumppaninsa tietona.
»Mitä nyt?» kysyi mrs Clennam toistamiseen, kärsimättömästi. »Mitä tahdot vielä?»
»En tarkoittanut, äiti, että kertoisit, mitä olen ilmoittanut sinulle.»
»Panetko tämän jonkinlaiseksi ehdoksi minulle?»
»No niin, panen.»
»Huomaa siis! Sinä tästä teet salaisuuden enkä minä». Hän kohotti kätensä. »Sinä, Arthur, kannat tänne epäilyksiä ja epäluuloja ja vaadit selityksiä, ja sinä tuot tänne salaisuuksia. Mitä luulet sen merkitsevän minulle, missä ja mikä tämä mies on ollut? Mitä se saattaa kuulua minuun? Koko maailma tietäköön sen, jos haluaa, minua se ei liikuta. No, päästä minut nyt.»
Arthur taipui hänen käskevän mutta samalla voitonriemuisen katseensa edessä ja lykkäsi hänen tuolinsa sinne, mistä oli tuonutkin sen. Sitä tehdessään huomasi hän mr Flintwinchinkin katseessa voitonriemua, joka varmasti ei ollut Floran ansiota. Se, että hänen tiedonantonsa samoin kuin koko yrityksensä ja tarkoituksensa näin käännettiin häntä itseään vastaan, vakuutti hänelle selvemmin kuin äidin taipumattomuus ja lujuus, ettei hän pääsisi tämän kanssa minkäänlaisiin tuloksiin. Muuta keinoa hänellä ei ollut kuin vedota vanhaan ystäväänsä. Afferyyn ja pyytää hänen apuansa.
Mutta tämäkin yksinkertainen ja tuloksiltaan aivan epätietoinen, vetoaminen näytti olevan kaikkein vaikeimpia tehtäviä. Affery oli niin täydellisesti molempien ovelien orjuudessa, jotka pitivät järjestelmällisesti ja vuoroin häntä silmällä, ja muuten hän niin pelkäsi liikkua talossa, että näytti edeltäpäin jo mahdottomalta saada puhutella häntä kahdenkesken. Sitäpaitsi ja ennen kaikkea oli mistress Affery jollakin tavein (ei ollut vaikea arvata miten, kun tunsi hänen herransa ja miehensä tuikeat perustelut) elävästi tietoinen siitä, kuinka vaarallista oli missään tilaisuudessa sanoa mitään; siksi hän koko ajan oli nyt pysytellyt nurkassa suojaten itseään kaikelta lähestymiseltä vertauskuvallisella työaseellaan, niin että kun Flora oli kääntynyt hänen puoleensa sanoen pari sanaa ja pullonvihreä patriarkka samoin, oli hän vain kuin kuuromykkä torjunut heidän keskusteluyrityksensä paahtohaarukallaan.
Yritettyään useita kertoja turhaan houkutella Afferya kääntämään päätänsä raivatessaan pöytää ja pestessään teekalustoa Clennam keksi sopivan juonen, johon Flora sai olla apuna. Hän kuiskasi tälle: »Ettekö voisi sanoa haluavanne katsella huoneita?»
Flora-parka, joka oli ainaisessa levottomassa odotuksessa, että Clennam taas muuttuisi nuorukaiseksi ja uudelleen rajusti rakastuisi häneen, ihastui ylenmäärin tästä kuiskauksesta, ei vain sen salaperäisyyden hurmaamana, vaan koska toivoi sen valmistavan tietä hellälle kohtaukselle, jossa Arthur tunnustaisi tunteittensa laadun. Hän alkoi heti toimia viittauksen mukaan.
»Ah tätä poloista vanhaa huonetta», sanoi Flora katsellen ympärillensä, »on liikuttavaa nähdä mrs Clennam aivan entisensä kaltainen paitsi enemmän savun mustaama sehän oli arvattavakin aikaa myöten ja niin käy meidän kaikkien meidän täytyy tyytyä jos se sitten on meistä hauskaa tai ei niin on minun itseni käynyt jos en ole tullut juuri savuisemmaksi niin kauhean paljon lihavammaksi mikä on sama tai vielä pahempi, kun ajattelen menneitä aikoja jolloin isän oli tapana tuoda minut tänne pikkuruisena tyttönä suunnaton määrä kylmänvihoja kiipesin tuolille jalat käsinojilla ja tuijotin Arthuria — anteeksi mr Clennamia — pikkuruinen poika hänellä oli päällään mekko ja peloittavan iso kaulus ennenkuin mr F. ilmestyi synkkänä varjona taivaanrannalle ja alkoi osoittaa kohteliaisuutta aivan kuin tunnettu kummitus eräässä B:llä alkavassa paikassa Saksassa tässä on siveellinen opetus elämän polut ovat samanlaisia kuin polut pohjoisessa Englannissa jossa saadaan hiiltä ja valmistetaan rautaa ja muita tavaroita joihin sekoitetaan tuhkaa.»
Maksettuaan huokauksella veronsa ihmiselämän katoavaisuudelle riensi
Flora edelleen päämääräänsä kohti.
»Ei silti että pahin vihollinenkaan olisi voinut väittää että tämä talo siihen aikaan oli hilpeä ja rattoisa talo sellainen se ei ole milloinkaan ollut mutta aina hyvin juhlallinen, hellä sydän palauttaa muistiin erään tapahtuman nuoruuden ajalta kun arvostelukyky ei vielä ollut kypsä kun Arthur — piintynyt tapa — mr Clennam — vei minut käyttämättömään homeisuudestaan merkilliseen keittiöön ja ehdotti että hän piilottaisi minut sinne elinajakseni ja elättäisi minua sillä, mitä saisi kätketyksi aterioiltaan kun hän ei ollut kotona lupapäivinä ja kuivalla leivällä epäsuosion aikoina joita näinä onnen aikoina sattui varsin usein, olisiko sopimatonta ja liikaa jos pyytäisin saada elvyttää noita muistoja ja kulkea talon läpi?»
Mrs Clennam, joka vain vastahakoisesti sieti Floran läsnäoloa, vaikka tämän vierailu (ennen Arthurin odottamatonta tuloa) johtui pelkästä hyväntahtoisuudesta eikä omaksi huviksi, vastasi, että koko talo oli avoinna hänelle. Flora nousi ja katsoi Arthuriin saadakseen hänet seuralaisekseen. »Tietysti», vastasi tämä ääneen, »ja Affery varmaan näyttää meille valoa».
Affery kieltäytyi anteeksi pyytäen. »Älkää pyytäkö minulta mitään, Arthur!» jolloin Flintwinch keskeytti hänet: »Miksei? Affery, mikä sinulla on, vaimo? Miksei, ämmä?» Näin oikaistuna tuli hän vastahakoisesti nurkastaan, luovutti paahtohaarukan herransa toiseen käteen ja otti vastaan kynttilänjalan, jota ukko toisella kädellä tarjosi hänelle.
»Käy edellä, sinä hupsu!» sanoi Jeremiah. »Haluatteko ylä- vai alakertaan, mrs Finching?»
Flora vastasi haluavansa alakertaan.
»Mene edellä ja alas, sinä houkka!» käski Jeremiah. »Ja tee se kunnollisesti, muuten pyörähdän portaita alas niskaasi.»
Affery astui löytöretkeilijäin etunenässä, Jeremiah seurasi perässä. Hänellä ei ollut aikomusta jättää heitä. Clennam, joka vilkaisi taaksensa ja näki hänen seuraavan kolmen askelman päässä, virkkoi matalalla äänellä: »Eikö hänestä voi millään keinolla päästä eroon?» Flora rauhoitti häntä vastaamalla heti: »Vaikkei se ole aivan sopivaa Arthur enkä voisi ajatella sitä nuoremman tai vieraamman miehen nähden niin en kuitenkaan pane pahakseni jos nyt välttämättä tahdotte kuitenkin soisin ettette puristaisi minua varsin lujasti.»
Arthur, joka ei raskinnut selittää, ettei hän ollut ensinkään tarkoittanut sitä, kiersi käsivartensa Floran vyötärölle tueksi. »Voi, hyvä Jumala», kuiskasi Flora, »olette todella hyvin tottelevainen ja se on erittäin kunniallista ja gentlemannimaista tietysti mutta en kuitenkaan pitäisi sitä tunkeilevaisuutena jos pitäisitte hiukan lujemmin minusta».
Tässä hullunkurisessa asennossa, joka ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen tuskaisen mielentilansa kanssa, laskeutui Clennam alakertaan huomaten, että Flora aina kävi painavammaksi pimennoissa, vaikka hän oli riittävän raskas valoisimmissakin paikoissa. Palaten ikävältä keittiöpuolelta, joka oli niin synkkä kuin suinkin ajatella voi, meni mistress Affery kynttilöineen hänen isänsä entiseen huoneeseen ja sieltä vanhaan ruokasaliin; koko ajan hän kävi edellä kuin aave, jota ei voinut saavuttaa, eikä milloinkaan kääntynyt tai vastannut, kun Arthur kuiskasi: »Affery, tahdon puhua kanssanne!»
Ruokasalissa sai Flora tunteellisen halun kurkistaa lohikäärmekaappiin, joka usein oli nielaissut Arthurin hänen lapsuutensa päivinä — ehkäpä siksikin, että se pimeytensä tähden oli varsin sopiva paikka, jossa hän taas voi käydä painavaksi. Arthur, joka jo oli epätoivon partaalla, oli avannut sen, kun ulko-ovelle kolkutettiin.
Mistress Affery päästi tukahdutetun kirkaisun ja huiskautti esiliinan päänsä peitoksi.
»Mitä? Tahdotko toisen annoksen?» kysyi mr Flintwinch. »Saat sen, eukkoseni, saat aimo annoksen. Oh! Annan sinulle aika nipistyksen, tuntuvan nipistyksen!»
»Eikö kukaan menekään avaamaan?» kysyi Arthur.
»Minä menen avaamaan, sir», ärähti ukko niin kiukkuisesti kuin tahtoisi osoittaa, että hän seisoi kahden tulen välissä, joista toiseen oli heittäydyttävä, vaikka hän mieluummin olisi jäänyt paikalleen. »Pysykää tässä kaikki sillä välin! Affery, eukkoni, jos liikahdat tuumankin verran tai puhut sanankin tyhmyyksiksi, niin annan sinulle kolminkertaisen annoksen!»
Samana hetkenä kun hän hävisi, päästi Arthur irti mrs Finchingin, mikä kohtasi jonkin verran vaikeuksia, sillä tämä arvoisa rouva käsitti hänen aikeensa väärin ja valmistautui kiinteämpään eikä irtautuvaan syleilyyn.
»Affery, puhukaa minulle nyt!»
»Älkää koskeko minuun, Arthur!» huusi eukko peräytyen. »Älkää lähestykö minua. Hän näkee meidät. Näkee varmasti. Älkää, älkää!»
»Hän ei näe minua, jos sammutan kynttilän», sanoi Arthur ja antoi teon seurata sanoja.
»Hän kuulee mitä sanotte», huudahti Affery.
»Hän ei voi kuulla meitä, jos vedän teidät tänne pimeään kaappiin ja puhun teille siellä», ja taas antoi Arthur teon seurata sanoja. »Miksi piilotatte kasvonne?»
»Siksi että pelkään näkeväni jotakin!»
»Ette voi pelätä näkevänne mitään tässä pimeydessä, Affery.»
»Kyllä, voin kylläkin. Paljon enemmän kuin jos on valoa.»
»Miksi te pelkäätte?»
»Siksi että talo on täynnä salaisuuksia ja outoja asioita, täynnä kuiskutuksia ja supinaa, täynnä ääniä. Ei missään talossa kuulu niin paljon ääniä kuin täällä. Minä kuolen niistä, ellei Jeremiah sitä ennen kurista minua. Niin luulen hänen tekevänkin.»
»En ole milloinkaan kuullut täällä mitään ääniä, joista kannattaisi puhua.»
»Ah! Mutta kyllä kuulisitte, jos asuisitte täällä ja jos teidän täytyisi kulkea täällä kaikkialla kuten minun», vakuutti Affery; »ja te huomaisitte, että ne kyllä ovat mainitsemisen arvoiset ja että olisitte pakahtumaisillanne, ellette saisi puhua niistä. Nyt Jeremiah tulee. Tahdotte kai, että hän tappaa minut?»
»Hyvä Affery, vakuutan juhlallisesti näkeväni valon paistavan ovenraosta eteisen kivilattialle, ja saman näkisitte tekin, jos ottaisitte esiliinan silmiltänne ja katsoisitte.»
»En uskalla», valitti Affery, »en ikinä uskalla, Arthur. Olen aivan sokkona, kun ei Jeremiah ole lähettyvillä, ja toisinaan silloinkin.»
»Hän ei voi sulkea ovea minun huomaamattani sitä», sanoi Arthur; »olette yhtä hyvässä turvassa minun kanssani kuin jos hän olisi viidenkymmenen peninkulman päässä».
(»Soisin hänen olevan!» huudahti Affery.)
»Affery, tahdon tietää mitä täällä tapahtuu, tahdon saada jotakin selvyyttä tämän talon salaisuuksiin.»
»Minä sanon sen teille, Arthur», keskeytti Affery; »salaisuudet ovat ääniä, kahinaa, hiipimistä ja tärinää, askeleita ylhäällä ja askeleita alhaalla».
»Mutta siinä eivät ole kaikki salaisuudet.»
»En tiedä», vastasi Affery. »Älkää kyselkö minulta enää mitään. Entinen morsiamenne on läheisyydessä, ja hän on suuri lavertelija.»
Hänen entinen morsiamensa oli todella niin lähellä, että nojautui varsin tanakkana neljänkymmenen viiden asteen kulmassa häneen peläten ja vapisten; hän sekaantui nyt keskusteluun ja vakuutti mistress Afferylle enemmän vilpittömästi kuin asiallisesti, että mitä ikinä hän kuulisikin, ei hän kertoisi sitä edelleen, vaan säilyttäisi sen salaisena, »ellei muun tähden, niin Arthurin — tietenkin tunkeilevaa ja liian tuttavallista — Doycen ja Clennamin tähden».
»Pyydän hartaasti teiltä, hyvä Affery, joka kuulutte harvoihin lapsuuteni aikaisiin miellyttäviin muistoihin, pyydän teiltä äitini tähden, miehenne tähden, itseni ja meidän kaikkien tähden. Olen varma siitä, että voitte, jos tahdotte, kertoa jotakin, mikä koskee sen miehen käyntejä täällä.»
»No niin, minä kerron teille, Arthur», vastasi Affery — »Jeremiah tulee!»
»Ei, ei hän tule. Ovi on auki, ja hän seisoo ulkopuolella, puhellen jonkun kanssa.»
»Minä kerron teille siis», sanoi Affery kuunneltuaan, »että hän ensimmäisen kerran täällä ollessaan kuuli itse ne äänet. 'Mitä se on?' kysyi hän minulta. 'En tiedä mitä se on', vastasin minä ja tartuin häneen, 'mutta olen kuullut sitä alinomaa'. Kun sanoin sen, seisoi hän ja katseli minua vapisten kuin haavan lehti.»
»Onko hän usein käynyt täällä?»
»Vain sinä iltana ja sitte viime kerralla.»
»Mitä te näitte hänestä minun lähdettyäni?»
»Molemmat ovelat pitivät häntä koko ajan hallussaan. Jeremiah tuli tanssien syrjittäin minun luokseni, sittenkun olin laskenut teidät ulos (niin hän aina tekee, kun aikoo käydä kimppuuni), ja sanoi minulle: 'No, Affery', sanoi hän, ’tulen perässäsi, eukkoni, ja juoksutan sinut ylös'. Ja hän puristi minua niskasta, kunnes sai suuni auki, ja työnsi minua edellään ylös ja vuoteeseen, puristaen koko ajan niskasta. Näin hän sanoo juoksuttavansa minut yläkertaan. Oh, hän on sellainen ilkiö!»
»Ettekö kuullut ettekä nähnyt mitään muuta, Affery?»
»Enkös maininnut, että minut lähetettiin vuoteeseen, Arthur.
Nyt hän tulee!»
»Vakuutan teille, että hän yhä on ovella. Nuo kuiskutukset ja tuo supina, Affery, josta puhuitte — mitä se on?»
»Mistä minä tietäisin sen? Älkää kysykö minulta mitään niistä, Arthur.
Menkää nyt!»
»Mutta, rakas Affery, ellen minä miehenne ja äitini uhalla pääse edes jossakin määrin näiden salaisuuksien perille, niin hukka perii meidät kaikki.»
»Älkää kysykö minulta mitään», toisti Affery. »Olen jo pitkät ajat kulkenut kuin unessa. Menkää, menkää!»
»Olette ennenkin sanonut niin», vastasi Arthur. »Te käytitte samaa sanaa silloin illalla ovella, kun kysyin mitä täällä oli tekeillä. Mitä tarkoitatte unissa kulkemisella?»
»En aio kertoa sitä teille. Menkää jo! En kertoisi sitä teille, vaikka olisitte yksinkin, vielä vähemmän, kun teillä on entinen morsiamenne mukananne.»
Arthurin oli yhtä turha pyytää ja rukoilla kuin Floran panna vastalauseitaan. Affery, joka oli vapissut ja tehnyt vastarintaa koko ajan, ei ottanut pyyntöjä ja houkutteluja kuuleviin korviinsa, vaan pyrki nyt väkisin ulos kaapista.
»Huudan ennemmin Jeremiahin tänne kuin puhun enää sanaakaan. Kutsun häntä, ellette taukoa puhumasta minulle. Tämä on viimeinen sanani, ennenkuin kutsun hänet. — Jos joskus alatte itse taistella ovelia vastaan (teidän tulisi tehdä niin, kuten sanoin teille kotiin tullessanne, sillä te ette ole elänyt täällä vuosikausia ja oppinut pelkäämään henkenne puolesta, kuten minä) ja voitatte heidät minun silmieni nähden, saatte sanoa minulle: 'Affery, kerro unesi!' ja silloin minä kenties kerron ne.»
Oven sulkeutuminen esti Arthuria vastaamasta. He liukuivat paikoillensa, minne Jeremiah oli jättänyt heidät, ja Clennam astui esiin ukon palatessa ja ilmoitti vahingossa sammuttaneensa kynttilänsä. Mr Flintwinch katseli, kun hän sytytti sen eteisen lampulla, eikä virkkanut sanaakaan siitä henkilöstä, jonka kanssa oli puhellut ovella. Ehkäpä hänen äreä mielensä vaati hyvitystä jostakin äskeisen vierailun tuottamasta harmista; oli miten oli, mutta nähdessään vaimonsa, pää esiliinan peitossa, hän suuttui niin vimmatusti, että ryntäsi hänen luoksensa, otti hänen verhotun nenänsä peukalon ja etusormen väliin ja näytti käyttävän kaiken ruuvivoimansa vääntäessään sitä.
Flora, joka nyt oli yhtä mittaa painava, ei vapauttanut Arthuria talontarkastuksesta ennenkuin se oli ulotettu hänen entiseen ullakkomakuuhuoneeseensa. Arthurin ajatukset asuivat aivan muualla; kuitenkin terästyi hänen huomionsa, kuten hänellä perästä päin oli syytä muistella, panemaan merkille, kuinka ummehtunut ja tympeä ilma oli talossa, kuinka he painoivat syvät jäljet yläkerran lattioita peittävään pölyyn ja että erästä ovea avattaessa tuntui kuin jonkinlaista vastustusta, mikä aiheutti Afferyn huutamaan, että joku piileksi huoneessa; tähän luuloon hän jäi, vaikka huone tutkittiin eikä ketään löytynyt. Kun he viimein palasivat hänen äitinsä huoneeseen, tapasivat he mrs Clennamin, verhotulla kädellään varjostaen kasvojaan, puhelemassa matalalla äänellä patriarkalle, joka seisoi takkavalkean edessä. Tämän sinisistä silmistä, kiiltävästä päälaesta ja silkkikiharoista levisi, kun hän heidän sisäänastuessaan kääntyi heihin päin, arvaamaton merkitys ja pohjaton rakkaus lähimmäisiä kohtaan seuraavassa huomautuksessa: »Vai jo te kävitte katsomassa huoneita, katsomassa huoneita — huoneita — katsomassa huoneita!»
Tämä lause ei itsessään ollut mikään viisauden tai hyväntahtoisuuden helmi, mutta hän painoi siihen näiden leiman ja teki sen siten verrattomaksi ja ihailtavaksi.
KUUDESKYMMENES LUKU
Pitkän päivän ilta
Mr Merdle, kuuluisa mies ja isänmaan kaunistus, kulki edelleen loistavaa uraansa. Yhä laajemmissa piireissä alkoi selvitä, että mies, joka oli tehnyt yhteiskunnalle niin ihailtavan palveluksen, että oli koonnut siltä suunnattomasti rahaa, ei voinut tyytyä olemaan vain tavallinen kansalainen. Vapaaherran arvosta puhuttiin jo aivan varmana asiana; päärin kruunuakin mainittiin usein. Huhu tiesi, että mr Merdle oli lausunut kullanpainoisen sanansa vapaaherruutta vastaan; hän oli selvästi vihjannut loordi Decimukselle, että se oli liian vähän hänelle, ja sanonut: »Ei, päärin arvo tahi sitten pelkkä Merdle!» Tämän kerrottiin upottaneen loordi Decimuksen jopa ylhäistä leukaansa myöten (mikäli se näin ylevälle henkilölle oli mahdollista) epäröimisten suohon. Sillä Barnaclet, jotka muodostivat oman erikoisen ryhmänsä luomakunnassa, katsoivat tällaisten kunnianosoitusten kuuluvan yksinomaan heille; siksi he, jos joku sotilashenkilö, merenkulkija tai lakimies aateloitiin, päästivät alentuvasti hänet sisään perheovesta, jonka kohta taas sulkivat. Loordi Decimusta ei huolestuttanut (kertoi huhu) vain hänen oma perinnäinen osansa tässä käsityksessä, vaan hänellä oli sitäpaitsi tiedossa, että ehdotuslistalla oli useita samanluontoisia, barnacelaisia vaatimuksia, jotka joutuisivat ristiriitaan tämän mahtavan hengen vaatimuksen kanssa. Huhu oli joko väärässä tai oikeassa, mutta ainakin touhuissaan; ja loordi Decimus, joka mietiskeli tai jonka otaksuttiin mietiskelevän herkeämättä tätä pulmaa, antoi huhulle yllykettä, kun useissa julkisissa tilaisuuksissa tavalliseen norsumaiseen tapaansa tallusteli vanhojen iänikuisten lauseparsien viidakossa, keinutellen mr Merdleä selässään Jättiläisyrittelijänä, Englannin rikkautena, Joustavaälyisenä, Luottona, Pääomana, Isänmaan onnena ja tuhansina muina siunauksina.
Vanha viikate liikkui niin hiljaa ja tyynesti, että kokonaista kolme kuukautta oli huomaamatta kulunut siitä, kun englantilaiset veljekset laskettiin yhteiseen hautaan Rooman muukalaisten kirkkomaalla. Mr ja mrs Sparkler olivat sijoittuneet omaan taloonsa, pieneen rakennukseen, joka kuului samaan luokkaan kuin Tite Barnaclen talo; epämukavuus vietti siinä riemuvoittoja ja ilmassa leijaili toispäiväisen liemen ja vaunuhevosten tuoksu; mutta se oli äärimmäisen kallishintainen, koska sijaitsi asuttavan pallon keskipisteessä. Tässä kadehdittavassa asunnossa (ja monet todella kadehtivat sitä) oli mrs Sparkler päättänyt viipymättä ryhtyä syöksemään anoppiaan vallasta, kun vihollisuudet lykkäytyivät sen kautta, että pikalähetti saapui tuoden kuolinsanoman. Mrs Sparkler, joka ei ollut tunteeton, oli saanut rajun surunkohtauksen, jota kesti kaksitoista tuntia; tämän jälkeen oli hän noussut huolehtimaan surupuvustaan ja tarkasti valvomaan, että siitä tulisi yhtä kaunis kuin mrs Merdlenkin. Tämä tapahtuma loi synkän varjon useamman kuin yhden ylhäisen perheen elämään (kuten hienoimmat lehdet lausuivat), ja pikalähetti riensi takaisin.
Mr ja mrs Sparkler olivat kahden syöneet päivällistä synkän varjonsa alla, ja mrs Sparkler lepäsi sohvalla seurusteluhuoneessa. Oli kuuma sunnuntai-ilta. Heidän asunnossaan oli ilma sinä iltana erikoisen tukahduttava, vaikka se tavallisestikin oli umpinainen ja painostava, ikäänkuin taloa vaivaisi parantumaton nuha. Kirkonkellot olivat panneet pahintansa sekaantuen kadun soinnuttomiin kaikuihin, ja valaistujen kirkonikkunain keltainen, sumun läpi loistava valo oli sammunut ja ikkunat olivat nyt läpikuultamattoman mustat. Mrs Sparkler, joka lepäsi sohvallaan katsellen avonaisesta ikkunasta reseda- ja kukka-astioiden yli kapean kadun toiselle puolen, oli kyllästynyt tähän näköalaan. Mrs Sparkler katseli toiseen ikkunaan päin, jossa hänen miehensä seisoi parvekkeella, ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan. Mrs Sparkler katseli itseään ja surupukuaan ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan, vaikkei juuri yhtä paljon kuin molempiin edellisiin.
»On kuin viruisin kaivossa», huudahti mrs Sparkler vaihtaen kärtyisesti asentoa. »Herra Jumala, Edmund, jos sinulla on jotakin sanottavaa, niin mikset sano sitä?»
Mr Sparkler olisi hyvin voinut vastata: »Aarteeni, ei minulla ole mitään sanottavaa.» Mutta koska sellainen ei juolahtanut hänen mieleensäkään, tyytyi hän tulemaan sisään parvekkeelta ja asettumaan vaimonsa sohvan ääreen.
»Hyväinen aika, Edmund!» sanoi mrs Sparkler vieläkin kärtyisämmin, »sinähän vedät resedan ihan nenäsi sisään! Älä, älä!»
Mr Sparkler oli hajamielisyydessään — kenties hänellä todella olikin mieli kirjaimellisesti hajalla enemmän kuin mitä tavallisesti tarkoitetaan tällä puheenparrella — haistellut kukkasta kädessään niin innokkaasti, että tällainen onnettomuus todella uhkasi. Hän hymyili ja vastasi: »Suo anteeksi, lemmittyni», ja viskasi kukkasen ikkunasta ulos.
»Sinä tuotat minulle päänsärkyä seistessäsi tuossa asennossa, Edmund», sanoi mrs Sparkler taas jonkun hetken kuluttua, nostaen silmänsä hänen puoleensa; »sinä näytät niin ärsyttävän isolta tässä valaistuksessa. Istu!»
»Kyllä, armaani», myöntyi mr Sparkler ja istui heti.
»Ellen tietäisi, että vuoden pisin päivä jo on mennyt», ja Fanny haukotteli väsyneesti, »niin olisin varma siitä, että se on tämä. En ole milloinkaan elänyt tällaista päivää.»
»Onko tämä sinun viuhkasi, kultaseni?» kysyi mr Sparkler, nosti viuhkan lattialta ja ojensi sen vaimolleen.
»Edmund», vastasi tämä entistä väsyneemmin, »pyydän sinulta, älä tee tyhmiä kysymyksiä. Kenenkä muun se voisi olla?»
»Niin, ajattelinkin, että se oli sinun», sanoi mr Sparkler.
»Silloinhan sinun ei tarvinnut kysyä», ärähti Fanny. Kotvan kuluttua käännähti hän ja huudahti; »Herra Jumala, en ikinäni ole viettänyt näin pitkää päivää!» Taas kului hetkinen ja hän nousi hitaasti pystyyn, käveli huoneessa ja palasi sitten sohvalleen.
»Kultaseni», ja mr Sparklerin mieleen välähti aito omaperäinen ajatus, »luulen, että olet hermostunut».
»Oh! Hermostunut!» toisti mrs Sparkler. »Älä viitsi!»
»Ihastuttava tyttöni», pyysi mr Sparkler, »koeta hajusuolaasi. Olen usein nähnyt äitini käyttävän sitä, ja se virkistää häntä. Ja hän on, luulen tietäväni sen, huomattavan hieno nainen, jossa ei ole mitään jouta—»
»Siunatkoon!» huudahti Fanny ja ponnahti taas pystyyn, »nyt loppuu kärsivällisyyteni! Tämä on maailman aikojen pisin päivä, siitä olen varma!»
Mr Sparkler katseli nöyränä häntä hänen maleksiessaan huoneessa ja näytti hiukan pelästyneeltä. Paiskeltuaan ja viskeltyään yhtä ja toista ja katseltuaan pimeneville kaduille huoneen kaikista kolmesta ikkunasta, palasi Fanny taas sohvallensa heittäytyen sen pieluksille.
»No, Edmund, tule tänne! Tule vähän lähemmäksi, jotta yletän sinuun viuhkallani; tahdon erikoisesti tehostaa sitä, mitä nyt aion sanoa. Kas näin. Vielä lähemmäksi. Oh, kuinka näytät isolta!»
Mr Sparkler pyyteli anteeksi onnettomia olosuhteita, puolustautui sanoen, ettei hän voinut sille mitään, ja kertoi »meidän poikien» (tarkemmin määrittelemättä tätä käsitettä) nimittäneen häntä Quinbus Flestrin nuoremmaksi tai nuoreksi herra Vuoreksi.
»Olisitpa ennen kertonut minulle tuon», valitti Fanny.
»Kultaseni», vastasi mr Sparkler varsin mielissään, »en voinut arvata sen huvittavan sinua; muuten olisin tietysti kertonut sinulle».
»Seis! Älä Herran nimessä puhu mitään», vaikersi Fanny, »minä tahdon itse puhua. Edmund, me emme enää voi jäädä kahden. Minun täytyy keksiä jotakin välttääkseni joutumasta milloinkaan enää tällaiseen kauheaan alakuloisuuden tilaan.»
»Armaani», vastasi mr Sparkler, »koska olet, kuten kaikki hyvin tietävät, huomattavan hieno nainen, jossa ei —»
»Voi, hyvä Jumala!» huusi Fanny.
Tämä tarmokas huudahdus ja sitä seurannut ponnahdus sohvalta ja paiskautuminen siihen takaisin hämmennytti mr Sparklerin niin, että kului pari minuuttia, ennenkuin hän tunsi kykenevänsä selittämään.
»Tarkoitan, aarteeni, että jokainen tietää, että sinä olet luotu loistamaan seuraelämässä.»
»Luotu loistamaan seuraelämässä», kivahti Fanny; »kyllä kai niin! Entä milloin se tapahtuu? Tuskin olen tointunut, seuraelämän kannalta katsoen, isäparan kuoleman tuottamasta järkytyksestä ja poloisen sedän — vaikka en voi salata itseltäni, että setäni kuolema tuli vain helpotuksena, sillä ellei kelpaa seuraelämässä esiintymään, niin on parempi kuolla —»
»Ethän toki tarkoita minua, armaani?» keskeytti mr Sparkler nöyrästi.
»Edmund, Edmund, sinä voisit saattaa pyhimyksenkin suuttumaan. Enkö nimenomaan puhunut poloisesta sedästäni?»
»Katsoit niin tarkoittavasti minuun», väitti mr Sparkler, »että tunsin itseni hiukan levottomaksi. Kiitos, kultaseni!»
»Nyt olet väsyttänyt minut niin», huomautti Fanny, alistuvasti heilauttaen viuhkaansa, »että minun olisi parasta mennä sänkyyn».
»Älä mene, rakas», pyysi mr Sparkler. »Odota vielä.»
Fanny odotti vielä pitkän kotvan, leväten silmät ummessa, kulmakarvat koholla toivottoman näköisenä, ikäänkuin olisi luopunut kaikista maallisista harrastuksista. Viimein hän avasi äkkiä silmänsä ja aloitti taas lyhyeen, terävään sävyyn.
»Ja mitä tapahtuu, kysyn minä. Mitä tapahtuu? Nyt juuri; kun minun pitäisi loistaa seuraelämässä ja kun tärkeistä syistä tahtoisin loistaa seuraelämässä — nyt juuri olen sellaisessa tilassa, että jossakin määrin olen sopimaton esiintymään seurassa. Se on todella kiusallista!»
»Armaani», sanoi mr Sparkler, »eihän sinun sentähden tarvitse pysyä kotona».
»Edmund, sinä naurettava olento», suuttui Fanny, »luuletko, että nuoruutensa kukoistuksessa oleva nainen, jolta ei kokonaan puutu henkilökohtaista viehätystä, antautuisi tällaisessa tilassa kilpailemaan vartalon puolesta naisen kanssa, joka kaikissa muissa suhteissa on hänen alapuolellaan. Jos otaksut sellaista, on tyhmyytesi rajaton.»
Mr Sparkler vastasi nöyrästi, että hän arveli »sen menevän ohi».
»Menevän ohi!» toisti Fanny rajattoman halveksivasti.
»Joksikin aikaa», paransi mr Sparkler alistuvasti.
Kiinnittämättä mitään huomiota tähän typerään vastaukseen selitti mrs Sparkler katkerasti, että tämä oli kerrassaan kauheata ja että siinä totisesti oli yllin kyllin syytä toivottaa itselleen kuolemaa.
»Kuitenkin», lisäsi hän toinnuttuaan jossakin määrin vääryyttä kärsivän tunnosta, »täytynee siihen alistua, niin ärsyttävää kuin se on ja niin julmalta kuin se näyttää».
»Varsinkin kun saattoi arvata sen edeltäpäin», järkeili mr Sparkler.
»Edmund», vastasi hänen vaimonsa, »ellei sinulla ole parempaa tehtävää kuin koettaa loukata naista hänen vastoinkäymisensä aikana, naista, joka on kunnioittanut sinua lahjoittamalla kätensä sinulle, niin on parasta, että menet sänkyyn».
Mr Sparkler oli ihan murtunut tällaisesta syytöksestä ja pyysi hellästi ja hartaasti anteeksi. Anteeksipyyntö otettiin armollisesti huomioon, mutta mrs Sparkler käski hänen kuitenkin kiertää sohvan toiselle puolen ja istuutua ikkunakomeroon nöyrtymään.
»Kuules, Edmund», alkoi mrs Sparkler ojentaen viuhkansa ja koskettaen häntä käsivarren pituuden etäisyydeltä, »sehän minun piti sanoa sinulle, kun tapasi mukaan aloit laverrella tyhmyyksiä, että aion ryhtyä toimiin estääkseni meitä vastedes jäämästä kahdenkesken, ja kun olosuhteiden tähden en voi liikkua seurassa niin paljon kuin tahtoisin, niin täytyy minun järjestää niin, että täällä aina on ihmisiä, sillä en totisesti tahdo enää viettää tällaista päivää kuin tämä on ollut».
Mr Sparklerin mielipide näistä suunnitelmista oli, ettei niissä ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Hän lisäsi: »Ja sitäpaitsi, onhan luultavaa, että pian saat sisaresi —»
»Niin, rakkaan Amyn!» huudahti mrs Sparkler hellästi huoahtaen.
»Rakkaan pienokaisen! Ei silti, että Amy yksin riittäisi täällä.»
Mr Sparkler oli sanomaisillaan: eikö? mutta huomasi ajoissa vaaran ja myönsi: »Ei, eihän toki, kultaseni, ei hän yksin riitä.»
»Ei, Edmund. Ei vain siksi, että tämän herttaisen lapsen hyveet ovat hiljaista laatua ja vaativat vastakohtaisen taustan — vaativat elämää ja liikettä, jotta ne saisivat oikean valaistuksensa ja jotta ymmärtäisimme antaa niille ansaitun arvonsa — ei vain siksi, mutta hän tarvitsee virkistystä, monestakin syystä».
»Juuri niin», vahvisti mr Sparkler. »Virkistystä.»
»Älä viitsi, Edmund! Sinulla on tapana keskeyttää minut, vaikkei sinulla ole vähintäkään sanottavaa, ja se tekee minut hajamieliseksi. Sinun täytyy heittää pois se tapa. Amysta puhuttaessa — pieni lemmittyni oli hellästi kiintynyt isäraukkaan ja kaipaa epäilemättä häntä kovin ja on surrut paljon. Niin olen itsekin tehnyt. Olen kärsinyt kauheasti. Mutta Amy on varmasti kärsinyt vieläkin enemmän, hän kun oli koko ajan mukana ja isän seurassa loppuun saakka, jota minä valitettavasti en voinut olla.»
Tässä Fanny vaikeni itkeäkseen ja päivitelläkseen. »Voi, voi, rakastettu isä! Hän oli todellinen herrasmies! Setäraukan täydellinen vastakohta!»
»Kiltti pieni hiireni tarvitsee virkistystä tämän vaikean ajan jälkeen», jatkoi Fanny, »samoin kuin pitkät ajat hoidettuansa Edwardia hänen sairautensa aikana; tämä sairaus ei muuten vieläkään ole ohi ja saattaa kestää jonkun aikaa tuottaen häiriötä meille kaikille, isäraukan asioita kun ei saada järjestetyiksi. Onneksi ovat kuitenkin hänen paperinsa sinettien ja lukkojen takana hänen asianajajainsa hallussa siitä saakka kun hän kaitselmuksen johtamana kävi Englannissa ja sellaisessa kunnossa, että ne voivat odottaa, kunnes veljeni Edward niin terveenä palaa Sisiliasta, jossa hän on parannusmatkalla, että kykenee selvittelemään tai jakamaan pesän tai mitä sille on tehtävä.»
»Hänellä ei voisi olla parempaa sairaanhoitajaa», rohkeni mr Sparkler huomauttaa.
»Merkillistä kyllä, voin kerran olla samaa mieltä kuin sinä», vastasi hänen vaimonsa ja käänsi veltosti silmiänsä hiukan hänen puoleensa (yleensä puhui hän enimmäkseen huonekalustolle), »ja voin hyväksyä mitä sanot. Hänellä ei voisi olla parempaa sairaanhoitajaa. Toisinaan kyllä saattaa tämä herttainen lapsi olla hiukan väsyttävä vilkkaampiluontoiselle, mutta sairaanhoitajana hän on täydellinen, Amyista parhain!»
Mr Sparkler, jota viime menestys rohkaisi, huomautti, että Edward, tottavie, oli saanut aikamoisen tönön, »rakas tyttöni».
»Jos tönö tavallisten ihmisten kielellä merkitsee taudinpuuskaa, niin olet oikeassa», vastasi mrs Sparkler. »Ellei se ole sitä, niin en kykene vastaamaan sinulle, sillä en osaa käyttää sitä raakalaiskieltä, jolla puhuttelet Edwardin sisarta. Että hän sai malariakuumeen jossakin — joko matkustaessaan yötä päivää Roomaan, jonne hän sittekin saapui liian myöhään tavatakseen isää ennen hänen kuolemaansa — tai joissakin muissa epäterveellisissä olosuhteissa — tämä on epäilemätöntä, jos tarkoitat sitä, samoin kuin se, että hän perin epäsäännöllisen elämänsä tähden on varsin altis tälle taudille.»
Mr Sparkler arveli, että muutamien »meidän poikien» kävi aivan samoin keltakuumeen riehuessa Länsi-Intiassa. Mrs Sparkler ummisti silmänsä ja kieltäytyi tietämästä mitään »meidän pojista» tai Länsi-Intiasta.
»Täten Amy», jatkoi mrs Sparkler avatessaan taas silmänsä, »tarvitsee virkistystä pitkien, tuskaisten, ikävien viikkojen jälkeen. Ja lopuksi vielä hän tarvitsee virkistystä ja kohotusta eräästä alhaisesta taipumuksesta ja pyrkimyksestä, jonka tiedän asustavan hänen sydämensä pohjalla. Älä kysy minulta sitä, Edmund, sillä minä en voisi kuitenkaan kertoa sinulle.»
»En ole aikonutkaan, kultaseni», vakuutti mr Sparkler.
»Minulla on paljon tehtävää herttaisen lapsukaiseni hyväksi», jatkoi mrs Sparkler, »enkä saa kyllin pian häntä luokseni- Suloinen ja rakas pikku typykkä! Mitä isän asioiden selvittelyyn tulee, ei mielenkiintoni johdu kovinkaan itsekkäistä syistä. Isä oli hyvin antelias minulle mennessäni naimisiin, ja minulla on varsin vähän tai ei mitään odotettavaa pesästä. Olen tyytyväinen, kunhan hän vain ei ole tehnyt mitään lainvoimaista jälkisäädöstä mrs Generalin hyväksi. Rakas isä, rakas isä!»
Hän itki taas, mutta mrs General oli paras virkistyskeinoista. Hänen nimensä karkaisi hänet pian kuivaamaan kyyneleensä ja sanomaan:
»Erittäin liikuttava seikka, josta olen kiitollinen ja joka antaa parhaat toiveet siitä, ettei Edwardin sairaus ole heikentänyt hänen sielunkykyjänsä eikä hänen tervettä järkeänsä — ainakaan niihin aikoihin vielä, kun isäparka kuoli — on, että hän heti paikalla erotti mrs Generalin hänen toimestaan ja lähetti hänet talosta. Minä onnittelen häntä tämän viisaan toimenpiteen johdosta. Voisin suoda hänelle anteeksi yhtä ja toista siksi, että hän näin ripeästi pani toimeen sen puhdistuksen, jonka minä itsekin olisin tehnyt!»
Mrs Sparkler säteili vielä parastaikaa tyytyväisyydestä veljensä tarmon ja terveen järjen ilmaukseen, kun alhaalta ulko-ovella kuului kolkutus. Se oli hyvin omituinen, tuo kolkutus. Hiljainen, ikäänkuin välttääkseen melua ja huomion, herättämistä. Kestävä ja pitkällinen, ikäänkuin koputtaja olisi ollut niin hajamielinen, että unohti tauota koputtamasta.
»Hoi!» sanoi mr Sparkler. »Kuka siellä!»
»Eihän toki vain Amy ja Edward, ilmoittamatta ja jalkaisin!» huudahti mrs Sparkler. »Katso ulos!»
Huone oli pimeä, mutta katu valoisampi lyhtyjen valossa. Mr Sparklerin pää näytti hänen kumartuessaan katsomaan niin raskaalta ja paksulta, että olisi voinut pelätä sen keikauttavan koko miehen parvekkeen kaiteen yli maahan ja musertavan tuntemattoman taloon pyrkijän.
»Siellä on mies», ilmoitti hän, »mutta en voi nähdä kuka. Maltas kuitenkin!»
Hieman näin aprikoituaan hän palasi parvekkeelle ja kurkisti uudelleen. Hän tuli takaisin juuri kun ovi avattiin ja ilmoitti, että hän luuli tunteneensa »isäukon hatun». Se ei ollut erehdystä, sillä isäukko astuikin hattu kädessä sisään.
»Valoa!» käski mr Sparkler pyytäen anteeksi huoneen pimeyttä.
»Täällä on kylliksi valoisaa minulle», vakuutti Merdle.
Kun kynttilät tuotiin sisään, huomattiin mr Merdlen seisovan ovella ja hypistelevän huuliansa. »Ajattelin, että pistäytyisin luonanne», selitti hän. »Minulla on erittäin paljon tehtävää juuri nykyään, ja kun satuin kävelemään täälläpäin, niin päätin poiketa luoksenne.»
Hän oli päivällispuvussa, jonka tähden Fanny kysyi, missä hän oli aterioinut.
»No niin», vastasi mr Merdle, »en minä ole syönyt juuri missään».
»Tottahan olette syönyt päivällistä?» kummasteli Fanny.
»En — en todellakaan ole syönyt päivällistä», vakuutti mr Merdle.
Hän oli sivellyt keltaista otsaansa mietiskellen ikäänkuin ei olisi ollut aivan varma asiasta. Hänelle ehdotettiin tuotavaksi jotakin syötävää. »Ei, kiitos», torjui hän, »minua ei haluta. Minun piti mennä päivällisille mrs Merdlen kanssa, mutta minulla ei ollut halua, ja juuri kun olimme astumassa vaunuihin, annoinkin hänen mennä yksin ja päätin sensijaan lähteä kävelylle.»
Tahtoiko hän teetä tai kahvia? »Ei, kiitos», vastasi mr Merdle; »pistäysin kerhossa ja sain pullollisen viiniä».
Ja nyt mr Merdle istui tuolille, jonka Edmund Sparkler oli tarjonnut hänelle ja jota hän tähän saakka oli hitaasti työnnellyt edellään aivan kuin kömpelö mies, jolla ensimmäistä kertaa on luistimet jalassa ja joka ei voi päättää lähteä liikkeelle. Hän laski hattunsa toiselle tuolille viereensä ja kurkistaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut kaksikymmentä jalkaa syvä, toisti taas: »Katsokaas, minä tahdoin käydä teidän luonanne.»
»Imartelevaa meille», vastasi Fanny, »sillä te ette ole mikään kylänkävijä».
»E — en», myönsi mr Merdle, joka nyt tarttui poliisiotteella ranteisiinsa hihankäänteiden alla. »En, en ole mikään kylänkävijä.»
»Teillä on liiaksi työtä ehtiäksenne käydä kylässä», ymmärsi Fanny. »Mutta kun teillä on noin paljon tekemistä, niin on ruokahalun puute vakava asia ja teidän pitäisi käydä korjaamaan sitä. Ette saa sairastua.»
»Oh, minä voin varsin hyvin», vastasi mr Merdle hetken mietittyään asiaa, »voin niin hyvin kuin tavallisesti. Voin aivan kylliksi hyvin. Voin niin hyvin kuin minun tarvitsee voida.»
Vuosisadan suuri henki vaikeni taas, pysyen uskollisena sille omituisuudellensa, että hänellä oli mahdollisimman vähän sanomista itsestään ja paha pula saada sitäkään sanotuksi. Mrs Sparkler alkoi aprikoida, kuinka kauan vuosisadan suuri henki aikoi viipyä.
»Puhuin juuri isä vainajasta, kun tulitte, sir.»
»Vai niin? Olipa se omituinen yhteensattuma», ihmetteli mr Merdle.
Sitä Fanny ei ymmärtänyt, mutta katsoi velvollisuudekseen puhella edelleen. »Sanoin juuri», jatkoi hän, »että veljeni sairauden tähden isän asioiden selvittely ja järjestely on lykkääntynyt».
»Niin», myönsi mr Merdle, »kyllä. Se on lykkääntynyt.»
»Eipä silti, että se merkitsisi mitään», sanoi Fanny.
»Ei», myönsi mr Merdle taas, tutkittuaan kaikki nurkat siinä osassa huonetta, joka oli hänen näkyvissään, »ei silti, että se merkitsisi mitään».
»Ainoa huoleni on», sanoi Fanny, »ettei mrs General vain saisi mitään».
»Hän ei saa mitään», tiesi mr Merdle.
Fanny oli mielissään kuullessaan tämän hänen mielipiteensä. Mr Merdle kurkisti taas hattunsa syvyyksiin ikäänkuin luullen näkevänsä jotakin sen pohjalla, raapi päätänsä ja liitti viime huomautukseensa vakuudeksi: »Ei, ei. Ei puhettakaan siitä. Ei hän mitään saa.»
Kun tämä puheenaine näytti olevan loppuunkulutettu ja mr Merdle samaten, kysyi Fanny, aikoiko hän palatessaan noutaa mrs Merdlen ja ajaa kotiin hänen seurassaan.
»En», vastasi mr Merdle, »minä menen suorinta tietä ja jätän mrs
Merdlen pitämään huolta itsestään».
Näin sanoen tarkasteli hän molempia kämmeniänsä ikäänkuin ennustaisi itsellensä. »Olen varma, että hän kyllä kykenee siihen».
»Luultavasti», arveli Fanny.
Sitte seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä mrs Sparkler, jälleen pitkänään sohvallaan, sulki silmänsä, nosti kulmakarvansa korkealle ja vetäytyi taas erilleen kaikesta maallisesta.
»Mutta nyt viivytän sekä teitä että itseäni. Tahdoin vain käydä teitä katsomassa.»
»Erittäin hauskaa», vakuutti Fanny.
»Lähden nyt», lisäsi mr Merdle nousten. »Voisitteko lainata minulle kynäveitsen?»
Olipa omituista, huomautti Fanny hymyillen, että hän, joka aniharvoin jaksoi pakottautua kirjoittamaan edes kirjettä, lainaisi kynäveitsen mr Merdlen kaltaiselle suurelle liikemiehelle. »Niin, eikös olekin?» myönsi mr Merdle, »mutta minä tarvitsen veitsen ja tiedän, että te häälahjaksi saitte joukon koteloita, joissa oli sakseja, pihtejä ja muita sellaisia kaluja. Huomenna saatte sen takaisin.»
»Edmund», sanoi mrs Sparkler, »avaa (mutta hyvin varovasti, pyydän hartaasti, sinä olet tavallisesti niin kömpelökätinen) helmiäislipas ja anna mr Merdlelle helmiäisvartinen kynä veitsi siitä».
»Kiitos», keskeytti mr Merdle, »mutta jos olette saanut tummemmanvartisen veitsen, niin ottaisin mieluummin sellaisen».
»Kilpikonnanluisenko?»
»Niin, kiitos. Luulenpa, että mieluummin tahtoisin kilpikonnanluisen.»
Edmundille annettiin nyt ohjeet ja määräykset avata kilpikonnanluinen lipas ja ottaa mr Merdlelle kilpikonnanluinen kynäveitsi. Hänen täyttäessään käskyä sanoi hänen vaimonsa armollisesti vuosisadan suurelle hengelle.
»Jos tahraatte sen musteeseen, niin minä suon sen teille anteeksi.»
»Minä en aio tahrata sitä musteeseen», ilmoitti mr Merdle.
Kuuluisa vierailija ojensi sitte hihankäänteensä ja hautasi Fannyn käden hetkeksi siihen ranteineen ja rannerenkaineen päivineen. Missä hänen oma kätensä piili, siitä ei päässyt selville, mutta mrs Sparkler tunsi sen kosketusta yhtä vähän kuin jos mr Merdle olisi ollut ylen ansioitunut Chelsean veteraani tai greenwichiläinen sotilaseläkkeen nauttija.
Kun mr Merdle sitte viimein lähti, oli Fanny varma siitä, että nyt päättyvä päivä oli ollut pisin mahdollinen ja ettei maailmassa ollut toista, ei peräti vailla viehätysvoimaa olevaa naista, jota olisi niin kiusattu ja uuvutettu ikävällä, typerällä seuralla kuin häntä; hän astui parvekkeelle hengittääkseen hiukan raikasta ilmaa. Harmin kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja niiden läpi katsottuna näytti kuuluisa mr Merdle, joka käveli kadulla, hyppivän, tanssivan ja kieppuvan kuin monen paholaisen riivaamana.