»Sallikaa minun kutsua kamarineitoni», sanoi pitempi nuorista neideistä.
»Sallikaa minun antaa hänelle hiukan vettä», pyysi lyhyempi, joka ei ollut vielä puhunut.
Kumpikin teki, mitä oli ehdottanut, niin ettei avusta ollut puutetta. Sitä ilmestyi miltei liiaksikin, kun molemmat kamarineidot tulivat sisään (pikalähetin saattamina, jottei kukaan matkalla sinne mykistyttäisi heitä puhuttelemalla heitä jollakin vieraalla kielellä). Huomaten tämän ja sanoenkin sen muutamin sanoin hennommalle ja nuoremmalle neideistä herrasmies sovitti vaimonsa käsivarren olkapäälleen, nosti hänet syliinsä ja kantoi pois.
Hänen ystävänsä, joka jäi yksin toisten vierasten joukkoon, käveli verkalleen edestakaisin huoneessa, palaamatta takan ääreen, ja nyki miettiväisenä mustia viiksiään ikäänkuin olisi tuntenut itsensä osalliseksi äskeiseen terävään vastaukseen. Sen saaja seisoi murjotellen eräässä nurkassa, ja päämies kääntyi ylhäisenä herrasmiehen puoleen.
»Ystävänne, sir», sanoi hän, »on —hm —hiukan kärsimätön, ja kärsimättömyydessään hän ei kenties ole oikein selvillä, kuinka hänen tulisi — hm — mutta emme huoli siitä, emme huoli siitä. Ystävänne on hieman kärsimätön, sir.»
»Saattaa olla niin, sir», vastasi toinen. »Mutta koska minulla oli kunnia tutustua tähän herraan Geneven hotellissa, jonne me ja joukko muita kunnon ihmisiä olimme kokoontuneet joku aika takaperin, ja koska olen seurustellut ja keskustellut hänen kanssansa useilla retkeilyillä sen jälkeen, niin en voi suostua kuulemaan — en edes teidän kaltaiseltanne ja teidän asemassanne olevalta — mitään halventavaa tästä herrasmiehestä.»
»Ette olekaan minkäänlaisessa vaarassa joutua kuulemaan minulta sellaista, sir. Huomauttaessani, että ystävänne on kärsimätön, en sano mitään ikävää. Tein tämän huomautuksen, koska ei ole epäilemistä, että poikani, joka syntyperältään ja — hm — kasvatukseltaan on — hm — herrasmies, olisi mielellään mukautunut kohteliaasti lausuttuun toivomukseen takkavalkean suhteen, johon kaikilla täällä olevilla on yhtäläinen oikeus; tämä onkin mielestäni aivan oikea periaate, sillä nähdäkseni — hm — ovat kaikki täällä — hm — tällaisessa tapauksessa — hm — yhdenvertaisia.»
»Hyvä!» kuului vastaus. »Piste siihen! Olen poikanne nöyrin palvelija.
Pyydän poikaanne vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni vakuutuksen.
Ja nyt, sir, voin myöntää, vapaasti myöntää, että ystäväni toisinaan on
varsin ivallinen.»
»Onko nuori nainen ystävänne vaimo, sir?»
»Nuori nainen on ystäväni vaimo, sir.»
»Hän on hyvin kaunis.»
»Sir, hänellä ei ole vertaistaan. He ovat vastanaineita. He ovat osaksi häämatkalla, osaksi taiteellisella opintomatkalla.»
»Onko ystävänne taiteilija, sir?»
Herrasmies vastasi suutelemalla oikean kätensä sormia ja huiskauttamalla suudelmansa käsivartta myöten taivasta kohden, ikäänkuin sanoakseen: »Pyhitän hänet taivaan voimille kuolemattomana taiteilijana!»
»Mutta hän on hyvästä perheestä», lisäsi hän. »Hänellä on ylhäisiä sukulaisia. Hän on enemmän kuin taiteilija: hän on hienoa sukua. Saattaa olla, että hän ylpeydellään, kärsimättömyydellään, ivallisuudellaan (myönnän hänellä olevan näitä ominaisuuksia) on loukannut sukua, mutta hänellä on se kuitenkin. Seurustellessamme on hän sattumalta silloin tällöin maininnut jotakin sentapaista, josta päätän näin käyneen.»
»Jaha! Toivon», sanoi ylhäinen herrasmies, joka näytti mielestään puhuneen kylliksi siitä asiasta, »että nuoren rouvan pahoinvointi on ohimenevää».
»Toivottavasti, sir.»
»Ehkäpä väsymystä vain?»
»Ei yksinomaan väsymystä, sir, sillä hänen muulinsa kompastui tänään ja hän putosi satulasta. Hän putosi keveästi ja nousi heti ylös omin voimin ja ratsasti luotamme nauraen, mutta illemmällä hän valitti kipua kyljessään. Hän puhui siitä useammin kuin kerran meidän noustessamme vuorta teidän seurueenne jäljessä.»
Suuren seurueen pää oli armollinen muttei tuttavallinen ja katsoi nähtävästi nyt olleensa enemmän kuin kylliksi alentuvainen. Hän ei puhunut enää mitään, ja äänettömyys vallitsi illalliseen saakka.
Kun illallinen tuotiin pöytään, ilmestyi nuori munkki (vanhoja ei näkynyt olevan ensinkään) pöydän päähän isännäksi. Ruoka oli sellaista, jota tarjotaan tavallisissa sveitsiläisissä ravintoloissa, eikä puuttunut hyvää punaviiniä, jota luostari viljeli leudommassa ilmastossa. Taiteilija tuli ja istui tyynenä paikalleen muiden alettua jo, eikä hänessä näkynyt mitään jälkiä äskeisestä sanailusta täydellisesti matkapukuisen matkailijan kanssa.
»Sallikaa minun kysyä», sanoi hän liemilautasensa yli isännälle, »onko luostarissanne nykyään monta sen kuuluisista koirista».
»Monsieur, niitä on kolme.»
»Näin kolme tuolla alhaalla äsken. Kai juuri puheena olevat kolme.»
Isäntä, solakka, kirkassilmäinen, tummatukkainen nuori mies, kohtelias käytökseltään, pukunaan musta, valkoisilla nauhoilla vyötetty kaapu, ja yhtä vähän tavallisen, tunnetun bernhardilaismunkin näköinen kuin tavallisen, tunnetun bernhardilaiskoiran, vastasi, että epäilemättä juuri niin oli laita.
»Ja luulen nähneeni yhden niistä jo ennen», huomautti taiteilija.
Se oli kyllä mahdollista. Tämä koira oli hyvin tunnettu. Monsieur oli helposti saattanut nähdä sen laaksossa tai järven rannalla, kun koira oli seurannut jotakuta luostariveljeä tämän käydessä pyytämässä apua luostarille.
»Tällaiset matkat tehdään kai aina määrättyinä aikoina vuodessa?»
Monsieur oli oikeassa.
»Ja aina koira mukana. Koira on hyvin tärkeä.»
Taasen oli monsieur oikeassa. Koira oli hyvin tärkeä. Se oli ihmisten silmissä erittäin mielenkiintoinen, se kun oli yksi noita kaikkialla kehuttuja koiria, kuten ma'amselle tiesi.
Ma'amselle oli hiukan hidas tietämään ja huomaamaan sen, ollen vielä tottumaton ranskankieleen. Mutta mrs General huomasi sen hänen puolestansa.
»Kysykää häneltä, onko se pelastanut monenkin hengen», pyysi tasapainonsa menettänyt nuori mies äidinkielellään, englanniksi.
Isäntä ei tarvinnut kielenkääntäjää. Hän vastasi heti ranskankielellä:
»Ei, ei tämä koira.»
»Miksei?» tiedusti nuori mies.
»Anteeksi», vastasi isäntä tyynesti, »antakaa sille tilaisuus, niin se tekee sen epäilemättä. Esimerkiksi, olen aivan varma siitä», hän hymyili rauhallisesti tasapainonsa menettäneelle nuorukaiselle leikatessaan vasikanpaistia tarjoiltavaksi, »että jos te, monsieur, annatte sille tilaisuuden siihen, rientää se innokkaasti täyttämään velvollisuutensa».
Taiteilija nauroi. Mielistelevä matkailija, joka huolestuneen innokkaasti piti puoliansa syömisessä, pyyhki leipäviipaleella pari viinipisaraa viiksistään ja yhtyi keskusteluun.
»Vuodenaika alkaa jo olla myöhäinen matkailijoille, vai kuinka, arvoisa isä?» huomautti hän.
»Kyllä, niin alkaa. Vielä pari, kolme viikkoa korkeintaan, ja sitte jäämme yksin tänne talven lumiin.»
»Ja sitten tulee kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista päättäen», arvaili mielistelijä.
»Anteeksi», vastasi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt viittausta. »Kuinka niin, kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista päättäen?»
Taiteilija sekaantui taas keskusteluun, ennenkuin toinen ehti vastata.
»Ettekö tiedä», kysyi hän kylmästi pöydän poikki toveriltaan, »ettei kenelläkään muulla kuin salakuljettajilla ole talvella minkäänlaista asiaa tänne?»
»Totta vie! En, sitä en ole milloinkaan kuullut.»
»Niin se on. Ja koska he hyvin tuntevat ilmojen merkit, eivät he hanki työtä koirille — ne ovatkin kuolemaisillaan sukupuuttoon — vaikka tämä majatalo onkin heille sopivalla paikalla. Perheensä nuoren väen he kuuluvat tavallisesti jättävän kotiin. Mutta tämä on suuri ajatus!» huudahti taiteilija, odottamatta innostuen. »Se on ylevä ajatus! Se on maailman hienoimpia ajatuksia ja voi saada ihmisen vuodattamaan kyyneleitä, kautta Jupiterin!» Sitten kävi hän erittäin tyynesti vasikanpaistinsa kimppuun.
Hänen puheensa oli pohjaltaan niin pilkallisen ristiriitaista, että se särähti ilkeästi kuulijan korvaan, vaikka puhujan käytös oli hienostunutta ja ulkomuoto hauska ja vaikka hän niin taitavan huomaamattomasti sivuutti sen ivallisen puolen, että henkilön, joka ei täydellisesti taitanut englanninkieltä, oli mahdoton ymmärtää sitä ja ymmärtäessäänkään suuttua siitä: niin huolettomasti ja rauhallisesti se lausuttiin. Lopetettuaan paistinsa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi puhuja taas ystävänsä puoleen.
»Katsokaa», sanoi hän äskeiseen tapaansa, »tätä herrasmiestä isäntäämme, joka ei vielä ole elämänsä kukkulalla ja joka näin arvokkaasti ja kohteliaan ystävällisesti ja vaatimattomasti isännöi pöydässämme! Käytös kuin kruunupäisellä! Aterioikaa Lontoon loordimayorin kanssa (jos voitte saada kutsun) ja vertailkaa. Tämä ystävämme, jolla on hienoimmat kasvot, mitä milloinkaan olen nähnyt, piirteiltään täydelliset, luopuu työteliäästä elämästään ja tulee tänne ylös, en tiedä monenko jalan korkeuteen vedenpinnasta laskien, ilman muuta tarkoitusta (paitsi nauttiakseen, toivoakseni, luostarin mainiosta ruokasalista) kuin pitääkseen majataloa meidän kaltaisillemme toimettomille köyhille raukoille ja esittääkseen laskun omalletunnollemme. Eikö se ole kaunis uhraus! Mikä voisi olla liikuttavampaa! Pitäisikö meidän halveksia tätä paikkaa siksi, etteivät sen puupulloja kaulassaan kantavat viisaat koirat kahdeksaan, yhdeksään kuukauteen pelasta ketään mielenkiintoiselta näyttävää matkamiestä. Eihän toki! Siunattu paikka tämä on! Suurenmoinen, kunniakas paikka!»
Harmaatukkaisen herran, etevimmän seuran päämiehen rinta oli jo kohonnut ikäänkuin hän ei suinkaan olisi ollut suostuvainen laskettavaasi köyhien raukkojen joukkoon. Tuskin oli taiteilija vaiennut, kun hän itse alkoi puhua erinomaisen arvokkaasti, ikäänkuin hän tuntisi asiakseen esiintyä ensimmäisenä joka paikassa ja nyt olisi hetkeksi laiminlyönyt velvollisuutensa.
Painavasti lausui hän mielipiteenään isännälle, että tämän elämä täällä talvisin mahtoi olla kovin autiota ja yksinäistä.
Isäntä myönsi monsieurille, että se kyllä oli hiukan yksitoikkoista.
Ilma oli pitemmän aikaa vaikeata hengittää, pakkanen oli ankara.
Vaadittiin nuoruutta ja voimaa sen kestämiseen. Mutta kun oli sitä ja
taivaan siunausta —
Niin, aivan niin. »Mutta teljettynä oleminen», sanoi harmaatukkainen herrasmies.
Sattui monena päivänä pahallakin säällä, että oli mahdollista liikkua ulkona. Heillä oli tapana luoda pieni polku lumeen ja kävellä siinä.
»Mutta tila», intti harmaatukkainen herra. »Se on kovin pieni, kovin — hm — rajoitettu.»
Monsieur ehkä suvaitsi muistaa, että vuoristossa oli turvapaikkoja, joissa oli käytävä ja joihin myös oli luotava tie.
Monsieur yhä väitti, että tila oli — hm — kovin — hm — ahdas ja rajoitettu.- Ja enemmänkin vielä: elämä oli aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.
Puolustelevasti hymyillen nousi isäntä hiljaisesta pöydästä ja kohautti hiljaisesti hartioitaan. Se oli totta, vastasi hän, mutta sallittakoon hänen huomauttaa, että melkein kaikkia asioita saattoi katsoa eri puolilta. Monsieur ja hän katsoivat heidän poloista elämäänsä täällä eri näkökannoilta. Monsieur ei ollut tottunut rajoitukseen.
»Minä — hm — niin, aivan oikein», vastasi harmaatukkainen herra. Tämä perustelu näytti kerrassaan järkyttävän häntä.
Monsieur, englantilainen matkailija, joka saattoi matkustaa mukavasti, jolla varmaankin oli rikkautta, ajoneuvoja, palvelijoita —
»Tietysti, tietysti! Epäilemättä», myönsi herrasmies.
Monsieur ei helposti voinut asettua sellaisen henkilön asemaan, jolla ei ollut mahdollisuutta päättää: huomenna menen sinne ja ylihuomenna sinne; nyt nousen tuon aidan yli ja nyt laajennan noita rajoja. Monsieur ei kenties voinut ymmärtää, kuinka luonto mukautuu tällaiseen välttämättömyyden pakosta.
»Se on totta», vastasi monsieur. »Älkäämme — hm — enää puhuko tästä. Olette — hm — aivan oikeassa, epäilemättä. Jättäkäämme tämä asia sikseen.»
Ateria oli päättynyt, ja hän veti puhuessaan tuolinsa pöydän äärestä ja meni entiselle paikalleen tulen eteen. Koska pöydässä melkein joka paikassa oli hyvin kylmä, siirtyivät muutkin vieraat tulen ääreen aikoen perinpohjin lämmitellä itseään ennenkuin menisivät levolle. Isäntä, pöydästä noustaessa, kumarsi kaikille, toivottaen hyvää yötä, ja vetäytyi pois. Mutta ensin kysyi mielistelevä matkustaja häneltä, voisivatko he saada kuumennettua viiniä; isännän vastattua myöntävästi ja lähetettyä sitä kohta senjälkeen sisään, otti tämä matkustaja, istuen ryhmän keskellä ja parhaassa paahteessa, tehtäväkseen tarjoilla sitä muille.
Tällöin nuorempi nuorista neideistä, joka oli istunut hiljaisena pimeässä nurkassaan (takkavalkea oli synkän huoneen päävalaistuksena, sillä lamppu paloi himmeänä ja savuavana) ja tarkkaan kuunnellut, mitä poissaolevasta nuoresta rouvasta sanottiin, hiipi ulos. Hiljaa suljettuaan oven hän oli kahden vaiheilla minne kääntyä, mutta hetken epäröityään kaikuvissa käytävissä ja sokkeloisilla teillä hän saapui eräässä pääkäytävän mutkassa olevaan huoneeseen, jossa palvelijat olivat illallisella. Heiltä hän sai lampun ja ohjauksen nuoren rouvan huoneeseen.
Se oli yläkerrassa, jonne johtivat leveät portaat. Siellä täällä oli valkoisessa, autiossa seinässä rautaristikko, ja kulkiessaan niiden ohi hän ajatteli, että paikka muistutti vankilaa. Rouvan huoneeseen tahi koppiin johtava kaariovi oli raollaan. Naputettuaan pari kolme kertaa saamatta vastausta, hän työnsi sen hiljaa auki ja katsoi sisään.
Nuori rouva makasi silmät ummessa vuoteellaan, verhona huopia ja peittoja, joihin hänet oli kylmän varalta kääritty, kun hän oli vironnut taintumuksestaan. Himmeä lamppu syvässä ikkunakomerossa ei kyennyt valaisemaan holvikattoista huonetta. Vierailija astui arasti vuoteen ääreen ja kysyi hiljaa kuiskaten: »Voitteko paremmin?»
Rouva oli nukahtanut, ja kuiskaus oli liian hiljainen herättääkseen häntä. Vierailija jäi seisomaan ihan hiljaa ja katseli häntä tarkkaavasti.
»Hän on hyvin kaunis», sanoi hän itsekseen. »En ole milloinkaan nähnyt näin kauniita kasvoja. Oi kuinka erilaiset kuin minun!»
Oli omituista sanoa niin, mutta sillä oli jokin salainen merkitys, sillä hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
»Olen varmaan oikeassa. Tiedän, että juuri tästä nuoresta naisesta hän puhui silloin illalla. Voin helposti erehtyä muussa, mutten tässä, en tässä.»
Rauhallisesti ja hellävaroen pyyhkäisi hän irtonaisen kiharan nukkujan poskelta ja kosketti sitte hänen kättänsä, joka lepäsi peitolla.
»Katselen mielelläni häntä», kuiskasi hän itsekseen. »Tahtoisin mielelläni tietää, mikä on niin miellyttänyt häntä.»
Hän ei ehtinyt vetää pois kättään, ennenkuin nukkuja avasi silmänsä ja säpsähti.
»Pyydän, älkää pelästykö. Olen vain yksi matkailijoista tuolta alhaalta. Tulin kysymään, voitteko paremmin ja voisinko tehdä jotakin hyväksenne.»
»Luulen, että olette jo ollut niin ystävällinen, että lähetitte palvelijanne avukseni?»
»En minä, sisareni se oli. Voitteko paremmin?»
»Paljon paremmin. Se oli vain mitätön ruhjevamma; sitä on hyvin hoidettu, se on melkein parantunut jo. Pyörryin siitä. Siihen oli aikaisemmin koskenut, ja viimein kipu valtasi minut ja menin tainnoksiin.»
»Saanko jäädä luoksenne, siksi kun joku tulee? Olisiko se teille mieleen?»
»Olisi kyllä, täällä on niin yksinäistä, mutta pelkään, että teitä palelee täällä.»
»En välitä kylmästä. En ole niin heikko kuin miltä näytän.» Hän nosti kiireesti toisen kahdesta kömpelöstä tuolista vuoteen ääreen ja istui. Nuori rouva riisui samalla matkavaipan päältään ja kääri sen hänen ympärilleen, niin että hänen käsivartensa tuli levänneeksi vierailijan olkapäällä.
»Te muistutatte niin kilttiä hoitajaa», sanoi nuori rouva hymyillen hänelle, »että näyttää siltä kuin olisitte tullut kotoani».
»Olen hyvin iloinen siitä.»
»Uneksin juuri ennen heräämistäni kodista. Vanhasta kodista, tarkoitan, ennenkuin menin naimisiin.»
»Ja ennenkuin olitte näin kaukana sieltä.»
»Olen ollut paljoa kauempanakin siitä; mutta silloin toin aina parhaan osan mukanani enkä kaivannut mitään. Tunsin itseni yksinäiseksi nukahtaessani äsken ja kaipasin sitä hiukan ja sentähden vaelsin sinne unissani.»
Hänen äänessään oli surumielistä hellyyttä ja kaipausta, joka pidätti toista katsomasta häneen juuri sillä hetkellä.
»Omituinen sattuma vie meidät viimein yhteen tämän vaipan alle, jonka kääritte ympärilleni», sanoi vierailija hetken äänettömyyden jälkeen, »sillä tiedättekö, olen etsinyt teitä jonkun aikaa».
»Etsinyt minua?»
»Minulla on täällä pieni kirje, joka minun piti antaa teille tavattuani teidät. Tässä se on. Ellen suuresti erehdy, on se osoitettu teille. Eikö olekin?»
Nuori rouva otti sen, vastasi myöntäen ja luki. Hänen vierailijansa katseli häntä hänen lukiessaan. Hän punastui hiukan painaessaan huulensa vieraansa poskelle ja puristaessaan hänen kättänsä.
»Se nuori rakas ystävätär, jonka hän tässä esittää minulle, saattaa joskus olla minulle lohdutuksena, sanoo hän. Hän on todella ollut minulle lohdutuksena jo ensi kertaa tavatessamme.»
»Kenties ette», kysyi vierailija empien, »kenties ette tunne tarinaani?
Ehkei hän milloinkaan kertonut teille tarinaani?»
»Ei.»
»Oi niin, kuinkapa hän olisi kertonut sitä! Minulla on tuskin itselläni oikeutta kertoa sitä, koska minua on pyydetty olemaan vaiti. Ei siinä ole paljoa kerrottavaa, mutta se ehkä selittäisi syyn, miksi pyydän teitä olemaan mainitsematta tuosta kirjeestä. Huomasitte ehkä omaiseni? Muutamat heistä — sanon tämän vain teille — ovat hiukan ylpeitä, hiukan ennakkoluuloisia.»
»Ottakaa se takaisin taas», pyysi toinen, »ja silloin on varmaa, ettei mieheni saa nähdä sitä. Hän voisi muuten nähdä sen ja puhua siitä jolloinkin. Pankaa se varmuuden vuoksi poveenne.»
Näin tehtiinkin, erittäin huolellisesti. Hänen pieni hieno kätensä lepäsi vielä kirjeen päällä, kun he kuulivat jonkun liikkuvan käytävässä ulkopuolella.
»Lupasin», sanoi vierailija nousten ylös, »kirjoittaa hänelle tavattuani teidät (täytyihän meidän jolloinkin tavata, ennemmin tai myöhemmin) ja kertoa, voitteko hyvin ja oletteko onnellinen. Parasta kai on, että sanon teidän voivan hyvin ja olevan onnellisen?»
»Niin, niin, niin! Sanokaa, että voin erittäin hyvin ja olen hyvin onnellinen. Ja että kiitän häntä sydämellisesti enkä milloinkaan unohda häntä.»
»Tapaan teidät huomenna. Ja senjälkeen olen varma, että tapaamme taas pian! Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä. Kiitos, kiitos. Hyvää yötä, rakkaani.»
Molemmat olivat hämillään ja hädissään sanoessaan hyvää yötä ja vieraan rientäessä ovesta ulos. Tämä oli odottanut tapaavansa nuoren rouvan miehen ovessa; mutta käytävässä liikkuva henkilö ei ollutkaan hän, vaan se matkailija, joka oli pyyhkinyt viinipisarat viiksistään leipäpalalla. Kun hän kuuli askeleita takanaan, kääntyi hän — sillä hän kulki pimeässä.
Hänen ylenmääräinen kohteliaisuutensa ei voinut sallia nuoren neidin itse kantaa lamppuansa ja yksin mennä alas. Hän otti siis lampun, piteli sitä niin, että se parhaiten valaisi kiviportaiden askelmia, ja saattoi neidin koko matkan ruokailuhuoneeseen saakka. Nuori neiti sai vaivoin salatuksi, kuinka häntä värisytti ja vapisutti, sillä tämän matkustajan ulkomuoto oli hänestä erikoisen vastenmielinen. Hän oli istunut syrjäisessä nurkassaan ennen illallista ja kuvitellut, millaista osaa tuo mies olisi voinut näytellä hänen kokemuspiirinsä paikoissa ja tilaisuuksissa, kunnes oli tuntenut sellaista vastenmielisyyttä, että se miltei läheni kammoa.
Hän saattoi neitiä hymyilevän kohteliaana, saattoi hänet sisään ja istuutui entiselle paikallensa, parhaalle paikalle, takan ääreen. Siellä, jo alenevan takkaloimun lepattavassa valossa istui hän hämärässä huoneessa, sääret ojennettuina lämpiämään ja juoden kuumaa viiniä pohjasakkoja myöten, oudon varjonsa liikkuessa edestakasin seinällä ja katossa.
Väsynyt seura oli hajonnut, ja kaikki muut olivat menneet, paitsi nuoren neidin isä, joka torkkui tuolissaan takan ääressä. Matkustaja oli vaivautunut pitkän matkan taakse yläkertaan makuuhuoneeseensa noutamaan viinapullonsa. Hän puhui siitä kaataessaan sen sisällön jäljellä olevan viinin sekaan ja joi sitä entistä suuremmalla mielihyvällä.
»Saanko kysyä, sir, oletteko matkalla Italiaan?»
Harmaatukkainen herrasmies nousi ja valmistautui lähtemään. Hän vastasi myöntäen.
»Minä myös!» ilmoitti matkustaja. »Toivon saavani kunnian tervehtiä teitä kauniimmassa ympäristössä ja suopeammissa oloissa kuin täällä synkässä vuoristossa.»
Herrasmies kumarsi, kaukaa kyllä, ja kiitti.
»Me köyhät herrasmiehet, sir», sanoi matkustaja pyyhkäisten kädellään viiksiään, jotka hän oli kastanut viinansekaiseen viiniinsä, »me köyhät herrasmiehet emme matkusta prinssien tavoin, mutta hienot tavat ja kohteliaisuus merkitsevät meille paljon. Terveydeksenne, sir!»
»Sir, kiitän teitä.»
»Ylhäisen perheenne, kauniiden neitien, teidän tytärtenne terveydeksi!»
»Sir, kiitän teitä vielä. Toivotan teille hyvää yötä. Rakkaani, ovatko meidän — hm — palvelijamme paikoillaan?»
»Kyllä, isä.»
»Sallikaa minun!» sanoi matkustaja ja nousi pitelemään ovea auki vanhan herran astuessa huoneen poikki tyttärensä käsi kainalossaan. »Rauhallista lepoa. Toivon saavani ilon tavata taas. Näkemiin huomiseen!»
Hänen suudellessaan kättään siroimpaan tapaansa ja makeimmin hymyillen, vetäytyi nuori neiti lähemmäksi isäänsä, peläten ohikulkiessaan koskettavansa häneen.
»Hyh!» sanoi mielistelevä matkustaja, jonka käytöksestä sirous ja äänestä makeus hävisi hänen jäädessään yksin. »Jos kaikki muut menevät levolle, niin täytyy minunkin mennä. Hitonmoinen kiire heillä on. Luulisi yön tulevan kyllin pitkäksi tässä jäisessä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, vaikka menisi levolle paria tuntia myöhemminkin.»
Taivuttaen päätänsä taaksepäin tyhjentäessään lasiansa vilkaisi hän matkustajakirjaan, joka oli pianolla avonaisena, mustetta ja kyniä vieressä, ikäänkuin seniltaiset nimet olisi merkitty siihen hänen poissa ollessaan. Hän otti sen käteensä ja luki seuraavaa:
William Dorrit, esquire Frederick Dorrit, esquire Edward Dorrit, esquire Miss Dorrit Miss Amy Dorrit Mrs General seurueineen Ranskasta Italiaan.
Mr ja mrs Henry Gowan. Ranskasta Italiaan.
Siihen hän lisäsi pienellä, vaikeasti luettavalla käsialalla: Blandois. Pariisista. Ranskasta Italiaan, vetäen loppuun pitkän, hienon koukeron, joka oli kuin kaikkien muiden nimien paulaksi heitetty suopunki. Ja sitten, nenä painuen viiksien päälle ja viikset kohoten nenän alle, hän vetäytyi määrättyyn koppiin.
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
Mrs General
Meidän täytyy välttämättä esittää se lahjakas lady, jolla oli siksi tärkeä asema Dorrit-perheen seurueessa, että hän ansaitsi oman rivinsä matkustavaisten luettelossa.
Mrs General oli kirkollisen mahtimiehen tytär eräästä hiippakuntakaupungista, jossa hän oli johtanut seuraelämää niin lähelle neljänkymmenen viiden vuoden ikää kuin naimaton nainen suinkin voi päästä. Jäykkä komisariaattiupseeri, kuuluisa äkseerauspaholainen, ihastui hänen arvokkaaseen käytökseensä hänen ajaessaan sopivaisuuden nelivaljakkoa kaupungin seuraelämässä ja pyysi päästä hänen vierelleen ajoistuimelle tämän valjakon vetämiin koleihin juhlavaunuihin. Kun hänen kosintaansa myönnyttiin, istui komisario erinomaisen säädyllisesti nelivaljakon perään, ja mrs General ajoi, kunnes komisario kuoli. Yhteisellä matkallaan ajoivat he kumoon monta ihmistä, jotka joutuivat sopivaisuusvaljakon tielle, mutta aina juhlallisesti ja arvokkaasti.
Kun komisario oli haudattu kaikin tavanmukaisin juhlamenoin (koko sopivaisuusvaljakko oli valjastettu hänen ruumisvaunujensa eteen ja kaikilla hevosilla oli höyhentöyhdöt ja mustat samettivaipat, vaakunakilvet kulmissa), alkoi mrs General tiedustella kuinka paljon multaa ja tuhkaa pankissa oli. Silloin kävi selville, että komisario oli pettänyt häntä sikäli, että oli ostanut itselleen elinkoron pari vuotta ennen naimisiinmenoaan eikä maininnut tästä mitään, ilmoittaen kosiessaan vain elävänsä omaisuutensa koroilla. Mrs General huomasi näin ollen varojensa huvenneen niin vähiin, että elleivät hänen mielipiteensä olisi olleet niin täydellisen säännönmukaiset, olisi hän saattanut olla taipuvainen epäilemään ruumissaarnan pätevyyttä, sikäli kuin siinä sanottiin, ettei komisario voinut ottaa mitään mukaansa.
Asioiden ollessa tällä kannalla juolahti mrs Generalin mieleen, että hän voisi ottaa muovaillakseen jonkun ylhäisen nuoren »sielun» ja opettaakseen hänelle siroa käytöstä. Tai että hän voisi valjastaa sopivaisuusvaljakon jonkun rikkaan nuoren perijättären tai lesken vaunujen eteen ja ruveta sekä ajajaksi että kaitsijaksi niiden pujotellessa seuraelämän sokkeloiden läpi. Kun mrs General puhui tästä tuumastansa papillisille ja komisariaattituttavillensa, olivat nämä niin ihastuneita siitä, että elleivät rouvan ansiot olisi olleet niin epäilemättömät, olisi näyttänyt melkein siltä, kuin he olisivat tahtoneet päästä hänestä eroon. Vaikutusvaltaisilta tahoilta annettiin runsaasti todistuksia, joissa mrs General esitettiin ilmiömäisen hurskaana, oppineena, hyveellisenä ja hienona; ja muuan arvoisa tuomiorovasti vuodatti kyyneleitäkin kirjoittaessaan todistuksen hänen täydellisyyksistään (joita luotettavat henkilöt kuvailivat hänelle), vaikkei hän milloinkaan ollut saanut kunniaa ja siveellistä tyydytystä nähdä mrs Generalia.
Saatuaan näin sekä kirkon että valtion valtuutuksen ylevään tehtäväänsä tunsi mrs General, joka aina oli elänyt yläilmoissa, kykenevänsä siihen ja alkoi tarjota palveluksiaan sangen hyvästä hinnasta. Kului jotenkin pitkä aika, ennenkuin kukaan tarvitsi niitä. Viimein muuan leskimies, maaseutulainen, jolla oli neljäntoista ikäinen tytär, alkoi hieroa kauppoja hänen kanssaan; ja joko synnynnäisestä arvokkuudesta tai keinotekoisesta valtioviisaudesta (mutta varmasti jommastakummasta) käyttäytyi mrs General niinkuin häntä paljoa enemmän kyseltäisiin kuin mitä hän itse kyseli paikkoja, joten leskimies sai ponnistella suostutellussaan mrs Generalia ottamaan hänen tyttärensä sielun ja tavat muodosteltavikseen.
Tämän luottamustoimen suorittaminen kesti liki seitsemän vuotta, jonka ajan kuluessa mrs General teki Euroopan-kierroksen ja näki enimmän osan siitä kirjavasta merkillisyyksien joukosta, joka jokaisen hienosti sivistyneen ihmisen välttämättä on nähtävä toisten ihmisten silmillä, ei milloinkaan omillaan. Kun tehtävä viimein oli päättynyt, oli avioliittokin päätetty, ei ainoastaan nuoren neidin, vaan myöskin hänen isänsä, lesken, avioliitto. Viimemainittu, jonka mielestä mrs General nyt kävi sekä epämukavaksi että kalliiksi, tuli äkkiä yhtä liikutetuksi hänen ansioistaan kuin aikoinaan tuomiorovasti ja ylisteli hänen verrattomia ominaisuuksiaan kaikkialla, missä vain suinkin luuli ilmestyvän tilaisuuksia siirtää tämä siunaus jollekulle muulle, niin että mrs Generalin nimellä oli kunniakkaampi kaiku kuin milloinkaan.
Tällä korkealla tangolla istui nyt tämä Fenix-lintu, kun mr Dorrit, joka äskettäin oli saanut omaisuutensa käsiinsä, mainitsi pankkiirillensa etsivänsä hyvin kasvatettua, lahjakasta, hyvästi perheestä lähtenyttä, hienoihin seurustelupiireihin tottunutta naista, joka kykenisi täydentämään hänen tytärtensä kasvatuksen ja olemaan heidän äidillisenä neuvonantajanaan ja kaitsijanaan. Pankkiiri, joka myöskin oli maalaislesken pankkiiri, vastasi silmänräpäyksessä: »Mrs General.»
Seuraten näin onnellisen sattuman kautta saatua johtoa ja huomaten mrs Generalin koko tuttavapiirin yksimielisen arvostelun olevan edellämainittua liikuttavaa laatua, päätti mr Dorrit ottaa vaivakseen matkustaa maalaislesken luo tapaamaan mrs Generalia. Hän huomasi arvoisan rouvan ominaisuuksien tuntuvasti ylittävän suurimpiakin odotuksia.
»Suokaa anteeksi», sanoi mr Dorrit, »jos kysyn — hm — minkä korv —»
»Niin, asia on siten», katkaisi mrs General häneltä sanan, »että tästä seikasta olen mieluimmin keskustelematta. En ole milloinkaan puhunut siitä ystävieni kanssa täällä; enkä voi, mr Dorrit, voittaa hienotuntoista arkuuttani sen suhteen. En ole, kuten toivon teidän ymmärtävän, mikään kotiopettajatar —»
»Ei suinkaan!» sanoi mr Dorrit. »Pyydän, madame, älkää millään muotoa luulko, että hetkeäkään ajattelisin niin.» Hän suorastaan punastui sellaista epäluuloa.
Mrs General taivutti vakavasti päätänsä. »Sentähden en voi määrätä hintaa palveluksille, joiden tekeminen tuottaa minulle iloa, jos saan tehdä ne vapaaehtoisesti ja välittömästi, mutta joita en voi tehdä vain maksusta. En olekaan missään enkä milloinkaan nähnyt sellaista olomuotoa kuin omani on. Se on niin erikoinen.»
Epäilemättä. Mutta kuinka sitten (ihmetteli mr Dorrit luonnollisesti kyllä) asia voitaisiin järjestää?
»En voi kieltää», sanoi mrs General — »vaikka sekin on minulle vastanmielistä — mr Dorritia kysymästä ystäviltäni täällä, minkä summan he ovat tottuneet neljänneksittäin sijoittamaan minun niinelleni pankkiini».
Mr Dorrit kumarsi myöntymyksen merkiksi.
»Sallikaa minun huomauttaa», lisäsi mrs General, »että tämän jälkeen en enää voi ottaa asiaa puheeksi, samoin kuin etten voi suostua mihinkään toisarvoiseen asemaan. Jos minulle tarjotaan kunnia tutustua mr Dorritin perheeseen — muistaakseni mainittiin kaksi tytärtä —»
»Kaksi tytärtä, niin.»
»Voin suostua vain täydellisen tasa-arvoisuuden ehdoilla, siten että asemani perheessänne tulee olemaan seuranpitäjän, suojelijan, neuvonantajan ja ystävän!»
Huolimatta siitä, että mr Dorrit oli elävästi tietoinen omasta tärkeydestään, tuntui hänestä, että mrs General pelkästään hyvänhyvyyttänsä suostui kauppaan näillä ehdoilla. Hän sanoikin melkein niin.
»Kaksi tytärtähän mainittiin?» kysyi mrs General taas.
»Kaksi tytärtä», vastasi mr Dorrit toistamiseen.
»Sentähden olisi tarpeellista», sanoi mrs General, »että siihen summaan (mikä se nyt sitten lienee), jonka täkäläiset ystäväni ovat tottuneet maksamaan pankkiirilleni, lisättäisiin vielä kolmannes».
Mr Dorrit ei viivytellyt arkatuntoisen kysymyksen tekemistä maalaisleskelle, ja saatuaan tietää, että tämä oli tottunut maksamaan kolmesataa puntaa vuosittain mrs Generalin pankkiirille, päätteli hän pahasti rasittamatta laskupäätänsä, että hänen oli maksettava neljäsataa. Koska mrs General kuului niihin kiiltäväpintaisiin esineihin, joista saa sen käsityksen, että ne ovat arvaamattoman kalliita, niin pyysi mr Dorrit juhlallisesti saada kunnian ja ilon lukea hänet perheensä jäsenten joukkoon. Mrs General myönsi hänelle tämän etuoikeuden, ja täällä hän nyt oli.
Henkilökohtaisesti oli mrs General, lukuunottaen myöskin hänen hameensa, jotka olivat tärkeänä tekijänä, arvokas, kunnioitusta herättävä, komea, kahiseva, juhlallisen pulska ja aina pystypäin, selkä suorana sopivaisuusvaljakon ohjaksissa. Hän saattoi nousta Alppien huipuille — oli tehnytkin niin — ja laskeutua Herkulaneumin syvyyksiin — oli tehnyt senkin — ainoankaan neulan tai poimun joutumatta epäjärjestykseen. Jos hänen kasvonsa ja hiuksensa näyttivät jotakuinkin jauhoisilta, ikäänkuin hän olisi asunut ylenmäärin hienossa myllyssä, johtui se paremminkin siitä, että hän oli läpeensä kalkkimaiden muodostuma, kuin siitä, että hän paranteli ihoaan orvokki-ihojauheella tai oli vanhuuttaan harmaantunut. Jos hänen silmänsä olivat ilmeettömät, johtui se arvattavasti siitä, että niillä ei ollut mitään ilmaistavaa. Jos hänellä oli vähäisen ryppyjä, johtui se siitä, ettei hänen sielunsa ollut painanut nimeänsä eikä muutakaan kirjoitusta hänen kasvoihinsa. Kylmä, vahankalpea, sammunut nainen, joka ei milloinkaan ollut erikoisesti levittänyt valoa ympärilleen.
Mrs Generalilla ei ollut mielipiteitä. Mielipiteiden muodostamisen estäminen kuului hänen menetelmäänsä hänen muovaillessaan sieluja. Hänellä oli pieni sielullinen ympyrärata raiteineen, kiskoineen, jossa hän kuljetteli muiden ihmisten mielipiteitä pienissä vaunuissa; nämä eivät milloinkaan saavuttaneet toisiansa eivätkä milloinkaan päässeet perille minnekään. Hänen sopivaisuusoppinsakaan ei voinut kieltää, että maailmassa oli paljon sopimatonta; mutta päästäkseen siitä, siirsi mrs General sen syrjään ja teeskenteli uskovansa, ettei sellaista ollut olemassakaan. Tässä ilmeni toinen puoli hänen menetelmässään — hän tunki kaikki vaikeudet kaappeihin, lukitsi nämä ja väitti, ettei vaikeuksia ollut olemassakaan. Tämä oli helpoin keino päästä niistä ja verrattomasti sopivin.
Mrs General ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään järkyttävästä. Onnettomuuksia, kurjuutta, rikoksia ei milloinkaan saanut mainita hänelle. Mrs Generalin läheisyydessä, nukahtivat intohimot, ja veri muuttui maidoksi ja vedeksi. Sen vähän, mikä näiden poistojen jälkeen jäi maailmaan, katsoi mrs General tehtäväkseen kiilloittaa. Tässä muovailutoimintansa vaiheessa kastoi hän pienen pieniä siveltimiä suuren suuriin kiiltoöljypyttyihin ja siveli kulloinkin puheeksi tulevan esineen ja asian pinnan kiiltäväksi. Kuta enemmän halkeamia niissä oli, sitä enemmän mrs General kiilloitteli niitä.
Mrs Generalin ääni oli kiilloitettu, hän kosketuksensa oli kiilloitettu, hänen olemustaan ympäröivä ilmapiiri oli kiilloitettu. Mrs Generalin unet olisivat olleet kiilloitettuja — jos hän ylipäätänsä milloinkaan uneksi — hänen nukkuessaan nyt hyvän Sankt Bernhardin helmassa, keveiden lumihiutaleiden laskeutuessa tämän talon katolle.
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Matkalla
Kirkas aamuaurinko huikaisi silmiä, lumisade oli tauonnut, sumut hälvenneet, vuori-ilma oli niin kirkasta ja keveätä, että tuntui sitä hengittäessä kuin olisi herännyt uuteen elämään. Tämä kuvitelma tuli vieläkin elävämmäksi sen kautta, että vuori näytti irtautuneen tukevasta perustastaan ja hohtavan valkoisena pilvirykelmänä uiskentelevan sinisen taivaan ja kaukana alhaalla olevan maan välillä.
Tummat täplät lumessa, jotka olivat kuin solmut ohuessa langassa ja alkoivat luostarin ovelta, kiemurrellen rinnettä alas, toistaiseksi erillisinä pätkinä, osoittivat, missä luostariveljet useassa eri paikassa loivat lunta teiltä ja poluilta. Oveneteinen lumi oli tallaamisesta jo taas sulanut sohjoksi. Muuleja taluteltiin kiireesti tallista, sidottiin muurirenkaisiin ja kuormitettiin; tiukuvyöt sidottiin kaulaan, kuormia korjailtiin ja kohenneltiin ja ratsastajain ja kuljettajain äänet kajahtelivat soinnukkaina. Muutamat aikaisemmat olivat jo lähteneet matkalle, ja sekä tasaisella harjulla, joka kulki luostarin läheisen tumman tunturijärven äyrästä pitkin, että eilisen nousutien rinteellä näkyi eteenpäin liikkuvia miehiä ja muuleja, jotka suunnattoman laajassa maisemassa kutistuivat pienen pienoisiksi; kirkas tiukujen helinä ja rattoisa puheen porina kantautui vielä luostarille saakka.
Edelliseniltaisessa ruokasalissa paistoi uusi takkavalkea, entisen keveälle tuhkalle viritetty, ja valaisi yksinkertaista aamiaista, johon sisältyi leipää, voita ja maitoa. Se valaisi myöskin Dorrit-perheen pikalähettiä, joka valmisteli herrasväkensä teetä mukana tuomastaan varastosta sekä järjesteli kaikenlaisia muita pikkuvarustuksia, joita oli täytynyt tuoda mukaan tänne kauhean epämukavuuden lieventämiseksi. Mr Gowan ja Blandois Pariisista olivat jo suurustaneet ja kävelivät edestakaisin järven rannalla, tupakoiden.
»Gowan, hm!» jupisi Tip, toisin sanoen Edward Dorrit, esquire, selaillen matkailijakirjaa, pikalähetin jätettyä heidät aamiaista syömään. »Gowan on siis narrin nimi, muuta en voi sanoa! Jos kannattaisi, niin kurittaisin häntä. Muttei kannata — onneksi hänelle. Kuinka hänen vaimonsa voi, Amy? Otaksun tietäväsi. Sinä tavallisesti tiedät sellaisia asioita.»
»Hän voi paremmin, Edward. Mutta he eivät lähde tänään.»
»Oho! Vai eivät lähde! Sekin on onneksi tuolle veitikalle», sanoi Tip; »muuten olisimme, hän ja minä, törmänneet yhteen».
»Heidän mielestänsä on parempi, että hän lepää täällä tänään eikä rasita ja uuvuta itseään ratsastamisella ennen huomista.»
»Samapa minulle. Mutta sinä puhut aivan kuin olisit hoitanut häntä. Ethän vain ole langennut (mrs General ei ole täällä) vanhoihin tapoihin, Amy?»
Hän teki kysymyksensä välinpitämättömästi vilkaisten miss Fannyyn ja isäänsä.
»Kävin vain hänen luonaan kysyäkseni, voinko auttaa häntä jollakin tavoin, Tip», vastasi Pikku Dorrit.
»Sinun ei pidä sanoa minua Tipiksi, Amy kulta», vastasi nuori herra rypistäen otsaansa, »sillä se on vanha tapa ja sellainen, josta sinun on luovuttava».
»En tahtonut sanoa niin. Unohdin. Se oli ennen niin luonnollista, että se nytkin tuntui oikealta sanalta.»
»Niin tietysti!» pisti miss Fanny väliin. »Luonnollista, oikea sana, ennen ja niin edelleen. Tyhmyyksiä, sinä pienokainen! Tiedän vallan hyvin, miksi tuo mrs Gowan on sinusta niin mielenkiintoinen. Minua et voi pettää.»
»En yritäkään, Fanny. Älä ole vihainen.»
»Äh, vihainen!» Nuori neiti teki kiivaan liikkeen. »Minulla ei ole kärsivällisyyttä» (mikä oli totisen totta).
»Fanny, mitä sinä tarkoitat?» kysyi mr Dorrit kohottaen kulmakarvojaan.
»Selitä.»
»Oh! Älä ole milläsikään, pappa», vastasi miss Fanny, »ei se mitään merkitse. Amy kyllä ymmärtää minut. Hän tuntee tämän mrs Gowanin tai tietää hänestä jotakin ennen eilispäivää, ja hän voi muitta mutkitta myöntää sen.»
»Lapseni», sanoi mr Dorrit kääntyen nuoremman tyttärensä puoleen, »onko sisarellasi aihetta tällaiseen — hm — omituiseen väitteeseen?»
»Vaikka olisi kuinka lempeä ja hiljainen», kiirehti miss Fanny vastaamaan ennen sisartaan, »niin ei kukaan kolealla vuorenhuipulla hiivi ihmisten huoneisiin istumaan heidän kanssansa, vilusta väristen, ellei ennestään tiedä heistä mitään. Ei ole vaikea arvata, kenen ystävä mrs Gowan on.»
»Kenenkä sitten?» kysyi isä.
»Oh, olen pahoillani», vastasi Fanny, joka oli kiihoittunut pitämään itseänsä pahoin kohdeltuna ja vääryyttä kärsivänä, kuten hän usein vaivautui tekemään, »mutta luulen hänen olevan sen vastenmielisen ja ikävän henkilön ystävän, hänen, joka oli tyystin vailla kaikkea hienotunteisuutta — vaikka me kokemustemme perusteella kuitenkin olisimme voineet odottaa häneltä sellaista — ja joka häpäisi meitä ja loukkasi tunteitamme julkisesti ja tahallaan siinä tilaisuudessa, josta sopimuksen mukaan emme enää tahdo lähemmin puhua».
»Amy, lapseni», sanoi mr Dorrit, lievittäen lempeätä ankaruuttansa arvokkaalla lempeydellä, »onko asia näin?»
Pikku Dorrit vastasi hiljaa, että niin oli.
»Niin se on!» huusi miss Fanny. »Tietysti. Mitäs minä sanoin! Ja nyt sanon kerta kaikkiaan» — tällä nuorella neidillä oli tapana sanoa sama asia kerta kaikkiaan joka päivä ja montakin kertaa päivässä — »että se on häpeällistä! Sanon kerta kaikkiaan, että siitä on tehtävä loppu! Eikö se riitä, että olemme kärsineet kaiken sen, josta ei kukaan muu kuin me tiedä mitään? Täytyykö meidän sallia, että hän, jonka pitäisi sääliä tunteitamme, heittää tämän kaiken vasten kasvojamme alituisesti ja järjestelmällisesti? Täytyykö meidän antautua tämän luonnottoman kohtelun alaisiksi joka hetki elämässämme? Eikö meidän milloinkaan sallita unohtaa? Sanon vielä kerran: se on inhoittavaa!»
»No niin, Amy», huomautti hänen veljensä pudistellen päätänsä, »tiedät, että olen puolellasi, kun vain voin, ja useimmissa tapauksissa voinkin. Mutta minun täytyy sanoa, että osoitat todella omituisella tavalla sisarellista rakkauttasi, kun pidät sen miehen puolta, joka on kohdellut minua niin vähän herrasmiehen tavoin kuin suinkin. Ja joka varmasti», lisäsi hän vakuuttavalla äänellä, »on halpamainen konna, muuten hän ei olisi voinut käyttäytyä sillä tavalla».
»Ja katsokaa nyt», huomautti miss Fanny, »mikä tästä on seurauksena! Voimmeko odottaa, että edes palvelusväkemme kunnioittaisi meitä? Ei ikinä. Meillä on kaksi kamarineitoa, papan kamaripalvelija, lakeija ja pikalähetti ja kaikenlaista muuta palvelusväkeä, ja kuitenkin yksi meistä juoksentelee vesilasi kädessä kaikkien nähden aivan kuin palvelustyttö. Vain poliisimies juoksisi samalla tavoin viemään vesipikarin kadulla pyörtyneelle kerjäläiselle kuin Amy eilen illalla tässä samassa huoneessa aivan silmiemme edessä!» vakuutteli miss Fanny.
»Siitä nyt en suuriakaan välitä», huomautti mr Edward, »mutta toisin on laita tuon Clennamin, joksi hän suvaitsee nimittää itseään».
»Hän kuuluu samaan juttuun», vastasi miss Fanny, »ja on yhtä maata. Hän tunkeutui ensin meidän luoksemme. Emme milloinkaan tarvinneet häntä. Minä puolestani näytin hänelle aina voivani varsin hyvin tulla toimeen ilman hänen seuraansa. Ja sitten hän otti ja loukkasi näin karkeasti tunteitamme, mitä hän ei olisi voinut tehdä eikä olisi tehnyt, ellei olisi nauttinut saadessaan paljastaa meidät; ja meidän pitäisi alentua tekemään palveluksia hänen ystävillensä! Enpä todellakaan ihmettele tuon mr Gowanin käytöstä sinua kohtaan. Mitäpä muuta saattoi odottaa, kun hän vahingoniloisena ajatteli entistä onnettomuuttamme ja ilkkui sitä!»
»Isä — Edward — ei, ei suinkaan!» torjui Pikku Dorrit. »Ei mr eikä mrs Gowan ole milloinkaan kuullut nimeämme mainittavankaan. He ovat olleet ja ovat edelleen aivan tietämättömiä vaiheistamme.»
»Sitä pahempi», vastasi Fanny, joka oli päättänyt olla myöntämättä minkäänlaista lievennystä, »sillä silloin sinulla ei ole mitään puolustusta. Jos he olisivat tunteneet meidät, niin olisit voinut katsoa olevasi velvollinen suostuttelemaan heitä puolellemme. Se olisi ollut lapsellinen ja naurettava erehdys, mutta minä voin antaa erehdyksen anteeksi, jotavastoin en voi leppyä sille, joka tahallaan ja harkiten alentaa niitä, joiden pitäisi olla hänelle lähimpiä ja rakkaimpia. Ei. Sitä en voi suoda anteeksi. Se minun täytyy tuomita.»
»En ole milloinkaan tahallani loukannut sinua, Fanny», vakuutti hänen sisarensa, »vaikka olet näin kova minulle».
»Silloin sinun pitäisi olla varovaisempi, Amy», neuvoi toinen. »Jos sinulle sattuu tuollaista vahingossa, niin koeta olla varovaisempi. Jos minä olisin sattunut syntymään erikoisessa paikassa ja erikoisissa olosuhteissa, jotka olisivat tylsyttäneet sopivaisuusvaistoani, niin luulisin asiakseni joka askelella ajatella: 'Enhän nyt vain tietämättäni häpäise ketään läheistä ja rakasta omaista?' Näin kuvittelen, että minä menettelisin, jos olisin siinä asemassa.»
Nyt sekaantui mr Dorrit asiaan, lopettaakseen arvovaltansa nojalla tämän kiusallisen keskustelun ja tehdäkseen viisautensa avulla siitä siveellisiä johtopäätöksiä.
»Rakkaani», sanoi hän nuoremmalle tyttärellensä. »Pyydän, ettet — hm — sano enää mitään. Sisaresi Fanny käyttää voimakasta kieltä, muttei aivan syyttä. Sinulla on nyt — hm — ylhäinen asema puolustettavana. Tämä asema ei ole vain sinun, vaan — hm — minunkin, jopa — hm — meidän kaikkien. Meidän, niin. Nyt on tärkeätä kaikille ylhäisessä asemassa oleville, mutta varsinkin meidän perheellemme syistä, joihin en — hm — nyt kalua kajota, on tärkeätä tehdä itsensä kunnioitetuksi. Täytyy tarkoin ottaa vaari itsestään saavuttaakseen ihmisten kunnioituksen. Jotta alempiarvoiset kunnioittaisivat meitä, on niitä — hm — pidettävä loitolla ja — hm — pakotettava alistumaan. Alistumaan. Sentähden on erittäin tärkeätä, että — hm — varomme joutumasta palvelusväkemme muistutusten ja ihmettelyn esineiksi antamalla heidän huomata, että joskus olemme eläneet ilman heidän palveluksiaan ja suorittaneet ne itse.»
»Niin, kukapa epäilisi sitä?» huusi miss Fanny. »Sehän on juuri pääasia.»
»Fanny», hillitsi isä häntä juhlallisesti. »Anna minun puhua, ystäväni. Mehän puhumme — hm — mr Clennamista. Saatan sanoa, Amy, etten tunne samaa — nimittäin kokonaan — hm —kokonaan —mr Clennamia kohtaan kuin — kuin sisaresi. Tyydyn pitämään sitä henkilöä — hm — yleensä — hyvinkasvatettuna miehenä. Hm. Hyvinkasvatettuna henkilönä. Myöskään en tahdo päättää, tunkeutuiko mr Clennam joskus — hm — minun seuraani. Hän tiesi, että ihmiset — hm — hakivat minun seuraani, ja hänen puolustuksenaan saattaa olla, että hän piti minua jonkinlaisena julkisena henkilönä. Mutta mr Clennamin ja minun vähäiseen tuttavuuteen — se oli hyvin vähäinen — liittyi — hm — asianhaaroja, joiden tähden», tässä mr Dorrit kävi erinomaisen juhlalliseksi ja mahtavaksi, »mr Clennam menettelisi kerrassaan epähienosti, jos yrittäisi näissä oloissa uudistaa tuttavuuttansa minun tai jonkun muun perheeni jäsenen kanssa. Jos mr Clennamilla on kylliksi hienotuntoisuutta älytäkseen tällaisen yrityksen sopimattomuuden, niin olen vastuunalaisena miehenä velvollinen — hm — mukautumaan hänen arkatuntoiseen menettelyynsä. Jos taas mr Clennam ei osoita omaavansa tällaista hienotunteisuutta, niin en voi — hm — hetkeäkään — hm — olla tekemisissä niin karkean luonteen kanssa. Joka tapauksessa on selvää, ettei mr Clennam voi tulla kysymykseenkään ja ettei meillä, ole mitään tekemistä hänen kanssansa eikä hänellä meidän kanssamme. Hm — mrs General.»
Tulemalla huoneeseen ja istuutumalla paikalleen aamiaispöytään lopetti mainittu rouva keskustelun. Kohta senjälkeen ilmoitti pikalähetti, että kamaripalvelija, lakeija, molemmat kamarineidot ja neljä opasta sekä neljätoista muulia olivat valmiit lähtöön, ja sitten aamiaisseurue lähti luostarin ovelle yhtyäkseen ratsastusjoukkoon.
Mr Gowan seisoi edempänä sikaareineen ja piirustuskynineen, mutta mr Blandois tuli paikalle osoittamaan kohteliaisuuttaan naisille. Hänen nostaessaan keikarimaisesti lerppahattuansa Pikku Dorritille, ajatteli tämä, että hän siinä seistessään, mustaihoisena, vaippa hartioillaan, oli vieläkin peloittavamman näköinen kuin edellisenä iltana takkavalkean valossa. Mutta koska sekä hänen isänsä että sisarensa jotensakin armollisesti suhtautuivat hänen kohteliaisuuteensa, koetti Amykin välttää näyttämästä epäluuloaan häntä kohtaan, jottei se osoittautuisi uudeksi, hänen vankilasyntyperästään johtuvaksi kompastukseksi.
Kuitenkin, kun he kaarrellen ja kiemurrellen laskeutuivat epätasaista polkua alas, katsoi hän, luostarin vielä ollessa näkyvissä, monta kertaa taaksensa ja erotti mr Blandoisin aina seisomassa ulkonevalla kallionkielekkeellä, katsellen heidän jälkeensä, taustanaan luostarin piipuista kultaisena sumuna suoraan ja korkealle kohoava savu. Kauan senjälkeen, kun hän erottui vain mustana pilkkuna lumessa, oli Amy näkevinään hänen hymynsä, hänen kotkannenänsä ja silmät, jotka olivat liian lähellä sitä. Ja vielä senkin jälkeen kun luostari oli kadonnut näkyvistä ja keveät aamuhattarat verhosivat sen alapuolella olevan solan, tuntuivat tienvartiset aavemaiset luurankokäsivarret viittaavan ylös häneen.
Petollisempana kuin lumi, kenties kylmempänä ja vaikeammin sulavana häipyi Pariisin Blandois vähitellen hänen mielestänsä heidän saavuttuaan lauhkeampiin seutuihin. Taasen paistoi aurinko lämpimästi, taas oli jäätiköistä ja lumiluolista sulanut, rinnettä alas virtaava vesi virkistävää juoda, taasen saapuivat he sveitsiläiselle maisemalle ominaisiin kuusikkoihin, kivikkoisille vuoripuroille, vihreille rinteille, vehmaisiin laaksoihin ja puusta rakennetuille paimenmajoille, joita ympäröivät korkeat kiemurtelevat aitaukset. Toisinaan laajeni tie, niin että hän saattoi ratsastaa rinnan isänsä kanssa. Ja silloin Amylla oli riittävästi iloa katsellessaan isää hänen ratsastaessaan siinä puettuna turkiksiin ja verkaan, rikkaana, vapaana, lukuisan palvelusväen ympäröimänä, katseen harhaillessa maiseman ihanuuksissa, minkään kurjan muurin estämättä ja pienentämättä näköalaa ja luomatta varjoansa häneen.
Hänen setänsä oli vapautunut menneen ajan varjoista sen verran, että käytti niitä vaatteita, joita hänelle annettiin, suoritti muutamia perheen arvon vaatimia pesuja ja meni minne hänet vietiin, osoittaen eräänlaista kärsivällistä, eläimellistä mielihyvää, joka näytti todistavan, että ilma ja vaihtelu tekivät hänelle hyvää. Kaikissa muissa suhteissa paitsi yhdessä hän oli aivan vailla omaa valoa, loistaen vain veljestä heijastuvalla. Hänen veljensä suurellisuus, rikkaus, vapaus ja ylhäisyys ilahduttivat hänen mieltänsä aivan epäitsekkäistä syistä. Vähäpuheinen ja arka kun oli, ei hän tuntenut mitään puhumisen tarvetta saadessaan kuulla veljensä puhuvan; eikä pyytänyt palvelijoiden apua, vaan nämä saivat kokonaan omistautua veljen palvelemiseen. Ainoa huomattava, hänestä itsestään lähtenyt muutos oli hänen muuttunut käytöksensä nuorempaa veljentytärtä kohtaan. Joka päivä kehittyi se yhä ilmeisemmäksi kunnioitukseksi, jollaista vanhuus harvoin osoittaa nuoruudelle ja vielä harvemmin, se on huomattava, niin auliisti ja mielellään kuin hän osoitti. Niissä tilaisuuksissa, jolloin miss Fanny selitti kerta kaikkiaan, käytti hän aina ensimmäistä tilaisuutta paljastaakseen harmaan päänsä nuoremmalle veljentyttärelleen ja auttaakseen hänet muulinselkään tai saattaakseen hänet vaunuille tai osoittaakseen hänelle jollakin muulla tavoin huomaavaisuutta erinomaisen kunnioittavasti. Eikä se kuitenkaan koskaan näyttänyt aiheettomalta tai väkinäiseltä, vaan tapahtui aina sydämellisesti, yksinkertaisesti, välittömästi ja vilpittömästi. Samoin ei hän milloinkaan, veljensä pyynnöstäkään, sallinut tarjottavan itselleen mitään ennen veljentytärtä eikä suostunut missään suhteessa olemaan etusijassa hänen rinnallaan. Niin ankarasti vaati hän kunnioitusta veljentyttärellensä, että hän tällä samalla matkalla Ison Sankt Bernhardin luostarista suuttui äkkiä ja vimmatusti lakeijaan, joka seisten lähellä, neidin astuessa muulin selästä, ei huomannut pidellä hänen jalustintaan, ja hän hämmästytti sanomattomasti koko seuraa syyttämällä häntä neidille annetusta kovasuisesta muulista ja työntämällä hänet oman ratsunsa edellä erääseen nurkkaukseen ja uhkaamalla tallauttaa hänet kuoliaaksi.
He olivat hienoa seuraa, ja majatalojen isännät melkein jumaloivat heitä. Minne ikinä he tulivat kulki heidän tärkeytensä heidän edellään pikalähetin mukana, joka ratsasti edellä katsomassa, että loistohuoneet olivat kunnossa. Hän oli perhesaaton airuena. Sitten tulivat isot matkavaunut, joiden sisässä istuivat mr Dorrit, miss Dorrit, miss Amy Dorrit ja mrs General; ulkopuolella muutamat palvelijat sekä (kauniilla säällä) Edward Dorrit, esquire, jota varten ajoistuin oli varattu. Sitten tulivat vaunut, joissa istui Frederick Dorrit, esquire; siinä oli myöskin tyhjä paikka varattu Edward Dorritille rumalla säällä. Sitten tulivat kuormavaunut, jotka kuljettivat muuta palvelusväkeä, raskaita matkatavaroita sekä niin paljon kuin niissä pysyi edellä ajavien ajopelien roiskiman rapakkoa ja tupruttamaa tomua.
Nämä ajopelit kaunistivat Martignyn hotellin pihaa perheen palattua vuorimatkaltaan. Muitakin ajoneuvoja oli siellä (paljon väkeä kun oli liikkeellä), alkaen paikatusta italialaisesta vetturasta — se oli kuin englantilainen markkinakeinu asetettuna pyörälliselle tarjottimelle, päällä toinen, pyörätön puutarjotin — komeihin englantilaisiin vaunuihin saakka. Mutta siellä oli muitakin hotellin kaunistuksia, joita mr Dorrit ei ollut tilannut. Kaksi vierasta matkustajaa koristi erästä hänen huonettansa.
Pihassa seisoi isäntä hattu kädessä ja vannoi pikalähetille olevansa murtunut, masentunut, syvästi onneton, kurjin ja surkein elukka, maailman suurin pöllöpää, Hänen ei olisi ikinä pitänyt myöntyä siihen, mutta tämä erittäin hieno rouva oli niin hartaasti pyytänyt häntä suostumaan siihen, että he saisivat käyttää tätä huonetta ruokailuhuoneena, vain lyhyen puolen tunnin ajan, niin että hän oli taipunut. Lyhyt puolituntinen oli kulunut, rouva ja herra söivät vielä hiukkasen jälkiruokaa ja joivat puolikuppista kahvia, lasku oli maksettu, hevoset oli tilattu, he lähtisivät heti paikalla, mutta onneton kohtalo ja taivaan kirous järjesti niin, etteivät he olleet juuri vielä lähteneet.
Mr Dorritin suuttumus oli rajaton hänen kääntyessään portaiden juurella, kuunneltuaan tätä puolustuspuhetta. Hän tunsi, että perheen arvoa vastaan oli tehty murhayritys. Hän oli äärettömän arka arvostaan. Hän saattoi keksiä hyökkäysyrityksen sitä vastaan, ennenkuin kenelläkään muulla oli aavistusta siitä. Hänen elämänsä oli yhtä tuskaa ja pelkoa, sillä hän oli tuntevinaan kuinka hienot leikkausveitset lakkaamatta kaivelivat hänen arvoaan.
»Onko se mahdollista, sir», kysyi mr Dorrit kovasti punastuen, »että olette — hm — rohjennut antaa huoneeni jonkun muun henkilön käytettäväksi?»
Anteeksi tuhansin kerroin! Isännän suuri onnettomuus oli, että tämä ylen hieno rouva sai hänet houkutelluksi siihen. Hän rukoili, ettei monseigneur vihastuisi. Hän pyysi monseigneuriä olemaan armollinen. Jos monseigneur suvaitsisi olla niin erinomaisen hyvä ja käyttää toista hänelle erikoisesti varattua salia vain viiden minuutin ajan, niin kaikki kävisi hyvin.
»En, sir», vastasi mr Dorrit. »En käytä teidän salejanne. Lähden talostanne syömättä ja juomatta ja astumatta jalallani siihen. Kuinka uskallatte menetellä tällä tavalla? Kuka minä olen — hm — koska erotatte minut näin muista herrasmiehistä?»
Voi! Isäntä haastoi taivaat todistamaan, että monseigneur oli armollisin koko ylhäisön joukossa, etevin, arvokkain, kunnioitetuin. Jos hän erotti monseigneurin muista, tapahtui se vain siksi, että hän oli huomattavampi, rakastetumpi, anteliaampi ja kunnioitetumpi kuin muut.
»Älkää tulko sanomaan minulle mitään sellaista, sir», vastasi mr Dorrit vihanvimmoissaan. »Te olette loukannut minua. Olette häväissyt minua. Kuinka rohkenette? Selittäkää.»
Ah, vanhurskas taivas, kuinka hän saattoi selittää, kun ei ollut mitään selitettävää; hän saattoi vain pyytää anteeksi ja luottaa monseigneurin tunnettuun jalomielisyyteen.
»Minä sanon teille, sir», ja mr Dorrit läähätti kiukusta, »että te teette — hm — eron minun ja muiden herrasmiesten välillä; että kohtelette minua toisin kuin muita rikkaita ja arvokkaita henkilöitä. Minä kysyn teiltä minkätähden? Tahdon tietää, kenenkä — hm — luvalla — hm — millä oikeudella. Vastatkaa, sir. Selittäkää. Vastatkaa, miksi.»
Sallittakoon isännän nöyrimmästi huomauttaa monsieur pikalähetille, että monseigneur, joka muuten oli niin armollinen, nyt vihastui aivan syyttä. Ei ollut olemassa mitään »miksi». Monsieur pikalähetti suvaitsisi ehkä selittää monseigneurille, että tämä erehtyi epäillessään tässä olevan jotakin muuta paitsi sitä, mitä hänen nöyrällä palvelijallansa jo oli ollut kunnia esittää. Tämä erittäin hieno rouva —
»Vaiti!» huusi mr Dorrit. »Pitäkää suunne! En tahdo kuulla enää tuosta erittäin hienosta rouvasta; en tahdo kuulla enää mitään. Katsokaa tätä perhettä — minun perhettäni — se on hienompi kuin mitkään hienot rouvat. Te olette kohdellut tätä perhettä loukkaavasti, olette häväissyt sitä. Minä voin teidät tuhota. Hm — valjastakaa hevoset, pankaa tavarat kokoon, en astu enää jalallanikaan tämän miehen taloon.»
Ei kukaan ollut sekaantunut tähän väittelyyn, siihen kun Edward Dorritin, esquiren, jokapäiväisten ranskalaisten lauseparsien taito ei ollut riittävä ja koska naisetkaan tuskin ymmärsivät sitä oikein. Miss Fanny kuitenkin kannatti isäänsä erittäin katkerasti ja selitti äidinkielellään, että miehen hävyttömyyden syynä varmaan oli jotakin erikoista ja että hänen mielestänsä oli tärkeätä, että hän jollakin tavoin pakotettaisiin ilmoittamaan, millä perusteella ja oikeudella hän kohteli heidän perhettänsä toisin kuin muita rikkaita perheitä. Mitä syitä hänellä saattoi olla julkeuteen, sitä ei miss Fanny voinut kuvitella; mutta syitä hänellä täytyi olla ja ne olisi puserrettava hänestä.
Kaikki oppaat, muulinajajat ja joutoväki pihassa olivat kuunnelleet tätä kiivasta sanailua, ja kun pikalähetti alkoi vetää vaunuja pihalle, herätti se suurta hämmästystä. He ryhtyivät auttamaan, muutama tusina miehiä joka pyörää kohden, ja työ saatiin suoritetuksi suurella kohulla ja melulla; sitten alettiin vaunuja kuormittaa sillä välin kun odotettiin hevosia postitalolta.
Mutta erittäin hienon englantilaisen rouvan vaunut seisoivat jo hevosineen majatalon oven edessä, ja isäntä hiipi nyt esittämään vaikeata pulmaansa. Tämä selvisi kaikille pihassa olijoille, kun hän pian tuli herran ja rouvan perässä portaita alas ja merkitsevällä kädenliikkeellä osoitti heille mr Dorritin loukattua majesteettia.
»Pyydän anteeksi», sanoi herrasmies eroten ladystä ja tullen lähemmäksi, »olen vähäpuheinen mies ja huono selittelemään asioita — mutta tämä rouva tässä pelkää kovin kaikenlaisen metelin syntymistä. Rouva — hän on muuten minun äitini — pyytää, ettei pantaisi toimeen mitään meteliä.»
Mr Dorrit tervehti yhä läähättäen kärsimänsä vääryyden tunnossa herrasmiestä, tervehti myös ladya etäältä, taipumattomana ja voittamattomana.
»Mutta mitä näen — tekö täällä, vanha veikko!» Näin sanoen kääntyi herrasmies Edward Dorritin, esquiren, puoleen ja riensi hänen luoksensa, kuin pitäen häntä kohtalon lähettämänä suurena apuna. »Koettakaamme yhdessä saada tämä asia järjestetyksi. Tämä rouva tahtoisi kaikin mokomin välttää meteliä.»
Edward Dorrit, esquire, jota toinen kuljetti syrjään napista kiinni pitäen, otti valtioviisaan ilmeen vastatessaan: »Mutta täytyyhän teidän myöntää, että jos edeltäpäin tilaatte joukon huoneita ja ne kuuluvat teille, niin ei ole hauskaa, jos tullessanne tapaattekin muita siellä asustamassa.»
»Ei», vastasi toinen, »tiedän sen. Myönnän sen. Koettakaamme kuitenkin, te ja minä, saada asia järjestetyksi ja välttää meteliä. Syy ei ole ensinkään tuon miehen, vaan äitini. Hän kun on huomattavan hieno nainen, joka ei ole mitään ulkokultaista hölynpölyä — hyvin kasvatettukin — joutui isäntä kerrassaan alakynteen.»
»Jos asia on niin —» aloitti Edward Dorrit, esquire.
»Vakuutan kunniani kautta, että niin on. Siispä», sanoi toinen herrasmies vetäytyen taas pääasemaansa, »ei mitään meteliä!»
»Edmund», sanoi rouva ovelta, »toivon selittäneesi tai selittäväsi tämän herrasmiehen ja hänen perheensä tyydytykseksi, että kohtelias isäntä on syytön».
»Vakuutan, ma'am», vastasi Edmund, »että ponnistan viimeiset voimani
saadakseni sen tehdyksi». Sitten katsoi hän muutaman sekunnin tiukasti
Edward Dorritiin, esquireen, ja puhkesi äkkiä luottavasti kysymään:
»Eikö tämä nyt jo ole selvää, vanha veikko?»
»En tiedä», sanoi lady, astuen sirosti pari askelta mr Dorritia kohden, »eikö sittenkin liene parasta itse nyt selittää, että vakuutin tälle kelpo miehelle vastaavani kaikista seurauksista ottaessani haltuuni vieraan tilaamasta huoneistosta yhden huoneen niin pitkäksi (tai lyhyeksi) ajaksi, että ennätän aterioida siellä. En voinut aavistaa, että sen oikea omistaja tulisi takaisin niin pian, enkä tiennyt, että hän jo oli palannut; muuten olisin kiirehtinyt pois näin väärin saamastani huoneesta ja rientänyt selittämään ja pyytämään anteeksi. Toivon, näin sanottuani —»
Hetkeksi jähmettyi lady, lasi silmässä, liikkumattomana ja mykkänä tuijottamaan molempiin nuoriin neiteihin. Samassa hetkessä miss Fanny, seisoen etualalla suuressa maalauksellisessa ryhmässä, johon kuuluivat perhe, perheen ajoneuvot ja perheen palvelusväki, pisti kätensä sisarensa kainaloon pidättääkseen hänet paikalleen ja löyhytteli toisella kädellä kasvojaan ylhäisin elein, tarkastellen ladya kiireestä kantapäähän.
Tämä tointui nopeasti — sillä hän oli mrs Merdle, joka ei helposti joutunut hämilleen — ja jatkoi kesken jäänyttä lausettansa toivoen, että hänen rohkeutensa suotaisiin anteeksi ja että kunnon isäntä taas pääsisi herrasväen suosioon, joka oli hänelle niin kallisarvoinen. Mr Dorrit, jonka arvokkuuden alttarille tämä kaikki oli suitsutusta, vastasi armollisesti ja sanoi, että palvelusväki — hm — saisi peruuttaa valjastuskäskyn, ja että hän — hm — oli valmis suomaan anteeksi sen, mitä aluksi piti loukkauksena, mutta nyt katsoi itselleen vain kunniaksi. Ja sitten povi kumarsi hänelle ja sen omistaja, ihmeellisesti halliten kasvojensa ilmettä, hymyili herttaisesti jäähyväisiksi molemmille sisarille, kuten ainakin rikkaille nuorille neideille, joihin oli mieltynyt ja joita hän ei, ikävä kyllä, ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Näin ei kuitenkaan ollut mr Sparklerin laita. Tämä herra jähmettyi samassa hetkessä kuin hänen rouva äitinsäkin, muttei voinut millään keinoin saada liikuntokykyään takaisin, vaan seisoi jäykkänä tuijottaen ryhmään, jossa miss Fanny seisoi etualalla. Kun hänen äitinsä sanoi: »Anna minulle käsivartesi, Edmund, olemme valmiit lähtemään», näytti hän, liikuttaen huuliaan, vastaavan jollakin sellaisella huomautuksella, johon hänen loistava lahjakkuutensa useimmin puhkesi, mutta hän ei liikuttanut lihastakaan. Niin jäykkä oli hänen vartalonsa, että olisi ollut vaikeata taivuttaa häntä kylliksi hänen päästäkseen vaununovesta sisään, ellei hän olisi ajoissa saanut äidillisen nykäyksen apua ja tullut vedetyksi sisään. Tuskin hän oli päässyt vaunuihin, kun takaseinällä olevan pienen ikkunan luukku hävisi ja hänen silmänsä ilmestyi sijalle. Siinä se pysyi niin kauan kuin pieninkin esine oli erotettavissa ja luultavasti paljon kauemminkin, tuijottaen kuin huonosti kaiverrettu silmän kuva korulukossa.
Tämä kohtaus oli niin erinomaisen mieluinen miss Fannylle ja antoi hänelle niin paljon voitonriemuista ajateltavaa, että se huomattavasti lievensi hänen katkeruuttaan. Kun seurue seuraavana päivänä taas oli liikkeellä, asettui hän paikalleen tavattoman iloisena ja oli niin säteilevällä tuulella, että mrs General katseli häntä ihmeissään.
Pikku Dorrit oli tyytyväinen, kun hänessä ei havaittu mitään vikoja ja nähdessään Fannyn olevan iloisen; mutta hänen oma osansa seurassa oli mietiskelevän, hiljaisen jäsenen. Hänen istuessaan vastapäätä isäänsä matkavaunuissa ja muistellessaan heidän entistä huonettaan Marshalseassa tuntui hänen nykyinen olotilansa unelta. Kaikki mitä hän näki oli uutta ja ihmeellistä, muttei todellista; hänestä tuntui, että nämä vuoristonäköalat ja maalaukselliset maisemat milloin hyvänsä saattaisivat häipyä olemattomiin ja että vaunut, tehden äkkikäännöksen, voisivat tönähtäen pysähtyä vanhan Marshalsean portin eteen.
Työttömyys oli jo outoa, muttei puoleksikaan niin outoa kuin se, että hän oli joutunut nurkkaan eikä ollut ketään, jonka puolesta ajatella, suunnitella ja järjestää, taikka minkäänlaisia huolia muiden tähden. Se oli outoa, mutta vielä paljoa oudompaa oli huomata, että hänen ja isän välillä oli alue, jossa muut hääräsivät huolehtien isästä ja jossa häntä itseään ei ensinkään kaivattu. Hänen entisten kokemustensa rinnalla oli tämä vieläkin oudompaa kuin vuoristomaisemat, niin että hänen oli aluksi ollut mahdoton mukautua siihen, ja hän oli koettanut pitää vanhan paikkansa isän läheisyydessä. Mutta tämä oli puhunut hänelle kahdenkesken ja sanonut, että — hm — ylhäisessä asemassa olevien henkilöiden täytyi tarkasti vaatia kunnioitusta alaisiltaan, ja jos huomattaisiin, että hän, hänen tyttärensä, miss Amy Dorrit, Dorsetshiren Dorritien viimeistä vielä elävää haaraa, suoritti — hm — kamaripalvelijalle kuuluvia tehtäviä, niin — hm, hm — se vahingoittaisi suuresti hänen arvoansa. Sentähden hän antoi vakaan isällisen määräyksen — hm — että hänen tuli muistaa olevansa hieno nainen, jonka nyt oli käyttäydyttävä — hm — sopivan ylpeästi ja ylläpitää tätä arvoansa, ja sentähden hän vaati Amya välttämään kaikkea sellaista, mikä voisi — hm —aiheuttaa epämiellyttäviä ja alentavia huomautuksia. Pikku Dorrit oli totellut vastustamatta. Näin oli sitten tapahtunut, että hän nyt istui nurkassaan komeissa vaunuissa, pienet kärsivälliset kädet yhteenliitettyinä helmassa, sysättynä viimeisestäkin entisen elämänmuotonsa asemasta, jossa hänen jalkansa oli koettanut pysytellä.
Tältä kannalta katsoen hänestä kaikki näytti epätodelliselta; kuta ihmeellisempiä näköalat ja nähtävyydet olivat, sitä paremmin ne vastasivat hänen oman sisäisen elämänsä epätodellisuutta, hänen harhaillessaan päivät pitkään, sen autiuksissa. Simplonin solat, sen suunnattomat kuilut ja kohisevat vesiputoukset, ihmeellinen tie, vaaranpaikat, joissa irtautunut pyörä tai säikkyvä hevonen saattoi tietää perikatoa, laskeutuminen Italiaan, tämän kauniin maan avautuminen, kun epätasainen vuorenrepeämä laajeni ja päästi heidät synkästä, pimeästä vankilasta — kaikki oli unta — vain vanha, kurja Marshalsea oli todellisuutta. Ja vanha, kurja Marshalseakin oli järkytetty perustuksiaan myöten, kun hän kuvitteli sitä ilman isäänsä. Hän saattoi tuskin uskoa, että vangit edelleen kävelivät suljetussa pihassa, että jokaisessa kurjassa huoneessa edelleen oli asukkaita ja että vanginvartija yhä seisoi porttihuoneessa laskien ihmisiä sisään ja ulos, niinkuin hän hyvin tiesi siellä tapahtuvan.
Isänsä vankilaelämän muiston ympäröidessä häntä kuin surullisen sävelen painostus, saattoi Pikku Dorrit herätä yöunestaan, joka oli vienyt hänet hänen syntymäpaikkaansa, jopa koko päivän kestävään uneen. Maalauksilla koristettu huone, jossa hän heräsi ja joka usein oli rappeutuneen palatsin nöyryytetty loistohuone, aloitti päiväunen; se jatkui, ja hän näki ikkunoiden edessä riippuvat syksyisen punaiset villiviinilehvät, oranssipuut halkeamia täynnä olevalla pengermällä ikkunan alla, munkki- ja talonpoikaisryhmiä pienellä kadulla palatsin edustalla, näki kurjuuden ja loiston painiskelevan keskenään joka haaralla mitä erilaisimmissa kohtauksissa ja loiston joutuvan, kohtalon ankaran välttämättömyyden pakosta, alakynteen. Sitte seurasi sokkelokujana kuljeksiminen autioissa käytävissä ja pylväsparvekkeilla, jolla välin perheen juhlasaattoa valmisteltiin alhaalla linnanpihalla, jossa palvelusväki järjesteli vaunuja ja matkatavaroita päivän matkaa varten. Tämän jälkeen tuli aamiainen toisessa maalauksin koristetussa, kosteuden tärvelemässä, aution avarassa salissa, ja sitte lähtö, joka aina oli epämiellyttävä hänelle, koska hänestä, ujosta ja arasta, tuntui, ettei hän ollut kyllin iso täyttääkseen paikkansa juhlamenoissa. Sillä silloin ilmestyi ensiksi pikalähetti (joka Marshalseassa olisi käynyt kunnioitetusta ulkomaalaisesta herrasmiehestä) ilmoittamaan, että kaikki oli kunnossa, sitten hänen isänsä kamaripalvelija kääri mahtavasti matkatakin herransa ylle, senjälkeen Fannyn kamarineito ja hänen oma kamarineitonsa (tämä oli hänellä raskaana taakkana — aluksi hän suorastaan itki, kun ei tiennyt mitä tehdä hänellä) astuivat palvelukseen, ja hänen veljensä palvelija täydensi herransa matkavarusteita; tämän jälkeen tarjosi isä käsivartensa mrs Generalille, setä tarjosi käsivartensa hänelle ja ravintolan isännän ja palvelijoiden saattamina purjehtivat he portaita alas. Siellä oli väkeä koolla katselemassa heidän sijoittumistaan vaunuihin, minkä he suorittivat ympärillä seisovien kumarrellessa ja kerjätessä, hevosten tanssiessa, piiskojen läiskiessä, humussa ja melussa; ja sitten he ajoivat hurjaa vauhtia kapeiden pahanhajuisten katujen läpi ja ponnahtivat ulos kaupungin portista.