Päivän epätodellisuuksia olivat edelleen: tiet, joiden varsilla punaiset viininlehvät olivat peninkulmamäärin kiertyneet puiden ympärille kuin seppeleiksi; oliivimetsiköt, vuorenrinteillä loistavat valkoiset kylät ja kaupungit, kauniit päältä päin, mutta peloittavat sisältä likaisuudessaan ja köyhyydessään; tien varsilla olevat ristit, syvät, siniset järvet, joita kaunistivat ihanat saaret ja joissa uiskenteli veneryhmiä kirkkaanvärisine telttoineen ja kauniin muotoisine purjeineen; mullaksi maatuvat isot rakennukset, riippuvat puutarhat, joissa rikkaruohot olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, että olivat halkoilleet holvin ja murtaneet muurin; kivipengermien reunustamat kapeat kujat, joissa sisiliskot livahtelivat raosta rakoon; kerjäläiset, joita oli kaikkialla ja joka lajia: säälittäviä, maalauksellisia, nälkäisiä, hilpeitä, lapsia ja aikuisia. Usein tuntui hänestä, postitaloilla ja muissa pysähdyspaikoissa, että nämä kurjat olennot olivat päivän ainoat todellisuudet, ja monta kertaa, kun hän oli antanut heille kaikki tähän tarkoitukseen varaamansa rahat, saattoi hän istua kädet ristissä katsellen jotakin pikkuruista tyttöä, joka talutti harmaata isäänsä, ikäänkuin tämä näky olisi muistuttanut hänelle jotakin menneiltä ajoilta.
Sitten tuli taas paikkoja, joissa he saattoivat viipyä viikkomäärin; he asuivat silloin loistavissa huoneissa, pitivät juhlapäivällisiä joka päivä, ratsastelivat ihmeitten keskellä, kuljeksivat palatsien läpi peninkulmamäärin ja lepäilivät suurten kirkkojen hämärissä holveissa, joissa kulta- ja hopealamput tuikkivat pylväiden lomista ja holveista ja polvistuneita näkyi siellä täällä rippituolien luona ja kivilattialla; joissa suitsutuksen sumut tuoksuivat, joissa oli maalauksia, haaveellisia kuvia, koristeltuja alttareita, suunnattomat korkeudet ja välimatkat, johon kaikkeen valo lankesi pehmeänä ja hillittynä maalattujen ikkunoiden ja ovissa riippuvien raskaiden uutimien läpi. Näistä kaupungeista he taas jatkoivat matkaansa viinin ja oliivipuiden reunustamia teitä, kurjien kylien läpi, joissa jok'ikisen mökin likaisessa seinässä oli läpiä ja jok'ikisen ikkunan lasi tai paperi oli rikki, joissa ei näkynyt olevan mitään elämää ylläpitävää, ei mitään syötävää, ei mitään työtä, ei mitään kasvamassa, ei mitään toivoa, ei muuta kuin kuolema odottamassa.
Taasen he saapuivat kaupunkeihin, jotka olivat täynnä palatseja; niistä olivat varsinaiset asukkaat ajetut pois, ja ne oli sitten muutettu sotilasasunnoiksi; joukoittain toimettomia sotilaita loikoili loistohuoneiden ikkunoissa, heidän vaatteitaan ja varustuksiaan riippui kuivamassa marmoriparvekkeilla; heitä saattoi kuvitella suureksi rottalaumaksi, joka (onneksi) nakerteli linnansa tukipylväät rikki, niin että tämä ennen pitkää varmasti romahtaisi katuun ja toisten sotilaslaumojen, pappilaumojen, vakoilijalaumojen, näiden epäilyttävien ainesten niskaan, jotka joutivat häviämään.
Tällaisten näytelmien ja näkyjen ohi kulki perhesaattue Venetsiaan. Ja täällä se hajosi joksikin aikaa aikoen viipyä Venetsiassa muutamia kuukausia ja asuen eräässä palatsissa (se oli kuusi kertaa niin iso kuin koko Marshalsea) Grand Canalin varrella.
Täällä, jossa epätodellisuuden tunne kohosi huippuunsa, jossa kadut olivat lasketut vedellä eikä kivillä, jossa öin ja päivin vallitsevan kuolonhiljaisuuden katkaisi vain kirkonkellojen hillitty soiminen, veden solina ja gondolinkuljettajain huudot vesikatujen kulmissa, täällä Pikku Dorrit alkoi mietiskellä, tuntien itsensä tarpeettomaksi ja yksinäiseksi, koska hänen tehtävänsä nyt oli päättynyt. Perhe alkoi viettää iloista elämää, liikkui sinne ja liikkui tänne ja muutti yön päiväksi; mutta Pikku Dorrit, ollen liian ujo ja arka ottaakseen osaa heidän huvituksiinsa, pyysi vain saada olla yksin.
Toisinaan hän astui gondoliin, joita aina oli odottamassa sidottuina maalattuihin pylväisiin oven pielessä — kun hän vain pääsi painostavasta palvelijattarestaan, joka oli hänen käskijänsä ja ankara olikin— ja soudatti itseään kaikkialla ihmeellisessä kaupungissa. Vastaantulevien gondolien seurueet alkoivat kysellä toisiltaan, kuka tuo pieni yksinäinen tyttö oli, joka istui kädet yhteen liitettyinä veneessään, katsellen noin miettivänä ja ihmettelevänä ympärilleen. Milloinkaan ajattelematta, että kukaan katsoisi kannattavan tarkata häntä ja hänen tekojaan, hän kierteli tästä huolimatta kaupunkia hiljaisena, arkana, miettivänä.
Mutta hänen mielipaikkansa oli hänen huoneensa eteinen parveke kanavan yläpuolella; sen alla oli monta parveketta, mutta yllä ei yhtään.
Se oli vahvaa, ajan tummentamaa kiveä ja rakennettu villin haaveelliseen tyyliin, jonka aihe oli tuotu itämailta tänne villien haaveiden kokoelmaan; Pikku Dorrit oli todella pikkuinen nojautuessaan sen leveään, pielustettuun kaiteeseen ja katsellessaan ympärilleen. Koska tämä oli hänen mieluisin iltapaikkansa, alettiin häntä huomata täälläkin, ja monet silmät kohosivat gondoleista katsomaan häneen ja useat huomauttivat: »Tuossa on se pikkuinen englantilainen tyttö, joka aina on yksin.»
Nämä ihmiset eivät olleet todellisuutta pikkuiselle englantilaiselle tytölle; he olivat kaikki tuntemattomia hänelle. Hän katseli auringonlaskua, sen pitkiä punaisia, purppuraisia viiruja taivaan rannalla ja sen palavaa hehkua korkealla pilvissä, kuinka se paistoi rakennuksiin ja valaisi niin, että niiden vahvat muurit näyttivät läpikuultavilta ikäänkuin valo olisi tullut sisältäpäin. Hän katseli kuinka nämä ihanuudet sammuivat, sitten vilkaisi alhaalla liikkuvia mustia gondoleja, jotka kuljettivat ihmisiä soittajaisiin ja tanssiaisiin, ja loi viimein katseensa tuikkiviin tähtiin. Eivätkös tähdet paistaneet hänelle, kun hän kerran menneinä aikoina meni kutsuihin? Ihmeellistä nyt tässä ajatella tuota vanhaa porttia!
Hän muisteli sitä porttia ja itseään istumassa sen takana keskiyöllä tukien Maggyn päätä, muisteli tuon kaukaisen ajan muita paikkoja ja muita kohtauksia. Ja sitten hän kumartui parvekkeen kaiteen ylitse ja katseli vettä, ikäänkuin tämä kaikki olisi kätkeytynyt sen pinnan alle. Ja nyt hän seisoi ja katseli mietiskellen sen virtaamista, ikäänkuin hän täällä ihmeitten ja unelmain keskellä olisi odottanut sen juoksevan kuiviin ja näyttävän hänelle taas vankilan, hänet itsensä, entisen huoneen, sen entiset asukkaat ja entiset vierailijat: kaikki alati muistissa säilyviä todellisuuksia, jotka eivät milloinkaan muuttuneet.
NELJÄSKYMMENES LUKU
Kirje Pikku Dorritilta
Rakas mr Clennam.
Kirjoitan Teille täältä omasta huoneestani, Venetsiasta, otaksuen, että tahdotte mielellänne kuulla jotakin minusta. Mutta tiedän, ettette voi olla yhtä iloinen kuullessanne minusta kuin minä olen saadessani kirjoittaa Teille; sillä kaikki Teidän ympärillänne on sellaista, jollaisena olette tottunut näkemään sen, ettekä kaipaa mitään — ellette mahdollisesti minua, mikä kuitenkin voi sattua hyvin harvoin, vain lyhyeksi hetkeksi — jotavastoin minun elämässäni kaikki on vierasta ja minulla on paljon kaivattavaa.
Kun olimme Sveitsissä, mikä tuntuu tapahtuneen vuosia takaperin, vaikka siitä on vain muutama viikko, tapasin nuoren mrs Gowanin, joka oli vuoristoretkellä kuten mekin. Hän kertoi voivansa hyvin ja olevansa hyvin onnellinen. Hän pyytää minua sanomaan Teille, että hän kiittää Teitä sydämellisesti eikä milloinkaan unohda Teitä. Hän kohteli minua hyvin luottavaisesti, ja minä pidin hänestä heti ensi näkemältä. Mutta se ei ole ihmekään; kukapa voisi olla rakastamatta niin kaunista ja herttaista olentoa! En ihmettele, vaikka kuka hyvänsä rakastaisi häntä. En todellakaan.
Ettehän tule levottomaksi mrs Gowanin puolesta — sillä muistan sanoneenne, että otatte osaa hänen kohtaloonsa tosiystävänä — jos kerron Teille, että soisin hänen saaneen jonkun toisen, sopivamman miehen. Mr Gowan näyttää kyllä rakastavan häntä, ja hän rakastaa tietysti miestänsä, mutta mielestäni tämä ei ole kyllin vakava, en tarkoita tässä suhteessa, vaan muuten. En voinut olla ajattelematta, että jos olisin mrs Gowan (millainen muutos pitäisikään tapahtua, kuinka minun täytyisikään muuttua tullakseni hänen kaltaisekseen), tuntisin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi lujan ja luotettavan tuen puutteessa. Otaksuin hänen hiukan tuntevankin tällaista puutetta, miltei itse tietämättänsä. Mutta muistakaa, ettette tule levottomaksi tästä, sillä hän voi hyvin ja oli hyvin onnellinen, kuten hän sanoi. Ja hän oli hyvin kaunis.
Toivon tapaavani hänet taas pian, oikeastaan olen odottanut jo muutamia päiviä näkeväni hänet täällä. Koetan olla hänelle niin hyvänä ystävänä kuin suinkin Teidän tähtenne. Rakas mr Clennam, luulen Teidän hyvin vähän muistavan olleenne ystävällinen minulle, silloin kun minulla ei ollut ketään muuta ystävää (ei silti, että minulla nytkään on niitä, en ole hankkinut uusia ystäviä), mutta minä ajattelen sitä usein enkä voi milloinkaan unohtaa sitä.
Soisin tietäväni — mutta on parasta, ettei kukaan kirjoita minulle — kuinka mr ja mrs Plornish menestyvät liikkeessään, jonka rakas isäni osti heille, ja että vanha mr Nandy elää onnellisena heidän ja molempien lastenlastansa kanssa ja laulaa ainaisia laulujansa yhä uudelleen. En voi oikein pidättää kyyneleitäni ajatellessani Maggy-parkaani ja kuinka hän aluksi lienee kaivannut pikku äitiänsä, vaikka he kaikki kyllä ovat perin hyviä hänelle. Tahdotteko mennä hänen luoksensa ja kertoa rakkaalleni meidän välisenä salaisuutena, ettei hän ole voinut surra eroamme enemmän kuin minä? Ja tahdotteko sanoa heille kaikille, että ajattelen heitä joka päivä ja että aina ja kaikkialla pysyn heille uskollisena? Oi, jos tietäisitte kuinka uskollisena, niin säälisitte minua, koska olen näin kaukana ja näin ylhäinen.
Teitä varmaan ilahduttaa kuulla, että rakas isäni on hyvin terve, että kaikki nämä muutokset ovat tehneet hänelle erittäin hyvää ja että hän on aivan erilainen kuin siihen aikaan, jolloin kävitte häntä katsomassa. Setänikin on muuttunut parempaan päin, vaikkei hän ennen milloinkaan valittanut eikä nyt milloinkaan riemuitse. Fanny on hyvin miellyttävä, vilkas ja viisas. Hän on kuin luotu hienoksi naiseksi; hän on ihmeen helposti mukautunut uusiin oloihimme.
Tästä muistan, etten minä ole kyennyt siihen, ja toisinaan epäilen, tokko milloinkaan kykenenkään. Huomaan, etten voi oppia. Mrs General on aina meidän seurassamme, ja me puhumme ranskaa ja italiaa, ja hän näkee vaivaa kehittääkseen meitä monella tavalla. Kun sanon, että me puhumme ranskaa ja italiaa, tarkoitan, että he puhuvat. Sillä minä olen niin hidas, että tuskin ensinkään edistyn. Kohta kun alan suunnitella ja ajatella ja yrittää, kääntyvät kaikki suunnitelmani, ajatukseni ja yritykseni vanhoille laduilleen, ja minä alan huolehtia päivän menoista, rakkaasta isästäni, työstäni, kunnes sitten muistankin säpsähtäen, ettei sellaisia huolia enää olekaan, mikä taas on niin uutta ja uskomatonta, että joudun uudelleen hämilleni. En rohkenisi mainita tästä kenellekään muulle kuin Teille.
Samoin on laita näiden uusien maisemien ja ihmeellisten asioiden. Ne ovat hyvin kauniita, ne hämmästyttävät minua, mutta en voi kylliksi koota ajatuksiani — en ole kylliksi tuttava itseni kanssa, jos voitte ymmärtää mitä tarkoitan — voidakseni nauttia tästä kaikesta niinkuin pitäisi. Kaikki vanha, minkä tunsin ennen, sekaantuu niin omituisesti tähän uuteen.
Esimerkiksi, kun olimme vuoristossa, tuntui minusta usein (epäröin kertoa tällaista joutavaa asiaa Teillekään, rakas mr Clennam), että Marshalsea oli tämän tai tuon korkean kallion takana tai että mrs Clennamin huone, jossa työskentelin monen monta päivää ja jossa ensi kerran näin Teidät, oli tuon tai tämän lumikentän takana. Muistatteko kuinka kerran tulin Maggyn kanssa asuntoonne Covent Gardenissa? Sen huoneen olen lukemattomia kertoja kuvitellut näkeväni edessäni, kulkemassa vaunujemme rinnalla penikulmamäärin, kun olen pimeän tultua katsellut ulos vaununikkunasta. Me jäimme sinä yönä ovien taakse ja istuimme rautaportin luona ja kävelimme edestakaisin aamuun saakka. Katselen usein tähtiä, tämän huoneen parvekkeeltakin, ja luulen harhailevani kadulla Maggyn seurassa. Samoin on ihmisten, jotka jätin Englantiin. Kun kuljen täällä gondolissa, hämmästytän itseäni kurkistelemalla toisiin gondoleihin, ikäänkuin toivoisin näkeväni heitä niissä. Olisin äärettömän iloinen nähdessäni heidät, mutten luule, että kovinkaan hämmästyisin siitä aluksi. Kuvitelmissa ollessani tuntuu, että he voisivat olla missä hyvänsä, ja odotan melkein näkeväni heidän rakkaat kasvonsa silloilla ja laitureilla.
Vielä on minulla eräs vaikeus, joka tuntunee Teistä hyvin oudolta. Se lienee outoa kenestä hyvänsä ja on outoa itsestänikin: tunnen usein tuota vanhaa, surumielistä sääliä häntä kohtaan — en tahdo kirjoittaa nimeä. Vaikka hän on muuttunut ja vaikka aina olen sanomattoman kiitollinen ja onnellinen siitä, niin valtaa entinen, murheellinen myötätunto minut toisinaan niin, että tahtoisin kiertää käteni hänen kaulaansa, sanoa kuinka paljon rakastan häntä ja itkeä hiukan hänen rintaansa vasten. Sitten olisin iloinen, ylpeä ja onnellinen. Mutta tiedän, etten saa tehdä sitä, ettei hän pitäisi siitä, että Fanny suuttuisi ja mrs General hämmästyisi, ja niin koetan hillitä itseäni. Mutta niin tehdessäni kalvaa minua ajatus, että olen joutunut kauas hänestä ja että hänkin, huolimatta monista palvelijoistaan, tuntee itsensä hyljätyksi ja kaipaa minua.
Rakas mr Clennam, olen kirjoittanut ison joukon itsestäni, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä vähän lisää; muuten se, minkä ennen kaikkea tahdoin saada sanotuksi tässä typerässä kirjeessäni, jäisi sanomatta. Olen rohjennut tunnustaa Teille nämä mielettömät ajatukseni, koska tiedän, että Te, jos kukaan, ymmärrätte minua ja että Te, jos kukaan, suotte ne minulle anteeksi; mutta näiden ajatusten joukossa on eräs, joka tuskin koskaan — ei milloinkaan — on mielestäni poissa, ja se on, että toivon Teidän joskus, hiljaisina hetkinä, hiukan muistelevan minua. Minun täytyy kertoa, että olen siitä saakka kun läksin sieltä tuntenut tämän asian tähden suurta tuskaa, josta tahtoisin välttämättä vapautua. Olen nimittäin pelännyt, että Te mahdollisesti olette alkanut ajatella minua uudessa valossa, uudenlaisena ihmisenä. Älkää tehkö niin, en voisi kestää sitä — se tekisi minut onnettomammaksi kuin aavistattekaan. Sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi uskoa, että ajattelette minua vieraampana kuin siihen aikaan, jolloin olitte minulle hyvä. Rukoilen ja pyydän Teitä siis, ettette milloinkaan ajattele minua rikkaan miehen tyttärenä, joka pukeutuu paremmin ja elää komeammin kuin ensin tutustuessanne minuun; että muistaisitte minua vain pienenä köyhänä tyttönä, jota niin hellästi suojelitte, jonka kulunutta pukua varjelitte sateelta ja jonka märkiä jalkoja kuivasitte tulenne ääressä; että muistelisitte minua (jos ensinkään muistelette) aina ja muuttumattomasti Teihin uskollisesti kiintyneenä ja Teille hartaasti kiitollisena,
poloisena lapsenanne Pikku Dorritina.
J.k. —'Muistakaa ennen kaikkea olla huoletta mrs Gowanin puolesta. Hän voi hyvin ja on hyvin onnellinen, kuten hänen sanansa kuuluivat. Ja hän on hyvin kaunis.
YHDESVIIDETTÄ LUKU
Hullusti päin
Perhe oli ollut pari kuukautta Venetsiassa, kun mr Dorrit, joka paljon seurusteli kreivien ja markiisien kanssa ja jolla oli niukalti aikaa, määräsi edeltäpäin erään päivän ja tunnin pitääkseen neuvottelua mrs Generalin kanssa.
Kun hänen mielessään määräämänsä aika tuli, lähetti hän mr Tinklerin, kamaripalvelijansa, mrs Generalin huoneistoon (joka olisi täyttänyt kolmanneksen Marshalsean aluetta) viemään hänen terveisensä mainitulle ladylle ja pyytämään häntä kunnioittamaan mr Dorritia päästämällä hänet puheillensa. Palvelija tapasi mrs Generalin kotosalla, sillä nyt oli puolenpäivän aika, jolloin perheen jäsenet joivat kahvia kukin omassa huoneessaan, pari tuntia ennen kuin kokoontuivat aamiaiselle haalistuneeseen halliin, joka kerran oli ollut loistavan upea, mutta jota nyt kosteat huurut ja haihtumaton synkkyys haittasivat. Lähetti tapasi hänet pienellä mattoneliöllä, joka oli niin turhan mitätön huoneen kivi- ja marmorilattian kokoon verrattuna, että näytti siltä kuin hän olisi levittänyt sen koetellakseen siinä valmiita ostettavia kenkiä tai kuin hän olisi saanut haltuunsa taikamaton, jonka yksi kolmesta prinssistä Tuhannen ja yhden yön tarinassa osti neljälläkymmenellä kukkarolla ja jolla lojuen hän nyt, lausutun toivomuksen mukaan, oli siirretty palatsin saliin, mihin se ei ensinkään kuulunut.
Laskien tyhjän kahvikupin kädestään vastasi mrs General sanantuojalle olevansa valmis heti tulemaan mr Dorritin luokse säästääksensä tältä vaivan tulla hänen puolellensa (kuten hän kohteliaisuudessansa oli ehdottanut),minkä jälkeen palvelija työnsi oven auki ja saattoi mrs Generalin vastaanottoon. Siitä tuli oikea kävelymatka salaperäisten portaiden ja käytävien läpi ja ohi mrs Generalin huoneistosta — sen ulkopuolella oli kapea syrjäkatu ja siinä matala, synkkä silta ja vastapuolella vankilamaisia vuokrarakennuksia, joiden muurit olivat tuhritut tuhansilla pystyillä viiruilla ja läikillä, aivan kuin jokainen kurja aukko niissä olisi vuosisatoja itkenyt ruostekyyneleitä Adrianmereen — mr Dorritin huoneistoon; tämän englantilaistyylisen julkisivun ikkunarivistä näkyi kauniita kirkonkupuja, jotka kohosivat siniselle taivaalle suoraan niitä kuvastelevasta vedestä, ja hiljainen humina kuului ulkopuolelta, Grand Canalin veden läikkyessä sisäänkäytävien luona, missä mr Dorritin gondolit ja kuljettajat, uneliaasti keinuen pienessä paalumetsässä, odottelivat, milloin hän suvaitsisi tarvita heitä.
Mr Dorrit, yllään loistava aamutakki ja -lakki — uinuva kotilo, joka näin kauan oli odottanut hetkeänsä velkavankien seurassa, oli nyt kehittynyt harvinaiseksi perhoseksi — nousi ottaakseen vastaan mrs Generalin. »Tuoli mrs Generalille. Mukavampi tuoli, sir; mitä te ajattelette, mikä on tarkoitus, mitä teette? No, nyt voitte jättää meidät!»
»Mrs General», sanoi mr Dorrit, »otin vapauden —»
»Ei millään muotoa», keskeytti mrs General. »Olin täysin käytettävänänne. Olin jo juonut kahvini.»
»Otin vapauden», toisti mr Dorrit suurenmoisen tyynesti, kuten ainakin se, joka on oikaisujen yläpuolella, »pyytääkseni kunnian saada yksityisesti neuvotella kanssanne, sillä olen hiukan ymmällä — hm — nuoremman tyttäreni suhteen. Olette kai, madam, huomannut suuren erotuksen molempien tyttärieni luonteissa?»
Mrs General lausui vastaukseksi tähän: »Heidän välillään on suuri ero», ja liitti hansikoidut kätensä yhteen (hän ei milloinkaan esiintynyt ilman hansikkaita, ja nämä sujuivat aina sileästi kättä myöten eivätkä milloinkaan olleet ryppyiset).
»Suvaitsisitteko lausua mielipiteenne tästä erotuksesta?» pyysi mr Dorrit kohteliaan suvaitsevaisesti, mikä ei huonosti sopinut yhteen majesteetillisen tyyneyden kanssa.
»Fanny», vastasi mrs General, »on lujatahtoinen ja itseensäluottavainen. Amy ei.»
Vai ei? Oi, mrs General, kysykää Marshalsean kiviltä ja rautaristikoilta. Oi, mrs General, kysykää ompelijattarelta, joka opetti hänet ompelemaan, ja kysykää tanssimestarilta, joka opetti hänen sisarensa tanssimaan. Oi, mrs General, mrs General, kysykää minulta, hänen isältänsä mitä olen velkaa hänelle; ja kuulkaa, mitä voin todistaa tämän pienen halveksitun olennon elämästä, hänen lapsuudestaan alkaen!
Mikään sellainen todistus ei milloinkaan olisi juolahtanut mr Dorritin päähän. Hän katsoi mrs Generaliin, joka istui suorana ja ryhdikkäänä, kuten tavallisesti, ajajanistuimellaan sopivaisuusvaljakon perässä, ja sanoi miettivästi: »Se on totta, madam.»
»En suinkaan tarkoita», selitti mrs General, »huomatkaa se, ettei Fannyssä olisi mitään korjattavaa. Mutta hänessä on ainesta — kenties hiukan liikaakin.»
»Oletteko hyvä, madam», sanoi mr Dorrit, »ja puhutte — hm — hiukan selvemmin. En oikein ymmärrä, että vanhemmassa tyttäressäni on — hm — liiaksi ainesta. Mitä ainesta?»
»Fanny», vastasi mrs General, »muodostelee nykyään liiaksi mielipiteitä. Täydellinen sivistys ei milloinkaan muodosta mielipiteitä eikä milloinkaan osoita mieltänsä.»
Jottei itse osoittaisi puuttuvansa täydellisessä sivistyksessä, kiirehti mr Dorrit myöntämään: »Kiistämättä, madam, olette oikeassa.» Mrs General vastasi yksitoikkoiseen, ilmeettömään tapaansa: »Niin luulisin.»
»Mutta tehän tiedätte, hyvä rouva», sanoi mr Dorrit, »että tyttäreni onnettomuudekseen aivan pieninä menettivät kaivatun äitinsä ja ovat olleet minun luonani, joka vasta äskettäin olen saanut perintöni haltuuni ja siihen saakka elänyt verrattain köyhänä, mutta aina ylpeänä herrasmiehenä, vaatimattomasti ja — hm — erilläni — hm — seuraelämästä».
»Otan kyllä huomioon nämä olosuhteet», vakuutti mrs General.
»Madam», jatkoi mr Dorrit, »mitä tyttäreeni Fannyyn tulee, niin tällaisen johdon alaisena ja tällainen esimerkki aina edessään —»
(Mrs General sulki silmänsä.)
»— on hänestä hyviä toiveita. Fannyn luonne on vastaanottavainen. Mutta nuorempi tyttäreni, mrs General, sensijaan huolestuttaa ja kiusaa mieltäni. Minun täytyy ilmoittaa teille, että hän aina on ollut lemmikkini.»
»Sellaisiin puolueellisiin tunteisiin ei ole syytä», huomautti mrs
General.
»Hm —ei», myönsi mr Dorrit. »Ei! Olen, madam, ikäväkseni nyt huomannut, ettei Amy, niin sanoakseni, kuulu meihin. Hänellä ei ole halua liikkua seuraelämässä meidän kanssamme, hän on hämillään ja ujo, kun meillä on vieraita täällä kotona; hänen makunsa ei nähtävästi käy yhteen meidän makumme kanssa. Tämä todistaa», päätti mr Dorrit juhlallisena kuin tuomari, »että jotakin Amyssa on — hm — hullusti päin».
»Voisimmekohan otaksua», arveli mrs General — hänen sanoissaan tuntui hiukan kiilloitusöljyn tuoksua — »että tämä osaksi johtuu aseman uutuudesta?»
»Anteeksi, madam», kiirehti mr Dorrit huomauttamaan.
»Herrasmiehen tytär — vaikka isä — hm — jonkun aikaa onkin ollut verrattain — hm — vähissä varoissa — verrattain — ja vaikka hän itse onkin kasvatettu — hm — syrjäisessä asemassa — ei silti välttämättä tuntene tätä asemaansa varsin uudeksi».
»Totta», myönsi mrs General, »totta».
»Sentähden, madam», sanoi mr Dorrit, »otin vapauden» (hän korosti näitä sanoja ja toisti ne, ikäänkuin hyväntahtoisen päättävästi vaatien, ettei hänelle taas sanottaisi vastaan) »otin vapauden pyytää tätä keskustelua saadakseni esittää teille tämän asian ja pyytää neuvoanne».
»Mr Dorrit», vastasi mrs General, »olen täällä ollessamme monta kertaa keskustellut Amyn kanssa yleensä olennon ja käytöksen muodostamisesta ja kehittämisestä. Hän on sanonut ihailevansa suuresti Venetsiaa. Olen huomauttanut hänelle, että on parasta olla ihailematta mitään. Olen osoittanut hänelle, että klassillinen matkailija, kuuluisa mr Eustace ei antanut sille suurta arvoa ja että hän vertasi Rialto-siltaa Westminster- ja Blackfriars-siltoihin, viimemainittujen suureksi eduksi. Minun ei tarvitse mainita, senjälkeen mitä olette sanonut, etten ole vielä menestynyt todisteluissani. Kunnioitatte minua kysymällä minulta neuvoa. Minusta on aina tuntunut (jos otaksumani on perusteeton, niin suotakoon se minulle anteeksi), että mr Dorrit on tottunut vaikuttamaan ympäristönsä mieliin.»
»Hm — madam», vastasi mr Dorrit, »olen ollut huomattavan yhteisön — hm — päänä. Olette oikeassa otaksuessanne, etten ole tottumaton vaikutusvaltaiseen asemaan.»
»Hauskaa, että mielipiteeni oli oikea», vastasi mrs General. »Sitä luottavammin neuvon mr Dorritia itse puhumaan Amylle ja ilmoittamaan hänelle huomionsa ja toivomuksensa. Koska hän lisäksi on isänsä lemmikki ja epäilemättä kiintynyt häneen, on sitä luultavampaa, että hän taipuu hänen vaikutuksensa alle.»
»Olin omasta puolestani ajatellut samaa, madam», sanoi mr Dorrit, »mutta — hm — pelkäsin, että kenties — hm — tunkeutuisin —»
»Minun alalleni, mr Dorrit?» täydensi mrs General armollisesti. »Älkää puhuko sellaista.»
»Siinä tapauksessa, madam, luvallanne», sanoi mr Dorrit heläyttäen pientä kelloaan kutsuakseen kamaripalvelijaansa, »kutsutan hänet tänne».
»Haluaako mr Dorrit, että jään tänne?»
»Kenties tahtoisitte jäädä pariksi minuutiksi, ellei teillä ole muuta —»
»Jään mielelläni.»
Ja niin Tinkler, kamaripalvelija lähetettiin hakemaan miss Amyn kamarineito käsiinsä ja käskemään tätä palvelushenkeä ilmoittamaan miss Amylle, että mr Dorrit halusi tavata häntä omassa huoneessaan. Antaessaan tämän tehtävän Tinklerille katsoi mr Dorrit tiukasti miestä ja piti epäluuloisesti häntä silmällä siihen saakka, kunnes hän pääsi ovesta ulos, epäillen, että hänellä mahdollisesti oli mielessään jotakin perheen arvoa loukkaavaa, että hän kenties ennen palvelukseen tuloaan oli saanut vihiä jostakin Marshalsean juorusta ja nyt seisoi siinä pilkallisena muistellen sitä. Jos Tinkler olisi sattunut hymyilemään, vaikkapa kuinka heikosti ja viattomasti, niin olisi mr Dorrit kaikista vakuutteluista huolimatta pysynyt kuolinhetkeensä saakka siinä uskossa, että näin oli asianlaita. Koska Tinklerin ilme nyt kuitenkin sattui olemaan vakava ja hillitty, pelastui hän salaisesta uhkaavasta vaarasta. Ja koska hän palatessaan — jolloin mr Dorrit taas silmäili häntä — ilmoitti miss Amyn tulon aivan kuin tämä olisi saapunut hautajaisiin, sai mr Dorrit hänestä sen epämääräisen käsityksen, että hän oli hyvätapainen nuori mies, jonka hänen leskeksi jäänyt äitinsä oli kasvattanut katkismuksen ääressä.
»Amy», sanoi mr Dorrit, »mrs General ja minä olemme keskustelleet sinusta. Olemme molemmat sitä mieltä, ettet sinä tunne itseäsi kotiutuneeksi täällä. Hm — kuinka on asian laita?»
Äänettömyyttä.
»Arvelen tarvitsevani siihen hiukan aikaa, isä.»
»Pappa on sopivampi puhuttelumuoto», huomautti mrs General. »Isä kuuluu hiukan moukkamaiselta, rakkaani. Sanat pappa, peruna, pupu, papu, prisma antavat sitäpaitsi kauniin muodon huulille, varsinkin papu ja prisma. Saatte huomata, että on hyödyllistä käytöksen muodostelussa, jos toisinaan sanotte itseksenne seurassa — esimerkiksi huoneeseen astuessanne pappa, peruna, pupu, papu, prisma, papu, prisma.»
»Lapseni», kehoitti mr Dorrit, »pane mieleesi mrs Generalin — hm — neuvot».
Poloinen Pikku Dorrit katsahti jotenkin avuttomasti mainioon kiilloittajaan ja lupasi koettaa.
»Sanot, Amy», jatkoi mr Dorrit, »tarvitsevasi aikaa. Aikaa mihinkä?»
Taasen äänettömyyttä.
»Tottuakseni uuteen elämääni, tarkoitin vain», vastasi Pikku Dorrit katsoen hellästi isäänsä, jota hän olisi ollut valmis nimittämään vaikkapa pupuksi, vieläpä pavuksi ja prismaksikin, totellakseen mrs Generalia ja ollakseen isällensä mieliksi.
Mr Dorrit rypisti otsaansa ja näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä. »Amy», sanoi hän, »minusta tuntuu että sinulla on ollut yllinkyllin aikaa siihen. Hm — sinä hämmästytät minua. Olen pettynyt sinun suhteesi. Fanny on voittanut kaikki tuollaiset pienet vaikeudet — ja — hm — mikset sinäkin voittaisi niitä?»
»Toivon, että se pian käy paremmin», lupasi Pikku Dorrit.
»Sitä minäkin toivon», vastasi isä, »toivon sitä — hm — sydämestäni, Amy. Lähetin noutamaan sinua saadakseni sanoa — hm — vaikuttavasti sanoa, mrs Generalin läsnäollessa, jolle kaikki olemme suuressa kiitollisuudenvelassa siitä, että hän ystävällisesti on luonamme tässä — hm — tilaisuudessa ja muissakin tilaisuuksissa», mrs General sulki silmänsä, »hm — saadakseni sanoa — hm — etten ole tyytyväinen sinuun. Teet mrs Generalin tehtävän epäkiitolliseksi. Ja tuotat — hm — paljon huolta minulle. Olet aina ollut (olen maininnut siitä mrs Generalille) lempilapseni; olen aina pitänyt sinua — hm — ystävänä ja toverina; vastalahjaksi pyydän, että – hm – hm – että paremmin — hm — mukaudut olosuhteisiin ja tunnollisesti teet mitä — hm — asemasi vaatii.»
Mr Dorritin puhe oli tavallista hiukan hajanaisempaa, sillä aihe kiihoitti häntä, ja hän tahtoi puhua erikoisen vaikuttavasti.
»Pyydän», toisti hän, »että otat tämän huomioon ja vakavasti panet
parastasi ja koetat käyttäytyä, niinkuin asemasi — hm — miss Amy
Dorritina vaatii, ja jotta olisit mieliksi minulle itselleni ja mrs
Generalille».
Mainittu rouva sulki taas silmänsä häneen vedottaessa, sitten avasi ne hitaasti, nousi seisomaan ja lisäsi nämä sanat.
»Jos miss Amy Dorrit tahtoo suunnata oman huomionsa ja käyttää vähäistä apuani hienon käytöksen hankkimiseen, niin ei mr Dorritin enää tarvitse olla huolissaan. Saanen käyttää tilaisuutta huomauttaakseni, valaisevana esimerkkinä, ettei ole oikein hienoa katsella kerjäläisiä niin tarkasti kuin olen huomannut erään rakkaan nuoren ystävän tekevän. Niitä ei pidä katsella. Paitsi että tällainen tapa on häiritsevä sille sopusointuiselle mielentyyneydelle, joka on hyvän kasvatuksen tunnusmerkkejä, niin se ei sovi hienostuneelle sielulle. Todella hienostunut sielu tahtoo näyttää tietämättömältä kaikesta, mikä ei ole täysin sopivaa, sopusointuista ja miellyttävää.» Lausuttuaan nämä ylevät mietelmät teki mrs General syvän, siron kumarruksen ja vetäytyi huoneesta, suu papu- ja prismamaisesti supussa.
Pikku Dorrit oli koko ajan, puhuen tai ollen vaiti, pysynyt vakavan tyynenä, katse lempeänä. Hänen ilmeensä ei ollut synkistynyt muuta kuin kerran ohimennen. Mutta nyt kun hän jäi yksin isänsä kanssa, kävivät hänen keveästi yhteenliitetyt sormensa levottomiksi ja kasvoilla näkyi hillityn liikutuksen ilme.
Hän ei ollut liikutettu itsensä tähden. Hän saattoi olla hiukan loukattu, mutta tämä huolestunut liikutus ei koskenut häntä itseään. Hänen ajatuksensa kiertelivät, kuten ne aina olivat tehneet, isän ympärillä. Hänen mielessään alkoi vähitellen selvetä se hämärä aavistus, joka oli asustanut hänen ajatuksissaan siitä saakka kun he olivat tulleet rikkaiksi, että hän kaiketi ei milloinkaan saisi nähdä isäänsä sellaisena kuin tämä oli ollut ennen vankila-aikaansa. Siinä, mitä isä juuri oli sanonut, ja muutenkin häneltä saamassaan kohtelussa Pikku Dorrit tunsi vanhan Marshalsea-muurin luoman varjon. Sillä oli nyt uusi muoto, mutta vanha varjo se silti oli. Hän alkoi surullisena ja vastahakoisena myöntää itselleen olevansa liian heikko torjuakseen pelkoa, ettei mikään elämänvaihe enää voinut tehdä tyhjäksi vankilamuurien sisällä vietettyä neljännesvuosisataa. Hän ei silti moittinut isää, ei soimannut häntä mistään; hänen uskollisessa sydämessään ei ollut muuta tunnetta häntä kohtaan kuin suurta sääliä ja rajatonta hellyyttä.
Tästä syystä hän, huolimatta siitä, että isä istui sohvassaan hänen edessään säteilevän italialaisen päivän paisteessa, komean vanhan palatsin loisto ympärillään, ihmeellinen, ihana kaupunki ulkopuolella, sittenkin tällä hetkellä näki isänsä heidän vanhan Marshalsea-huoneensa synkkyydessä ja halusi istua hänen rinnallaan, lohduttaa häntä, olla hänen uskottunsa ja auttaa häntä. Jos isä arvasi hänen ajatuksensa, ei hän ainakaan mukautunut samaan kuvitelmaan. Liikahdeltuaan levottomasti sohvallaan hän nousi seisaalle ja käveli edestakaisin varsin tyytymättömän näköisenä.
»Tahdoitko vielä sanoa minulle jotakin, rakas isä?»
»En, en. En mitään muuta.»
»Olen pahoillani, ettet ole ollut tyytyväinen minuun, rakas. Toivon, ettet enää ole vihainen minulle. Koetan entistä enemmän mukautua ympäristööni, kuten tahdot — olen kyllä todella koettanut koko ajan, vaikka tiedän, etten ole onnistunut.»
»Amy», sanoi isä kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen, »sinä — hm — loukkaat minua alituisesti».
»Loukkaan sinua, isä? Minäkö?»
»On olemassa — hm — asia», sanoi mr Dorrit katsellen koko ajan vain kattoon eikä tyttärensä tarkkaaviin, äärettömän hämmästyneisiin kasvoihin, »kiusallinen asia, tapausten sarja, jonka haluaisin — hm — kokonaan unohtaa ja pyyhkiä pois. Tämän ymmärtää sisaresi, joka on huomauttanut sinulle siitä minun läsnäollessani; tämän ymmärtää veljesi; sen ymmärtää – hm— hm — kuka hyvänsä — hm — hienotunteinen ja tunteellinen ihminen paitsi sinua — hm — ikäväkseni minun täytyy sanoa — hm — paitsi sinua. Sinä, Amy —hm —sinä yksin eikä kukaan muu — lakkaamatta muistutat tästä asiasta, vaikket puhukaan siitä.»
Tytär laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän ei tehnyt mitään muuta. Hän kosketti isää vain hiljaa. Vapiseva käsi lienee sanonut jotenkin painokkaasti: »Ajattele minua, ajattele kuinka olen ahertanut, ajattele monenkaltaista huolenpitoani!» Mutta hän ei itse virkkanut tavuakaan.
Tässä hänen kosketuksessaan oli moitetta, jota hän ei ollut tarkoittanut eikä arvannut; muuten hän olisi pidättänyt kätensä koskettamasta. Sillä isä alkoi nyt puolustautua kiivaasti, änkyttäen, katkeroituneena, saamatta mitään vaikuttavaa syntymään.
»Elin siellä kaikki nämä vuodet. Minut tunnustettiin — hm — yleisesti — paikan etevimmäksi henkilöksi. Minä — hm — minun ansioitani on, että sinua kunnioitettiin siellä, Amy. Minä hankin — hm — hm —perheelle aseman siellä. Ansaitsen jotakin palkakseni. Vaadin palkkaani. Sanon, tämä kaikki on Pyyhkäistävä pois, olemattomiin, ja elämä on aloitettava uudelleen. Onko se liikaa? Kysyn, onko se liikaa.»
Hän ei kertaakaan vilkaissut tyttäreensä ladellessaan tätä kaikkea, huitoili vain käsillään ja vetosi tyhjään ilmaan.
»Olen kärsinyt. Tiedän luultavasti paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon olen kärsinyt — hm —paremmin kuin kukaan muu. Jos minä voin unohtaa sen, jos minä voin poistaa kärsimysten merkit ja voin esiintyä maailmalla — hm — tahrattomana, moitteettomana herrasmiehenä — niin onko liikaa odottaa — kysyn vielä, onko liikaa odottaa, että lapseni — hm — tekevät samoin ja pyyhkivät tuon kirotun kokemuksen olemattomiin!»
Huolimatta kiihtymyksestään lausui hän kaikki nämä purkauksensa huolellisesti hillityllä äänellä, jottei palvelija kuulisi mitään.
»Tietysti he tekevät niin. Sisaresi tekee niin. Veljesi samoin. Sinä yksin, lempilapseni, jota olen pitänyt ystävänäni ja toverinani siitä saakka kun — hm — olit pieni lapsi, sinä et tee niin. Sinä, yksin väität, ettet voi tehdä sitä. Minä toimitan sinulle arvokasta apua siihen. Hankin lahjakkaan, hienosti sivistyneen naisen — hm — mrs Generalin seuraksi, jotta voisit tehdä niin. Onko ihme, että olen tyytymätön? Täytyykö minun välttämättä puolustautua, ilmaistessani tyytymättömyyttäni? Ei.»
Siitä huolimatta hän jatkoi puolustautumistaan, kiihkon vähääkään laimenematta.
»Tahdoin vedota tähän rouvaan saadakseni tukea ja kannatusta, ennenkuin ensinkään ilmaisin tyytymättömyyttäni. Tein tietysti tuon vetoamisen — hm — varovasti ja määrätyin rajoin, muutenhan olisin ilmaissut — hänelle sen — hm — mitä juuri tahdon poispyyhityksi. Olenko minä itsekäs? Valitanko minä omasta puolestani? En. En. Etupäässä — hm — sinun tähtesi, Amy.»
Tämä valittamisen ja säälin syy oli juuri sillä hetkellä juolahtanut hänen mieleensä: sen saattoi selvästi huomata tavasta, kuinka hän mainitsi sen.
»Sanoin, että olen loukkaantunut. Niin olenkin. Olen päättänyt — hm — olla sitä, lepyttelyistä huolimatta. Olen loukkautunut siitä, että tyttäreni, joka on onnen — hm — lempilapsi,— murjottelee ja vetäytyy erilleen muista selittäen, ettei ole kohtalonsa tasalla. Olen loukkautunut siitä, että hän — hm – järjestelmällisesti yhä uudelleen herättelee henkiin sitä, mitä me muut koetamme saada häipymään olemattomiin, ja näyttää — hm — haluavan — välttämättä ja innokkaasti, olin sanoa — ilmoittaa rikkaalle ja hienolle seurapiirillemme, että hän on syntynyt ja kasvatettu — hm — hm — eräässä paikassa, jota itse kieltäydyn mainitsemasta. Mutta tässä, että olen loukkautunut ja samalla etupäässä valitan sinun itsesi tähden, Amy, ei ole mitään ristiriitaista. Asia on niin, sanon sen vielä, asia on niin. Sinun itsesi tähden tahdon, että mrs Generalin johdolla kehität ja — hm — muodostelet käytöstäsi — hm — ja tapojasi. Sinun itsesi tähden tahdon, että — hm — mielesi todella hienostuu ja että olet — käyttääkseni mrs Generalin sattuvia sanoja — tietämätön kaikesta, mikä ei ole täysin sopivaa, sopusointuista ja miellyttävää.»
Loppuosa hänen puheestaan oli sujunut sysäyksittäin, kuten vedon tarpeessa oleva herätyskello. Käsi lepäsi yhä hänen käsivarrellaan. Hän vaikeni ja tuijotettuaan taas hetkisen kattoon katsoi viimein tyttäreensä. Tämän pää painui alas, eikä isä voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen kosketuksensa oli hellä ja tyyni; hänen masentuneen olemuksensa ilmeessä ei ollut mitään soimausta — rakkautta vain. Isä alkoi nyt itkeä, samoin kuin sinä iltana vankilassa, jonka jälkeen Amy istui hänen vuoteensa ääressä aamuun saakka; hän huudahti, että hän rikkauksiensa keskellä oli kurja raunio ja pelkkä raukka, ja syleili tytärtään. »Vaiti, vaiti, rakkaani, suutele minua!» Siinä kaikki, mitä tytär sanoi. Isän kyyneleet kuivivat pian, paljoa pikemmin kuin edellisellä kerralla; sitten hän perästäpäin oli hyvin kopea palvelijallensa, ikäänkuin korjatakseen sitä, että oli alentunut vuodattamaan kyyneleitä.
Lukuunottamatta erästä huomattavaa poikkeusta, josta aikanaan mainitaan, oli tämä ainoa kerta hänen rikkautensa ja vapautensa päivinä, jolloin hän puhui tyttärensä Amyn kanssa menneistä ajoista.
Mutta nyt tuli aamiaisaika ja sen mukana miss Fanny omasta huoneestaan ja mr Edward omastaan. Molemmat ylhäiset nuoret olivat hieman huonossa kunnossa myöhäisen valvomisen tähden. Mitä miss Fannyyn tulee, niin häneen oli tarttunut hillitön huvitteluraivo; hän liikkui seuraelämässä, kuten hän itse sanoi, ja hän olisi syössyt siihen suinpäin viisikymmentä kertaa auringonlaskun ja sen nousun välillä, jos hänellä vain olisi ollut tilaisuutta siihen. Mr Edwardilla oli niinikään paljon tuttavia (he kuuluivat enimmäkseen korttia pelaaviin ja sentapaisiin piireihin), ja hän vietti tavallisesti suurimman osan yötä heidän seurassaan. Sillä tämä herrasmies oli, onnensa vaihtuessa, siinä erinomaisen suotuisassa asemassa, että oli jo valmistunut elämään ylhäisimmissä piireissä eikä tarvinnut oppia paljoakaan lisää: niin paljosta oli hänen kiittäminen onnellista sattumaa, joka oli tutustuttanut hänet hevoskauppiaihin ja biljardipeliin.
Mr Frederick Dorrit ilmestyi myöskin aamiaiselle. Koska vanha herra asui palatsin ylimmässä kerroksessa, jossa hän olisi voinut harjoittaa vaikkapa maaliinampumista, tarvitsematta pahasti pelätä muiden asukasten huomaavan sitä, oli hänen nuorempi veljentyttärensä rohkaissut mielensä ja ehdottanut, että sedän klarinetti annettaisiin hänelle takaisin; sen oli mr Dorrit määrännyt takavarikoitavaksi, mutta Amy oli uskaltanut ottaa sen talteensa. Huolimatta siitä, että miss Fanny oli tuominnut sen halpa-arvoiseksi soittokoneeksi ja sanonut inhoavansa sen ääntä, oli tähän pyyntöön suostuttu. Mutta pian huomattiinkin, että hän oli saanut siitä kyllikseen eikä milloinkaan soittanut sitä, kun se ei enää ollut hänellä elatuskeinona. Hän oli huomaamatta ottanut tavakseen laahustella taulukokoelmissa, paperinen nuuskatötterö aina kädessä miss Fannyn suureksi harmiksi (mainittu neiti oli ehdottanut, että hänelle ostettaisiin kultainen nuuskarasia, jottei perheen arvo joutuisi kärsimään tötterön tähden, mutta kun se oli ostettu, kieltäytyi ukko ehdottomasti sitä käyttämästä); tunnin toisensa jälkeen vietti hän kuuluisain venetsialaisten muotokuvain katselemisessa. Ei milloinkaan käynyt selväksi, mitä hänen himmeät silmänsä näkivät niissä, kiinnittivätkö ne hänen mieltänsä pelkkinä maalauksina vai näkikö hän hämärästi niissä suuruutta ja loistoa, joka oli mennyttä ja kadonnutta, kuten hänen omat sielunvoimansakin. Mutta hän kävi säännöllisesti kunniatervehdyksillään muotokuvien luona ja näytti ilmeisesti nauttivan näistä retkistään. Muutamien päivien kuluttua jo sattui Pikku Dorrit eräänä aamuna joutumaan mukaan tällaiselle käynnille. Koska tämä nähtävästi lisäsi hänen huviansa, seurasi Amy senjälkeen usein häntä, ja näistä retkeilyistä tulikin vanhalle miehelle suuri ilo ja virkistys, josta hän näytti nauttivan enemmän ja tietoisemmin kuin mistään tilaisuudesta vararikkonsa jälkeen; hän kanniskeli tuolia Amylle taululta taululle, seisten vastaväitteistä huolimatta hänen takanaan, äänettömästi esitellen häntä ylhäisille venetsialaisille.
Niillä perheaamiaisilla sattui setä mainitsemaan, että he edellisenä päivänä eräässä taulukokoelmassa olivat tavanneet sen herran ja rouvan, jotka olivat olleet mukana Isolla Sankt Bernhardilla. »Unohdin nimen», sanoi hän, »mutta sinä, William, varmaan muistat sen! Sinä kai myös muistat sen, Edward?»
»Vallan hyvin», vastasi viimemainittu.
»Niinpä luulisin», huomautti miss Fanny heilauttaen päätänsä ja vilkaisten sisareensa. »Mutta epäilen, tokko tätä olisi kerrottu meille ensinkään, ellei setä olisi lörpötellyt siitä.»
»Rakkaani, tuo on perin outo sana», huomautti mrs General. »Eikö olisi parempi sanoa: tuli puhuneeksi siitä tai sattumalta mainitsi siitä?»
»Kiitoksia vain, mrs General», vastasi nuori neiti, »ei minun mielestäni. Käytän yleensä mieluummin omaa sanontatapaani.»
Tällä tavalla miss Fanny aina vastasi mrs Generalin huomautuksiin ja neuvoihin, mutta pani ne kuitenkin aina muistiin ja käytti niitä toisen kerran hyväkseen.
»Olisin kyllä maininnut meidän tavanneen mrs ja mr Gowanin, Fanny», sanoi Pikku Dorrit, »vaikkei setä olisikaan puhunut. Tuskinhan olen nähnyt sinua sen jälkeen. Aioin puhua siitä aamiaisella sentähden, että tahtoisin käydä mrs Gowanin luona ja paremmin tutustua häneen, ellei papalla eikä mrs Generalilla ole mitään sitä vastaan.»
»Hyvä Amy», vastasi Fanny, »sepä hauskaa, että kerrankin haluat lähemmin tutustua johonkuhun täällä Venetsiassa. Sietää kuitenkin miettiä, ovatko mr ja mrs Gowan toivottavia tuttavia.»
»Puhun mrs Gowanista, rakas.»
»Tietysti, mutta ethän voi erottaa häntä hänen miehestään, ilman parlamenttipäätöstä.»
»Luuletko, pappa», kysyi Pikku Dorrit arkana ja epäröiden, »että on jotakin estettä tälle vierailulle?»
»En todellakaan tiedä; mikä on mrs Generalin mielipide?»
Mrs Generalin mielipide oli, että koska hänellä ei ollut kunnia tuntea mainittua herrasväkeä, ei hän myöskään voinut kiilloittaa tätä asiaa. Hän saattoi vain huomauttaa kiilloitusammatissa yleisesti noudatetusta periaatteesta, jonka mukaan suuri merkitys oli niillä piireillä, jotka saattaisivat suositella mainittua rouvaa sellaisen perheen tuttavuuteen, kuin Dorritin, jolla oli niin huomattavan etevä asema seuraelämässä.
Mr Dorritin kasvot synkistyivät silminnähtävästi tästä lausunnosta. Ajatellen tätä suosittelua erään tunkeilevan, Clennam-nimisen henkilön yhteydessä, jonka hän muisti tunteneensa jossakin aikaisemmassa olomuodossaan, oli hän julistamaisillaan Gowan-nimen lopullisesti pannaan, kun Edward Dorrit, esquire, sekaantui keskusteluun, monokkeli silmässä, valmistavasti huomauttaen: »Kuulkaas — te siellä! Menkää ulos!» Tämä sanottiin parille pöydässä tarjoilevalle miehelle kohteliaana huomautuksena, että heidän palveluksiansa ei juuri sillä hetkellä tarvittu.
Kun palvelijat olivat totelleet käskyä, jatkoi Edward Dorrit, esquire:
»Ehkä on viisainta kertoa teille kaikille, että näillä Gowaneilla — kukaan ei otaksune, että olen erikoisen ihastunut heihin, varsinkaan en herrasmieheen — on ylhäisiä, eteviä tuttavia, jos tämä merkitsee jotakin.»
»Sanoisin, että se merkitsee paljon», ilmoitti etevä kiilloittaja. »Jos kysymyksessä olevat tuttavuudet todella ovat ylhäisiä ja huomattavia —»
»Mitä siihen tulee», virkkoi Edward Dorrit, esquire, »niin saatte itse päättää. Tunnette ehkä kuuluisan Merdle-nimen?»
»Suuri Merdle!» huudahti mrs General.
»Juuri se Merdle», vahvisti Edward Dorrit, esquire. »He ovat tuttuja, mrs Gowan — tarkoitan leskeä, kohteliaan ystäväni äitiä — on mrs Merdlen läheinen ystävä, ja tiedän, että nämä molemmat ovat heidän vierasluettelossaan.»
»Jos niin on, niin ei sen pätevämpää takausta voida antaa», vakuutti mrs General mr Dorritille, kohottaen hansikkaitansa ja taivuttaen päätänsä, ikäänkuin palvoen jotakin näkemäänsä epäjumalankuvaa.
»Pyydän kysyä pojaltani — hm — uteliaisuudesta», sanoi mr Dorrit, jonka käytös oli huomattavasti muuttunut, »mistä hän on saanut nämä näin — hm — sopivalla ajalla antamansa tiedot».
»Se ei ole pitkä juttu, sir», vastasi Edward Dorrit, esquire, »ja kerron sen teille heti. Se rouva, jonka kanssa te keskustelitte majatalossa, minkä niminen se lienee ollut, oli mrs Merdle.»
»Martigny», ilmoitti miss Fanny, äärettömän ikävystyneen näköisenä.
»Martigny, niin», muisti veli, nyökäyttäen päätänsä ja vilkuttaen silmäänsä, minkä huomatessaan miss Fanny näytti hämmästyneeltä, nauroi ja punastui.
»Kuinka se on mahdollista, Edward?» ihmetteli mr Dorrit. »Sinä kerroit, että herrasmies, jonka kanssa neuvottelit, oli nimeltään — hm — Sparkler. Näytit minulle hänen korttinsakin. Hm. Sparkler.»
»Niin juuri, isä, mutta siitä ei välttämättä seuraa, että hänen äitinsä nimi olisi sama. Mrs Merdle on ollut ennen naimisissa ja tämä on hänen poikansa. Hän on nyt Roomassa, jossa saanemme kuulla hänestä enemmänkin, jos sinä päätät asettua sinne talveksi. Sparkler on juuri tullut tänne. Vietin eilisillan hänen seurassaan. Sparkler on kyllä hyvä kaveri yleensä, vaikka ikävä eräässä suhteessa, hän kun on hirvittävästi rakastunut erääseen nuoreen neitiin.» Tässä Edward Dorrit, esquire, silmäili lasinsa läpi miss Fannya pöydän yli. »Satuimme eilen illalla keskustelemaan matkoistamme ja sain tässä kertomani tiedot Sparklerilta itseltään.» Hän vaikeni, mutta silmäili edelleen Fannya lasinsa läpi, vääntäen naamaansa vähemmän kauniisti, osaksi koettaessaan pysyttää lasia silmässään, osaksi hymyillessään sisarelleen ovelasti ja veikeästi.
»Näin ollen», sanoi mr Dorrit, »luulen ilmaiseväni yhtä hyvin — hm — mrs Generalin mielipiteen kuin omanikin, sanoessani, ettei sinun halusi noudattamiselle, Amy, ole mitään estettä — hm — pikemmin päinvastoin. Luulen voivani — hm — tervehtiä tätä toivomustasi», jatkoi mr Dorrit rohkaisevasti ja anteeksiantavasti, »hyvänä enteenä. On aivan oikein, että tahdot oppia tuntemaan näitä ihmisiä. Se on varsin sopivaa. Mr Merdlen nimellä on — hm — maailmanmainetta. Mr Merdlen yritykset ovat suunnattomat. Ne tuottavat hänelle niin äärettömiä rahamääriä, että niitä pidetään — hm — kansallisena siunauksena. Mr Merdle on tämän ajan suuri mies. Mr Merdle on aikakautemme tunnussana. Osoita minun puolestani mr ja mrs Gowanille kaikkea mahdollista kohteliaisuutta, sillä me — hm — tahdomme varmasti tuntea heidät.»
Tämä mr Dorritin suurenmoinen tunnustuksen antaminen ratkaisi asian. Ei kukaan ollut huomannut, että setä oli työntänyt lautasen luotaan ja unohtanut aamiaisensa, mutta eiväthän häntä yleensä muut huomanneetkaan kuin Pikku Dorrit. Palvelijat oli kutsuttu takaisin ja ateria jatkui ja päättyi. Mrs General nousi pöydästä, samoin Pikku Dorrit. Edwardin ja Fannyn jäädessä kuiskuttelemaan pöydän yli toisilleen ja mr Dorritin istuessa edelleen pöydässä, syömässä viikunoita ja lukemassa ranskalaista sanomalehteä, veti setä äkkiä kaikkien kolmen huomion puoleensa nousemalla tuolistaan, lyömällä kädellään pöytään ja sanomalla: »Veljeni! Minä panen vastalauseen tähän.»
Jos hän olisi antanut julistuksen jollakin tuntemattomalla kielellä ja kohta sen jälkeen heittänyt henkensä, ei hänen kuulijakuntansa olisi voinut enemmän hämmästyä. Lehti putosi mr Dorritin kädestä, ja hän jäi kuin kivettyneenä istumaan, viikuna puolimatkassa suuhun.
»Veljeni», jatkoi vanha mies ja sai vapisevan äänensä tavattoman tarmokkaaksi, »panen vastalauseeni tähän! Minä rakastan sinua; tiedät, että rakastan sinua hellästi. Näinä vuosina en ole ollut sinulle uskoton ainoallakaan ajatuksella. Vaikka olenkin heikko, olisin voinut iskeä kuoliaaksi sen, joka olisi puhunut pahaa sinusta. Mutta veljeni, veljeni, veljeni, tähän panen vastalauseeni!»
Oli merkillistä nähdä millaista voimaa tämä raihnainen mies vielä kykeni osoittamaan. Hänen silmänsä kirkastuivat, hänen harmaat hiuksensa kohosivat pystyyn ja kasvoihin ilmestyi älykkään päättäväisyyden merkkejä, jotka jo viisikolmatta vuotta takaperin olivat häipyneet niistä, ja hänen kädessään oli voimaa, joka teki sen vielä kerran joustavaksi.
»Rakas Frederick!» päivitteli mr Dorrit heikosti. »Mikä on hullusti päin? Mistä on kysymys?»
»Kuinka rohkenet» — vanha mies kääntyi Fannyn puoleen — »kuinka rohkenet tehdä niin? Etkö muista mitään? Eikö sinulla ole sydäntä?»
»Setä!» huusi Fanny pelästyneenä ja puhkesi itkemään, »miksi hyökkäät kimppuuni näin julmasti? Mitä olen tehnyt?»
»Tehnyt?» toisti vanhus osoittaen hänen sisarensa paikkaa. »Missä on hellä, korvaamaton ystävä? Missä on rakastava suojelijasi? Missä on hän, joka on ollut sinulle enemmän kuin äiti? Kuinka uskallat esiintyä ylimielisesti sisartasi kohtaan, joka on ollut sinulle kaikkea tätä? Häpeä, uskoton tyttö, häpeä!»
»Minä rakastan Amya», huusi miss Fanny itkien ja nyyhkyttäen, »yhtä paljon kuin rakastan henkeäni — enemmän kuin henkeäni. En ansaitse tällaista kohtelua. Olen niin kiitollinen Amylle ja niin kiintynyt häneen kuin kukaan kuolevainen voi olla. Soisin olevani kuollut. Minulle ei milloinkaan ennen ole tehty näin veristä vääryyttä. Ja vain siksi, että olen huolissani perheen arvosta.»
»Hiiteen perheen arvo!» huudahti vanha mies halveksivasti ja vihaisena. »Veljeni, minä panen vastalauseeni ylpeyttä vastaan, kiittämättömyyttä vastaan, sitä vastaan, että kukaan meistä täällä, jotka tiedämme mitä tiedämme ja olemme sen kokeneet, esittää mitään vaatimuksia, jotka hetkeksikään saattaisivat Amyn jollakin tavoin huonoon valoon tai tuottaisivat hänelle hetkenkään kestävää tuskaa. Meidän pitäisi tietää, näiden vaatimusten olevan alhaisia ja kehnoja, jos niillä on sellainen vaikutus. Taivaan pitäisi rangaista meitä siitä. Veljeni, panen Jumalan kasvojen edessä vastalauseeni kaikkea tätä vastaan!»
Kun hänen kätensä taas kohosi pään yli ja sitten putosi pöydälle, olisi voinut luulla sitä sepän kädeksi. Muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen se oli taas rauennut entiseen heikkouteensa. Hän kiersi pöydän astuen veljensä luo tavalliseen laahustavaan tapaansa, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi lempeästi: »William, ystäväni, katsoin velvollisuudekseni sanoa sen; suo anteeksi, mutta katsoin velvollisuudekseni sanoa sen!» ja lähti sitten, selkä kumarassa, palatsin salista samalla tavoin kuin olisi lähtenyt Maishalsean huoneesta.
Koko ajan oli Fanny itkenyt ja nyyhkyttänyt ja teki niin edelleenkin.
Edward oli vain töllistellyt suu auki saamatta sanaakaan sanotuksi. Mr
Dorrit oli myöskin niin rajattomasti hämmästynyt, että oli kerrassaan
kykenemätön tehostamaan arvokkuuttaan. Fanny puhui ensimmäisenä.
»Minua ei vielä milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan ole kohdeltu näin!» nyyhkytti hän. »En ole milloinkaan kuullut mitään niin karkeata ja kohtuutonta, niin armotonta, väkivaltaista ja julmaa! Rakas, kiltti, rauhallinen pikku Amy, mitä hän tuntisikaan, jos tietäisi olevansa viattomana syynä siihen, että minua tällä tavalla kohdellaan! Mutta en milloinkaan kerro sitä hänelle. En, en milloinkaan kerro rakkaalle lemmikilleni sitä!»
Tämä auttoi mr Dorritiakin saamaan puhekykynsä takaisin.
»Rakkaani», sanoi hän, »minä — hm —hyväksyn päätöksesi. On paljoa parempi, ettemme — hm — mainitse tästä Amylle. Se saattaisi — hm — se saattaisi pahoittaa hänen mieltänsä. Hm. Epäilemättä se kovin pahoittaisi hänen mieltänsä. Menettelemme hienosti ja oikein, jos emme kerro hänelle mitään tästä. Pidämme sen — hm — vain omana tietonamme.»
»Mutta sedän julmuus!» huudahti miss Fanny. »En voi milloinkaan unohtaa sedän armotonta julmuutta!»
»Rakkaani», sanoi mr Dorrit, joka oli tointunut, mutta yhä oli tavattoman kalpea, »minun täytyy pyytää sinua olemaan sanomatta noin. Sinun tulee muistaa, ettei setäsi ole — hm — sellainen kuin hän ennen oli. Sinun tulee muistaa, että setäsi tila vaatii meiltä suurta kärsivällisyyttä — hm — suurta kärsivällisyyttä.»
»Meidän täytynee», itki Fanny surkeana, »pelkästä säälistä otaksua, että hänessä on jotakin hullusti päin, muuten hän ei milloinkaan olisi käynyt minun, kaikista ihmisistä juuri minun kimppuuni».
»Fanny», virkkoi mr Dorrit liikuttavan veljellisesti, »sinä tiedät millainen — hm — surkea raunio setäsi on, huolimatta kaikista hyvistä puolistaan, ja minä pyydän sinua sen hellyyden tähden, jota tunnen häntä kohtaan, ja sen uskollisuuden tähden, jota aina olen osoittanut hänelle, että — hm — teet johtopäätöksiäsi itseksesi vain ja säästät minun veljellisiä tunteitani».
Näin päättyi tämä kohtaus. Edward Dorrit, esquire, ei virkkanut koko aikana sanaakaan, mutta näytti loppuun saakka hämmästyneeltä ja epäröivältä. Miss Fanny herätti hellää huolestumista sisarensa mielessä sinä päivänä, viettäessään suurimman osan siitä vuoroin raivoisasti syleillen häntä, vuoroin lahjoitellen hänelle koristeita ja vuoroin toivoen olevansa kuollut.
KAHDESVIIDETTÄ LUKU
Oikein päin
Sellainen ontuva tila, jossa mr Henry Gowan eli, oli sielullisesti perin epäterveellinen eikä parantunut aikaa myötenkään: hän oli suutuksissaan hyljännyt toisen kahdesta vallasta, ollen kuitenkin vailla tarpeellista kykyä edistyäkseen toisen palveluksessa, ja maleksi nyt äreänä ja huonotuulisena puolueettomalla alueella, kiroten molempia valtoja. Kehnoimpia summia merkitsevät ne sairaloiset laskijat jokapäiväisen elämänsä tilikirjaan, jotka aina vähennyslaskun avulla käsittelevät toisten ansioita ja menestystä eivätkä milloinkaan yhteenlaskun avulla omiaan.
Henkisesti alaspäin vetävä on myöskin tapa koettaa saada korvausta komeilemalla pettyneillä toiveillaan. Eräänlainen veltto välinpitämättömyys ja häikäilemättömyys on pian seurauksena siitä. Sen ilkeämielisiä huveja on polkea sitä, mikä on arvokasta, ylistämällä arvotonta; eikä kukaan voi leikkiä »ylös ja alas» totuudella saamatta vammaa sieluunsa.
Arvostellessaan maalaustaiteen tuotteita, jotka olivat kerrassaan vailla ansiota, oli Gowan maailman vapaa- ja jalomielisin toveri. Hän saattoi selittää, että niiden tekijällä oli enemmän kykyä (jos hänellä nimittäin ei ollut sitä ensinkään) pikkusormessaan kuin toisella (siinä tapauksessa, että tällä oli sitä suuressa määrässä) koko ruumiissaan ja sielussaan. Jos joku väitti vastaan arvioiden kehutun maalauksen pelkäksi roskaksi, saattoi hän vastata taiteensa nimessä: »Hyvä ystävä, mitäs muuta me sitten saamme aikaan? Minä en tuota muuta kuin roskaa, sen tunnustan teille avoimesti.»
Hänen sairaloisen, synkän tilansa ilmauksia oli myöskin se, että hän prameili köyhyydellänsä, vaikka tarkoituksena lienee kyllä ollut saada tiedotetuksi, että hänen oikeastaan olisi pitänyt olla rikas; samoin kehui ja parjasi hän julkisesti Barnacleja, jottei kukaan unohtaisi hänen kuuluvan heidän sukuunsa. Oli miten oli, näistä molemmista asioista hän puhui usein, ja hän osasi niin taitavasti käsitellä ja käännellä niitä, että olisi saanut ylistellä itseään kuukausimäärin pääsemättä puoleksikaan niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, näin kevytmielisesti halventaessaan itseään muiden silmissä.
Näistä hänen kevytmielisistä puheistaan kävi myöskin aina pian selville, missä hän vain liikkui vaimonsa kanssa, että hän oli nainut tämän vastoin ylhäisten sukulaistensa toivomuksia ja että hänellä oli ollut paljon vaivaa saadakseen heidät tunnustamaan hänet sukulaisekseen. Hän ei milloinkaan sanonut sitä suoraan, päinvastoin näytti hän halveksivasti nauravan sellaista ajatustakin, mutta kävi kuitenkin niin, että huolimatta siitä vaivasta, minkä hän näki halventaakseen itseänsä, hän sittenkin aina esiintyi etevämpänä puolena. Kuherruskuukauden päiviltä alkaen tunsi Minnie Gowan, että yleensä katsottiin hänen olevan naimisissa miehen kanssa, joka oli alentunut säädystään naidessaan hänet, mutta jonka ritarillinen rakkaus oli tasoittanut tämän erilaisuuden.
Monsieur Blandois Pariisista oli seurannut heitä Venetsiaan, ja Venetsiassa monsieur Blandois Pariisista oli hyvin paljon Gowanin seurassa. Kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet tämän kohteliaan herrasmiehen Genevessä, oli Gowan ollut kahden vaiheilla potkaistako vai rohkaista häntä ja sitten neljänkolmatta tunnin ajan ollut niin epätietoinen kuinka menetellä, että oli jo ollut heittämäisillään arpaa viidenfrangin rahalla siten, että sen takapuoli olisi merkinnyt potkua ja etupuoli rohkaisua, ja hänellä oli ollut vakaa aikomus noudattaa tämän oraakkelin neuvoa. Kuitenkin sattui hänen vaimonsa ilmaisemaan vastenmielisyytensä ritarillista Blandoisia kohtaan ja mainitsemaan, että yleinen mielipide hotellissa oli häntä vastaan, minkä jälkeen Gowan päätti rohkaista häntä.
Mistä johtui tämä itsepintaisuus, ellei se ollut jalomielisyyden Puuska? — jota se ei ollut. Miksi Gowan, joka oli korkealla Blandoisin yläpuolella ja olisi milloin hyvänsä voinut jauhaa hänet nuuskaksi ja päästä selville, mistä aineesta hän oli tehty, miksi heittäytyi Gowan tällaisen miehen seuraan? Ensiksikin vastusti hän ensimmäistä vaimossaan huomaamaansa itsenäistä, toivomusta, koska tämän isä oli maksanut hänen velkansa ja siis oli parasta tarttua ensimmäiseen tilaisuuteen, jolloin saattoi tehostaa riippumattomuuttansa. Toiseksi halusi hän vastustaa vallitsevaa mielipidettä ja tunnetta, koska hän oli, huolimatta suurista päinvastaiseenkin suuntaan viittaavista kyvyistä ja lahjoista, häijyluontoinen mies. Häntä huvitti selittää, että hovimies, jolla oli Blandoisin hienostunut käytös, saattaisi kohota korkeimpiin asemiin missä sivistyneessä maassa tahansa. Häntä huvitti esittää Blandois hienouden ja sirouden perikuvana ja, työntämällä hänet esiin, pilkata niitä, jotka ylpeilivät henkilökohtaisilla eduillaan. Hän väitti vakavissaan, että Blandoisin kumarrus oli täydellinen, hänen käytöksensä vastustamaton ja että Blandoisin maalauksellinen luontevuus ja sulavuus ei ollut maksettavissa sadalla tuhannella frangilla (ellei se ollut vain lahja ja kaiken hinnoittelun yläpuolella). Tämä liioittelu käytöksessä, joka on huomattu ominaiseksi tällä miehellä, kuten se on ominaista jokaiselle hänen kaltaiselleen, aivan riippumatta syntyperästä, samoin kuin on varmaa, että aurinko kuuluu tähän aurinkokuntaan, tämä liioittelu oli Gowanille tervetullut pilakuva, jota hän saattoi käyttää hullunkurisena apukeinona, tahtoessaan tehdä lukuisia ihmisiä naurunalaisiksi, kun he näet oleellisesti tekivät samaa, mitä Blandois liioitteli. Näin hän oli ottanut miehen armoihinsa, ja kun tavan voima sitten vahvisti siteet ja miehen juttelu tuotti hänelle eräänlaista tylsää huvia, joutui hän seurustelemaan toverillisesti hänen kanssansa. Näin kävi, vaikka hän otaksui Blandoisin elävän pelitaidollaan ja muulla senkaltaisella, vaikka hän epäili häntä raukkamaisuudesta, ollen itse rohkea ja urhoollinen, vaikka tiesi hänen olevan Minnielle vastenmielisen ja vaikka hän välitti miehestä niin vähän, että ilman omantunnonvaivoja olisi paiskannut hänet Venetsian korkeimmasta ikkunasta sen syvimpään kanavaan, jos mies olisi antanut hänen vaimolleen pienimmänkin henkilökohtaisen syyn inhota häntä.
Pikku Dorrit olisi mielellään mennyt mrs Gowanin luokse yksin, mutta kun Fanny, joka ei vielä ollut tointunut sedän vastalauseesta, vaikka se jo oli neljäkolmatta tuntia vanha, välttämättä tahtoi tulla seuraksi, astuivat sisarukset yhdessä mr Dorritin ikkunan alla odottavaan gondoliin ja soudettiin komeasti, pikalähetin saattamina, mrs Gowanin asunnolle. Totta puhuen oli heidän komeutensa aivan liian juhlallinen tälle asunnolle, jonka Fanny valitti olevan »hirvittävän syrjässä» ja jonne heidän oli kuljettava sokkeloisia kapeita vesikatuja pitkin, joita mainittu nuori neiti halveksivasti nimitti »ojapahasiksi».
Talo, joka oli pienellä yksinäisellä saarella, oli kuin lohjennut jostakin ja sattumalta ajautunut nykyiseen ankkuripaikkaansa yhdessä sitä ympäröivien viiniköynnösten kanssa; nämä olivat yhtä paljon hoidon tarpeessa kuin ne köyhät raukat, jotka lepäilivät niiden lehvien suojassa. Ympäristön muodostivat kirkko, jonka seinämillä oli joukko rakennustelineitä ja -tarpeita ja joka nähtävästi oli ollut korjauksen alaisena niin kauan, että korjausaineet näyttivät satavuotisilta ja olivat itse jo rappeutuneet, joukko pesuvaatteita, jotka oli ripustettu kuivamaan päivänpaisteeseen, joukko eriskummaisen epäsäännöllisesti sinne tänne siroteltuja rakennuksia, jotka olivat kuin Aatamin aikuisia, haaveellisiin muotoihin leikattuja juustoja, täynnä pikkueläjiä, ja kuumeisen sekasortoinen määrä ikkunoita, joiden kaikkien luukut riippuivat rempallaan ja joista useimmista roikkui jotakin resuista ja likaista.
Ensi kerroksessa oli pankki — hämmästyttävä kokemus jokaiselle liikeasioissa liikkuvalle herrasmiehelle, joka oli tottunut brittiläisen kaupungin oloihin — ja siinä kaksi laihaa näivettyneitä. rakuunoita muistuttavaa partaleukaista virkamiestä, jotka kultatupsuiset, vihreäsamettiset lakit päässä seisoivat pienten pulpettien ääressä pienessä huoneessa; lisäksi siellä ei ollut muita näkyviä esineitä kuin rautainen kassakaappi, jonka ovi oli auki, ja vesiruukku sekä ruususeppeleiset seinäpaperit, mutta virkamiehet saattoivat saatuaan laillisen maksumääräyksen vain upottamalla kätensä jonnekin näkymättömiin tuottaa loppumattoman määrän viiden frangin rahoja. Pankin alapuolella oli kolme, neljä rautaristikolla varustettua huonetta, jotka näyttivät rikollisten rottien vankilalta, ja yläpuolella oli mrs Gowanin asunto.
Huolimatta siitä, että sen seinät olivat tahraiset, ikäänkuin niistä olisi puhjennut esille lähetyskarttoja jakamaan ihmisille maantieteellistä viisautta, huolimatta siitä, että ikävä huonekalusto oli kauheasti haalistunut ja rappiolla ja että tavallinen venetsialainen, seisovan veden ja luoteen paljastaman ruokorannan haju oli hyvin voimakas, oli talo kuitenkin sisältäpäin parempi kuin ulkoapäin olisi luullut. Oven avasi hymyilevä mies, joka oli kuin käännytetty salamurhaaja — tilapäinen palvelija — ja joka saattoi heidät siihen huoneeseen, missä mrs Gowan istui, ilmoittaen, että kaksi kaunista englantilaista naista tuli tervehtimään rouvaa.
Mrs Gowan, joka istui ommellen, pani työnsä pois kannelliseen koriin ja nousi hiukan hätäisesti. Miss Fanny oli erinomaisen kohtelias ja lausui tavalliset korulauseet taitavasti kuin ainakin seuraelämän veteraani.
»Pappa oli äärettömän pahoillaan», jatkoi Fanny, »siitä, että oli tänään kiinni muualla (hän on hyvin paljon liikkeellä täällä, meillä kun on niin onnettoman paljon tuttavia!) ja pyysi minua erityisesti tuomaan hänen korttinsa mr Gowanille. Jotta saisin varmasti suoritetuksi tehtävän, josta hän muistutti minua vähintäin kaksitoista kertaa, sallinette minun keventää omaatuntoani laskemalla tämän kortin heti tähän pöydälle.»
Näin hän tekikin veteraanimaisen luontevasti.
»Olemme ihastuneet», virkkoi Fanny, »kuultuamme, että te olette Merdlein tuttuja. Toivomme, että sen kautta saamme vielä useammin tavata.»
»He ovat mr Gowanin perheen tuttavia», vastasi mrs Gowan. »Minulla ei vielä ole ollut iloa saada tutustua mrs Merdleen, mutta luulen, että minut esitetään hänelle Roomassa.»
»Todellako?» vastasi Fanny, jonka ilmeestä sai sen käsityksen, että hän rakastettavasi koetti tukahduttaa omaa ylemmyyttänsä. »Luulen, että opitte pitämään hänestä.»
»Te tunnette hänet hyvin?»
»Niin, katsokaas», sanoi Fanny kohauttaen ujostelematta kauniita hartioitaan, »Lontoossahan kaikki tuntevat toisensa. Tapasimme hänet matkallamme äskettäin, ja totta puhuen oli pappa ensin jotakuinkin suutuksissaan hänelle, koska hän oli ottanut haltuunsa huoneen, jonka palvelusväkemme oli tilannut meille. Se kiusa meni kyllä pian ohi, ja nyt olemme taas hyviä ystäviä.»
Vaikkei Pikku Dorritilla ollut tällä vierailulla vielä ollut tilaisuutta keskustella mrs Gowanin kanssa, vallitsi heidän välillänsä äänetön yhteisymmärrys, joka oli yhtä hyvä. Hän katseli mrs Gowania kiinteästi ja herkeämättä; hänen äänensä sointu sai hänen sydämensä värähtämään. Ei mikään hänessä eikä hänen läheisyydessään tai häntä koskeva jäänyt Pikku Dorritilta merkille panematta. Hän oli nopeampi huomaamaan vähimmätkin seikat tässä suhteessa kuin missään muussa — paitsi yhdessä ainoassa.
»Oletteko voinut aivan hyvin tuon illan jälkeen?» kysyi hän nyt.
»Kyllä, ystäväni. Entä te?»
»Oh, minä voin aina hyvin», vastasi Pikku Dorrit arasti.
»Minä — kyllä, kiitos.»
Hänellä ei ollut muuta syytä keskeytykseensä ja vapisemiseensa kuin että mrs Gowan puhuessaan hänelle oli koskenut hänen käteensä ja heidän katseensa olivat yhtyneet. Suurissa lempeissä silmissä näkyvä miettivä, huolestunut ilme oli heti vaientanut hänet.
»Te ette tiedäkään, että mieheni pitää teistä kovin ja että minun melkein pitäisi olla mustasukkainen», sanoi mrs Gowan.
Pikku Dorrit punastui ja pudisti päätänsä.
»Hän sanoisi teille, jos puhuisi samaa kuin minulle, ettei hän ole milloinkaan nähnyt ketään niin rauhallista ja neuvokasta kuin te.»
»Hän puhuu aivan liian kauniisti minusta», torjui Pikku Dorrit.
»Enpä luule. Mutta minun täytyy välttämättä kertoa hänelle, että te olette täällä. En saisi milloinkaan anteeksi sitä, että laskisin teidät — ja miss Dorritin menemään, mainitsematta teistä hänelle. Saanko? Voitteko suoda anteeksi maalaajan työhuoneessa vallitsevan epäjärjestyksen ja epämukavuuden?»
Tämä kysymys tehtiin miss Fannylle, joka armollisesti vakuutti olevansa kovin huvitettu ja ihastunut. Mrs Gowan meni eräälle ovelle, kurkisti siitä sisään ja tuli takaisin. »Tehkää Henrylle se kunnia, että käytte sisään», pyysi hän. »Tiesin, että se tuottaisi hänelle iloa.»
Ensimmäinen ilmiö, jonka Pikku Dorrit näki astuessaan huoneeseen, oli Pariisin Blandois, joka puettuna avaraan viittaan, lerppahattu päässä, seisoi korokkeella eräässä nurkassa, samanlaisena kuin seistessään Isolla Sankt Bernhardilla, kun kaikki varoittavat käsivarret näyttivät osoittavan häntä. Pikku Dorrit säpsähti, kun Blandois hymyili hänelle.
»Älkää pelästykö», rauhoitti Gowan tullen maalaustelineensä äärestä oven takaa. »Se on vain Blandois. Hän palvelee tänään mallina. Teen harjoitelman hänestä. Säästän rahaa käyttämällä häntä. Meillä köyhillä maalareilla ei ole sitä liiaksi.»
Pariisin Blandois nosti lerppahattuansa tervehtien naisia kuitenkaan tulematta nurkastaan esille.
»Anteeksi tuhansin kerroin!» pyysi hän. »Mutta tuo mestari on niin ankara, etten uskalla liikahtaa.»
»Älkää siis liikahtako», sanoi Gowan kylmästi, kun sisarukset lähestyivät telinettä. »Antakaa ladyjen edes katsella töherryksen mallia, että tietäisivät, mitä se tarkoittaa. Siinä hän seisoo, kuten näette. Roisto, joka odottaa saalistansa, ylevä ylimys, joka on valmis pelastamaan isänmaansa, yhteinen vihollisemme, joka odottaa tilaisuutta tuottaakseen tuhoa joillekin, taivaan lähettiläs, joka on valmis tekemään jonkun onnelliseksi — mitä näistä hän parhaiten mielestänne muistuttaa?»