YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Hovimestari luopuu virastansa
Päivällisvieraat olivat koolla suuren lääkärin luona. Laki oli siellä ja täydessä vauhdissa. Ferdinand Barnacle oli siellä ja viehättävimmillään. Harvat elämän polut olivat salatut lääkäriltä ja hän liikkui sen pimeimmillä perukoilla useammin kuin itse piispa. Lontoossa oli ylhäisiä, loistavia naisia, jotka suorastaan jumaloivat häntä maailman herttaisimpana, viehättävimpänä olentona ja hauskimpana ihmisenä, mutta jotka olisivat kauhistuneet oleskeluaan hänen läheisyydessään, jos olisivat tienneet, millaisia näkyjä nämä miettivät silmät pari tuntia takaperin olivat katselleet, millaisten vuoteiden ääressä, millaisten kattojen alla tämä tyyni, hillitty mies oli seisonut. Mutta lääkäri oli tyyni ja hillitty eikä torvella toitotellut omia enempää kuin muidenkaan ihmisten asioita. Monta ihmeellistä asiaa oli hän kuullut ja nähnyt, ja monenkaltaisten ristiriitaisten siveellisten ongelmien keskellä kului hänen elämänsä; tästä huolimatta tunsi hän, kuten suuri Parantaja-mestarikin, yhtä lailla ja erotuksetta sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Hän virkisti kuten sadekin erotuksetta sekä vääriä että vanhurskaita, tehden hyvää, missä siihen oli tilaisuutta, kuuluttamatta sitä synagoogissa tai katujen kulmissa.
Kuten ainakin laajalti ihmiselämää tunteva henkilö, esiintyköönpä kuinka vaatimattomasti tahansa, herättää huomiota, niin oli lääkärikin puoleensavetävä mies. Hienoimmatkin herrat ja naiset, joilla ei ollut aavistustakaan hänen salaisuuksistaan ja jotka olisivat säikähdyksestä tyhmistyneet enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa, jos hän olisi tehnyt sopimattoman ehdotuksen: »Tulkaa katsomaan, mitä minä näen!» — hekin tunnustivat hänen viehätysvoimansa. Missä hän oli, siellä oli olemassa jotakin todellista ja luonnollista. Ja hitunenkin todellisuutta, samoin kuin vähäisin annos eräitä muita tuskin luonnollisiksi luettavia tuotteita, saattaa tuoksullaan läpitunkea suunnattomia ainemääriä.
Tästä syystä kävi aina niin, että ihmiset lääkärin pienillä päivällisillä esiintyivät vähimmin sovinnaisessa muodossaan. Vieraat sanoivat itselleen, joko tietämättään tai tietoisesti: »Tämä mies tuntee meidät sellaisina kuin todella olemme, hänellä on lupa tulla luoksemme, kun olemme vailla irtotukkaamme ja ihomaaliamme, hän kuuntelee kuumehoureitamme ja näkee kasvojemme peittelemättömän ilmeen, kun emme kykene hallitsemaan niitä; voimme siis esiintyä jotenkin luonnollisina hänen edessään, sillä me olemme hänen vallassaan ja hän on liian voimakas voitettavaksemme.» Ja sentähden kävi niin omituisesti, että lääkärin päivällisvieraat esiintyivät melkein luonnollisina.
Lain tietämys siitä sekavasti kokoonpannusta lautakunnasta, jota nimitetään ihmiskunnaksi, oli terävä kuin partaveitsi, mutta partaveitsi ei ole kaikkeen soveltuva ase, ja lääkärin yksinkertainen, kirkas leikkausveitsi, vaikka olikin paljoa vähemmin pureva, oli kelvollinen palvelemaan paljoa laajempia tarkoitusperiä. Laki tunsi ihmisten sekä herkkäuskoisuuden että konnamaisuuden, mutta lääkäri olisi voinut opettaa häntä tuntemaan heidän rakkautensa ja hellyytensä kuljettamalla häntä viikon ajan sairaskäynneillään paremmin kuin koko Westmister Hall kaikkine ympäristöineen monessa kymmenessä vuodessa. Laki aavisti tämän ja kannatti ja rohkaisi kenties mielellään häntä tässä (sillä jos maailma todellisuudessa on suuri oikeushovi, niin tuskinpa voi ajatella, että tuomiopäivä tulisi liian aikaisin); ja niin hän kunnioitti ja rakasti lääkäriä yhtä paljon kuin kuka tahansa toisenlaatuinen mies.
Mr Merdlen poissaolo jätti Banquon tuolin tyhjäksi pöydässä, mutta jos hän olisi ollut läsnä, olisi hän täyttänyt vain Banquon sijan, ja siksi häntä ei kaivattu. Laki, joka oli nokkinut ja kokoillut yhtä ja toista uutiskamaa Westminster Hallin seudulta, jotenkin samaan tapaan kuin korppi olisi tehnyt, jos se olisi niin paljon oleskellut siellä, siroitteli kuulemiansa sinne tänne päästäkseen selville siitä, mistäpäin Merdle-tuuli nyt puhalsi. Hän jutteli asiasta mrs Merdlen itsensä kanssa, liu'uttuaan hänen luoksensa, tietysti silmälaseinensa ja tehden lautakuntakumarruksensa.
»Muuan lintu», sanoi hän ja näytti siltä kuin se ei olisi voinut olla muu kuin harakka, »on viserrellyt meille lakimiehille, että aatelisten luku tässä valtakunnassa lisääntyy».
»Todellako?» ihmetteli mrs Merdle.
»Kyllä», vahvisti laki. »Eikös lintu ole kuiskannut sitä myös toisenlaisiin korviin kuin meidän — siroihin, suloisiin korviin?» Hän katsoi tarkoittavasti mrs Merdlen lähimpään korvarenkaaseen.
»Tarkoitatteko minun korviani?» kysyi mrs Merdle.
»Kun lausun sanan suloinen, tarkoitan aina teitä», sanoi laki.
»Luulen, että te ette milloinkaan tarkoita mitään», vastasi mrs Merdle (ei kovin pahastuneena).
»Kuinka julmaa vääryyttä!» päivitteli laki. »Entä lintu?»
»Minä olen viimeinen kuulemaan mitään uutisia», huomautti mrs Merdle huolettomasti järjestellen linnoitustansa. »Kuka se on?»
»Kuinka ihailtava todistaja te olisitte!» sanoi laki. »Ei mikään lautakunta (ellemme voisi saada siihen sokeita miehiä) voisi vastustaa teitä, vaikka todistaisitte kuinka huonossa asiassa, mutta tehän todistaisittekin vain hyvän asian puolesta.»
»Miksi niin, te lystikäs ihminen?» nauroi mrs Merdle.
Laki keinutteli silmälasiansa kolme, neljä kertaa itsensä ja poven välillä leikillisenä vastauksena ja kysyi tarkoittelevimmalla äänenpainollaan:
»Mitä arvonimeä saan muutaman viikon tai kenties vain muutaman päivän perästä käyttää puhutellessani naisista sirointa, hienointa ja viehättävintä?»
»Eikö teidän lintunne tiedä kertoa, miksi häntä on nimitettävä?» vastasi mrs Merdle. »Kysykää siltä kaikin mokomin huomenna ja kertokaa minulle, kun ensikerran tapaamme, mitä se sanoo.»
Tämä johti jatkuvaan nokkelaan sananvaihtoon näiden molempien välillä, mutta laki, huolimatta terävästä älystään, ei saanut siitä lähtemään mitään tietoja. Toiselta puolen lääkäri, joka saattoi mrs Merdlen hänen vaunuillensa ja auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi asiaa tavalliseen, tyynen suorasukaiseen tapaansa.
»Saanko kysyä, onko totta, mitä kerrotaan Merdlestä?»
»Rakas tohtori», vastasi toinen, »te kysytte minulta sitä, mitä juuri olin kysymäisilläni teiltä».
»Minulta? Miksi minulta?»
»Totta puhuakseni luulen, että mr Merdle luottaa teihin enemmän kuin kehenkään muuhun.»
»Päinvastoin, hän ei usko minulle kerrassaan mitään, ei edes ammattiini kuuluvaakaan. Olettehan tietysti kuullut liikkeellä olevat huhut?»
»Olen tietysti. Mutta tiedättehän, millainen mr Merdle on, kuinka vaitelias ja umpimielinen. Vakuutan, ettei minulla ole aavistusta siitä, minkä verran jutussa on perää. Soisin sen olevan totta, miksipä kieltäisin sitä teidän edessänne! Te tietäisitte kuitenkin kuinka asian laita on!»
»Aivan niin», vastasi lääkäri.
»Mutta en kykene sanomaan, onko se kokonaan totta vai osaksi vain vai onko se kokonaan perätöntä. Asemani on ärsyttävä, suorastaan mahdoton, mutta tunnettehan mr Merdlen ettekä ihmettele mitään.»
Lääkäri ei ihmetellyt, auttoi hänet vaunuihin ja toivotti hyvää yötä. Hän seisoi hetkisen eteisensä ovella ja katseli tyynesti hienojen vaunujen jälkeen niiden vieriessä pois. Hänen palattuaan yläkertaan hajosivat loput vieraat pian, ja hän jäi yksin. Hän luki mielellään ja paljon kaikenkaltaista kirjallisuutta (eikä hävennyt tätä heikkouttansa), ja nytkin hän heittäytyi mukavasti lukemaan.
Hänen työpöydällään oleva kello osoitti muutamaa minuuttia vailla kaksitoista, kun ovikellon soiminen vaati hänen huomionsa. Hänellä oli yksinkertaiset elämäntavat ja hän oli jo lähettänyt palvelijansa levolle, jonkatähden hänen täytyi itse mennä avaamaan. Hän meni alas ja tapasi siellä miehen, hatutta päin ja ilman takkia, paidanhihat käärittyinä olkapäihin saakka. Hetkisen hän oli siinä luulossa, että mies oli ollut tappelussa, sitä enemmän kun hän oli kiihdyksissä ja hengästynyt. Tarkemmin katsoen hän kuitenkin huomasi, että mies oli erikoisen siisti ja ettei hänen pukunsa ollut muulla kuin äsken kuvaamallamme tavalla epäjärjestyksessä.
»Tulen kylpylästä, sir, tuolta naapurikadulta.»
»Ja mitä kylpylässä on tapahtunut?»
»Tahtoisitteko tulla sinne nyt heti, sir? Löysimme tämän pöydältä.»
Hän laski paperipalan lääkärin käteen. Tämä katsoi sitä ja luki oman nimensä ja osoitteensa lyijykynällä kirjoitettuna, ei muuta. Hän katsoi tarkemmin käsialaa, katsoi mieheen, otti hattunsa naulasta, pisti avaimen taskuunsa, ja he riensivät matkaan.
Heidän tullessaan kylpylään odotti koko laitoksen väki heitä ovella ja juoksenteli edestakaisin käytävissä. »Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia muita pysymään poissa», sanoi lääkäri lujalla äänellä isännälle; »ja viekää minut heti hänen luokseen», jatkoi hän sanantuojalle.
Tämä riensi hänen edellänsä pitkän kylpysuojien rivin ohi, pysähtyi rivin päässä olevan huoneen kohdalle ja kurkisti ovelta. Lääkäri oli hänen kintereillään ja kurkisti niinikään ovelta.
Siellä oli nurkassa kylpyamme, josta vesi oli kiireesti laskettu pois. Maaten ammeessa kuin haudassa tai sarkofagissa, kiireessä peiteltynä hurstilla ja huopasella, lepäsi siinä kömpelötekoisen miehen ruumis; pää paksu, piirteet karkeat, synkät, epäjalot. Huoneessa oli avattu luukku, jotta höyry, joka oli täyttänyt sen, pääsisi ulos, mutta se takeltui yhä, vesipisaroiksi jähmettyneenä, raskaana seiniin ja ammeessa lepääjän kasvoihin ja ruumiiseen. Huone oli edelleen kuuma ja vesi lämmintä, mutta kasvot ja ruumis tuntuivat koskettaessa kylmiltä ja hiljaisilta. Ammeen valkeamarmorisessa pohjassa oli kammottavia punaisia suonia. Viereisellä hyllyllä oli tyhjä opiumipullo ja kilpikonnanluinen kynäveitsi, tahrattu, muttei musteella.
»Valtimot poikki — nopea kuolema — ollut kuolleena vähintäin puoli tuntia.» Näiden lääkärin sanojen kaiku kiersi jo käytävissä, kylpysuojissa ja läpi koko talon hänen suoristautuessaan kumaraisesta asennostaan; hän oli tahtonut ylettyä ammeen pohjaan huljuttelemaan käsin vettä, joka vähitellen muuttui yhtä punajuomuiseksi kuin marmorikin oli ja lopulta yksivärisen punaiseksi.
Hän vilkaisi sohvalla viruvia vaatteita ja kelloa, rahoja ja taskukirjaa pöydällä. Taskukirjaan puoliksi työnnetty, puoliksi siitä pilkistävä kokoonkääritty kirjelippunen veti hänen tarkkaavan katseensa puoleensa. Hän katsoi siihen, kosketti sitä, veti sen hiukan esiin lehtien välistä, sanoi tyynesti: »Tämä on osoitettu minulle», avasi ja luki sen.
Hänen ei tarvinnut antaa mitään määräyksiä. Talon väki tiesi mitä oli tehtävä; asianomaiset virkailijat noudettiin pian paikalle ja he ottivat haltuunsa kuolleen ja hänelle kuuluneen omaisuuden yhtä kuivan asiallisesti ja yhtä rauhallisin käytöksin ja ilmein, kuin jos olisi ollut kysymyksessä kellon vetäminen. Lääkäri oli tyytyväinen saadessaan kävellä ulkona yöilmassa; hän oli niinikään, huolimatta laajasta kokemuksestaan, tyytyväinen voidessaan istuutua hetkeksi erään talon portaille, sillä hän tunsi itsensä sairaaksi ja heikoksi.
Laki asui lähellä häntä, ja kun hän tuli tämän talolle, näki hän valoa siinä huoneessa, jossa hän tiesi ystävänsä usein istuvan myöhään yöhön työnsä ääressä. Koska valoa ei milloinkaan näkynyt, ellei laki ollut ylhäällä, niin hän päätteli, ettei mies vielä ollut vuoteessa. Tällä uurastajalla olikin seuraavana päivänä kiero juttu oikeudessa, ja hän käytti hyväkseen yön hetkiä keksiäkseen pauloja lautakunnan herroille.
Lääkärin koputus hämmästytti lakia, mutta koska hän heti epäili, että joku tuli kertomaan jonkun toisen aikovan ryöstää häneltä tai jollakin muulla tavalla hyökätä hänen kimppuunsa, tuli hän heti alas kiireesti ja hiljaa. Hän oli selvitellyt päätänsä huuhtelemalla sitä kylmällä vedellä, mikä oli sopivana valmistuksena hänen aikoessaan seuraavana päivänä valaa kuumaa vettä lautamiesten päähän, ja lueskellut paidankaulus levällään, jotta sitä paremmin voisi kuristaa vastapuolen todistajia. Tästä oli seurauksena, että hän alas tullessaan näytti varsin villiltä. Huomatessaan lääkärin, jota hän kaikkein vähimmin oli odottanut näkevänsä, näytti hän vieläkin villimmältä ja kysyi: »Mikä on hätänä?»
»Kysyitte kerran minulta, mikä mr Merdleä vaivasi.»
»Merkillinen vastaus! Niin tein.»
»Ja minä sanoin, etten ollut päässyt siitä selville.»
»Niin kyllä. Muistan sen.»
»Nyt olen päässyt selville.»
»Hyvä Jumala!» huudahti laki, vavahti ja laski kätensä toisen rinnalle.
»Niin olen minäkin. Näen sen kasvoistanne.»
He menivät lähimpään huoneeseen, jossa lääkäri antoi hänelle kirjeen luettavaksi. Laki luki sen moneen kertaan. Siinä ei ollut montakaan sanaa, mutta se vaati lain terästetyn huomion ja tarkkaavaisuuden osakseen. Hän ei voinut kylliksi pahoitella sitä, ettei ollut itse keksinyt johtolankaa tähän. Vähäisinkin johtolanka, sanoi hän, olisi tehnyt hänet koko jutun herraksi, ja millainen juttu se olisikaan ollut perinpohjin selvitellä!
Lääkäri oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa tapahtumasta Merdlen kotiin. Laki ei voinut heti palata työhönsä, keksimään viettely- ja houkuttelukeinoja valistuneimmalle ja huomattavimmalle lautakunnalle, mitä hän milloinkaan oli nähnyt oikeudessa ja jota ei, sen hän vakuutti oppineelle ystävällensä, käynyt nujertaminen ontoilla viisasteluilla yhtä vähän kuin valitettavasti usein väärinkäytetyillä ammatillisilla tempuilla ja metkuilla (tällä tavalla aikoi hän aloittaa rynnäkkönsä); ja niin hän lupasi seurata mukana ja kävellä talon läheisyydessä sillä aikaa kun toinen oli sisällä. He kävelivät sitten arvellen paremmin tointuvansa raikkaassa ulkoilmassa; ja päivän siivet olivat karkottamassa yötä, kun lääkäri kolkutti ovelle.
Miespalvelija, joka yleisön edessä esiintyi kaikissa sateenkaaren väreissä, valvoi odotellen isäntäänsä — se on: hän istui sikeään uneen vaipuneena keittiössä, edessään sanomalehti ja kaksi kynttilää, kuvaavana lisänä siihen pitkään matemaattisten todistusten sarjaan, jonka saattoi esittää sen otaksuman kumoamiseksi, että tuli vain sattumalta pääsee irti talossa. Kun tämä palvelija oli saatu valveille, sai lääkäri vielä odottaa, kunnes hovimestari oli herätetty. Viimein ilmestyi tämä ylevä olento ruokasaliin, yllään flanellipuku ja jalassa tohvelit, mutta kaulahuivi hänellä oli kaulassa ja hovimestari hän oli tuuma tuumalta. Nyt oli jo aamu. Lääkäri oli odotellessaan avannut erään ikkunan luukut, jotta näkisi päivänvaloa.
»Mrs Merdlen kamarineito on kutsuttava ja käskettävä herättämään emäntänsä ja mahdollisimman varovasti valmistamaan häntä ottamaan vastaan minut. Minulla on hänelle kauhea uutinen.»
Näin sanoi lääkäri hovimestarille. Tämä, jolla oli kädessään kynttilä, kutsui lakeijan ottamaan sen häneltä. Sitte lähestyi hän ikkunaa arvokkaasti, valvoen lääkärin uutisen kertomista samoin kuin oli valvonut päivällisten tarjoilua tässä samassa huoneessa.
»Mr Merdle on kuollut.»
»Haluan erota toimestani kuukauden kuluttua», ilmoitti hovimestari.
»Mr Merdle on tehnyt itsemurhan.»
»Sir», sanoi hovimestari, »se on hyvin epämiellyttävää minun asemassani olevalle, se kun saattaa herättää ennakkoluuloja, ja sentähden haluan jättää paikkani nyt heti».
»Ellette ole järkytetty, niin ettekö edes ihmettele, mies?» kysyi lääkäri.
Hovimestari vastasi, pää pystyssä ja tyynesti, nämä muistettavat sanat: »Sir, mr Merdle ei milloinkaan ollut herrasmies, eikä mikään herrasmiehelle sopimaton teko hänen puoleltaan hämmästytä minua. Voinko lähettää luoksenne jonkun tai annanko ennen lähtöäni joitakin määräyksiä asioista, joita mahdollisesti tahdotte saada toimitetuiksi?»
Kun lääkäri, suoritettuaan tehtävänsä yläkerrassa, yhtyi lakiin kadulla, ei hän maininnut keskustelustaan mrs Merdlen kanssa muuta kuin ettei hän vielä ollut kertonut tälle kaikkea, mutta että sen, mitä mrs Merdle oli saanut kuulla, hän oli kestänyt erinomaisesti. Laki oli käyttänyt vapaa-aikansa kadulla rakentaakseen erittäin ovelan ansan, jolla aikoi pyydystää koko lautakunnan yhdellä haavaa; saatuaan tämän asian selväksi hän omisti koko huomionsa viime tapahtumalle, ja he kävelivät hiljalleen kotiin pohtien sitä joka puolelta. Ennen eroamistansa lääkärin ovella katsahtivat molemmat aurinkoiselle aamutaivaalle, jota kohden muutamien varhaisten valkeiden savu ja muutamien aamunvirkkujen kulkijoiden hengitys ja äänet rauhallisesti kohosivat, ja käänsivät sitten katseensa suunnatonta kaupunkia kohti ja arvelivat, että jos kaikki sadat ja tuhannet, nyt kerjäläisiksi joutuneet, jotka vielä lepäsivät unen helmoissa, vain aavistaisivat sen, mistä he molemmat puhuivat, sen perikadon, joka heitä uhkasi, niin mikä huuto kohoaisikaan taivaalle yhtä ainoata kurjaa sielua vastaan!
Tieto suuren miehen kuolemasta levisi hämmästyttävän nopeasti. Ensiksi hän kuoli kaikista niistä taudeista, joista ei milloinkaan ollut saatu selvää, ja useista upouusista taudeista, joita valon nopeudella keksittiin ja levitettiin tämän tapahtuman johdosta. Hän oli lapsuudestaan saakka potenut pöhötautia taikka perinyt isoisältään suuren määrän vettä rintaonteloonsa; hänen oli kahdeksantoista vuoden aikana täytynyt jok'ikinen aamu alistua leikkaukseen, hänen ruumiissaan oli tärkeitä suonia räjähdellyt kuin raketit, hänellä oli ollut vikaa keuhkoissa, hänellä oli ollut vikaa sydämessä, hänellä oli ollut vikaa aivoissa. Viisisataa henkilöä, jotka istuutuivat suuruksellensa täysin tietämättöminä tapahtumasta, uskoivat, lopettaessaan ateriansa, että he henkilökohtaisesti ja yksityisesti tiesivät lääkärin sanoneen mr Merdlelle: »Te voitte odottaa jonakin päivänä sammuvanne kuin kynttilänsydän», ja mr Merdlen vastanneen lääkärille: »Ihminen kuolee vain kerran.» Noin yhdentoista aikaan aamupäivällä alkoi aivosairaus voittaa kaikki muut otaksumat, ja kahdentoista tienoilla se oli selvästi määritelty »liikarasitukseksi».
Liikarasitus olisi täydellisesti tyydyttänyt yleistä mielipidettä ja se näytti niin miellyttäneen kaikkia, että se olisi pysynyt vallassa koko päivän, ellei laki noin puoli kymmenen aikoihin olisi kuljettanut tietoa tapahtuman todellisesta kulusta oikeushoviin. Tästä johtui, että kello yhden tienoilla alettiin koko Lontoossa yleisesti kuiskailla, että mr Merdle oli tehnyt itsemurhan. Liikarasitus-otaksumasta ei suinkaan silti luovuttu, vaan se muuttui entistä mieluisemmaksi. Liikarasitus oli siveellisen pohdinnan esineenä miltei joka kadulla. Kaikki, jotka olivat yrittäneet tehdä rahaa eivätkä olleet kyenneet siihen, sanoivat: »Siinä nyt näette! Kohta kun antaudutte kokoamaan rikkauksia, sairastutte liikarasituksesta.» Laiskurit käyttivät sitä hyväkseen ja sanoivat: »Katsokaa kuinka käy, kun aina vain aherratte, aherratte, aherratte! Itsepintaisesti teette työtä, teette sitä ylenmäärin, liikarasitus yllättää teidät, ja te olette mennyttä miestä!» Tätä johtopäätelmää kannatettiin laajoissa piireissä, muttei missään hartaammin kuin nuorten kirjurien ja liikeosakasten keskuudessa, joita ei milloinkaan ollut uhannut vähimmänkään liikarasituksen vaara. Yhdestä suusta selittivät nämä hurskaasti, että he toivoivat elämänsä iän muistavansa tämän varoituksen ja voivansa järjestää elämänsä niin, että välttäisivät liikarasitusta ja siten saisivat elää monta vuotta ystäviensä ilona.
Mutta pörssiaikana alkoi liikarasitus hälvetä ja kaameita kuiskailuja kuhisi ilmassa joka suunnalla. Aluksi ne olivat heikkoja ja epämääräisiä, epäilivät vain tokko mr Merdlen rikkaus osoittautuisi niin suureksi kuin oli otaksuttu, eikö sen rahaksimuutto tuottaisi hetkellistä vaikeutta ja eikö ihmeellinen pankki joksikin aikaa (esim. kuukaudeksi) lakkauttaisi maksujansa. Kuiskailujen käydessä äänekkäämmiksi, kuten ne tekivät joka hetki, muuttui sävy samalla uhkaavammaksi. Hän oli kohonnut tyhjästä, ilman minkäänlaista havaittavaa luonnollista kehitystä ja edistystä; hän oli sittenkin ollut vain alhainen, tietämätön mies; hän oli ollut luihusilmäinen mies, joka ei katsonut ketään suoraan silmiin; kaikenkaltaiset ihmiset olivat kannattaneet ja suosineet häntä aivan käsittämättömällä tavalla; hänellä ei ollut milloinkaan ollut itsellään rahoja, hänen yrityksensä olivat olleet äärimmäisen kevytmielisiä, ja hän oli tuhlannut suunnattomasti rahaa. Samassa määrin kuin päivä painui iltaa kohden, kohosi huhu äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi. Hän oli jättänyt kirjeen kylpylään lääkärillensä ja tämä oli saanut sen, ja kirje esitettäisiin huomenna ruumiintarkastus-tilaisuudessa ja sävähtäisi kuin salama niiden lukemattomien niskaan, joita Merdle oli pettänyt. Iso joukko kaikensäätyisiä ihmisiä joutuisi perikatoon hänen vararikkonsa kautta; oli vanhuksia, jotka koko ikänsä olivat eläneet hyvissä varoissa ja joille nyt ei jäisi muuta turvapaikkaa kuin köyhäintalo, jossa saisivat loppuikänsä katua luottamustaan mr Merdleen; tämä mahtava roisto oli tuhonnut tuhansien naisten ja lasten tulevaisuuden. Jokaista hänen loistaviin pitoihinsa osaaottanutta pidettäisiin hänen rikostoverinaan lukemattomien kotien tuhoamisessa; nöyräselkäiset rikkaudenpalvelijat, jotka olivat olleet mukana suitsuttamassa hänelle, olisivat mieluummin voineet suoraan palvoa itse paholaistakin. Näin huhu, kasvaen ja kohoten yhä äänekkäämmäksi jokaiselta vahvistavalta lisäpiirteeltä, jokaiselta uudelta iltalehtien painokselta, paisui illan tullen sellaiseksi kohinaksi, että olisi voinut kuvitella Paavalin kirkon ulkoparvekkeella seisovan yksinäisen tähystäjän huomaavan, kuinka ilma oli täynnänsä kiihkeätä Merdle-nimen mainintaa ja siihen liittyviä kirouksia ja inhon ilmauksia.
Sillä niihin aikoihin tiedettiin, että mr Merdle-vainajan sairaus oli ollut vain ryöstöä ja petkutusta. Hän, niin laajalle levinneen palvonnan saastainen esine, joka oli ollut mukana ylhäisten miesten juhlissa, istunut ylimmällä orrella hienojen naisten pidoissa, kukistanut ylhäisten ylpeyden ja säätykopeuden, joka oli hieronut ministerin kanssa kauppaa verukeviraston eri toimista, joka kymmenen tai korkeintain viidentoista vuoden aikana oli vastaanottanut useampia ansiontunnustuksia ja kunnianosoituksia kuin Englannissa oli jaettu vähintäin kahdensadan vuoden aikana rauhallisille kansan hyväntekijöille ja heidän muistoansa kunnioittaville laitoksille ja teoksille — hän, tämä loistava ihme, tämä uusi tähti, jota viisaat miehet seurasivat tuoden lahjojansa, kunnes se pysähtyi erään kylpyammeen pohjalla viruvan ruumiin kohdalle ja hävisi — hän oli yksinkertaisesti vain suurin petturi ja suurin varas, joka milloinkaan on pelastunut kaleereista.
KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Myrskyn satoa korjataan
Kiivas huohotus ja kiireisten askelten kopina ilmoitti mr Pancksin tulon jo ennenkuin hän ryntäsi Arthur Clennamin konttoriin. Ruumiintarkastus oli suoritettu, kirje julkaistu, pankki kukistunut, muut olkiset mallilaitokset syttyneet tuleen ja haihtuneet savuna ilmaan. Ihailtu rosvolaiva oli räjähtänyt keskellä isoa, kaikenmallisista ja kaikenkokoisista aluksista kokoonpantua laivastoa, ja ulapalla ei näkynyt mitään muuta kuin hävitystä, palavia laivanrunkoja, räjähteleviä ruutivarastoja, itsestään laukeavia isoja kanuunoita, jotka raatelivat ystävät ja naapurit kappaleiksi, hukkuvia ihmisiä, jotka tarrautuivat vajoaviin hylkyihin ja upposivat toinen toisensa jälkeen, uupuneita uimareita ja haikaloja.
Pajayhtiön konttorissa ei näkynyt jälkeä siellä tavallisesti vallitsevasta ahkeruudesta ja järjestyksestä. Avaamattomia kirjeitä ja järjestämättömiä papereita virui pulpetilla. Keskellä näitä lamaantuneen tarmon ja pettyneen toivon merkkejä seisoi konttorin isäntä tavallisella paikallansa, toimettomana, käsivarret pulpetilla ja pää painuneena niiden varaan.
Mr Pancks ryntäsi sisään, näki hänet ja pysähtyi. Seuraavassa hetkessä olivat mr Pancksinkin käsivarret pulpetilla ja hänen päänsä niiden varassa; ja tässä asennossa he pysyivät jonkun aikaa, toimettomina ja äänettöminä, pienen välimatkan päässä toisistaan.
Mr Pancks nosti ensimmäisenä päätänsä ja puhui. »Minä se yllytin teidät siihen, mr Clennam. Tiedän sen. Sanokaa mitä tahdotte. Ette voi sanoa enempää kuin mitä itse sanon itselleni. Ette voi sanoa enempää kuin mitä ansaitsen.»
»Oi Pancks, Pancks!» vastasi Clennam, »älkää puhuko ansaitsemisesta.
Mitäs minä sitten ansaitsen!»
»Paremman onnen», vastasi Pancks.
»Minä, joka olen saattanut yhtiökumppanini perikatoon», jatkoi Clennam kuuntelematta häntä. »Pancks, Pancks, minä olen saattanut Doycen perikatoon! Rehellisen, itsenäisen, väsymättömän vanhan miehen, joka työllään on raivannut itselleen tien elämän läpi; miehen, jonka on täytynyt kokea monenlaisia pettymyksiä ja joka silti on säilyttänyt hyvän ja toivehikkaan luonteensa, josta olen niin paljon pitänyt ja jolle olen tahtonut pysyä uskollisena ja hyödyllisenä, hänet minä olen saattanut perikatoon — tuottanut hänelle häpeätä — saattanut hänet perikatoon — perikatoon!»
Tuska, jolla tämä ajatus täytti hänen mielensä, oli niin kiusallinen katsella, että mr Pancks tarttui tukkaansa ja repi sitä epätoivoissaan.
»Nuhdelkaa minua!» huusi Pancks. »Nuhdelkaa minua, sir, tai teen jotakin pahaa itselleni. Sanokaa: 'Senkin hullu, senkin heittiö.' Sanokaa: 'Aasi, kuinka saatoit tehdä niin, konna, mitä sinulla oli mielessäsi!' Käykää kiinni minuun. Sanokaa minulle jotakin karkeata!» Ja koko ajan raastoi mr Pancks kankeata tukkaansa armotta ja säälittä.
»Ellette olisi milloinkaan taipunut tähän kohtalokkaaseen hulluuteen, Pancks», sanoi Clennam paremmin säälistä kuin kostonhalusta, »niin kuinka paljoa parempi se olisi ollut teille ja minulle!»
»Enemmän, sir!» huudahti Pancks kiristellen hampaitaan katumuksen tuskassa. »Enemmän vain!»
»Ellette olisi milloinkaan ryhtynyt näihin kirottuihin laskelmiin ettekä esittänyt tuloksianne niin inhottavan selvästi», valitti Clennam, »olisi se ollut paljoa parempi teille, Pancks, ja paljoa parempi minulle!»
»Lisää, sir!» huudahti Pancks hellittäen sormensa tukastaan. »Lisää, lisää vain!» Mutta Clennam, joka huomasi hänen jo alkavan rauhoittua, oli sanonut kaikki, mitä halusi lausua, jopa enemmänkin. Hän väänteli käsiänsä lisäten vain: »Sokeat sokeain taluttajina, Pancks! Sokeat sokeain taluttajina! Mutta Doyce, Doyce, Doyce, vääryyttä kärsinyt yhtiökumppanini!» Tämä ajatus painoi hänen päänsä uudelleen pulpetille.
Pancks katkaisi ensimmäisenä uudelleen syntyneen äänettömyyden, johon he olivat vaipuneet seisten aikaisemmassa asennossaan.
»En ole ollut vuoteessa senjälkeen kun asia alkoi tulla tunnetuksi. Olen juossut yhtäällä ja toisaalla toivoen voivani pelastaa jonkun kekäleen tulesta. Kaikki turhaan. Kaikki mennyttä ja hukassa.»
»Tiedän sen liiankin hyvin», vastasi Clennam.
Hetkeksi syntyneen hiljaisuuden mr Pancks lopetti voihkauksella, joka puristautui kuuluville hänen sielunsa syvyyksistä.
»Vielä toissapäivänä, Pancks», sanoi Arthur, »vielä toissapäivänä, maanantaina, olin varmasti päättänyt myydä osakkeeni, muuttaa ne rahaksi ja tehdä lopun koko jutusta».
»Niin paljoa en voi sanoa itsestäni, sir», vastasi Pancks. »Mutta ihmeellistä on, kuinka monen olen kuullut aikoneen myydä osakkeensa juuri toissapäivänä eikä minään muuna vuoden kolmestasadasta kuudestakymmenestä viidestä päivästä, ellei olisi ollut liian myöhäistä.»
Hänen höyrykonemaiset huohotuksensa, jotka tavallisesti tekivät hullunkurisen vaikutuksen, tuntuivat nyt surkeammilta kuin yhtä monet huokaukset; ja likaisessa, tahritussa; huolimattomassa asussaan hän olisi kiireestä kantapäähän sopinut ilmeiseksi onnettomuuden kuvaksi, jonka piirteet tuskin erottuivat pesemättömyyden alta.
»Mr Clennam, olitteko pannut siihen — kaikki rahat?» Hänen oli vaikea päästä tuon ajatusviivan yli ja saada viime sanoja lausutuiksi.
»Kaikki.»
Mr Pancks tarttui taas kankeaan tukkaansa ja raastoi sitä niin, että sai muutamia tukkoja käteensä. Katseltuaan ensin niitä vimmaisena hän pisti ne sitte taskuunsa.
»Minun on nyt heti ryhdyttävä toimeen», virkkoi Clennam pyyhkäisten poskeltaan muutaman siihen hiljaa vierähtäneen kyynelen. »Se vaivainen korvaus, jonka voin antaa, on heti annettava. Minun tulee puhdistaa onnettoman yhtiökumppanini nimi ja maine kaikesta tahrasta. En saa pitää mitään itselläni. Minun on luovutettava velkamiehillemme valtakirja, jota olen käyttänyt niin väärin, ja minun täytyy käyttää loppuikäni sovittaakseni vikani — tai rikokseni — mikäli se on mahdollista.»
»Onko mahdotonta nyt muuten selviytyä, sir?»
»Mahdotonta. Selviytyminen ei tule kysymykseenkään nyt. Kuta pikemmin liike joutuu minun käsistäni, sitä parempi sille. Meillä on sitoumuksia, jotka ovat suoritettavat tällä viikolla ja jotka veisivät meidät perikatoon muutaman päivän päästä — vaikkapa haluaisinkin siirtää ratkaisun yhden päivän eteenpäin jatkaen liikettä edelleen, huolimatta siitä, että tiedän mitä tiedän. Koko viime yön suunnittelin, mitä minun on tehtävä; nyt se on vain pantava täytäntöön.»
»Ettehän tee sitä aivan yksin?» kysyi Pancks, jonka kasvot olivat niin kosteat kuin jos hänen höyrynsä olisi muuttunut vedeksi kohta kun hän päästi sen ilmoille. »Ottakaa lakimies avuksenne.»
»Kenties se olisi viisainta.»
»Ottakaa Rugg.»
»Tässä ei ole paljoa tehtävää. Hän voi tehdä sen yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu.»
»Noudanko Ruggin, mr Clennam?»
»Jos aikanne myöntää. Olisin hyvin kiitollinen teille siitä.»
Mr Pancks painoi samassa hetkessä hatun päähänsä ja höyrysi Pentonvilleen. Hänen ollessaan poissa Arthur ei kertaakaan nostanut päätänsä pulpetilta, vaan pysyi koko ajan samassa asennossa.
Mr Pancks toi ystävänsä ja lakineuvojansa mr Ruggin mukanaan. Tämä oli matkalla saanut niin kouraantuntuvan kokemuksen mr Pancksin nykyisestä luonnottomasta mielentilasta, että hän aloitti ammatilliset neuvottelut pyytämällä, että tämä herrasmies lähtisi tiehensä. Murtunut ja alistuvainen Pancks totteli.
»Hän on hyvin samanlaisessa tilassa kuin tyttäreni oli silloin, kun aloitimme rikottua aviolupausta koskevan oikeudenkäyntimme, jossa hän oli kantajana», sanoi mr Rugg »Hän suhtautuu asiaan liian läheisesti ja kiihkeästi. Hän antaa tunteillensa liiaksi valtaa. Meidän ammatissamme ei käy päinsä antaa tunteiden vallita, sir.»
Riisuessaan hansikkaitansa ja pistäessään niitä hattuunsa hän loi pari syrjäsilmäystä asiakkaaseensa ja huomasi, että tämä oli suuresti muuttunut.
»Olen pahoillani huomatessani, että olette antanut omille tunteillenne vallan, sir», sanoi mr Rugg. »Pyydän, älkää tehkö niin, älkää millään muotoa. Tällaiset tappiot ovat kyllä hyvin ikäviä mutta meidän pitää rauhallisesti katsoa niitä silmiin.»
»Jos menettämäni rahat olisivat kaikki omiani, mr Rugg», huokasi
Clennam, »niin en olisi niin pahoillani».
»Todellako, sir?» Mr Rugg hykerteli hilpeän näköisenä käsiänsä. »Te hämmästytätte minua, sir. Se on erikoista. Tavallisesti minä olen kokemuspiirissäni tehnyt sen havainnon että ihmiset ovat enimmin huolissaan omista rahoistansa. Olen nähnyt ihmisten hävittäneen ison joukon muiden rahoja ja kestävän onnettomuuden varsin hyvin, todella varsin hyvin.»
Tehtyään nämä lohdulliset huomautukset istuutui mr Rugg virkatuolille pulpetin ääreen ja kävi pohtimaan asioita.
»Nyt, mr Clennam, luvallanne, käymme asioihin käsiksi. Tarkastakaamme tilannetta. Kysymys on vallan yksinkertainen, tuo tavallinen, suorasukainen, järkevä: Mitä voimme tehdä omaksi hyväksemme? Mitä voimme tehdä omaksi hyväksemme?»
»Tätä minä en kysy, mr Rugg», vastasi Arthur. »Te erehdytte heti alussa.. Minun kysymykseni kuuluu: Mitä voin tehdä yhtiökumppanini hyväksi; miten voin parhaiten hyvittää häntä?»
»Tiedättekö, sir, pelkään», lausui mr Rugg miettivästä, »että sittekin sallitte tunteittenne vallita. En pidä tuosta sanasta hyvittää sir, muuta kuin lakimiesten käyttämänä vipuna. Suokaa anteeksi, että pidän velvollisuutenani varoittaa teitä millään muotoa suomasta tunteillenne valtaa.»
»Mr Rugg», vastasi Clennam karkaisten itseään kestämään siinä mitä oli ottanut hartioilleen, ja hämmästyttäen neuvonantajaansa osoittamalla, että hän epätoivoisessa tilassaankin aikoi järkähtämättömästi pysyä päätöksessään, »minusta tuntuu, ettette ole erikoisen taipuvainen noudattamaan sitä suuntaa, jonka olen määrännyt toiminnalleni. Ellette hyväksy sitä ettekä siis ole halukas ryhtymään niihin toimenpiteisiin, joita asia vaatii, niin olen pahoillani, ja minun on silloin hankittava apua toisaalta. Mutta tahdon heti ilmoittaa teille, että minun kanssani ei kannata väitellä siitä asiasta.»
»Hyvä, sir», vastasi mr Rugg kohauttaen hartioitaan. »Hyvä, sir koska jonkun kuitenkin on suoritettava tämä kaikki, niin sallikaa minun tehdä se. Sellainen oli periaatteeni Ruggin ja Bawkinsin jutussakin. Ja sama se on useimmissa muissakin oikeusjutuissa.»
Tämän jälkeen ilmoitti Clennam mr Ruggille järkähtämättömän päätöksensä. Hän kertoi neuvonantajalleen, että hänen yhtiökumppaninsa oli erinomaisen rehellinen ja vilpitön mies ja että häntä, Clennamia, kaikessa, mitä hän nyt aikoi tehdä, ohjasi toverin luonteen tuntemus ja halu kunnioittaa ja sääliä hänen tunteitansa. Hän selitti, että hänen kumppaninsa oli nyt ulkomailla osallisena tärkeässä yrityksessä ja että hänen, Clennamin, välttämättä täytyi julkisesti ottaa kannettavakseen häpeä harkitsemattomasta teostaan ja julkisesti vapauttaa yhtiökumppani kaikesta edesvastuusta ja osallisuudesta, niin ettei vähimmänkään epäluulon varjo haittaisi Doycen kunniaa ja mainetta vieraassa maassa ja siten saattaisi yrityksen onnistumista vaaraan. Hän sanoi mr Ruggille, että hän siis vain yhdellä ainoalla tavalla saattoi hyvittää kumppaninsa, nimittäin erottamalla hänet siveellisesti kokonaan tästä jutusta ja selittämällä julkisesti ja avoimesti, että hän, Arthur Clennam, yhtiön toinen osakas, oli omin päin, vieläpä vastoin yhtiökumppaninsa varoitusta, käyttänyt yhtiön varoja äsken perikatoon joutuneisiin keinotteluihin, ja että tämä hyvitys sopi nimenomaan tälle miehelle paremmin kuin useimmille muille ja että hänen sentähden ensimmäiseksi oli annettava tämä hyvitys. Näin ollen oli hänen aikomuksensa painattaa tämänsisältöinen selitys, jonka hän jo oli suunnitellut valmiiksi, panna se kiertämään liikkeen kaikkien kauppatuttavien keskuudessa sekä julkaista se sanomalehdissä. Tämän kaiken ohella (jonka selittely sai mr Ruggin kauheasti irvistelemään ja levottomasti liikuttelemaan jäseniänsä) aikoi hän lähettää kirjeen kaikille saamamiehille, jossa juhlallisesti vapautti yhtiökumppaninsa kaikesta edesvastuusta ja myös ilmoitti liikkeen pysähtyvän siksi, kunnes he olivat tehneet päätöksensä ja hänen yhtiökumppaninsa oli saanut tiedon asioista, ja jossa hän selitti alistuvansa heidän määräyksiinsä. Jos he, ottaen huomioon hänen kumppaninsa viattomuuden, voisivat järjestää asiat niin, että liike joskus vielä voisi edullisesti jatkua ja tointua nykyisestä vaikeasta tilastaan, niin silloin hänen oma osuutensa lankeaisi hänen yhtiökumppanillensa ainoana rahallisena hyvityksenä, jonka hän voisi antaa hänelle tuottamastaan harmista ja vahingosta, ja hän itse pyytäisi saada palvella liikettä vaatimattomana, uskollisena apulaisena saaden sen verran palkkaa, että juuri tulisi toimeen.
Vaikka mr Rugg selvästi näki, ettei mikään voisi estää Clennamia panemasta päätöstänsä toimeen, vaativat hänen kasvojensa vääntelyt ja jäsentensä levottomuus niin kipeästi jonkinlaista lievennystä vastalauseen muodossa, ettei hän voinut olla vaiti. »En vastusta teitä, sir», sanoi hän, »enkä ryhdy väittelemään kanssanne. Minä panen toimeen päätöksenne, sir, mutta tahdon kuitenkin ilmaista eriävän mielipiteeni.» Ja sitte mr Rugg jotenkin laajasti esitti vastalauseensa pääkohdat. Nämä olivat seuraavat: Koko kaupunki, saattoipa sanoa koko maa oli juuri nyt pahimmassa kuohumistilassaan viime paljastusten johdosta, ja suuttumus uhreja vastaan tulisi olemaan ankara; ne, jotka eivät olleet antautuneet petkutettaviksi, olisivat varmasti vimmaisen vihaisia niille, jotka eivät olleet ymmärtäneet olla yhtä viisaita kuin he, ja ne, jotka olivat tulleet petetyiksi, keksisivät varmasti syitä ja puolusteluja omaksi edukseen, joita yhtä varmasti tiesivät muilta petetyiltä puuttuvan kokonaan, mainitsemattakaan sitä sangen todennäköistä seikkaa, että jokikinen vahinkoon joutunut kiukkuisena uskottelisi itselleen, ettei hän ilman kaikkien muiden esimerkkiä ikinä olisi antautunut sellaisiin keinotteluihin; selitys, jonka Clennam aikoi julkaista, nostaisi tällaisena aikana varmasti suuttumuksen myrskyn häntä vastaan, josta seuraisi, ettei olisi toivomistakaan velkojilta mitään kärsivällisyyttä tai sovittelunhalua; se asettaisi hänet vain harhailevan ristitulen yksinäiseksi maalitauluksi, johon kuulia sataisi joka haaralta.
Kaikkeen tähän vastasi Clennam vain, että vaikka vastalauseessa kyllä oli järkeä, ei se kuitenkaan vähentänyt eikä voinut vähentää sen välttämättömyyden voimaa, joka selvästi vaati häntä vapaaehtoisesti ja julkisesti julistamaan yhtiökumppaninsa syyttömäksi kaikkeen. Sentähden hän kerta kaikkiaan pyysi mr Ruggia heti ryhtymään avustajaksi hänen päätöksensä toimeenpanossa.
Mr Rugg kävi työhön käsiksi, ja Arthur, joka ei pidättänyt omaisuudestaan muuta kuin vaatteensa ja kirjansa sekä pienen määrän käteistä rahaa, liitti yksityisen pienen säästökirjansa liikkeen muiden paperien joukkoon.
Paljastus oli tehty, ja myrsky raivosi peloittavana. Tuhannet mulkoilivat rajuina ympärillensä, etsien jotakin elävää olentoa, jonka päähän saisivat tyhjentää vihansa maljat; ja tämä huomiota herättävä selitys, joka etsimällä etsi julkisuutta, toi sellaisen olennon heidän ulottuvilleen, jopa mestauslavalle heidän eteensä. Kun ihmiset, joita asia ei ensinkään koskenut, niin päivittelivät tämän olennon rikollisuutta ja julkeutta, niin ei voinut toivoa, että rahoja menettäneet tuomitsisivat lempeämmin. Velkojilta tuli satamalla soimaus- ja häväistyskirjeitä; ja mr Rugg, joka istui päivät päästään korkealla tuolilla ja luki niitä, ilmoitti asiakkaalleen viikon kuluttua, että hän pelkäsi vangitsemiskäskyn jo olevan annetun.
»Minun on kestettävä tekoni seuraukset», vastasi Clennam. »Vangitsijat tapaavat minut täällä.»
Jo seuraavana aamuna, kun hän kääntyi mrs Plornishin nurkalla Bleeding Heart Yardissa, seisoi mrs Plornish ovellansa odotellen ja pyysi salaperäisesti häntä tulemaan Onnenmajaan. Siellä hän tapasi mr Ruggin.
»Ajattelin odottaa teitä täällä. Teidän sijassanne en tänään menisi konttoriin, sir.»
»Miksi ette, mr Rugg?»
»Minun tietääkseni heitä on viisi teidän kintereillänne.»
»Kuta pikemmin se tapahtuu, sitä parempi», sanoi Clennam. »Vangitkoot he minut nyt heti vain.»
»Kyllä, mutta», vastasi mr Rugg ja asettui oven eteen, »kuulkaa pari järjen sanaa. He ottavat teidät kylliksi ajoissa, siitä ei ole epäilystä; mutta kuulkaa järkipuhetta. Tällaisissa tapauksissa sattuu melkein aina niin, että joku mitätön seikka työntyy etualalle ja käy myös perin tärkeäksi. No niin, huomaan, että vangitsemiskäsky on annettu vain oikeushovin tuomiopiirissä, ja minulla on syytä luulla, että vangitseminen kyllä voi tapahtua sen perusteella. Siihen minä en alistuisi.»
»Miksi ette?» kysyi Clennam.
»Minä taipuisin tottelemaan vain täysin pätevää vangitsemismääräystä. On aina hyvä säilyttää ulkokuori koreana. Neuvonantajananne soisin, että teidät vangittaisiin vain korkeimman oikeuden käskystä, jos suvaitsisitte siinä tehdä minulle mieliksi. Se näyttäsi paremmalta.»
»Mr Rugg», vastasi Arthur alakuloisuudessaan, »ainoa toivoni on, että kaikki pian päättyisi. Tahdon astua tietäni suoraan eteenpäin ja kestää, mitä on kestettävä.»
»Vielä hiukan järkipuhetta, sir», huusi mr Rugg. »Siinä on todella järkeä. Äskeinen saattaa olla makuasia, mutta tässä on todella järkeä. Jos teidät vangitaan alaoikeuden määräyksestä, niin teidät viedään Marshalseaan. No, tiedättehän mikä Marshalsea on. Perin umpinaista. Äärimmäisen ahdasta. Sitävastoin King's Benchissä —» Mr Rugg heilautti oikeata kättänsä avaralti, ikäänkuin kuvatakseen, kuinka siellä oli runsaasti tilaa.
»Tahtoisin mieluummin, että joutuisin Marshalseaan kuin mihinkään muuhun vankilaan», vakuutti Clennam.
»Todellako, sir?» vastasi mr Rugg. »No, sekin on makuasia, ja voimme siis lähteä matkaan.»
Hän oli ensin hiukan loukkautunut, mutta leppyi pian. He kävelivät Yardin toiseen päähän. Heartilaiset pitivät häntä nyt hänen onnettomuuksiensa jälkeen paljoa mielenkiintoisempana kuin sitä ennen: nyt he katsoivat hänen todella kuuluvan kortteliin ja saaneen sen kansalaisoikeudet. Monet tulivat ulos katsomaani hänen jälkeensä ja huomauttivat toinen toisellensa hyvin hartaina, että hän »oli kovin masentunut onnettomuudestaan». Mrs Plornish ja hänen isänsä seisoivat portaiden yläpäässä hyvin alakuloisina ja pudistelivat päätänsä.
Kun Arthur ja mr Rugg tulivat konttorin luo, ei siellä näkynyt ketään odottelijaa. Mutta vanhahko, rommissa säilytetty juutalainen seurasi heitä ja kurkisti ikkunasta jo ennenkuin mr Rugg ennätti avata ainoatakaan päivän kirjettä. »Oho!» virkkoi tämä. »Mitä kuuluu? Käykää sisään. — Mr Clennam, luulen, että tässä nyt on se herrasmies, josta mainitsin.»
Herrasmies selitti, että hänellä oli vain »pikku liikeasia», ja suoritti laillisen tehtävänsä.
»Saatanko teitä, mr Clennam?» kysyi mr Rugg kohteliaasti, hykerrellen käsiään.
»Kiitos, menen mieluummin yksin. Tehkää hyvin ja lähettäkää vaatteeni perästäpäin.» Mr Rugg vastasi hilpeästi, luvaten täyttää hänen pyyntönsä, ja puristi hänen kättään. Sitten Clennam saattajinensa astui portaita alas, nousi ensimmäisiin käsillä oleviin vaunuihin ja ajoi vanhalle tutulle portille.
»Taivas suokoon minulle anteeksi», ajatteli Clennam itsekseen, »mutta enpä todellakaan koskaan ajatellut astuvani tänne tällä tavalla!»
Mr Chivery hoiti porttia ja nuori John oli porttihuoneessa, joko hän oli vasta vapautunut virantoimituksesta tai odotti nyt vuoroansa. Molemmat olivat hämmästyneempiä kuin portinvartijoilta sopisi odottaa, heidän nähdessään uuden vangin. Vanhempi mr Chivery pudisti kättä hänen kanssaan ja näytti olevan häpeillänsä. »Enpä muista, sir, milloinkaan olleeni vähemmin iloinen tavatessani teidät.» Nuorempi mr Chivery oli jäykempi eikä pudistanut kättä hänen kanssansa ensinkään; hän seisoi katsellen Clennamia niin epäröivän näköisenä, että tämäkin raskaine silmineen ja sydämineen huomasi sen. Kohta sen jälkeen hävisi nuori John vankilaan.
Clennam tunsi paikan tavat kylliksi hyvin tietääkseen, että hänen oli jäätävä porttihuoneeseen määrätyksi ajaksi; hän istui erääseen nurkkaan ja oli lukevinaan povitaskusta kaivamiaan kirjeitä. Nämä eivät kuitenkaan kiinnittäneet hänen huomiotansa siinä määrin, ettei hän olisi kiitollisena nähnyt kuinka vanhempi mr Chivery piti porttihuoneen vapaana vangeista, kuinka hän avaimellaan viittasi toisille kieltäen heitä tulemasta sisään, kuinka hän kyynärpäällä lykki toisia ulos ovesta ja kuinka hän parhaansa mukaan koetti keventää uuden vangin kuormaa.
Arthur istui silmät luotuina lattiaan, muistellen entisyyttä, hautoen nykyisyyttä, mutta syventymättä erikoisesti kumpaankaan; silloin hän tunsi käden olkapäällänsä. Nuori John seisoi siinä ja sanoi: »Voitte tulla nyt.»
Hän nousi ja seurasi nuorta Johnia. Kun he olivat astuneet pari askelta rautaportin sisäpuolelle, kääntyi nuori John ja sanoi hänelle:
»Tarvitsette huoneen. Minä olen hankkinut teille.»
»Kiitän teitä sydämellisesti.»
Nuori John kääntyi uudelleen ja ohjasi hänet vanhasta ovesta sisään, vanhoja portaita ylös ja vanhaan huoneeseen. Arthur ojensi kätensä. Nuori John katsoi sitä, katsoi häneen — jäykästi — hänen sisunsa oli vähällä kuohahtaa, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi:
»En tiedä, voinko. Ei, en voi. Mutta arvelin, että pitäisitte tästä huoneesta, ja nyt saatte sen.»
Tämän oudon käytöksen herättämä hämmästys väistyi kohta nuoren Johnin lähdettyä (hän lähti heti) niiden tunteiden tieltä, jotka tyhjä huone elvytti Clennamin haavoittuneessa rinnassa, ja niiden muistojen tieltä, jotka siinä tulvivat hänen mieleensä, loihtien hänen eteensä sen hyvän ja jalon olennon, joka oli pyhittänyt tämän huoneen. Kun se olento muuttuneissa oloissa oli poissa sieltä, tuntui huone Clennamista niin autiolta ja hän kaipasi niin hänen rakastavia, uskollisia kasvojansa, että kääntyi seinään päin itkeäkseen mielensä helpotukseksi ja nyyhkytti: »Oi minun Pikku Dorritini!»
KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU
Marshalsean kasvatti
Päivä oli aurinkoinen ja Marshalsea helteisenä puolipäivänä tavallista hiljaisempi. Arthur Clennam painui yksinäiseen nojatuoliin, joka oli yhtä nukkavieru ja nuutunut kuin kuka tahansa vankilan asukas, ja vaipui ajatuksiinsa.
Siinä luonnottomassa rauhallisuuden tilassa, johon hän oli päätynyt läväistyään pelätyn vangitsemiskohtauksen ja päästyään tänne — tämä tunteiden käänne valtasi tavallisesti ensimmäiseksi vankilaantulijan, ja tältä vaaralliselta lepoasemalta luisui sitte moni eri teitä alennuksen ja häpeän kuiluihin — tässä tilassa saattoi hän katsella muutamia elämänsä vaiheita ikäänkuin olisi siirtynyt niistä ihan uuteen olomuotoon. Jos otti huomioon paikan, jossa hän oli, harrastuksen, joka oli tuonut hänet tänne silloin kun hänellä oli vapaus olla poissakin täältä, ja sen lempeän olennon, jonka läsnäolosta kertoivat yhtä hyvin muurit ja ristikot kuin hänen myöhemmän elämänsä vähimmätkin muistot, joita muurit ja ristikot eivät voineet vangita, niin ei ollut ihmettelemistä, että kiertelipä hänen ajatuksensa mitä muistoja tahansa, ne aina johtivat hänet uudelleen Pikku Dorritiin. Mutta kuitenkin tämä tuntui hänestä merkilliseltä, ei itse asian vuoksi, vaan siksi että se muistutti hänelle, kuinka paljon tämä rakas pieni olento oli vaikuttanut hänen parempiin päätöksiinsä.
Monikaan meistä ei tarkoin ja selvästi tiedä kenelle tai mille seikoille olemme tällä tavalla kiitollisuudenvelassa, ennenkuin elämän kiitävä pyörä jollakin erikoisella tavalla pysähtyy ja saamme oikean käsityksen asiasta. Tällainen silmien avautuminen seuraa usein sairautta, murhetta, rakastetun menetystä; se on vastoinkäymisten tavallisin hedelmä ja hyöty. Se tuli nyt Clennamin osaksi hänen onnettomuudessaan, voimakkaana ja lempeänä. »Kun ensin toinnuin ja kokosin ajatukseni», mietiskeli hän, »ja panin jonkinlaisen päämäärän kiusaantuneiden silmieni eteen, niin kuka minulla oli edessäni ja esimerkkinä, kenen näin huomaamattomana ahertavan hyvän asian eteen saamatta rohkaisua, taistellen alhaisia, kurjia esteitä ja vaikeuksia vastaan, jotka olisivat ajaneet kokonaisen armeijan tunnustettuja sankareja ja sankarittaria pakosalle? Hento tyttö! Kun koetin voittaa väärään osuneen rakkauteni ja osoittaa jalomielisyyttä miehelle, jolla oli parempi onni kuin minulla, vaikkei hän milloinkaan saisi sitä tietää eikä lausuisi siitä kiitoksen sanaa, niin kenessä olin nähnyt kärsivällisyyttä, itsensäkieltämistä, itsensähillintää, armeliasta mieltä, jalointa tunteiden rikkautta ja auliutta? Samassa köyhässä tytössä! Jos minä, joka olen mies ja jolla on miehen edut ja keinot ja tarmo, olisin ollut välittämättä sydämessäni kuuluvasta kuiskauksesta, joka muistuttaa minulle, että jos isäni on rikkonut, niin minun ensimmäinen velvollisuuteni on peittää ja hyvittää ja korvata se rikos, niin mikä hento lapsellinen olento, joka miltei paljain jaloin asteli kostealla kadulla, jonka kätöset lakkaamatta työskentelivät ja joka oli vain puoliksi suojattu kylmiltä viimoilta, niin mikä hento olento olisi seissyt edessäni saattaen minut häpeämään? Pikku Dorrit.» Niin aina, kun hän istui mietteissään nukkavierussa nojatuolissaan. Aina vain Pikku Dorrit, kunnes hänestä tuntui, että hän nyt sai rangaistuksensa siitä, että oli etääntynyt hänestä ja sallinut minkään muiden ajatusten tunkeutua mieleensä estämään muistelemasta Pikku Dorritin hyveitä.
Hänen ovensa avautui, ja vanhempi mr Chivery pisti päänsä sisään, kuitenkaan kääntymättä häneen päin.
»Olen vapaa virantoimituksesta nyt, mr Clennam, ja menossa ulos.
Voisinko tehdä jotakin puolestanne?»
»Paljon kiitoksia. En tarvitse nyt mitään.»
»Suokaa anteeksi, että avasin oven», pyysi mr Chivery, »mutta en voinut saada teitä kuulemaan».
»Koputitteko?»
»Viisi, kuusi kertaa.»
Tointuen tietoisuuteen Clennam huomasi, että vankila oli herännyt puolipäivätorkunnastaan, että sen asukkaat maleksivat varjoisassa pihassa ja että oli myöhäinen iltapäivä. Hän oli istunut tuntikausia mietteissään.
»Teidän tavaranne ovat saapuneet», ilmoitti mr Chivery, »ja minun poikani tuo ne tänne ylös. Olisin lähettänyt ne jo tänne, mutta hän halusi itse kantaa ne teille. Hän tahtoi tosiaankin itse kantaa ne tänne, ja siksi en voinut lähettää niitä. Mr Clennam, saisinko sanoa teille pari sanaa?»
»Tehkää hyvin ja käykää sisään», kehoitti Arthur, sillä mr Chiveryn pää pisti yhä vain pikkusen sisään ovesta, ja hän käänsi ainoastaan toisen korvansa, molempien silmiensä asemesta, Clennamiin päin. Tämä oli synnynnäistä hienotunteisuutta mr Chiveryssä — todellista kohteliaisuutta, huolimatta siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli paljon ovenvartijaa eikä hitustakaan herrasmiestä.
»Kiitän, sir», vastasi mr Chivery, kuitenkaan lähestymättä, »se ei ole tarpeellista. Mr Clennam, älkää välittäkö minun pojastani, vaikka toisinaan huomaisitte hänet hiukan tuittupäiseksi. Pojallani on sydän, ja se sydän on oikealla paikalla. Minä ja hänen äitinsä tiedämme, missä se on ja että se on sijoittunut oikeaan paikkaan.»
Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat korjasi mr Chivery pois korvansa ja sulki oven. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi hänen poikansa.
»Tässä on matkalaukkunne», sanoi hän Arthurille laskien sen varovasti kädestään.
»Olette hyvin ystävällinen. Minua hävettää, että teillä on ollut näin paljon vaivaa.»
Hän oli poissa, ennenkuin Clennam ehti sanoa tämän, mutta palasi kohta ja sanoi yhtä selvästi kuin edellisellä kerrallakin: »Tässä on asiakirjalippaanne», jonka hän sitte laski yhtä varovasti kädestään kuin matkalaukunkin.
»Olen hyvin kiitollinen huomaavaisuudestanne. Toivottavasti voimme nyt pudistaa kättä, mr John.»
Nuori John peräytyi kuitenkin, pisti oikean käden ranteen vasemman käden peukalosta ja keskisormesta muodosteltuun renkaaseen ja vastasi kuten ennenkin: »En tiedä, voinko. Ei, huomaan, etten voi!» Hän seisoi katsellen vankia jäykästi, mutta vähitellen ilmestyi hänen silmiinsä ilme, joka oli kuin sääliä.
»Miksi olette vihainen minulle», kysyi Clennam, »ja kuitenkin niin valmis tekemään minulle palveluksia? Meidän välejämme häirinnee jokin erehdys. Olen pahoillani, jos se on minun syyni.»
»Ei ole mitään erehdystä, sir», vastasi John käännellen rannettaan renkaassa, joka näytti olevan sille liian ahdas. »Ei ole mitään erehdystä, sir, niissä tunteissa, joilla silmäni katselevat teitä tällä hetkellä! Jos olisin painossa teidän vertaisenne, mr Clennam — jota en ole, ja ellei teitä olisi kohdannut onnettomuus — kuten on käynyt, ja ellei se olisi vastoin Marshalsean lakeja — jota se olisi, niin tunteeni teitä kohtaan ovat sitä laatua, että mieluummin kuin tekisin mitään muuta haluaisin käydä kelpo otteluun kanssanne heti tässä paikassa.»
Arthur katsoi häneen hetkisen ihmetellen ja hiukan harmistuneena. »Hyvä, hyvä!» sanoi hän. »Erehdys, erehdys!» Kääntyen poispäin hän istui taas nukkavieruun tuoliinsa, raskaasti huoahtaen.
Nuori John seurasi häntä silmillään ja huudahti hetken vaiti oltuaan:
»Pyydän teiltä anteeksi!»
»Kernaasti suotu!» vastasi Clennam heilauttaen kättänsä, kohottamatta painunutta päätänsä. »Älkää sanoko muuta. Minä en ole sen arvoinen.»
»Nämä huonekalut, sir, ovat minun», selitti nuori John lempeällä ja lauhkealla äänellä. »Minulla on tapana vuokrata ne sellaisille, joilla ei ole omaa kalustoa ja jotka asuvat täällä. Niitä ei ole paljon, mutta ne ovat käytettävissänne. Ilmaiseksi, tarkoitan. En voi ajatellakaan vuokrata teille niitä maksusta. Olette tervetullut käyttämään niitä ilmaiseksi.»
Arthur kohotti taas päätänsä kiittääksensä häntä ja sanoakseen, ettei hän voinut käyttää hyväkseen sellaista ystävällisyyttä. John kierteli yhä rannettaan ja taisteli yhä itsensä kanssa entiseen ristiriitaiseen tapaansa.
»Mitä meidän välillämme on?» kysyi Arthur.
»Sitä en sano, sir», vastasi nuori John, jonka ääni äkkiä muuttui kovaksi ja teräväksi. »Ei se ole mitään.»
Arthur katsoi häneen uudelleen, turhaan hakien jotakin selitystä hänen käytökseensä. Hetken päästä käänsi Arthur taas päänsä pois. Kohta senjälkeen sanoi nuori John äärimmäisen lempeästi:
»Pieni pyöreä pöytä, sir, joka on kyynärpäänne kohdalla, oli — te kyllä tiedätte kenenkä — minun ei tarvitse mainita häntä — hän kuoli; hän oli ylhäinen herrasmies. Ostin sen eräältä henkilöltä, jolle hän antoi sen ja joka asui täällä hänen jälkeensä. Tämä henkilö ei kuitenkaan ollut missään suhteessa hänen vertaisensa. Useimpien henkilöiden olisi työlästä kohota hänen tasallensa.»
Arthur veti pienen pöydän lähemmäksi, nojasi käsivartensa sitä vasten ja jäi siihen asentoon.
»Kenties ette tiedä, sir», sanoi nuori John, »että minä tunkeuduin hänen puheillensa hänen käydessään täällä Lontoossa. Hän oli sitä mieltä, että se oli tunkeilevaisuutta, vaikka hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua istumaan ja muisteli isää ja muita vanhoja ystäviä. Vaatimattomimpiakin tultavia. Minusta hän näytti hyvin muuttuneelta ja sanoinkin sen palattuani kotiin. Kysyin häneltä, kuinka miss Amy voi —»
»No, voiko hän hyvin?»
»Olisin luullut teidän tietävän sen kysymättä minun kaltaiseltani», vastasi nuori John; näytti siltä kuin hän ensin olisi nielaissut ison, näkymättömän lääkemarjasen. »Mutta koska kysytte, niin olen pahoillani siitä, etten voi vastata kysymykseenne. Asia on niin, että hän piti kysymystäni nenäkkäänä ja vastasi: 'Mitä se teihin kuuluu?' Silloin ymmärsin selvästi, että olin ollut tunkeileva, mitä olin sitä ennen kovin pelännyt. Siitä huolimatta hän puhutteli minua erittäin ystävällisesti, erittäin ystävällisesti.»
He olivat molemmat vaiti useita minuutteja, paitsi että nuori John vaitiolon keskimailla huomautti: »Hän sekä puhui että käyttäytyi erittäin ystävällisesti.»
Nuori John keskeytti uudelleen hiljaisuuden kysymällä: »Ellette pidä minua nenäkkäänä, niin kysyisin, kuinka kauan aiotte olla syömättä ja juomatta?»
»En ole kaivannut vielä mitään», vastasi Clennam. »Minulla ei nyt ole ruokahalua.»
»Sitä suurempi syy on vahvistautua jollakin tavoin, sir», sanoi nuori John. »Jos voitte istua täällä tuntimäärin nauttimatta mitään, siksi ettei teillä ole ruokahalua, niin voitte ja teidän tulee yhtä hyvin syödä ja juoda jotakin ilman ruokahalua. Menen nyt omalle puolelleni juomaan teetä. Ellette pidä minua nenäkkäänä, niin pyytäisin teitä tulemaan mukaan. Tahi voin tuoda tarjottimen tännekin kädenkäänteessä.»
Arvaten, että nuori John vaivautuisi tekemään niin, jos hän kieltäytyisi, ja haluten välttämättä osoittaa muistavansa sekä vanhemman mr Chiveryn kehoituksen että nuoremman anteeksipyynnön, nousi Arthur ja ilmoitti olevansa halukas juomaan teetä mr Johnin huoneessa. Nuori John lukitsi hänen ovensa ja sujautti erittäin näppärästi avaimen taskuunsa; sitte hän astui edellä omalle asunnollensa.
Se oli rakennuksen ylimmässä huipussa, lähinnä porttikäytävää. Se oli sama huone, jonne Clennam oli rientänyt sinä päivänä, kun rikastunut perhe oli jättänyt vankilan ainaiseksi, ja jossa hän oli nostanut pyörtyneen Pikku Dorritin lattialta. Hän aavisti kohta minne he olivat matkalla, kun hänen jalkansa koskettivat portaita. Huone oli muuttunut sen verran, että se oli paperoitu, uudestaan maalattu ja paljoa hauskemmin kalustettu; mutta hän saattoi muistaa sen juuri sellaisena kuin oli nähnyt sen luodessaan siihen yhden ainoan kiireisen silmäyksen nostettuaan tytön lattialta ja lähtiessään kantamaan häntä vaunuihin.
Nuori John tuijotti häneen, pureksien sormiansa.
»Huomaan, että muistatte tämän huoneen, mr Clennam?»
»Muistan sen hyvin. Taivas siunatkoon häntä!»
Unohtaen teen pureksi nuori John yhä edelleen kynsiänsä ja katseli vierastansa niin kauan kuin tämä katseli huonetta. Viimein hän ryntäsi teekannun luo, kaatoi kiivaasti teetä siihen teetölkistä ja riensi yhteiseen keittiöön noutamaan kuumaa vettä.
Huone puhui niin kaunopuheisesti Clennamille, kun hän nyt muuttuneissa oloissa palasi kurjaan Marshalseaan, kertoi hänelle niin alakuloisesti Pikku Dorritista ja siitä, että hän oli menettänyt hänet, että hänen olisi ollut vaikea vastustaa sitä, vaikka ei olisi ollutkaan yksin. Nyt hän ei sitä yrittänytkään. Hän laski kätensä tunteettomalle seinälle yhtä hellästi kuin jos olisi koskettanut häntä itseään ja lausui hänen nimensä matalalla äänellä. Hän asettui ikkunan ääreen katsellen julman piikkiharjaisen vankilanmuurin ylitse ja kuiskasi siunauksen kesäautereen läpi sitä kaukaista maata kohden, jossa Pikku Dorrit eli rikkaana ja onnellisena.
Nuori John viipyi jonkun aikaa poissa ja palatessaan osoitti käyneensä kaupungilla; hän toi näet tullessaan tuoretta voita, kaalinlehteen käärittynä, muutamia ohuita viipaleita keitettyä kinkkua, toiseen kaalinlehteen käärittyinä, sekä pienen korillisen vesinenättiä ja lehtisalaattia. Kun hän oli saanut nämä mielensä mukaisesti järjestetyiksi pöydälle, istuutuivat he juomaan teetä.
Clennam koetti tehdä oikeutta aterialle, mutta onnistumatta. Sianliha ellotti häntä; leipä tuntui muuttuvan hiekaksi hänen suussansa. Hän ei saanut alas muuta kuin kupillisen teetä.
»Maistakaa hiukan näitä vihanneksia», kehoitti nuori John ja tarjosi hänelle vihanneskulhoa.
Clennam otti viesinenättivesan ja yritti uudelleen, mutta leipä muuttui entistä karkeammaksi hiekaksi, ja sianliha (se oli itsessään kylläkin hyvää) tuntui levittävän hajua, joka heikkona samumina puhalsi koko Marshalsean läpi.
»Ottakaa hiukan vihanneksia lisää, sir», kehoitti nuori John ja tarjosi taas kulhoa.
Näytti siltä kuin hän pistäisi ruohoa alakuloisen vangitun linnun häkkiin, ja oli ilmeistä, että John oli ostanut vihanneskorin tuottaakseen virkistystä vankilan kuumien pihakivien ja muuritiilien keskellä eläjälle. Niinpä Clennam hymyillen huomautti: »Olitte hyvin ystävällinen pistäessänne nämä häkkini ristikkotankojen väliin; mutta en voi saada niitä alas tänään.»
Ikäänkuin syömisen vaikeus olisi ollut tarttuva, työnsi nuori Johnkin ennen pitkää lautasen luotaan ja alkoi poimutella kaalinlehteä, johon sianliha oli ollut käärittynä. Käännettyään sen moneen päällekkäiseen poimuun, niin että se oli aivan pieni hänen kämmenellään, alkoi hän litistellä sitä molempien käsiensä välissä ja katseli koko ajan tarkkaavasti Clennamia.
»Arvelen», sanoi hän viimein puristaen erikoisen lujasti vihreätä kääröä kädessään, »että vaikkette katsoisikaan kannattavan pitää huolta itsestänne itsenne tähden, niin voisitte tehdä sen jonkun toisen tähden».
»Aivan niin», vastasi Arthur huoahtaen ja hymyillen, »mutta en vain tiedä kenenkä tähden ponnistelisin».
»Mr Clennam», sanoi John kiihkeästi, »minua ihmetyttää, että herrasmies, joka voi olla niin vilpitön ja suora kuin te, kehtaa käyttäytyä niin alhaisesti, heittäen minulle tällaisen vastauksen. Mr Clennam, minua ihmetyttää, että herrasmies, jolla itsellään on sydän, raskii kohdella minua näin sydämettömästi. Se hämmästyttää minua, sir. Se todella hämmästyttää minua!»
Kavahdettuaan pystyyn antaaksensa enemmän pontta sanoilleen istuutui nuori John taas tuolille ja pyöritteli vihreätä kääröänsä oikean säärensä päällä, siirtämättä hetkeksikään Clennamista katsettaan, joka oli tuikea ja harmistuneen moittiva.
»Olin jo päässyt siitä, sir», sanoi John. »Olin voittanut sen, koska tiesin, että se oli voitettava, ja olin päättänyt olla enää ajattelematta sitä. En olisi, toivoakseni, enää päästänyt sitä ajatuksiini, jos ette vankilaan olisi tullut te, minulle onnettomana hetkenä tänään!» (Kiihdyksissään omaksui nuori John äitinsä voimakkaan lauserakentelutavan.) »Kun ensin näin teidät edessäni porttihuoneessa, sir, tänä päivänä, tuntui siltä kuin myrkyllinen upaspuu olisi tuotu tänne eikä vangittu velallinen, ja minä jouduin sellaiseen sekavien tunteiden pyörteeseen, että kaikki muu hävisi näkyvistä ja minä vain kiepuin pyörteen mukana. Mutta minä selvisin siitä. Minä kamppailin, ja minä selvisin siitä. Vaikka tämä olisi viimeinen sanani, niin tätä pyörrettä vastaan minä äärimmäisin voimin kamppailin ja siitä selvisin. Aprikoin, että jos olin ollut töykeä ja epäkohtelias, niin minun oli pyydettävä anteeksi, ja sen tein vähääkään lieventämättä rikostani. Ja nyt kun haluan osoittaa, että yksi ajatus on minulle miltei pyhä ja ylinnä kaikkia muita — nyt te, kaikesta huolimatta, väistätte minua, kun hiukan vihjaankin sinne päin, ja lykkäätte minut luotanne. Sillä älkää toki, sir», pyysi nuori John, »älkää toki olko niin alhainen, että kiellätte väistäneenne minua ja työntäneenne minut luotanne».
Täynnä ihmetystä katsoi Arthur häneen kuin järkensä menettäneeseen, kysyen vain: »Mitä se on? Mitä ihmettä te tarkoitatte, John?» Mutta John, joka oli siinä mielentilassa, ettei mikään tuntunut mahdottomammalta eräälle ihmisluokalle kuin vastauksen antaminen, jatkoi sekavaa puhettansa.
»Minä en», selitti John, »minä en milloinkaan ole ollut niin julkea, että olisin luullut muuta kuin että asia oli mahdoton. Minulla ei ollut, ei, miksi sanoisin niin, kun minulla kuitenkin joskus oli toivoa, että olisi mahdollista tulla niin onnelliseksi, ei kuitenkaan tuon keskustelumme jälkeen, ei, vaikka voittamattomia esteitä ei olisi ilmestynytkään! Mutta onko siinä syytä, miksei minulla olisi muistia, miksei minulla olisi mietteitä, miksei minulla olisi pyhiä paikkoja eikä mitään sellaista?»
»Mitä te oikein tarkoitatte?» huudahti Arthur.
»Sitä käy kyllä tallaaminen jalkoihin, sir», jatkoi John syytäen suustaan rajun sanaryöpyn, »se käy kyllä päinsä, jos joku tahtoo antautua sellaiseen. Sitä käy kyllä tallaaminen, mutta paikallaan se silti pysyy. Saattaa olla, ettei sitä voisi tallata, ellei sitä olisi olemassa. Mutta se ei ole herrasmiehelle sopivaa, ei kunniallista eikä oikein, että ihmistä, joka on taistellut ja pyrkinyt irti itsestään kuin perhonen, näin väistetään ja sysätään pöh. Maailma pilkatkoon portinvartijaa, mutta hän on mies — ellei hän ole nainen, kuten naisvangeilla on.»
Vaikka nuoren Johnin puhe oli naurettavaa sekavuudessaan, ilmeni hänen yksinkertaisessa, tunteellisessa olemuksessaan suurta vilpittömyyttä, samalla kun hänen hehkuvat kasvonsa ja kiihtynyt äänensä ja käytöksensä osoittivat, että jotakin hellän arkaa kohtaa hänen sydämessään oli syvästi loukattu, niin että Arthur olisi ollut julma, ellei olisi ottanut tätä huomioon. Hän koetti sentähden ajatuksissaan palata heidän keskustelunsa ja tämän tuntemattoman vääryyden alkukohtaan, ja sillä välin nuori John, joka oli kierrellyt vihreän käärönsä aivan pyöreäksi, leikkasi sen kolmeksi kappaleeksi ja pani ne lautaselle kuin minkäkin harvinaisen herkun.
»Minusta näyttää siltä», sanoi Arthur muisteltuaan heidän keskusteluaan vesinenättiin saakka, »että te olette viitannut miss Dorritiin?»
»Saattaapa todella olla niin, sir», vastasi John Chivery.
»En ymmärrä sitä. Toivottavasti en ole niin onneton, että taas katsotte minun loukkaavan teitä, sillä sitä en ikinä ole tahtonut tehdä, mutta minun täytyy sanoa, etten ymmärrä tätä.»
»Sir», kivahti John, »ettehän toki voi olla niin vilpillinen, että kieltäisitte tietävänne ja kauan tienneenne, mitä tunteita sydämessäni asuu miss Dorritia kohtaan; älkäämme julkeasti nimittäkö niitä rakkaudeksi, vaan ihailuksi ja palvonnaksi».
»En todellakaan, John, ole niin vilpillinen; en käsitä miksi epäilette minua siitä. Ettekö milloinkaan ole kuullut äidiltänne, että kerran kävin hänen luonansa?»
»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista».
»Mutta minä kävin. Voitteko arvata miksi?»
»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en voi arvata miksi».
»Minäpä kerron teille. Tahdoin edistää miss Dorritin onnea; ja jos olisin voinut otaksua, että hän vastasi tunteisiinne —»
John-parka punastui korvalehteä myöten. »Sitä ei miss Dorrit milloinkaan osoittanut, sir. Minä tahdon olla rehellinen ja kunniallinen, mikäli yksinkertaisuudessani voin, ja olen liian ylpeä luulotellakseni kenellekään hetkeäkään, että hän milloinkaan vastasi tunteisiini tai että hän koskaan uskotteli sellaista minulle; ei, ei ollut minkäänlaista syytä otaksua, että hän milloinkaan tekisi tai voisi niin tehdä. Hän oli korkealla minun yläpuolellani aina ja kaikissa suhteissa. Samoin kuin», lisäsi John, »hänen ylhäinen perheensä».
Hänen ritarilliset tunteensa kaikkea kohtaan, mikä koski Pikku Dorritia, tekivät hänet niin arvokkaaksi huolimatta hänen pienestä ko'ostansa, hänen perin heikoista sääristänsä ja vieläkin heikommasta tukastaan ja runollisesta luonteestaan, että Goliath hänen paikallansa ei olisi herättänyt suurempaa kunnioitusta Clennamissa.
»Te puhutte kuin mies, John», huudahti Arthur lämpimän ihailevasti.
»Hyvä, sir», vastasi John ja pyyhkäisi kädellään silmiään; »soisin, että te tekisitte samoin».
Hän sinkautti tämän odottamattoman vastauksen niin äkkiä, että Arthur taas ihmetellen katseli häntä.
»Kuitenkin», katui John ja ojensi kätensä teetarjottimen yli, »jos huomautus oli liian ankara, niin peruutan! Mutta miksi ei, miksi ei? Kun sanon teille, mr Clennam, että teidän pitää huolehtia itsestänne erään toisen tähden, niin miksette voi olla avomielinen, vaikka olenkin portinvartija? Miksi annoin teille huoneen, josta tiesin teidän enimmin pitävän? Miksi kannoin tavaranne ylös? Ei silti, että ne ensinkään tuntuivat raskailta, en mainitse sitä siitä syystä, kaukana siitä. Miksi olen hoivannut teitä tällä tavalla, aamusta alkaen? Omienko ansioittenne tähden? Ei. Ne ovat hyvin suuret, sitä en vähääkään epäile; mutta niiden tähden en ole tätä tehnyt. Toisen ansiot tässä ovat painaneet, jopa monin verroin enemmän minun silmissäni. Miksi ette siis puhu avoimesti!»