XIV.

Landryn mielestä tuntui Fadetten päähänpisto aluksi niin naurettavalta, että sille kannatti paremmin nauraa kuin harmitella. "Tyttö on pikemmin vallaton kuin paha", ajatteli hän, "ja hän on vaatimattomampi kuin luulisikaan; ei hänen maksuvaatimuksensa suinkaan kotiani köyhdytä." Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän huomasikin tuon velkansa maksutavan paljoa ilkeämmäksi kuin miltä alussa näytti. Pikku Fadette tanssi erinomaisen hyvin; hän oli nähnyt hänen pyörivän paimenten kanssa ulkona kedolla tai tienohessa, ja tyttö hyppi kuin pieni paholainen, niin nopeaan että oli vaikeata pysyä tahdissa hänen kanssaan. Mutta hän näytti kaikkea muuta kuin sievältä ja oli niin huonosti puettu, yksinpä sunnuntaisinkin, ettei kukaan Landryn ikäinen poika tahtonut hänen kanssaan tanssia, ei ainakaan niin että ihmiset näkivät. Korkeintaan sikopaimenet ja ripillä käymättömät poikaset pitivät häntä sen arvoisena, että pyysivät kanssaan tanssimaan, ja kylän kaunottarista hänen läsnäolonsa tanssissa tuntui milteipä loukkaukselta. Landry tunsi sentähden hirmuiseksi nöyryytykseksi viedä tanssiin moista toveria, ja kun hän muisteli pyytäneensä kauniin Madelonin ainakin kolmeen burreehen, ihmetteli hän itsekseen mitä tyttö arvelisi sellaisesta häväistyksestä, johon hän nyt oli pakotettu täytyessään jättää nuo luvatut tanssit tanssimatta.

Kun hän oli sekä nälkäinen että viluinen ja yhä vielä pelkäsi virvatulen ahdisteluja, astui hän nopeasti eteenpäin, ajattelematta juuri mitään tai taakseen katsomatta. Kotiin saavuttuaan kuivatti hän vaatteensa ja kertoi pimeän tähden erehtyneensä portaasta ja vain vaivoin päässeensä joesta ylös, mutta häntä hävetti tunnustaa pelänneensä, eikä hän maininnut mitään virvatulesta eikä pikku Fadettesta. Landry meni nukkumaan ajatellen itsekseen, että huomenna on kyllä aikaa tuumia tuon vastenmielisen kohtauksen seurauksia. Mutta rauhallista unta hän ei saanut ensinkään. Hän uneksi pikku Fadettesta ainakin viisikymmentä kertaa; hän oli näkevinään tytön ratsastavan haltijan selässä, joka oli kuin mikähän suuri punainen kukko ja piti toisessa jalassaan sarvilyhtyä, jossa palava kynttilä levitti säteitään koko saraniityn yli. Sitte muuttui pikku Fadette vuohen suuruiseksi sirkaksi ja lauloi hänelle sirkan vinkuvalla äänellä jonkun laulun, jonka sisällystä hän ei käsittänyt, vaan kuuli ainoastaan hiukan loppusanoja: "sirkka, huivipirkka, kaksoislirkka". Se sai hänet aivan päästään pyörälle. Sitte ilmestyi virvatuli niin äkkiä ja niin voimakkaana, että hän vielä herätessäänkin näki silmiensä edessä pieniä liiteleviä, tummia, punaisia ja sinisiä pilkkuja, jommoisia näemme kun olemme liian kauvan katselleet aurinkoa tai kuuta.

Landry oli tuon yön jälkeen niin väsynyt, että hän nukkui koko päivämessun ajan eikä kuullut sanaakaan kirkkoherran saarnasta, jossa tämä niin kaunopuheisesti kuvaili kelpo Saint-Andochen hyveitä. Ja astuessaan kirkosta ulos oli Landry niin uninen, että hän oli aivan unohtanut Fadetten. Hän seisoi asehuoneen ulkopuolella, kauniin Madelonin vieressä, joka odotteli tanssin alkamista, varmana että Landry pyytää hänet ensiksi. Mutta kun tämä lähestyi tyttöä häntä puhutellakseen, huomasi hän samassa Sirkan, joka astui askeleen häntä kohti ja virkkoi kuuluvalla äänellä painokkaasti:

"No Landry, pyysit minua eilen illalla ensimäiseen tanssiin, toivon ettet lupaustasi peruuta."

Landry sävähti tulipunaiseksi, ja nähdessään että Madelonkin punastui harmista ja hämmästyksestä, rohkasi hän mielensä.

"Mahdollista kyllä että lupasin tanssia kanssasi, Sirkka; mutta minä olen sitä ennen pyytänyt toisenkin, ja sinun vuorosi on vasta sen jälkeen."

"Eipä niinkään, Landry", sanoi Fadette varmalla äänellä; "nyt muistisi pettää. Et ole luvannut kenellekään ennen minua, sillä lupaus, jonka täyttämistä nyt vaadin, on jo viime vuonna annettu ja sinä sen vaan uudistit eilen illalla. Jos Madelonin tekee mieli tänään tanssia kanssasi, niin on tuolla kaksoisveljesi, joka on aivan sinun näköisesi ja jonka hän voi ottaa sinun sijastasi. Toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin!"

"Sirkka on oikeassa", vastasi Madelon ylpeästi, ottaen Sylvinetiä kädestä. "Kun teillä on niin vanha lupaus, niin se on täytettävä. Minä tanssin yhtä mielelläni veljenne kanssa."

"Niin niin, onhan se saman tekevä", sanoi Sylvinet mitään pahaa aavistamatta. "Tanssitaan kaikki neljä."

Heidän täytyi tyytyä tähän, ollakseen huomiota herättämättä, ja Sirkka alkoi tanssia niin varmasti ja notkeasti, että tuskin milloinkaan oli mitään burreeta paremmalla tahdilla ja vauhdilla suoritettu. Jos hän olisi ollut sievä ja kauniisti puettu, olisi häntä katsellut oikein huvikseen, sillä hän tanssi aivan erinomaisesti ja kaikki nuo muut, kaunottaret, toivoivat sydämestään omistavansa hänen keveytensä ja notkeutensa; mutta Sirkka-raukka oli niin huonosti puettu, että hän näytti kymmenen kertaa tavallistakin rumemmalta. Landry, joka ei uskaltanut katsoa Madeloniin — niin pahoillaan ja nöyrtynyt hän oli hänen tähtensä — katseli tanssitoveriaan ja ajatteli että tyttö oli tänään vielä rumempi kuin tavallisissa arkirepaleissaan; sillä tyttönen oli koettanut koristautua sieväksi, mutta oli siten vain tehnyt itsensä naurettavan näköiseksi.

Hänen myssynsä oli vanhuuttaan aivan keltainen ja sensijaan, että se olisi ollut pieni ja takaapäin ylöstaivutettu seudun viimeisen kuosin mukaan, oli sen kummallakin sivulla kaksi suurta, leveää korvalappua ja takana riippui muuan osa aina kaulaan asti, niin että hän muistutti isoäitiään ja hänen päänsä näytti hennon kepin päässä keikkuvalta suurelta nauriilta. Hänen puolivillainen hameensa oli ainakin kahta kämmenleveyttä liian lyhyt, ja kun hän oli sinä vuonna paljon kasvanut, pistivät hänen laihat, auringon paahtamat käsivartensa hihoista kuin kaksi hämähäkinjalkaa. Hänellä oli sentään punainen esiliina, ja siitä hän oli kovin ylpeä, mutta se oli äidin peruja eikä hän ollut huomannut irrottaa siitä rintatilkkua, jommoista eivät nuoret tytöt olleet käyttäneet enää kymmeneen vuoteen. Tyttöraukka ei suinkaan ollut turhamielinen, eipä tarpeeksikaan; hän eli kuin mikähän poika, ajattelematta lainkaan ulkoasuaan ja haluten vain leikkiä ja nauraa. Siksi hän näyttikin pyhäkoristeihinsa pukeutuneelta vanhalta mummolta ja häntä ylenkatsottiin huonon pukunsa tähden, joka ei ollut niin kehno köyhyyden, vaan yksinomaan isoäidin ahneuden ja tyttärentyttären kauneudenaistin puutteen vuoksi.

XV.

Sylvinet oudoksui että hänen kaksoisveljensä oli lyöttäytynyt Fadetten seuraan, josta hän puolestaan piti vielä vähemmin kuin Landry. Landry ei tiennyt mitenkä hänen piti selittää tätä seikkaa, hän olisi tahtonut vajota vaikka maan alle. Madelon oli hyvin tyytymätön, ja huolimatta siitä että pikku Fadette pakotti heidät karkeloimaan, olivat heidän kasvonsa niin happaman näköiset kuin olisivat kulkeneet hautajaissaatossa.

Ensimäisen tanssin päätyttyä hiipi Landry tiehensä ja meni läheiseen puistikkoon piiloon. Mutta hetken päästä tuli pikku Fadette hänen luokseen Heinäsirkan kera, joka tänään oli tavallista äkäisempi ja äänekkäämpi, hänellä kun oli hatussa koristeena riikinkukon sulka ja valekullalla huoliteltu nappi, ja vaati hänet taasen tanssiin. Tytön jälessä vielä seurasi joukko häntä itseään nuorempia tytönletukoita, sillä yhtikäisensä eivät juuri halunneet hänen kanssaan seurustella. Kun Landry näki Fadetten, ympärillään kaikki nuo rasavillit, jotka hän aikoi ottaa todistajiksi siinä tapauksessa että poika kieltäytyisi, alistui hän kohtaloonsa ja vei tytön saksanpähkinäpuiden luo, jossa luuli löytävänsä jonkun syrjäpaikan tanssiakseen hänen kanssaan kenenkään huomaamatta. Onneksi ei siellä näkynyt Madelonia eikä Sylvinetiä eikä muitakaan kyläläisiä, ja hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen täyttääkseen urakkansa ja tanssiakseen kolmannen burreen Fadetten kanssa. Heidän ympärillään seisoi ainoastaan muutamia syrjäisiä, jotka eivät paljonkaan heitä tarkanneet.

Kohta kun tanssi oli loppunut, juoksi Landry Madelonia hakemaan, pyytääkseen hänet kanssaan lehtimajaan vehnäjauhovelliä syömään. Mutta Madelon oli tanssinut muiden kanssa, jotka olivat jo hänelle tarjonneet, ja hän vastasi Landrylle ylpeän kieltävästi. Kun Madelon näki että Landry vetäytyi johonkin nurkkaan kyynelsilmin — sillä pojan mielestä suuttumus ja loukattu ylpeys tekivät Madelonin entistäkin kauniimmaksi ja sen näkivät varmaan kaikki muutkin — söi tyttö annoksensa nopeasti loppuun, nousi pöydästä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Nyt soitetaan iltamessuun, kenenkä kanssa minä senjälkeen tanssin?" Tyttö kääntyi Landryyn päin, toivoen että tämä kiirehtisi vastaamaan: "Minun kanssani!" Mutta ennenkun Landry vielä oli ennättänyt suutaan avata, ilmautui jo muita pyytäjöitä, ja Madelon riensi uusien tanssitoveriensa kanssa iltamessuun heittämättä häneen silmäystäkään, enemmän nuhtelevaa kuin myötätuntoistakaan.

Iltamessun jälkeen meni Madelon heti ulos Pierre Aubardeaun, Jean Aladenisen ja Etienne Alaphilippen seuraamana, jonka jälkeen kaikki kolme vuoron perään tanssivat hänen kanssaan. Madelonilta ei milloinkaan puuttunut tanssiin pyytäjiä, sillä hän oli kaunis tyttö eikä hän ollut omaisuuttakaan vailla. Landry katseli häntä syrjästä ja pikku Fadette viipyi yhä kirkossa, lukien vielä muiden lopetettua pitkiä rukouksia. Hän teki niin joka sunnuntai; muutamat sanoivat sen johtuvan jumalanpelosta, toiset taas että tyttö sillätavoin tahtoi peittää yhteyttään paholaisen kanssa.

Landry näki ikäväkseen ettei Madelon välittänyt paljokaan hänen seurastaan, vaan oli iloinen ja punainen kuin ruusu ja näytti täysin lohdutetulta sen loukkauksen johdosta, mikä Landryn oli täytynyt hänelle tehdä. Hän huomasi nyt erään seikan, jota hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, nim. että Madelon ei ollut aivan vapaa keikailemisesta ja että tyttö ei missään tapauksessa paljo välittänyt hänestä, kun voi olla ilman häntä noin iloinen.

Hän tiesi voivansa olla väärässä; mutta Madelon oli äsken lehtimajassa nähnyt kuinka hän oli pahoillaan ja hänen olisi pitänyt ymmärtää että sen takana oli jotain, jota hän olisi mielellään tahtonut selittää. Mutta siitä ei tyttö välittänyt vähääkään, vaan oli iloinen kuin kauris samaan aikaan kun hänen oma sydämensä oli surusta halkeamaisillaan.

Kun Madelon oli tanssinut noiden kolmen kanssa, meni Landry hänen luokseen, sillä hän olisi halunnut puhua hänen kanssaan kahdenkesken, puolustaakseen itseään niin hyvin kuin voi. Hän ei tiennyt miten menetellä päästäkseen hänen kanssaan kahden, sillä hän oli vielä siinä ijässä, jolloin nuorukainen tuntee ujoutta toista sukupuolta kohtaan. Ja kun hän ei keksinyt mitä olisi tytölle asian aluksi sanonut, niin hän vaan tarttui hänen käteensä viedäkseen hänet mukanaan, mutta silloin sanoi Madelon puoleksi suuttuneella, puoleksi anteeksiantavalla äänellä:

"Oo, Landry? Joko sinä nyt vihdoinkin tulet pyytämään minua tanssiin?"

"En tule teitä tanssiin pyytämään", vastasi Landry, sillä hän ei ymmärtänyt teeskennellä eikä sanansa rikkominen juolahtanut hänen mieleensäkään; "tahtoisin vaan sanoa teille pari sanaa, jota ette voi kieltäytyä kuuntelemasta."

"Jos sinulla on jokin salaisuus minulle sanottavana, niin olkoon se toiseen kertaan", sanoi Madelon irrottaen kätensä. "Tänään meidän pitää tanssia ja huvitella. En ole vielä lainkaan väsynyt, ja kun Sirkka näyttää sinut noin uuvuttaneen, on parasta että menet nukkumaan; minä jään tänne."

Sitte hän suostui Germain Audouxin pyyntöön, joka tuli hänet tanssiin hakemaan. Ja kun hän käänsi Landrylle selkänsä, kuuli tämä Germain Audouxin sanovan:

"Tuo poika näytti luulevan saavansa tanssia tämän burreen teidän kanssanne."

"Mahdollisesti", vastasi Madelon päätään heilauttaen, "mutta kyllä se nyt jäi tanssimatta!"

Landryta nämät sanat kovin loukkasivat ja hän jäi katselemaan tanssia tarkastaen Madelonin käytöstä, joka ei ollut huolimatonta, vaan päinvastoin niin ylpeätä ja ylimielistä, että poikaa oikein harmitti, ja kun tyttö tuli hänen läheisyyteensä, jolloin Landry katseli häntä hiukan ivallisesti, tokasi tyttö uhmaten: "Vai niin, Landry; sinä et saa tänään ketään kanssasi tanssimaan? Sinun kai täytynee turvautua jälleen Sirkkaan."

"Ja turvaudun mielellänikin", vastasi Landry; "sillä jos hän ei olekkaan juhlan kaunein tyttö, niin hän ainakin tanssii paraiten."

Hän kiersi kirkon ympäri, etsien pikku Fadettea, ja vei hänet takaisin tanssipaikkaan aivan Madelonin eteen, jossa tanssi hänen kanssaan kaksi burreeta peräkkäin. Kelpasi katsella miten ylpeänä ja tyytyväisenä Sirkka karkeloi! Eikä hän salannut mielihyväänsä, vaan hänen veitikkamaiset mustat silmänsä loistivat ja hän heilautteli pientä niskaansa ja suurta päähinettään kuin tupsukana.

Mutta valitettavasti hänen menestyksensä herätti suuttumusta viidessä kuudessa pojassa, jotka tavallisesti pyysivät hänet tanssiin, mutta eivät nyt saaneet häntä kanssaan, vaikka he eivät olleet milloinkaan olleet häntä kohtaan ylpeitä, vaan olivat aina pitäneet häntä tanssinsa tähden arvossa. He rupesivat nyt häntä arvostelemaan, pilkkaamaan hänen korskeuttaan ja tirskumaan hänen ympärillään: "Hei, katsoppas Sirkkaa, joka luulee Landry Barbeaun lumonneensa! Sirkka! Viirikukko! Kikkanokka; Hepsankekka!" j.n.e. mitä parainta osasivat.

XVI.

Kun pikku Fadette meni heidän ohitsensa, vetivät he häntä hihasta tai asettivat jalkansa eteen kaataakseen hänet, ja muutamat — tietysti nuorimmat ja huonoimmin kasvatetut — nykivät häntä myssyn korvalipuista, niin että se pyörähteli kuin väkkärä hänen päässään, ja huusivat: "Katsokaa, katsokaa Fadetin muorin tuuliviiriä!"

Sirkka-raukka läimäytti viisi kuusi kertaa oikeaan ja vasempaan, mutta se vaikutti vain että huomio kiintyi häneen vielä suuremmassa määrässä ja rahvas alkoi pakista: "Katsokaapas meidän Sirkkaa, mikä onni häntä on tänään kohdannut! Landry Barbeau pyytää hänet alati kanssaan tanssimaan! Näkeehän sen jokainen, että hän tanssii hyvin; mutta nyt hän luulee olevansa kauniskin ja keikailee kuin harakka!" Toiset taasen kääntyivät Landryn puoleen: "Onko hän sinut noitunut, Landry-raukka, kun et näe enää ketään muuta kuin hänet? Vai aijotko pyrkiä poppamieheksi? Pian kai näemme sinun tallustelevan susia paimentamassa."

Landryta hävetti, mutta Sylvinet, jonka mielestä hänen veljensä oli paras ja kunnioitettavin ihminen maailmassa, oli vielä enemmän harmissaan nähdessään että hän joutui niin monen ihmisen naurun alaiseksi, jopa ulkopitäjäläistenkin, jotka nekin alkoivat vähitellen asiaan sekaantua ja puhella: "Onhan se kaunis poika, mutta mikä häntä oikein riivaa, kun ihastuu kaikkein rumimpaan tyttöön?" Madelon kuunteli riemuiten kaikkia pilkkapuheita ja otti niihin itsekin osaa.

"Mitäpä siitä!" tokasi hän. "Landry on vielä pieni lapsi, ja hänen ikäisensä ovat kiitollisia kun löytävät jonkun, joka viitsii heidän kanssaan puhella; ei silloin katsota niin tarkoin onko se vuohi vai ihminen."

Silloin tarttui Sylvinet Landryn käsivarteen ja kuiskasi: "Mennään täältä, muuten siitä vielä tulee riita, sillä he tekevät pikku Fadettesta pilkkaa ja heidän kompasanansa sattuvat sinuunkin. En ymmärrä mikä hullu päähänpisto sai sinun tanssimaan neljä viisi kertaa peräkkäin hänen kanssaan. Näyttää kuin tahallasi laittaisit itsellesi harmia; lopeta jo sellainen huvittelu! Voi olla paikallaan että tuo tytönleuhakka joutuu ihmisten pahuuden ja ylenkatseen alaiseksi, sehän on aina ollut hänestä mieluista, vaan meille se ei sovi. Mennään nyt tiehemme ja palataan Angelus-rukouksen jälkeen, niin voit pyytää Madelonia tanssiin, sillä hän on hieno tyttö. Olen aina sanonut sinulle että pidät liian paljon tanssista ja että se vielä viettelee sinut tyhmyyksiin."

Landry seurasi häntä muutamia askeleita, mutta kääntyi kuullessaan takanaan melua ja huutoa, ja näki kuinka pikkupojat Madelonin ja toisten tyttöjen sekä heidän miehisten toveriensa pilan ja naurun yllättäminä olivat riistäneet myssyn pikku Fadetten päästä. Hänen pitkät, mustat hiuksensa hulmuilivat pitkin selkää ja hän huitoi ympärilleen suuttuneena ja epätoivoisena, sillä tällä kertaa hän ei ollut sanonut mitään, mikä olisi antanut aihetta tuollaiseen pahoinpitelyyn, ja hän itki raivosta voimatta riistää takaisin myssyään, jota muuan ilkeä poika juoksutti ympäri kepin nenässä.

Landryn mielestä se oli hävytöntä ja hänen hyvä sydämensä paisui harmista. Hän tarttui poikaan, riisti häneltä myssyn ja kepin, jolla antoi pahantekijälle aika läimäyksen, palasi toisten poikain luo, jotka pakenivat jo hänet nähtyään ja tarttui Sirkka-raukan käteen, antaen hänelle myssynsä takaisin.

Landryn suuttumus ja poikien pelästys herätti katsojissa naurunräjähdyksen. Landryn teko hyväksyttiin yleisesti, mutta Madelon rupesi häntä pilkkaamaan, ja silloin Landryn ikäiset pojat, jopa häntä vanhemmatkin, rupesivat häntä nauramaan.

Landryta ei enää hävettänyt, hän tunsi itsensä rohkeaksi ja voimakkaaksi ja joku epämääräinen miehekkyyden tunne sanoi hänelle, että hänen velvollisuuteensa kuului puolustaa sitä tyttöä, jonka hän oli kaikkien nähden valinnut tanssitoverikseen, olipa se ruma tai kaunis, pieni tai suuri. Huomatessaan miten Madelonin ympärillä seisovat häntä katselivat, meni hän suoraan Aladenisea ja Alaphilippeä kohti ja sanoi:

"Entäs te, mitä teillä on tähän asiaan sanomista? Jos minua haluttaa osottaa tälle tytölle huomaavaisuutta, mitä se teitä liikuttaa? Ja jos se teitä harmittaa, niin miksi käännytte poispäin ja mutisette itseksenne? Seisonhan tässä ihan edessänne! Ettekö näe minua? Joku täällä on sanonut että olen vielä pieni lapsi, mutta sitä ei ole sanonut mikään mies eikä edes mikään puolikasvuinen poika minulle vasten silmiä. Sanokaa se nyt, niin katsotaan uskaltaako kukaan kiusata sitä tyttöä, jonka kanssa tuo pieni lapsi on tanssinut."

Sylvinet pysytteli veljensä kintereillä, ja vaikka hän ei hyväksynytkään että tämä oli tähän jupakkaan puuttunut, seisoi hän kuitenkin lähettyvillä, ollakseen valmiina häntä auttamaan. Ryhmässä seisoi neljä tai viisi nuorta miestä, jotka olivat kaksosia päätään pitempiä, mutta kun he näkivät veljesten päättäväisyyden, arvelivat he paraaksi välttää tappelua noin pienen asian vuoksi, ja niinpä ei kukaan sanonut sanaakaan, vaan jokainen katsoi toisiinsa, ikäänkuin kysellen ketä halutti mittailla voimiaan Landryn kanssa. Kukaan ei astunut esiin, ja Landry, joka ei ollut päästänyt Fadetten kättä omastaan, sanoi hänelle:

"Pane myssy heti päähäsi, Fadette; niin nähdään tuleeko joku ottamaan sen sinulta uudelleen."

"En", sanoi pikku Fadette kyyneliään pyyhkien; "olen jo tänään tanssinut tarpeeksi, loput saa jäädä."

"Eipä saakkaan, vaan me tanssimme vielä!" huudahti Landry, joka aivan leiskui rohkeutta ja ylpeyttä. "Ei kukaan saa sanoa, ettet voi tanssia minun kanssani joutumatta häväistyksen alaiseksi."

Hän tanssi vielä kerran tytön kanssa, eikä kukaan sanonut heille sanaakaan eikä katsonut heihin pilkallisesti. Madelon ja hänen ihailijansa olivat siirtyneet muuanne tanssimaan. Tämän burreen jälkeen kuiskasi pikku Fadette Landrylle:

"Jo riittää, Landry! Olen sinuun tyytyväinen ja vapautan sinut lupauksestasi. Nyt menen kotiin. Tanssi kenen kanssa tahdot vielä tänä iltana."

Hän haki pikku veljensä, joka tappeli muiden lasten kanssa, ja luisti tiehensä niin nopeaan, ettei Landry edes nähnyt minne tyttö katosi.

XVII.

Landry meni illalliselle kotiin veljensä kanssa, ja kun tämä oli kovin halukas kuulemaan mistä tuo jupakka kaiken kaikkineen johtui, kertoi Landry hänelle kuinka hän eilen illalla oli joutunut virvatuliharhaukseen ja kuinka pikku Fadette oli hänet auttanut pulasta, tapahtuipa se sitte neuvokkuuden tai noituuden avulla, sekä palkinnoksi vaatinut hänen tanssimaan kanssaan seitsemän tanssia Saint-Andochen juhlassa. Muun hän jätti mainitsematta, sillä hän ei tahtonut milloinkaan veljelleen kertoa kuinka levoton hän oli ollut luullessaan hänen viime vuonna hukkuneen jokeen, ja siinä hän teki oikein, sillä sellaiset vaaralliset ajatukset palautuvat toisinaan lasten mieleen, jos niille pannaan painoa tai niistä puhutaan.

Sylvinet hyväksyi täydelleen että veljensä oli pitänyt lupauksensa ja sanoi että ne ikävyydet, mitkä siitä olivat hänelle johtuneet, vain tekivät hänen käytöksensä vieläkin kunnioitettavammaksi. Mutta niin peloissaan kun hän olikin sen vaaran suhteen, mihin Landry oli joen luona joutunut, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta pikku Fadettea. Hän tunsi niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei hän tahtonut ensinkään uskoa tytön vain sattumalta löytäneen hänen veljensä ja vain pelkästä hyvyydestä häntä auttaneen.

"Sepä olikin Fadette ", sanoi hän, "joka loihti virvatulen sinua harhauttamaan ja jokeen hukuttautumaan, mutta Jumala ei sitä sallinut, sillä sinä et ole milloinkaan kulkenut kadotuksen tietä. Silloin tuo ilkeä Sirkka väärinkäytti hyvyyttäsi ja kiitollisuuttasi ja sai sinun antamaan lupauksen, joka niin suuresti sinua vahingoitti, ja sen hän tiesi hyvin. Hän on oikein kamala, tuo tyttö; kaikki noidat rakastavat pahaa, hyviä ei olekkaan. Hän tiesi aivan hyvin saattavansa sinut riitaan Madelonin ja paraimpien tuttaviesi kanssa. Hän tahtoi myöskin että sinä joutuisit tappeluun, ja ellei Jumala toisen kerran olisi sinua auttanut hänen pauloistaan, niin olisit joutunut ilmiriitaan ja tullut onnettomaksi."

Landry, joka mielellään katseli asioita samalla tavalla kuin veljensäkin, ajatteli että hän ehkä oli oikeassa, siksi hän ei ruvennut erikoisemmin Fadettea puolustamaan. He puhelivat virvatulesta, jota Sylvinet ei ollut milloinkaan nähnyt ja josta hän oli hyvin utelias kuulemaan, vaikkei toivonutkaan sitä näkevänsä. Mutta he eivät uskaltaneet puhua siitä äidille, sillä hän pelästyisi jo sitä ajatellessaankin, eikä isällekään, sillä hän tekisi sellaisista asioista pilaa — hän oli nähnyt aarnikeijun ainakin parikymmentä kertaa, siitä vähääkään välittämättä.

Tanssia jatkettiin myöhään yöhön, mutta Landry, joka tunsi olevansa alakuloinen, hän kun nyt todella oli joutunut riitaan Madelonin kanssa, ei tahtonut käyttää Fadetten suomaa vapautta, vaan auttoi veljeään eläinten laitumelta tuomisessa. Kun hän tällä matkalla joutui puolitiehen Pricheen päin ja kun hänen päätänsäkin kivisti, sanoi hän veljelleen jäähyväiset saraniityn luona. Sylvinet tahtoi ettei hän nyt menisikään vierinkiviportaan kautta, sillä hän pelkäsi että aarnikeiju tai Sirkka siellä taasen tekisivät hänelle kepposiaan, ja sai veljensä lupaamaan että hän tekisi kierroksen ja menisi joen yli ison myllysillan kautta.

Landry siis seurasi veljensä toivomusta ja meni sensijaan, että olisi kulkenut saraniityn poikki, sen rotkotien kautta, joka kulkee pitkin Chaumoisin kukkulaa. Hän ei ensinkään pelännyt, sillä ilmassa kuului vielä äänten hälinää Saint-Andochen juhlapaikalta. Hän kuuli epäselvästi säkkipillin äänen ja tanssin töminän ja tiesi hyvin etteivät henget alota ilveitään ennenkuin ihmiset nukkuvat.

Tullessaan kukkulalta alas, aivan kivilouhoksen oikealta puolelta, kuuli hän jonkun valittavan äänen ja luuli sitä ensin taivaanvuohen mäkätykseksi. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän ääni muistutti ihmisen nyyhkytystä, ja kun hänen hyvä sydämensä aina oli valmis rientämään kanssaihmistensä avuksi, astui hän rohkeasti aina kivilouhokselle saakka.

Mutta itkijä vaikeni hänen lähestyessään.

"Kuka siellä itkee?" kysyi hän miehekkäällä äänellä.

Ei vastausta.

"Onko siellä joku sairaana?" kysyi hän vielä kerran. Mutta kun ei vastausta kuulunut, aikoi hän mennä tiehensä; sitä ennen tahtoi hän kuitenkin katsastaa ympärilleen tuossa kivilouhikossa, ja hän näki pian nousevan kuun valossa jonkun ihmisen makaavan suullaan maassa liikkumattomana kuin kuollut, joko se sitte oli kuollut tai vain epätoivoissaan noin heittäytynyt, eikä tahtonut liikkua, jottei ilmaisisi itseään.

Landry ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta eikä koskettanut vainajaan. Hän ällistyi kovasti ajatellessaan että hänen edessään ehkä oli ruumis, mutta hän hillitsi itsensä, koska tässä kenties oli tarpeen auttaa lähimäistään, ja astui päättävästi esiin koskettaakseen makaavaa kättä. Mutta kun tämä havaitsi olevansa huomattu, niin se kohoutui puoleksi istualleen, ja Landry näki edessään pikku Fadetten.

XVIII.

Ensin Landryta harmitti, että pikku Fadette aina joutui hänen tielleen, mutta kun tyttö näytti olevan surullinen, tunsi hän myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja heidän välillään syntyi seuraava keskustelu:

"Mitä minä näenkään, Sirkka; sinäkö se siellä itket? Onko joku sinua lyönyt tai ajanut kotoa pois, koska vaikeroit ja olet tänne piiloutunut?"

"Ei, Landry; ei kukaan ole minua ahdistanut sen jälkeen, kun sinä minua niin urhoollisesti puolustit, ja muuten en edes pelkääkkään ketään. Piilouduin vain saadakseni itkeä, sillä ei ole mitään tuhmempaa kuin näyttää ihmisille että mieli on apea."

"Mutta minkätähden sitte olet pahoillasi? Senkötähden että ovat olleet sinulle niin pahoja tänään? Se on tavallaan oma vikasi, mutta voithan lohduttaa itseäsi ja päättää ettet enää milloinkaan antaudu semmoiseen."

"Minkätähden sanotte sitä minun viakseni? Olenko siis loukannut teitä, kun tahdoin tanssia kanssanne, ja olenko ainoa tyttö, jolla ei ole oikeutta huvitella niinkuin muut?"

"Siitä se ei riipu, Fadette; en moiti teitä siitä että tahdoitte tanssia kanssani. Olen täyttänyt toivomuksenne ja käyttäytynyt teitä kohtaan velvollisuuteni mukaan. Teidän vikanne ei ole tämänpäiväinen, ja jos olette erehtynyt, niin ette ole sitä tehnyt minua vaan itseänne kohtaan, sen kyllä itsekin tiedätte."

"Ei, Landry; niin totta kuin Jumala elää, en tiedä tehneeni mitään vääryyttä; jos minun täytyy lukea jotakin viakseni, niin se supistuu siihen, että olen vastoin tahtoani tuottanut teille ikävyyksiä."

"Älkäämme puhuko minusta, Fadette; enhän valita omaa kohtaloani. Puhukaamme teistä, ja koska te ette tiedä että teillä on virheitä, niin annatteko minun avomielisesti ja ystävällisesti kertoa mitkä ne ovat?"

"Mielelläni, Landry, ja minä olen pitävä sitä parhaimpana palkintonani tai parhaimpana rangaistuksenani minkä voit minulle antaa siitä hyvästä tai pahasta, mitä olen sinulle tehnyt."

"No niin, Fanchon Fadet; kun sinä puhut noin järkevästi ja minä ensimäisen kerran näen sinun hiljaisena ja valmiina kuuntelemaan muiden ajatuksia, niin tahdon sanoa sinulle miksei sinua pidetä siinä arvossa, kuin kuusitoistavuotiaalla tytöllä voisi olla oikeus itselleen vaatia. Sinä nimittäin et ole ensinkään tytön kaltainen, vaan aivan kuin mikähän poika sekä ulkonäöltäsi että käytökseltäsi; sinä et ollenkaan pidä itsestäsi huolta. Ensiksikin et ole siisti etkä säntillinen, ja teet itsesi vastenmieliseksi pukusi ja puheittesi kautta. Tiedät kyllä että lapset antavat sinulle vielä pahemmankin nimen kuin Sirkka, he sanovat sinua usein Villiksi. Sanoppas, onko omasta mielestäsi kaikki niinkuin olla pitää, kun et vielä kuudentoista vuotiaana käyttäydy niinkuin tytön pitää. Sinä kiipeät puissa kuin orava, sinä heittäydyt valjastamattoman hevosen selkään ja ratsastat täyttä laukkaa ilman satulaa ja suitsia, ihan kuin paholainen kiitäisi kintereilläsi. Saattaa olla hyväkin että ihminen on voimakas ja notkea, ja sekin on hyvä ettei pelkää mitään, se on luonnon miehelle suoma lahja. Mutta naisen se sellainen viettelee helposti liiallisuuksiin, ja näyttää niinkuin sinä tahtoisit vain herättää huomiota. Ja huomiota sinä herätätkin kaikkialla; sinulle tehdään kiusaa ja sinulle huudetaan kuin sudelle. Sinä olet hyväpäinen ja annat teräviä vastauksia, jotka herättävät naurua niissä, joihin ne eivät kohdistu. On kyllä hyvä olla muita terävämpi, mutta jos käyttelee terävyyttään liiaksi, niin hankkii itselleen vihollisia. Sinä olet utelias, ja niin pian kun olet urkkinut muiden salaisuuksia tietoosi, viskaat ne heille vasten naamaa, kun vähänkin riitaannut heidän kanssaan. Siitä johtuu että sinua pelätään, ja sitä jota pelätään, sitä vihataankin. Sellaisille maksetaan aina pahemmalla mitalla kuin he ansaitsevat. Ja mitä siihen tulee, osaatko noitua vai et, niin tahtoisin uskoa että sinulla on tietoja, mutta toivon ettet ole antautunut pahojen henkien kanssa tekemisiin; mutta sinä tahdot että ihmiset sellaista uskoisivat, pelättääksesi niitä, joihin olet suuttunut, mutta siten sinä vain saatat itsesi huonoon maineeseen. Niin, nyt olet kuullut virheesi, Fanchon Fadet, ja niitten tähden ihmiset eivät sinusta pidä. Ajattelehan asiaa, niin pian huomaat että jos tahtoisit olla vähän enemmän muitten ihmisten kaltainen, niin sinua pidettäisiin suuremmassa arvossa järkesi vuoksi, jonka suhteen olet heitä etevämpi."

"Kiitos, Landry!" vastasi pikku Fadette vakava ilme kasvoillaan, kuunneltuaan hartaasti hänen puhettaan. "Olet sanonut sen, josta koko maailma minua moittii, ja sinä olet sen sanonut perin sävyisästi ja säälivästi, jota eivät toiset tee. Tahdotko nyt, että minä vastaan sinulle, ja tahtoisitko senvuoksi istua hetkiseksi viereeni?"

"Paikka ei ole juuri hauskimpia", sanoi Landry, joka ei halunnut viipyä kovin kauvan tytön seurassa ja yhä ajatteli mitä hänestä sanottiin, että hän muka loihti ihmisiä silloinkun he vähimmin sitä aavistivat.

"Sinä et pidä tätä paikkaa hauskana", sanoi Fadette, "sillä te rikkaat olette niin vaativaisia. Kun teidän tekee mielenne istua ulkona, niin pitäisi teillä välttämättä olla kaunis nurmikko allanne, ja te voittekin niityillänne ja puutarhoissanne valita kauniimmat paikat ja paraimman siimeksen. Mutta ne, joilla ei ole mitään, eivät vaadi niin paljo, vaan tyytyvät ensimäiseen kiveen, jota vasten voivat päänsä kallistaa. Okaat eivät pistä heidän jalkojaan, ja missä milloinkin liikkuvatkin, on heillä avoin silmä huomaamaan mikä on kussakin paikassa kaunista. Ei ole, Landry, ensinkään rumia paikkoja niiden mielestä, jotka tahtovat ymmärtää sitä hyvää ja kaunista, mitä Jumala on kaikkiin käsialoihinsa kätkenyt. Vaikken olekkaan mikään loihtija, tiedän kuitenkin mihin mitättöminkin kasvi kelpaa, minkä tallaat jalkaisi alle, ja kun kerran tiedän mihin ne kelpaavat, katselen niitä mielelläni enkä halveksi niitä enemmän näkönsä kuin hajunsakaan puolesta. Kerron tätä sinulle, Landry, voidakseni sitte sanoa jotakin, jota voi sovittaa ihmisiin yhtähyvin kuin puutarhakukkiin ja tienohessa kasvavaan rikkaruohoon: ylen usein halveksitaan sitä, mikä ei näytä kauniilta eikä hyvältä, ja jätetään huomioon ottamatta että se voisi olla hyödyksi ja avuksi."

"En oikein ymmärrä mitä sillä tarkotat", sanoi Landry istuutuen hänen viereensä, ja he istuivat niin hetkisen vaiti, sillä pikku Fadetten ajatukset liikkuivat nyt niillä mailla, jonne Landry ei jaksanut häntä seurata. Landry taas ei voinut olla jonkinlaisella mielihyvällä tyttöä kuuntelematta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut niin vienoa ääntä eikä niin hyvin lausuttuja sanoja.

"Tiedätkö mitä, Landry?" puhui tyttö taasen. "Ansaitsen enemmän myötätuntoisuutta kuin moitetta, ja jos olenkin tehnyt väärin itseäni kohtaan, en ainakaan ole milloinkaan tehnyt mitään todellista vääryyttä muille, ja jos ihmiset olisivat oikeudenmukaisia ja järkeviä, niin he paljoa enemmän katsoisivat hyvään sydämeeni kuin rumiin kasvoihini ja kehnoihin vaatteisiini. Ajattelehan — ja ellet sitä tiedä, voin sinulle kertoa — mikä on ollut kohtaloni siitä asti kun synnyin. En tahdo sanoa mitään pahaa äitiraukastani, jota kaikki moittivat ja sättivät, vaikkei hän voi itseään puolustaa — enkä voi niin tehdäkkään, kun en oikein tiedä mitä pahaa hän on tehnyt tai houkuteltu tekemään. Mutta maailma on niin paha, että kun tuskin olin kadottanut äitini ja yhä vielä häntä katkerasti surin, niin muut lapset, suuttuneena minuun mistä tahansa — leikistä, pikku asiasta, jonka olisivat antaneet toisilleen heti anteeksi — ivasivat minua äitini rikoksesta ja koettivat minua pakottaa häpeemään hänen tähtensä. Ehkä olisi joku järkevä tyttö, niinkuin sinä sanot, minun sijassani vaijennut, ajatellen että on viisaampaa heittää äiti sikseen ja antaa ihmisten puhua hänestä mitä rivouksia tahansa, päästäkseen itse rauhaan. Mutta minä, näetkös, en sitä voinut. Se kävi minulle yli voimien. Äitinihän oli kuitenkin äitini, ja olkoon hän millainen hyvänsä, joko hänet löydän tahi en milloinkaan enää saa kuulla hänestä puhuttavankaan, tulen häntä aina rakastamaan kaikesta sydämestäni. Ja kun minulle sanotaan että olen seikkailijattaren ja kapakanpitäjän tytär, silloin minä suutun, mutta en omasta puolestani, sillä tiedän ettei se ole mikään loukkaus minua kohtaan, kosken ole mitään pahaa tehnyt, vaan äitiraukkani puolesta, jota minun velvollisuuteni on puolustaa. Ja kun en voi enkä ymmärrä häntä oikein puolustaa, kostan hänen puolestaan sanomalla ihmisille totuuksia ja todistamalla etteivät he ole parempia kuin hänkään, jota he kivittävät. Sentähden he sanovat että olen utelias ja hävytön ja että urkin heidän salaisuuksiaan, levittääkseni ne sitte maailmaan. On kyllä totta, että Jumala on luonut minut uteliaaksi, jos nimittäin se on uteliaisuutta, että haluaa selkoa asioista, joita ei tiedä. Mutta jos minua olisi kohdeltu hyvin ja ihmisellisesti, en olisi milloinkaan koettanut tyydyttää uteliaisuuttani muitten kustannuksella. Olisin tyytynyt niihin salaisuuksiin, jotka isoäitini minulle opettaa ja jotka tarkottavat ihmisruumiin parantamista. Kukat, yrtit, kivet, hyönteiset, kaikki luonnon salaisuudet — niissä olisi ollut kyllin minulle, joka mielelläni kuleskelin ympäri ja nuuskin kaikkialla. Olisin ollut aina yksin, mutta en kuitenkaan milloinkaan ikävissäni, sillä suurin huvini on oleskella yksinäisillä paikoilla ja ajatella kaikellaisia asioita, joista en kuule niiden koskaan puhuvan, jotka pitävät itseään hyvinkin tietävinä ja viisaina. Jos olen antautunut tekemisiin ihmisten kanssa, on se tapahtunut ainoastaan halusta tehdä heille pieniä palveluksia niillä pienillä tiedoilla, joita olen vähitellen itselleni hankkinut ja joista isoäidillenikin on toisinaan hyötyä, vaikkei hän sano mitään. Niin, sensijaan että olisin saanut osakseni kiitosta niiltä minun ikäisiltäni lapsilta, joiden sairauksia ja vammoja olen parantanut ja joille olen antanut hyviä neuvoja, milloinkaan mitään palkintoa pyytämättä, on minua solvattu noidaksi, ja ne, jotka puhuivat kauniita sanoja silloinkun tarvitsivat apuani, haukkuivat minua ensi tilassa."

"Se minua harmitti, ja minä olisin voinut tehdä heille vahinkoa, sillä minä en tunne ainoastaan hyödyllisiä vaan myöskin vahingollisia asioita; mutta niin en ole milloinkaan tehnyt, sillä en ole ilkeäluontoinen, ja jos kostankin sanoilla, niin teen sen päästäkseni heti irti mielipahastani ja unohtaakseni harmini, voidakseni sitte antaa anteeksi, niinkuin Jumala on käskenyt. Mitä siihen tulee, etten välitä ulkonäöstäni ja tavoistani, niin sen kai pitäisi vain todistaa etten ole niin turhamainen, että kuvittelisin olevani kaunis, kun tiedän olevani niin ruma, ettei kukaan ilkiä minua katsella. Tiedän sen kyllä, sillä minulle on siksi usein siitä huomautettu, ja nähdessäni kuinka ihmiset ovat kovia ja ylenkatseellisia niille, jotka Jumala on jättänyt vähäosaisiksi, on minua suorastaan huvittanut tehdä heille hiukan kiusaa; mutta itseäni olen lohduttanut sillä, etteivät kasvoni ole vastenmieliset taivaalliselle isälleni ja suojelusenkelilleni, jotka eivät arvostele minua senvuoksi huonommin, yhtävähän kun moitin heitä siitä mitä olen saanut. En ole myöskään niitä, jotka sanovat: 'tuossa on lehtimato, hyi kuinka ruma elävä — kuinka ruma se onkaan, pole se kuoliaaksi!' En pole kuoliaaksi ainoatakaan Jumalan luomaa olentoa, ja jos lehtimato putoaa veteen, asetan sen alle lehden, että se voisi pelastua. Sentähden sanovat ihmiset että pidän ilkeistä eläimistä ja että olen noita, kun en pidä sammakkojen rääkkäämisestä enkä kärsi että ny'itään ampiaisilta jalkoja ja että eläviä yölepakkoja naulitaan puuhun. Eläinraukat, ajattelen itsekseni, jos kaikki rumat tapettaisiin, niin en minä olisi paremmin oikeutettu elämään kuin hekään."

XIX.

Landry tunsi omituista liikutusta pikku Fadetten puhuessa noin rauhallisesti ja nöyrästi rumuudestaan, ja koettaen muistutella mieleensä hänen kasvojaan, joita hän tuskin nyt näki pimeässä kivilouhoksessa, sanoi hän tytölle, ollenkaan yrittämättä häntä imarrella:

"Mutta ethän sinä, Fadette, ole ollenkaan niin ruma kuin itse luulet ja sanot. On niitä paljo rumempiakin, eikä sentään kukaan heitä senvuoksi moiti."

"Olenko enemmän tai vähemmän ruma, se ei muuta sitä tosiasiaa, ettet voi missään tapauksessa sanoa minua kauniiksi. Älä huolikkaan minua lohduttaa, sillä en minä sure sitä asiaa ensinkään."

"Kuka tietää minkänäköinen olisit, jos olisit huolellisemmin puettu ja kammattu niinkuin muutkin? Yhdestä asiasta ainakin ovat kaikki yksimielisiä, ja se on, että ellei sinulla olisi niin lyhyt nenä, niin suuri suu ja niin tumma iho, et olisi ollenkaan hullumman näköinen, sillä sanotaan niinkin, ettei koko paikkakunnalla ole kellään sellaisia silmiä kuin sinulla, ja että ellet katsoisi niin rohkeasti ja ivallisesti, niin mielelläänkin soisi sinun itseään katsovan."

Landry puhui tuollalailla olematta itsekään selvillä miksi hän niin puhui. Hän koetti muistutella mieleensä pikku Fadetten ulkonaisia virheitä ja etuja, ja hän omisti nyt ensimäisen kerran tytölle huomiota ja mielenkiintoa, jommoista hän ei olisi hetki sitten luullut mahdolliseksi. Tyttö sen kyllä huomasi, mutta ei ollut huomaavinaan, sillä hän oli liian viisas ottaakseen Landryn mielenkiintoa vakavalta kannalta.

"Minun silmäni näkevät kyllä mikä on hyvää", sanoi hän, "ja katselevat huonoa osanotolla. En ole kovin surullinen vaikken miellytäkkään niitä, jotka eivät minua itseäni miellytä, enkä käsitä miksi kaikki nuo kauniit tytöt, joita niin liehakoidaan, koettavat miellyttää koko maailmaa, ikäänkuin he itse pitäisivät kaikista. Minä puolestani, jos olisin kaunis, en tahtoisi olla kaunis enkä miellyttävä muiden silmissä kuin niiden, joista pitäisin."

Landry ajatteli Madelonia, mutta pikku Fadette ei antanut hänen kauvan jatkaa ajatustaan, sillä hän tarttui taasen puheeseen:

"Siinä se on, Landry, se vääryys mitä olen muille tehnyt, etten koeta kerjätä heidän myötätuntoisuuttaan taikka heidän suvaitsevaisuuttaan rumuuteni suhteen. Olen heidän edessään koristelematon, ja se heitä harmittaa ja saa heidän unohtamaan, että olen usein tehnyt heille hyvää, vaan en milloinkaan pahaa. Ja jos tahtoisinkin huolehtia ulkoasustani, niin mistä saisin mitään, millä itseäni somistaisin? Olenko koskaan kerjännyt, vaikkei minulla ole milloinkaan ollut soutakaan, jota voisin omakseni sanoa? Antaako isoäitini minulle mitään, lukuunottamatta ruokaa ja suojaa? Ja jollen kykene muodostamaan itselleni siistiä vaatteita niistä vaivaisista rievuista, joita äitini jätti jälkeensä, niin onko se minun syyni ettei kukaan ole minua opettanut ja että minut on kymmenen ikäisestä jätetty oman hoitoni varaan? Tiedän hyvin mistä muustakin minua moititaan, vaikka olet sääliväisyydestä jättänyt sen mainitsematta; sanotaan että olen jo kuudentoista vanha ja että voisin varsin hyvin mennä palvelemaan, jolloin saisin palkkaa ja ylläpidon, mutta että laiskuuteni ja kuleskelemishaluni pidättävät minua yhä isoäitini luona, joka ei hänkään liioin pidä minusta ja jolla olisi kyllä varaa pitää palvelija."

"Eikö se sitte ole totta?" sanoi Landry. "Sanotaan ettet sinä välitä työstä ja isoäitisi sanoo itse kelle hyvänsä, että hänen olisi edullisempi pitää sinun sijastasi palvelijaa."

"Isoäiti sanoo niin sentähden, että hän mielellään mutisee ja valittelee. Mutta kun otan puheeksikaan lähteä hänen luotaan, niin hänpä ei laskekkaan, sillä hän tietää minusta olevan itselleen enemmän hyötyä kuin hän haluaa itsekään tunnustaa. Hän ei ole enää yhtä tarkkasilmäinen ja ketteräjalkainen kuin viisitoistavuotiaana kootakseen yrttejä, joista hän valmistaa rohtonsa ja pulverinsa, ja jotkut niistä on tuotava kaukaa, vaikeapääsyisistä paikoista. Muuten tunnen minä sellaisiakin kasvien ominaisuuksia, joista hänellä ei ole aavistustakaan, ja hän oikein hämmästyy kun minä laittelen rohtoja, joiden hyvät ominaisuudet hän kyllä sittemmin huomaa. Ja mitä meidän elukoihimme tulee, niin ne ovat niin kauniita, että oikein ihmetellään voivatko ne olla sellaisten ihmisten karjaa, joilla on ainoastaan yleiset maat laitumina. Isoäiti kyllä tietää kenelle kuuluu kiitos siitä, että hän saa niin hyviä villoja lampaistaan ja niin makeata maitoa vuohistaan. Hän ei tosiaankaan halua että hänet jättäisin, sillä tuotan hänelle aina enemmän kuin mitä hänelle maksan. Minä puolestani taas pidän isoäidistäni, vaikka hän onkin ankara ja pitää minut niukalla. Mutta minulla on toinenkin syy minkätähden en tahdo häntä jättää, ja sanon senkin kyllä sinulle, Landry, jos haluat."

"Niin, sanohan vaan", kehotti Landry, joka alkoi yhä innokkaammin
Fadettea kuunnella.

"Sentähden, että äitini jätti minulle, kymmenvuotiselle, perinnöksi poikaraukan, yhtä ruman kuin minä itse ja vielä viheliäisemmän, sillä hän on syntymästään asti ollut ontuva, heikko, kivuloinen, kyttyräselkäinen ja aina jörö ja paha, sentähden että hän on aina sairas, tuo poikaraukka. Kaikki ihmiset suuttuvat häneen, työntävät hänet luotaan ja kiusaavat Heinäsirkka-raukkaani. Isoäiti on hänelle liian ankara ja löisi häntä aivan liiaksi, ellen minä häntä puolustaisi ja olisi häntä kurittavinani isoäidin sijasta. Mutta minä pidän aina tarkoin silmällä, etten häntä loukkaa, ja sen hän tietää hyvin itsekin. Kun hän on tehnyt pahaa, juoksee hän hameeni taakse piiloon sanoen: 'lyö minua, ennenkuin isoäiti saa minut käsiinsä!' Ja minä lyön häntä näön vuoksi, ja tuo vekkuli on huutavinaan. Minä kyllä pidän hänestä huolta, mutta en voi aina auttaa että hänen, pikkuraukan täytyy käydä ryysyissä; mutta kun minulla on jokin vaatekappale, niin laitan siitä hänelle verhoa, ja kun hän on sairas, parannan hänet — isoäidin käsissä hän kuolisi, sillä mummo ei ymmärrä lapsia hoitaa. Lyhyesti, pidän häntä hengissä, tuota kivuloista raukkaa; ellei minua olisi, kävisi elämä hänelle kovin tukalaksi ja hän makaisi pian nurmen alla isäraukkamme vieressä, jota en voinut estää kuolemasta. En tiedä onko siitä hänelle mitään iloa, että pidennän hänen elämäänsä, kun hän kuitenkin on sellainen raajarikko, mutta en voi olla ilmankaan. Ja kun ajattelen mennä palvelukseen, kootakseni itselleni vähän varoja ja päästäkseni nykyisestä viheliäisyydestäni, koskee se sydämeeni ja minä tunnen omantunnonvaivoja, aivan kuin olisin Heinäsirkan äiti ja hänen täytyisi minun tähteni kärsiä. Siinä nyt ovat kaikki virheeni, Landry, ja nyt Jumala minut tuomitkoon; minä puolestani annan niille anteeksi, jotka ovat minua väärinkäsittäneet."

XX.

Landry kuunteli yhä tarkkaavammin pikku Fadettea, voimatta väittää mitään häntä vastaan. Se lämpimyys, millä tyttö puhui nyt viimeksi pikku veljestään, Heinäsirkasta, teki häneen sellaisen vaikutuksen, kuin hän olisi äkkiä tuntenut ystävyyttä häntä kohtaan ja tahtoisi häntä puolustaa koko maailmaa vastaan.

"Hänen, joka tästä lähtien puhuu sinusta pahaa, hänen ei käy hyvin! Kaikki mitä sanot, on hyvin sanottu, ja kellään ihmisellä ei ole aavistusta kuinka hyväsydäminen ja ymmärtäväinen sinä olet. Mikset näyttäydy sellaisena ihmisille? Silloin ei sinusta puhuttaisi pahaa ja epäilemättä olisi niitä, jotka hankkisivat sinulle oikeutta."

"Minähän olen jo sinulle sanonut, Landry", vastasi tyttö, "etten halua miellyttää niitä, jotka eivät minua miellytä."

"Mutta jos sanot sen minulle, niin se kai merkitsee — —"

Landry katkasi äkkiä puheensa, hämmästyen sitä mitä oli aikonut sanoa, ja jatkoi:

"— niin se kai merkitsee, että tunnet enemmän kunnioitusta minua kuin noita muita kohtaan? Minä luulin että vihaisit minua, kun en ole milloinkaan ollut sinulle ystävällinen."

"Ehkä olen sinua vähän vihannutkin", vastasi pikku Fadette; "mutta jos niin on ollutkin, niin sillälailla ei ole ainakaan tästä päivästä lähtien, ja minä tahdon sanoa sinulle syyni. Luulin että olit ylpeä, ja se sinä oletkin; mutta sinä voit kukistaa ylpeytesi täyttääksesi velvollisuutesi, ja se on sinulle sitä suuremmaksi kunniaksi. Luulin sinua kiittämättömäksi, ja vaikka juurtunut ylpeytesi kehottaakin sinua siihen, niin olet kuitenkin samalla niin uskollinen lupauksissasi, että teet mitä hyvänsä täyttääksesi sanasi. Sitäpaitsi minä luulin sinua pelkuriksi, ja minun teki mieleni halveksia sinua, mutta nyt näen että olet vain taikauskoinen ja ettei sinulta puutu urhoollisuutta, kun on tosi kysymyksessä. Olet tänään tanssinut kanssani, vaikka se oli sinulle kovin alentavaa. Tulitpa vielä iltamessun jälkeenkin minua hakemaan kirkon ulkopuolelta, juuri kun olin rukouksen jälkeen antanut sinulle sydämessäni anteeksi enkä enää aikonut sinua kiusata. Sinä olet minua puolustanut ilkeitä nulikoita vastaan ja sinä vaadit taisteluun suuremmat pojat, jotka ilman sinua olisivat pidelleet minua pahoin. Ja nyt tänä iltana, kun kuulit minun itkevän, tulit luokseni lohduttamaan ja auttamaan. Älä luule että minä sellaista unohdan. Koko elämäni ajan olen osottava että pidän sen muistissa, ja sinä vuorostasi voit pyytää minulta mitä tahdot ja milloin haluat. Tiedän tuottaneeni tänään sinulle suuren surun. Niin, minä tiedän sen, Landry; sillä olen senverran noita, että olen huomannut mitä sinun mielessäsi liikkuu, vaikken tänä aamuna vielä tiennyt siitä mitään. Voit olla vakuutettu, että olen pikemmin vallaton kuin paha, ja jos olisin tiennyt että olit Madeloniin rakastunut, en olisi saattanut sinua riitaan hänen kanssaan, niinkuin nyt olen tehnyt pakottamalla sinun tanssimaan kanssani. Myönnän että minua huvitti nähdä sinun täytyvän heittää sikseen kaunis tyttö, tanssiaksesi minunlaiseni ruman kanssa; mutta minä luulin että se oli vain pieni haava itserakkaudellesi. Mutta kun vähitellen käsitin että se oli todellinen sydämen haava, että sinä vasten tahtoasi alituiseen katsoit Madelonin puoleen ja että hänen epäystävällisyytensä sai sinut miltei itkemään, silloin minäkin itkin — niin, minä itkin todellakin, kun sinä tahdoit taistella hänen ihailijoittensa kanssa, vaikka sinä luulit että ne olivat katumuksen kyyneleitä. Ja sentähden itkin vielä silloinkin niin katkerasti, kun sinä yllätit minut täällä, ja sentähden olen itkevä kunnes olen korjannut sen pahan, mitä olen tehnyt hyvälle ja rehdille pojalle, sillä sellaisena minä nyt sinua pidän."

"Ja jos me nyt, Fanchon-raukka", sanoi Landry aivan liikutettuna niistä kyynelistä, joita tyttö taasen alkoi vuodattaa, "otaksuisimme että sinä olet saanut aikaan epäsopua minun ja semmoisen tytön välillä, johon olen rakastunut, niinkuin luulet, niin mitä sinä voisit tehdä sovittaaksesi jälleen meidän välimme?"

"Luota minuun, Landry", vastasi pikku Fadette. "Minä en ole niin tyhmä, etten voisi selittää tuota kaikkea tyydyttävällä tavalla. Madelon saa kuulla kaikki minun syyni. Minä ripitän itseni hänelle ja puhdistan sinut lumivalkoiseksi. Ellei hän huomenna ole jälleen sinun ystäväsi, niin hän ei ole sinusta milloinkaan pitänytkään, ja — —"

"Ja minä olen typerä, jos häntä kaipaan, Fanchon; ja kun hän ei olekkaan minua milloinkaan rakastanut, niin sinä vaivaat suotta itseäsi. Älä siis välitä koko asiasta mitään, vaan lohduta itsesi sen pienen tuskan suhteen, jonka olet minulle tuottanut. Olen jo siitä parantunut."

"Sellaiset surut eivät niin pian parane", vastasi pikku Fadette — "ainakin niin väitetään", jatkoi hän kuin oikaisten. "Sinä, Landry, puhut noin ainoastaan harmissasi. Mutta kun tulee huomispäivä, olet yhtä pahoillasi, kunnes olet jälleen sopinut välisi tuon kauniin tytön kanssa."

"Ehkä", sanoi Landry; "mutta nyt vakuutan sinulle kunniasanallani, etten ole ensinkään pahoillani ja etten ajattele koko asiaa. Luulen että sinä tahdot minulle uskotella, että tunnen niin suurta ystävyyttä häntä kohtaan, mutta itse olen sitä mieltä, että jos olenkin hänestä pitänyt, niin tuo pitäminen on ollut niin pientä, että olen sen jo unohtanut."

"Onpa se merkillistä!" huudahti pikku Fadette. "Sillätavallako te pojat olettekin rakastuneita?"

"Ja te tytöt ette ole sen parempia; te loukkaannutte kovin pian, ja sitte te etsitte lohdutusta ensimäiseltä, joka vastaan sattuu. Mutta nyt puhumme asioista, joita emme vielä ehkä ymmärrä, et ainakaan sinä, pikku Fadetteni, joka aina pilkkaat rakastuneita. Luulenpa melkein että teet pilaa minustakin, tahtoessasi nyt sovittaa minun ja Madelonin välit. Älä tee niin, sillä hän voisi luulla minun sitä pyytäneen, ja siinä hän erehtyy. Sitäpaitsi hän voisi ehkä suuttua, jos noin esiintyisin hänen sulhasenaan, sillä tosiasia on etten ole milloinkaan hänelle puhunut sanaakaan rakkaudesta, ja vaikka minua onkin huvittanut olla hänen seurassaan ja tanssia hänen kanssaan, niin ei hän ole kuitenkaan milloinkaan käyttäytynyt niin, että olisin uskaltanut puhua hänen kanssaan rakkaudesta. Annetaan siis asiain mennä menoaan; hän kyllä tulee jälleen ystäväkseni, jos tahtoo, ja ellei tahdo, niin usko minua, en minä siitä kuole."

"Luulenpa tietäväni paremmin kuin sinä itse, mitä sinä tästä asiasta ajattelet", vastasi pikku Fadette. "Uskon kyllä kun sanot, ettet milloinkaan ole sanoin ilmaissut ystävyyttäsi Madelonille; mutta olisipa hän todellakin tyhmä, ellei olisi sitä nähnyt silmistäsi, varsinkin tänään. Ja kun minä olen ollut syypää teidän eripuraisuuteenne, niin pitää minun saada rakentaa teidän välillenne sovintokin, ja nyt juuri on oivallinen tilaisuus antaa Madelonin ymmärtää että pidät hänestä. Sen minä teen, ja olen sen tekevä sopivasti ja näppärästi, niin ettei hän voi mitenkään epäillä sinun minua lähettäneen. Luota sinä, Landry, pikku Fadetteen; luota vain Sirkka-raukkaan, joka ei ole sisältä yhtä ruma kuin ulkonäöltään, ja anna hänelle anteeksi että hän on sinua loukannut, sillä siitä voi sinulle seurata suuri onni. Olet näkevä että jos onkin suloista omistaa kauniin tytön rakkaus, niin on hyödyllistä omistaa ruman tytön ystävyys, sillä rumat eivät ole itsekkäitä, eivätkä niin herkkiä suuttumaan, eivätkä niin pitkävihaisia."

"Oletpa ruma tai kaunis, Fanchon", sanoi Landry tarttuen tytön käteen, "niin luulen jo kuitenkin ymmärtäväni, että sinun ystävyytesi on suuriarvoinen, jopa niin suuriarvoinen, että rakkaus kenties ei ole mitään sen rinnalla. Sinä olet kovin hyvä, sen kyllä nyt käsitän, sillä olen sinua tänään suuresti loukannut, vaikket ole ollut sitä huomaavinasi, ja kun sanot minun käyttäytyneen hyvin sinua kohtaan, niin olen itse mielestäni käyttäytynyt huonosti."

"Millälailla, Landry? En tiedä millä tavalla — —"

"Siten, Fanchon, etten suudellut sinua kertaakaan tanssiessamme, ja kuitenkin olin siihen sekä velvotettu että oikeutettu, koska kerran on semmoinen tapa. Olen kohdellut sinua niinkuin kymmenvuotisia pikkutyttöjä, joita ei viitsitä suudella, ja kuitenkin olet miltei minun ikäiseni, ei ole kuin vuosi eroa. Olen siis tehnyt vääryyttä sinua kohtaan, ja ellet olisi niin hyvä tyttö, olisit sen kyllä huomannut."

"En ole sitä edes ajatellutkaan", sanoi pikku Fadette kohoten istualtaan, sillä hän tiesi valehtelevansa, vaikkei tahtonut sitä näyttää. "Kuulehan", sanoi hän koettaen näyttää iloiselta, "kuule miten sirkat soittavat nisupellossa; ne huutavat minun nimeäni, ja pöllö tuolla, katsottuaan tähtien kellotauluun, huutaa mikä hetki on kulumassa."

"Sen minäkin kuulen ja minun pitääkin jo palata Pricheen; mutta tahdotko sinä, Fadette, antaa minulle anteeksi, ennenkun sanon sinulle hyvästi?"

"Mutta enhän minä ole sinuun suuttunut, Landry, eikä minulla ole sinulle mitään anteeksi antamista."

"Onpa", sanoi Landry, joka tunsi omituista liikutusta tytön puhuttua hänen kanssaan rakkaudesta ja ystävyydestä niin vienolla äänellä, että puoliunisten peipposten viserrys pensaissa tuntui sen rinnalla miltei karkealta. "Kyllä sinulla on minulle anteeksi annettavaa, sinun täytyy sanoa että minun pitää suudella sinua, hyvittääkseni mitä tänään olen laiminlyönyt."

Pikku Fadette hiukan säpsähti, mutta voitti pian jälleen iloisen tuulensa ja sanoi:

"Sinä tahdot että minun pitää määrätä sinulle joku rangaistus syntisi sovitukseksi. Minä kuitenkin vapautan sinut siitä, poikaseni. On aivan tarpeeksi kun tanssit minun kaltaiseni tytön kanssa; olisi kerrassaan liian suuri uhraus vielä häntä suudellakkin."

"Ei, älä sano niin", huudahti Landry tarttuen tytön ranteeseen; "en luule sitä miksikään rangaistukseksi — ellei se ole sinulle itsellesi vastenmielistä, nyt kun on minusta kysymys."

Ja näin sanoessaan hän tunsi sellaista halua suudella pikku Fadettea, että hän aivan vapisi ajatellessaan ettei tyttö suostuisikaan.

"Kuulehan, Landry", vastasi Fadette lempeällä, hyväilevällä äänellä; "jos olisin kaunis, sanoisin sinulle että tämä ei ole oikea paikka eikä tilaisuus suudella toisiaan aivan kuin salassa. Jos olisin turhamielinen, niin ajattelisin päinvastoin että nyt on oikea paikka ja aika, koska pimeys peittää rumuuteni eikä täällä ole ketään, jota sinun tarvitsee hävetä. Mutta kun en ole kaunis enkä turhamielinen, niin sanon näin: anna minulle kädenlyönti ystävyytesi osotteeksi, ja minä olen sinun ystävyyteesi tyytyväinen, minä joka en ole sitä milloinkaan kokenut, enkä tule itselleni koskaan muuta ystävää toivomaan."

"Kyllä", sanoi Landry, "puristan kättäsi kaikesta sydämestäni — ymmärräthän, Fadette. Mutta uskollisinkin ystävyys, jommoista nyt tunnen sinua kohtaan, ei estä toisiaan suutelemasta. Jos kiellät, niin luulen että vielä kannat vihaa minua kohtaan."

Hän koetti yllättämällä ottaa tytöltä suudelman, mutta pikku Fadette vastusti, ja kun hän siitä huolimatta tahtoi päästä tahtonsa perille, purskahti tyttö itkuun.

"Anna minun olla, Landry; sinä pahotat mieleni."

Landry katsoi hämmästyneenä, ja kun hän jälleen näki tytön itkevän, tuli hän sekä alakuloiseksi että pahoille mielin.

"Näen kyllä", sanoi hän, "ettet puhu totta sanoessasi ettet tahdo muiden kuin minun ystävyyttäni. Sinun sydämessäsi on voimakkaampi ystävyys, joka estää sinun minua suutelemasta."

"Ei, Landry", vastasi hän nyyhkyttäen; "mutta minä pelkään että kun sinä olet minua suudellut pimeässä, kasvojani näkemättä, niin alat minua vihata, kun näet ne päivänvalossa."

"Enkö sitte ole sinua milloinkaan päivällä nähnyt?" sanoi Landry kärsimättömästi; "ja enkö näe sinua nytkin? Tule tänne kuuvaloon, näen sinut hyvinkin, enkä enää tiedä oletko sinä ruma, mutta minä pidän sinun kasvoistasi, koska pidän sinusta — niin on asia."

Ja hän suuteli tyttöä, ensin arastellen, mutta sitte uudelleen niin hurmaantuneena, että Fadette pelästyi, työnsi hänet luotaan ja sanoi:

"Riittää, Landry, jo riittää! On aivan kuin suutelisit minua uhallasi — tai ehkä ajattelit Madelonia. Rauhotuhan: minä puhun hänen kanssaan huomenna ja huomenna sinä saat suudella häntä suuremmalla mielihyvällä kuin mitä voit tuntea minua suudellessasi."

Tyttö heittäysi nopeasti kivilouhoksen reunan yli ja riensi kevein askelin tiehensä.

Landry oli kuin huumautunut ja hänen teki mieli juosta tytön jälessä. Kolme kertaa se kiusaus hänet valtasi, ennenkun hän vihdoin voi päättää lähteä joellepäin. Lopulta tuntui kuin paholainen olisi häntä ahdistanut, ja hän rupesi juoksemaan eikä pysähtänyt ennenkuin pääsi Pricheen.

Seuraavana päivänä, mennessään aamun sarastaessa katsomaan härkiään ja niitä taputellessaan ja ruokkiessaan, hän ajatteli eilistä pitkää keskusteluaan Fadetten kanssa Chaumoisin louhoksessa, kuinka se oli tuntunut lyhyeltä kuin silmänräpäys. Hänen päänsä oli vielä raskas lyhyen unen ja eilen kokemiensa vaihtelevien mielenliikutuksien vuoksi. Hän oli hämillään ja miltei peloissaan sen johdosta, mitä oli tuntenut tuota tyttöä kohtaan — tyttöä, joka nyt muistui hänen mieleensä rumana ja huonosti puettuna, jommoisena hän oli aina hänet nähnyt. Väliin hän kuvitteli nähneensä sellaista unta, että hän niin mielellään oli tyttöä suudellut ja sellaisella riemulla painanut häntä rintaansa vasten, ikäänkuin olisi ollut kiihkeästi häneen rakastunut ja äkkiä ruvennut pitämään häntä kaikkia muita tyttöjä kauniimpana ja rakastettavampana.

"Hän on noita, niinkuin ihmiset sanovatkin, vaikka hän ei sitä omista", ajatteli Landry; "ja aivan varmaan hän minut eilen illalla loihti, sillä en eläissäni ole tuntenut isää enkä äitiä, enkä sisarta tai veljeä, enpä edes kaunista Madelonia tai rakasta kaksoisveljeäni Sylvinetiä kohtaan niin kiihkoisaa ystävyyttä, kuin mitä tuo noita minussa herätti itseään kohtaan parissa minuutissa. Jos Sylvinet-raukka olisi nähnyt minun tilani, niin hän varmaan olisi aivan hullaantunut mustasukkaisuudesta. Se tunne, mitä tunsin Madelonia kohtaan, ei häirinnyt minun ja veljeni ystävyyttä, mutta jos vain päivänkin olisin yhtä hulluna ja kiihkoisena kuin olin eilen tuon Fadetten seurassa, niin ihan varmaan tulisin hulluksi, enkä välittäisi koko maailmassa muusta kuin hänestä."

Landry oli miltei tukehtua häpeästä, tuntien suurta väsymystä ja alakuloisuutta. Hän istuutui härkien soimen reunalle, peläten että tuo noita oli vienyt sekä hänen sielunvoimansa että järjen ja terveyden.

Mutta kun päivä yhä valkeni ja Prichen miehet nousivat ylös, alkoivat he laskea hänen kanssaan leikkiä siitä, että hän oli tanssinut tuon ilkeän Sirkan kanssa, ja kokkapuheissaan he esittivät hänet niin rumaksi, huonosti kasvatetuksi ja naurettavasti puetuksi, ettei hän tiennyt minne piiloutua; siinä määrässä häntä hävetti ei ainoastaan se, mitä he olivat nähneet, vaan myöskin se, mitä hän varoi kertomasta.

Hän ei kuitenkaan harmistunut, sillä pricheläiset olivat kaikki hänen ystäviään eikä heidän pilassaan piillyt piikkejä. Jopa hän rohkeni heille sanoa ettei pikku Fadette ollutkaan sellainen miksi häntä luultiin, vaan että hän oli yhtä hyvä kuin kuka muu ja kykeni tekemään muille suuria palveluksia. Silloin hänelle tehtiin vielä enemmän kiusaa.

"Hänen isoäitinsä kyllä voi olla ihmisille avuksi", sanoivat he; "mutta tyttö on tietämätön lapsi, ja jos sinulla on sairas elukka, en neuvo sinua käyttämään hänen lääkettään, sillä hän on pieni lörpöttelijä, joka ei ymmärrä vähääkään lääkitsemistä. Mutta hän näyttää osaavan loihtia nuoria miehiä, koskapa sinäkin olit alituiseen hänen kintereillään Saint-Andochen juhlassa. Mutta varohan, Landry-raukka, etteivät rupea sinua sanomaan 'Sirkka-Landryksi' ja Fadetten toveriksi. Paholainen sinua vaanii, ja tulee jonakin päivänä ja tempaa peitteen sängystäsi ja palmikoi hevosesi jouhet yhteen, ja niin täytyy meidän hakea pappi rukouksia lukemaan."

"Minä luulen", sanoi pikku Solange, "että hän eilen aamuna veti toisen sukkansa nurinpäin jalkaan. Silloin saavat peikot vallan ihmisen yli, ja pikku Fadette sen kyllä huomasi."

XXI.

Landry oli sinä päivänä kylvämässä ja näki kuinka pikku Fadette kulki tietä myöten ohitse. Tyttö astui nopeaan ja suuntasi kulkunsa erääseen metsikköön, jossa Madelon oli riipimässä lehtiä lampaille. Oli aika päästää härät laitumelle, sillä ne olivat jo suorittaneet päivätyönsä, ja kun Landry vei niitä niitylle, näki hän pikku Fadetten yhä rientävän kepein askelin eteenpäin; hänen jalkansa tuskin koskivat ruohoon. Landry oli utelias saadakseen tietää mitä tyttö aikoi Madelonille sanoa, ja sensijaan että hän olisi kiirehtinyt päivälliselle, joka häntä odotti muutamassa vielä auran jäliltä lämpimässä vaossa, hiipi hän varovasti pitkin metsänreunaa, kuunnellakseen mitä noilla kahdella tytöllä olisi toisilleen sanomista. Hän ei voinut heitä nähdä, ja kun Madelon mutisi vastauksensa matalalla äänellä, ei hän niitä edes kuullutkaan; mutta pikku Fadetten ääni oli, vaikkakin lempeä, niin kirkas, että hän kuuli hänen jokainoan sanansa, vaikkei tyttö ensinkään huutanut. Hän puhui Madelonille Landrysta ja kertoi hänelle, niinkuin oli Landrylle luvannut, siitä lupauksesta, minkä hän oli nuorukaiselta vaatinut kymmenen kuukautta takaperin, että tämä täyttäisi hänen pyyntönsä milloin Fadette suvaitsi sitä vaatia. Hän kertoi asiansa niin nöyrästi ja kauniisti, että sitä oli oikein hauska kuulla. Ja sitte — koskematta ollenkaan virvatuleen ja miten Landry oli sitä pelännyt — kuvasi Fadette kuinka hän päivää ennen Andochen-juhlaa oli eksynyt vierinkiviportaalta ja ollut hukkumaisillaan. Sanalla sanoen, hän esitti kaikki lieventävät asianhaarat ja todisti että kaikki oli johtunut hänen turhamielisestä päähänpistostaan tahtoa kerran tanssia suuren pojan kanssa, hän, joka tähän saakka oli tanssinut ainoastaan pienten kanssa.

Mutta silloin Madelon korotti äänensä ja tiuskasi suuttuneena: "Mitäpä se minua liikuttaa! Tanssi sinä koko ikäsi Kaksolan kaksoisten kanssa, äläkä luulottele että se harmittaa minua vähääkään, tai että olen siitä kateellinen."

Fadette sanoi: "Älkää puhuko niin epäystävällisestä Landry-raukasta, Madelon, sillä Landry rakastaa teitä, ja jos ette hänestä huoli, niin hän tulee niin ikäviinsä, etten voi sitä sanoin kuvata." Ja Fadette kuvasi tuon ikävän niin kaunopuheisesti, niin hyväilevällä äänellä ja niin Landryta kiitellen, että tämä olisi tahtonut säilyttää kaikki hänen sanansa muistissaan, käyttääkseen niitä sopivassa tilaisuudessa — hän oikein punastui ilosta, kuullessaan itseään noin kiitettävän.

Madeloniakin hämmästytti pikku Fadetten miellyttävä puhetapa, mutta hän ylenkatsoi häntä liian paljon näyttääkseen ihmettelyään.

"Sinä olet sukkelakielinen ja aikalailla hävytön", sanoi hän, "ja sinun isoäitisi näyttää opettaneen sinun ihmisiä loihtimaan. Mutta minä en viitsi puhua noitien kanssa, se vaan tuottaa onnettomuutta, ja minä pyydän että jätät minut rauhaan, ilkeä Sirkka. Olet nyt saanut sinäkin kerran ihailijan, niinpä pidäkkin hänet, neitiseni, sillä se on ensimäinen ja viimeinen, joka milloinkaan voi sinun rumiin kasvoihisi ihastua. Minä puolestani en huoli kenestäkään, joka on sitä ennen ollut asioissa sinun kanssasi, vaikkapa hän olisi kuninkaan poika. Sinun Landrysi on tyhmeliini, ja hän lienee oikea raukka, koska sinä, sittenkun olet kuvitellut riistäneesi hänet minulta, jo tulet pyytämään että minä jälleen ottaisin hänet. Sepä olisi minulle ihana sulhanen, josta ei edes pikku Fadette välitä!"

"Jos se teitä loukkaa", vastasi pikku Fadette Landryn sydämeen koskevalla äänellä, "ja jos olette niin ylpeä, ettette tahdo olla oikeudenmukainen ennenkuin olette minut nöyryyttänyt, niin olkaa hyvä ja musertakaa Sirkka-raukka jalkainne alle. Luulette minun halveksivan Landryta, ja etten muuten pyytäisi teitä antamaan hänelle anteeksi. Tietäkää siis, jos se teitä huvittaa, että olen jo kauvan aikaa häntä rakastanut, että hän on ainoa poika, jota milloinkaan olen ajatellut, ja ehkä se, jota tulen koskaan ajattelemaan. Mutta olen liian viisas ja liian ylpeäkin luulotellakseni, että voisin milloinkaan voittaa hänen rakkauttaan. Tiedän kuka hän on ja kuka minä olen. Hän on kaunis, rikas ja kunnioitettu; minä ruma, köyhä ja ylenkatsottu. Tiedän siis etten voi häntä ajatella ja itse näitte, mitenkä hän minua ylenkatsoi juhlassa. Voitte niin ollen olla tyytyväinen, sillä se, jota pikku Fadette ei edes uskalla katsellakkaan, luo teihin rakastuneita silmäyksiä. Rangaiskaa pikku Fadettea ivaamalla häntä ja riistämällä häneltä se, josta hän ei milloinkaan rohkenisi kanssanne kilpailla. Jos ette tahdo suostua pyyntööni ystävyydestä häntä kohtaan, niin tehkää se edes rangaistaksenne hävyttömyyttäni, ja luvatkaa minulle, että kun hän tulee anteeksi pyytämään, niin hiukan häntä lohdutatte."

Sensijaan että Madelon olisi tullut liikutetuksi näin suuresta nöyryydestä ja alttiudesta, oli hän kovin epäystävällinen, käskien pikku Fadetten menemään tiehensä ja uudistaen vielä kerran, että Landry oli juuri Sirkalle sopiva rakastaja, mutta että Madelon puolestaan piti häntä liian lapsellisena ja tuhmana. Mutta Fadetten suuri uhrautuminen ei jäänyt kuitenkaan aivan tuloksitta, kauniin Madelonin tiuskimisista huolimatta. Naisen sydän on sellainen, että nuori poika alkaa hänestä näyttää mieheltä niin pian kun hän huomaa muidenkin naisten häntä kunnioittavan ja rakastavan. Madelon, joka ei ollut milloinkaan todella ajatellut Landryta, alkoi nyt, ajettuaan pikku Fadetten tiehensä, ajatella häntä paljonkin. Hän muisteli kaikkea, mitä pikku Fadette oli sanonut Landryn rakkaudesta, ja kun hän ajatteli että pikku Fadette oli Landryhyn niin rakastunut, että uskalsi sen hänelle tunnustaa, niin hän oikein ylpeili tietäessään voivansa kostaa tuolle tyttöraukalle.

Illalla hän meni Pricheen — hän asui vain parin kolmen pyssynkantomatkan päässä — ja tehden asiakseen hakea muuatta heidän elukkaansa, joka oli niityllä sekaantunut hänen setänsä karjaan, lähestyi hän Landryta, luoden häneen kehottavan katseen tulla hänen kanssaan puhelemaan.

Landry sen hyvin huomasi, sillä hän oli tullut merkillisen selvänäköiseksi sen jälkeen, kun pikku Fadette oli tähän juttuun sekaantunut. — "Fadette on noita", ajatteli hän itsekseen; "hän on minulle hankkinut takaisin Madelonin suosion, ja hän on neljännestunnin keskustelulla tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin mitä itse olisin voinut vuodessa tehdä. Hän on tavattoman älykäs, ja sellaista sydäntä ei Jumala anna kaikille."

Tätä ajatellessaan katseli hän Madelonia, mutta niin levollisesti, että tyttö meni tiehensä ennenkun nuorukainen ennätti mennä häntä puhuttelemaan. Hän ei suinkaan Madelonia ujostellut; ujoutensa oli selittämättömällä tavalla kadonnut, mutta sen kera oli myöskin kadonnut ilo häntä tavata ja halu voittaa hänen rakkauttaan.

Heti illallisen syötyä oli hän menevinään nukkumaan. Mutta hän kapusikin sängyn toiselta laidalta alas, hiipi pitkin seinää ja sieltä suoraa päätä vierinkiviportaalle. Virvatuli hyppi siellä sinäkin iltana. "Sepä hyvä", ajatteli Landry, "ei Fadettekaan nyt ole kaukana." Hän meni rohkeasti portaan yli, astumatta kertaakaan harhaan, ja kulki aina Fadetin muorin mökille asti, katsellen joka taholle ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt tulenvaloa eikä kuullut ainoatakaan ääntä. Kaikki ihmiset nukkuivat. Hän toivoi että Sirkka, joka usein iltasin läksi ulos isoäidin ja Heinäsirkan nukuttua, kuleskelisi jossakin lähistössä. Hän alkoi kulkea kotiinsa päin, meni saraniityn poikki ja Chaumoisin kivilouhokselle, viheltäen ja laulaen, jotta Sirkka huomaisi; mutta hän ei nähnyt muuta kuin koiran, joka pakeni sänkipeltoon, ja rastaan, joka raksutti puussa. Hänen täytyi kääntyä kotiin saamatta kiittää ystävätärtään, joka oli häntä niin hyvin auttanut.