VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Muudan pyyntö Marshalseassa
Kalvavat omantunnonvaivat ja tuska ovat huonona seurana telkien taakse suljetulla. Sureksiva mietiskely päivisin ja puutteellinen uni öisin eivät karkaise ihmistä kestämään onnettomuutta. Seuraavana aamuna tunsi Clennam, että hänen terveytensä alkoi heikontua samoin kuin että hänen sielunvoimansa jo olivat heikontuneet ja että häntä painava kuorma vielä veisi hänet turmioon.
Yö yöltä hän oli kurjuudessaan noussut vuoteeltaan jo kahdentoista ja yhden aikaan ja istuutunut ikkunan ääreen katselemaan pihassa surullisesti tuikkivia lyhtyjä, odotellen taivaalta päivän ensimmäistä sarastusta jo tuntikausia ennenkuin sen aika oli. Nyt illan tullen hän ei saanut itseään pakotetuksi edes riisuutumaan.
Sillä hänet valtasi polttava levottomuus, tuskallinen kyllästys vankeuteensa ja varma vakaumus siitä, että hänen sydämensä murtuisi ja hän kuolisi siellä; kaikki tämä tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Hänen pelkonsa ja inhonsa vankilaa kohtaan kävi niin kiihkeäksi, että hänen oli vaikea hengittää siellä. Tukehtumisen tunne valtasi hänet toisinaan niin, että hän asettui ikkunan ääreen tarttuen kurkkuunsa ja haukkoen ilmaa. Samalla hän ikävöi toisenlaista ilmaa ja pääsyä aution, synkän muurin toiselle puolelle, niin että tuntui kuin kaipauksen kiihko olisi tekemäisillään hänet hulluksi.
Monet muut vangit olivat kokeneet samaa tilaa ennen häntä ja sen voima ja kestävyys olivat kuluttaneet loppuun heidät, kuten hänelläkin voimat loppuivat. Kahden yön ja yhden päivän kuluttua se oli ohi. Se palasi puuskittain, mutta nämä puuskat kävivät yhä heikommiksi ja niiden väliajat yhä pitemmiksi. Toivoton tyyneys astui tilalle, ja puolivälissä viikkoa hän oli vajonnut alhaisen, hiipivän kuumeen tylsyyteen.
Cavalletto ja Pancks kun olivat toisaalla, ei hänen tarvinnut pelätä muita vierailijoita kuin mr ja mrs Plornishia. Hän oli tuskaisessa pelossa siitä, että tämä arvoisa pariskunta tulisi häntä katsomaan; sairaloisessa, hermostuneessa tilassaan tahtoi hän vain olla rauhassa, eikä näyttäytyä kenellekään alakuloisuudessaan ja heikkoudessaan. Hän kirjoitti muutaman rivin mrs Plornishille, että hän muka oli niin kiinni liikeasioissaan ja että hänen täytyi niin kokonaan hautautua niihin, ettei voinut suoda itselleen iloa nähdä edes hänen ystävällisiä kasvojaan. Nuorelle Johnille, joka joka päivä määrätyllä tunnilla, kun ovenvartijat vaihtuivat, pistäytyi hänen luonansa kysymässä, saattoiko tehdä jotakin hänen hyväksensä, Clennam teeskenteli aina kirjoittavansa ahkerasti ja vastasi kysymykseen hilpeällä äänellä kieltävästi. Heidän ainoan pitkän keskustelunsa aihetta ei enää milloinkaan mainittu heidän välillään. Mutta kaikissa hänen onnettomuutensa vaiheissa se koko ajan asui Clennamin mielessä.
Sovitun viikon kuudes päivä oli kostea, kuuma ja sumuinen. Näytti siltä kuin vankilan köyhyys, kurjuus ja lika olisivat kasvaneet siinä vallitsevassa ummehtuneessa lämmössä. Särkevin ohimoin ja uupunein sydämin oli Clennam valvonut surkean yönsä loppuun, kuunnellen sateen rapinaa pihakivitykselle ja ajatellen, kuinka paljoa pehmeämmin se putoili maaseudun multaan. Keltausvainen pallo oli kohonnut taivaalle auringon sijalle, ja hän oli katsellut sen muuriin heijastamaa läikkää, joka puolestaan hänen silmissään heijasti vankilan kurjuutta. Hän oli kuullut porttien avautuvan ja ulkona odotelleiden, kehnossa kengissä kulkevien jalkojen laahustavan sisään, ja sitte hän oli kuullut, kuinka lakaistiin, pumputtiin, kuljettiin edestakaisin, jotka toimet aloittivat vankilan aamun. Hän oli niin sairas ja heikko, että hänen täytyi levätä monta kertaa peseytyessään, ja viimein sai hän laahautuneeksi nojatuoliin avonaisen ikkunan ääreen. Siinä hän sitten istui torkkuen sillä välin kun eukko, joka siivosi hänen huoneensa, toimitti aamuaskareensa.
Ruuan ja unen puutteesta (hän oli menettänyt ruokahalunsa ja makunsakin) hän oli hiukan pyörryksissä ja muisteli myös hourailleensa pari kolme kertaa yön kuluessa. Hän oli kuullut säveleitä ja laulujen katkelmia soivan lämpimässä ilmassa ja tiesi ne olemattomiksi. Nyt uupuneena torkahdellessaan hän kuuli niitä taas, ja äänet kuuluivat puhuttelevan häntä; hän vastasi ja säpsähti.
Tässä horroksessa, jaksamatta pitää lukua ajan kulusta, niin että minuutti saattoi käydä tunnista ja tunti minuutista, hän alkoi tuntea pysyvää vaikutelmaa puutarhan läheisyydestä — kukkatarhasta, jossa kostea, lauha tuuli leyhytteli sulotuoksuja ilmaan. Hänen täytyi niin tuskallisesti ponnistella kohottaakseen päätänsä ja ottaakseen selvän siitä samoin kuin mistä muusta asiasta tahansa, että tuo vaikutelma jo tuntui vanhalta ja työläältä, kun hän viimein saattoi katsella ympärillensä. Teekuppinsa vieressä pöydällä näki hän silloin ihanan kukkavihon, ihmeellisen kimpun valituimpia, suloisimpia kukkia.
Hänestä ei ollut ennen mikään muu näyttänyt niin kauniilta. Hän otti ne käteensä ja hengitti niiden tuoksua, hän nosti ne kuumalle otsallensa, laski ne alas ja avasi näivettyneet kätensä niitä kohden samoin kuin viluisia käsiä lämmitellään tulen ääressä. Vasta nautittuaan niistä jonkun aikaa tällä tavalla tuli hän ihmetelleeksi, kuka ne oli lähettänyt, ja avasi ovensa kysyäkseen eukolta, joka varmaan oli tuonut ne huoneeseen, mistä hän oli saanut ne. Mutta eukko oli jo aikoja sitten mennyt, sillä tee, jonka hän oli jättänyt pöydälle, oli kylmää. Arthur koetti juoda sitä hiukan, mutta ei voinut sietää sen hajua; ja niin hän laahautui takaisin tuoliinsa ikkunan ääreen ja laski kukat vanhalle, pienelle, pyöreälle pöydälle.
Kun huoneessa liikkumisesta johtuva ensimmäinen uupumus oli ohi, vaipui hän entiseen tilaan. Joku yöllisistä äänistä kuului kuiskivan ilmassa, kun huoneen ovi tuntui avautuvan ja hetken päästä näytti siltä kuin hiljainen olento olisi seisonut oviaukossa, musta vaippa hartioillaan, sitten riisunut vaipan yltänsä ja pudottanut sen lattialle ja kuin tämä olento olisi hänen Pikku Dorritinsa, puettuna vanhaan kuluneeseen pukuunsa. Hän näytti vapisevan, ristivän kätensä, hymyilevän ja sitte puhkeavan kyyneliin.
Clennam kohosi pystyyn ja huudahti. Ja silloin hän näki rakastavista, hellistä, säälivistä, rakkaista kasvoista kuin kuvastimesta, kuinka muuttunut hän itse oli. Ja Pikku Dorrit tuli häntä kohden ja laskien kätensä hänen rinnalleen pidättääkseen hänet tuolissa, polvillaan hänen jalkojensa juuressa huulet kohotettuina suutelemaan häntä, kyynelten tipahdellessa hänen päällensä kuin taivaan kaste kukkasille, mainitsi ilmielävänä hänen nimensä.
»Oi, paras ystäväni! Rakas mr Clennam, älkää antako minun nähdä teidän itkevän. Ellette itke ilosta nähdessänne minut. Toivon, että niin on. Oma lapsiparkanne tulee nyt takaisin!»
Ja kuinka uskollisena, hellänä ja turmeltumattomana, huolimatta äkillisestä rikkaudesta! Kuinka enkelimäisen lohduttava ja vilpitön olikaan hänen äänensä sointu, hänen silmiensä loiste, hänen kätensä kosketus!
Kun Clennam syleili häntä, sanoi hän: »He eivät kertoneet minulle teidän olevan sairaana», ja kiertäen pehmeästi käsivartensa hänen kaulaansa painoi hänen päänsä povellensa, laski toisen kätensä hänen päänsä päälle, nojasi oman päänsä siihen ja hyväili häntä yhtä hellästi ja, Jumala tietää, yhtä viattomasti kuin oli hyväillyt isäänsä tässä samassa huoneessa siihen aikaan, kun hän vielä oli pieni lapsi ja kaiken sen huolen ja hoidon tarpeessa, jota hän antoi muille.
Kun Clennam saattoi puhua, sanoi hän: »Onko todella mahdollista, että olette tullut luokseni? Ja tässä puvussa?»
»Toivoin teidän pitävän minusta enemmän tässä puvussa kuin missään muussa. Olen aina kuljettanut sitä mukanani muistuttajana, vaikken olisi tarvinnut muistuttajaa. En ole yksin, kuten näette. Toin vanhan ystävän mukanani.»
Katsoen ympärillensä huomasi Clennam Maggyn, päässä iso myssynsä, joka jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä, kori käsivarrella, kuten menneinä aikoina, ja tirskuen ihastuneena.
»Tulin vasta eilen illalla Lontooseen veljeni kanssa. Lähetin melkein heti sanan mrs Plornishille saadakseni kuulla teistä ja ilmoittaakseni tuloni teille. Silloin kuulin teidän olevan täällä. Satuitteko ajattelemaan minua viime yönä? Melkeinpä luulen teidän ajatelleen minua hiukan. Ajattelin niin tuskaisesti teitä ja aamuun tuntui olevan kovin pitkä aika.»
»Olen ajatellut teitä —» Clennam näytti olevan epätietoinen siitä, miksi nimittäisi ystäväänsä. Pikku Dorrit ymmärsi sen heti.
»Ette ole vielä nimittänyt minua oikealla nimelläni. Tiedättehän mikä minun oikea nimeni on ollessani teidän kanssanne.»
»Olen ajatellut teitä, Pikku Dorrit, joka päivä, joka tunti, joka minuutti, jonka olen viettänyt täällä.»
»Oletteko? Oletteko?»
Arthur näki hänen kasvojensa ilon kirkastaman ilmeen ja niihin syttyneen hehkun ja tunsi häpeätä. Hän, murtunut, vararikkoinen, sairas, häväisty, vanki.
»Olin täällä jo ennenkuin portit avattiin, mutta pelkäsin tulla suoraa päätä luoksenne. Olisin enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt teitä silloin ensin, sillä vankila oli niin tuttu ja samalla vieras ja herätti niin monta muistoa isästä ja teistäkin, että se aluksi valtasi minut kokonaan. Mutta me menimme ensin mr Chiveryn luokse ennenkuin tulimme portille ja hän vei meidät sisälle ja me saimme Johnin huoneen käytettäväksemme — minun vanhan, köyhän huoneeni, muistattehan — ja odotimme siellä vähän aikaa. Minä toin kukat ovelle, mutta te ette kuullut sitä.»
Hän näytti nyt enemmän täysikasvuiselta naiselta kuin lähtiessään sieltä, ja Italian auringon kypsyttävä vaikutus näkyi hänen kasvoillaan. Mutta muuten hän oli aivan entisensä kaltainen. Clennam huomasi hänessä yhä saman lempeän, syvän vakavuuden; jos sillä nyt oli uusi merkitys, joka koski sydämeen, riippui se vain Clennamin käsityksestä eikä mistään Pikku Dorritissa tapahtuneesta muutoksesta.
Hän riisui päästänsä vanhan hattunsa, ripusti sen entiselle paikalleen ja alkoi meluttomasti Maggyn avulla järjestellä vangin huonetta niin raikkaaksi ja siistiksi kuin oli mahdollista ja pirskoitteli hajuvettä huonekaluille ja seinille. Sitte tyhjennettiin kori, joka oli täynnä rypäleitä ja muita hedelmiä, ja sen sisältö pantiin hiljaa talteen. Senjälkeen kuiskutteli Pikku Dorrit hetkisen Maggyn kanssa ja lähetti hänet jonnekin saamaan korin uudelleen täytetyksi; pian se palasikin täynnä uusia tavaroita, joista kohta tarvittava virkistävä juoma ja hyytelö sekä vastaisen varalle hankitut paistetut kananpojat, viini ja vesi ensimmäisinä otettiin esille. Kun nämä erilaiset toimet olivat suoritetut, otti Pikku Dorrit vanhan ompelurasiansa esille pannakseen kuntoon uutimen hänen ikkunaansa, ja näin hiljaisuuden vallitessa huoneessa Clennam huomasi istuvansa kaikessa rauhassa nojatuolissaan, rinnallaan Pikku Dorrit käsitöineen.
Clennamin vapiseva käsi ja tutiseva ääni eivät saaneet vakavuutta eikä hänen heikkoutensa muuttunut voimaksi siitä, mitä hän näki ja tunsi: hänellä oli edessään Pikku Dorritin kaino pää, joka kumartui työn yli, ja hennot näppärät sormet, jotka ahersivat entisessä työssään — hän ei kuitenkaan ollut niin kiinni tässä, etteivät hänen myötätuntoiset silmänsä olisi usein kääntyneet Clennamin kasvojen puoleen ja taas alas painuessaan olisi olleet kyynelissä — ja hän tunsi saavansa lohdutusta ja myötätuntoa, tunsi, että ylevän sydämen kiintymys ja rakkaus oli kokonaan suunnattu häneen, vuodatti hyvyytensä koko pohjattoman rikkauden hänen ylitsensä. Kuitenkin se herätti hänessä sisäistä voimaa, joka kasvoi rinnan hänen rakkautensa kanssa. Ja kuinka suuresti hän nyt rakastikaan Pikku Dorritia! Sitä ei voi sanoin kertoa.
Heidän istuessaan siinä muurin varjossa, tuntui kuin varjo olisi luonut valoa heihin. Pikku Dorrit ei sallinut Clennamin puhua paljon, ja hän lepäsi äänettömänä tuolissaan, katsellen tyttöä. Tavantakaa tämä nousi ja antoi hänen juoda tai kohensi hänen pielustansa; sitte hän taas istui entiselle paikalleen hänen viereensä ja kumartui työhönsä.
Varjo siirtyi auringon mukana, mutta Pikku Dorrit ei siirtynyt Clennamin vierestä, paitsi palvellakseen häntä. Aurinko laski, ja hän viipyi yhä siellä. Hän oli nyt saanut työnsä valmiiksi, ja hänen kätensä, joka hänen viime palveluksensa jälkeen oli levännyt Clennamin tuolin käsinojalla, lepäsi siinä yhä. Arthur laski kätensä sen päälle, ja se tarttui hänen käteensä vapisevan rukoilevasti.
»Rakas mr Clennam, minun täytyy sanoa teille jotakin ennenkuin lähden. Olen lykännyt sitä tunti tunnilta, mutta minun täytyy saada se sanotuksi.»
»Minä samaten, rakas Pikku Dorrit. Minäkin olen siirtänyt sanottavani tunti tunnilta, mutta minun täytyy nyt saada se sanotuksi.»
Pikku Dorrit nosti hermostuneena kätensä hänen huulillensa ikäänkuin pyytääkseen häntä vaikenemaan, mutta antoi sen taas vapisten vaipua.
»Minä en lähde enää ulkomaille. Veljeni kyllä, mutta minä en. Hän oli aina hyvin kiintynyt minuun ja on nyt erittäin kiitollinen minulle — liian kiitollinen, sillä minä satuin vain olemaan hänen luonansa hänen sairautensa aikana — ja hän sanoo, että minä saan oleskella missä mieluimmin tahdon ja tehdä mitä haluan. Hän tahtoo vain, että tulisin onnelliseksi, sanoo hän.»
Taivaalla loisti kirkas tähti. Pikku Dorrit katsoi siihen puhuessaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen oman sydämensä palava toivo, joka loisti hänen yllänsä.
»Tiedättehän sanomattanikin, että veljeni on tullut kotimaahan ottamaan selkoa rakkaan isäni jälkisäädöksestä ja saamaan haltuunsa omaisuutensa. Hän sanoo, että jos jälkisäädös on olemassa, niin minä tulen rikkaaksi, ja ellei sitä ole, niin hän tekee minut rikkaaksi.»
Clennam tahtoi puhua, mutta Pikku Dorrit kohotti taas vapisevan kätensä, ja hän vaikeni.
»Minä en tarvitse rahoja, en halua niitä. Niillä ei olisi mitään arvoa minulle, paitsi teidän tähtenne. Minä en voisi olla rikas tietäessäni teidän olevan täällä. Olisin paljoa kurjempi kuin köyhä tietäessäni teidän kärsivän. Sallitteko minun lainata teille kaikki mitä minulla on? Sallitteko minun antaa sen teille? Tahdotteko sallia minun osoittaa, etten milloinkaan ole unohtanut, etten milloinkaan voi unohtaa, kuinka te suojelitte minua silloin, kun kotini oli täällä? Rakas mr Clennam, tehkää minut maailman onnellisimmaksi ihmiseksi vastaamalla 'kyllä'. Tehkää minut niin onnelliseksi kuin saatan olla jättäessä teidät tänne älkääkä vastatko mitään vielä tänä iltana; sallikaa minun mennä täältä, sydämessäni toivo, että te jäätte suopeasti ajattelemaan ehdotustani ja että te minun tähteni — ei itsenne, vaan minun, ei kenenkään muun tähden — soisitte minulle suurimman ilon, mitä voisin kokea maan päällä, ilon siitä, että tietäisin olleeni hyödyksi teille, voineeni vähänkin lyhentää suurta kiintymyksen- ja kiitollisuudenvelkaani teille. En voi sanoa kaikkea, mitä haluaisin. En voi tulla luoksenne tänne, missä olen elänyt niin kauan, en voi ajatella teitä täällä, missä olen kokenut niin paljon, ja pysyä niin tyynenä ja rauhoittavana kuin minun pitäisi. Kyyneleeni pyrkivät esiin. En voi pidättää niitä. Mutta älkää, älkää, älkää kääntykö pois Pikku Dorritistanne nyt onnettomuudessanne! Ottakaa, oi ottakaa, minä pyydän ja rukoilen sitä kirvelevän sydämeni pohjasta, ystäväni — rakkaani! — ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja antakaa sen tulla siunaukseksi minulle!»
Tähti oli paistanut hänen kasvoihinsa tähän saakka, jolloin ne painuivat Clennamin kädelle ja hänen omallensa.
Oli tullut pimeä, kun Clennam kiertäen käsivartensa hänen ympärillensä nosti hänet ylös ja vastasi hänelle lempeästi:
»Ei, rakkahin Pikku Dorrit. Ei, lapseni. En voi ottaa vastaan sellaista uhria. Vapaus ja toivo kävisivät tällä hinnalla ostettuina niin kalliiksi, etten jaksaisi kantaa niitä, kestää niiden omistamisen tuottamia omantunnon soimauksia. Mutta taivas todistakoon, kuinka harras kiitollisuuteni ja rakkauteni on sanoessani tämän!»
»Ja kuitenkaan ette salli minun pysyä uskollisena teille murheessanne?»
»Sanokaa mieluummin, rakkakin Pikku Dorrit, että kuitenkin koetan pysyä uskollisena teille. Jos menneinä aikoina, kun tämä vankila oli kotinanne ja nuo vaatteet pukunanne, olisin ymmärtänyt itseäni selvemmin (puhun vain itsestäni) ja tulkinnut sydämeni salaisuudet paremmin; jos itseluottamuksen puutteessa ja umpimielisyydessäni olisin erottanut valon, jonka näen kirkkaana nyt, kun se on loitonnut niin kauaksi, etteivät heikot askeleeni enää saavuta sitä; jos olisin tiennyt ja sanonut teille, että rakastin ja kunnioitin teitä, en poloisena lapsena, joksi minulla oli tapana nimittää teitä, vaan naisena, jonka uskollinen käsi kohottaisi minut korkealle itseni ylitse ja tekisi minusta paljoa onnellisemman ja paremman ihmisen; jos olisin käyttänyt tilaisuutta, joka ei enää tule — oi, jospa olisin tehnyt niin! — ja jos jokin seikka olisi estänyt meidän yhtymistämme silloin, kun minä olin kohtalaisen hyvissä varoissa ja te köyhä, niin silloin, rakas tyttöni, olisin vastannut jaloon tarjoukseenne toisin sanoin ja kuitenkin olisin hävennyt koskea omaisuuteenne. Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, en saa milloinkaan koskea siihen, en milloinkaan!»
Pikku Dorrit ei olisi voinut sanoillansa suostutella Clennamia vakavammin ja vaikuttavammin kuin nyt pienellä pyytävällä kädellään.
»Minä olen kylliksi häväisty nyt jo, rakas Pikku Dorrit. En saa astua alemmaksi ja vetää teitä — rakasta, jalomielistä, hyvää — mukanani alas. Jumala siunatkoon teitä, Jumala palkitkoon teidät! Kaikki on mennyttä.»
Hän syleili Pikku Dorritia kuin tytärtänsä.
»Tosin olen aina ollut teitä paljoa vanhempi, karkeampi ja arvottomampi, mutta nyt on meidän unohdettava, mikä olen ollut, ja katsottava minua vain sellaisena millainen nyt olen. Painan tämän jäähyväissuudelman poskellenne, lapseni — joka olisitte voinut olla minulle läheisempi, muttei rakkaampi — teen sen perikatoon joutuneena, teistä kauaksi jääneenä, teistä ainaiseksi erotettuna miehenä, jonka elämä kallistuu lopullensa, kun taas teidän vasta alkaa. Minä en rohkene pyytää, että unohdatte minut alennustilassani, mutta pyydän, että muistatte minua vain sellaisena kuin olen.»
Kello alkoi soida kehoittaen vieraita lähtemään. Clennam otti Pikku
Dorritin vaipan seinältä ja kääri hänet hellästi.
»Vielä yksi sana, Pikku Dorritini. Se on kova sana minulle, mutta välttämätön sanoa. Aika, jolloin teillä ja tällä vankilalla oli jotakin yhteistä, on jo kauan sitten ohi. Ymmärrättekö?»
»Oi, ettehän tahtone sanoa», huudahti tyttö ja itki katkerasti, ojentaen rukoilevasti ristityt kätensä Clennamia kohden, »etten saa enää tulla tänne. Ettehän toki hylkää minua tällä tavalla!»
»Sanoisin niin, jos voisin, mutta minulla ei ole rohkeutta lykätä näitä rakkaita kasvoja luotani ja luopua kaikesta toivosta nähdä niitä vielä. Mutta älkää tulko pian takaisin, älkää tulko usein! Tämä on saastainen paikka, ja tiedän hyvin, että sen saasta on tarttunut minuun. Te kuulutte paljoa valoisampaan ja parempaan ympäristöön. Teidän ei sovi katsoa taaksenne tänne, Pikku Dorritini, teidän pitää katsoa eteenpäin, aivan toisenlaisia ja onnellisempia polkuja kohden. Jumala siunatkoon teitä kulkiessanne niitä! Jumala palkitkoon teille kaikki!»
Maggy, joka oli käynyt kovin alakuloiseksi, huudahti nyt: »Oi viekää hänet sairaalaan, viekää hänet sairaalaan, äiti! Hän ei milloinkaan parane entiselleen, jos hän ei pääse sairaalaan. Ja silloin pieni nainen, joka aina kehräsi rukillaan, voi mennä prinsessan kanssa kaapille ja sanoa: 'Mitä varten pidätte tuota kananpoikaa täällä?' Sitte he voivat ottaa sen ulos ja antaa sen herralle, ja sitte kaikki tulevat onnellisiksi!»
Tämä keskeytys tuli sopivaan aikaan, sillä kellonsoitto oli jo loppumaisillaan. Kietoen taas vaipan hellästi Pikku Dorritin ympärille ja ottaen hänen kätensä käsivarrelleen saattoi Arthur hänet portaita alas, vaikka oikeastaan olisi ollut liian heikko liikkumaan, ellei tämä vierailu olisi virkistänyt häntä. Tyttö oli viimeinen vieras, joka laskettiin portista ulos, ja tämä sulkeutui raskaasti ja toivottomasti hänen jälkeensä.
Kuullessaan tämän kuolinsävelten kaltaisen äänen joutui Clennam taas heikkoutensa valtaan. Matka portaita ylös hänen huoneeseensa oli raskas ja vaikea, ja palattuaan sen pimeälle, synkälle alueelle hän tunsi itsensä sanomattoman onnettomaksi.
Miltei puoliyön aikana, kun vankilassa jo kauan oli ollut ihan hiljaista, kuului portaissa varovaisten askelten narahtelua ja sitten ovella varovaista koputusta avaimella. Nuori John hiipi sitten sisään sukkasillaan ja piti ovea suljettuna puhuessaan kuiskaten asiansa.
»Tämä on vastoin määräyksiä, mutten huoli siitä. Olin päättänyt tulla ja tulen nyt luoksenne.»
»Mikä on hätänä?»
»Ei mikään ole hätänä, sir. Odotin miss Dorritia pihassa, kun hän tuli ulos. Arvelin teidän tahtovan, että joka huolehtisi hänen turvallisuudestansa.»
»Kiitos, John, kiitos. Te saatoitte hänet kotiin, John?»
»Saatoin hänet hänen hotelliinsa. Samaan, jossa mr Dorrit oli asunut. Miss Dorrit käveli koko matkan ja puheli minulle niin ystävällisesti, että sydämeni kokonaan suli. Miksi luulette hänen kävelleen, tahtomatta ajuria?»
»Sitä en tiedä, John.»
»Puhuakseen teistä. Hän sanoi minulle: 'John, te olitte aina vilpitön mies ja jos lupaatte pitää huolta hänestä, milloinkaan jättämättä häntä apua ja lohdutusta vaille, kun en minä ole siellä, niin saatan olla rauhallisella mielellä.' Minä lupasin sen hänelle. Ja minä pysyn teille uskollisena aina», lupasi John Chivery.
Clennam, joka oli hyvin liikutettu, ojensi kätensä kelpo miehelle.
»Ennenkuin tartun siihen», sanoi John, vilkaisten käteen, mutta lähtemättä ovelta, »arvatkaa, mitkä terveiset miss Dorrit lähetti teille?»
Clennam pudisti päätänsä.
»'Sanokaa hänelle'», toisti John selvällä, vaikka vapisevalla äänellä, »'että hänen Pikku Dorritinsa lähettää hänelle kuolemattoman rakkautensa vakuutuksen'. Nyt se on saatettu perille. Olenko menetellyt vilpittömästi, sir?»
»Varmasti; varmasti!»
»Tahdotteko kertoa miss Dorritille menetelleeni vilpittömästi, sir?»
»Sen teen varmasti.»
»Tässä käteni, sir», sanoi John, »ja minä pysyn uskollisena teille aina».
Sydämellisesti puristettuaan Clennamin kättä hän hävisi yhtä varovasti natisevin askelin portaisiin, hiipi sukkasillaan pihakivityksen poikki ja sulkien portin perässään pujahti ulkopihaan, jonne oli jättänyt kenkänsä. Jos sama tie olisi ollut täynnä hehkuvia auranteriä, niin on varsin luultavaa, että John olisi astunut niitä pitkin yhtä hartaana samaa tarkoitusta varten.
KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Ratkaisua kohden
Sovitun viikon viimeisen päivän säteet koskettivat Marshalsean portin ristikkotankoja. Siitä saakka kun portti sulkeutui Pikku Dorritin jälkeen, olivat ne seisoneet mustan synkkinä, mutta nyt muutti varhainen aamunkoitto ne kultaharkoiksi. Pitkät kirkkaat päivänsäteet, maallisen vankilan ristikkotangot, kiitivät vinosti kaupungin poikki, sen kattoryhmien yli ja kirkontornien avonaisten koristeleikkausten läpi.
Koko päivänä eivät mitkään vieraat häirinneet porttikäytävän sisäpuolella olevaa vanhaa taloa. Mutta kun aurinko teki laskua, kääntyi kolme miestä porttikäytävään ja astui raihnaista taloa kohden.
Rigaud tuli ensimmäisenä, yksin, tupakoiden. Mr Baptist seurasi perässä ja pysytteli ihan hänen kintereillään, kääntämättä hänestä silmiänsä. Kolmantena tuli mr Pancks kantaen hattua kainalossaan, jotta tuuli saisi leyhytellä hänen tuuheata tukkaansa; ilma oli tavattoman helteinen. He joutuivat kaikki yhtaikaa portaille.
»Kuulkaas, te hourupäät!» sanoi Rigaud katsellen ympärillensä. »Älkää vielä menkö!»
»Emme ole aikoneetkaan», vastasi mr Pancks.
Luoden näin vastanneeseen synkän katseen kolkutti Rigaud äänekkäästi ovelle. Hän oli juonut vahvasti varustautuakseen pelaamaan pelinsä loppuun ja oli kärsimätön alkamaan. Hän oli tuskin lopettanut pitkän kaikuvan kolkutuksen, kun jo taas tarttui kolkuttimeen ja aloitti uuden. Tämä ei ollut päättynyt, kun Jeremiah Flintwinch avasi oven ja he kaikki astuivat kivilattiaiseen eteiseen. Rigaud sysäsi mr Fiintwinchin syrjään ja jatkoi matkaa suoraan yläkertaan. Hänen molemmat seuralaisensa tulivat perässä, mr Flintwinch seurasi heitä, ja niin he kaikki neljä marssivat mrs Clennamin rauhalliseen huoneeseen. Se oli tavallisessa asussaan, paitsi että toinen ikkunoista oli auki ja Affery istui sen vanhanaikaisella ikkunapenkillä parsien sukkaa. Tavalliset esineet olivat pienellä pöydällä, takassa paloi tavallinen pieni valkea, vuodetta peitti tavallinen ruumispeite, ja kaiken tämän omistaja istui paarien kaltaisella sohvallaan, tukenaan musta, kulmikas pielus, joka oli kuin mestauspölkky.
Kuitenkin huoneella oli selittämätön valmistuksen leima, ikäänkuin siellä odotettaisiin jotakin tapahtuvaksi. Mistä huone tämän leiman sai — jokainen pieninkin esine kun oli samalla paikalla, joka niillä vuosikausia oli ollut — sitä ei kukaan voinut sanoa katsomatta tarkkaavasti talon emäntää ja vielä tuntematta entisestään hänen kasvojansa. Vaikka hänen musta pukunsa joka poimultaan oli tarkalleen entisellään ja hänen ryhtinsä ankarasti muuttumaton, olivat hänen kasvojensa hiukan lisääntynyt jäykkyys ja hänen synkän otsansa rypyt niin huomattavat, että ne painoivat leimansa koko ympäristöön.
»Keitä nuo ovat?» kysyi hän ihmetellen, kun molemmat seuralaiset astuivat sisään. »Mitä nämä ihmiset täältä tahtovat?»
»Kysytte keitä he ovat, madame», vastasi Rigaud. »Hiisi vie, he ovat poikanne, velkavangin, ystäviä. Ja mitä he täältä tahtovat, kysytte. Totta totisesti, madame, sitä en tiedä! Parasta kysyä heiltä itseltään.»
»Tiedättehän pyytäneenne äsken ovella, ettemme lähtisi», vastasi Pancks.
»Ja te tiedätte vastanneenne äsken ovella, ettette olleet aikoneetkaan lähteä», ärähti Rigaud. »Lyhyesti, madame, sallikaa minun esittää teille kaksi vangin vakoojaa—hourupäitä, mutta silti vakoojia. Jos tahdotte, että he jäävät tänne pienen neuvottelumme ajaksi, niin sanokaa. Minulle se ei merkitse mitään.»
»Miksi tahtoisin heidän jäävän tänne?» kysyi mrs Clennam. »Mitä minulla on tekemistä heidän kanssansa?»
»Siinä tapauksessa, rakkahin madame», päätti Rigaud ja heittäytyi nojatuoliin niin raskaasti, että vanha huone tutisi, »on parasta, että lähetätte heidät pois. Se on teidän asianne. He eivät ole minun vakoojiani, minun kätyreitäni.»
»Kuulkaas, te Pancks», sanoi mrs Clennam ja katsoi vihaisesti häneen, »te Casbyn kirjuri! Pitäkää huolta isäntänne asioista ja omistanne. Menkää. Ja ottakaa tuo toinen mies mukaanne.»
»Kiitos, ma'am», vastasi mr Pancks; »onneksi ei ole mitään, mikä estäisi meitä lähtemästä. Olemme tehneet kaikki, mitä otimme suorittaaksemme mr Clennamin puolesta. Hänen alituisena huolenansa on ollut (ja se huoli kasvoi tuskaisemmaksi hänen jouduttuaan vankilaan), että tämä miellyttävä herrasmies tuotaisiin takaisin tänne, josta hän oli livahtanut piiloon.
»Tässä hän on — takaisin tuotuna. Ja minä haluan sanoa», lisäsi mr Pancks, »vasten hänen häijynilkisiä kasvojansa, että minun nähdäkseni maailmalle ei koituisi vahingoksi, jos hän häviäisi siitä tykkänään».
»Teidän mieltänne ei ole kysytty», vastasi mrs Clennam. »Menkää.»
»Pahoittelen, että jäätte näin huonoon seuraan, ma'am», sanoi Pancks, »samoin kuin sitä, ettei mr Clennam voi olla läsnä. Se on minun syyni, on kun onkin.»
»Tarkoitatte, hänen oma syynsä», vastasi mrs Clennam.
»En, tarkoitan, että se on minun syyni», intti Pancks, »sillä minäpä onnettomuudeksi houkuttelin hänet tuhoisiin rahansijoituksiin». (Mr Pancks piti yhä itsepintaisesti kiinni tästä sanasta eikä puhunut keinotteluista.) »Vaikka voin numeroilla osoittaa», lisäsi mr Pancks tuskaisin ilmein, »että se olisi ollut edullinen sijoitus. Romahduksesta saakka olen joka ikinen päivä tarkastellut näitä laskelmia, ja ne pitävät — laskelmina — erinomaisesti paikkansa. Laskelmien esittämiseksi ei kuitenkaan aika eikä paikka ole sopiva», jatkoi mr Pancks luoden kaipaavan katseen hattuunsa, jossa hän säilytti laskelmiaan, »mutta laskelmat ovat kyllä moitteettomat. Niiden mukaan pitäisi mr Clennamin nyt ajella kaksivaljakolla ja minun olla kolmen tai viiden tuhannen punnan arvoinen.»
Mr Pancks pörrötti tukkansa pystyyn niin varmoin ilmein, ettei se siitä olisi parantunut, vaikka hänellä jo olisi ollut tuo summa taskussaan. Näissä tuottamattomissa laskelmissa askarteli hän kaikki vapaat hetkensä senjälkeen kun oli menettänyt rahansa, ja niistä riitti hänelle lohdutusta koko loppuiäksi.
»Mutta jo riittää siitä asiasta», katkaisi mr Pancks. »Altro, vanha veikko, te olette nähnyt laskelmat ja tiedätte, että ne pitävät paikkansa.» Mr Baptist, jolla ei ollut pienintäkään laskutaidollista kykyä lohdutuksenaan tässä asiassa, nyökäytti päätänsä ja välähdytti kauniisti valkoisia hampaitaan.
Mr Flintwinch oli katsellut häntä ja sanoi nyt:
»Oh! Tehän se olettekin, vai mitä? Arvelin muistavani kasvonne, mutten ollut varma asiasta ennenkuin näin hampaanne. Tämä tunkeileva palvelusintoinen pakolainen koputti ovelle sinä iltana, jolloin Arthur ja lörppäsuu olivat täällä», selitti Jeremiah mrs Clennamille, »ja teki minulle pitkän sarjan kysymyksiä mr Blandoisista».
»Se on totta», myönsi mr Baptist hilpeästi. »Ja katsokaa häntä, padrone! Minä löysin hänet todellakin.»
»En olisi pannut pahakseni», vastasi mr Flintwinch, »vaikka olisitte todellakin taittanut niskanne».
»Ja nyt», sanoi mr Pancks, jonka silmät usein ja salaa olivat vilkuilleet ikkunapenkkiin ja siellä parsittavaan sukkaan päin, »sanoisin vielä erään asian, ennenkuin lähden. Jos mr Clennam olisi täällä — mutta ikävä kyllä hän on sairaana ja vankeudessa, vaikka onkin sen verran päässyt voitolle tästä hienosta herrasta, että on pakottanut hänet, vastoin tahtoansa, palaamaan tänne — hän on sairaana ja vankeudessa, miesparka — jos hän olisi täällä», sanoi Pancks, astui pari syrjäaskelta ikkunapenkkiä kohden ja laski oikean kätensä sukalle, »sanoisi hän: 'Affery, kertokaa unenne!'»
Mr Pancks nosti oikean etusormen nenänsä ja sukan väliin kaamean varoittavana, kääntyi, höyrysi ulos huoneesta ja hinasi mr Baptistin perässään. Ulko-ovi kuului sulkeutuvan heidän jälkeensä, heidän askeleensa kajahtelivat sitten heidän astuessaan aution pihan poikki, eikä vielä kukaan virkkanut sanaakaan. Mrs Clennam ja Jeremiah olivat vaihtaneet silmäyksen ja sitte katsoneet ja katsoivat yhä Afferyyn, joka uutterasti parsi sukkaansa.
»No!» sanoi Flintwinch viimein vääntäytyen pari kierrosta ikkunapenkkiä kohden ja kihnuttaen kämmeniään takinliepeitänsä vasten kuin valmistautuen käymään johonkin käsiksi. »Mitä meidän kesken on sanottavaa, alettakoon puhua siitä nyt hukkaamatta aikaa sen enempää. — Kas niin, Affery, eukkoseni, ala laputtaa!»
Samassa hetkessä viskasi Affery sukan kädestään, kavahti pystyyn, tarttui oikealla kädellään ikkunalautaan, nosti oikean polvensa penkille ja huitoi vasemmalla kädellään kuin torjuen kuviteltuja hyökkääjiä luotansa.
»Ei, en tahdo, Jeremiah — ei, en tahdo — ei, en tahdo! En tahdo mennä, minä jään tänne. Tahdon kuulla kaikki, mitä en tiedä, ja sanoa kaikki, mitä tiedän. Tahdon tehdä niin, viimeinkin, vaikka siitä kuolisin. Minä tahdon, tahdon, tahdon, tahdon!»
Mr Flintwinch jäykistyi harmista ja hämmästyksestä, kostutti toisen käden sormia huulillaan, piirsi niillä ympyrän toiseen kämmeneensä ja jatkoi uhkaavasti irvistäen vääntäytymistään vaimoonsa päin, hän läähätti edetessään huomautuksen, josta hänen tukehduttavan kiukkunsa tähden kuuluivat vain sanat; »Sellaisen annoksen!»
»Ei askeltakaan lähemmäksi, Jeremiah!» huusi Affery, herkeämättä huitoen. »Älä tule askeltakaan lähemmäksi minua, muuten huudan naapureita apuun! Heittäydyn ulos ikkunasta! Huudan, että tuli on irti ja murhaaja talossa! Herätän kuolleen! Pysy siinä, missä olet, muuten huudan niin, että kuollut herää!»
Mrs Clennamin päättävä ääni kuului: »Seis!» Jeremiah oli pysähtynyt.
»Ratkaisu lähenee, Flintwinch. Jättäkää hänet rauhaan. Affery, nousetko minua vastaan näin monen vuoden perästä?»
»Kyliä, jos teitä vastaan nousemiseksi nimitetään sitä, että tahdon kuulla, mitä en tiedä ja sanoa, mitä tiedän. Olen nyt astunut ensi askeleen enkä voi enää peräytyä. Olen varmasti päättänyt tehdä niin Tahdon tehdä niin. Tahdon väkisinkin. Jos tämä on teitä vastaan nousemista, niin kyllä minä nousen teitä molempia ovelia vastaan. Minä sanoin Arthurille, kun hän ensin tuli kotiin, että hän nousisi teitä molempia vastaan. Sanoin hänelle, että vaikka minun täytyi pelätä henkeäni teidän kanssanne, ei minulla ollut syytä siihen. Kaikkea mahdollista on täällä senjälkeen tapahtunut, mutta en tahdo enää, että Jeremiah juoksuttaa minua portaita ylös, että minua peloitetaan ja pimitetään ja tehdään osalliseksi jos johonkin, mistä minulla ei ole tietoa. En tahdo, en tahdo, en tahdo! Tahdon nousta Arthurin puolesta nyt, kun hänellä ei ole enää mitään jäljellä, kun hän on sairas ja vankilassa eikä voi itse pitää puoliansa. Niin minä tahdon!»
»Kuinka sinä, höperöpää?» kysyi mrs Clennam tylysti, »voit tietää palvelevasi Arthuria tällä, mitä nyt panet toimeen?»
»En tiedä mitään tarkalleen mistäkään», vastasi Affery, »ja jos milloinkaan osuitte oikeaan, niin teitte sen sanoessanne minua höperöpääksi, sillä te molemmat olette totisesti panneet parastanne tehdäksenne minusta sellaisen. Te naitoitte minut kysymättä minun mieltäni ja teidän tähtenne elämäni on ollut täynnä pelkoa, ja mitä, ettei mokomaa toista, niin että miksi luulette minun voivan tulla muuksi kuin höperöpääksi? Te tahdoitte tehdä minut sellaiseksi, mutta minäpä en aio enää alistua, en aio, en, en, en!» Hän huitoi yhä kädellään.
Katseltuaan häntä hetken äänettömänä kääntyi mrs Clennam Rigaudin puoleen. »Te kuulette ja näette tämän hupsun. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tällainen höperöpää jää tänne?»
»Minullako, madam?» vastasi Rigaud. »Sehän on teidän asianne.»
»Ei minulla ole» vastasi mrs Clennam synkästi. »Tässä ei olekaan valitsemisen varaa. Flintwinch, ratkaisu lähenee.»
Mr Flintwinch vastasi luomalla veristävän kostonkatseen vaimoonsa ja väänsi, ikäänkuin estääkseen itseänsä ryntäämästä hänen kimppuunsa, ristityt käsivartensa liiviensä poveen ja seisoi nurkassa leuka ihan lähellä kyynärpäätä, pitäen silmällä Rigaudia varsin omituisessa asennossa. Rigaud puolestaan nousi tuolistaan ja istui pöydälle heilutellen sääriänsä. Tässä huolettomassa asennossa hän kohtasi mrs Clennamin tiukan katseen, ja viikset kohosivat nenän alle ja nenä vaipui viiksien ylle.
»Madame, minä olen herrasmies —»
»Josta», keskeytti mrs Clennam tyyneen tapaansa, »olen kuullut epäedullisia, ranskalaisen vankilan ja murhasyytöksen yhteydessä olevia huhuja».
Rigaud suuteli liioitellun keikailevaan tapaansa sormiaan hänelle. »Aivan niin. Tarkalleen. Vieläpä naisen murhasta oli kysymys! Sellaista järjettömyyttä! Uskomatonta! Minulla oli kunnia saavuttaa suuri voitto silloin ja toivon niin käyvän nytkin. Suutelen kättänne. Madame, olen herrasmies (olin äsken sanomassa), ja jos sanon: 'Aion lopullisesti päättää tämän tai tuon asian tässä neuvottelussa', niin päätän sen. Ilmoitan teille, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä, pikku kauppaamme koskevaa neuvottelua. Toivon, että kunnioitatte minua kuuntelemalla ja käsittämällä, mitä aion sanoa!»
Mrs Clennam katsoi koko ajan häneen, rypisti otsaansa ja vastasi:
»Kyllä.»
»Edelleen, olen herrasmies, jolle kaupanteko on tuntematonta, mutta jolle raha aina on tervetullutta, se kun maksaa minun huvitukseni. Suvaitsettehan kuunnella ja käsittää?»
»Jotenkin turha kysymys. Kyllä.»
»Edelleen, olen luonteeltani erittäin lempeä ja rakastettava herrasmies, mutta raivostun, jos kanssani juonitellaan. Jalot luonteet raivostuvat sellaisesta. Minulla on jalo luonne. Kun jalopeura herää — se on, kun minä raivostun — on kostonhaluni tyydyttäminen minulle yhtä tärkeätä kuin raha. Suvaitsettehan edelleen kuunnella ja käsittää?»
»Kyllä», vastasi mrs Clennam jonkun verran lujemmalla äänellä kuin ennen.
»Pyydän, älkää antako tämän kiihoittaa mieltänne, suvaitkaa pysyä rauhallisena. Sanoin, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä neuvotteluamme. Sallikaa minun muistutella kahta edellistä kertaa.»
»Se ei ole tarpeellista.»
»Kuolema ja kirous, madame», kivahti Rigaud, »se huvittaa minua! Sitäpaitsi se raivaa tietä. Ensimmäinen neuvottelu oli lyhyt. Minulla oli kunnia tutustua teihin — esittää suosituskirjeeni. Minä olen kyllä onnenonkija, madame, mutta hieno käytökseni ja kielitaitoni ovat hankkineet minulle suuren menestyksen maanmiestenne kesken, jotka muuten ovat kankeita ja jäykkiä kuin heidän oma kauluskovikkeensa, mutta aina kohteliaita ja ystävällisiä hienokäytöksiselle ulkomaalaiselle. Samalla kertaa oli minulla tilaisuus», hän katseli ympärilleen huoneessa ja hymyili, »tehdä muutamia pieniä huomioita tässä kunnianarvoisessa talossa, ja ne huomiot olivat minulle tarpeen tietääkseni ja ollakseni varma siitä, että olin tutustunut juuri siihen arvoisaan rouvaan, jota etsin. Saavutin tämän tiedon ja varmuuden. Lupasin kunniasanallani rakkaalle Flintwinchille palata. Sitte hävisin hienotunteisesti.»
Mrs Clennamin kasvot eivät ilmaisseet myöntämistä eivätkä kieltämistä. Puhuipa Rigaud tai oli vaiti, aina hän näki niissä vain saman tarkkaavaisen otsanrypistyksen ja jo ennen mainitun ilmeen, joka todisti hänen karkaisseen mielensä tämän kohtauksen varalle.
»Minä sanon hienotunteisesti, sillä hienotunteista oli lähteä tiehensä tuottamatta levottomuutta naiselle. Rigaud Blandoisin luonteelle ominaista on olla hienotunteinen sekä mieleltään että käytökseltään. Myöskin oli valtioviisasta lähteä luotanne ja jättää teidät, uhka edessänne, odottamaan hiukan levottomana minun paluutani jonakin epämääräisenä päivänä. Mutta orjanne on valtioviisas. Totta vie, valtioviisas hän on! Mutta palatkaamme asiaan. Tänä edeltä määräämättömänä päivänä on minulla kunnia taas ilmestyä taloonne. Teen viittauksia siitä, että minulla on jotakin kaupan, ja että se, ellei sitä osteta, saattaa tuottaa häpeätä madamelle, jota suuresti kunnioitan. Selitän asian ylimalkaisesti; pyydän — muistelen pyytäneeni tuhat puntaa. Vai kuinka se oli?»
Näin pakotettuna puhumaan vastasi mrs Clennam vastahakoisesti: »Te pyysitte kokonaista tuhat puntaa.»
»Nyt pyydän kahta tuhatta. Sellaista haittaa on asioiden lykkäämisestä. Mutta palatkaamme vielä kerta asiaan. Me emme ole yksimielisiä, ajattelemme eri tavalla tästä asiasta. Minä olen leikillinen; leikillisyys kuuluu rakastettavaan luonteeseeni. Leikilläni teeskentelen olevani murhattu ja piilotettu. Sillä teidän kannattaa hyvin, madame, maksaa puolet tuosta summasta vapautuaksenne siitä epäluulosta, jonka alaiseksi hauska keksintöni saattoi teidät. Sattuma ja vakoojat liittoutuivat sitte leikillisyyttäni vastaan ja tärvelivät sen hedelmän ehkä — kuka tietää? vain te ja Flintwinch — juuri sen kypsyttyä. Ja nyt olen täällä viimeistä kertaa, madame. Kuulkaa! Ehdottomasti viimeistä kertaa.»
Iskien heiluvia kantapäitänsä pöydän laskulautaan ja vastaten mrs Clennamin synkkään katseeseen julkealla tuijotukselle alkoi hän puhua kiivaammassa äänilajissa.
»Pyh! Seis vielä! Edetkäämme asteittain! Tässä on ravintolalaskuni, joka sopimuksen mukaan on teidän maksettava. Viiden minuutin kuluttua olemme kenties verivihollisia. En jätä sitä siksi — voisittehan pettää minut. Maksakaa se! Laskekaa rahat käteeni!»
»Ottakaa se häneltä, Flintwinch, ja maksakaa se!» käski mrs Clennam.
Rigaud viskasi sen mr Flintwinchille vasten kasvoja, kun vanha mies lähestyi ottaakseen sen, ojensi kätensä ja toisti meluavasti: »Maksakaa se! Laskekaa rahat! Helisevää rahaa!» Jeremiah nosti laskun lattialta, vilkaisi loppusummaan väristävin silmin, kaivoi pienen kangaspussin taskustaan ja laski rahat Rigaudin käteen.
Veijari helisteli rahoja kourassaan, punnitsi niitä, heitteli ilmaan ja tavoitti ne käteensä ja helisteli taas.
»Niiden helinä on reippaalle Rigaud Blandoisille samaa kuin tuoreen lihan haju tiikerille. Sanokaa, madame, paljonko?»
Hän kääntyi mrs Clennamin puoleen, tehden uhkaavan liikkeen painavalla kädellään, joka puristi rahoja, ikäänkuin aikoisi iskeä häntä sillä.
»Sanon teille taas kuten olen ennen sanonut, että me emme täällä ole rikkaita, kuten te luulette, ja että teidän vaatimuksenne on kohtuuton. Minulla ei nyt ole varoja täyttää sellaista vaatimusta, jos olisi haluakin.»
»Jos!» huudahti Blandois. »Kuulkaas sitä! Jos! Tahdotteko tällä sanoa, ettei teillä ole halua siihen?»
»Sanon, kuinka minä katson asiata, enkä kuinka te katsotte sitä.»
»Sanokaa siis! Pian! Sanokaa, kuinka te katsotte sitä, jotta tiedän kuinka menetellä.»
Toinen ei kiirehtinyt eikä vitkastellut vastatessaan. »Näyttää siltä kuin teillä olisi hallussanne paperi — tai papereita — jotka kieltämättä tahdon takaisin.»
Rigaud takoi nauraa hohottaen kantapäällään pöytää vasten ja helisteli rahoja. »Sitähän minäkin! Sen kyllä uskon!»
»Tämä paperi on minulle kyllä jonkun summan arvoinen, en voi kuitenkaan sanoa kuinka suuren tai kuinka pienen summan.»
»Mitä perhanaa!» kysyi mies raivostuneena. »Ettekö tiedä, saatuanne viikon miettiä asiaa?»
»En. En tahdo vähistä varoistani — sillä sanon teille vielä kerran, että olemme köyhiä emmekä rikkaita — tarjota hintaa vallasta, jonka laajuutta en tunne. Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin uhkaatte ja vihjailette. Puhukaa selvästi tahi menkää minne mielitte ja tehkää mitä haluatte. Parempi on menehtyä yhdellä iskulla kuin kiusaantua hiirenä tuollaisen kissan oikullisissa kynsissä.»
Rigaud katsoi häneen niin tuikeasti liian lähekkäisillä silmillään, että niiden synkkä katse näytti menevän ristiin kyömynenän muodostamalla sillalla, joka siitä tuntui köyristyvän. Kauan tuijotettuaan sanoi hän, taas hymyillen pirullista hymyään.
»Olette rohkea nainen!»
»Minä olen päättäväinen nainen.»
»Sellainen olette aina ollut vai mitä? Sellainen hän aina on ollut, eikö niin, pikku Flintwinch-ystäväni?»
»Flintwinch, älkää vastatko hänelle mitään. Nyt on hänen asiansa puhua täällä kaikki, mitä hänellä on sanottavaa, tahi sitten lähteköön tiehensä ja tehköön mitä voi. Tiedättehän, että olemme tehneet sellaisen päätöksen. Antakaa hänen suorittaa tehtävänsä.»
Hän ei säpsähtänyt miehen häijyä katsetta eikä väistänyt sitä, pitäen entisen ryhtinsä. Rigaud pudottautui alas pöydältä ja siirsi tuolin ihan sohvan ääreen, istui siihen ja laski käsivartensa sohvalle mrs Clennamin käsivarren viereen, koskettaen sitä kädellänsä. Mrs Clennam katsoi häneen koko ajan otsa rypyssä, tarkkaavaisena ja liikkumattomana.
»Te tahdotte siis, madame, että kerron teille kappaleen perhetarinaa tässä pienessä perhepiirissä», sanoi Rigaud, varoittavasti hypistellen hänen käsivarttansa notkeilla sormillaan. »Minussa on hiukan lääkärin vikaa. Sallikaa minun koetella valtimoanne.»
Mrs Clennam salli hänen tarttua ranteeseensa. Pidellen sitä jatkoi mies.
»Se on tarina oudosta avioliitosta, oudosta äidistä, kostosta ja sorrosta. — Ai, ai, ai! Tämä valtimo lyö perin omituisesti. Tuntuu siltä kuin sen nopeus kiihtyisi kaksinkertaiseksi pidellessäni sitä. Näinkö teidän sairautenne tavallisesti vaihtelee, madame?»
Mrs Clennam kiskaisi vaivaloisesti raukean käsivartensa hänen otteestaan, mutta kasvojen ilme pysyi koko ajan liikkumattomana. Rigaudin kasvoilla pysyi hänen oma erikoinen hymynsä.
»Olen elänyt seikkailevaa elämää. Olen luonteeltani seikkailunhaluinen. Olen tuntenut monta seikkailijaa, mielenkiintoista väkeä — rakastettavaa seuraa! Eräältä niistä olen saanut tietoni ja todistukseni —toistan sen, arvoisa rouva — todistukseni — ihastuttavasta perhetarinasta, jonka nyt aion aloittaa. Se miellyttää teitä varmasti. Mutta unohdinpa! Tarinallahan pitää olla nimi. Nimitänkö sitä erään talon tarinaksi? Mutta se ei sovi. Talojahan on paljon. Nimitänkö sitä tämän talon tarinaksi?»
Nojautuen sohvan yli tuolin etujalkojen ja vasemman kyynärpään varassa, tällä kädellä taputellen mrs Clennamin käsivartta antaakseen enemmän pontta sanoillensa, ristissä säärin, oikealla kädellänsä toisinaan järjestellen tukkaansa, toisinaan silitellen viiksiänsä, toisinaan sivellen nenäänsä, joka liikkeellä uhaten mrs Clennamia, raakana, julkeana, saaliinhimoisena, julmana ja vallastaan tietoisena kertoi hän tarinaansa tyynesti ja huolettomasti.
»No niin, nimitän sitä tämän talon tarinaksi. Ja nyt aloitan. Täällä eli, otaksukaamme, setä ja veljenpoika. Setä, ankara vanha herra, oli erittäin lujatahtoinen; veljenpoika oli arka, alakuloinen ja sorrettu.»
Mistress Affery, joka äärimmäisen tarkkaavaisena seurasi tarinaa ikkunapenkiltään, pureksien käärölle poimuttamaansa esiliinaa ja vapisten päästä jalkoihin, huudahti nyt: »Jeremiah, älä koske minuun! Olen unissani kuullut Arthurin isästä ja hänen sedästään. Hän on puhunut heistä. Se oli ennen minun aikaani täällä; mutta olen unissani kuullut, että Arthurin isä oli poloinen, säikähtynyt, päättämätön raukka, jota hänen nuorena ollessaan oli peloitettu niin, että hän oli menettänyt kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä, ja ettei hänelle suotu sananvaltaa edes vaimon valinnassa, vaan hänen täytyi naida se, jonka setä hänelle valitsi! Tuossa hän istuu! Kuulin sen unissani ja sinä itse sanoit sen hänelle.»
Mr Flintwinch pudisti hänelle nyrkkiänsä, mrs Clennam katsoi häneen, ja
Rigaud heitti hänelle lentosuukon.
»Tarkalleen niin, rakas madame Flintwinch. Te olette nerokas unennäkijä.»
»En tarvitse teidän ylistelyjänne», vastasi Affery. »Minulla ei ole halua puhua mitään teidän kanssanne. Mutta Jeremiah sanoi niiden olevan unia, ja minä kerron ne sellaisina!» Ja sitte hän taas tunki esiliinan kulman suuhunsa ikäänkuin tukkiaksensa suun joltakin muulta — kenties Jeremiahilta, joka mutisi uhkauksia, hampaat kalisten kuin kovassa vilussa.
»Meidän rakastettu madame Flintwinch», sanoi Rigaud, »ilmaisee äkkiä hämmästyttävän määrän älyä ja huomiokykyä. Niin. Niin juuri tarinassa käy. Herra setä käski veljenpoikansa naida. Herra setä sanoo todella hänelle: 'Poikani, minä esitän sinulle naisen, joka on yhtä lujaluontoinen kuin minä, päättävän, ankaran naisen, joka voi musertaa heikon nuuskaksi, säälimättömän, rakkautta puuttuvan, järkähtämättömän, kostonhaluisen naisen, joka on kylmä kuin kivi, mutta vihassa hehkuva kuin tuli.' Ah, sitä voimaa! Ah, sitä hengenvoiman ylemmyyttä! Kuvailen sedän otaksutuilla sanoilla todella ylvästä ja jaloa luonnetta! Ha, ha, ha! Kuolema ja kirous, minä rakastan tätä suloista naista!»
Mrs Clennamin kasvot olivat muuttuneet. Väri oli huomattavasti tummunut ja otsa entistä enemmän rypyssä. »Madame, madame», ja Rigaud taputti hänen käsivarttansa, ikäänkuin hänen julma kätensä olisi soinnutellut soittokonetta, »huomaan kiinnittäväni huomiotanne. Huomaan herättäneeni myötätuntonne. Jatkakaamme!»
Alas vaipuva nenä ja ylös kohoavat viikset piiloutuivat ensin hänen valkoisen kätensä taakse ennenkuin hän saattoi jatkaa; niin suuresti nautti hän aikaansaamastaan vaikutuksesta.
»Veljenpoika, kuten älykäs madame Flintwinch on huomauttanut, oli poloinen raukka, jota oli peloitettu niin, että hän oli menettänyt kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä — hän painoi päänsä alas ja vastasi: 'Setä, sinun on käskyvalta! Tee kuten tahdot!' Herra setä teki kuten tahtoi… Niinhän aina teki. Hyväenteiset häät vietettiin, vastanaineet asettuivat asumaan tähän viehättävään taloon, ja nuoren rouvan otti vastaan, sanokaamme, mr Flintwinch. Hei, vanha juonittelija!»
Jeremiah, silmät luotuina emäntäänsä, ei vastannut mitään. Rigaud katsoi toisesta toiseen, siveli rumaa nenäänsä ja maiskautti kielellänsä.
»Eipä aikaakaan, niin rouva teki merkillisen ja kiihdyttävän keksinnön, jonka jälkeen hän, täynnä vihaa, mustasukkaisuutta ja kostonhalua, suunnitteli koston ja pakotti ovelasti maahan masentuneen miehensä panemaan toimeen sen ja kantamaan vastuun siitä. Sitä älyn ylemmyyttä!»
»Pysy loitolla minusta, Jeremiah!» huusi vapiseva Affery ottaen taas esiliinan suustansa. »Mutta yksi minun uniani oli, että sinä sanoit hänelle riidellessänne eräänä talvi-iltana, hämärissä — hän istui tuessa ja sinä seisoit katsellen häntä — sanoit, ettei hänen olisi pitänyt antaa Arthurin, kotiin palattuaan, epäillä isäänsä, että hänellä oli ollut valta ja voima kaikissa asioissa ja että hänen olisi pitänyt puolustaa Arthurin edessä isävainajaa. Samassa unessa juuri sinä sanoit hänelle, ettei hän ollut — ei ollut jotakin, mutta en tiedä mitä, sillä hän raivostui ja vaiensi sinut. Sinä tiedät tämän unen yhtä hyvin kuin minäkin. Kun tulit alas keittiöön kynttilä kädessä ja riipaisit esiliinan päästäni. Kun sanoit minulle nähneeni unta. Kun et tahtonut uskoa ääniä, joita olin kuullut». Tämän purkauksen jälkeen pisti Affery taas esiliinan kulman suuhunsa pitäen yhä toista kättänsä ikkunalaudalla ja toista polvea ikkunapenkillä, valmiina huutamaan apua tai hyppäämään ikkunasta pihalle, jos hänen herransa ja miehensä lähestyisi.
Ainoakaan sana ei mennyt Rigaudilta hukkaan.
»Haha!» hohotti hän kohottaen kulmiaan, ristiten käsivartensa ja nojautuen takakenoon tuolillaan. »Totta totisesti, madame Flintwinch on oikea oraakkeli! Kuinka nyt tulkitsemme hänen lausuntonsa, te ja minä ja tämä vanha juonittelija? Hän sanoi, että te ette ollut —? Ja te raivostuitte ja vaiensitte hänet! Mitä te ette ollut? Mitä te ette ole? Sanokaa toki, madame!»
Tämän julman leikinlaskun aikana istui mrs Clennam hengittäen kiivaasti ja hänen suunsa lujat piirteet höltyivät. Hänen huulensa värisivät ja avautuivat huolimatta siitä, että hän ponnisteli pitääksensä niitä alallaan.
»Kas niin, madame! Puhukaa toki! Vanha juonittelijamme väitti, että te ette ole — ja te keskeytitte hänet. Hän oli sanomaisillaan, että te ette ole —- mitä? Tiedän sen jo, mutta soisin teidän osoittavan minulle hiukan luottamusta. Mitä siis? Te ette ole mitä?»
Mrs Clennam koetti taas hillitä itseänsä, mutta huudahti viimein kiivaasti: »En ole Arthurin äiti!»
»Hyvä», vastasi Rigaud. »Alatte jo taipua.»
Tämä intohimon purkaus riisti jäykän ilmeen mrs Clennamin kasvoilta, ja kauan hillitty kytevä tuli leimahti nyt lieskana ilmoille jokaisesta halkeamasta, ja hän huudahti: »Tahdon kertoa sen itse! En tahdo kuulla sitä teidän suustanne, teidän konnamaisuutenne saastuttamana. Jos se on vedettävä julkisuuteen, niin se on nähtävä siinä valossa, jossa minä olen ollut. Ei sanaakaan enää! Kuunnelkaa minua!»
»Ellette ole vieläkin itsepintaisempi ja taipumattomampi kuin miksi minä tunnen teidät», keskeytti mr Flintwinch, »niin menettelisitte viisaammin, jos antaisitte mr Rigaudin, mr Blandoisin, mr Beelsebubin kertoa sen omalla tavallaan. Mitäpä se merkitsee, kun hän kuitenkin tietää asian?»
»Hän ei suinkaan tiedä kaikkea.»
»Hän tietää kaikki, mitä hän haluaa tietää», intti mr Flintwinch.
»Hän ei tunne minua!»
»Mitä luulette hänen piittaavan teistä, te itserakas ihminen?» vastasi mr Flintwinch.
»Minä sanon teille, Flintwinch, että tahdon puhua. Sanon teille, kun kerta olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen, että tahdon kertoa koko asian itse, omalla tavallani ja omalta kannaltani. Mitä! Enkö minä ole kärsinyt mitään tässä huoneessa, enkö ole kieltäytynyt, enkö ole ollut vankina tässä, niin että minun nyt pitäisi lopuksi alentua katselemaan itseäni tuollaisessa kuvastimessa. Katsokaa häntä! Kuunnelkaa häntä! Vaikka teidän vaimonne olisi sata kertaa niin kiittämätön kuin hän on ja vaikka minulla olisi tuhat kertaa vähemmin toivoa saada hänet vaikenemaan, jos voisin saada tuon miehen suun tukituksi, niin kertoisin sen mieluummin itse kuin sietäisin kuulla hänen kertovan.»
Rigaud työnsi tuolinsa hiukan taaksepäin, oikaisi säärensä suoraan eteenpäin ja istui sitte käsivarret ristissä hänen edessään.
»Te ette tiedä», jatkoi mrs Clennam kääntyen hänen puoleensa, »mitä merkitsee tulla vakavasti ja ankarasti kasvatetuksi. Minut kasvatettiin sillä tavalla. Minun nuoruuteni ei kulunut syntisessä ilossa ja huveissa, vaan terveellisen kurin, rangaistusten ja pelon alla. Sydämemme turmelus, tekojemme synnillisyys, elämäämme painava kirous ja sitä ympäröivät kauhut — siinä lapsuuteni ilmapiiri. Se kehitti luonteeni ja sai minut inhoamaan pahantekijöitä. Kun vanha Gilbert Clennam kosi minua isältäni orvoksi jääneelle veljenpojallensa, teroitti isäni mieleeni, että hänen kasvatuksensa oli ollut samanlainen kuin minun, yhtä ankara ja vakava. Hän kertoi minulle, että paitsi sitä ankaraa kuria, jossa hänen sieluansa oli pidetty, hän oli asunut ankaran yksinkertaista elämää viettävässä kodissa, jossa remu ja huvittelu olivat tuntemattomia ja jossa joka päivä oli edellisensä kaltainen, täynnä työtä ja raadantaa. Sain myös tietää, että hän oli ollut iältään mies jo kauan ennenkuin hänen setänsä oli tunnustanut hänet sellaiseksi ja että kouluajoilta siihen päivään saakka hänen setänsä talo oli ollut hänelle pyhäkkönä, joka suojasi häntä jumalattomuuden ja paheellisen elämän tartunnalta. Mutta kun sitten, vuoden naimisissa oltuamme, havaitsin, että mieheni samoihin aikoihin, jolloin isäni oli näin puhunut hänestä, oli rikkonut Herraa vastaan ja häväissyt minua pitämällä minun sijallani syntistä naikkosta — kun näin tapahtui, oliko epäilemistäkään, että minut oli valittu tekemään tämä paljastus ja rankaisemaan tätä kadotuksen lasta? Olisiko minun kädenkäänteessä pitänyt luopua — ei kärsimäni vääryyden kostosta — mikäpä minä olen! — vaan inhosta syntiä kohtaan ja taistelusta sitä vastaan, kuten minut oli kasvatettu?»
Hän laski vapisevan kätensä pöydällä olevan kellon päälle.
»Ei. 'Et saa unohtaa.' Nämä alkukirjaimet ovat kellon sisässä nyt ja olivat siinä silleinkin. Minut oli valittu löytämään se vanha kirje, johonka ne viittasivat, ja se ilmaisi minulle niiden merkityksen ja kenen työtä ne olivat ja miksi ne oli piirretty; mieheni säilytti niitä kellon kera salaisessa laatikossa. Ellei minua olisi kutsuttu, ei tätä paljastusta olisi tehty. 'Et saa unohtaa.' Se puhui minulle kuin ääni synkästä pilvestä. Et saa unohtaa tätä kuolemansyntiä, et saa unohtaa määrättyä paljastusta ja sovittaa kärsimystä. Omaako syntiäni minun piti muistaa? Omaako? Minähän olin vain välikappale ja palvelija. Mitäpä valtaa minulla saattoi olla heihin paitsi sitä, että he olivat sidotut syntinsä kahleisiin ja luovutetut minulle rangaistaviksi!»
Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta oli kulunut tämän päättävän naisen harmaantuneen pään yli siitä ajasta, jota hän nyt muisteli. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, joiden kuluessa hän oli taistellut ja tuskaillut sitä hiljaista ääntä vastaan, joka oli kuiskannut, että antoipa hän kostonhimoiselle ylpeydelleen ja vihallensa minkä nimen tahansa, niin ei mikään ajassa eikä iäisyydessä voinut muuttaa niiden luonnetta ja laatua. Ja kuitenkin näiden neljänkymmenen vuoden vierittyä ja Nemesiksen saavuttua ja tuijottaessa häneen tarrautui hän yhä entiseen jumalattomaan ajatustapaansa kääntäen kieroon luomakunnan järjestyksen ja puhaltaen oman henkensä Luojasta tekemäänsä savikukkoon. Totisesti matkamies saa kaukaisilla mailla nähdä monta hirviömäistä epäjumalaa, mutta niin julkeata ja karkeata ja hämmästyttävää jumalallisen luonteen väännöstä, kuin minkä me maan matoset teemme siitä oman kuvamme, omien alhaisten intohimojemme mukaan, ei ihmissilmä missään tapaa.
»Kun sitten pakotin mieheni luovuttamaan tuon naisen minulle, ilmaisemaan hänen nimensä ja oleskelupaikkansa», jatkoi mrs Clennam vihanpurkaustansa ja puolusteluaan, »kun syytin tätä naista ja hän, peittäen kasvonsa, vaipui jalkojeni juureen, niin itse kärsimääni vääryyttäkö sillä kostin, omastako puolestani silloin soimasin häntä? Eivätkö ne, jotka ennen muinoin valittiin menemään paheellisten kuninkaiden luokse syyttämään heitä — eivätkö he olleet vain välikappaleita ja palvelijoita? Ja enkö minäkin, arvoton ja kaukana heidän ulkopuolellansa, enkö minäkin ollut saanut tehtäväkseni syyttää ja rangaista syntisiä? Kun hän vetosi nuoruuteensa ja puolisoni kurjaan, kovaan elämään (siksi hän nimitti niin hyveellistä kasvatusta, jonka mieheni oli saattanut häpeään) ja heidän jumalattomaan, salaiseen vihkimykseensä ja siihen hädän ja häpeän kauhuun, joka oli vallannut heidät, kun he ensin saivat tietää, että minut oli valittu aseeksi heitä rankaisemaan, ja rakkauteensa (hän sanoi todella tuon sanan, viruessaan jaloissani), jonka tähden hän oli luopunut puolisostani ja jättänyt hänet minulle — minunko viholliseni siinä virui jalkojeni astinlautana, minunko vihani sanat panivat hänet värisemään ja voihkimaan? Minun ansiokseni ei ole luettava tätä voimaa eikä tätä valtaa vaatia synninsovitusta!»
Monta vuotta oli tullut ja taas mennyt siitä ajasta, jolloin hän oli kyennyt vapaasti liikuttamaan edes sormiansa; mutta merkillistä kyllä hän oli jo pari kolmekin kertaa lyönyt nyrkkinsä voimakkaasti pöytään, ja nyt lausuessaan nämä sanat hän kohotti käsivartensa suoraksi ilmaan ikäänkuin tämä liike olisi ollut hänelle perin tavallinen.
»Ja mikä sovitus vaadittiin hänen sydämensä kovuuden ja sielunsa turmeluksen vuoksi? Minäkö kostonhaluinen ja leppymätön? Saattaa näyttää siltä teidän kaltaisistanne, jotka ette tiedä mitään oikeudesta ja vanhurskaudesta ettekä muusta kutsumuksesta kuin saatanan. Naurakaa vain, mutta minä tahdon, että minut tunnetaan sellaiseksi, jollainen itse tiedän olevani ja jollaiseksi Flintwinch tuntee minut, vaikkapa onkin puhe vain teistä ja tästä puolihupsusta naisesta.»
»Ja lisätkää, madame, teistä itsestänne», pisti Rigaud väliin; »epäilenpä hiukan, että madame on varsin innokas puhdistautumaan omissakin silmissään».
»Se on valhe. Sitä en ole. Se on tarpeetonta», vastasi mrs Clennam erittäin tarmokkaasti ja vihaisesti..
»Ettekö todellakaan?» härnäsi Rigaud. »Oho!»
»Kysyn, mitä katumuksen töitä häneltä vaadittiin. 'Teillä on lapsi. Minulla ei ole. Te rakastatte lastanne. Antakaa se minulle. Hän saa uskoa olevansa minun poikani ja samaa saavat kaikki muut luulla. Pelastaaksensa teidät julkiselta häpeältä vannokoon hänen isänsä, ettei hän enää milloinkaan tapaa teitä eikä ole minkäänlaisessa yhteydessä kanssanne, ja samoin pelastaaksenne hänet joutumasta setänsä perinnöstä osattomaksi ja lapsenne jäämästä kerjäläiseksi tulee teidän puolestanne vannoa, ettette milloinkaan enää tapaa heitä kumpaakaan ettekä ole minkäänlaisessa yhteydessä heidän kanssansa. Kun näin on tehty ja teidän nykyinen, mieheltäni saamanne eläke lakkautettu, otan minä teidän ylläpitonne huolekseni. Vetäytyen asumaan tuntemattomaan kolkkaan, voitte sitte, jos haluatte, hävitessänne kaikkien muiden näkyvistä paitsi minun, luulotella ihmisille, minun väittämättä vastaan, ansaitsevanne kunniallisen nimen.' Siinä kaikki. Hän sai uhrata synnilliset ja häpeälliset tunteensa, ei muuta. Hän oli sitte vapaa kantamaan syyllisyyttänsä salassa ja antamaan sydämensä murtua salassa ja ajallisen kurjuuden kautta (joka ei ollut kovinkaan raskas hänelle, luulisin!) ansaitsemaan, jos voi, pelastuksen iäisestä kurjuudesta. Jos minä rankaisin häntä täällä ajassa, niin enkö avannut hänelle sen kautta tietä iäisyydessä? Jos hän tunsi olevansa kyllästymättömän kostonhalun esineenä ja sammuttamattoman tulen ympäröimänä, niin ei suinkaan kosto ja tuli ole minusta lähtöisin? Jos minä uhkasin häntä, silloin ja senjälkeen, häntä ympäröivillä kauhuilla, niin minäkö niitä pidin oikeassa kädessäni?»
Hän käänsi kelloa pöydällä, avasi sen ja katseli lauhtumattomin ilmein siinä olevia kirjaimia.
»He eivät unohtaneet. Tällaisten rikosten rangaistukseksi on määrätty, että rikolliset eivät voi unohtaa. Jos Arthurin läsnäolo oli jokapäiväisenä soimauksena hänen isällensä ja jos hänen poissaolonsa tuotti jokapäiväistä tuskaa ja kaipausta hänen äidillensä, niin se oli vain Jehovan määräämä rangaistus ja hyvitys. Yhtä vähän olisi minua voitu syyttää tästä kuin siitäkään, että heränneen omantunnon pistokset tekivät sen naisen mielipuoleksi, ja siitä, että kaiken Kaitsijan tahto oli, että hän eläisi sellaisena monta vuotta. Minä otin tehtäväkseni pelastaa kadotukseen tuomitun pojan, antaa hänelle kunniallisen syntyperän, kasvattaa hänet pelossa ja vavistuksessa, niin että hän elämällään sovittaisi ne synnit, jotka painoivat hänen päätänsä jo ennenkuin hän tuli tähän kirottuun maailmaan. Oliko se julmuutta? Enkö itsekin kärsinyt sen rikoksen seurauksista, johon olin syytön? Arthurin isä ja minä emme eläneet jyrkemmin erossa silloin, kun puoli maapalloa oli välillämme, kuin asuessamme yhdessä tässä talossa. Hän kuoli ja lähetti tämän kellon takaisin minulle, kirjaimineen E.S.U! Minä en unohtanut, vaikken lukenutkaan niitä samoin silmin kuin hän. Luin niistä, että olin valittu suorittamaan kaiken tämän. Niin olen lukenut nuo kolme kirjainta koko ajan, jolloin ne ovat olleet edessäni tässä pöydällä, ja samalla tavoin ja yhtä selvästi lukisin ne, vaikka ne olisivat tuhannen peninkulman päässä.»
Hän tarttui kellonkoteloon käyttäen uutta kykyänsä liikutella käsiään vapaasti, josta kyvystä hän ei näyttänyt olevan ensinkään tietoinen, ja katseli sitä uhmaavasti, ikäänkuin se voisi liikuttaa häntä. Silloin Rigaud, äänekkäästi ja halveksivasti napsauttaen sormiaan, huusi: »Kas niin, madame! Aika kuluu. Kas niin, hurskas rouva, jättäkää jo tuo! Ette voi kertoa mitään, mitä en tietäisi. Puhukaa nyt jo varastetuista rahoista, muuten puhun minä. Kuolema ja kirous, olenpa jo kyllästynyt jaarituksiinne. Ottakaa muitta mutkitta varastetut rahat puheeksi!»
»Konna!» vastasi mrs Clennam ja tarttui molemmin käsin päähänsä; »en käsitä, minkä Flintwinchin tekemän kohtalokkaan erehdyksen tai varomattomuuden kautta, hän kun oli ainoana apuna ja uskottuna näissä asioissa, te olette saanut haltuunne sen testamenttiliitteen, jonka poltettu tuhka jonkun on täytynyt jollakin tavoin panna kokoon, niin että teidän on käynyt mahdolliseksi saada käsiinne tällainen valta täällä —»
»Ja kuitenkin», keskeytti Rigaud, »johtuu se vain merkillisen hyvästä onnestani, että minulla on tallessani eräässä sopivassa paikassa tämä sama monsieur Gilbert Clennamin lyhyt testamenttiliite; sen on kirjoittanut eräs nainen, joka sen myös on todistanut yhdessä vanhan juonittelijamme kanssa! Voi teitä, vanha juoniniekka, pieni kippurainen nukke! Madame, jatkakaamme. Aika rientää. Tekö kerrotte lopun vai minäkö?»
»Minä!» vastasi mrs Clennam vieläkin päättävämmin, jos se oli mahdollista. »Minä, sillä en voi sietää, että kuvailette minua kenellekään inhoittavan vääristelevällä tavallanne. Te kokemuksinenne inhoittavasta ulkomaalaisesta vankilasta ja kaleereilta esittäisitte tapahtumat siinä valossa kuin jos rahanhimo olisi ollut vaikuttimenani. Niin ei ollut asian laita.»
»Pyh, pyh, pyh! Minä tukahdutan hetkeksi kohteliaisuuteni ja sanon: valhetta, valhetta, valhetta. Te salasitte asiakirjan ja piditte rahat.»
»Mutta en rahojen tähden, konna!» Mrs Clennam liikahti rajusti ikäänkuin kavahtaakseen pystyyn voimattomien sääriensä varaan. »Gilbert Clennam tuli kuoleman lähestyessä sekapäiseksi ja lauhtui ja pehmeni sen vaikutuksesta tyttöä kohtaan, johon oli kuullut veljenpoikansa olleen rakastuneen; tämän rakkauden hän oli aikoinaan musertanut ja oli sitte kuullut, että tyttö sen johdosta oli vaipunut synkkämielisyyteen ja vetäytynyt pois kaikkien tuttaviensa seurasta. Jos nyt Gilbert Clennam tässä heikkoudentilassa saneli minulle, jonka elämä tytön synnin kautta oli synkentynyt ja joka olin valittu kuulemaan hänen rikoksensa tunnustuksen hänen omilta huuliltansa, jos Gilbert Clennam saneli minulle testamenttimääräyksen, joka oli tarkoitettu tuottamaan hyvitystä tytölle, hän kun muka oli syyttömänä kärsinyt, niin oliko minun haluni estää tämän vääryyden tapahtuminen samaa kuin rahanhimo — halu anastaa rahaa, jota te ja vankilatoverinne olette valmiit varastamaan keneltä hyvänsä?»
»Aika rientää, madame. Olkaa varuillanne!»
»Vaikka talo palaisi ilmitulessa», kivahti toinen, »niin en liikahtaisi siitä, ennenkuin olen esittänyt oikeamieliset syyni ja vaikuttimeni, jotka tahdotaan rinnastaa varkaiden ja murhaajien aikomuksen kanssa».
Rigaud napsautti halveksivasti sormiaan hänelle vasten kasvoja. »Tuhat guineaa pienelle kaunottarelle, jonka te olitte hitaasti kiusannut kuoliaaksi. Tuhat guineaa hänen suojelijansa nuorimmalle tyttärelle, tai ellei hänellä ollut tytärtä, hänen veljensä nuorimmalle tyttärelle tämän tullessa täysi-ikäiseksi, 'epäitsekästä suojelijaa parhaiten miellyttävänä tunnustuksena siitä, mitä hän on tehnyt nuoren orpotytön hyväksi'. Kaksituhatta guineaa. Kuinka? Ettekö aiokaan puhua noista rahoista?»
»Tämä suojelija», yritti mrs Clennam jatkaa, kun Rigaud keskeytti hänet:
»Nimi! Nimittäkää häntä mr Frederick Dorritiksi. Ei mitään verukkeita enää!»
»Tämä Frederick Dorrit oli kaiken alkuna ja syynä. Ellei hän olisi ollut soitannonharjoittaja eikä olisi nuoruutensa ja varallisuutensa päivinä pitänyt kotiansa avoinna laulajille, näyttelijöille ja muille senkaltaisille turmeluksen lapsille, jotka kääntyivät selin valoa ja päin pimeyttä kohden, niin tyttö olisi pysynyt alhaisissa asemassaan eikä noussut siitä ja joutunut paiskatuksi lokaan. Mutta ei. Saatana meni Frederick Dorritiin ja uskotteli hänelle, että hän oli viaton ja kiitosta ansaitseva mies, joka teki hyviä töitä, ja että tässä oli köyhä tyttö, jolla oli lauluääni. Ja niin hän hankki tytölle opetusta. Sitte Arthurin isä, ikävöiden kirottuja pauloja, joita nimitetään taiteeksi, tutustui siihen tyttöön. Jumalaton, laulua opiskeleva orpotyttö vei Frederick Dorritin avulla voiton minusta ja minut petettiin ja nöyryytettiin! — Ei, ei minua», korjasi hän kiireesti ja punastuen, »paljoa suurempi tuli siten loukatuksi. Mikäpä minä olen?»
Jeremiah Flintwinch, joka vähitellen oli vääntäytynyt häntä kohden ja nyt seisoi ihan hänen vieressään hänen sitä tietämättänsä, irvisti erikoisen paheksuvasti hänen tätä sanoessaan ja siveli sitte sääryksiänsä ikäänkuin tuollainen puhe olisi pienten väkästen tavoin repinyt hänen sääriänsä.
»Viimein», jatkoi mrs Clennam, »sillä kertomukseni on nyt lopussa enkä aio enää puhua näistä asioista ettekä tekään saa enää puhua niistä ja meidän on nyt vain päätettävä, jääkö tieto niistä täällä olevien kesken — viimein, kun salasin tämän paperin Arthurin isän tieten —»