»Totisesti, John», vastasi Clennam, »te olette niin hyvä mies ja minä pidän luonnettanne niin suuressa arvossa, että jos en ole osoittanut panevani niin suurta arvoa kuin todella panen sille seikalle, että olette tänään tehnyt minulle nämä ystävälliset palvelukset siksi, että miss Dorrit on luottanut minuun ystävänään, niin tunnustan sen viaksi ja pyydän teiltä anteeksi».
»Oh, miksi ette», toisti John taas uudelleen pilkallisesti, »miksi ette puhu avoimesti!»
»Minä vakuutan teille, etten ymmärrä teitä. Katsokaa minua. Ajatelkaa millaisissa vaikeuksissa olen. Tuntuuko luultavalta, että tahtoisin häijysti vielä lisätä itsesoimauksiani käyttäytymällä kiittämättömästi ja vilpillisesti teitä kohtaan? En ymmärrä teitä.»
Johnin kasvojen epäuskoinen ilme vaihtui epävarmaksi. Hän nousi, peräytyi huoneen ullakkoikkunan ääreen, viittasi Arthurin luoksensa ja seisoi miettivästi katsellen häntä.
»Mr Clennam, tarkoitatteko todellakin, ettette tiedä?»
»Mitä niin, John?»
»Ohhoh», huudahti John vedoten muuripiikkeihin. »Hän sanoo: 'Mitä niin?'!»
Clennam katsoi piikkeihin ja katsoi Johniin, katsoi piikkeihin ja katsoi Johniin.
»Hän sanoo: 'Mitä niin?' Ja vielä lisäksi näyttää olevan tosissaan», huudahti John ja tarkasti häntä tuskallisen hämmästyneenä. »Näettekö tämän ikkunan, sir?»
»Tietysti näen sen.»
»Näettekö tämän huoneen?»
»Totta kai näen sen.»
»Ja tämän vastapäisen muurin ja sen alla olevan pihan? Ne ovat kaikki olleet sen todistajina päivä päivältä, yö yöltä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Sillä kuinka usein olenkaan nähnyt miss Dorritin täällä hänen näkemättä minua!»
»Minkä todistajina?» kysyi Clennam.
»Miss Dorritin rakkauden.»
»Kehen?»
»Teihin!» sanoi John ja kosketti kädenselällä hänen rintaansa, peräytyi sitte tuolinsa luo ja istuutui siihen, kasvot kalpeina, pidellen kiinni käsinojista ja pudistaen päätänsä.
Jos hän olisi iskenyt Clennamia lujasti sensijaan että näin keveästi kosketti häntä, olisi hän järkyttänyt häntä vähemmin. Arthur seisoi hämmästyneenä, hänen silmänsä katsoivat Johniin, hänen huulensa raottuivat ja näyttivät muodostavan sanan »Minuun!» lausumatta sitä kuitenkaan; hänen kätensä vaipuivat sivuille; koko hänen ulko-olemuksensa oli kuin vastaheränneen, joka ei voi käsittää kesken unia saatua tiedonantoa.
»Minuun!» sanoi hän viimein ääneen.
»Voi!» valitti nuori John. »Niin, teihin!»
W »Minäkö erehtynyt, sir!» huudahti nuori John. »Erehtynytkö täydellisesti tässä asiassa! Ei, mr Clennam, älkää sanoko niin. Jossakin muussa asiassa, jos niin haluatte, sillä en pidä itseäni minään älyniekkana ja tunnen hyvin puutteeni. Mutta minäkö erehtyisin asiassa, joka on tuottanut sydämelleni enemmän tuskaa kuin kokonainen ryöppy villien nuolia! Minäkö erehtyisin asiassa, joka miltei on vienyt minut hautaan; siellä olen toisinaan toivonut lepäävänikin, jos se vain olisi sopinut yhteen tupakkakaupan ja vanhempien tunteiden kanssa! Minäkö erehtyisin asiassa, joka nytkin pakottaa minut ottamaan nenäliinan taskustani ison tytön lailla, kuten ihmiset sanovat: vaikka minä en ymmärrä miksi isoon tyttöön vertaaminen olisi miksikään häpeäksi, sillä jokainen oikea mieshän rakastaa heitä sekä isoja että pieniä! Älkää sanoko minun erehtyneen, älkää toki!»
Ja nuori John, joka pohjaltaan oli erinomaisen kunnioitettava, vaikka ulkonaiselta olemukseltaan kylläkin naurettava, otti nenäliinan taskustaan, yhtä vähän salaten tekoansa kuin kerskaillen siitä; näin vilpittömän luonnollisesti ottavat vain perin hyvät miehet nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen silmiänsä. Kuivuttuaan kyyneleensä, soi John itselleen vielä nyyhkytyksen ja nuuskutuksen viattoman ylellisyyden ja pisti sitte nenäliinan taas taskuun.
Kosketus tuntui yhä edelleen iskuna, niin ettei Arthur saanut montakaan sanaa sanotuksi. Hän vakuutti John Chiverylle, sittenkun tämä oli pistänyt nenäliinan taskuunsa, että hän pani suuren arvon hänen epäitsekkyydelleen ja uskollisuudelleen muistellessaan miss Dorritia. Mitä taas siihen otaksumaan tuli, josta hän juuri oli puhunut — tässä nuori John keskeytti hänet: »Ei otaksuma! Eipä suinkaan!» — niin siitä hän kenties puhuisi joskus toiste, mutta nyt hän ei halunnut sanoa siitä mitään. Tuntien itsensä alakuloiseksi ja väsyneeksi, halusi hän nyt, Johnin luvalla, palata huoneeseensa ja pysyä siellä lopun iltaa. John myöntyi, ja Arthur hiipi muurin varjossa omaan huoneeseensa.
Isku tuntui yhä niin voimakkaana, että kun hän oli päässyt eroon likaisesta eukosta, jonka hän tapasi istumassa portailla ovensa takana odottamassa saadakseen järjestää hänen vuoteensa ja joka tätä tehdessään kertoi saaneensa määräyksensä mr Chiveryltä, »ei siltä vanhalta, vaan siltä nuorelta», hän istui kuluneeseen nojatuoliinsa ja painoi pään käsiensä varaan, ikäänkuin olisi iskusta huumautunut. Pikku Dorrit rakastaisi häntä! Tämä saattoi hänet vielä paljoa enemmän ymmälle kuin hänen onnettomuutensa.
Kuinka vähän todennäköistä! Hän oli tottunut nimittämään häntä lapsekseen, rakkaaksi lapsekseen, ja koettanut herättää hänen luottamustaan painostamalla heidän ikäeroansa ja puhumalla itsestään vanhana miehenä. Pikku Dorrit ei kuitenkaan liene pitänyt häntä vanhana. Jokin muistutti hänelle, ettei hän itsekään ollut pitänyt itseään vanhana, ennenkuin ruusut vierivät virran mukana.
Hänellä oli Pikku Dorritin molemmat kirjeet asiapaperilippaassaan, ja hän otti ne esille ja luki. Niistä helähteli yhä suloisen äänen kaiku. Se sattui hänen korvaansa monin hellin sävelin, joihin kyllä saattoi sovittaa tuon uuden merkityksen. Nyt muistui hänen mieleensä tyyni toivottomuus siinä vastauksessa: »Ei, ei, ei!» jonka hän oli saanut tässä samassa huoneessa sinä iltana, jolloin hän oli saanut aavistuksen Pikku Dorritin muuttuneesta kohtalosta; silloin he olivat vaihtaneet sanoja, joita hän oli tuomittu muistelemaan nyt alennustilassaan vankilassa.
Kuinka vähän todennäköistä!
Mutta hänen miettiessään ja samassa määrässä kuin hänessä alkoi merkillinen oman sydämen tutkistelu, näkyi tuo todennäköisyys kasvavan. Eikö siinä, että hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä ajatella Pikku Dorritin rakastavan jotakuta, että hän oli tahtonut saada tuon kysymyksen pian ratkaistuksi, että hän puoliksi tietoisesti oli nähnyt jonkinlaista jalomielisyyttä halussaan auttaa Pikku Dorritia hänen rakkaudessaan, eikö tässä kaikessa ollut hänen puoleltaan jotakin, mitä hän oli tukahduttanut heti sen herättyä? Eikö hän milloinkaan ollut kuiskannut itselleen, ettei hän saanut ajatella mitään sellaista kuin että Pikku Dorrit rakastaisi häntä, ettei hän saanut käyttää hyväkseen hänen kiitollisuuttansa, että hänen tuli muistaa kokemuksensa varoitukset ja oikaisut ja että hänen tuli pitää tällaisia nuorekkaita toiveita menneinä omalta kohdaltansa ja herkeämättä muistuttaa itsellensä, että aika oli sivuuttanut hänet ja että hän oli liian vanha ja vakava?
Hän oli suudellut Pikku Dorritia nostaessaan hänet lattialta silloin, kun hänet oli niin kokonaan ja kuvaavasti unohdettu. Samallako tavalla kuin olisi suudellut häntä hänen ollessaan tajuissaan? Eikö ollut mitään erotusta?
Pimeä yllätti hänet näissä ajatuksissa. Ja pimeä yllätti mr ja mrs Plornishinkin, kun he koputtivat hänen ovellensa. He toivat mukanaan kaupastaan korillisen kaikenlaista erinomaista tavaraa, joka meni siellä niin nopeasti kaupaksi ja tuotti niin kehnon voiton. Mrs Plornish oli niin liikutettu, että itki. Mr Plornish mutisi ystävällisesti miettivään, muttei älykkääseen tapaansa, että elämässä oli laaksoja, »näetkö», ja oli kukkuloita. Hän oli kuullut totena sanottavan maan pyörimisestä, ja epäilemättäkin se pyöri, että parhaatkin herrasmiehet vuorostaan joutuivat seisomaan päällänsä ja pyörimään takaperin siinä paikassa, jota sanotaan avaruudeksi. Hyväpä niinkin. Mr Plornish arveli vain, että hyväpä niinkin. Tuo herrasmies pääsisi kyllä taas jaloilleen, kun hänen vuoronsa tulisi, ja pyörisi säännölliseen tapaan, kun kaikki taas olisi ennallaan ja oikein päin, ja hyväpä niinkin!
On jo mainittu, että mrs Plornish, joka ei ollut ajattelija, itki. Myöhemmin ilmeni, että mrs Plornishilla, joka ei ollut ajattelija, oli ymmärtämystä. Se saattoi johtua hänen heltyneestä mielestään, hänen sukupuolensa älystä, naisen nopeasta käsityskyvystä tai naisen käsityskyvyn puutteesta; oli miten oli, myöhemmin kävi ilmi, että mrs Plornish osoitti ymmärtämystä Arthurin syvimpiä mietteitä kehtaan.
»Tuskin voitte uskoa, minkä isä on puhunut teistä, mr Clennam», sanoi mrs Plornish. »Se on saattanut hänet kovin alakuloiseksi. Tämä onnettomuus on sortanut hänen äänensäkin. Tiedättehän kuinka kauniisti isä laulaa; mutta nyt hän ei saanut lauletuksi ääntäkään lapsille teetä juotaessa, uskottepa tai ette».
Puhuessaan pudisteli mrs Plornish päätänsä, kuivaili silmiään ja katseli ympärilleen huoneessa.
»Mitä mr Baptistiin tulee», jatkoi mrs Plornish, »niin mitä hän tekee saadessaan kuulla tästä, sitä en voi ajatella enkä kuvitella. Hän olisi jo aikoja sitten ollut täällä, siitä voitte olla varma, ellei olisi toimittamassa jotakin tärkeätä teidän hänelle uskomaanne asiaa. Hän ajaa niin väsymättömästi tätä asiaa eikä suo itselleen mitään rauhaa, niin että hän sillä oikein, kuten sanoin hänelle», ja mrs Plornish lopetti lauseensa italiankielellään, »hemmestytte padrona».
Olematta turhamainen tunsi mrs Plornish sanoneensa erikoisen sirosti ja komeasti tämän toskanalaisen lauseen. Mr Plornish ei voinut salata ihastustaan hänen kielitaidostaan.
»Mutta tiedättekö, mr Clennam», jatkoi kelpo nainen, »aina on olemassa jotakin kiitollisuudenkin syytä, ja olen varma siitä, että tekin myönnätte niin olevan. Puhuessamme tässä huoneessa ei ole vaikeata huomata, mistä tässä tapauksessa on kiitettävä. On todellakin syytä olla kiitollinen, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.»
Arthur arveli mrs Plornishin katsovan häneen erikoisella tavalla.
»On todella syytä olla kiitollinen siitä, että miss Dorrit nyt on kaukana täältä», toisti mrs Plornish. »Toivottavasti hän ei saa kuulla mitään siitä. Jos hän olisi ollut täällä näkemässä tätä, sir, ei lie epäilemistäkään», mrs Plornish kertasi vielä nuo sanat, »ei ole epäilemistäkään, että teidän onnettomuutenne ja surunne olisi ollut liikaa hänen hellälle sydämellensä. En tiedä mitään, mikä voisi koskea miss Dorritiin kipeämmin.»
Aivan varmasti katsoi mrs Plornish ystävällisessä mielenliikutuksessaan häneen aran uhmaavasti.
»Niin», sanoi hän. »Ja siitä näkyy, kuinka isä vanhalla iällään tarkkaan huomaa asioita, kun hän tänään iltapäivällä sanoi minulle, ja Onnenmaja tietää, etten minä parantele enkä suurentele sitä: 'Mary, onpa suuri onni, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Ne olivat isän sanat. Isän omat sanat olivat: 'Mary, onpa suuri onni, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Minä vastasin isälle silloin ja sanoin siihen: 'Isä, sinä olet oikeassa!' Tämä tapahtui isän ja minun välilläni», lopetti mrs Plornish kuten ainakin laillinen todistaja. »Enkä minä kerro muuta kuin mitä todella tapahtui minun ja isän välillä.»
Mr Plornish, joka luonteeltaan oli harvapuheisempi, käytti tilaisuutta ehdottaaksensa, että he jättäisivät mr Clennamin itsekseen. »Sillä katsos», lisäsi mr Plornish vakavasti, »minä tiedän miltä tällainen tuntuu, eukkoseni», ja toisteli tätä arvokasta huomautusta moneen kertaan, ikäänkuin se hänen mielestään olisi sisältänyt suuren siveellisen salaisuuden. Viimein arvoisa pariskunta lähti tiehensä, astellen käsikoukkua.
Pikku Dorrit, Pikku Dorrit. Tunti tunnilta. Aina vain Pikku Dorrit!
Onneksi se nyt oli ohi, jos asia joskus oli ollutkin niin, ja parempi oli näin. Otaksuen, että Pikku Dorrit oli rakastanut häntä ja että hän olisi sallinut itsensä rakastaa Pikku Dorritia, millaista tietä hän olisikaan kuljettanut lemmittyään! Nyt sen näki — vienyt hänet takaisin tähän kurjaan paikkaan! Hänen tuli olla hyvin tyytyväinen ajatellessaan, että Pikku Dorrit nyt oli ainiaaksi vapautunut siitä ja että hän oli naimisissa tai pian menisi naimisiin (epämääräisiä huhuja hänen isänsä tämäntapaisista suunnitelmista oli liikkeellä Bleeding Heart Yardissa samoihin aikoihin, jolloin kerrottiin hänen sisarensa avioliitosta), samoin kuin siitä, että Marshalsean portit ainiaaksi sulkivat ulkopuolellensa kaikki tällaiset yllättävät mahdollisuudet.
Rakas Pikku Dorrit!
Muistellessaan omaa poloista tarinaansa hän näki, että Pikku Dorrit oli sen huippupiste. Kaikki viivat sen perspektiivissä johtivat hänen viattomaan olemukseensa. Hän oli matkustanut tuhansia peninkulmia sitä kohti; entiset rauhattomat toiveet ja epäilykset olivat häipyneet sen edessä; se oli nyt hänen elämänsä mielenkiinnon keskus; se oli kaiken siihen kuuluvan hyvän ja onnellisen päätepiste; sen ulkopuolella ei ollut muuta kuin erämaa ja pimeä taivas.
Yhtä rauhattomana kuin viettäessään ensimmäistä yötänsä näiden synkkien muurien sisäpuolella vietti hän tämänkin yön, tällaisten ajatusten askarruttaessa hänen mieltänsä. Tällä välin nukkui nuori John rauhallista unta, sepitettyään ja järjestettyään pieluksellansa seuraa van hautakirjoituksen:
KULKIJA!
KUNNIOITA HAUTAA, JOSSA LEPÄÄ
JOHN CHIVERY nuorempi.
HÄN KUOLI VANHALLA IÄLLÄ,
JOTA EI TARVITSE LÄHEMMIN MAINITA.
ONNETTOMANA HÄN TAPASI KILPAILIJANSA
JA TUNSI KOVAA HALUA
RYHTYÄ KÄSIRYSYYN,
MUTTA RAKASTETUN TYTÖN TÄHDEN
KUOLETTI NÄMÄ KATKERUUDEN TUNTEET JA
MENETTELI JALOMIELISESTI.
NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU
Ilmestys vankilassa
Yleinen mielipide vankilan ulkopuolella oli vihamielinen Clennamille eikä hän hankkinut itselleen ystäviä sen sisäpuolellakaan. Hän oli liiaksi alakuloinen yhtyäkseen pihassa kävelevään laumaan, joka pysytteli yhdessä unohtaakseen huolensa; hän oli liiaksi itseensä sulkeutunut ja onneton ottaakseen osaa ravintolan vaivaisiin huvituksiin; hän pysytteli omassa huoneessaan ja muut katsoivat häneen karsaasti. Toiset väittivät hänen olevan ylpeän; toiset moittivat häntä synkäksi ja äreäksi; toiset halveksivat häntä, koska hän muka oli heikko raukka, joka kärsi ja kuihtui velkojensa painon alla. Vankilan koko väestö karttoi häntä näiden erilaisten syytösten tähden, mutta varsinkin viimemainitun, johon sisältyi syytös jonkinlaisesta uskottomuudesta talon tapoja kohtaan, ja pian hän oli niin eristettynä, että hän käveli pihassa vain silloin, kun iltakerho oli koolla ravintolassa laulaen, maljoja juoden ja puheita pitäen ja kun pihassa oli tuskin ketään muita kuin naisia ja lapsia.
Vankeus alkoi vaikuttaa häneen. Hän tunsi jo veltostuvansa ja myös tylsistyvänsä. Nämä huomiot peloittivat häntä, sillä hän oli nähnyt, millainen vaikutus vankeudella oli ollut tässä samassa huoneessa, näiden neljän ahtaan seinän sisäpuolella. Arasti väistäen muiden huomiota ja omaansa, alkoi hän muuttua ilmeisesti. Kuka hyvänsä saattoi nähdä, että vankilamuurin varjo oli synkkänä hänen yllänsä.
Eräänä päivänä, hänen oltuansa kymmenen tai kaksitoista viikkoa vankilassa ja koetettuaan ruveta lukemaan, voimatta kuitenkaan erottaa kuviteltujakaan henkilöitä Marshalseasta, sattui niin, että joku pysähtyi hänen ovellensa ja koputti. Hän nousi avaamaan, ja miellyttävä ääni tervehti häntä: »Kuinka voitte, mr Clennam? Toivottavasti ette pane pahaksenne, että tulen tervehtimään teitä!»
Se oli vilkas nuori Barnacle, Ferdinand. Hän näytti erittäin ystävälliseltä ja miellyttävältä, mutta hänen ylenmääräinen iloisuutensa ja huolettomuutensa oli outona vastakohtana likaisen vankilan synkkyydelle.
»Tuloni hämmästyttää teitä, mr Clennam», sanoi hän istuutuen tuolille, jonka Clennam tarjosi hänelle.
»Tunnustan olevani todella hyvin ihmeissäni.»
»Mutta ette pahoillanne?»
»En millään muotoa.»
»Kiitos. Suoraan puhuen», tunnusti miellyttävä nuori Barnacle, »olen ollut hyvin pahoillani kuultuani, että teidän on täytynyt joksikin aikaa vetäytyä tänne, ja toivon (tietysti näin vain yksityisesti meidän kesken), ettei meillä ole ollut mitään tekemistä tässä asiassa?»
»Teidänkö virastollanne?»
»Meidän verukevirastollamme.»
»En voi sälyttää pienintäkään osaa vastoinkäymisistäni tämän huomattavan laitoksen syyksi.»
»Totisesti, se ilahduttaa minua suuresti», vastasi vilkas nuori
Barnacle. »Tuntuu oikein helpottavalta kuulla teidän sanovan noin.
Olisin ollut äärettömän pahoillani, jos meidän virastomme olisi ollut
syypää teidän vaikeuksiinne.»
Clennam vakuutti uudelleen vapauttavansa verukeviraston kaikesta vastuusta.
»Hyvä on», sanoi Ferdinand. »Olen iloinen siitä. Pelkäsin todellakin, että olimme olleet avullisia saattamassa teidät perikatoon, sillä ei ole kiellettävissä, että me onnettomuudeksi toisinaan teemme sellaista. Emme tahdo sitä, mutta jos ihmiset haluavat vahingoittaa itseään, niin — emme voi sille mitään.»
»Yhtymättä ehdottomasti siihen, mitä sanotte», vastasi Arthur alakuloisesti, »olen kiitollinen minua kohtaan osoittamastanne harrastuksesta».
»Ettekö yhdykään! Meidän virastomme on mahdollisimman hyväntahtoinen ja rauhallinen. Sanotte ehkä, että koko virasto on tyhjää hölynpölyä. En tahdo väittää, ettei niin ole; mutta kaikki tällainen kuuluu maailman järjestykseen, ja sitä täytyy olla. Käsitättehän sen?»
»En käsitä», vastasi Clennam.
»Te ette katso asioita oikealta kannalta. Näkökanta on pääasia. Katselkaa virastoamme siltä kannalta, että me vain pyydämme teitä jättämään meidät rauhaan, ja silloin on virastomme niin erinomainen kuin toivoa saattaa.»
»Onko teidän virastonne olemassa sitä varten, että se jätettäisiin rauhaan?» kysyi Clennam.
»Tepä sen sanoitte», vastasi Ferdinand. »Se on olemassa nimenomaan sitä varten, että kaikki saisi olla rauhassa. Sitä se tarkoittaa. Sitä varten se on olemassa. Tietysti se muodon vuoksi on olevinaan muutakin varten olemassa, mutta se on vain muotoasia. Voi taivas, mehän emme ole muuta kuin pelkkää muotoa! Ajatelkaa kuinka paljon muodollisuuksia tekin olette saanut noudattaa! Ettekä milloinkaan ole päässyt minkäänlaisiin tuloksiin!»
»En milloinkaan!» vahvisti Clennam.
»Katsokaa meitä oikealta näkökannalta, niin siinä me olemme — virallisina ja tehokkaina. Se on kuin eräänlaista cricketpeliä. Joukko syrjäisiä pyrkii koko ajan heittämään palloja tähän valtion laitokseen, ja me torjumme ne ja lennätämme ne takaisin.»
Clennam kysyi, kuinka pallomiesten kävi. Hilpeä nuori Barnacle vastasi, että he väsyivät, voitettiin, halvaantuivat, taittoivat niskansa, hävisivät, luopuivat pelistä ja aloittivat uuden pelin toisaalla.
»Ja tästä saan lisäsyytä onnitellakseni itseäni sen johdosta», jatkoi hän, »ettei meidän virastollamme ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olette satunnaisesti vetäytynyt tänne. Olisi helposti voinut käydä niin, että sillä olisi ollut sormensa mukana tässä, sillä ei voi kieltää, että me olemme hyvin kohtalokas virasto niille, jotka eivät tahdo jättää meitä rauhaan. Mr Clennam, puhun kanssanne aivan avoimesti. Tiedän voivani puhua teille niin. Menettelin samalla tavalla, kun ensi kerran näin, teidän tekevän sen erehdyksen, ettette jättänyt meitä rauhaan; huomasinhan, että te olette kokematon ja toivehikas ja hiukan — ettehän pahastu siitä — hiukan yksinkertainen.»
»En ensinkään.»
»Hiukan yksinkertainen. Sentähden säälin teitä ja poikkesin virallisuudesta (teen niin aina, kun on tilaisuutta) ja sanoin jotakin siihen suuntaan, etten teidän asemassanne huolisi vaivata itseäni tällaisella. Ja kuitenkin olette sillä väsyttänyt itsenne. No niin, älkää tehkö niin vastedes.»
»Tuskinpa saan tilaisuuttakaan siihen.»
»Kyllä toki. Te pääsette täältä pois. Kaikki pääsevät täältä. Lukemattomia teitä on, jotka johtavat täältä vapauteen. Mutta älkää tulko takaisin meille. Tämä pyyntö on käyntini toinen syy. Pyydän, älkää tulko enää meille. Kunniani kautta», sanoi Ferdinand erinomaisen ystävällisesti ja luottavasti, »minua oikein suututtaisi, jos ette ottaisi oppia siitä, mitä on tapahtunut, ja pysyisi loitolla meistä».
»Entä keksintö?» kysyi Clennam.
»Hyvä ystävä», vastasi Ferdinand, »ellette pane pahaksenne tätä puhuttelusanaa, ei kukaan tahdo tietää mitään keksinnöstä eikä välitä siitä hitustakaan».
»Ei kukaan verukevirastossa, tarkoitatte?»
»Eikä kukaan se ulkopuolellakaan. Jokainen on valmis halveksimaan ja pilkkaamaan keksintöjä. Ette aavistakaan, kuinka monet haluavat vain olla rauhassa. Ette aavistakaan, kuinka hartaasti maan henki (älkää välittäkö tämän sananparren parlamentaarisesta luonteesta älkääkä harmitelko sitä) haluaa olla rauhassa. Uskokaa minua, mr Clennam», sanoi hilpeä nuori Barnacle hauskimpaan tapaansa, »meidän virastomme ei ole mikään häijy jättiläinen, jonka kimppuun on rynnättävä täysin varustuksin; se on vain tuulimylly, joka jauhaa suunnattoman määrän akanoita ja samalla näyttää, mistä päin maassa tuuli puhaltaa».
»Jos tuota pitäisi uskoa», sanoi Clennam, »niin meidän kaikkien tulevaisuus olisi kerrassaan synkkä».
»Oh! Eihän toki!» vastusti Ferdinand. »Kaikkihan on kuten olla pitää. Kaikki rakastamme humpuukia, meillä täytyy olla sitä, ilman sitä emme tule toimeen. Hiukan humpuukia ja valmiiksi hiihdetty latu, muuta ei tarvita, ja silloin kaikki sujuu mainiosti, jos vain jätätte sen rauhaan.»
Ja Ferdinand nousi lausuttuaan tämän toivorikkaan uskontunnustuksen, jota kaikki vaimosta syntyneet, eteenpäin pyrkivät Barnaclet noudattivat erilaisin tunnussanoin ja johon he eivät uskoneet eivätkä luottaneet. Mikään ei voinut olla miellyttävämpää kuin hänen avomielinen ja kohtelias käytöksensä eikä olisi hienotunteisemmin soveltunut hänen vierailuunsa.
»Onko tunkeilevaa kysyä», sanoi hän, kun Clennam ojensi hänelle kätensä todella kiitollisena hänen suoruudestansa ja hilpeydestään, »onko totta, että kaivattu vainajamme Merdle on syypää tähän ohimenevään ikävyyteen?»
»Minä olen kyllä yksi niistä monista, jotka hän on saattanut perikatoon.»
»Hän lienee ollut erinomaisen ovela veitikka», ihaili Ferdinand
Barnacle.
Arthur, jolla ei ollut halua ylistää tämän vainajan muistoa, oli vaiti.
»Täydellinen roisto tietysti», jatkoi Ferdinand, »mutta huomattavan ovela! Ei voi olla ihailematta häntä. Hän oli todellinen huijausmestari. Tunsi ihmiset hyvin, otti heidät täydellisesti valtaansa — sai heidät tekemään mitä halusi.»
Keveään tapaansa hän oli todella täynnä vilpitöntä ihailua.
»Toivon», sanoi Arthur, »että hän ja hänen petkutuksensa varoittavat ihmisiä vastedes olemasta yhtä herkkäuskoisia».
»Rakas mr Clennam», nauroi Ferdinand, »asuuko sydämessänne todellakin sellainen vihreä toivo? Kohta kun ilmestyy yhtä kyvykäs ja yhtä paljon huijaukseen perehtynyt mies, he ovat valmiit seuraamaan häntä. Suokaa anteeksi, mutta en luule teidän todella tietävän, kuinka ihmismehiläiset ovat halukkaita parveilemaan rämisevän vanhan tinakattilan ympärillä; tässä on heidän hallitsemisensa salaisuus kätkettynä. Siinä, että heille voidaan uskotella, että tuo kattila on tehty kalliista metallista, piilee kaivatun vainajan kaltaisten miesten koko valta ja voima. Epäilemättä tapaa siellä täällä poikkeuksia», lisäsi Ferdinand kohteliaasti, »ihmisiä, joihin ovat vaikuttaneet heidän mielestänsä paljoa paremmilta näyttävät syyt, eikä minun tarvitse kaukaa etsiä sellaisia poikkeuksia; mutta ne vain vahvistavat sääntöä. Hyvästi! Toivon, että kun minulla ensi kerran on ilo tavata teitä, tämä ohimenevä pilvi on haihtunut päivänpaisteen tieltä. Älkää tulko saattamaan minua, tunnen tien erinomaisesti. Hyvästi!»
Näin sanottuaan astui paras ja iloisin Barnacle portaita alas, meni hyräillen porttihuoneen läpi, nousi etupihassa hevosensa selkään ja ratsasti pitämään sovittua neuvottelua ylhäisen sukulaisensa kanssa, joka tarvitsi pientä valmistelua kyetäksensä voitollisesti vastaamaan muutamille nousukkaille, nämä kun olivat aikeissa tehdä kysymyksiä ylhäisten valtionhoidosta.
Hän lienee matkallaan ulos sivuuttanut mr Ruggin, sillä pari minuuttia myöhemmin loisti tämä punapää herrasmies oviaukossa kuin vanhahko Foibos.
»Kuinka voitte tänään, sir?» kysyi mr Rugg. »Voinko jollakin tavalla palvella teitä, sir?»
»Ette, kiitos.»
Mr Rugg nautti sekavista jutuista samoin kuin emännöitsijä vihannesten ja muiden ruokatavaroiden säilöönpanosta tai pesijätär isosta pesusta tai kadunlakaisija täpötäydestä rikkasangosta tai kuka hyvänsä ammattimies toimeen kuuluvasta sekasorrosta.
»Pistäyn täällä tuon tuostakin, sir», kertoi mr Rugg hilpeästi, »katsomassa, onko ilmestynyt uusia pidätysvaatimuksia. Niitä on satanut tuhkatiheään, sir, niin paljon kuin ikinä saattoi odottaa.»
Hän huomautti asiasta kuin jostakin ilonaiheesta, hykerrellen käsiänsä hilpeästi ja hiukan pyöritellen päätänsä.
»Niin tiheään kuin ikinä saatoimme odottaa», toisti mr Rugg. »Oikeana ryöppynä. En tunkeudu usein tänne nykyään, kun pistäyn täällä vankilassa, sillä tiedän, ettette halua seuraa ja että jos tahdotte tavata minua, voitte jättää tiedon siitä porttihuoneeseen. Mutta minä käyn täällä melkein joka päivä, sir. Sopisiko minun nyt huomauttaa eräästä asiasta, sir?»
»Nyt yhtä hyvin kuin milloin tahansa muulloin.»
»Hm! Yleisellä mielipiteellä on ollut paljon sanomista teistä, sir.»
»Sitä en epäile.»
»Eikö olisi viisainta, sir», ja mr Ruggin käytös muuttui entistä mielistelevämmäksi, »nyt kuitenkin tehdä pikkuinen myönnytys yleiselle mielipiteelle. Kaikki me teemme niin tavalla tai toisella. Asia on niin, että meidän täytyy mukaantua.»
»Minä en voi nyt päästä sopusointuun sen kanssa, mr Rugg, eikä minulla ole syytä toivoa parannusta siinä asiassa.»
»Älkää sanoko niin, sir, älkää sanoko niin. Kings Benchiin siirto maksaisi tuskin mitään, ja jos yleinen mielipide vaatisi teitä olemaan siellä — niin miksei —»
»Luulin jo meidän sopineemme siitä, mr Rugg», vastasi Arthur, »että päätökseni jäädä tänne oli makuasia».
»Niin kyllä, sir, niin kyllä! Mutta todistaako se hyvää makua, todistaako se hyvää makua? Siinäpä kysymys.» Mr Rugg puhui niin rauhoittavan suostuttelevasti, että teki suorastaan tunteellisen vaikutuksen. »Olin melkein kysyä, aiheutuuko se oikeasta, hyvästä tunteesta. Teidän asianne on laajalti tunnettu, ja teidän jäämisenne tänne, johon kuka tahansa voi joutua punnan tai parin tähden, ei ole sopivaa. Se ei ole sopivaa. En voi sanoa, sir, kuinka monessa paikassa olen kuullut siitä puhuttavan. Eilen illalla muun muassa kuulin sitä arvosteltavan eräässä talossa, jonka ahkerista vierailijoista sanoisin, ellen itse lukeutuisi niihin, että he kuuluvat parhaisiin lakimiespiireihin — siellä kuulin arvosteluja, joita oli todella ikävä kuunnella. Ne loukkasivat minua teidän tähtenne. Samoin tänään aamiaisella. Tyttäreni (nainen, sanoisitte te; mutta hän ymmärtää kuitenkin tällaisia asioita, ja hänellä on hiukan kokemustakin niistä, hän kun oli kantajana Rugg-Bawkinsin jutussa) — tyttäreni lausui suuresti ihmettelevänsä tätä, suuresti ihmettelevänsä. No niin, näin ollen ja ottaen huomioon, ettei kukaan voi asettua aivan yleisen mielipiteen yläpuolelle, niin eikö pieni mitätön myönnytys yleiselle mielipiteelle olisi — katsokaa, sir, minä mainitsen kaikkein vähäarvoisimman perusteen sille ja sanon: eikö se olisi rakastettavaa?»
Arthurin ajatukset olivat taas vaeltaneet Pikku Dorritin luo; kysymys jäi vastausta vaille.
»Omasta puolestani, sir», sanoi mr Rugg, joka toivoi, että hänen kaunopuheisuutensa oli tehnyt Clennamin epävarmaksi, »pidän periaatteena olla ajattelematta itseäni, kun asiakkaiden tahto ja taipumukset ovat kysymyksessä. Mutta kun tunnen teidän hienotunteisen luonteenne ja yleensä sovittelevan mielenne, niin toistan, että soisin teidän olevan Kings Benchissä. Teidän juttunne on herättänyt huomiota; sen ajaminen tuottaa kunniata; minusta tuntuisi miellyttävämmältä tuttavieni tähden, jos te muuttaisitte Benchiin. Mutta älkää antako tämän vaikuttaa päätökseenne, sir. Minä vain totean näin olevan.»
Vangin huomiokyky oli yksinäisyydessä ja mielenmasennuksen tähden käynyt jo niin epävarmaksi ja hän oli niin tottunut seurustelemaan vain yhden ainoan hiljaisen olennon kanssa muurin ainaisessa pimennossa, että hänen nyt täytyi pudistautua hereille jonkinlaisesta huumaustilasta, ennenkuin kykeni katsomaan mr Ruggiin, saamaan hänen puheensa päästä kiinni ja kiireesti vastaamaan: »Päätökseni on muuttumaton ja pysyy muuttumattomana. Pyydän, jättäkää se silleen, jättäkää se silleen!» Mr Rugg, joka ei huolinut salata suuttumustaan ja loukkaustaan, vastasi:
»Oh! Tietysti, tietysti, sir! Minä olen ylittänyt valtuuteni, tiedän sen, esittäessäni teille tätä. Mutta kun kuulen monessa seurassa ja varsin hyvissä seuroissa huomautettavan, että vaikka ulkomaalaiselle käykin päinsä istua Marshalseassa, ei se mitenkään sovi englantilaisen itsetunnolle, kun hänen saarimaansa kunniakkaat, vapaat lait sallivat hänen siirtyä Benchiin, arvelin voivani ylittää minulle viitoitetut ahtaat ammatilliset rajat ja mainita tästä. Henkilökohtaisesti», sanoi mr Rugg, »ei minulla ole mitään mielipidettä puheena olevassa asiassa».
»Hyvä on», vastasi Arthur.
»Oh! Ei kerrassaan mitään mielipidettä!» vakuutti mr Rugg. »Jos minulla olisi oma mielipide, olisi tuntunut vastenmieliseltä nähdä, kuten äsken tapahtui, ylhäiseen perheeseen kuuluvan, ratsastaen saapuneen herrasmiehen vierailevan Marshalseassa asustavan asiakkaani luona. Mutta se ei ollut minun asiani. Jos minulla olisi oma mielipide tässä asiassa, niin olisin suonut saaneeni oikeuden ilmoittaa toiselle herrasmiehelle, sotilaalta näyttävälle, joka nyt odottaa porttihuoneessa, että asiakkaani ei suinkaan ole aikonut jäädä tänne, vaan on juuri aikeissa muuttaa parempaan paikkaan. Mutta tehtäväni virallisena koneena on selvä; muu ei kuulu minuun, Suvaitsetteko ottaa tuon herrasmiehen puheillenne, sir?»
»Joka odottaa porttihuoneessa, sanoitte?»
»Niin, otin sen ammattiini kuulumattoman vapauden, sir. Kuullessaan minun olevan teidän lakineuvojänne, kieltäytyi hän häiritsemästä teitä ennenkuin rajoitettu tehtäväni olisi suoritettu. Onneksi», lisäsi mr Rugg ivallisesti, »en käyttänyt niin väärin valtuuksiani, että olisin kysynyt herrasmiehen nimeä.»
»Kai minun on otettava hänet vastaan», huokasi Clennam väsyneesti.
»Te suvaitsette siis, sir?» kysyi Rugg. »Saanko kunnian ulos mennessäni mainita sen odottavalle herralle? Saanko? Kiitos, sir, minä lähden nyt.» Ja hän lähti äkäisenä.
Sotilaalta näyttävä herrasmies oli niin vähän herättänyt Clennamin uteliaisuutta tässä hänen mielentilassaan, että unohdus jo puoliksi peitti tämän mielikuvan, muodostaen liepeen sitä tummaa huntua, joka nyt alituisesti verhosi hänen sieluansa; silloin hän kuuli raskaita askeleita portaissa. Ne tuntuivat nousevan hänen huonettansa kohden, ei ripeästi ja reippaasti, vaan kerskuen ja meluten ikäänkuin olisi ollut tarkoitus loukata. Kun ne hetkeksi pysähtyivät hänen ovensa taakse, ei hän heti voinut saada kiinni siitä mielleyhtymästä, jonka tämän äänen erikoisuus herätti. Hänellä oli vain silmänräpäys miettimisaikaa. Ovi lennätettiin paukauttamalla auki, ja oviaukossa seisoi kadonnut Blandois, monien murheiden ja huolten alkusyy.
»Terve, vanki veikko!» sanoi hän. »Te haluatte tavata minua, kuulemma.
Tässä olen.»
Ennenkuin Arthur harmistuneessa hämmästyksessään ehti vastata, työntyi Cavalletto miehen jäljestä huoneeseen. Ja häntä seurasi mr Pancks. Kumpikaan näistä kahdesta ei ollut käynyt tässä huoneessa Clennamin otettua sen haltuunsa. Mr Pancks hinautui kovasti huohottaen ikkunan ääreen, laski hattunsa lattialle, pörrötti molemmin käsin tukkansa pystyyn ja risti käsivartensa kuten mies, joka pitää lyhyttä lepohetkeä kovan päivätyön lomassa. Mr Baptist, joka ei hetkeksikään siirtänyt silmiään pelätystä entisestä kumppanistaan, istuutui notkeasti lattialle selkä ovea vasten ja tarttui molempiin nilkkoihin, asettuen samaan asentoon (paitsi että tämä ilmaisi kiinteintä tarkkaavaisuutta) kuin jossa hän oli istunut saman miehen edessä erään toisen vankilan synkemmässä varjossa helteisenä aamuna Marseillessa.
»Olen kuullut näiltä molemmilta hulluilta», sanoi monsieur Blandois tai Lagnier tai Rigaud, »että tahdotte tavata minua, vankiveikko. Tässä olen!»
Vilkaistuaan halveksivasti sänkyyn, joka oli työnnetty kokoon päiväksi, hän nojasi selkäänsä siihen, ei yrittänytkään ottaa hattua päästänsä ja seisoi vihamielisesti murjottaen, kädet taskuissa.
»Senkin pahaenteinen roisto!» sanoi Arthur. »Te olette tarkoituksellisesti saattanut äitini talon kamalan epäluulon alaiseksi. Miksi teitte niin? Mikä on ollut syynä pirulliseen keksintöönne?»
Monsieur Rigaud tuijotti ensin häneen ja purskahti sitte nauramaan. »Kuulkaas tätä ylevää herrasmiestä! Kuunnelkaa, koko maailma, tätä hyveen perikuvaa! Mutta varokaa, varokaa, ystäväiseni, teidän intonne saattaa olla hieman vaarallinen. Hiisi vie, saattaapa todellakin!»
»Signore!» keskeytti Cavalletto, niinikään kääntyen Arthurin puoleen, »kuunnelkaa ensin minua. Minä sain teiltä määräyksen etsiä käsiini hänet, Rigaudin, eikö niin?»
»Aivan niin.»
»Minä menen, luonnollisesti», selitti mr Baptist, »ensin maanmiesteni luo. Kysyn, mitä uutta kuului Londraan, mitä tietävät sinne saapuneista ulkomaalaisista. Sitte menen ranskalaisten luo. Sitte menen saksalaisten luo. Kaikki he kertovat minulle. Suurin osa meistä tuntee hyvin toisensa ja he kertovat kaikki minulle. Mutta — kukaan ei tiedä kertoa mitään hänestä, Rigaudista. Viisitoista kertaa», ja Cavalletto huiskautti kolme kertaa vasenta kättänsä, sormet haralla ja teki sen niin nopeasti, että tuskin saattoi silmillä seurata liikettä, »kysyn häntä kaikkialla, missä liikkuu ulkomaalaisia, ja viisitoista kertaa», toistaen saman nopean liikkeen, »he eivät tiedä mitään. Mutta —»
Italialaiseen tapaansa painostaen sanaa »mutta» hän alkoi heiluttaa oikean kätensä etusormea, vähän vain ja hyvin varovasti.
»Mutta! — Pitkän ajan perästä, jonka kuluessa minä en ole kyennyt saamaan selville, onko hän täällä Londrassa, kertoo eräs minulle valkotukkaisesta sotilaasta — häh? — ei tuollainen tukka kuin hänellä on — valkoinen — joka elää piileksien eräässä paikassa. Mutta» — uusi painostus tällä sanalla, »joka toisinaan iltaisin lähtee kävelemään ja tupakoimaan. Täytyy olla, kuten Italiassa sanotaan (ja kuten heillä poloisilla kyllä onkin!), kylliksi kärsivällisyyttä. Minulla on kärsivällisyyttä. Kysyn, missä tämä paikka on. Yksi luulee sen olevan siellä, toinen täällä. No niin, se ei ole siellä eikä täällä. Minä odotan kärsivällisimmin. Vihdoin löydänkin sen. Sitte vahdin ja vartioin, piileksin ja odotan, kunnes hän lähtee kävelemään ja tupakoimaan. Hän on harmaatukkainen sotilas — mutta!» — hyvin päättävä korostus mutta-sanalla ja vilkas etusormen takaperäinen heiluttelu puolelta toiselle — »hän on samalla tuo mies tuossa».
Oli omituista, että hän nyt, noudattaen vanhaa tapaansa, osoitti alistuvaisuutta henkilöä kohtaan, joka oli vaivautunut tehostamaan ylemmyyttään hänen rinnallaan, ja taivutti hämillään päätänsä Rigaudin edessä senjälkeen kun oli näin ilmiantanut hänet.
»No niin, signore!» huudahti Cavalletto lopuksi, kääntyen taas Arthurin puoleen. »Odotin sopivaa tilaisuutta. Kirjoitin pari sanaa signor Pancolle», omituinen ilme levisi mr Pancksin kasvoille hänen kuullessaan tämän nimityksen, »ja pyysin häntä apuun. Näytin hänet, Rigaudin, ikkunassa signor Pancolle, joka usein vakoili päivällä. Minä makasin öisin talon oven läheisyydessä. Viimein menimme sisään vasta tänä päivänä, ja nyt näette hänet täällä! Kun hän ei tahtonut tulla luoksenne kuuluisan lakimiehen läsnäollessa», tämä kunnioittava nimitys tarkoitti mr Ruggia, »niin odotimme alhaalla ja signor Panco vartioi katua».
Tämän selostuksen päätyttyä käänsi Arthur silmänsä miehen julkeisiin ryövärikasvoihin. Kun heidän katseensa yhtyivät, kohosivat viikset nenän alle ja nenä vajosi viiksien yli. Kun sekä nenä että viikset taas olivat paikoillaan, napsautti monsieur Rigaud voimakkaasti sormiaan viisi, kuusi kertaa ja kumartui eteenpäin suunnaten napsaukset Arthuriin, ikäänkuin ne olisivat hänen kasvoihinsa tähdättyjä laukauksia.
»No, filosofi!» sanoi Rigaud. »Mitä te minusta tahdotte?»
»Tahdon tietää», vastasi Arthur salaamatta inhoaan, »kuinka rohkenette saattaa äitini talon epäiltäväksi murhasta».
»Rohkenen?» huusi Rigaud. »Hohho! Kuulkaas häntä! Rohkenen? Sanoitteko rohkenen? Hiisi vie, poikaseni, olettepa hiukan varomaton!»
»Minä tahdon, että tämä epäluulo poistetaan», sanoi Arthur. »Teidät on vietävä sinne ja teidän pitää näyttäytyä julkisesti. Tahdon lisäksi tietää, mitä asiaa teillä oli siellä silloin, kun minulla oli kova halu paiskata teidät portaita alas. Älkää mulkoilko minuun noin uhkaavasti! Olen nähnyt teistä kylliksi tietääkseni, että olette kerskaileva pelkuri. Minun ei tarvitse virkistää tässä kurjassa paikassa lamaantuneita hengenvoimiani sanoakseni teille näin selvän asian, jonka te itsekin varsin hyvin tiedätte.»
Kalpeana huulia myöten pyyhkäisi Rigaud viiksiänsä ja jupisi: »Hiisi vie, poikaseni; tehän loukkaatte kunnioitettavaa rouva äitiänne» — ja näytti hetkisen olevan epätietoinen mitä tehdä. Mutta epävarmuus katosi pian, ja hän istuutui kerskailevan uhkaavin liikkein ja sanoi:
»Antakaa minulle pullollinen viiniä. Saattehan ostaa sitä täällä.
Lähettäkää jompikumpi noista hulluista miehistänne noutamaan minulle
pullollinen viiniä. En tahdo puhua kanssanne ilman viiniä. Kas niin!
Lähetättekö vai ettekö?»
»Hakekaa hänelle, mitä hän tahtoo, Cavalletto», sanoi Clennam halveksivasti, ottaen esille rahoja.
»Salakuljettajakonna», lisäsi Rigaud, »tuo portviiniä. En juo muuta kuin porto-portoa.»
Mutta salakuljettajakonna vakuutti kaikille läsnäoleville ilmeikkäällä sormiliikkeellään, että hän ehdottomasti kieltäytyi jättämästä vartiopaikkaansa oven edessä, jolloin signor Panco tarjosi palvelustaan. Hän palasi pian viinipullo mukanaan, joka paikan tavan mukaan jo oli valmiiksi avattu; se johtui siitä, ettei vankilassa ollut kylliksi korkkiruuveja (samoin kuin ei juuri mitään muutakaan).
»Hullut! Iso lasi», komensi Rigaud.
Signor Panco pani pikarin hänen eteensä, jolloin näkyi selvästi, että hänen täytyi ponnistella voittaakseen halunsa heittää sen Rigaudin päähän.
»Haha!» melusi Rigaud. »Taas esiintynyt herrasmiehenä ja aina vain herrasmiehenä. Alusta loppuun herrasmiehenä! Piru sentään! Tottahan herrasmiestä on palveltava! Se kuuluu luonteeseeni, että vaadin palvelusta!»
Näin sanoessaan hän kaatoi pikarin puolilleen ja vaiettuaan kulautti ryypyn kurkkuunsa.
»Heh!» Ja hän maiskutteli huuliansa. »Tämä ei ole varsin vanha vanki. Päättäen ulkonäöstänne, hyvä herra, niin vankeus sammuttaa teidän verenne hehkun paljoa pikemmin kuin laimentaa tämän tulisen viinin. Te alatte nyt jo kuihtua — laihdutte ja kalpenette. Terveydeksenne!»
Hän joi toisen puolen, pidellen lasia koholla sekä ennen että jälkeen, ikäänkuin näytelläkseen pientä valkoista kättänsä.
»Asiaan nyt», jatkoi hän. »Keskustelemaan. Olette ollut vapaampi puheessanne kuin reipas ruumiiltanne, sir.»
»Olen ottanut vapauden sanoa teille sellaista, mitä itsekin tiedätte. Yhtä hyvin kuin me, tiedätte te itse ole vanne vielä paljoa kurjempi kuin mitä minä olen sanonut.»
»Lisätkää siihen: ja aina herrasmies, niin muusta en välitä. Lukuunottamatta tätä seikkaa, me olemme kaikki samaa maata. Esimerkiksi: te ette kuolemaksenne voisi esiintyä herrasmiehenä, minä en kuolemakseni voisi esiintyä toisin. Millainen ero! Jatkakaamme. Sanat, sir, eivät milloinkaan ole vaikuttaneet korttipelin kulkuun eivätkä arvan lankeamiseen. Tiedättekö? Minäkin pelaan peliä, ja sanoilla ei ole siinä mitään valtaa.»
Nyt, kun hän oli joutunut silmätysten Cavalletton kanssa ja tiesi, että hänen entisyytensä oli tunnettu, riisui hän senkin ohuen naamarin, joka hänellä oli ollut, ja näytti peittelemättä inhoittavan konnannaamansa.
»Ei, poikaseni», jatkoi hän ja napsautti sormillaan. »Minä pelaan pelini loppuun huolimatta sanoista, ja kuolema ja kirous, minä tahdon voittaa sen. Tahdotte tietää, miksi tein tämän pienen kepposen, jonka te keskeytitte? Tietäkää siis, että minulla oli ja minulla on — ymmärrättekö, minulla on — erästä kauppatavaraa, jota tarjosin kunnianarvoiselle rouva äidillenne. Kuvailin kallisarvoista kauppatavaraani ja määräsin hinnan. Kaupanhieronnassa oli ihailtava äitinne hieman liian jäykkä, liian kylmä, liiaksi eloton ja kuvapatsasmainen. Lopulta ihailtava äitinne suututti minua. Saadakseni aikaan hiukan vaihtelua ja omaksi huvikseni — kas, täytyyhän herrasmiehen huvitella jonkun kustannuksella! — tein tuon loistavan keksinnön: minä hävisin. Tästä teeskennellystä häviämisestä olisivat lujatahtoinen äitinne ja Flintwinch-ystäväni mielellään tehneet täyttä totta. No no, pyh, pyh, älkää katselko noin ylhäältä minuun! Minä toistan sen. Hyvin mielellään, ylen ihastuneina, hurmautuneina. Kuinka voimakkaita sanoja haluatte?»
Hän viskasi pohjasakat lasistaan lattialle, niin että ne melkein pirskahtivat Cavalletton päälle. Täten kääntyi hänen huomionsa taas italialaiseen. Hän laski lasin pöydälle ja sanoi:
»En, minä en täytä sitä. Olen syntynyt palveltavaksi. Tule sinä,
Cavalletto, ja täytä se!»
Pieni mies katsahti Clennamiin, jonka silmät olivat kiintyneet Rigaudiin, ja kun hän ei huomannut mitään kieltoa, nousi hän lattialta ja kaatoi pullosta lasiin. Hänen luonteensa rakenteesta sai merkillisen kuvan, kun katseli, kuinka hänen entiseen alistuvaisuuteensa sekoittui jonkinlainen lystikkäisyyden tuntu, kuinka hänessä tästä huolimatta kyti eräänlainen raju villiys, joka minä hetkenä tahansa saattoi leimahtaa ilmiliekkiin (kuten synnynnäinen herrasmies arvasi, jonkatähden hän koko ajan piti pikku miestä silmällä), ja kuinka kaikki tämä väistyi vallitsevan hyväluontoisen, huolettoman halun tieltä, johon taipuen hän taas istuutui lattialle.
»Tämä onnellinen päähänpisto oli onnellinen useastakin syystä, uljas ystäväni», jatkoi Rigaud ryypättyään. »Se huvitti minua, se tuotti harmia rakkaalle mammallenne ja Flintwinch-ystävälleni sekä tuskaa teille (se oli palkkionani annettuani teille oppitunnin kohteliaassa käytöksessä herrasmiestä kohtaan), ja siitä älysivät kaikki herttaiset asianosaiset, että nöyrin palvelijanne on pelättävä mies. Kautta taivaan, hän on pelättävä mies! Sitäpaitsi se olisi voinut saattaa äitinne järkiinsä — olisi voinut sattua niin, että se pieni epäluulo, jonka teidän viisautenne keksi, olisi pakottanut hänet lopulta ilmoittamaan sanomalehdissä peitetyin sanoin, että erään sopimuksen tekoa haittaavat esteet häviäisivät, jos muuan tärkeä mainitun sopimuksen osakas ilmestyisi näkyville. Kenties olisi käynyt niin, kenties ei. Mutta te olette tehnyt sen tyhjäksi. Mitä teillä nyt on sanottavaa? Mitä haluatte?»
Clennam ei vielä kertaakaan ollut niin katkerasti tuntenut olevansa vanki kuin nähdessään tuon miehen edessään voimatta seurata häntä äitinsä luokse. Kaikki vaikeudet ja vaarat, joita hän oli pelännyt, olivat hänen kimpussaan nyt, kun hän ei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa.
»Kenties, ystäväni, mietiskelijä, hyveiden harrastaja, narri, miten vain mielitte, kenties olisi ollut parempi teille, jos olisitte jättänyt minut rauhaan», sanoi Rigaud keskeyttäen ryyppynsä katsoakseen häneen lasinsa yli ja hymyili julmaa hymyänsä.
»Ei. Ainakin tiedetään nyt, että olette hengissä ja vahingoittumattomana», sanoi Clennam. »Ainakaan ette pääse näistä kahdesta todistajasta, ja he voivat esittää teidät mille viranomaiselle tahansa ja vaikkapa sadalle henkilölle.»
»Mutta eivät esitä minua ainoallekaan.» Rigaud napsautti taas sormiansa voitonriemuisena ja kostonhaluisena. »Hiisi vieköön todistajanne. Hiisi vieköön esittämisenne! Hiisi vieköön teidät itsennekin! Mitä? Tätäkö varten minä tiedän, mitä tiedän? Tätäkö varten minä kaupittelen kallista tavaraani? Hyh, köyhä velkavanki! Olette keskeyttänyt suunnitelmani. Olkoon menneeksi. Entä sitten? Mitä jää jäljelle? Teille ei mitään, minulle kaikki. Esittää minut? Sekö on aikomuksenne? Minäpä esitän itseni, liiankin pian. Salakuljettaja, anna minulle kynä, mustetta ja paperia.»
Cavalletto nousi taas kuten ennenkin ja pani pyydetyt esineet hänen eteensä entiseen tapaansa. Mietittyään ja hymyiltyään konnamaiseen tapaansa Rigaud kirjoitti ja luki ääneen seuraavaa:
»Mrs Clennamille.
Vastausta odotetaan.
Marshalsean vankilassa. Poikanne huoneessa.
Arvoisa Rouva.
Olen epätoivoissani kuultuani tänään vangiltamme täällä (hän on ollut niin ystävällinen, että on käyttänyt vakoilijoita etsiessään minua, joka valtiollisista syistä olen elänyt syrjässä), että olette ollut levoton turvallisuudestani.
Rauhoittukaa, arvoisa rouva. Voin mainiosti, olen hyvissä voimissa ja terveenä.
Perin kärsimättömänä rientäisin luoksenne, ellen arvaisi mahdolliseksi nykyoloissa, että te ette vielä ole tehnyt lopullista päätöstä siitä pienestä ehdotuksesta, joka minulla on ollut kunnia esittää teille. Viikon päästä tästä päivästä lukien tulen lopullisesti kuulemaan, oletteko ehdoitta hyväksynyt sen vai, alistuen kaikkiin seurauksiin, hylännyt sen.
Tukahdutan haluni päästä syleilemään teitä ja saattamaan päätökseen tämän mielenkiintoisen asian, jotta saisitte rauhassa järjestellä kaikki yksityisseikat molemminpuoliseksi tyydytykseksemme.
Tällä välin pidän kohtuullisena ehdottaa (koska vankimme on saattanut talouteni epäjärjestykseen), että suoritatte asunto- ja elatuskustannukseni jossakin hotellissa.
Vastaanottakaa, arvoisa rouva, korkeimman ja erikoisimman kunnioitukseni vakuutukset.
Rigaud Blandois.
Tuhannet terveiset Flintwinch-ystävälleni.
Suutelen rouva F:n käsiä.»>
Lopetettuaan epistolansa taittoi hän sen kokoon ja viskasi sen kaaressa Clennamin jalkoihin. »Hoi te siellä! Esittämisestä puhuttaessa, antakaa jonkun esittää tämä määräpaikassaan ja esittää vastaus täällä.»
»Cavalletto», sanoi Arthur. »Tahdotteko toimittaa tuon kirjeen perille?»
Mutta Cavalletton ilmeikäs sormi osoitti taas, että hänen paikkansa oli ovella vartioimassa Rigaudia, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli löytänyt hänet, ja että hänen velvollisuutensa oli istua lattialla selkä ovea vasten katsellen Rigaudia ja pidellen nilkkojaan. Signor Panco tarjoutui taas palvelukseen. Kun hänen tarjoukseensa oli suostuttu, raotti Cavalletto ovea juuri sen verran, että signor Panco pääsi tunkeutumaan ulos, ja sulki sen taas heti.
»Koskekaa minua sormellanne, sanokaa ainoakaan paha sana, epäilkää ylemmyyttäni istuessani tässä viiniä juoden mielin määrin», uhkasi Rigaud, »niin seuraan kirjettä ja peruutan viikkoisen odotusaikani. Tehän tahdoitte tavata minua? Tässä olen. Mitä pidätte minusta?»
»Tiedätte», vastasi Clennam katkerasti tuntien avuttomuutensa, »että kun aloin etsiä teitä, en ollut vankeudessa».
»Hiisi vieköön teidät ja vankeutenne», tiuskasi Rigaud ja otettuaan huolettomasti taskustaan esille rasian, jossa oli savuketarpeita, pyöritteli siroilla sormillaan muutamia kiireimpään tarpeeseen, »en välitä kummastakaan. Salakuljettaja! Tulta!»
Taas nousi Cavalletto ja antoi hänelle, mitä hän tarvitsi. Oli tuntunut kaamealta katsella hänen valkoisten, kylmien sormiensa äänetöntä, taitavaa punomista, kun ne notkeasti kiemurtelivat toistensa ympäri kuin käärmeet. Clennamia puistatti sisällisesti, ikäänkuin hän olisi kurkistanut käärmeenpesään.
»Hoi, sika!» huusi Rigaud meluavasti ja kiihoittavasti, ikäänkuin Cavalletto olisi ollut italialainen hevonen tai muuli. »Kuules! Tuo inhoittava vanha vankila oli kunnioitettava tämän rinnalla. Sen ristikoissa ja muureissa oli arvokkaisuutta. Se oli miehille sopiva vankila. Mutta tämä! Hyh! Narrien sairaala!»
Hän poltteli savukettansa, koko ajan hymyillen rumaa hymyänsä, niin että näytti siltä kuin hän olisi tupakoinut riippuvalla nokkanenällään eikä suullansa, kuin mikäkin hirviö haaveellisessa taulussa. Sytytettyään toisen savukkeen ensimmäisen vielä hehkuvasta päästä hän sanoi Clennamille:
»Täytyy koettaa saada aika kulumaan toisen hullun poissaollessa. Täytyy jutella. Ei voi koko päivää ryypiskellä väkevää viiniä; muuten tilaisin toisenkin pullon. Hän on todella kaunis nainen, sir. Vaikkei aivan minun makuni mukainen, mutta silti, kuolema ja kirous, kaunis. Onnittelen teitä ihailijana.»
»En tiedä enkä liioin kysy, kenestä puhutte», vastasi Clennam.
»Della bella Gowana, sir, kuten sanovat Italiassa. Gowanista, kauniista
Gowanista.»
»Jonka miehen — seuralainen te lienette ollut?»
»Sir? Seuralainen? Te olette hävytön. Olin ystävä.»
»Teettekö kauppaa kaikilla ystävillänne?»
Rigaud otti savukkeen suustansa ja katseli häntä hetkellisen hämmästyksen vallassa. Mutta hän pisti sen taas suuhunsa ja vastasi tyynesti:
»Teen kauppaa kaikella, mistä saan jonkinmoisen hinnan. Kuinkas
lakimiehenne, valtiomiehenne liikemiehenne elävät? Kuinkas te elätte?
Kuinka te jouduitte tänne? Ettekö ole myynyt jotakuta ystäväänne?
Uskonpa varmasti teidän myyneen!»
Clennam kääntyi hänestä ikkunaan päin ja katseli ulos muurille.
»Totisesti, sir», jatkoi Rigaud, »yhteiskunta myy itsensä ja myy minut, ja minä myyn yhteiskunnan. Olen saanut tietää, että olette tuttu toisenkin naisen kanssa. Hänkin on kaunis. Ja lujatahtoinen. Mikäs hänen nimensä onkaan? Wade.»
Hän ei saanut vastausta, mutta saattoi helposti huomata osuneensa maaliin.
»Niin!» jatkoi hän. »Tämä kaunis ja lujatahtoinen nainen kääntyi puoleeni kadulla, enkä minä ole tunteeton. Minä vastasin. Tämä kaunis ja lujatahtoinen nainen kunnioitti minua lausumalla luottavasti: 'Minulla on suruni ja huoleni ja minulla on uteliaisuuteni. Teidän kunniallisuutenne ei kai kohonne yli tavallisen tason?' Esitin itseni sanoen: 'Madame, olen herrasmies syntymästä kuoloon saakka, mutta kunniallisuuteni ei kohoa tavallisen tason yli. Halveksin sellaisia heikkoja haaveita.' Jonka johdosta hän suvaitsi lausua minulle kohteliaisuuden: 'Teidän ja muiden välillä on se erotus, että te sanotte sen suoraan.' Sillä hän tuntee yhteiskunnan ja seuraelämän. Vastaanotin hänen onnittelunsa liehittelevän kohteliaasti. Luonteeni mukaista on olla kohtelias ja hiukan liehakoiva. Hän teki silloin ehdotuksen, pääasiassa tämänsisältöisen: hän oli nähnyt meidät paljon yhdessä, ja hänestä tuntui, että minä sillä hetkellä olin perheen ystävä ja suosikki; hänen uteliaisuutensa ja huolensa herättivät hänessä halun saada tietää, missä he liikkuivat, kuinka he elivät, kuinka kaunista Gowanaa rakastettiin ja hellittiin, ja niin edespäin. Hän ei ollut rikas, sanoi hän, mutta tarjosi niin ja niin paljon palkkioksi tällaisten palvelusten aiheuttamista huolista ja vaivoista, ja minä myönnyin rakastettavasti — rakastettavuus kuuluu luonteeseeni — hänen ehdotukseensa ja hyväksyin hänen tarjouksensa. Niin, tietysti. Sellaista on elämä. Sellainen on maailma.»
Vaikka Clennam koko keskustelun ajan istui selin häneen, ei hän hetkeksikään siirtänyt kimmeltäviä, liian lähekkäin sijoittuneita silmiänsä hänestä, ja esittäessään sanottavansa kohta kohdalta julkean kerskuvasti hän huomasi nähtävästi Clennamin pään ryhdistä, ettei hän kertonut mitään, mitä ei toinen jo tiennyt.
»Pyh! Kaunis Gowana!» sanoi hän sytyttäen kolmannen savukkeen sellaisella tavalla kuin voisi keveimmälläkin hengähdyksellään puhaltaa hänet pois. »Viehättävä, mutta varomaton! Kaunis Gowana ei menetellyt viisaasti salatessaan entisen rakastajan kirjeitä makuuhuoneessaan alpeilla, jottei hänen miehensä saisi nähdä niitä. Ei, ei. Se ei ollut viisasta. Hyh! Gowana erehtyi siinä.»
»Toivon hartaasti», huudahti Arthur ääneen, »ettei Pancks enää viipyisi kauan, sillä tuon miehen läsnäolo saastuttaa huoneen».
»Niin! Mutta hän tahtoo olla ylimpänä täällä kuten kaikkialla», kehui Rigaud voitonriemuisena ja napsautti sormiaan. »Niin on aina ollut ja niin on vastakin laita!» Ojentautuen pitkin pituuttaan niille kolmelle tuolille, joita oli huoneessa paitsi sitä, jolla Clennam istui, hän alkoi laulaa, lyöden rintaansa, ikäänkuin olisi laulussa mainittu ritari:
»Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Compagnon de la Majolaine!
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Aina iloinen.»
»Sika, laula kertosäe! Sinä osasit laulaa sen ennenmuinoin eräässä vankilassa. Laula se nyt! Tahi, kaikkien pyhien nimessä, jotka ikinä on kuoliaiksi kivitetty, minä rupean hävyttömäksi ja loukkaavaksi, ja silloin olisi muutamille, jotka vielä ovat hengissä, parempi, että heidätkin olisi kivitetty muiden mukana!
»Kuninkaan miehist' on hän reippain,
compagnon de la Majolaine.
Kuninkaan miehist' on hän reippain,
aina iloinen.»
Osaksi noudattaen vanhaa alistuvaa tapaansa, osaksi koska kieltäytyminen olisi voinut vahingoittaa hänen hyväntekijäänsä ja osaksi koska hän yhtä hyvin saattoi laulaa kuin tehdä jotakin muuta, kajahdutti Cavalletto kertosäkeen. Rigaud nauroi ja alkoi tupakoida, silmät ummessa.
Toinen neljännestunti lienee vielä kulunut, ennenkuin Pancksin askeleet kuuluivat portaissa, mutta väliaika tuntui Clennamista sietämättömän pitkältä. Hänen askeltensa ääneen sekaantui toistenkin askelten kopina; ja kun Cavalletto avasi oven, laski hän sisälle mr Pancksin ja mr Flintwinchin. Viimemainittu oli tuskin ilmestynyt näkyviin, kun Rigaud hyökkäsi hänen luoksensa ja syleili häntä meluavasti.
»Kuinka voitte, sir?» kysyi mr Flintwinch kohta päästyään irti syleilystä, josta hän kaikin voimin ja kursailematta pyrki. »Kiitos, ei, en halua enempää.» Tämä vastauksena uhkaaviin uusiin hellyydenosoituksiin hänen vastalöytyneen ystävänsä puolelta. »No niin, Arthur, muistatte kai, mitä sanoin teille nukkuvista koirista ja kadonneista koirista. Se osui kohdalleen, kuten näette.»
Hän oli ulkonaisesti yhtä järkähtämätön kuin aina ja nyökäytteli päätänsä saarnaavan nuhtelevasti katsellessaan ympärilleen huoneessa.
»Ja tämä nyt on Marshalsean velkavankila!» sanoi mr Flintwinch. »Olette tuonut porsaanne huonoille markkinoille, Arthur.»
Jos Arthur oli kärsivällinen, ei Rigaud kumminkaan enää malttanut. Hän tarttui rajun leikillisesti pikku Flintwinchinsä nutun rintapieliin ja huusi:
»Hiisi vieköön markkinat, hiisi vieköön porsaat ja hiisi vieköön porsasten paimenen! No! Antakaa tänne vastaus kirjeeseeni.»
»Jos suvaitsette odottaa hetkisen, sir», vastasi Flintwinch, »annan ensin mr Arthurille kirjelippusen».
Hän teki niin. Se oli kirjoitettu hänen äitinsä vaivaloisella käsialalla paperipalalle ja sisälsi vain nämä sanat:
»Toivoakseni riittää, että olet saattanut itsesi perikatoon. Ole tyytyväinen äläkä saata muita samaan tilaan. Jeremiah Flintwinch on minun lähettilääni ja edustajani. Ystävällisesti M.C.»
Clennam luki tämän kahdesti hiljaa itsekseen ja repi sen sitte kappaleiksi. Rigaud kiipesi sillä välin istumaan erään tuolin selkänojalle, jalat istuimella.
»No, kaunis Flintwinch», sanoi hän pidettyään kirjelippua tarkasti silmällä, kunnes se oli palasina, »missä on vastaus kirjeeseeni?»
»Mrs Clennam ei kirjoittanut sitä, mr Blandois, hänen kätensä kun ovat halvaantuneet ja hänen mielestänsä oli yhtä hyvä vastata suullisesti minun kauttani.» Mr Flintwinch väänsi tämän itsestänsä vastahakoisesti ja ruosteisesti. »Hän lähettää terveisensä ja sanoo, ettei hän katso ehtojanne kohtuuttomiksi ja että hän suostuu. Kuitenkaan ei tämä päätös vaikuta mitään viikon päästä pidettävään neuvotteluun.»
Monsieur Rigaud, purskahdettuaan ensin nauruun, kiipesi alas valtaistuimeltaan ja sanoi: »Hyvä! Menen etsimään hotellin itselleni!» Mutta silloin hänen katseensa kohtasi Cavalletton, joka yhä istui vartiopaikallaan.
»Tule, sika», lisäsi hän. »Sinä olet seurannut minua vastoin tahtoani, nyt saat tehdä seuraa vastoin omaa tahtoasi. Sanonpa sinulle, pikku matelija, että olen syntynyt palveltavaksi. Vaadin tämän salakuljettajan palvelemaan itseäni viikon ajan tästä päivästä lukien.»
Vastaukseksi Cavalletton kysyvään katseeseen viittasi Clennam, että hän menisi, mutta lisäsi ääneen: »Ellette pelkää häntä.» Cavalletto vastasi tehden erittäin ilmeikkään sormiliikkeen: »En, herra, en pelkää häntä nyt, kun en enää salaa olleeni hänen vankilatoverinsa.» Rigaud ei välittänyt kummastakaan huomautuksesta ennenkuin oli sytyttänyt viimeisen savukkeensa ja oli valmis lähtemään.
»Pelkää häntä!» sanoi hän katsellen heitä jokaista. »Pyh! Lapseni, vauvani, pikku nukkeni, kaikki te pelkäätte häntä. Te annatte hänelle viinipullon täällä, annatte hänelle ruokaa, juomaa ja asunnon siellä, ette uskalla koskea häneen sormellannekaan tai ainoallakaan herjaussanalla. Ette. Hänen luonteensa mukaista on olla voitonriemuinen! Pyh!
Kuninkaan miehist' on hän reippain, aina iloinen.»
Sovittaen tämän kertosäkeen näin itseensä, hän saapasteli huoneesta, Cavalletto kintereillä, jonka hän kenties oli vaatinut palvelukseensa, koska varsin hyvin tiesi, ettei helposti pääsisi hänestä eroon. Mr Flintwinch, raaputeltuaan leukaansa ja katseltuaan äärimmäisen halveksivasti ympärilleen porsasmarkkinoilla, nyökkäsi Arthurille ja seurasi perässä. Mr Pancks, yhä katuvana ja alakuloisena, lähti niinikään, senjälkeen kun oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut muutamia Arthurin antamia salaisia määräyksiä ja kuiskaten luvannut seurata tätä juttua loppuun saakka ja pitää miestä koko ajan silmällä. Ja sitte vanki jäi yksin, tuntien itsensä entistä suuremmassa määrässä halveksituksi, pilkatuksi ja moitituksi, avuttomaksi, kurjaksi ja langenneeksi.