XXII.
Koko viikko kului ilman että Landry sai tavata Fadettea, asia, joka häntä sekä hämmästytti että suretti. "Nyt hän kai luulee että minä taasen olen kiittämätön", ajatteli hän, "ja jos en häntä tapaakkaan, ei se riipu ainakaan siitä, etten olisi häntä odottanut ja hakenut. Olen varmaankin suututtanut hänet, kun suutelin häntä miltei vastoin tahtoaan kivilouhoksella, ja kuitenkaan en sitä tehnyt pahassa tarkotuksessa tai häntä loukatakseni."
Sen viikon kuluessa Landry ajatteli enemmän kuin ennen koko elämässään; hän ei ollut oikein selvillä itsestään, mutta hän oli hajamielinen ja liikutettu ja hänen täytyi aivan pakottaa itseään työhön, sillä nyt eivät suuret härät, ei kirkas auranterä, eikä punerva, hienon syyssateen kostuttama ruokamulta voineet estää häntä vaipumasta mietteisiin ja haaveiluihin.
Torstai-iltana meni Landry tervehtimään kaksoisveljeään, ja tapasi tämän yhtä alakuloisena kuin hän itsekin oli. Sylvinet tosin oli eriluontoinen kuin hän, mutta toisinaan he muuttuivat miltei samallaisiksi jonkun omituisen vuorovaikutuksen kautta. Näytti kuin Sylvinet olisi aavistanut jonkun häirinneen hänen veljensä rauhaa, mutta hän ei voinut mitenkään aavistaa asian oikeata laitaa. Hän kysyi Landrylta oliko tämä jo sopinut Madelonin kanssa, ja Landry vastasi myöntäen; se oli ensimäinen kerta, kun hän tahallaan valehteli veljelleen. Oikea asianlaita oli se, että Landry ei ollut puhunut sanaakaan Madelonille ja että hänen mielestään siihen oli vielä kyllin aikaa; ei ollut mitään kiirettä.
Joutui vihdoinkin sunnuntai, ja Landry oli ensimäisiä messuun saapujoita. Hän meni kirkkoon jo ennen soittoa, sillä hän tiesi että pikku Fadetten oli tapana tulla tähän aikaan; tyttö rukoili aina kovin kauvan, ja siitä tekivät kaikki pilaa. Landry näki Pyhän Neitsyen kappelissa polvistuneena erään tytön, joka käänsi selkänsä häneen päin ja kätki kasvot käsiinsä, voidakseen hartaammin rukoilla. Tyttö muistutti vartaloltaan pikku Fadettea, mutta tukka ei ollut kammattu hänen tapaansa eikä hänen ryhtinsäkään ollut sama, ja niin palasi Landry ulos, katsoakseen olisiko hän asehuoneessa.
Mutta Fadette ei ollut sielläkään, ja Landry kuunteli koko messun häntä näkemättä; vasta rukousten aikana, kun hän vielä kerran katseli kappelissa rukoilevaa tyttöä, näki hän hänen nostavan päätään ja tunsi hänet Sirkaksi, mutta tyttö oli aivan eri näköinen ja toisin puettu kuin ennen. Ne olivat tosin hänen entiset halvat vaatteensa, hänen puolivillainen hameensa, hänen punainen esiliinansa ja hänen liinainen, pitsitön myssynsä, mutta hän oli ne pessyt ja muutellut niiden kuosia viikon varrella. Hänen hameensa oli pitempi, peittäen paremmin sukat, jotka nyt olivat moitteettoman valkoiset, samoinkuin myssy, joka oli muodostettu uudenaikaiseksi ja lepäsi oikein sirosti hänen mustilla, sileäksi kammatuilla hiuksillaan; kaulahuivikin oli uusi, ja sen kaunis vaaleankeltainen väri sopi mainiosti hänen ruskeaan ihoonsa. Hän oli myöskin jatkanut leninginuumaansa, ja sensijaan että ennen oli muistuttanut vaatteisiinsa puettua seivästä, oli hän nyt vartaloltaan siro ja hoikka kuin päiväkorento. Sitäpaitsi hän oli, ties millä kukkas- tai kasvikeitoksella, pessyt viimeisenä kahdeksana päivänä kasvojaan ja käsiään, joten hänen kalpeat kasvonsa ja pienet sievät kätensä olivat niin valkoiset ja hienot kuin tuomenkukat keväällä.
Kun Landry näki hänet noin muuttuneena, putosi rukouskirja hänen kädestään, ja sen synnyttämän hälinän johdosta kääntyi pikku Fadette kokonaan ympäri ja katsoi häneen, samassa kun nuorukainen katsoi tyttöön. Fadette punastui hiukan, ei enempää kuin metsäruusu, mutta se teki hänet miltei kauniiksi, sitä enemmän kun hänen mustat silmänsä, joita ei kukaan ollut koskaan moittinut, säteilivät niin, että hän näytti kuin kirkastuneelta. Landry ajatteli: "Noita hän on lopultakin! Hän on tahtonut tulla kauniiksi, niin ruma kun olikin, ja nyt hän on kaunis; onhan se ihme!" Hän aivan pelästyi, mutta se ei estänyt häntä tuntemasta niin palavaa halua lähestyä tyttöä ja puhua hänen kanssaan, että hänen sydämensä löi levottomasti aina messun loppuun saakka.
Mutta Fadette ei enää katsonut häneen vaan sensijaan että olisi jäänyt entiseen tapaansa rasavillien kanssa mekastamaan, meni hän nyt heti rukouksen jälkeen pois niin hiljaa, että tuskin ennätettiin nähdä kuinka edukseen hän oli muuttunut. Landry ei uskaltanut häntä seurata niin kauvan kun Sylvinet piti häntä silmällä, mutta tunnin kuluttua hänen onnistui puikahtaa tiehensä, ja nyt hän sydämensä ohjaamana löysi pikku Fadetten, joka kaitsi lampaitaan pienessä rotkossa, jota nimitetään Santarminrotkoksi, koska siellä ennenmuinoin cosselaiset olivat surmanneet erään kuninkaallisen santarmin siihen aikaan, kun ihmisraukkoja tahdottiin pakottaa maksamaan suuria veroja ja tekemään raskaita päivätöitä yli laissa määrättyjen, vaikka nekin olivat jo kyllin ankarat.
XXIII.
Kun se oli sunnuntaipäivä, paimensi pikku Fadette lampaitaan ilman että olisi samalla neulonut tai ommellut. Hän kulutti aikaansa eräällä pikku huvilla, jota meidänpuolen lapset toisinaan harjottavat suurella vakavuudella. Hän haki neliapilaita, jotka ovat niin harvinaisia ja jotka tuottavat löytäjälleen onnea. "Oletko löytänyt, Fanchon?" sanoi Landry tullessaan hänen luokseen.
"Montakin", vastasi tyttö, "mutta ne eivät tuota mitään onnea, vaikka niin sanotaan; minulla on jo kolme neliapilasta rukouskirjassani, mutta niistä ei ole mitään hyötyä."
Landry istuutui hänen viereensä, ikäänkuin jutellakseen. Mutta hän tunsi itsensä äkkiä paljoa ujommaksi kuin milloinkaan Madelonin seurassa, ja vaikka hänellä mielestään oli niin paljo tytölle sanomista, ei hän keksinyt ainoatakaan sopivaa sanaa.
Pikku Fadettekin kävi hämilleen, sillä vaikkei Landry sanonut mitään, niin hän kuitenkin katsoi häneen niin kummallisesti. Lopulta tyttö kysyi miksi Landry häneen niin katsoi.
"Ehkä katsot sentähden", jatkoi tyttö, "että olen korjannut myssyni. Olen seurannut neuvoasi ja olen ajatellut että minun, näyttääkseni samallaiselta kuin muut, ensi aluksi täytyisi pukeutua muiden tavoin. Mutta nyt en uskallakkaan näyttäytyä, sillä pelkään heidän taasenkin minua moittivan ja sanovan että olen tahtonut tehdä itseni miellyttävämmäksi, kuitenkaan siinä onnistumatta."
"Sanokoot mitä tahansa", sanoi Landry, "mutta minä en ymmärrä mitä oikein olet tehnytkään tullaksesi kauniiksi; sillä kauniiksi sinä nyt olet tullut, se täytyy sokeankin huomata."
"Älä tee minusta pilaa, Landry", vastasi pikku Fadette. "Sanotaan että kauneus tekee kauniit hupsuiksi ja että rumuus saa rumat epätoivoon. Olen tottunut olemaan kauhistavan näköinen, enkä tahdo tulla niin tyhmäksi, että luulisin ketään miellyttäväni. Mutta eihän se ollut siitä, kun tulit minulle puhumaan; odotan että kerrot nyt minulle onko Madelon antanut sinulle jo anteeksi."
"En tullut tänne puhumaan sinun kanssasi Madelonista. En tiedä onko hän antanut minulle anteeksi, enkä välitä tietääkkään. Mutta sen tiedän, että sinä olet puhunut hänen kanssaan ja puhunut niin hyvin, että olen siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa."
"Mistä sinä tiedät että minä olen hänen kanssaan puhunut? Onko hän sanonut sen sinulle? Siinä tapauksessa olette kai jo sopineetkin?"
"Me emme ole sopineet, emmekä pidä tarpeeksi toisistamme ollaksemme sotakannallakaan. Tiedän että sinä olet puhunut hänen kanssaan, sillä hän on sen kertonut jollekin, joka on sen sanonut minulle."
Pikku Fadette punastui kovasti, ja se häntä vielä enemmän kaunisti. Hänen poskillaan ei ollut vielä milloinkaan palanut tuo kaunis, pelon ja ilon sekainen puna, joka kaunistaa rumimmatkin kasvot, mutta hän oli samalla kertaa levoton, ajatellessaan että Madelon ehkä oli ilmaissut hänen sanansa ja tehnyt hänestä pilaa hänen rakkaudentunnustuksensa vuoksi.
"Mitä Madelon on minusta sanonut?" kysyi hän.
"Hän on sanonut että minä olen suuri tyhmyri, josta ei kukaan tyttö voi pitää, ei edes pikku Fadette, ja että pikku Fadette ylenkatsoo ja karttaa minua, että hän on ollut minua piilossa koko viikon, jottei tarvitsisi minua nähdä, vaikka minä olen häntä etsinyt ja kuleskellut kaikkialla häntä tavatakseni. Se olen siis minä, joka olen kaikkien ihmisten pilkkana, Fanchon, sillä he tietävät että minä rakastan sinua, mutta että sinä et rakasta minua."
"Sepä oli pahasti sanottu", sanoi pikku Fadette tuiki hämmästyneenä, sillä hän ei ollut kylliksi noita arvatakseen, että Landry tällä hetkellä oli häntä viekkaampi. "En uskonut Madelonia niin valheelliseksi ja viekkaaksi. Mutta sinun täytyy antaa se hänelle anteeksi, Landry, sillä niin hän on sanonut vain harmissaan, ja harminsa juuri osottaa että hän sinua rakastaa."
"Ehkä", sanoi Landry, "ja sentähden et sinäkään, Fanchon, ole minuun suuttunut, vaan annat kaikki minulle anteeksi, sillä sinä et välitä edes minuun harmistua."
"Ei ole oikein että puhut minulle tuollalailla, Landry. En ole milloinkaan ollut niin typerä, että olisin sanonut sellaisia valheita, joista minua nyt syytetään. Sanoin Madelonille jotain aivan toista. Se oli meidän kahdenkeskeistä puhettamme, mutta se ei voinut sinua vahingoittaa, vaan sen olisi päinvastoin pitänyt vakuuttaa häntä siitä, että pidän sinua suuressa arvossa."
"Kuulehan, Fanchon", sanoi Landry; "älkäämme kiistelkö siitä, mitä olet sanonut tai ollut sanomatta. Tahdon kysyä sinulta neuvoa, sinulta, joka olet niin viisas. Viime sunnuntaina kivilouhoksella syttyi minussa — en oikein tiedä kuinka — sellainen ystävyys sinua kohtaan, etten ole koko viikkoon syönyt enkä nukkunut. En tahdo salata mitään, sillä sinä sen kuitenkin arvaisit. Tunnustan siis, että maanantai-aamuna häpesin ystävyyttäni sinua kohtaan ja olisin halunnut joutua vaikka kuinka kauvas, välttääkseni uudelleen lankeemasta samaan hulluuteen. Mutta maanantai-iltana se jälleen sai minut niin lujasti valtaansa, että menin pimeässä portaan yli pelkäämättä aarnikeijua, joka tahtoi minua estää sinua etsimästä, sillä se oli taasenkin siellä, ja kun hän nauroi minulle ivallisesti, vastasin minä samalla tavalla. Aina maanantaista asti olen ollut kaiket aamupäivät kuin järjiltäni, sillä he tekevät minusta pilaa senvuoksi että pidän sinusta, ja iltasin olen aivan hullu, sillä silloin tunnen että pitämiseni voittaa häpeäntunteeni. Ja nyt näen sinut niin miellyttävänä ja siistinä, että kaikki ihmiset tulevat hämmästymään, ja jos sinä jatkat samaan tapaan, niin neljäntoista päivän päästä minulle ei ainoastaan anneta anteeksi rakkauttani sinua kohtaan, vaan aivan varmaan on muitakin, jotka ovat samassa tilassa. Se ei ole siis minulle miksikään eduksi, että pidän sinusta, enkä luule että sinä annat minulle etusijaa muiden rinnalla. Jos kuitenkin muistelet viime sunnuntaita, Andochen-päivää, niin muistat myöskin että minä kivilouhoksella pyysin saada sinua suudella, ja että pyysin sitä sellaisella innolla, kuin ei sinua olisi milloinkaan pidetty rumana ja pahana. Siinä kaikki, mitä voin sanoa edukseni, Fadette. Sano minulle, annatko sille mitään arvoa, vai suututtaako se vain sinua, sensijaan että vakuuttaisi?"
Pikku Fadette oli peittänyt kasvonsa molemmin käsin eikä vastannut mitään. Landry luuli, Fadetten ja Madelonin keskustelusta päättäen, että tyttö häntä rakasti, ja tuo rakkaus oli tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän äkkiä oli voittanut omat tunteensa. Mutta nähdessään Fadetten nyt alakuloisena ja hämillään, alkoi hän pelätä että tyttö oli hyvän sydämensä kehottamana valehdellut Madelonille, saadakseen sovinnon aikaan. Se vain yhä lisäsi hänen rakkauttaan, ja hän tuli hyvin surulliseksi. Hän nosti tytön kädet kasvoilta, ja näki että tämä oli kalmankalpea, ja kun hän moitti kiivaasti tyttöä siitä, että tämä ei vastannut hänen lämpimiin tunteisiinsa, vaipui Fadette maahan kokoon puristetuin nyrkin, huokasi kerran ja meni tainnoksiin.
XXIV.
Landry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet jälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry lämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi jälleen puhua, sanoi hän:
"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa ei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle enää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä siinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella."
"Fadette, Fadette", sanoi Landry; "se mitä nyt sanotte, ei ole hyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja kuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta."
"Minäkö?" sanoi tyttö alakuloisena. "Mitä minä olen teille uskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä vilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja ehkä vilpittömämmänkin, sillä minä en ole mustasukkainen, ja sensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä edistänyt."
"Se on totta", sanoi Landry; "sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse, ja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi, Fadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä yhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani kohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua suutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä."
Landry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette todellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja kun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma ja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan omin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.
Mitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin ymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja juuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta hän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen; sentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa juurtuisi ja syventyisi.
Landry viipyi Fadetten luona pimeään saakka, sillä vaikka hän ei enää uskaltanut hänelle vakuuttaa rakkauttaan, oli hän kuitenkin siinä määrässä kiintynyt ja tunsi niin suurta iloa saadessaan olla hänen seurassaan ja kuulla hänen puhuvan, että hän ei voinut lähteä. Hän leikki Heinäsirkan kanssa, joka ei milloinkaan ollut sisarestaan kaukana ja nytkin tuli pian heidän luokseen. Landry oli hänelle ystävällinen ja pääsi pian selville, että tuo poikaraukka, jota kaikki niin tylysti kohtelivat, ei ollut typerä eikä paha niille, jotka häntä kohtelivat hyvin. Tunnin kuluttua hän oli jo niin kesyyntynyt ja niin kiitollinen, että hän suuteli Landryn käsiä ja nimitti häntä Landrykseen, samoinkuin hän nimitti sisartaan Fanchonikseen. Landry oli oikein liikutettu ja myötätuntoinen, ja ajatteli itsekseen että ihmiset ja hän itsekin olivat paljo rikkoneet Fadetin muorin molempia lapsia kohtaan, jotka eivät olisi kaivanneet kuin vähän ystävällisyyttä, tullakseen kaikkia muita paremmiksi.
Toisena ja sitä seuraavina päivinä onnistui Landryn tavata pikku Fadettea milloin iltasin, jolloin hän voi puhella hetkisen hänen kanssaan, milloin päivällä, kohdatessaan hänet ulkona vainiolla, ja vaikka hän ei saattanutkaan viipyä kauvan, sillä hän ei tahtonut eikä voinut laiminlyödä velvollisuuksiaan, oli hän tyytyväinen kun sai vaihtaa hänen kanssaan jonkunkaan ystävällisen sanan ja ahmia häntä katseineen. Ja tyttö oli yhä edelleen sävyisä puheissaan, pukeutui siististi ja käyttäytyi moitteettomasti kaikkia ihmisiä kohtaan; jonka seikan muutkin ottivat pian huomioonsa ja kohtelivat häntä aivan toisella tavalla. Ja kun hän ei enää tehnyt mitään sopimatonta, ei häntä enää alituiseen soimattu, ja kun hän ei enää kuullut soimauksia, ei hän enää tuntenut halua olla kenellekään epäkohtelias tai pahottaa kenenkään mieltä.
Mutta kun ihmisten arvostelu ei kuitenkaan muutu aivan yksinä päivinä, kesti vielä jonkun aikaa, ennenkun ylenkatse pikku Fadettea kohtaan muuttui kunnioitukseksi ja vastenmielisyys hyväntahtoisuudeksi. Saatte sittemmin tietää miten tuo muutos tapahtui; voitte vain kuvitella ettei vielä pitkään aikaan osotettu paljokaan huomiota Fadetten parannukselle. Neljä tai viisi kilttiä vanhusta, sekä ukkoja että eukkoja — sellaisia, jotka hyväntahtoisuudella seuraavat nuorison kehitystä ja ovat kaikille kyläläisille isän ja äidin veroisia — istui toisinaan Cossen suurten saksanpähkinäpuiden alla, keskenään jutellen ja katsellen pienokaisia ja nuoria, jotka heidän ympärillään myllersivät, toiset keiliä lyöden, toiset tanssien. Ja vanhukset puhelivat: "Tuosta tulee aikaa myöten hyvä sotilas, jos vaan kehittyy edeskinpäin samaan suuntaan, sillä hän on aivan liian roteva päästäkseen vapaaksi; tuosta tuolla taas tulee ketterä ja kekseliäs kuin isänsäkin, tuosta toisesta järkevä ja rauhallinen kuin äitinsä, pikku Lucettesta tulee rivakka ulkotyöntekijä, paksulta Louiselta ei ole puuttuva ihailijoita, ja mitä pikku Marioniin tulee, niin kaipa hänestäkin kuontuu aika mukava tyttö, jos vaan saa elää."
Ja kun vihdoin tuli pikku Fadetten vuoro joutua tarkastuksen ja arvostelun alaiseksi, sanottiin:
"Hän menee heti tiehensä, tahtomatta laulaa tai tanssia. Tyttöä ei ole juuri näkynyt Saint-Andochen juhlan jälkeen. Hän mahtoi kovasti suuttua, kun lapset löivät myssyn hänen päästään tanssiessa. Hän on myöskin muodostellut tuota suurta linnunpelättiään, niin että nyt saattaa miltei sanoa ettei hän ole rumempi kuin muutkaan."
"Ja oletteko huomanneet miten paljoa valkeammaksi hänen ihonsa on muuttunut viime aikoina?" sanoi Couturierin muori. "Hänen kasvonsa olivat ennen niin teerenpisamia täynnä kuin linnunmuna, mutta viime kerralla häntä lähempää katsellessani oikein hämmästyin hänen hipiänsä valkeutta, olipa tyttö niin kalpea, että kysyin oliko hän sairastanut horkkaa. Kun näkee hänet tuollaisena, saattaa melkein uskoa hänen aikaa myöten kaunistuvan ja — kukaties — onhan niitä ollut rumia tyttöjä, joista seitsemän- kahdeksantoista vuoden ijässä on putkahtanut aivan kaunottaria."
"Ja järki kehittyy", sanoi isä Naubin, "ja järkevä tyttö oppii pian käyttäytymään hienosti ja miellyttävästi. On tosiaankin jo aika Sirkan huomata, ettei hän ole mikään poika. Tosiaankin, me luulimme hänestä tulevan sellaisen rasavillin, että koko paikkakunta saisi hänen tähtensä hävetä. Mutta hän kyllä asettuu ja ihmistyy, niinkuin kaikki muutkin. Tyttö kyllä ymmärtää että hänen täytyy korjata äidiltään perimäänsä huonoa mainetta, ja saattepa nähdä ettei hänestä tule tuhmia juttuja kuulumaan."
"Jumala sen suokoon", sanoi Courtilletin muori, "sillä ilkeätä on nähdä kun joku tyttö käyttäytyy kuin villivarsa. Ja minullakin on toiveita tuon Fadetten suhteen, sillä kun tulin toissapäivänä häntä vastaan, niin sensijaan että hän tavallisesti ennen kulki jälessäni ja jätkytteli ontuvaa käyntiäni, hän nyt tervehti minua oikein kauniisti ja kysyi kuinka voin."
"Tyttö, josta puhutte, on pikemmin vallaton kuin paha", sanoi isä Henri. "Hän ei ole lainkaan pahasydäminen, sen voin vakuuttaa, sillä esimerkiksi kun tyttäreni oli kipeä, otti hän usein hänen lapsensa mukanaan vainiolle ja hän hoiti heitä oikein hyvästi, niin etteivät he tahtoneet ollenkaan hänestä erota."
"Onko siinä perää, mitä olen kuullut kerrottavan", sanoi jälleen Couturierin muori, "että toinen Barbeaun kaksosista rakastui häneen viime Andochen-juhlassa?"
"Noh, noh", vastasi ukko Naubin, "ei pidä ottaa tuollaisia asioita niin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun väki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte."
Noin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu ensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.
XXV.
Olipa sentään muuan, joka hänet usein tapasi ja piti häntä tarkoin silmällä, nimittäin Landry Barbeau. Hän oli kuin suunniltaan, milloin ei saanut mielensä mukaan puhua hänen kanssaan; mutta oltuaan hetkisen Fadetten seurassa, hän tuli rauhalliseksi ja tyytyväiseksi, sillä tyttö antoi hänelle viisaita neuvoja ja ohjasi hänen ajatuksensa hyvään suuntaan. Tyttö leikki hänen kanssaan leikkiä, johon ehkä sekottui jonkun verran viehättämishaluakin, ainakin ajatteli Landry toisinaan siten; mutta kun pojan aikeet olivat rehelliset eikä tyttö tahtonut tietää rakkaudesta mitään, ei ainakaan ennenkun Landry oli tarkoin punninnut asiaa joka puolelta, ei hänellä ollut oikeutta loukkaantua Fadetten käytöksestä. Fadette puolestaan ei voinut epäillä hänen teeskentelevän rakastavansa enemmän kuin mitä todella tunsi, sillä Landryn tunteet olivat tulisemmat kuin mikä on tavallista maalaisten keskuudessa, jotka tällaisissa tapauksissa ovat jäykempiä kuin kaupunkilaiset. Ja Landry oli luonteeltaan ehkä vielä jäykempi kuin monet muut, eikä kukaan olisi voinut arvata että hän niin pian syttyisi, ja jos joku olisi sen tiennytkin, — Landry muuten salasi tarkoin tunteensa — olisi hän siitä kovasti hämmästynyt. Mutta kun pikku Fadette huomasi että Landry oli antautunut hänelle niin kokonaan ja niin äkkiä, epäili hän hänen tunteitaan vain hetkellisiksi, tai vielä pahempaa: että häneen itseensä tarttuisi joku kiihkeä halu ja että asiat heidän välillään kehittyisivät pitemmälle kuin mitä kunnia myöntää kahdelle lapselle, jotka eivät vielä ole siinä ijässä että voivat mennä naimisiin, ei ainakaan vanhempien väitösten ja maailmanviisauden mukaan. Sillä rakkaus ei juuri mielisti odota, ja kun se kerran on päässyt kahden nuoren vereen, niin onpa melkein ihme, jos se odottaa muiden suostumusta.
Mutta pikku Fadette, joka oli pysynyt ulkonäöltään lapsena kauvemmin kuin kukaan muu, oli ymmärrykseltään ja tahdonlujuudeltaan paljoa aikaistuneempi kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Hänellä täytyi todellakin olla harvinaisen luja sielu, sillä hänen sydämensä oli yhtä tulinen, ehkäpä tulisempikin kuin Landryn sydän ja veri. Hän rakasti tuota poikaa aivan mielettömästi, mutta käyttäytyi kuitenkin tavattoman varovasti; yöt ja päivät, joka hetki hän ajatteli Landryta ja oli menehtyä maltittomuudesta ikävöidessään saada häntä nähdä ja hyväillä, mutta niin pian kun hän joutui hänen läheisyyteensä, oli hän rauhallisen näköinen, puheli hänen kanssaan järkevästi, eipä ollut edes rakkauden tulta tuntevinaankaan, vaan salli hänen korkeintaan kättään puristaa.
Ja Landry, joka niissä lymypaikoissa, joissa he usein tapasivat toisiaan, väliin pimeässäkin, olisi voinut unohtaa itsensä siinä määrässä, ettei enää olisi taipunut hänen tahtonsa alle, niin hullaantunut kun hän nyt tyttöön oli, pelkäsi kuitenkin siinä määrässä hänen paheksumistaan ja oli niin epävarma siitä, rakastiko tyttö häntä todella, että hän käyttäytyi hänen seurassaan yhtä viattomasti kuin jos Fadette olisi ollut hänen sisarensa ja hän itse Jeanet, Heinäsirkka.
Hälventääkseen sellaisia Landryn ajatuksia, joita hän ei pitänyt suotavina, kertoi Fadette hänelle asioita, joista hänellä oli tietoja ja joiden suhteen hän järkevyytensä ja luonnollisten taipumustensa perusteella oli päässyt paljoa pitemmälle kuin minne isoäidin opastukset ulottuivat. Hän ei tahtonut salata mitään Landrylta, ja kun poika yhä vieläkin hiukan varoi taikatemppuja, teki hän parastaan saadakseen hänen ymmärtämään, ettei paholaisella ollut mitään tekemistä hänen salaisten tietojensa kanssa.
"No niin, Landry", sanoi hän pojalle eräänä päivänä; "ei sinun pidä enää ajatella pahojen henkien sekaantumista. On ainoastaan yksi henki, ja se on hyvä, sillä se on Jumalan henki. Paholainen on pappien keksintö, ja haltijoita on ainoastaan vanhojen talonpoikaiseukkojen mielikuvituksessa. Pienenä ollessani uskoin minäkin tuollaista ja pelkäsin isoäidin temppuja. Mutta hän teki minusta pilaa, sillä päivänkirkasta totta on kun sanotaan, että jos joku epäilee kaikkea, niin se on hän, joka koettaa muitakin uskotella, eivätkä kutkaan usko vähemmin pimeyden ruhtinaaseen kuin poppamiehet, jotka häntä ovat alati avukseen huutavinaan. He tietävät hyvin, etteivät he ole häntä milloinkaan nähneet eivätkä milloinkaan saa häneltä mitään apua. Ne, jotka ovat olleet kyllin yksinkertaisia häneen uskoakseen ja ovat koettaneet häntä esiinloihtia, eivät ole milloinkaan siinä onnistuneet. Niinpä esimerkiksi Passe-aux-Chiens'in mylläri, josta isoäiti on minulle kertonut. Tämä meni suuri ryhmysauva kädessä erääseen tienristeykseen, manatakseen paholaisen esiin ja antaakseen sille, niinkuin sanon, aika selkäsaunan. Kuultiin hänen huutelevan pimeässä: 'Tuletko sinä, senkin susi? Tuletko, viheliäinen koira? Tuletko, sen sarvipää?' Mutta sarvipää ei tullut, ei milloinkaan. Ja mylläri paisui ylpeydestä miltei hupsuksi ja sanoi että paholainen oli häntä pelännyt."
"Mutta", sanoi Landry, "tuo sinun uskosi ettei paholaista muka olekkaan, ei pidä yhtä kristinopin kanssa, pikku Fanchonini."
"Siitä asiasta en kykene väittelemään", sanoi tyttö; "mutta vaikkapa hän olisikin olemassa, niin olen aivan varma ettei hänellä ole valtaa liikkua täällä maan päällä meitä pettämässä ja riistämässä sielujamme Herralta. Niin hävytön hän ei voi olla, ja kun maa on Jumalan oma, niin ei kukaan muu kuin Jumala voi hallita kaikkia maassa olevia eläviä ja kuolleita kappaleita."
Kun Landry oli vapautunut tuhmasta pelostaan, ei hän voinut olla ihailematta sitä hurskautta, mikä ilmeni kaikissa pikku Fadetten ajatuksissa ja rukouksissa. Olipa hän paljoa hartaampi uskossaan kuin muut. Hän rakasti Jumalaa koko sydämensä lämmöllä, sillä hän oli kaikissa asioissa niin innostunut ja sydämellinen, ja kun hän puhui Landrylle tuosta rakkaudestaan, huomasi tämä kummakseen että hänelle itselleen oli opetettu rukouksia ja uskonnollisia menoja, joita hän ei milloinkaan ollut yrittänytkään käsittämään ja joita hän noudatti kunnioittavasta velvollisuudentunnosta, tuntematta koskaan rakkautta Luojaa kohtaan, niinkuin pikku Fadette.
XXVI.
Kun Landry näin puheli ja kuleskeli pikku Fadetten seurassa, oppi hän tuntemaan monien kasvien ominaisuuksia ja joukon lääkkeitä sekä ihmisten että eläinten parantamiseksi. Hän teki pian kokeen, yrittäen parantaa muuatta isä Caillaudin lehmää, joka oli saanut liiallisesta apilansyömisestä puhallustaudin; ja kun eläinlääkäri oli sen hylännyt, sanoen ettei se voisi elää enää tuntiakaan, antoi hän lehmälle erästä juomaa, jota pikku Fadette oli opettanut hänen valmistamaan. Hän suoritti lääkitsemisensä salassa, ja kun isäntä poikineen, suruissaan niin kauniin lehmän kadottamisesta, tuli aamulla ulos sitä kuoppaamaan, seisoi se jo pystyssä ja haisteli heiniä, silmät kirkkaina ja turvotus miltei kokonaan hävinneenä. Toisen kerran oli kyykäärme purrut nuorta hevosta, ja Landry pelasti sen nopeasti, tälläkin kertaa Fadetten neuvojen avulla. Vihdoin hän sai koetella hänen keinojaan vesikauhuisen koiran parantamisessa, joka paranikin eikä purrut enää ketään. Kun Landry, mikäli mahdollista, salasi tuttavuuttaan pikku Fadetten kanssa, ei hän liioin kehunut taitojaan, vaan elukkain paraneminen luettiin hänen hellän hoitonsa ansioksi. Mutta isä Caillaud, joka hänkin ymmärsi tuollaisia asioita, niinkuin jokaisen oikean maanviljelijän pitää, hämmästyi ja sanoi:
"Isä Barbeau ei ole mikään taitava elukkain hoitaja eikä hänellä ole liioin karjaonneakaan, sillä hän menetti monta eläintä viime vuonna, eikä se ollut ensi kertaa. Mutta Landry on karjanhoitajaksi syntynyt, sillä se on synnynnäinen lahja eikä siihen vaikuta koulunkäynnit eikä tutkinnot, ellei ole sitä luontumusta luonnossa. Mutta Landrylla on sellainen, ja hän osuu aina oikeaan. Poika on luonnolta saanut suuren lahjan, ja se on taloudenhoidossa suuremman arvoinen kuin käteinen raha."
Isä Caillaud ei puhunut noin yksinkertaisuudesta eikä taikauskoisuudesta, mutta kyllä hän erehtyi aikalailla otaksuessaan että tuo taito ilmeni Landryssa luonnonlahjana; Landryn ainoa ansio tässä suhteessa oli se, että hän seurasi tarkoin ja järkevästi saamiaan ohjeita. Puhe luonnonlahjasta ei silti ole pelkkää tarua, sillä pikku Fadette sen omisti ja voi sen pienen järkevän opastuksen perusteella, minkä hän oli saanut isoäidiltään, aavistaa ja löytää, kuten oikea keksijä ainakin, niitä erinomaisia ominaisuuksia, jotka Jumala on kätkenyt muutamiin kasveihin. Hän ei silti ollut mikään noita, mutta hänellä oli huomiokyky, jonka avulla hän kykeni tekemään vertailuja, vetämään johtopäätöksiä ja suorittamaan kokeita, ja se on kieltämättä luonnonlahja. Isä Caillaud käsitti tämän lahjan vieläkin suuremmaksi. Hän oli sitä mieltä, että jokaisella karjanhoitajalla ja maanviljelijällä on oma luontumuksensa ja että hänen pelkkä läsnäolonsa joko hyödyttää tai vahingoittaa karjaa. Ja kun kaikissa väärissäkin luuloissa on aina jonkun verran totuutta, täytyy meidän myöntää että huolellisuus, siisteys ja tunnollisuus ovat aina omiaan kääntämään hyväksi sen, minkä huolimattomuus ja tyhmyys yrittävät viemään perikatoon.
Kun Landry oli aina ollut tällaisiin asioihin innostunut, vahvistui hänen ystävyytensä Fadettea kohtaan vielä enemmän kiitollisuudesta hänen neuvoistaan ja kunnioituksesta nuoren tytön taitoa kohtaan. Hän oli Fadettelle erittäin kiitollinen, että tämä oli pakottanut hänen karkottamaan luotaan lemmenhaaveilut heidän kulkiessaan ja keskustellessaan, ja hän käsitti että Fadette ajatteli enemmän ihailijansa etua ja hyötyä kuin omaa huviaan saada alati osakseen hänen ihailuaan, niinkuin Landry alussa oli toivonut.
Landry oli tuota pikaa niin rakastunut, ettei hän enää olisi ensinkään hävennyt osottaa rakastuneensa tuohon pieneen tyttöön, jota pidettiin rumana, häijynä ja huonosti kasvatettuna. Hän tosin käyttäytyi varovaisesti, mutta se tapahtui etupäässä kaksoisveljensä tähden, sillä hän tunsi tämän mustasukkaisuuden ja tiesi miten vaikeata Sylvinetin oli ollut suvaita edes hänen lievää suhdettaan Madeloniin, tunnetta, joka oli ollut aivan pintapuolinen ja tyyni verrattuna siihen, mitä hän nyt tunsi Fanchon Fadetia kohtaan.
Mutta jos Landry olikin liian kiihkeätunteinen käyttäytyäkseen tyynesti, oli pikku Fadette sitävastoin taipuvaisempi säilyttämään salaisuuksia, eikä hän sitäpaitsi tahtonut saattaa Landryta liiaksi tuttaviensa pilan esineeksi, ja kun hän lisäksi vielä rakasti häntä liiaksi tuottaakseen hänelle ikävyyksiä perheensä keskuudessa, pakotti hän Landryn niin suureen salaperäisyyteen, että kului miltei vuosi ennenkun heidän suhteensa tuli ilmi. Landry oli totuttanut Sylvinetin olemaan valvomatta kaikkia hänen tekojaan ja toimiaan, ja seutu, joka ei ole erittäin tiheään asuttu, vaan sensijaan metsäinen ja rotkoteitä täynnä, on aivan kuin luotu salaisia rakkauskohtauksia varten.
Kun Sylvinet huomasi ettei Landry enää ajatellut Madelonia, niin — vaikka hän alussa olikin myöntynyt tuohon veljenrakkauden tasajakoon, varsinkin kun sitä melkoisesti lievensi Landryn ujous ja tytön varovaisuus — tuotti hänelle kuitenkin suurta iloa että Landry ei pitänyt kiirettä riistääkseen rakkauttaan häneltä, antaakseen sen jollekin naiselle, ja kun hän oli mustasukkaisuudestaan vapautunut, soi hän veljelleen enemmän vapautta mennä minne halusi ja toimia mielensä mukaan, niinhyvin sunnuntaisin kuin muinakin lepoaikoina. Landry kyllä keksi verukkeita tullakseen ja mennäkseen miten paraiten soveltui, ja varsinkin sunnuntai-iltoina hän läksi hyvissä ajoin Kaksolasta eikä tullut Pricheen ennenkun vasta keskiyön aikana, mikä oli hänelle hyvin helppoa, sillä hän oli tehnyt vuoteensa kalustovajaan. Siten saattoi Landry tulla kotiin mihin aikaan tahansa ketään herättämättä, ja hänellä oli aina sunnuntaipäivät vapaita maanantai-aamuun saakka, sillä isä Caillaud ja hänen vanhin poikansa, jotka molemmat olivat vakavia miehiä, käymättä milloinkaan kapakassa tai pitämättä kaikkia lepopäiviä kestipäivinä, olivat ottaneet tavakseen sinä päivänä huolehtia talon hoidosta, niin että kaikki nuoret, jotka viikon kuluessa tekivät raskaampaa työtä kuin he, saivat vapaasti liikkua ja huvitella, niinkuin Luojan tarkotuskin on.
Ja talvella, jolloin yöt ovat niin kylmät, että tuskin saattaa käydä ulkona kedolla rakastettuaan tapaamassa, löysivät Landry ja pikku Fadette mukavan turvapaikan Jacotin-tornissa, entisessä kunnan kyyhkyslakassa, joka, vaikka kyyhkyset olivat sen jättäneet jo vuosia sitten, oli vielä hyvin suojattu ja turvattu, sijaiten sitäpaitsi Caillaudin mailla. Ukko käytti sitä ylijäämän viljansa säilytyspaikkana, ja kun Landrylla oli avain ja torni sijaitsi Prichen maitten rajalla, hyvinaidatun apilaniityn keskellä, eikä aivan kaukana vierinkiviportaalta, niin olisipa paholainen ollut jotenkin kekseliäs, jos hän olisi voinut tulla sinne rakastaviamme yllättämään. Kun ilma oli suojainen, menivät he nuoreen metsään, jota kasvaa kaikkialla koko seudulla. Se onkin oiva pakopaikka varkaille ja rakastaville, ja kun meidän tienoillamme ei ole lainkaan varkaita, käyttävät sitä rakastavaiset, ja siellä he voivatkin olla rauhassa eikä heidän siellä myöskään ikävä tule.
XXVII.
Mutta mikään salaisuus ei voi ajan pitkään pysyä piilossaan, ja niinpä eräänä kauniina sunnuntaipäivänä, kun Sylvinet asteli kirkkotarhanaidan vieritse, kuuli hän veljensä äänen parin askeleen päässä itsestään, muutaman nurkkauksen takana. Landry puhui hyvin hiljaa, mutta Sylvinet tunsi veljensä äänen niin hyvin, että hän olisi aavistanut sen siksi, vaikkei olisi varmasti kuullutkaan.
"Mikset tahdo tulla tanssimaan?" puheli veljen ääni jollekin, jota Sylvinet ei nähnyt. "Siitä on niin pitkä aika, kun sinä olet jäänyt messun jälkeen karkeloimaan, ettei kellään olisi mitään sanomista, vaikkapa tanssisinkin kanssasi, minä, joka nyt enää tuskin olen missään tuttavuussuhteessa sinuun, niinkuin ihmiset luulevat. Ei kukaan voisi sanoa sen tapahtuvan rakkaudesta, vaan hyväntahtoisuudesta ja senvuoksi, että minä niin pitkän ajan päästä luonnollisesti olen utelias tietämään vieläkö tanssit yhtä hyvin kuin ennenkin."
"Ei, Landry", vastasi joku ääni, jota Sylvinet ei tuntenut, sillä hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan — pikku Fadette nimittäin oli pysyttäytynyt piilossa koko maailmalta ja varsinkin häneltä. "Ei", sanoi hän, "parasta on ettei kukaan kiinnitä huomiota minuun, ja jos sinä tanssisit kerran kanssani, tahtoisit varmaan tanssia joka sunnuntai, eikä enempää tarvittaisi juttujen syntymiseksi. Ole varma että olen oikeassa siinä, mitä aina olen sinulle sanonut, että sinä päivänä, kun ihmiset saavat tietää sinun minua rakastavan, sinä päivänä meille alkaa surun aika. Anna minun nyt mennä, ja kun olet ollut aikasi kotonasi ja kaksoisveljesi seurassa, niin tule minua tapaamaan yhtymäpaikallamme."
"On kuitenkin perin ikävää, kun ei saa milloinkaan tanssia", sanoi Landry; "sinä pidit niin paljo tanssista, rakkaani, ja sinä tanssit niin hyvin! Miten hauskaa olisikaan pitää sinua kädestä ja tuntea sinun pyörähtelevän minun käsivarteni vyötäiselläsi, ja nähdä sinut notkeana ja kauniina karkeloivan vain minun kanssani."
"Sehän se juuri pahinta olisikin", vastasi tyttö. "Mutta minä huomaan kyllä että sinä kaipaat tanssia, rakas Landryni, enkä ymmärrä miksi olet siitä luopunut. Mene sinä vaan vähän tanssimaan! Minun olisi oikein hauska ajatella sinun huvittelevan ja minä odottaisin sinua tavallista kärsivällisemmin."
"Sepä se, sinulla on aivan liian paljo kärsivällisyyttä", sanoi Landry äänellä, joka ei juuri osottanut suurtakaan määrää tuota samaa ominaisuutta; "minä mieluummin annan hakata molemmat jalkani poikki kuin tanssin tyttöjen kanssa, joita en rakasta ja joita en tahtoisi suudella, vaikka saisin sata frangia."
"Niin, niin; mutta jos minä tanssisin", sanoi pikku Fadette, "silloin minun täytyisi tanssia muidenkin kuin sinun kanssasi ja antaa heidänkin suudella itseäni."
"Ei, mene vaan, mene sinä vaan kiireisesti kotiin", sanoi Landry; "minä en tahdo että kukaan sinua suutelisi."
Senjälkeen kuuli Sylvinet enää vain etääntyviä askeleita, ja jottei huomattaisi hänen kuunnelleen veljeään, poikkesi hän nopeasti kirkkomaahan, antaakseen Landryn mennä ohi.
Tämä keksintö oli Sylvinetille kuin puukonpistos sydämeen. Hän ei yrittänytkään selvitellä kuka tuo tyttö oli, jota Landry rakasti niin intohimoisesti. Hänelle oli kyllin tietää että oli olemassa henkilö, jonka tähden Landry unohti hänet ja joka kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa, jopa siinä määrässä, että hän salasi ne kaksoisveljeltään eikä uskonut hänelle asiataan. "Hän varmaankin epäilee minua", ajatteli hän, "ja tuo tyttö, jota hän niin rakastaa, luultavasti opettaa hänet minua pelkäämään ja inhoomaan. Nyt ei minua enää kummastuta, että hänellä on kotona niin ikävä ja että hän tulee aina niin levottomaksi, kun tahdon lähteä hänen kanssaan kävelemään. Luovuin siitä, kun olin huomaavinani että hän halusi olla mieluummin yksin; nyt tahdon vielä tarkemmin varoa etten häntä häiritse. En sano hänelle mitään, sillä hän voisi suuttua että olen huomannut semmoista, jota hän ei ole tahtonut minulle uskoa. Minä kärsin yksin, sillaikaa kun hän iloitsee siitä että on päässyt minusta eroon."
Sylvinet teki päätöksensä mukaan, jopa meni pitemmälle kuin olisi ollut tarpeellistakaan, sillä hän ei ainoastaan varonut pidättämästä veljeään luonaan, vaan läksipä ensin itse tiehensä, ollakseen Landryta vaivaamatta, ja hiipi puutarhaan uneksimaan, sillä hän ei tahtonut mennä ulos kedolle. "Jos sattuisin siellä Landryta vastaan", ajatteli hän, "niin hän luulisi että minä häntä vakoilen, ja osottaisi käytöksellään että häntä häiritsen."
Ja niin palasi vähitellen hänen vanha surunsa, josta hän oli jo miltei parantunut, palasi niin raskaana ja itsepintaisena, että se pian näkyi hänen kasvoillaankin. Hänen vanha äitinsä nuhteli häntä lempeästi, mutta kun poikaa hävetti kahdeksantoistavuotisena osottaa samaa heikkoutta kuin viisitoistavuotisena, ei hän tahtonut milloinkaan tunnustaa mikä häntä vaivasi.
"Hänestä ei tule milloinkaan oikeata työmiestä", sanoi isä Barbeau. "Mutta hän tekee minkä voi, ja kun hän voi, ei hän edes tarpeeksi säästä voimiaan. Sentähden en tahtoisi panna häntä palvelukseen vieraitten luo, sillä nuhteiden pelosta hän pian tappaisi itsensä liikanaisella työllä, hänen voimansa kun ovat niin tuiki heikot, ja sitte saisin sitä katua koko elämäni."
Barbeaun muori oli aivan samaa mieltä ja teki kaiken voitavansa virkistääkseen Sylvinetiä. Hän kysyi monelta lääkäriltä neuvoa hänen terveytensä hoitamisen suhteen; toiset sanoivat että poikaa oli, mikäli mahdollista, säästettävä työstä eikä annettava hänen juoda muuta kuin maitoa, koska hän oli niin heikko; toiset taas että häntä piti pakottaa lujaan työhön ja juomaan hyvää viiniä, koska hän oli heikko ja kaipasi vahvistusta. Barbeaun muori ei tiennyt ketä totella; niinkuin aina käy, kun kysyy monen neuvoa.
Niin epäillessään hän ei onneksi totellut kumpaistakaan neuvoa, ja Sylvinetin elämässä meni kaikki menoaan, poikkeamatta oikeaan tai vasempaan; hän kantoi hiljaisuudessa surunsa ja kaikki oli jotakuinkin siedettävää, kunnes Landryn rakkausjuttu tuli ilmi ja Sylvinetin tuskia lisäsi vielä veljensä surut.
XXVIII.
Se oli Madelon, joka pääsi asian perille. Hän tosin teki tämän keksinnön aivan tahtomattaan, mutta hän käytti sitä kuitenkin hyväkseen, saadakseen aikaan ikävyyksiä. Hän oli jo täydelleen lohduttanut itsensä Landryn suhteen, ja yhtä lyhytaikainen kun hänen rakkautensa oli ollut, yhtä pian hän hänet unohtikin. Hän tunsi kuitenkin yhä vieläkin Landrya kohtaan jonkinlaista vihaa, joka vain odotti tilaisuutta purkautuakseen — naisessa, kuten tiedämme, on harmi pitkäikäisempi kuin kaipaus.
Asia sukeutui näinikään. Kaunis Madelon, joka oli tunnettu siististä käytöksestään ja ylpeydestään poikia kohtaan, oli itse asiassa aikalailla mielistelevä eikä hetikään niin järkevä eikä uskollinen kuin Sirkka-raukka, josta oli puhuttu niin pahaa ja josta oli niin huonot tulevaisuudentoiveet. Madelonilla oli ollut jo kaksi sulhasta, lukuunottamatta Landryta, ja hän suositteli paraikaa kolmatta, joka oli hänen serkkunsa, Prichen Caillaudin nuorin poika. Vyyhti oli kuitenkin hiukan sotkuinen, sillä hänen viimeinen ihailijansa vartioi häntä, ja kun tyttö pelkäsi että tämä panisi toimeen jotain rettelöitä, eikä tiennyt missä saisi rauhassa kuherrella uuden ihailijansa kanssa, suostui hän tämän ehdotukseen mennä hetkiseksi puhelemaan kyyhkyslakkaan, jossa juuri Landry ja pikku Fadette tapasivat toisiaan kaikessa vilpittömyydessä.
Cadet Caillaud oli hakenut uutterasti kyyhkyslakan avainta, mutta löytämättä, sillä se oli aina Landryn taskussa, eikä hän uskaltanut siitä kysyä, sillä hänellä ei ollut sellaiseen mitään syytä. Cadet Caillaud luuli että se oli kadonnut tai että isänsä kantoi sitä avainkimpussaan, eikä ollenkaan epäillyt murtautua sisään. Mutta silloinpa olivatkin Landry ja Fadette jo siellä, ja nuo neljä rakastavaa sielua tulivat hyvin noloiksi toisensa nähdessään. Kaikille neljälle oli yhtä tärkeätä vaijeta eikä kertoa koko tapauksesta kenellekään.
Mutta Madelonille sattui ikäänkuin uusiutunut mustasukkaisuuden ja vihan puuska, nähdessään että Landry, joka nyt oli seudun kauniimpia ja paraimmassa maineessa olevia poikia, aina Saint-Andochen juhlasta asti oli ollut pikku Fadettelle uskollinen, ja hän päätti kostaa. Uskomatta asiaa Cadet Caillaudille, joka oli rehellinen nuorukainen eikä olisi mihinkään sellaiseen sekaantunut, otti hän avukseen pari nuorta ystävätärtä, jotka hekin olivat vähän harmissaan siitä, että Landry näytti heitä ylenkatsovan eikä enää milloinkaan pyytänyt heitä tanssiin. He rupesivat vartioimaan pikku Fadettea, eikä kestänyt kauvankaan ennenkun he olivat vakuutetut hänen hellästä suhteestaan Landryhyn. Niin pian kun he olivat päässeet tästä selville ja nähneet heidät pari kertaa yhdessä, levittivät he siitä tiedon koko seutukuntaan, sanoen jokaiselle, ken vain kuulla tahtoi — ja kyllä korvat ja kielet ovat aina herkkiä, kun on kysymys juorujen kuulemisesta ja levittämisestä — että Landry oli pikku Fadetteen liittyessään joutunut ala-arvoiseen tuttavuuteen.
Nyt tarttuivat kaikki nuoret tytöt asiaan, sillä kun kaunis ja rikas poika osottaa huomiota jollekin määrätylle tytölle, on se aivan kuin loukkaus kaikkia muita kohtaan, ja jos vain ilmautuu tilaisuus päästä tuota tyttöä soimaamaan, niin sitä ei suinkaan laiminlyödä. Ja varmaa on, että kun naiset johonkin juttuun sekaantuvat, niin se leviää nopeasti ja laajalle.
Niinpä, viisitoista päivää Jaccottornin seikkailun jälkeen — tornista ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, enemmän kuin Madelonistakaan, joka oli karttanut ollenkaan itse asiaan sekaantumasta, jopa oli kovin hämmästyvinään tuosta uutisesta, jonka hän oli liikkeelle pannut — tiesivät kaikki ihmiset, pienet ja suuret, nuoret ja vanhat, että Landry Barbeau oli Sirkkaan rakastunut.
Tämä huhu saapui Barbeaun muorinkin korviin, joka tuli kovin surulliseksi eikä tahtonut sitä kertoa miehelleen. Mutta Barbeau sai siitä tiedon toiselta taholta ja Sylvinet, joka oli tarkoin säilyttänyt veljensä salaisuuden, huomasi nyt ikäväkseen että se olikin koko maailman tietona.
Eräänä iltana, kun Landry aikoi tapansa mukaan lähteä aikaisin Kaksolasta, sanoi hänen isänsä — äidin, vanhimman sisaren ja kaksoisveljen läsnäollessa —: "Älä mene niin kiireisesti, Landry; minulla on jotakin sanomista sinulle. Mutta minä odotan kunnes kummi-setäsi tulee, sillä tahdon että ne perheemme jäsenet, jotka kohtalostasi eniten huolehtivat, ovat läsnä, kun nyt pyydän sinulta selitystä."
Ja kun Landryn kummi, setä Landriche, oli saapunut, sanoi Barbeau:
"Se, mitä nyt aijon sinulle sanoa, rakas poikani, on varmaan tuntuva sinusta hiukan hävettävältä, enkä minäkään puolestani ole aivan häpeämättä, kun nyt vasten tahtoani näen olevani pakotettu kuulustelemaan sinua perheemme läsnäollessa. Mutta minä toivon, että tämä häpeä on oleva sinulle hyödyksi ja parantava sinut vaarallisesta kiihkostasi.
"Näyttää että olet joutunut erääseen tuttavuussuhteeseen, joka sai alkunsa viime Andochen-juhlassa pian vuosi sitten. Minä kuulin kyllä siitä puhuttavan jo heti silloin, sillä huomiota herättävää oli nähdä sinun tanssivan koko päivän seudun kaikkein rumimman, siivottomimman ja huonomaineisimman tytön kanssa. Minä en kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiotani, sillä luulin sinun vain laskeneen leikkiä, vaikken voi sanoa sitä hyväksyneenikään, sillä en pidä kanssakäymisestä huonojen ihmisten kanssa ja vielä vähemmin siitä, että heidän taakkansa tehdään entistäkin raskaammaksi saattamalla heidät ihmisten häpeän ja vihan alaiseksi. En huolinut puhua siitä kanssasi, sillä kun näin sinun seuraavana päivänä niin surullisena, luulin että kaduit etkä tulisi sitä enää uudistamaan. Mutta viime viikolla olen taasen kuullut toista väitettävän, ja vaikka olen sen kuullut luotettavilta henkilöiltä, en tahdo sitä kuitenkaan uskoa, ellet itse sano sitä todeksi. Jos olen väärin epäillyt, niin voit uskoa sen johtuvan siitä mielenkiinnosta, millä sinua seuraan, ja velvollisuudentunnosta valvoa käytöstäsi. Jos koko jutussa ei ole perää, olen kovin iloinen, jos tahdot kunniasanallasi vakuuttaa että niin on ja että on väärin tahdottu halventaa sinua minun silmissäni."
"Isäni", sanoi Landry; "jos tahdot minulle sanoa niistä minua syytetään, niin tahdon sinulle vastata totuuden mukaisesti ja kaikella sillä kunnioituksella, mihin olen sinulle velkapää."
"Luulen jo kyllin selvästi antaneeni sinun ymmärtää, että sinua syytetään sopimattomasta rakkaussuhteesta Fadetin muorin tyttärentyttäreen. Eukko on jotenkin huono ihminen, puhumattakaan että tuon onnettoman tytön oma äiti häpeällisellä tavalla hylkäsi miehensä, lapsensa ja kotiseutunsa seuratakseen muuatta sotilasrykmenttiä. Sinua syytetään siitä, että kuleksit kaikkialla pikku Fadetten kanssa, ja minä pelkään että sinä siten sekaannut kehnoon rakkausjuttuun, jota ehkä saat kaiken ikäsi katua. Joko nyt ymmärrät?"
"Ymmärrän, rakas isäni", vastasi Landry; "mutta salli minun vielä kysyä jotakin, ennenkun vastaan sinulle. Onko Fanchon Fadet sinun mielestäsi minulle ala-arvoinen toveri perheensä vai oman itsensä puolesta?"
"Epäilemättä molempiin seikkoihin nähden", vastasi Barbeau vähän ankarammin kuin alussa, sillä hän oli odottanut saavansa nähdä Landryn alakuloisena, mutta näkikin hänet rauhallisena ja ikäänkuin mihin hyvänsä valmistuneena. "Ensiksikin", sanoi hän, "on huonomaineinen perhe ruma häpeäpilkku, ja niin kunnioitettu ja arvossa pidetty perhe kuin meidän, ei milloinkaan haluaisi yhtyä Fadetin perheeseen. Toiseksi ei pikku Fadette itsekään herätä kunnioitusta eikä luottamusta. Olemme nähneet hänet pienestä pitäin ja tiedämme hyvin hänen maineensa. Olen kuullut sanottavan — ja tunnustan sen itsekin nähneeni pari kolme kertaa — että hän nyt vuoden päivät on pitänyt itsestään parempaa huolta, ei laukkaa enää ympäri pikkupoikien kanssa eikä ole kenellekään epäkohtelias. Sinä näet, etten tahdo olla puolueellinen; mutta tuo ei vielä voi minulle vakuuttaa, että tytöstä, joka on saanut noin huonon kasvatuksen, koskaan tulisi kelpo vaimo, ja kun tunnen isoäidin liian hyvin, on minulla täysi syy pelätä että koko jutun pohjana on juoni, jonka tarkotuksena on houkutella sinulta lupauksia ja siten saattaa sinut häpeään ja ikävyyksiin. Olenpa kuullut sanottavan niinkin, että tyttö on raskas; en tosin ole tahtonut sitä uskoa ihan suoraapäätä, mutta minua surettaisi kovin, jos niin olisi, sillä silloin sinä saisit kantaa syyn ja koko juttu saattaisi päättyä oikeudenkäyntiin ja häväistykseen."
Landry, joka heti ensi sanasta oli päättänyt olla levollinen ja vastata sävyisästi, menetti nyt malttinsa. Hän karahti aivan tulipunaiseksi ja nousi seisoalleen:
"Isäni", sanoi hän; "ne, jotka ovat teille tuollaista sanoneet, ovat valehdelleet kuin koirat! Ne ovat halventaneet Fanchon Fadetia niin katalasti, että jos ne olisivat nyt tässä, niin vaatisin heidän peruuttamaan sanansa tai ottelemaan kanssani, kunnes jompikumpi meistä makaisi hengetönnä maassa. Sano heille, että he ovat roistoja ja pakanoita, että he sanokoot minulle vasten silmiä samaa, mitä ovat sinulle kuiskanneet, kurjat raukat — niin saavat oppia ymmärtämään mitä heidän rauhaansa kuuluu!"
"Älä tuollalailla suutu, Landry", sanoi Sylvinet, joka tuli kovin surulliseksi nähdessään veljensä noin kuohahtavan. "Isähän ei syytä sinua tuon tytön viettelemisestä, vaan pelkää että tyttö on ollut tekemisissä jonkun toisen kanssa ja että hän nyt kuleksii sinun kanssasi yöt päivät, uskotellakseen ihmisille että sinä olet syyllinen ja siis hyvitykseenkin velvollinen."
XXIX.
Kaksoisveljen ääni jonkun verran tyynnytti Landryta, mutta hän ei voinut olla tarttumatta hänen sanoihinsa.
"Sinä, veljeni, et ymmärrä mitään tästä kaikesta", sanoi hän. "Olet aina tuntenut vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, etkä tunne häntä ensinkään. Minä en välitä suuriakan siitä, mitä minusta sanotaan, mutta minä en salli hänestä sanottavan mitään pahaa ja minä tahdon että isä ja äitikin kuulevat, että koko maailmassa ei ole toista niin rehellistä, niin järkevää, niin hyvää ja kunnollista tyttöä kuin hän. Jos hänellä valitettavasti on huonoja sukulaisia, niin sitä suuremmaksi kunniaksi hänelle että hän on sellainen kuin on, enkä voi mitenkään uskoa että kristityt ihmiset voisivat häntä syntyperänsä vuoksi syyttää."
"Sinä et näy haikailevan lausua moitteita minua kohtaan, Landry", sanoi isä Barbeau, nousten paikaltaan merkiksi, ettei hän halunnut sallia erimielisyyden kehittyvän pitemmälle heidän välillään. "Näen harmistasi että olet kiintynyt tuohon tyttöön lujemmin kuin olisin luullutkaan. Ja kun et tunne enemmän häpeää kuin katumustakaan, niin älkäämme puhuko enempää tästä asiasta. Tahdon tehdä voitavani estääkseni sinua nuoruudenhullutuksista. Nyt on sinun aika lähteä isäntäsi luo."
"Sillälailla ette saa erota", sanoi Sylvinet, pidättäen veljeään, joka aikoi lähteä. "Etkö näe, isä, että Landry on niin pahoillaan sentähden, kun on sinut suututtanut, ettei hän voi sanoa mitään. Anna hänelle anteeksi ja suutele häntä, sillä muuten hän itkee koko yön, ja sinun tyytymättömyytesi tuntuu hänestä liian raskaalta."
Sylvinet itki, äiti Barbeau itki, samoin vanhin sisar ja setä Landrichekin. Kuivin silmin olivat ainoastaan Barbeau ja Landry; mutta hekin olivat hyvin liikutettuja, lopulta heidät saatiin toisiaan syleilemään. Isä ei vaatinut mitään lupauksia, sillä hän tiesi hyvin, ettei tuollaisiin lupauksiin ole luottamista rakkausasioissa, eikä hän tahtonut panna alttiiksi isällistä arvoaan, mutta hän antoi Landryn oivaltaa ettei asia ollut sillä ratkaistu, vaan että hän tarttuisi vielä uudestaan siihen käsiksi. Landry lähti sekä suuttuneena että onnettomana. Sylvinet olisi mielellään häntä seurannut, mutta hän ei tohtinut, sillä hän pelkäsi veljensä menevän valittamaan suruaan Fadettelle, ja hän laskeutui vuoteelle niin alakuloisena, että hän huokaili kaiken yötä ja näki unta perheonnettomuuksista.
Landry koputti pikku Fadetten ovelle. Fadetin muori oli viime aikoina käynyt niin kuuroksi, ettei hän, kerran nukuttuaan, enää herännyt mistään, ja aina siitä pitäin kun Landryn salaisuus tuli ilmi, ei nuorukainen ollut voinut puhella Fanchonin kanssa muualla kuin iltasin tässä mökissä, jossa vanhus ja pikku Jeanet nukkuivat, ja sielläkään hän ei ollut turvassa, sillä tuo vanha noita ei voinut häntä sietää ja olisi pikemmin saattanut häntä ulos luuta kourassa kuin kumarruksilla. Landry valitti hätäänsä pikku Fadettelle ja huomasi tämän erittäin alistuvaksi ja rauhalliseksi. Ensiksi tyttö koetti hänelle vakuuttaa, että hän itseensä nähden tekisi viisaimmin luopuessaan ystävyydestään häneen ja ollessaan häntä ensinkään ajattelematta. Mutta nähdessään Landryn tulevan yhä surullisemmaksi ja katkerammaksi, kehotti hän häntä kuuliaisuuteen ja luottamaan tulevaisuuteen.
"Kuuleppas, Landry", sanoi hän hänelle; "olen aina aavistanut että näin tulisi käymään, ja olen usein ajatellut mitä sitte tekisimme. Isäsi ei ole aivan väärässä enkä ole häneen ensinkään suutuksissani, sillä hänen menettelynsä vain todistaa että hän pitää sinusta kovin paljo eikä soisi sinun rakastuvan niin vähäpätöiseen henkilöön kuin minä olen. Annan hänelle sentähden anteeksi, että hän on ollut minua kohtaan ylpeä ja vähän puolueellinenkin, sillä ei voi kieltää etten olisi ollut lapsempana jokseenkin rajuluontoinen, ja sinä itse olet minua siitä moittinut silloin, kun aloit minua rakastaa. Jos olenkin kuluneen vuoden aikana parantunut virheistäni, niin se ei ole vielä tarpeeksi pitkä aika vakuuttaakseen häntä minun luotettavaisuudestani, niinkuin hän sinulle tänään sanoi. On sentähden tarpeen, että odotamme vielä jonkun aikaa, kunnes ennakkoluulot minua kohtaan vähitellen katoovat ja ne ilkeät valheet, jotka nyt ovat liikkeellä, itsestään kuolevat. Sinun isäsi ja äitisi saavat kyllä nähdä että olen kunniallinen tyttö ja etten tahdo houkutella sinua huonoon elämään, enemmän kuin vietellä sinulta rahaakaan. He tulevat vielä pitämään ystävyyttäni arvossa ja me voimme tavata toisiamme ja puhella keskenämme salaamatta sitä keneltäkään; mutta siihen saakka sinun täytyy totella isääsi, joka varmaan kieltää sinun minua enää tapaamasta."
"Ei, ei; en minä voi olla sinusta erossa", sanoi Landry; "mieluummin heittäydyn jokeen."
"No, ellet sinä voi, niin täytyy minun voida sinun puolestasi", sanoi pikku Fadette. "Minä lähden täältä ja jätän tämän seudun joksikin aikaa. Jo pari kuukautta takaperin minulle tarjottiin kaupungissa hyvä paikka. Isoäitini on nyt niin kuuro ja vanha, että hän tuskin enää voi myydä tai valmistaa lääkkeitään, eikä hän enää kykene antamaan mitään lääkärinneuvojakaan. Hänellä on muuan hyvin hyvä sukulainen, eräs nainen, joka on tarjoutunut muuttamaan hänen luokseen asumaan ja joka on hoitava hellästi sekä häntä että Heinäsirkkaraukkaani…"
Pikku Fadetten ääni katkesi hetkeksi ajatellessaan että hänen täytyisi jättää tuo lapsi, joka Landryn kera oli hänelle rakkainta maailmassa, mutta hän tointui pian ja jatkoi:
"Nyt hän on jo siinä määrässä vahvistunut, että voi tulla toimeen ilman minuakin. Hän menee pian rippikouluun, ja huvi päästä muitten lasten kanssa lukemaan on haihduttava minun poislähtöni synnyttämän surun. Olet kai huomannut että hän on muuttunut jokseenkin hyväluontoiseksi ja että toiset pikkupojat tuskin koskaan enää tekevät hänelle kiusaa. On, näetkös, joka tapauksessa välttämätöntä, että minä joudun joksikin aikaa unhotuksiin, sillä tällä hetkellä vallitsee näillä seuduin minua kohtaan suuri suuttumus ja kateus. Kun olen ollut poissa vuoden tai pari ja kun palaan takaisin hyvillä todistuksilla ja hyvämaineisena, jotka voin itselleni hankkia muualla paljoa helpommin kuin täällä, niin silloin ei kukaan enää häiritse meitä, ja meistä tulee paremmat ystävät kuin milloinkaan ennen."
Landry ei halunnut edes kuunnella tuollaista ehdotusta, vaan joutui aivan epätoivoon ja palasi Pricheen sellaisessa masennuksen tilassa, että se olisi voinut hellyttää kovimmankin sydämen.
Pari päivää senjälkeen, kun hän rypäleenkorjuupuuhissa ajoi viinitynnyriä, sanoi Cadet Caillaud hänelle:
"Huomaan, Landry, että olet minuun suuttunut ja ettet viime aikoina ole puhunut kanssani. Luulet varmaankin että minä olen levittänyt tuota juttua sinusta ja pikku Fadettesta, ja minua harmittaa että voit uskoa minusta noin pahaa. Niin totta kuin Jumala elää, en ole sanonut siitä sanaakaan, ja olen pahoillani että sinulla on ollut sellaisia ikävyyksiä, sillä olen aina pitänyt sinua arvossa enkä ole pikku Fadettesta milloinkaan uskonut mitään pahaa. Voinpa sanoa kunnioittavanikin tuota tyttöä sen jälkeen, mitä tapahtui kyyhkyslakassa, sillä hän olisi voinut kieliä silloisesta tapahtumasta, mutta kukaan ei ole hänen vaitiolonsa tähden saanut tietää niin mitään. Hän olisi voinut käyttää nyt tilaisuutta hyväkseen ja kostaa Madelonille, jonka hän hyvin tietää olevan kaikkiin noihin juttuihin syypään; sen hän tietää aivan hyvin, mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan, ja nyt minä huomaan ettei pidä tuomita ulkonäön ja maineen mukaan. Fadette, jota pidettiin pahana, on ollut hyvä, ja Madelon, jota luultiin hyväksi, on ollut kavala, ei ainoastaan Fadettea ja sinua kohtaan, vaan minullekin, jolla nykyään on täysi syy valittaa hänen uskottomuuttaan."
Landry kuunteli halukkaasti Cadet Caillaudin selityksiä ja tämä lohdutti häntä parhaimpansa mukaan hänen surussaan.
"Ihmiset ovat tuottaneet sinulle paljo ikävyyksiä, Landry-raukka", sanoi hän lopuksi; "mutta sinä voit lohduttautua sillä, että pikku Fadette on käyttäytynyt niin hyvin. Hän tekee siinä oikein, että menee pois, tehdäkseen lopun perheesi levottomuudesta, ja minä sanoinkin sen hänelle itselleen, kun ohimennen lausuin hänelle jäähyväiset."
"Mitä?" huudahti Landry. "Meneekö hän pois? Onko hän jo mennyt?"
"Etkö sinä sitä tiennyt?" sanoi Cadet. "Luulin että asiasta oli päätetty teidän keskenne ja että sinä et ollut häntä saattamassa välttääksesi moitteita. Kyllä hän meni, se on varmaa; hän meni meidän ohitse neljännestuntia sitte ja hänellä oli pieni mytty kainalossaan. Hän kulki Château-Meillautiin päin, eikä ole voinut vielä ennättää kauvemmas kuin Vieille-Villeen tai Urmontin kukkulalle."
Landry jätti härkänsä siihen paikkaan ja alkoi juosta, eikä pysähtynyt ennenkun oli saavuttanut pikku Fadetten Urmontin viinitarhoista Fremelaineen laskeutuvalla tiellä.
Siellä hän surun ja tavattoman vauhdin uuvuttamana heittäytyi poikkipuolin tielle, voimatta puhua tytölle sanaakaan, mutta viitaten että hänen täytyisi astua hänen ruumiinsa päälle, jos mieli kulkea eteenpäin.
Kun hän oli jonkun verran tointunut, sanoi pikku Fadette:
"Tahdoin säästää sinut tältä surulta, rakas Landryni, ja nyt teet mitä suinkin voit riistääksesi minulta, voimani. Ole toki mies, äläkä lannista mieltäni, sillä tarvitsen rohkeutta enemmän kuin voit ajatellakkaan, ja kun muistelen että pikku Jeanet-raukkani etsii minua ja huutaa jälkeeni, tunnen itseni tällä hetkellä niin heikoksi, että voisin musertaa pääni noihin kiviin. Oi, minä pyydän Landry, että autat minua sensijaan, kuin että houkuttelet minua horjumaan velvollisuuteni täyttämisessä, sillä jos minä en mene tänään, niin en mene koskaan, ja silloin olemme hukassa."
"Fanchon, Fanchon; sinä et tarvitse paljonkaan rohkeutta", vastasi Landry. "Sinä kaipaat ainoastaan poikaa, joka kyllä lohduttaa pian itsensä, koska hän on vielä lapsi. Sinä et välitä vähääkään epätoivostani, etkä tiedä mitä rakkaus on, etkä rakasta minua, vaan unohdat minut pian, etkä taida palata enää milloinkaan."
"Minä palaan, Landry; otan Jumalan todistajaksi että palaan jälleen, ehkä vuoden mutta ainakin kahden päästä, ja etten unohda sinua, sitä vähemmin kun en koskaan tahdo toista ystävää enkä toista armasta kuin sinä."
"Ehket toista ystävää, sillä et voi milloinkaan tavata ketään, joka on sinulle niin uskollinen kuin minä. Mutta toinen armas on eri asia, eikä kukaan voi antaa minulle vakuutusta siinä suhteessa."
"Minä voin, ja minä annan!"
"Sinä et tiedä itsekään mitään siitä asiasta, sillä sinä et ole milloinkaan ollut rakastunut, ja kun sinä kerran rakastut, niin et varmaankaan muista Landry-raukkaasi ensinkään. Oi, jos sinä olisit pitänyt minusta samalla tavalla kuin minä pidän sinusta, niin et voisi jättää minua tällä tavalla."
"Niinkö luulet, Landry?" sanoi pikku Fadette, katsoen häneen totisesti ja surullisesti. "Sinä et varmaankaan tiedä mitä puhut. Minä puolestani luulen että tekisin tämän paljoa mieluummin rakkaudesta kuin nyt ystävyydestä."
"Luulet, mutta jos se tapahtuisi rakkaudesta, niin en minä olisi näin onneton. Luulenpa, Fanchon, että jos siinä olisi rakkautta, niin minä voisin olla miltei onnellinen onnettomuudessanikin. Uskoisin sanaasi ja luottaisin tulevaisuuteen ja olisin yhtä miehuullinen kuin sinäkin, se on varma!… Mutta se ei ole rakkautta, sen olet sanonut minulle monta kertaa, ja sen olen sitäpaitsi huomannut suuresta levollisuudestasikin minua kohtaan."
"Vai niin, ettei se ole rakkautta?" sanoi pikku Fadette. "Oletko oikein varma siitä?"
Ja hän katsoi yhä Landryhyn, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka vierivät hänen poskilleen, ja hän hymyili niin omituisesti.
"Oi Jumala!" huudahti Landry häntä syleillen. "Jospa olisinkin erehtynyt?"
"Minä luulen että todellakin olet erehtynyt", vastasi pikku Fadette yhä hymyillen kyynelten välitse; "luulen että Sirkka-raukka on kolmentoista ikäisestä saakka pitänyt Landrysta eikä milloinkaan kenestäkään muusta. Luulen että kun hän kulki hänen jälessään kedoilla ja teillä, puhuen hullutuksia ja koettaen kaikenlaisilla kepposilla kiinnittää pojan huomiota itseensä, niin hän ei vielä tiennyt mitä teki, eikä sitäkään mikä häntä veti hänen puoleensa. Luulen että kun hän eräänä päivänä rupesi hakemaan Sylvinetiä, koska tiesi Landryn olevan hänestä epätoivoissaan, ja tapasi hänet ajatuksiinsa vaipuneena istumassa joen rannalla, pieni karitsa polvillaan, niin hän, koetti uskotella Landrylle voivansa loihtia, jotta Landry tuntisi kiitollisuutta häntä kohtaan. Luulen että kun hän häntä sätti vierinkiviportaan luona, niin se johtui siitä, että hän oli suuttunut ja harmistunut, kun ei poika ollut häntä tuon tapahtuman jälkeen puhutellut. Luulen että hän tahtoi hänen kanssaan tanssia, koska oli mielettömästi häneen rakastunut ja toivoi voivansa häntä miellyttää kauniin tanssinsa kautta. Luulen että kun hän itki Chaumoisin louhoksessa, niin se tapahtui tuskasta ja epätoivosta, koska hän ei ollut voinutkaan häntä miellyttää. Luulenpa että kun poika tahtoi häntä suudella ja hän kieltäytyi, ja kun poika puhui hänelle rakkaudesta ja tyttö vastasi puhumalla ystävyydestä, niin se johtui pelosta kadottaa tuo rakkaus tyydyttämällä sitä liian aikaisin. Vihdoin luulen, että kun hän nyt menee täältä kirvelevin sydämin, niin se tapahtuu siinä toivossa, että hän voisi palata hänen arvoisenaan muidenkin silmissä ja että hän voisi tulla hänen vaimokseen tuottamatta hänen perheelleen surua ja nöyryytystä."
Landry luuli tulevansa aivan hulluksi. Hän nauroi ja itki, suuteli Fanchonin käsiä ja leninkiä, olisipa suudellut hänen jalkojaankin, jos tyttö vaan olisi siihen suostunut, mutta Fadette nosti hänet ylemmäs ja painoi hänen huulilleen oikean rakkaussuudelman, niin että Landry luuli siihen kuolevansa, sillä se oli ensimäinen, minkä hän oli koskaan saanut enemmän häneltä kuin keltään muultakaan. Ja kun Landry vaipui kuin pyörtynyt tienoheen, otti tyttö punastuen ja hämillään myttynsä ja riensi matkaansa, kieltäen hänen itseään seuraamasta ja luvaten palata takaisin.