»Mutta ette hänen suostumuksellaan, kuten tiedätte», pisti mr
Flintwinch väliin.
»Kuka on puhunut hänen suostumuksestaan?» Hän säpsähti huomatessaan Jeremiahin olevan niin lähellä, veti päänsä loitommaksi ja katsoi häneen heräävän epäluulon valtaamana. »Te seisoitte kyllin usein meidän välillämme, kun hän koetti saada minua luovuttamaan tuon paperin enkä minä suostunut siihen, kyllin usein, jotta olisin tiennyt teidän heti väittävän vastaan, jos olisin sanonut, että se tapahtui hänen suostumuksellaan. Sanon, että kun salasin tämän paperin, en yrittänytkään hävittää sitä, vaan pidin sitä tallessani täällä, tässä talossa monta vuotta. Kun Gilbertin omaisuus muuten joutui Arthurin isälle, olisin milloin tahansa voinut teeskennellä vasta löytäneeni tuon testamenttimääräyksen, mutta silloin olisi täytynyt suoraan valehdella (josta on suuri vastuu), enkä koko tänä koettelemukseni aikana ole huomannut mitään uutta syytä, jonka tähden se olisi ollut julkaistava. Se olisi ollut synnin palkitsemista, erehdyksessä syntyneen päätöksen toimeenpanoa. Tein mitä olin määrätty tekemään ja kärsin näiden neljän seinän sisäpuolella, mitä olin määrätty kärsimään. Kun tämä paperi viimein hävitettiin — kuten luulin — minun läsnäollessani, oli tyttö jo aikoja kuollut ja hänen suojelijansa Frederick Dorrit jo aikoja ansionmukaisesti tyystin köyhtynyt ja tullut heikkopäiseksi. Hänellä ei ollut tytärtä. Veljentyttären olin jo sitä ennen löytänyt, ja mitä tein hänen hyväksensä, oli hänelle paljoa parempi kuin rahat, joista hänelle ei olisi lähtenyt mitään hyvää.» Hän lisäsi hetken päästä, ikäänkuin olisi puhutellut kelloa: »Hän itse oli viaton, enkä kenties olisi unohtanut kuollessani jättää rahoja hänelle», ja istui sitte katsellen sitä.
»Muistutanko teille jotakin, arvoisa rouva?» kysyi Rigaud. »Tuo pieni paperi oli tässä talossa sinä iltana, kun ystävämme, vanki — sydänystäväni, vankilatoverini — palasi kotiin ulkomailta. Muistutanko teille vielä muuatta seikkaa? Laululintunen, joka ei milloinkaan päässyt oikein lentoon, istui kauan häkissään, ja häntä vartioi muuan teidän kätyreitänne, jonka vanha juonittelijamme hyvin tuntee. Houkuttelemmeko vanhan juonittelijan kertomaan, milloin hän viimeksi tapasi hänet?»
»Minä kerron sen!» huusi Affery, ottaen tulpan suustansa. »Se oli ensimmäinen uneni. Jeremiah, jos sinä tulet askelenkin lähemmäs, niin huudan niin, että kuuluu St. Paul-kirkolle saakka! Henkilö, josta tuo mies puhuu, on hänen oma kaksoisveljensä ja kävi täällä puoliyön aikana samana yönä, jolloin Arthur tuli kotiin, ja Jeremiah antoi omin käsin hänelle sen paperin ynnä jotakin muuta, mistä en tiedä mitä se oli, ja veli vei sen mennessään rautaisessa lippaassa. Auttakaa! Murhataan! Pelastakaa minut Jere-mi-ahin käsistä!»
Mr Flintwinch oli yrittänyt hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Rigaud tarttui häneen puolimatkassa. Hetken painiskeltuaan hänen kanssansa Flintwinch herkesi ja pisti kädet taskuihinsa.
»Kuinka!» huusi Rigaud, leikillisesti tuuppien ukkoa takaisin kyynärpäillään. »Hyökätä naisen kimppuun, joka on niin nerokas unennäkijä! Ha, ha, ha! Hän voi tuottaa teille rikkauksia, jos näyttelette häntä rahasta. Kaikki se, mitä hän uneksii, käy toteen. Ha, ha, ha! Te olette ihan veljenne näköinen, pikku Flintwinch. Juuri hänen näköisensä, sellaisena kuin näin hänet ensi kerran (ollessani hänelle tulkkina) Kolmen biljardipöydän kapakassa pienellä kadulla, jonka varrella oli jyrkkäkattoisia taloja, Antwerpenin veistämöjen lähellä! Ah, hän oli kelpo juomaveikko! Ah, hän oli mainio tupakkatoveri! Hän asui ihastuttavassa nuorenmiehen huoneistossa — kalustetussa, viidennessä kerroksessa, halko- ja viinikauppiaan, räätälin, puusepän, tynnyrintekijän yläpuolella — siellä minä tutustuin häneen ja siellä hän tupakkansa ja konjakkinsa vaikutuksesta sai kaksitoista unenpätkää ja yhden pyörtymiskohtauksen päivässä, kunnes sai yhden kohtauksen liikaa ja nousi taivaisiin. Ha, ha, ha! Mitäpä siitä, millä tavalla otin haltuuni hänen rantalippaassaan olevan paperin. Ehkä hän uskoi sen minulle toimittaakseni sen teidän käsiinne, kenties se oli lukittu ja siksi kiihoitti uteliaisuuttani, kenties otin sen takavarikkoon. Ha, ha, ha! Mitä siitä, kunhan se on minulla hallussani! Emmehän täällä ole niin turhantarkkoja, vai mitä, Flintwinch? Emmehän me ole niin turhantarkkoja, vai kuinka, madame?»
Peräytyen hänen edellänsä ja raivoisasti puolustautuen kyynärpäillään mr Flintwinch oli siirtynyt takaisin nurkkaansa, jossa hän nyt seisoi kädet taskuissa hengästyneenä ja vastaten mrs Clennamin tuijotukseen. »Ha, ha, ha! Mitäs tämä on?» huusi Rigaud. »Näyttää siltä kuin herrasväki ei tuntis toisiansa. Sallikaa, madame Clennam, asiakirjojen salaaja, minun esitellä teille monsieur Flintwinch, juonien punoja.»
Mr Flintwinch otti toisen käden taskustaan kuoputellakseen sillä leukaansa, astui askeleen eteenpäin tässä asennossa, tuijotti edelleen mrs Clennamiin ja puhutteli häntä näin:
»Jaha, tiedän kyllä, mitä tarkoitatte katsoessanne minuun noin silmät selällään, mutta vaivaatte itseänne turhaan, sillä minä en ensinkään välitä siitä. Olen vuosi vuodelta sanonut: te olette maailman itsepintaisimpia, uppiniskaisimpia naisia. Sitä juuri te olette. Sanotte olevanne nöyrä ja syntinen, mutta te olette sukupuolenne kopeimpia. Sitä juuri te olette. Lukemattomat kerrat olen riidellessämme sanonut, että te vaaditte kaikkia alistumaan edessänne, mutta minä en tahdo alistua edessänne — että tahdotte niellä kaikki elävältä, mutta minä en tahdo tulla elävältä niellyksi. Miksi ette hävittänyt tuota paperia heti kun otitte sen haltuunne? Minä neuvoin teitä tekemään niin, mutta teidän tapojanne ei ole noudattaa neuvoja. Tahdoitte säilyttää sen mukamas. Kenties julkaistaksenne sen joskus, mukamas. Niinkuin en minä tietäisi sitä asiaa paremmin! Tahtoisinpa nähdä teidän ylpeytenne sallivan sen julkaisemista, jolloin saattaisi tapahtua, että epäiltäisiin teidän salanneen sen. Mutta juuri sillä tavalla te petätte itseänne. Juuri sillä tavalla uskottelette itsellenne, ettette tee tätä kaikkea siksi, että olette armoton nainen, täynnä häijyyttä, pikavihaisuutta, vaan siksi, että olette palvelija ja välikappale, joka on valittu suorittamaan sen. Mikä te olette, että teidät valittaisiin sellaiseen! Teille se saattaa olla uskontoa, minulle se on pelkkää lorua. Ja sanoakseni teille totuuden, kun kerta asia on puheena», sanoi mr Flintwinch, risti käsivartensa ja muuttui vihaisen murjotuksen perikuvaksi, »olen ollut katkeran kiukkuinen — neljänkymmenen vuoden aikana katkeran kiukkuinen siitä, että te olette asettunut tälle korkealle jalustalle minuakin kohtaan, joka kuitenkin tiedän asianlaidan, ja vain voidaksenne kylmästi nujertaa minut allenne. Minä ihailen teitä suuresti; olette voimakashenkinen ja erittäin älykäs nainen, mutta olkoonpa nainen kuinka voimakashenkinen ja älykäs tahansa, ei hän voi ärsyttää ja kiukuttaa neljänkymmenen vuoden aikana miehen tulematta siitä katkeraksi ja äreäksi. Siksipä en välitä nyt teidän suurista silmistänne. Ja nyt aion puhua asiakirjasta, ja pankaa merkille, mitä sanon. Te kätkitte sen jonnekin, eikä sitä paikkaa tiennyt kukaan muu kuin te. Olitte siihen aikaan toimelias, liikkuva nainen, ja jos tahdoitte paperin, niin kävitte vain noutamassa sen.
»Mutta huomatkaa! Tuli aika, jolloin teidät painettiin siihen tilaan, jossa nyt olette, ja jos tahdoitte paperin käsiinne, ette voinutkaan saada sitä. Ja niin se pysyi vuosikausia kätkössään. Viimein, kun odotimme Arthuria kotiin joka päivä ja kun hän saattoi saapua milloin tahansa ja kun oli mahdotonta arvata mitä tarkastuksia hän panisi toimeen talossa, neuvoin satoja kertoja teitä antamaan minun noutaa paperin kätköstään, kun ette kuitenkaan voinut tehdä sitä itse, jotta saisimme pistää sen tuleen. Mutta ei — kukaan muu ei tiennyt tuota kätköpaikkaa ja se oli valtaa; nimittäkää itseänne millä nöyrillä nimillä haluatte, minä sanon teitä nais-Luciferiksi vallannälkänne tähden. Eräänä sunnuntai-iltana tuli Arthur kotiin. Hän ei ollut istunut kymmentä minuuttia tässä huoneessa, ennenkuin hän puhui isänsä kellosta. Tiedätte varsin hyvin, että sanat 'et saa unohtaa' siihen aikaan, jolloin hänen isänsä lähetti tämän kellon teille, eivät voineet merkitä muuta kuin ettei saa unohtaa, että se paperi on anastettu, sillä muu osa tarinasta oli jo päättynyt. Anna hyvitystä! Arthurin käytös pelästytti teitä hiukan ja nyt oli paperi poltettava sittekin. Ja ennenkuin tuo hyppelevä ämmä», jatkoi hän irvistäen vaimollensa, »auttoi teidät vuoteeseen, ilmoititte viimeinkin minulle, minne olitte kätkenyt paperin: vanhojen liikekirjojen väliin kellarissa, jossa Arthur todellakin seuraavana aamuna nuuski. Mutta sitä ei saanut polttaa sunnuntai-iltana. Ei toki, te olette perin oikeaoppinen, olette totisesti; meidän täytyi odottaa kello kahteentoista, päästäksemme maanantaihin. No, tällä kaikella tarkoititte taas nielaista minut elävältä ja se kiukutti; niinpä ollen hiukan äkeissäni enkä yhtä oikeaoppinen kuin te vilkaisin asiakirjaan ennen kello kahtatoista virkistääkseni muistiani — käärin kokoon erään samanlaisen vanhan keltaisen paperin, joita kellarissa oli paljon — ja kun olimme päässeet maanantaiaamuun ja minun piti teidän lamppunne valossa mennä teidän luotanne, joka makasitte tuossa vuoteessa, tähän uunin luokse, teinkin pienen silmänkääntäjätempun, vaihdoin paperit ja poltin väärän. Veljelläni Ephraimilla, mielenvikaisten hoitajalla (olisin suonut, että hänetkin olisi puristettu pakkopaitaan), oli ollut monenlaista hommaa sen pitkäaikaisen homman jälkeen, jonka te hänelle uskoitte, mutta hänellä ei ollut menestystä. Hänen vaimonsa kuoli (se ei paljoakaan merkinnyt, minun olisi voinut kuolla hänen sijastaan, ja se olisi ollut minulle mieleen); veljeni keinotteli mielisairailla, joutui ikäviin selkkauksiin liiaksi korvennettuaan potilasta, saadakseen hänet järkiinsä, ja velkaantui. Hän oli aikeissa livistää tiehensä niillä varoilla, joita oli saanut kokoonhaalituksi; minultakin hän sai pienen summan. Hän oli täällä juuri samana varhaisena maanantaiaamuna odottaen vuoksen nousua; lyhyesti: hän oli matkalla Antwerpeniin, jossa (pelkään teidän pahasti pelästyvän, kun sanon: piru hänet periköön!) hän tutustui tähän herrasmieheen. Hän oli kulkenut pitkän matkan ja luulin hänen olevan unisen; mutta otaksun nyt, että hän oli juovuksissa. Kun Arthurin äiti oli ollut hänen ja hänen vaimonsa hoidossa, oli hän aina kirjoittanut, alituisesti vain kirjoittanut — enimmäkseen kirjeitä teille, jotka sisälsivät tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä. Veljeni lähetti tuon tuostakin pinomäärin noita lehtisiä minulle. Arvelin, että saatoin pitää ne itselläni yhtä kernaasti kuin antaa teidän nieltäväksenne; niinpä säilytin niitä lippaassa ja katselin niitä, kun olin sillä tuulella. Olin varma siitä, että oli viisainta korjata se asiakirja kätköstään, kun Arthur oli tullut kotiin; pistin sen tähän samaan lippaaseen, jonka lukitsin kaksinkertaisella lukolla, ja uskoin sen veljelleni pois vietäväksi ja säilytettäväksi, kunnes kirjoittaisin. Kirjoitin, mutta en saanut mitään vastausta. En tiennyt mitä ajatella, kunnes tämä herra kunnioitti meitä ensimmäisellä vierailullaan. Aloin tietysti arvata kuinka asianlaita oli enkä kaipaa hänen vahvistustaan ymmärtääkseni, että hän oli saanut tietonsa minun papereistani ja teidän papereistanne sekä veljeni konjakki- ja tupakkajaarituksista (jospa hän olisi tukehtunut niihin!). No niin, muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille, itsepintainen nainen, kuin etten vielä ole selvillä siitä, olisinko vai enkö olisi koskaan häirinnyt rauhaanne puhumalla testamenttilisäyksestä. Luulen, etten olisi, vaan olisin tyytynyt siihen tietoisuuteen, että olin saanut voiton teistä ja että olitte minun vallassani. Asioiden tällä kannalla ollessa ei minulla ole muuta selitystä annettavana teille ennenkuin huomisiltana samaan aikaan. Niin että», lisäsi mr Flintwinch, lopettaen puheensa vääntämällä ruumistansa toiseen suuntaan, »voitte nyt kääntää silmänne johonkuhun muuhun; minuun ei enää kannata tuijottaa».
Kun hän vaikeni, siirsi mrs Clennam hitaasti silmänsä hänestä ja painoi päänsä käden varaan. Hänen toinen kätensä nojasi lujasti pöytää vasten, ja taas oli hänessä huomattavana äskenmainittu omituinen liike, ikäänkuin hänellä olisi ohut aikomus nousta.
»Sillä lippaalla ette keneltäkään muulta saa sellaista hintaa kuin minulta. Nämä tiedot eivät ikinä tuota teille samaa tuloa, jos myytte sen jollekulle muulle kuin minulle. Mutta minulla ei nyt ole käytettävissäni sellaista summaa, jota te vaaditte. Minä en ole varakas. Minkä verran otatte nyt ja minkä verran toiste ja kuinka voin olla varma siitä, että pysytte vaiti?»
»Enkelini», vastasi Rigaud, »olen jo sanonut minkä summan tahdon, ja aika rientää. Ennen tänne tuloani luovutin tärkeimpien paperien jäljennökset toiselle. Jos siirrätte päätöksenteon, kunnes Marshalsean portit suljetaan yöksi, niin on myöhäistä enää neuvotella. Vanki on silloin lukenut ne.»
Mrs Clennam painoi taas molemmat kätensä ohimoilleen, huudahti kovaa ja kavahti pystyyn. Hän horjui hetken kuin kaatumaisillaan; sitte hän seisoi vakavana.
»Sanokaa, mitä tarkoitatte. Sanokaa, mitä tarkoitatte, mies!»
Tämän aavemaisen naisen edessä, joka ei ollut vuosikausiin seisonut pystyssä asennossa ja nyt seisoi suorana ja jäykkänä, Rigaud peräytyi ja alensi ääntänsä. Kaikista kolmesta tuntui melkein kuin kuollut olisi noussut eloon.
»Miss Dorrit», vastasi Rigaud, »monsieur Frederickin pieni veljentytär, on hyvin kiintynyt vankiin. Miss Dorrit, monsieur Frederickin pieni veljentytär, hoitelee nyt vankia, joka on sairas. Hänelle, miss Dorritille, annoin ne paperit vankilassa, jonne poikkesin tänne tullessani, sekä kirjeelliset ohjeet, joiden mukaan hänen tuli ’mr Clennamin tähden’ — hän tekee mitä hyvänsä hänen tähtensä — säilyttää käärö murtamatta sen sinettiä siltä varalta, että se vaadittaisiin takaisin ennen vankilan sulkemista — ellei sitä vaadittaisi takaisin ennen iltakellon soimista, tulisi antaa se vangille; se sisältää sitäpaitsi häntä itseänsä varten toisen jäljennöksen, joka vangin tulee antaa hänelle. Noh! En uskonut itseäni teidän joukkoonne, asioiden näin pitkälle jouduttua, herättämättä salaisuuttani eloon vielä toisellakin haaralla. Sanoessanne, etten saa muualla noista papereista samaa hintaa kuin teiltä, oletteko arvioinut ja rajoittanut sen hinnan, jonka pieni veljentytär on valmis maksamaan minulle vaientaaksensa — hänen tähtensä — asian? Sanon vielä kerta, aika rientää. Ellei kääröä vaadita takaisin ennen iltakellon soimasta, niin ette voi ostaa sitä. Silloin myyn sen tuolle pikku tytölle!»
Taas näkyi mrs Clennamissa sama ponnistus ja liike, ja nyt hän riensi eräälle kaapille, riisti sieltä huivin tai vaipan, ja kääri sen ympärillensä. Affery, joka kauhuissaan oli katsellut häntä, ryntäsi hänen luoksensa keskelle huonetta, tarttui hänen pukuunsa ja lankesi polvilleen hänen eteensä.
»Älkää, älkää, älkää! Mitä aiotte? Minne lähdette? Te olette kauhea nainen, mutta minä en kanna mitään kaunaa teitä vastaan. En voi tehdä mitään Arthur-paran hyväksi nyt, eikä teidän tarvitse pelätä minua. Minä kyllä säilytän teidän salaisuutenne. Älkää menkö ulos, te kuolette kadulle. Luvatkaa minulle vain, että jos se on onneton raukka, jota säilytätte täällä, sallitte minun pitää huolta hänestä ja hoitaa häntä. Luvatkaa minulle vain tämä, niin teidän ei milloinkaan tarvitse pelätä minua.»
Mrs Clennam pysähtyi hetkeksi, kesken kuumeista kiirettänsä, ja vastasi jäykkänä hämmästyksestä:
»Säilytämme täällä? Hän on ollut kuolleena jo enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Kysy Flintwinchiltä — kysy häneltä. He voivat molemmat kertoa, että hän kuoli, kun Arthur matkusti ulkomaille.»
»Sitä pahempi», vastasi Affery väristen, »sillä silloin hän kummittelee täällä. Kukapa muu täällä kulkea kakistelisi, antaen merkkejä tiputtelemalla hiljakseen tomua sinne tänne? Kukapa muu kuljeksisi edestakaisin ja piirtelisi seiniin pitkiä käyriä viivoja meidän kaikkien nukkuessa? Kukas muu pitelisi ovia tuon tuostakin? Mutta älkää menkö ulos — älkää menkö! Rouva, te kuolette kadulle!»
Hänen emäntänsä irroitti nyt hameensa hänen otteestaan, sanoi Rigaudille: »Odottakaa täällä siksi, kunnes palaan!» ja riensi ulos huoneesta. He näkivät ikkunasta hänen juoksevan hurjasti pihan poikki ja porttikäytävästä ulos.
Muutaman hetken he seisoivat liikkumattomina. Affery liikahti ensimmäisenä, ja hän seurasi käsiään väännellen emäntäänsä. Sitten Jeremiah Flintwinch vetäytyi hitaasti ovelle toinen käsi taskussa ja toisella kuoputtaen leukaansa ja vääntäytyi vaiteliaaseen tapaansa ulos huoneesta. Jäätyään yksin asettui Rigaud ikkunapenkille avonaisen ikkunan ääreen sairaan asentoon kuin Marseillen vankilassa. Hän sovitti tupakka- ja tulivehkeet viereensä ja alkoi poltella.
»Huh! Melkein yhtä synkkää ja ikävää kuin inhoittavassa vanhassa vankilassa. Lämpimämpää, mutta melkein yhtä kolkkoa. Pitäisi odottaa hänen palaamistaan! Kyllä, varmasti; mutta minne hän on mennyt ja kuinka kauan hän viipyy? Mitäpä tuosta! Rigaud — Lagnier — Blandois, herttainen veikkoni, sinä saat rahasi. Sinä rikastut. Olet elänyt herrasmiehenä ja kuolet niinikään herrasmiehenä. Riemuitse voitostasi, poikaseni; mutta sinun luonteesi mukaistahan onkin olla voitonriemuinen. Huh-huh!»
Ja hänen voitonriemussaan kohosivat viikset nenän alle, joka painui niiden ylle, hänen silmäillessään erikoisen tyytyväisenä katossa hänen yllään olevaa paksua hirttä.
SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU
Ratkaisu
Aurinko oli laskenut ja kadut olivat pölyisen iltahämärän pimentämät, kun kauan niille vieraana ollut olento riensi tietänsä niitä pitkin. Vanhan talon lähimmässä ympäristössä se ei herättänyt erikoista huomiota, sillä siellä liikkui vain harvassa kulkijoita; mutta kun nousi virran partaalta kohoavaa mutkaista tietä, joka johti London Bridgelle, ja pääsi suurelle valtaväylälle, katseltiin häntä joka puolelta hämmästyneinä.
Hurjin, päättävin katsein, nopein, vaikka heikoin ja horjuvin askelin, silmäänpistävästi puettuna mustiin ja kiireessä siepattuine päähineineen, kuihtuneena ja aavemaisen kalpeana hän riensi eteenpäin välittämättä ympäristöstä enempää kuin unissakävijä. Eroten näin häntä ympäröivästä laumasta hän herätti enemmän huomiota kuin jos hänet olisi nostettu jalustalle kaiken kansan katseltavaksi. Jouten kulkijat havahtuivat katselemaan häntä, kiireiset vastaantulijat vähensivät vauhtiansa ja käänsivät päätänsä, tien varrella seisoskelevat keskustelijat kehoittivat kuiskaten toisiansa katsomaan ohikulkevaa aavemaista naista, ja hänen outo olemuksensa näytti ohikiitäessään synnyttävän pyörteen, joka veti joutilaimmat ja uteliaimmat perässään.
Ymmällä, melkein pyörryksissä vuosikausia kestäneeseen eristymiseen nyt ryntäävistä tuijottavista kasvoista, oudosta tunteesta, jonka aiheutti ulkoilmassa oleminen, ja vieläkin oudommasta, joka johtui jalkeilla olosta, odottamattomasti muuttuneiden, puoliksi unohtuneiden ilmiöiden näkemisestä, samoin kuin siitä, että kuvat, jotka hänen mielikuvituksensa usein oli luonut hänen eristetyn piirinsä ulkopuolella olevasta maailmasta, eivät ensinkään sopineet yhteen todellisuuden kanssa, joka nyt valtavana tulvi häntä vastaan, hän riensi jonkun matkaa eteenpäin ja muisti sitten, että piti tiedustella suuntaa; silloin vasta, pysähtyessään ja katsellessaan ympärillensä etsien sopivaa henkilöä, jolta voisi kysellä tietä, hän huomasi olevansa kiihkeän uteliasten kasvojen ympäröimä.
»Miksi olette näin kokoontuneet minun ympärilleni?» kysyi hän vapisten.
Lähinnä seisovista ei kukaan vastannut, mutta ulommasta piiristä kuului kimakka huuto: »Siksi, että te olette hullu!»
»Olen yhtä järjissäni kuin kukaan teistä. Minä haen Marshalsean vankilaa.»
Kimakka ääni ulkopiiristä vastasi taas: »Sepä jos mikään todistaa, että olette hullu, sillä se on ihan päinvastaisella suunnalla!»
Lyhyt, lempeä, rauhallisen näköinen nuori mies tunkeutui hänen luoksensa, tuon vastauksen herättäessä meluavaa vastakaikua, ja sanoi: »Marshalseaako etsitte? Olen menossa sinne toimeeni. Tulkaa minun kanssani.»
Mrs Clennam laski kätensä hänen käsivarrelleen ja he astuivat tien poikki; väkijoukko, joka katsoi kärsivänsä vääryyttä nyt menettäessään hänet, tunki päälle edestä ja takaa ja kummaltakin puolen ja ehdotti ilmoitusta hulluinhuoneeseen. Kun oli kestetty lyhytaikainen tungos vankilan ulkopihassa, avautui ovi ja sulkeutui sitte heidän jälkeensä. Porttihuoneessa, joka ulkopuolisen melun rinnalla tuntui rauhan ja pelastuksen satamalta, taisteli kellertävä lampunvalo jo vankilan varjoja vastaan.
»No, John?» kysyi vartija, joka oli päästänyt heidät sisään.
»Mikäs nyt on?»
»Ei mitään, isä; tämä rouva oli vain eksynyt ja joutunut poikaviikarien pilkattavaksi. Ketä tahdotte tavata, ma'am?»
»Miss Dorritia. Onko hän täällä?»
Nuoren miehen mielenkiinto heräsi. »Kyllä hän on täällä.
Mikä on nimenne?»
»Mrs Clennam.»
»Mr Clennamin äiti?» kysyi nuori mies.
Mrs Clennam puristi huulensa yhteen ja epäröi. »Niin, parasta on hänelle sanoa niin.»
»Katsokaas», selitti nuori mies, »vankilanjohtajan perhe asuu maalla nyt ja on luovuttanut miss Dorritille asunnostaan huoneen käytettäväksi milloin hän haluaa. Eikö olisi parasta, että tulisitte sinne ja minä kävisin noutamassa miss Dorritin luoksenne?»
Mrs Clennam viittasi suostuvansa; nuori mies avasi oven ja ohjasi hänet yläkerrassa olevaan asuntoon. Mrs Clennam jäi siellä hämärtyvään huoneeseen jonka ikkunat olivat pimenevään vankilanpihaan päin. Vankilan asukkaat kuljeksivat sinne tänne pihalla, katselivat ulos ikkunoista, pysyttelivät mahdollisimman erillään poislähtevien, vierailevien ystäviensä kanssa ja yleensä koettivat parhaalla tavalla kuluttaa aikaansa vankilassa tänä kesäisenä iltana. Ilma oli painostavan helteinen, paikan umpinaisuus ahdistava ja ulkoa syöksähteli vapaan elämän ääniä, jotka herättivät samanlaista kaihoa kuin niitä kuunnellessa päänsäryssä ja sydänsäryssä. Hän seisoi ikkunassa hämmentyneenä katsellen tätä vankilaa kuin omasta erikoisesta vankilastaan, kun hiljainen hämmästyksen huudahdus säpsähdytti häntä, ja Pikku Dorrit seisoi hänen edessään.
»Onko mahdollista, mrs Clennam, että olette noin onnellisesti parantunut, että —»
Pikku Dorrit vaikeni, sillä niissä kasvoissa, jotka nyt kääntyivät häneen päin, ei näkynyt onnea eikä terveyttä.
»Tämä ei ole parannusta eikä se ole voimaa; en tiedä mitä se on.» Tehden kiihkeän kädenliikkeen hän työnsi tämän kaiken syrjään. »Teille on jätetty paperikäärö, joka teidän oli määrä antaa Arthurille, ellei sitä vaadita takaisin ennen vankilan sulkemista tänä iltana.»
»Niin.»
»Minä vaadin sen takaisin.»
Pikku Dorrit otti sen povestaan ja laski sen hänen käteensä, joka vielä, saatuaan käärön, pysyi ojennettuna.
»Onko teillä aavistusta siitä, mitä se sisältää?»
Pelästyneenä siitä, että mrs Clennam oli siellä, vieläpä saaneena uuden liikuntokyvyn, joka ei ollut voimaa, kuten hän itse sanoi, ja jota oli niin outo katsella, ikäänkuin kuva tai veistos olisi muuttunut eläväksi, Pikku Dorrit vastasi: »Ei.»
»Lukekaa se.»
Pikku Dorrit otti paperikäärön yhä ojennetusta kädestä ja mursi sinetin. Mrs Clennam antoi silloin hänelle sisemmän käärön, joka oli osoitettu hänelle, ja piti itse toisen. Muurin ja vankilarakennusten luoma varjo, joka hämärsi huoneen keskipäivälläkin, teki yhdessä vähitellen lisääntyvän iltahämyn kanssa sen nyt niin pimeäksi, ettei voinut lukea muualla kuin ikkunan luona. Ja siinä, missä kappale kirkasta kesäistä iltataivasta paistoi sisään, seisoi Pikku Dorrit lukien. Päästäen toisinaan tuhahdetun huudahduksen pelosta ja kauhusta hän luki paperit läpi virkkamatta mitään. Lopetettuaan hän katsoi ympärillensä, ja hänen vanha emäntänsä kumartui hänen eteensä.
»Tiedätte nyt, mitä minä olen tehnyt.»
»Niin kai. Pelkään tietäväni; vaikka mieleni on niin hätäinen ja alakuloinen ja täynnä sääliä, etten ole kyennyt seuraamaan kaikkea lukemaani», vastasi Pikku Dorrit vapisevalla äänellä.
»Tahdon antaa teille kaikki, mitä olen pidättänyt teiltä. Antakaa minulle anteeksi. Voitteko antaa minulle anteeksi?»
»Voin, ja taivas tietää, että annan! Älkää polvistuko minun eteeni; suon teille anteeksi vapaasta tahdostani ilmankin.»
»Minulla on muutakin pyydettävää teiltä.»
»Muttei tässä asennossa», vastasi Pikku Dorrit. »Onhan väärin nähdä teidän harmaat hiuksenne alempana kuin oma pääni. Pyydän teiltä, nouskaa ylös, antakaa minun auttaa teitä.» Näin sanoen hän nosti mrs Clennamin pystyyn ja seisoi hänen edessään, melkein kaihtaen, mutta katsellen häntä totisena.
»Suuri pyyntöni teille (se on yhteydessä erään toisen pyynnön kanssa), armo, jota anon jalolta, säälivältä sydämeltänne, on se, ettette ilmaise tätä Arthurille ennenkuin olen kuollut. Jos, saatuanne aikaa tarkemmin miettiä asiaa, huomaatte sillä voivanne jollakin tavoin hyödyttää häntä, niin kertokaa se hänelle minun eläessänikin. Mutta en luule, että ajattelette niin; siinä tapauksessa, lupaatteko säästää minua niin kauan kuin elän?»
»Olen niin suruissani ja lukemani on niin hämmentänyt ajatukseni», vastasi Pikku Dorrit, »että tuskin voin antaa teille selvää vastausta. Jos olisin aivan varma siitä, ettei sen ilmaiseminen millään tavoin hyödyttäisi mr Clennamia, niin —»
»Tiedän, että olette kiintynyt häneen ja ensi kädessä otatte huomioon hänet. Se on oikein, että ennen muuta katsotte hänen etuansa; pyydän, että teette niin. Mutta harkittuanne asiaa hänen kannaltansa ja huomattuanne voivanne säästää minua sen lyhyen ajan, jolloin vielä elän maan päällä, lupaatteko tehdä niin?»
»Lupaan.»
»Jumala siunatkoon teitä.»
Hän seisoi niin varjossa, että hän Pikku Dorritille esiintyi vain hunnutettuna hahmona, mutta ääni, hänen sanoessaan nuo kolme kiitollista sanaa, oli sekä kiihkeä että murtunut. Murtunut liikutuksesta, joka oli yhtä outo hänen jähmettyneelle katseelleen kuin liikunto hänen jähmettyneille jäsenillensä.
»Ihmettelette kenties», sanoi hän varmemmalla äänellä, »että mieluummin suon teidän tuntevan minut, teidän, jota vastaan olen rikkonut, kuin Arthurin, jonka äiti oli viholliseni ja rikkoi minua vastaan. — Sillä hän rikkoi minua vastaan! Hän ei tehnyt suurta syntiä vain Herraa vastaan, vaan minuakin vastaan. Hän se teki Arthurin isän sellaiseksi minua kohtaan kuin hän oli. Hääpäivästämme saakka olin minä hänen kauhunsa, ja se oli tuon naisen syy. Olin heidän molempien vitsauksena, ja se oli hänen ansionsa. Te rakastatte Arthuria (näen punan kohoavan kasvoillenne, olkoon se onnellisempien päivien koitto teille) ja te olette jo ajatellut, että hän on yhtä säälivä ja hyvä kuin te itsekin, ja ihmetellyt miksi en kerro hänelle yhtä hyvin kuin teille. Ettekö olekin ajatellut niin?»
»Minulle ei voi olla vieras mikään ajatus, joka johtuu siitä tiedosta, että mr Clennamiin aina voi luottaa, koska hän on hyvä, jalo ja lempeä», vastasi Pikku Dorrit.
»En epäile sitä. Ja kuitenkin Arthur on ainoa ihminen maailmassa, jolta haluan salata sen niin kauan kuin olen täällä. Minä kasvatin häntä hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka nuhteessa ja kurituksessa. Olin ankara hänelle tietäen, että lapset saavat kärsiä vanhempien rikosten tähden ja että hänessä jo syntymästä saakka oli vihan leima. Olen istunut yhdessä hänen ja hänen isänsä kanssa ja nähnyt, kuinka isä heikkoudessaan olisi halunnut osoittaa hellyyttä hänelle, mutta minä estin sen, jotta lapsi ankaran, kovan elämän kautta pelastaisi sielunsa. Olen nähnyt pojan äitinsä ilmein kauhuissaan katsahtavan minuun pienistä kirjoistaan ja koettavan äitinsä tavoin lauhduttaa minua, mutta se vain kovensi sydäntäni.»
Kun hän näki kuulijansa peräytyvän, tyrehtyi hetkeksi hänen muistelmiensa synkkä tulva.
»Hänen hyväksensä. En tehnyt sitä kostaakseni kärsimääni vääryyttä. Mikäpä minä olin ja mitäpä tämä merkitsi taivaan kirouksen rinnalla! Olen nähnyt tämän lapsen kasvavan, ei erikoisen hurskaaksi (hänen äitinsä synti painoi liian raskaana häntä), mutta kuitenkin rehellisenä ja kunniallisena ja tottelevaisena minulle. Hän ei milloinkaan rakastanut minua, vaikka olin kerran puoliksi toivonut sitä — niin heikkoja olemme ja näin turmeltuneet lihalliset heikkoutemme sotivat tehtäviämme ja velvollisuuksiamme vastaan; mutta hän kunnioitti minua aina ja, alistui määräyksiini. Näin hän tekee vielä nytkin. Sydämessään tyhjä sija, jonka merkitystä hän ei milloinkaan ole tiennyt, kääntyi hän pois minusta ja kulki omaa tietänsä; mutta siinäkin hän on menetellyt kunnioittavasti ja hienotunteisesti. Tällainen on hänen suhteensa ollut minuun. Teidän suhteenne minuun on ollut paljoa ylimalkaisempi ja toisaalta myös paljoa lyhytaikaisempi. Istuessanne työnne ääressä huoneessani, olette tuntenut pelkoa minua kohtaan, mutta olette otaksunut minun tekevän teille hyväntyön; nyt tiedätte asian oikean laidan, että olen tehnyt teille vääryyttä. Minun on helpompi sietää tekoni syiden ja vaikuttimien väärinymmärrystä ja väärinselitystä teiltä kuin häneltä. En tahtoisi mistään maallisesta hinnasta, että hän, sokeudessaankaan, syöksisi minut siitä asemasta, jossa olen ollut hänen suhteensa koko hänen elämänsä ajan, ja että muuttuisin hänen silmissään halveksittavaksi, alennetuksi, joka en enää ansaitsisi hänen kunnioitustaan. Tehköön hän sen, jos se on välttämätöntä, sittenkun en enää ole näkemässä sitä. Mutta älkää antako minun täällä eläissäni milloinkaan tuntea, että olen kuollut hänelle, että olen niin hävinnyt hänen näköpiiristään kuin jos salama olisi polttanut tahi maa niellyt minut.»
Hänen ylpeytensä oli hyvin suuri, ja hänen vanhojen intohimojensa tuottama tuska hyvin kirpeä hänen puhuessaan näin. Eivätkä ne suinkaan lieventyneet hänen lisätessään:
»Ja nyt näen teidänkin kammoten peräytyvän, ikäänkuin olisin ollut julma.»
Pikku Dorrit ei voinut kieltää sitä. Hän koetti sitä salata, mutta kammoksui tällaista mielentilaa, joka oli palanut näin kiihkeänä ja näin kauan. Hän käsitti sen sellaisena kuin se oli, ilman viisasteluja ja verukkeita.
»Olen tehnyt», lausui mrs Clennam, »mitä minulle annettiin tehtäväksi.
Asetuin pahaa vastaan, en hyvää. Olin ankaruuden aseena syntiä vastaan.
Eikö kaikkina aikoina ole syntisiä, minun kaltaisiani, valittu
kukistamaan syntiä?»
»Kaikkina aikoina?» toisti Pikku Dorrit.
»Vaikkapa oma kärsimäni vääryys olisi katkeroittanut mieltäni ja oma kostonhaluni ollut vaikuttimenani, eikö sittekin menettelylleni tunnustettaisi jonkinlaista oikeutusta? Eikö entisinäkään aikoina, jolloin syyttömät menehtyivät syyllisten kanssa, tuhannet yhden tähden? Jolloin vääryyden viha ei sammunut veressäkään ja kuitenkin sai armon?»
»Oi, mrs Clennam, mrs Clennam», huudahti Pikku Dorrit, »vihan tunteet ja leppymättömyys suovat kehnon lohdutuksen ja ovat huonona tienviittana meille kummallekin. Elämäni on kulunut tässä vaivaisessa vankilassa ja kasvatukseni on ollut kovin vaillinainen, mutta sallikaa minun pyytää teitä, muistamaan myöhempiä ja parempia aikoja. Seuratkaa vain Häntä, joka paransi sairaita, herätti kuolleita, oli onnettomien ja kadotettujen ystävä, kärsivällistä Mestaria, joka kyynelin sääli meidän puutteitamme ja heikkouksiamme. Emme voi muuta kuin menetellä oikein, jos syrjäytämme kaiken muun ja toimimme vain Häntä muistaen. Hänen elämässään ei ollut mitään kostoa, ei mitään kärsimyksen tuottamista toisille, sen uskon varmasti. Jos seuraamme Häntä, emme horjahtele emmekä eksy, siitä olen varma!»
Seistessään siinä ikkunan ääressä, illan pehmenneessä valossa, luoden katseensa entisten koettelemustensa näyttämöltä säteilevälle taivaalle erosi hän varjossa seisovasta olennosta yhtä paljon kuin häntä tukeva elämä ja oppi erosivat toisen olennon tarinasta. Mrs Clennam taivutti taas päänsä alas eikä virkkanut mitään. Hän jäi siihen asentoon, kunnes ensimmäinen varoitussoitto kajahti.
»Kuulkaa!» huudahti hän ja säpsähti. »Sanoin, että minulla oli toinenkin pyyntö. Se on sellainen, joka ei siedä viivytystä. Mies, joka antoi teille tuon käärön ja joka omistaa nämä todistukset, odottaa parhaillaan kodissani, että palaisin ja ostaisin ne häneltä. Voin salata ne Arthurilta vain ostamalla ne siltä mieheltä. Hän pyytää suurta summaa, enemmän kuin mitä voin saada kokoon, ellei minulle suoda aikaa. Hän kieltäytyy alentamasta hintaansa ja uhkaa tulla teidän luoksenne, jollen minä ole suostuvainen. Tahdotteko tulla kanssani sinne ja näyttää tietävänne asian? Tahdotteko palata minun kanssani ja koettaa voittaa hänet? Tahdotteko tulla auttamaan minua häntä vastaan? Älkää kieltäytykö siitä, mitä pyydän Arthurin nimessä, vaikken rohkene pyytää sitä Arthurin tähden!»
Pikku Dorrit suostui mielellään. Hän kiiti vankilaan, jossa viipyi muutaman hetken, palasi ja ilmoitti olevansa valmis lähtemään. He poistuivat toisia portaita, välttäen porttihuonetta, ja mennen etupihan läpi, joka nyt oli autio ja tyhjä, pääsivät kadulle.
Oli eräs niitä kesäisiä iltoja, jolloin pimeätä ei tulekaan, pitkä hämärä vain. Katu ja silta esiintyivät selvinä ja avoimina heidän edessään, ja taivas oli kirkas ja kaunis. Ihmiset seisoivat ja istuivat oviensa likellä leikkien lasten kanssa ja nauttien illan ihanuudesta; monet olivat kävelyllä raikkaassa ilmassa; päivän touhu oli touhunnut itsensä väsyksiin, ja muilla kuin heillä kahdella ei näkynyt olevan kiirettä. Kun he kulkivat sillan yli, näkyivät monien kirkkojen tornit niin selvästi kuin olisivat astuneet esiin niitä tavallisesti ympäröivästä usvasta ja tulleet paljoa lähemmäksi. Taivasta kohti kohoava savu oli riisunut likaisen värinsä ja pukeutunut kirkkaaksi. Auringonlaskun ruusuinen ihanuus ei ollut vielä lakastunut pitkältä valkopilvien jonolta, joka rauhallisena viipyi näköpiirin reunassa. Tyynen taivaanlaen loistavasta keskuksesta säteili joka puolelle koko taivaan yli varhaisten tähtien lomiin pitkiä valonuolia kuin merkkeinä rauhaa ja toivoa tuovasta siunatusta uudesta liitosta, joka muutti orjantappurakruunun sädekehäksi.
Vähemmän huomiotaherättävänä nyt pimeässä ja toisen seurassa riensi mrs Clennam Pikku Dorritin rinnalla häiritsemättä kotiansa kohden. He poikkesivat valtaväylältä samassa kulmassa, jossa mrs Clennam oli astunut sille, jatkaen matkaansa hiljaisia tyhjiä sivukatuja pitkin. He olivat juuri astumaisillaan porttikäytävään, kun kuulivat äkillisen, ukkosen jyrinää muistuttavan kumahduksen.
»Mikä se oli? Rientäkäämme sisään», huudahti mrs Clennam.
He olivat porttikäytävässä. Pikku Dorrit kirkaisi ja pidätti häntä.
Häviävän hetken näkyi talo heidän edessänsä, ja mies istui ikkunalaudalla tupakoiden; kuului toinen kumahdus ja talo heilahti, horjahti ulospäin, avautui kymmenistä kohdista, lysähti ja painui kasaan. Korvat lukossa melusta, tukehtumaisillaan ja puolisokeina pölystä he peittivät kasvonsa ja jäivät kuin kiinni juurtuneina paikoilleen. Pölypilvi, joka nousi heidän ja rauhallisen taivaan välille, hajosi hetkeksi ja näytti heille tähdet. Kun he taas katsoivat, hurjasti huutaen apua, alkoi iso savutorvirykelmä, joka yksin oli jäänyt pystyyn kuin torni pyörretuulessa, horjua, halkeili ja romahti rauniokasan päälle, ikäänkuin jokainen putoava osanen olisi ollut kiihkeä peittämään musertuneen konnan yhä syvempään hautaan.
Melkein tuntemattomiksi mustuneina lentävästä tomusta juoksivat he ulos porttikäytävästä huutaen ja kirkuen. Siellä mrs Clennam vaipui kivitykselle; siitä hetkestä lähtien hän ei milloinkaan liikuttanut sormeakaan eikä kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Neljättä vuotta hän eli rullatuolissa, katsellen tarkkaavasti kaikkea, mitä tapahtui hänen ympärillään, ja näytti ymmärtävän mitä puhuttiin, mutta tuikea äänettömyys, jota hän niin kauan oli harjoittanut, oli nyt pakollinen, ja paitsi että hän kykeni liikuttamaan silmiänsä ja heikolla päänliikkeellä antamaan myöntävän tai kieltävän vastauksen, hän eli ja kuoli kuvapatsaana.
Affery oli etsinyt heitä vankilasta ja huomannut heidät jonkun matkan päässä sillalla. Hän saavutti heidät parahiksi vastaanottaakseen vanhan emäntänsä syliinsä, auttaakseen kannettaessa häntä viereiseen taloon ja uskollisesti hoitaakseen häntä. Äänien salaisuus oli nyt tullut ilmi; Affery oli kuten häntä suuremmatkin henkilöt ollut aina oikeassa tosiseikkojen puolesta, mutta väärässä tehdessään niistä johtopäätöksiä.
Kun pölypilvi oli laskeutunut ja ilta oli taas tyyni ja kirkas, oli uteliasten joukko tukkinut jokaisen taloon johtavan tien, ja osa järjestäytyi ryhmiksi, jotka vuoroin kaivelivat raunioita. Talossa oli sen sortuessa ollut sata henkeä, siellä oli ollut viisikymmentä, siellä oli ollut viisitoista, siellä oli ollut kaksi. Huhu tarkistui lopuksi niin, että siellä oli ollut kaksi henkeä: ulkomaalainen ja mr Flintwinch.
Etsijät kalvoivat läpi lyhyen yön lepattavien kaasuliekkien valossa ja sitten samassa tasossa varhaisen auringon kanssa ja yhä syvemmällä sen alla, kun se kohosi keskitaivaalle, ja vinosti sen alla, kun se alkoi painua mailleen, ja taas samassa tasossa, kun se hävisi näköpiirin taakse. Ahkerasti ja keskeytymättä kaivettiin yötä päivää, raunioruuhkaa lapioitiin, kannettiin ja kuljetettiin koreissa, rattailla, työntökärryissä, mutta yö tuli toistamiseen, ennenkuin he löysivät likaisen jäteläjän, joka oli ollut ulkomaalainen ennenkuin hänen yläpuolellaan katossa ollut hirsi, joka nyt virui hänen päällänsä, oli murskannut hänen päänsä kappaleiksi kuin lasipallon.
Mutta Flintwinchiä ei vielä löytynyt; niin jatkui uutteraa kaivamista, lapioimista, kuljettamista herkeämättä yötä päivää. Huhu tiesi, että vanhassa talossa oli erinomaiset kellarit (mikä olikin totta) ja että Flintwinch oli ollut siellä romahduksen hetkellä tahi että hän oli ennättänyt paeta sinne ja nyt oli turvassa lujien holvien alla, samoin kuin että oli kuultu hänen maanalaisella, kumealla, tukehtuvalla äänellä huutavan: »Täällä olen!» Kaupungin toisessa päässä kerrottiin niinikään, että kaivajat olivat putken avulla päässeet yhteyteen hänen kanssansa ja että hän tämän kanavan kautta oli saanut sekä lientä että viinaa ja että hän ihailtavan lujamielisenä oli sanonut voivansa hyvin, »poikaseni», paitsi että niskaluu oli vioittunut. Ja kaivamista, lapioimista ja kuljettamista jatkui herkeämättä, kunnes koko raunio oli tyystin tutkittu ja kellarit, avattu, mutta Flintwinchiä ei löytynyt, ei lapion eikä kangen avulla, ei elävänä eikä kuolleena, ei hyvin eikä huonostvoipana.
Viimein kävi selväksi, ettei Flintwinch romahduksen sattuessa ollutkaan talossa; niinikään alkoi selvitä, että hän samaan aikaan oli ollut uutterassa toimessa toisaalla koettaen myydä arvopapereita niin korkeasta hinnasta kuin vain kiireessä sai ja käyttäen omaksi edukseen oikeuttaan toimia yhtiön puolesta. Affery muisti ovelan luvanneen antaa tarkemman selityksen neljänkolmatta tunnin kuluttua ja päätteli itsekseen, että luvatun selityksen lopullinen summa ja sisältö oli, että hän tämän ajan kuluessa livistäisi tiehensä; mutta eukko oli vaiti, ylen kiitollisena päästessään näin eroon miehestä. Koska arveltiin järkevimmäksi päätellä, että miestä, jota ei ollut haudattu, ei myöskään voitu kaivaa haudasta ilmoille, jättivät kaivajat hänet sikseen suoritettuaan työnsä eivätkä ruvenneet kaivelemaan häntä maan syvyyksistä.
Suuri joukko ihmisiä pani sen pahaksensa, he kun uskoivat, että Flintwinch virui jossakin Lontoon geologisten muodostumien seassa. Heidän uskonsa ei pahasti järkkynyt niistäkään tiedoista, joita aika ajoin saapui meren takaa, että nimittäin siellä oli nähty vanha mies, jolla oli kaulaliinansolmu toisen korvan juuressa ja joka oli helppo tuntea englantilaiseksi ja joka seurusteli hollantilaisten kanssa Haagin merkillisillä kanavanrannoilla ja Amsterdamin kapakoissa mynheer van Flyntevynge-nimisenä.
KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU
Vihdoinkin
Arthur makasi yhä pahasti sairaana Marshalseassa, ja mr Rugg ei voinut keksiä lain taivaalla pienintäkään valon pilkahdusta, joka antaisi toivoa hänen vapaaksipääsystään. Tällä välin kärsi mr Pancks kauheita omantunnontuskia. Ellei olisi ollut olemassa noita järkähtämättömiä numeroita, jotka todistivat, että Arthurin, sensijaan että kitui vankilassa, olisi pitänyt ajella kaksivaljakollaan ja että mr Pancksin vaivaisen kirjurinpalkkansa sijasta olisi pitänyt omistaa neljä, viisituhatta puntaa heti käytettävänään, niin olisi tämä onneton laskumestari luultavasti painunut vuoteeseen ja, kuten monet muut nimettömät henkilöt, kääntänyt kasvonsa seinään päin, heittäen henkensä viimeisenä mr Merdle-vainajan suuruuden alttarille laskettuna uhrina. Yksinomaan näiden erehtymättömien laskelmiensa varassa eli mr Pancks, mutta varsin onnetonta ja rauhatonta elämää. Hän kantoi laskujaan aina mukanansa hatussaan eikä tyytynyt siihen, että alituisesti, kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, itse tarkasteli niitä, vaan pyysi jokaista ihmisolentoa, jonka vain sai käsiinsä, tarkastamaan niitä hänen kanssansa ja huomaamaan kuinka päivänselvät ne olivat. Bleeding Heart Yardissa oli tuskin ainoatakaan jonkinarvoista asukasta, jolle mr Pancks ei olisi selitellyt laskelmiansa, ja koska numerot ovat tarttuvia, alkoi tässä korttelissa raivota eräänlainen numero-rokko, jonka vaikutuksesta koko Yard oli hieman pyörällä päästään.
Kuta levottomammaksi mr Pancks kävi, sitä kärsimättömämmäksi tuli hän patriarkkaa kohtaan. Heidän viimeaikaisissa neuvotteluissaan oli hänen puhkumisensa saanut uhkaavan soinnun, joka ei ennustanut patriarkalle hyvää; niinikään oli mr Pancks useita kertoja katsellut patriarkallisia pääkupuroita tarkemmin kuin oli tarpeellista, ottaen huomioon, ettei hän ollut parturi eikä taidemaalari, joka etsi elävää mallia.
Siitä huolimatta oli hän höyrynnyt ulos ja sisään pienellä pihanpuolisella telakallaan aina sen mukaan tarvittiinko vai eikö häntä tarvittu patriarkan läheisyydessä, ja liike kävi vanhaan tapaan. Mr Pancks kynti Bleeding Heart Yardia, ja mr Casby korjasi sadon määrättyinä aikoina; mr Pancks oli saanut osakseen kaiken siihen kuuluvan saastan ja vaivan, mr Casby oli ottanut osalleen siitä heruvan hyödyn ja sitä ympäröivän autereisen usvan ja sitä kirkastavan kuutamon; ja käyttääksemme tämän säteilevän hyväntekijän sanoja, jotka hän tavallisesti lausui lauantai-iltaisin, pyöritellen pyyleviä peukaloitansa, tarkastettuaan viikon tilit: »Kaikki on kuten olla pitää — kaikki asianosaiset voivat olla tyytyväisiä — kaikki voivat, sir, olla tyytyväisiä — kaikki.»
Hinaajahöyryn, Pancksin, telakassa oli lyijykatto, jonka alla päivänpaahteessa höyrykattila saattoi kuumeta liiaksi. Oli miten oli, eräänä helteisenä lauantai-iltana tulla tohisi hinaaja ylen kuumentuneena telakalta, kömpelön pullonvihreän laivan kutsumana.
»Mr Pancks», kuului patriarkan huomautus, »olette käynyt leväperäiseksi, sir, olette käynyt leväperäiseksi».
»Mitä sillä tarkoitatte?» kuului lyhyt vastaus.
Patriarkan olemus oli aina tyyni ja tyytyväinen ja tänä iltana niin erikoisen rauhallisen kirkas, että se vaikutti ärsyttävästi. Kaikki muut kuolevaiset kärsivät sinä iltana helteestä, mutta hänen oli aivan vilpoisa olla. Kaikki muut olivat janoisia ja patriarkka joi. Häntä ympäröi virvokejuomain tuoksu, ja hän oli valmistanut itselleen juoman kullankarvaisesta sherrystä, joka kimmelsi isossa pikarissa, ikäänkuin hän olisi juonut ilta-auringon paistetta. Se oli paha kyllä, muttei pahinta. Pahinta oli, että hän sinisine silmineen, paistavine päälakineen, pitkine valkeine kiharoineen, pullonvihreät sääret suorina edessään ja jalassa keveät kotikengät, jotka olivat mukavasti sidotut nilkkojen kohdalta, istui siinä kasvoillaan säteilevä ilme, ikäänkuin hän rajattomassa hyväntahtoisuudessaan olisi valmistanut juoman ihmiskunnalle, itse tyytyen vain oman ihmisystävällisyytensä rieskamaitoon.
Sentähden mr Pancks vastasikin: »Mitä sillä tarkoitatte?» ja pörrötti varsin pahaenteisellä tavalla molemmin käsin hiuksensa pystyyn.
»Tarkoitan, mr Pancks, että teidän pitää olla tiukempi vuokralaisille, tiukempi vuokralaisille, paljoa tiukempi vuokralaisille, sir. Te ette kiristä heitä. Te ette kiristä heitä. Te ette saa kylliksi kokoon. Teidän pitää kiristää heitä, sir, muuten eivät välimme enää pysy yhtä tyydyttävinä kuin soisin niiden pysyvän, kaikkien asianosaisten tähden. Kaikkien tähden.»
»Enkö minä kiristä heitä?» kivahti mr Pancks. »Mitäs muuta varten minä olen olemassa?»
»Te ette ole olemassa mitään muuta varten, mr Pancks. Te olette luotu täyttämään velvollisuutenne, mutta te ette täytä velvollisuuttanne. Te olette maksettu kiristämään ja teidän täytyy kiristää maksamaan.» Patriarkka oli itsekin niin hämmästynyt tästä nerokkaasta käänteestä tohtori Johnsonin malliin, jota ei ikinä olisi odottanut eikä tarkoittanut, että nauroi ääneen; ja hän toisteli ylen tyytyväisenä, pyöritellen peukaloitansa ja nyökäten nuorekkaalle kuvallensa: »Olette maksettu kiristämään ja teidän täytyy kiristää maksamaan.»
»Oho!» tuumi Pancks. »Eikö muuta?»
»Kyllä, sir, kyllä, sir. Vielä eräs asia. Tehkää hyvin ja kiristäkää
Yardia uudelleen, ensi työksenne maanantaiaamuna.»
»Oho!» vastasi Pancks. »Eiköhän se liene liian aikaista? Kiristin heidät tyhjiksi tänään.»
»Joutavia, sir. Ette likimainkaan kylliksi; ette likimainkaan kylliksi.»
»Oho!» virkkoi Pancks tarkaten häntä, kun hän hyväntahtoisesti nielaisi aimo kulauksen sekoitustansa. »Onko muuta vielä?»
»Kyllä, sir, kyllä, sir, vielä on eräs asia. En ole ensinkään tyytyväinen tyttäreeni, mr Pancks, en ensinkään tyytyväinen. Paitsi että hän aivan liian usein käy tervehtimässä mrs Clennamia, mrs Clennamia, joka ei nykyään ole juuri sellaisissa olosuhteissa, jotka tyydyttäisivät — kaikkia asiaankuuluvia, paitsi sitä käy hän, mr Pancks, ellen ole saanut aivan vääriä tietoja, tiedustelemassa mr Clennamin vointia vankilassa.»
»Hän on sairaana, kuten tiedätte», huomautti Pancks. »Eikös se ole ystävällistä?»
»Pyh, pyh, mr Pancks. Se ei kuulu häneen, se ei kuulu häneen. Minä en voi sallia sitä. Maksakoon hän velkansa, jotta pääsee pois, jotta pääsee pois, maksakoon velkansa, jotta pääsee pois.»
Vaikka mr Pancksin hiukset törröttivät pystyssä kuin kankea rautalanka, tuiversi hän niitä molemmin käsin vielä pystympään ja hymyili isännällensä kerrassaan kammottavalla, tavalla.
»Suvainnette ilmoittaa tyttärelleni, mr Pancks, etten voi sallia sitä, etten voi sallia sitä», määräsi patriarkka lempeästi.
»Oho!» sanoi Pancks. »Ettekö voi sanoa sitä itse?»
»En, sir, en. Te olette palkattu sanomaan sen», typerä vanha pöllöpää ei voinut vastustaa kiusausta toistaa sukkeluuttansa, »ja teidän täytyy sanoa se saadaksenne palkkanne, saadaksenne palkkanne».
»Oho!» sanoi Pancks. »Eikö muuta?»
»Kyllä, sir. Minusta tuntuu, mr Pancks, että liian usein ja liian paljon itsekin liikutte siellä päin. Neuvoisin teitä, mr Pancks, kääntämään huomionne sekä omista vahingoistanne että toisten vahingoista, jotta ajattelisitte vain työtänne, ajattelisitte vain työtänne.»
Mr Pancks vastasi tähän kehoitukseen äännähtämällä niin hämmästyttävän jyrkästi, lyhyesti ja lujasti: »Oho!» että kömpelö patriarkkakin jonkinlaisella kiireellä käänsi siniset silmänsä katsoakseen häneen. Vastaavan äänekkäästi pärskähtäen hän lisäsi sitten: »Onko vielä jotakin?»
»Ei tällä kertaa, sir, ei tällä kertaa. Lähden nyt», ilmoitti patriarkka juoden loppuun sekoituksensa ja nousten ystävällisen näköisenä, »pienelle kävelylle, vain pienelle kävelylle. Kenties tapaan teidät täällä vielä palattuani. Ellen, sir, niin velvollisuus, velvollisuus, muistakaa, muistakaa; kiristäkää, kiristäkää, kiristäkää, maanantaina; kiristäkää maanantaina!»
Mr Pancks tuiversi taas tukkaansa ja katseli, kuinka patriarkka pani levälierisen hatun päähänsä, ja näytti hetken taistelevan vääryyttä kärsineen kiukkua vastaan. Hän oli entistä kuumempi ja hengitti raskaammin. Mutta hän antoi mitään virkkamatta patriarkan mennä ulos ja kurkisti sitte häntä pienen vihreän ikkunakaihtimen takaa. »Arvasin sen», huomautti hän. »Tiesin, minne hän oli menossa. Hyvä!» Hän höyrysi takaisin telakalleen, järjesti sen huolellisesti, otti hattunsa naulasta, sanoi: »Hyvästi!» ja mennä puhkui tiehensä omille asioilleen. Hän suuntasi kulkunsa Bleeding Heart Yardiin, mrs Plornishin puoliseen päähän, ja saapui portaiden yläpäähän entistä enemmän kuumissaan.
Täällä, portaiden yläpäässä, kieltäydyttyään noudattamasta mrs Plornishin kehoituksia tulla juttelemaan isän kanssa Onnenmajassa — hänen helpotuksekseen nämä kehoitukset eivät olleet yhtä lukuisat kuin minä muuna iltana tahansa, mutta nyt oli lauantai ja naapurit, jotka niin jalomielisesti kannattivat liikettä kaikilla muilla tavein kuin rahalla, tekivät runsaasti ostoksia — täällä, portaiden yläpäässä, odotti mr Pancks, kunnes näki patriarkan, joka aina tuli Yardiin sen toisesta päästä, hitaasti astelevan, säteillen ja anojain ympäröimänä. Silloin mr Pancks astui portaita alas ja viiletti täydellä höyryllä häntä kohden.
Patriarkka, joka lähestyi, tavanmukainen hyväntahtoinen ilme kasvoillaan, oli hämmästynyt nähdessään mr Pancksin, mutta otaksui hänen innostuneen kiristämään yardilaisia heti, jättämättä toimitusta maanantaiksi. Yardin asukkaat olivat ihmeissään tästä kohtauksesta, sillä vanhinkaan yardilainen ei muistanut milloinkaan nähneensä näitä molempia valtoja siellä yhdessä. Mutta kuvaamaton hämmästys valtasi heidät, kun mr Pancks, astuen aivan tämän miehistä kunnianarvoisimman luokse ja pysähtyen pullonvihreiden liivien ääreen, muodosti oikean kätensä peukalosta ja etusormesta pihdit, tarttui niillä leveälierisen hatun reunaan ja keikautti erinomaisen taitavasti ja näppärästi päähineen patriarkan kiiltävästä päästä, ikäänkuin tämä olisi ollut iso marmoripallo.
Käyttäydyttyään näin hieman vapaasti patriarkallista isäntäänsä kohtaan, ällistytti mr Pancks yardilaisia sanomalla kovalla äänellä: »No, te sokerinmakea petkuttaja, nyt selvitämme välimme!»
Samassa hetkessä ympäröi mr Pancksin ja patriarkan tunkeileva joukko, joka oli pelkkänä silmänä ja korvana; ikkunat lensivät auki ja portailla tungeksi uteliaita.
»Mikä te olette olevinanne?» aloitti mr Pancks. »Mitä siveellistä osaa te näyttelette? Minä te tahdotte itseänne pidettävän? Ihmisystävänä, eikö niin? Tekö ihmisystävä!» Tässä mr Pancks nähtävästi aikomatta lyödä häntä, mutta keventääkseen mäeltänsä ja hankkiakseen ylitsevuotavalle tarmollensa terveellistä voimistelua, oli suuntaavinansa iskun patriarkan kupuraista päätä kohden, joka kumartui välttääkseen vaaran. Tämä merkillinen temppu toistui mr Pancksin seuraavan puheen jokaisen jakson jälkeen, katselijoiden ihailun yhä kasvaessa.
»Olen eronnut palveluksestanne», jatkoi mr Pancks, »saadakseni sanoa teille tämän. Te kuulutte siihen petkuttajakoplaan, joka on kaikista koplista inhoittavin. Olen kärsinyt molempien tähden, mutten tiedä enkö sietäisi Merdle-koplaa yhtä hyvin kuin teidän koplaanne. Te olette valepukuinen verenimijä, toisen selän taakse piiloutuva kiristäjä, nylkyri, koronkiskoja. Te olette ihmisystävyyttä teeskentelevä käärme. Te olette ulkokultainen petturi.»
(Tempun suoritus tällä kohdalla otettiin vastaan naurulla.)
»Kysykää näiltä kelpo ihmisiltä täällä, kuka kova mies on. He vastaavat varmasti, että se on Pancks.»
Tämän vahvistukseksi kuului huutoja »Varmasti» ja »Kuulkaas!»
»Mutta minä sanon teille, hyvät ihmiset — Casby se on! Tämä lempeyden mätäs, tämä ihmisrakkauden möhkäle, tämä pullonvihreä hymyilijä, hän se on teidän kiristäjänne!» julisti Pancks. »Jos tahdotte nähdä miehen, joka olisi valmis nylkemään teidät elävältä, niin tässä hän on! Älkää luulko siksi minua, joka saan kolmekymmentä shillingiä viikossa. Casby se on, ja hänellä on ties kuinka paljon vuodessa.»
»Hyvä!» huusivat useat äänet. »Kuunnelkaa mr Pancksia!»
»Kuunnelkaa mr Pancksia!» huusi tämä herrasmies (suoritettuaan taas suositun temppunsa). »Niin kyllä, sitä minäkin! Jo lienee aika kuunnella mr Pancksia. Mr Pancks on tullut alas Yardiin tänä iltana juuri sitä varten, että kuuntelisitte häntä. Pancks on vain soittokone, mutta tässä on koneen käyttäjä!»
Koko kuulijakunta olisi yhtenä miehenä, naisena ja lapsena asettunut mr Pancksin puolelle, ellei olisi ollut noita pitkiä, harmaita silkkikiharoita ja leveälieristä hattua.
»Tässä on tappi», jatkoi Pancks, »joka panee koneen soimaan. Ja siitä kuuluu vain yksi ainoa sävel: kiristä, kiristä, kiristä! Tuossa on isäntä ja tässä hänen päiväläisensä. Niin, hyvät ihmiset, kun hän tänä iltana tulee tänne pehmeästi suristen kuin hitaasti pyörivä, hyväntahtoinen hyrrä ja kun te kokoonnutte hänen ympärillensä valittamaan päiväläisestä, niin ette arvaa millainen petkuttaja tämä isäntä on! Mitäs sanotte siitä, että hän tänä samana iltana on korventanut minua siitä, etten ole kiristänyt teitä kylliksi? Mitäs arvelette siitä, että äsken juuri sain erikoisen käskyn kiristää teiltä viimeiset penninne ensi maanantaina?»
Vastaukseksi jupisivat kuulijat: »Häpeä!» ja »Kurjaa!»
»Kurjaa!» pärski mr Pancks. »Niinpä luulisin! Roskajoukkio, johon Casbynne kuuluu, on kaikista roskajoukkioista kurjin. He teettävät päiväläisellänsä kehnosta palkasta sen, mitä itse häpeävät ja pelkäävät tehdä ja teeskentelevät kaihtavansa, mutta minkä tahtovat saada tehdyksi; muuten ei päiväläinen saa rauhaa. Menetellen niin ovelasti, että päiväläiselle lankeaa kaikki häpeä, heille itsellensä kaikki kunnia ja ansio. Ei, tämän kaupungin kurjin veijari, joka varastaa kahdeksantoista pennyn arvosta tavaraa, ei ole puoliksikaan niin suuri veijari kuin tämä Casby-päinen ilmoitustaulu tässä!»
»Se on totta!» ja »Se hän juuri on!» huudettiin.
»Ja mitä etua teillä on tuollaisista miehistä», sanoi Pancks, »tuollaisista ihmeellisistä hyrristä, jotka pyörivät keskuudessanne niin pehmeästi, ettei teillä ole aavistusta siitä mallista, joka on niihin maalattu, ja niiden pikkuisesta ikkunasta! Tahtoisin hetkeksi kiinnittää huomionne minuun. Minä en ole mikään miellyttävän näköinen mies, tiedän sen varsin hyvin.» Tämä kysymys jakoi kuulijakunnan kahteen puolueeseen; sen leppymättömämmät jäsenet vastasivat: »Ei, ette olekaan», ja kohteliaampi puoli: »Kyllä te olette.»
»Olen yleensä», selitti Pancks, »töykeä, ikävä, kuivakiskoinen kuormajuhta ja päiväläinen. Sellainen on nöyrin palvelijanne. Siinä on hänen luonnollisen kokoinen muotokuvansa, hänen itsensä maalaama, teille esitettynä, yhdennäköisyys taattu! Mutta miksipä muuksi mies tulee tuollaisen isännän palveluksessa? Mitä häneltä voi odottaa? Onko kukaan milloinkaan löytänyt keitettyä sianlihaa kapriskastikkeen kera kasvamassa kokospähkinässä?»
Ei kukaan yardilaisista ollut sitä kokenut: sen huomasi selvästi heidän vilkkaista vastauksistaan.
»Hyvä», jatkoi Pancks, »yhtä vähän voitte tavata miellyttäviä ominaisuuksia minunkaltaisissani päiväläisissä, jotka ovat hänenlaistensa isäntien palveluksessa. Olen ollut päiväläisenä lapsuudestani saakka. Mitä on elämäni ollut? Aherrusta ja raadantaa, aherrusta ja raadantaa, pyörät käynnissä, pyörät käynnissä! En ole ollut miellyttävä itselleni enkä liene ollut miellyttävä kellekään muulle. Jos kymmenen vuoden aikana jonakin viikkona tuotin tälle petkuttajalle shillingin verran vähemmin voittoa viikossa, vähensi hän shillingin viikkopalkastani; jos hän olisi saanut hyödyllisen miehen kuutta pennyä halvemmalla viikossa, olisi hän ottanut hänet minun sijalleni kuutta pennyä halvemmalla. Kysyntä ja tarjonta, tietysti! Liikeperiaatteita! Erittäin hieno ilmoituskilpi, tuo Casbyn pää», ja Pancks tarkasti sitä irvistäen, »mutta talon oikea nimi on: Valheen aseet, ja sen vaalilause on: Pidä päiväläinen työssä. Tunteeko kukaan läsnäolevista herroista kielioppia?» keskeytti mr Pancks puheensa, katsellen ympärilleen.
Bleeding Heart Yard ujosteli sellaisen tuttavuuden tunnustamista.
»Ei ole tarpeellistakaan. Tahdoin vain mainita, että tehtävä, jonka tämä isäntä antoi minulle, oli lakkaamatta taivutella erästä teonsanaa ainoastaan käskymuodossa, esimerkiksi näin: Pysy aina työssäsi. Pysyköön hän aina työssään. Pysykäämme aina työssämme. Pysykää aina työssänne. Pysykööt he työssään. Tässä on hyväntahtoinen patriarkka Casby ja tässä hänen kultainen sääntönsä. Hän on tavattoman ylentävä katsella, minä en ole sitä ensinkään. Hän on makea kuin mesi ja minä mauton kuin ojavesi. Hän myy pihkaa ja minä käsittelen sitä ja se tarttuu minuun. Kas niin», sanoi mr Pancks astuen taas entisen isäntänsä eteen, josta hän puheensa aikana oli hiukan loitonnut, jotta Yard saisi katsella häntä, »koska en ole tottunut pitämään julkisia puheita ja koska olen puhunut jotenkin kauan, päätän nyt huomautukseni kehoittamalla teitä laittautumaan täältä tiehenne».
Viimeinen patriarkka oli niin hämmentynyt tästä äkillisestä hyökkäyksestä ja tarvitsi niin pitkän ajan käsittääkseen asian ja vieläkin pitemmän ajan ilmaistakseen sen, ettei hänellä ollut sanaakaan vastaukseksi. Hän näytti miettivän jotakin patriarkallista keinoa selvitäkseen arkaluonteisesta asemastaan, kun mr Pancks vielä kerran sukkelasti tarttui pihdeillään hänen hattuunsa ja keikautti sen yhtä näppärästi kuin edelliselläkin kerralla hänen päästänsä. Silloin oli pari yardilaista palvelusintoisesti nostanut hatun maasta ja ojentanut sen omistajalle, mutta mr Pancks oli nyt siinä määrin vaikuttanut kuulijakuntaansa, että patriarkka sai itse kumartua ottamaan sen ylös.
Mr Pancks, joka jonkun hetken oli pitänyt oikeata kättänsä taskussa, vetäisi salamana sieltä sakset, hyökkäsi patriarkan kimppuun takaapäin ja leikkasi poikki nuo pyhitetyt kiharat, jotka valuivat hänen olkapäillensä. Raivon ja kiihkon puuskassa sieppasi hän leveälierisen hatun hämmästyneen patriarkan kädestä, leikkasi sen paistinpannun muotoiseksi ja pisti sen patriarkan päähän.
Nähdessään väkivaltaisen tekonsa pökittävän tuloksen peräytyi Pancks itsekin kauhistuneena. Kaljupäinen, mulkosilmäinen, isopäinen, kömpelö mies tuijotti häneen, ei vähääkään vaikuttavana, ei vähääkään kunnioitusta herättävänä, ja näytti kohonneen maan alta kysymään, mihin Casby oli joutunut. Tuijotettuaan puolestaan hetkisen tätä kummitusta, sanattomana kauhusta, viskasi mr Pancks sakset luotansa ja pakeni etsien piilopaikkaa, jossa olisi turvassa rikoksensa seurauksilta. Mr Pancks katsoi viisaimmaksi kiireimmän kaupalla livistää tiehensä, vaikkei häntä seurannut mikään muu kuin Bleeding Heart Yardissa yhä uudelleen kaikuva nauru.
YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU
Vihdoinkin!
Muutokset kuumesairaan huoneessa ovat hitaita ja vaihtelevia; mutta kuumeisessa maailmassa ne tapahtuvat nopeasti ja ovat korjaamattomia.
Pikku Dorritin osana oli odotella kumpiakin muutoksia. Marshalsean muurit syleilivät häntä taas lapsenaan suuren osan päivästä, jolloin hän ajatteli ja työskenteli Clennamin puolesta ja hyväksi, vartioi ja palveli häntä ja jätti hänet vain lyhyiksi ajoiksi, poissaollessaankin ympäröiden häntä hellimmällä rakkaudellaan ja huolenpidollaan. Ulkopuolella vankilan porttejakin esitti elämä hänelle velvoittavia vaatimuksia, jotka hän väsymättömän kärsivällisenä täytti. Siellä oli ylpeä, ärtyisä, oikullinen Fanny, yhä edistyneenä siinä tilassa, joka teki hänet sopimattomaksi esiintymään seuraelämässä ja joka oli suututtanut häntä muistettavana kynä veitsi-iltana; hän oli näet päättänyt kieltäytyä kaikesta lohdutuksesta pitäen itseänsä vääryyttä kärsivänä, sallimatta silti kenenkään pitää häntä sellaisena. Siellä oli hänen veljensä, heikko, kopea, juopotteleva nuori ukko, joka vapisi päästä jalkoihin ja puhui niin epäselvästi, kuin olisi osa rahoista, joista hän kerskaili, joutunut hänen suuhunsa ja tarttunut sinne; tämä nuori mies ei kyennyt astumaan ainoatakaan itsenäistä askelta elämässä, mutta suojeli sisartansa, itsekkäästi rakastamaansa sisarta (tämä kielteinen hyve onnettomalla, kovaosaisena Tipillä aina oli ollut), ja salli hänen johtaa itseänsä. Siellä oli hienoon surupukuun puettu mrs Merdle — ensimmäinen huntu oli kenties revitty kappaleiksi surunpuuskassa, mutta saanut joka tapauksessa sijalleen erinomaisen pukevan hunnun Pariisista — joka taisteli Fannyn kanssa tuuma tuumalta, asettuen lohduttomine povineen joka hetki hänen tiellensä. Siellä oli poloinen mr Sparkler, joka ei tiennyt, kuinka ylläpitäisi rauhaa molempien naisten välillä, mutta joka lausui nöyrästi mielipiteenään, etteivät he voisi keksiä parempaa kuin sopia siitä, että he molemmat olivat huomattavan hienoja naisia, joissa ei kummassakaan ollut mitään joutavaa hölynpölyä; tämän lempeän neuvon tähden he yksimielisinä julmalla tavalla hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Sitten siellä vielä oli mrs General, joka ulkomailta kotiuduttuaan lähetti joka toinen päivä papu-prisma-kirjeen, pyytäen suositusta yhteen tai toiseen toimeen. Tästä verrattomasta rouvasta on lopuksi mainittava, ettei maailmassa ole ollut toista naista, jonka yli-inhimillisestä sopivaisuudesta mihin avonaiseen toimeen tahansa niin moni (lämpimistä suosituksista päättäen) on ollut täysin varma ja jolla oli niin huono onni, ettei kukaan hänen laajassa, hienojen, innokkaiden ihailijoiden täyttämässä piirissään milloinkaan sattunut tarvitsemaan häntä mihinkään toimeen.
Kuuluisan mr Merdlen kuoleman jälkeisen romahduksen jälkeen eivät monet tärkeät henkilöt voineet päättää, pitikö heidän hylätä mrs Merdle vai lohduttaa häntä. Koska he kuitenkin huomasivat oman asemansa varmuudelle edullisimmaksi myöntää hänen tulleen julmasti petetyksi, tekivät he armollisesti tämän myönnytyksen ja tunsivat hänet edelleen. Siitä seurasi, että mrs Merdleä hienona, hyvän kasvatuksen saaneena naisena, joka oli joutunut raakalaisen petosten uhriksi (sillä mr Merdlestä oltiin perinpohjin selvillä heti kun varmistuttiin hänen kukkaronsa tyhjyydestä), oli säätynsä puolelta tehokkaasti kannatettava, säädyn kunnian tähden. Hän palkitsi tämän uskollisuuden antaen ymmärtää olevansa katkerampi kuin kukaan muu kuolleen petturin varjolle; näin läpäisi hän tämän kiirastulen, selviytyen siitä viisaana naisena, ja esiintyi erinomaisesti edukseen.
Mr Sparklerin virka verukevirastossa oli onneksi yksi niitä hyllyjä, jonne päästyään herrasmies katsotaan sijoitetuksi loppuiäkseen, ellei ole syytä nostaa häntä barnaclelaisella vipukoneella vieläkin tuottavampaan korkeuteen. Niinpä tämä isänmaanpalvelija pysyi uskollisena väreilleen (neljän palkkaneljänneksen lipulle) ja oli todellinen Nelson innossaan naulata niitä mastoonsa. Hänen urhoollisuutensa kustannuksella varustautuivat mrs Sparkler ja mrs Merdle — he asuivat eri huoneistoissa pienessä hienossa epämukavuuden temppelissä, josta edellisen päivän liemen ja ajurihevosten haju oli yhtä lähtemätön kuin kuolema maailmasta — ainaisina kilpailijoina seuraelämän tantereelle. Ja Pikku Dorrit, katsellessaan kaiken tämän kehitystä, ei voinut muuta kuin levottomana aprikoida, mihin tämän hienon asunnon kolkkaan Fannyn lapset aikanaan sullottaisiin ja kuka huolehtisi näistä syntymättömistä pienistä uhreista.
Arthur oli vielä liian heikko, jotta hänen kanssansa olisi voinut puhua mistään levottomuutta herättävistä asioista, ja hänen paranemisensa riippui suuresti siitä, että hän heikkoudessaan sai nauttia rauhasta; sentähden Pikku Dorritin ainoana turvana tänä raskaana aikana oli mr Meagles, joka oli yhä ulkomailla, mutta Pikku Dorrit oli kirjoittanut hänelle hänen tyttärensä välityksellä heti nähtyään Arthurin Marshalseassa ja sitten aina uskonut hänelle levottomuutensa ja varsinkin erään huolestuttavan asian. Tästä riippui, että mr Meagles yhä viipyi ulkomailla eikä palannut kotiin tuomaan lohdutusta Marshalseaan.
Kertomatta tarkalleen Rigaudin käsiin joutuneiden asiapaperien sisältöä oli Pikku Dorrit maininnut asiasta mr Meaglesille ylimalkaisin piirtein ja myöskin kertonut hänelle miehen lopun. Vaa'an ja rahalapion ääressä saavutettu varovaisuus osoitti kohta mr Meaglesille, kuinka tärkeätä oli ottaa selko alkuperäisistä papereista; sentähden hän kohta kirjoitti Pikku Dorritille parhaansa mukaan lieventäen tämän huolia niistä asiakirjoista ja lisäten, että hän ei aikonut palata Englantiin »ylittämättä päästä niiden jäljille».
Näihin aikoihin oli mr Henry Gowan päässyt selville siitä, että hänen olisi hauskempi olla tuntematta Meaglesejä. Hän oli siksi hienotunteinen, ettei antanut vaimollensa mitään määräyksiä tässä suhteessa; mutta mr Meaglesille hän lausui huomanneensa, etteivät he henkilökohtaisesti sopineet yhteen, ja arvelevansa, että olisi hyvä, jos he — kohteliaasti ilman minkäänlaisia kohtauksia tai muuta senkaltaista — sopisivat siitä, että he olivat parhaita ystäviä, mutta pysyisivät erossa. Mr Meagles-raukka, joka hyvin oli huomannut, ettei hän edistänyt tyttärensä onnea joutuu alla alati halveksivan kohtelun alaiseksi hänen läsnäollessaan, vastasi: »Hyvä, Henry! Sinä olet Petini mies; sinä olet luonnon järjestyksen mukaan syrjäyttänyt minut; jos tahdot niin, niin olkoon minun puolestani!» Tämä järjestely toi mukanaan sen edun, jota Henry Gowan tuskin oli odottanut, että nimittäin sekä mr että mrs Meagles olivat entistä anteliaampia tytärtänsä kohtaan nyt ollessaan yhteydessä vain hänen ja hänen pienen lapsensa kanssa ja että hänen ylvään henkensä ei tarvinnut olla alentavasti tietoinen siitä, mistä rahat tulivat, joita hänellä nyt oli runsaammin kuin ennen.
Tällaisten olojen vallitessa tarttui mr Meagles tietysti innokkaasti tarjolla olevaan tehtävään. Hän sai tyttäreltänsä tietää, mitä eri kaupunkeja Rigaud oli läsnäolollansa rangaissut ja missä hotelleissa asunut muutama aika takaperin. Hän otti nyt tehtäväkseen käydä salaisesti ja kiireesti kaikissa näissä ja tavatessaan jossakin maksamatta jätetyn laskun ja pantiksi jätetyn lippaan tai paperikäärön maksaa laskun ja lunastaa lippaan tai käärön.
Ilman muita seuralaisia kuin äiti, lähti mr Meagles tälle toivioretkelle ja joutui lukemattomiin seikkailuihin. Vähimpiä vaikeuksia ei ollut se, ettei hän milloinkaan ymmärtänyt, mitä hänelle sanottiin, ja että ihmiset, joilta hän tiedusteli jotakin, eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi heille. Tästä huolimatta oli hän järkkymättömän varma siitä, että englanninkieli jollakin tavoin oli koko maailman emäkieli, mutta että ihmiset olivat liian typeriä ymmärtääkseen sitä, ja piti laveita puheita ravintolanisännille, selitti äänekkäästi ja tarkoin monimutkaisempia asioita eikä välittänyt vähääkään maan asukasten omalla kielellään antamista vastauksista, ne kun hänen mielestään olivat »pelkkää pötyä». Toisinaan kutsuttiin avuksi tulkki, jota mr Meagles puhutteli niin aito englantilaisella kielellä, että tämä heti huomasi kykenemättömyytensä ja väistyi — mikä vain pahensi asiaa. Mutta toiselta puolen on epätietoista, menettikö hän paljoakaan tämän kautta, sillä vaikkei hän löytänyt mitään jälkeenjäänyttä omaisuutta, löysi hän niin paljon velkoja ja epäedullisia tietoja siihen ainoaan nimeen liittyvinä, jonka hän saattoi tehdä ymmärretyksi, että hän melkein joka paikassa sai ansaitsemattoman syytösryöpyn niskaansa. Kokonaista neljä kertaa kutsuttiin poliisi paikalle ja mr Meagles esitettiin hänelle huijarina, tyhjäntoimittajana ja varkaana; kaikki nämä häväistykset kesti hän tyynesti (hän kun ei ymmärtänyt niistä sanaakaan), ja kun hänet kaikkea muuta kuin kunnioittavasti saatettiin laivoihin ja postivaunuihin, jotta hänestä päästäisiin irti, asteli hän vain, äidin käsivarsi kainalossaan, jutellen koko ajan, kuten hilpeä, rehellinen brittiläinen ainakin.
Mutta omalla kielellään ja älyllään oli mr Meagles selväjärkinen, viisas ja hellittämätön mies. Kun hän etsintäretkellään oli, kuten hän sanoi, »puskeutunut» Pariisiin saakka, vielä vähääkään onnistumatta, ei hän suinkaan ollut allapäin eikä toivoton. »Kuta lähemmäksi Englantia joudun seuratessani hänen jälkiänsä, näetkös, äiti», selitti hän, »sitä suurempi mahdollisuus on löytää ne paperit, löydänpä ne sitten tai olen löytämättä. Sillä järkevinhän on otaksua, että hän tahtoi sijoittaa ne englantilaisten sormien ulottuvilta, mutta kuitenkin niin lähelle, että hän itse helposti sai ne käsiinsä; eikös niin, äiti?»
Pariisissa sai mr Meagles Lontoosta kirjeen, joka oli odotellut häntä siellä; siinä Pikku Dorrit kertoi, että hän oli voinut puhella muutaman minuutin mr Clennamin kanssa siitä miehestä, joka ei enää ollut elävien joukossa, että hän oli kertonut mr Clennamin ystävän mr Meaglesin olevan kotimatkalla ja tulevan pian tapaamaan häntä ja että hän eräiden seikkojen tähden halusi joitakin tietoja Rigaud-Blandoisista, jolloin mr Clennam oli pyytänyt häntä kertomaan mr Meaglesille, että miss Wade, joka asui Calaisissa sen ja sen kadun varrella, oli tuntenut hänet. »Oho!» sanoi mr Meagles.