XXX.
Landry alistui kohtaloonsa ja palasi viininkorjuuseen, jopa hämmästyi suuresti kun ei tuntenutkaan itseään niin onnettomaksi kuin oli luullut; sillä on suloista tietää olevansa rakastettu ja luottamuksemme on äärettömän suuri, kun todella rakastamme. Hän oli niin hämmästynyt ja iloinen, ettei hän voinut olla puhumatta asiasta Cadet Caillaudin kanssa, joka hänkin hämmästyi ja ihaili pikku Fadettea, joka oli niin hyvin välttänyt kaikkea heikkoutta ja varomattomuutta koko sinä aikana, jolloin oli rakastanut Landryta ja tämä häntä.
"Minua ilahuttaa nähdessäni että tuolla tytöllä on noin monta hyvää ominaisuutta, sillä minä puolestani en ole milloinkaan pitänyt häntä huonona, ja voinpa sanoa että jos hän olisi osottanut minulle huomiota, ei hän suinkaan olisi ollut minulle vastenmielinen. Kauniitten silmiensä tähden on hän aina ollut mielestäni pikemmin kaunis kuin ruma ja viime aikoina on kuka hyvänsä voinut nähdä, että hän on päivä päivältä somentunut ja olisi voinut miellyttää, jos vaan olisi tahtonut ketään miellyttää. Mutta hän rakasti ainoastaan sinua, Landry, ja tyytyi siihen ettei ollut muille vastenmielinen; hän tavotti ainoastaan sinun suosiotasi, eikä minulle olisi suinkaan vastenmielistä saada senluontoinen vaimo, sen voin sinulle vakuuttaa. Sitäpaitsi olen aina hänen pienuudestaan pitäen tiennyt että hänellä on hyvä sydän, ja jos kysyttäisiin jokaiselta omantunnon ja totuuden mukaan mitä hän hänestä ajattelee ja tietää, niin olisivat kaikki pakotetut todistamaan hänen edukseen; mutta maailma on nyt kerran sellainen, että kun kaksi tai kolme henkilöä alkaa jotakin vainota, yhtyvät heihin kaikki muutkin, heittävät kiviä ja mustaavat hänen maineensa tietämättä itsekään mistä syystä, polkien huvikseen sitä, joka ei voi itseään puolustaa."
Landryta lohdutti suuresti Cadet Caillaudin puhe, ja hän solmi hänen kanssaan lujan ystävyyden ja lohdutti itseään jonkun verran kertoessaan hänelle ikävästään. Sanoipa hän hänelle eräänä päivänä näinkin:
"Älä ajattele enää Madelonia, sillä hän on huono tyttö ja on saattanut meille kummallekin huolia. Olet vasta minun ikäiseni, eikä sinulla ole mitään kiirettä naimisiin. Minulla on pieni sisko, Nanette; kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, lempeäluontoinen, suloinen ja rakastettava; hän on nyt kuudennellatoista. Käy meillä vähän useammin; isäni pitää sinua suuressa arvossa, ja kun opit tuntemaan pikku Nanettemme, niin huomaat että viisainta mitä voit tehdä, on tulla minun langokseni."
"Sitä vastaan ei minulla suinkaan ole mitään", sanoi Cadet, "ja ellei tyttöä ole luvattu muuanne, niin käyn teillä joka sunnuntai."
Samana iltana, jolloin Fanchon Fadet oli lähtenyt, meni Landry isänsä luo, kertoakseen hänelle tuon samaisen tytön kunniallisesta käytöksestä, jota isä oli niin ankarasti tuominnut, ja samassa ilmoittaakseen että hän alistui nykyhetkenä isänsä tahdon alaiseksi, mutta pidätti itselleen täyden vapauden tulevaisuuteen nähden. Hänen mielensä tuntui raskaalta astuessaan Fadetin muorin mökin ohi; mutta hän sai koko rohkeutensa takaisin ajatellessaan, että ilman Fanchonin poislähtöä hän ei luultavasti pitkään aikaan olisi saavuttanut tuota suurta onnea, tietoa että Fanchon häntä rakasti. Hän näki Fanchette-muorin, Fanchonin sukulaisen ja kummin, joka oli tullut hoitamaan vanhusta ja poikaa tytön sijasta. Eukko istui oven ulkopuolelle, Heinäsirkka polvillaan. Jeanet-raukka itki eikä tahtonut mennä nukkumaan, sillä hänen Fanchoninsa ei ollut vielä palannut, sanoi hän, ja se oli hän, jonka piti panna hänet vuoteeseen ja lukea hänen kanssaan iltarukous. Fanchette-muori lohdutti häntä paraimpansa mukaan, ja Landry kuuli ilokseen että hän puhutteli poikaa erittäin lempeästi ja ystävällisesti. Mutta heti kun Heinäsirkka näki Landryn, irtausi hän Fanchette-muorin sylistä ja juoksi Landryn luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa syleillen häntä, kysellen häneltä ja pyytämällä pyytäen häntä etsimään Fanchonia. Landry nosti hänet syliinsä ja lohdutti häntä paraimman taitonsa mukaan, vaikka hänellä itselläänkin oli kyyneleet silmissä. Hän tahtoi antaa pojalle kauniin viinirypäletertun, jonka äiti Caillaud oli lähettänyt pienessä korissa äiti Barbeaulle lahjaksi, mutta Jeanet, joka kyllä muuten oli luonteeltaan ahnas, ei välittänyt mistään muusta kuin että Landry lupaisi mennä hakemaan hänen Fanchoniansa, ja Landry lupasi, sillä muuten hän ei olisi mitenkään saanut häntä Fanchetteä tottelemaan.
Isä Barbeau ei ollut odottanut pikku Fadettelta sellaista päättäväisyyttä. Hän tuli hyvin tyytyväiseksi, mutta valitti samalla että tytön oli pitänyt tehdä niin — siinä määrässä oikeudentuntoinen ja hyväsydäminen hän oli. "Olen pahoillani, Landry", sanoi hän, "ettei sinulla ollut voimaa luopua kaikesta kanssakäymisestä hänen kanssaan. Jos olisit tehnyt velvollisuutesi, niin et olisi syypää hänen lähtöönsä. Jumala suokoon että tyttö olisi saanut hyvän paikan ja ettei hänen poissaolonsa olisi vahingoksi isoäidilleen ja pienelle veljelleen; sillä vaikka onkin monta, jotka puhuvat hänestä pahaa, niin on niitäkin, jotka häntä puolustavat ja jotka ovat minulle vakuuttaneet, että hän oli kovin hyvä ja avulias omaisiaan kohtaan. Jos se juttu, että hän olisi raskas, ei olekkaan totta, jonka kyllä saamme pian tietää, niin silloin tahdomme häntä puolustaa niinkuin velvollisuuteemme kuuluu; mutta jos se valitettavasti on totta ja sinä, Landry, olet siihen syyllinen, niin tahdomme häntä auttaa emmekä salli hänen kärsivän puutetta. Ainoa, mitä vaadin sinulta, Landry, on ettet koskaan mene hänen kanssaan naimisiin."
"Isä", sanoi Landry, "me arvostelemme asiaa erilailla, te ja minä. Jos olisin syypää siihen, mistä juorutaan, niin päinvastoin pyytäisin teiltä lupaa saada naida hänet. Mutta kun pikku Fadette on yhtä viaton kuin Nanette-siskoni, en pyydä teiltä vielä muuta kuin että annatte minulle anteeksi, että olen teille surua tuottanut. Puhutaan hänestä sitte myöhemmin, niinkuin olette minulle luvanneet."
Barbeaun täytyi suostua, sillä hän oli liian viisas kiiruhtaakseen liiaksi asioita, ja hänen oli tyytyminen siihen, mitä jo oli aikaansaanut.
Tästä hetkestä alkain ei Kaksolassa puhuttu enää milloinkaan pikku Fadettesta. Jopa vältettiin hänen nimensä mainitsemistakin, sillä Landry punastui ja kalpeni vuorotellen, kun tytön nimi tuli sattumalta esiin hänen läsnäollessaan, ja helppo oli nähdä ettei hän ollut häntä unohtanut, nyt enemmän kuin tuona ensimäisenäkään päivänä.
XXXI.
Alussa tunsi Sylvinet jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä kuullessaan Fadetten lähteneen, ja hän kuvitteli mielessään että hänen kaksoisveljensä tästä lähtien pitäisi ainoastaan hänestä ja seurustelisi pääasiallisesti hänen kanssaan. Mutta niin ei käynytkään. Landry tosin rakasti Fadetten jälkeen eniten Sylvinetiä, mutta hän ei voinut kauvan viihtyä hänen seurassaan, kun ei Sylvinet tahtonut luopua vastenmielisyydestään Fadettea kohtaan. Niin pian kun Landry koetti puhella hänen kanssaan ja vallata hänet omille harrastuksilleen, suuttui Sylvinet ja moitti häntä siitä, että hän piti kiinni tuumasta, joka oli niin vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja tuotti niin paljo surua hänen veljelleen. Landry ei sen jälkeen enää puhunut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta kun hän ei voinut olla aivan siitä puhumattakaan, niin hän oli vuorotellen Cadet Gaillaudin ja pikku Jeanetin seurassa, jonka viimemainitun hän otti mukaansa kävelemään, kuulusteli hänen katkismusläksyjään, opetti ja lohdutti häntä parhaimmalla tavalla. Eikä kukaan uskaltanut häntä pilkata, nähdessään hänet pojan seurassa. Mutta huolimatta siitä, ettei Landry milloinkaan antanut tehdä itsestään pilaa, olipa kysymys mistä asiasta tahansa, niin oli hän pikemmin ylpeä kuin häpeissään osottaessaan ystävyyttä Fanchon Fadetin veljeä kohtaan, ja siten hän kumosi ne väitteet, että isä Barbeau taitavalla menettelyllään muka oli näin pian saanut hänen rakkautensa sammumaan. Sylvinet, joka näki että veljensä ei liittynytkään häneen niin täydellisesti kuin hän oli toivonut, kohdisti mustasukkaisuutensa pikku Jeanetiin ja Cadet Caillaudiin; toisekseen hän näki että Nanette-siskonsa, joka tähän saakka aina oli häntä lohduttanut ja ilahuttanut hellällä huolenpidollaan ja rakastettavalla huomaavaisuudellaan, alkoi viihtyä erittäin hyvin tuon saman Cadet Caillaudin seurassa, jonka kiintymys tyttöön oli molemmille perheille erittäin mieluinen. Sylvinet-raukka, joka olisi toivonut saavansa yksin omistaa niiden rakkauden, joita hän itse rakasti, vaipui omituiseen, hivuttavaan heikkoudentilaan, ja hänen mielialansa kävi niin synkäksi, ettei tiedetty mitä tehdä häntä tyydyttääkseen. Hän ei nauranut enää milloinkaan, mikään ei häntä huvittanut, hän voi tuskin enää tehdä työtä, siinä määrässä heikko ja väsähtänyt hän oli. Lopulta alettiin pelätä hänen henkensä puolesta, sillä hänellä oli miltei aina kuume, ja kun se oli tavallista korkeampi, niin hän puhui juttuja, joissa ei ollut paljonkaan järkeä ja jotka tuntuivat vanhemmista julmilta. Hän väitti ettei kukaan häntä rakastanut, vaikka häntä oli aina lellitelty ja pidetty hyvänä enemmän kuin ketään muuta perheen jäsentä. Hän toivoi itselleen kuolemaa ja väitti ettei hän kelpaa mihinkään, että häntä säästettiin säälistä, että hän oli taakaksi vanhemmilleen ja että suurin armo, minkä Jumala voisi hänelle osottaa, olisi vapauttaa heidät hänestä.
Väliin isä Barbeau, kuullessaan tuommoisia puolipakanallisia puheita, torui häntä mitä ankarimmin. Mutta aivan turhaan. Toisinaan taasen hän itkien pyysi pojan paremmin arvostelemaan hänen rakkauttaan. Asia kävi yhä sotkuisemmaksi: Sylvinet itki ja katui, pyysi anteeksi isältään ja äidiltään, kaksoisveljeltään ja koko perheeltä, ja kuume lisääntyi sikäli kuin liiallinen hellyys sai valtaa hänen sairaassa sydämessään.
Kysyttiin jälleen lääkäreiltä neuvoa. Heillä ei ollut paljokaan sanottavaa. Heidän kasvonilmeestään jo näkyi että koko asia johtui tuosta kaksoissuhteesta, jonka täytyi olla turmioksi toiselle tai toiselle, ja luonnollisesti tässä tapauksessa heikommalle. Sitäpaitsi kysyttiin neuvoa Clavieres'in kylvettäjältä — hän oli pitäjän viisain nainen Sagette-muorin jälkeen, joka oli kuollut, ja Fadetin muorin jälkeen, joka alkoi tulla uudestaan lapseksi. Tämä viisas vastasi äiti Barbeaulle seuraavasti:
"On vain yksi lääke, joka voisi lapsenne pelastaa, ja se on että hän alkaisi pitää naisista."
"Juuri heitä hän ei voi sietää", sanoi äiti Barbeau. "Ei ole usein nähty niin ylpeätä ja itsepintaista poikaa niissä asioissa; aina siitä asti, kun hänen kaksoisveljensä rakastui, ei hän ole tehnyt muuta kuin puhunut pahaa kaikista tutuista tytöistä. Hän soimaa heitä kaikkia sentähden, että yksi heistä — ja valitettavasti se ei ole paras — on vallottanut hänen kaksoisveljensä sydämen."
"No niin", sanoi kylvettäjä, joka tunsi tarkoin kaikki ruumiin ja sielun sairaudet, "kun poikanne Sylvinet kerran rakastuu johonkin tyttöön, rakastaa hän häntä vielä mielettömämmin kuin nyt veljeään. Sanon sen teille etukäteen. Hänellä on liian hellä sydän, ja omatessaan kaiken hellyytensä kaksoisveljelleen, on hän miltei unohtanut olevansa nuorukainen neitoa varten ja siten rikkonut sitä Jumalan lakia vastaan, joka määrää että miehen pitää rakastaa jotakin naista enemmän kuin isää ja äitiä, enemmän kuin veljiä ja sisaria. Lohduttakaa kuitenkin itseänne, sillä muu ei ole mahdollista kuin että luonto pian opettaa sen hänelle, vaikkapa myöhäänkin; ja olipa se nainen, johon hän rakastuu, köyhä tai ruma tai paha, niin älkää epäilkö antaa häntä hänelle vaimoksi, sillä kaikesta päättäen hän ei tule rakastumaan kahdesti elämässään. Hänen sydämensä on siinä suhteessa liian uskollinen, ja niinkuin tarvitaan luonnon ihme, jotta hän voisi erota edes jonkun verran kaksoisveljestään, samoin tarvitaan vielä suurempi ihme hänen voidakseen erota siitä naisesta, jota hän kerran on rakastava vielä enemmän kuin veljeään."
Isä Barbeaun mielestä oli kylvettäjän neuvo sangen viisas ja hän koetti lähettää Sylvinetin sellaisiin paikkoihin, joissa oli kauniita ja kunnollisia naimaikäisiä tyttäriä. Mutta vaikka hän oli kaunis ja hyvinkasvatettu poika, eivät hänen välinpitämättömät ja jörömäiset kasvonsa miellyttäneet ensinkään tyttöjä. Tytöt eivät välittäneet hänestä eikä hän tytöistä, jopa hän puolestaan kuvitteli suorastaan inhoavansakin heitä.
Isä Caillaudilla, joka oli perheen parhaimpia ystäviä ja neuvonantajia, oli oma ajatuksensa:
"Olen aina teille sanonut, että ero olisi paras lääke. Katsokaahan Landryta! Hän oli mielettömästi rakastunut pikku Fadetteen, vaan eipä hän pikku Fadetten lähdettyä silti ole menettänyt enemmän järkeään kuin terveyttäänkään, vaan on päinvastoin vähemmin surullinen kuin useasti ennen, jolloin hänen surunsa kyllä huomasimme, vaikkemme tienneet sen syytä. Nykyään hän näyttää aivan tyyneltä ja kohtaloonsa tyytyväiseltä. Samoin kävisi, jos Sylvinet ei viiteen kuuteen kuukauteen saisi ensinkään tavata veljeään. Voin teille esittää keinon, jonka avulla voimme heidät erottaa kaikessa hiljaisuudessa. Arentitilani Prichessä on hyvässä kunnossa, mutta oman tilani hoito Artonissa sensijaan käy sitä huonommin, kun sen hoitaja on sairas eikä näy siitä tervehtyvänkään. En tahdo häntä erottaakkaan, sillä hän on erittäin kunnollinen mies. Mutta jos voisin lähettää hänen avukseen hyvän työntekijän, niin hän kyllä piankin tervehtyisi, sillä hän on sairas pelkästä rasituksesta ja liikaponnistuksesta. Jos teillä ei ole mitään vastaan, niin lähetän sinne Landryn. Annetaan hänen mennä kertomatta Sylvinetille, että se tapahtuu pitemmäksi ajaksi. Sanokaamme päinvastoin että se tapahtuu vain kahdeksaksi päiväksi. Ja sitte, kun nuo kahdeksan päivää ovat kuluneet, puhutaan taasen kahdeksasta päivästä, kunnes hän lopulta siihen tottuu. Seuratkaa minun neuvoani sensijaan, että antaisitte aina myöten pojalle, jota olette liiaksikin säästäneet ja jolle olette antaneet liian suuren vallan tässä talossa."
Isä Barbeau oli taipuvainen seuraamaan tätä neuvoa, mutta äiti Barbeau siitä pahastui. Hän pelkäsi että siitä koituisi Sylvinetille kuolonisku. Hänen kanssaan täytyi sovitella; äiti vaati että oli ensin koeteltava pitää Landry-poikaa pari viikkoa kotona, jotta nähtäisiin eikö veli tervehtyisi, kun näkisi hänet aina luonaan. Jos kävisi päinvastoin, silloin hänkin kyllä mukaantuu seuraamaan isä Caillaudin neuvoa.
Niin tehtiinkin. Landry tuli mielelläänkin Kaksolaan sovittua loma-aikaa viettämään, ja hänet lähetettiin sinne sillä verukkeella, että isänsä tarvitsi apua puimisessa, kun Sylvinet ei enää ollut oikein työkykyinen. Landry koetti kaikessa tehdä veljensä mieliksi. Hän oli alati hänen seurassaan, hän nukkui samassa vuoteessa ja hoiti häntä aivan kuin pientä lasta. Ensimäisenä päivänä oli Sylvinet hyvin iloinen, mutta toisena hän väitti että Landryn oli hänen seurassaan ikävä, eikä Landry saanut häntä tästä ajatuksesta luopumaan. Kolmantena päivänä Sylvinet suuttui, kun Heinäsirkka tuli Landryta katsomaan ja tämä ei raskinut lähettää häntä pois. Vihdoin, viikon lopulla, oli pakko luopua koko tuumasta, sillä Sylvinet tuli yhä ärtyisemmäksi ja vaativammaksi, kadehtien omaa varjoaankin. Silloin päätettiin panna täytäntöön isä Caillaudin ehdotus, ja vaikkei Landryta liioin haluttanut mennä Artoniin vieraiden ihmisten keskuuteen — häntä, joka rakasti kotiseutuaan, työtään, omaisiaan ja isäntäväkeään niin suuresti suostui hän kuitenkin veljensä tähden tekemään kaikki, mitä hänelle neuvottiin.
XXXII.
Tällä kertaa Sylvinet oli vähällä kuolla ensimäisenä päivänä; mutta toisena hän oli jo rauhallisempi, ja kolmantena kuume hänet jätti. Hän tuli ensin alistuvaiseksi, sitte rauhalliseksi ja vihdoin päättäväiseksi, ja viikon kuluttua tehtiin se huomio, että veljen poissaolo oli hänelle terveellisempi kuin hänen läsnäolonsa. Keksipä Sylvinet hiljaisissa mustasukkaisissa tuumailuissaan erään näkökohdan, joka miltei lohdutti häntä Landryn poislähdön suhteen. "Niillä seuduin, missä hän nyt on ja jossa hän ei tunne ihmisiä", ajatteli Sylvinet, "ei hän ainakaan heti hanki itselleen uusia ystäviä. Hänen tulee vähän ikävä ajatellessaan minua, ja hän kaipaa minua. Ja kun hän jälleen palaa, pitää hän minusta entistä enemmän."
Landry oli ollut poissa jo kolme kuukautta ja Fadette jokseenkin vuoden. Silloin tyttö äkkiä palasi, sillä hänen isoäitinsä oli saanut halvauksen ja menettänyt liikkumiskykynsä kokonaan. Pikku Fadette häntä hoiti hellästi ja huolellisesti, mutta vanhuus on taudeista pahin ja neljäntoista päivän kuluttua Fadetin muori aivan huomaamatta heitti henkensä. Kolmea päivää myöhemmin, kun Fadette juuri oli saattanut eukkoraukan hautuumaahan, järjestänyt hiukan kotiasioita, riisunut ja pannut pikkuveljensä nukkumaan sekä sanonut hyvääyötä hyvälle kummilleen, joka oli mennyt toiseen kamariin nukkumaan, istui hän tuiki surullisena pienen, himmeästi tuikkivan tulen ääressä ja kuunteli kuinka sirkka lauloi uunissa. Se tuntui hänen mielestään laulavan näin:
"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
joka sirkalla sulhonsa oma."
Sade rapisi ikkunanruutuja vasten ja Fanchon ajatteli rakastettuaan, kun äkkiä koputettiin oveen ja joku ääni ulkoa puheli:
"Fancbon Fadet, oletteko siellä ja tunnetteko ääneni?"
Fadette meni nopeasti avaamaan ja hänen ilonsa oli suuri, kun Landry sulki hänet syliinsä. Landry oli kuullut isoäidin sairaudesta ja Fadetten palaamisesta. Hän ei ollut voinut vastustaa haluaan tavata tyttöä, ja hän tuli nyt pimeässä, aikoen mennä taas päivän valetessa. He viettivät yönsä tulen ääressä, puhellen vakavasti vakavista asioista, sillä pikku Fadette huomautti Landrylle että vuode, jossa hänen isoäitinsä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuskin vielä oli kylmennyt ja että nyt ei ollut oikea aika eikä paikka antautua onnensa valtaan. Mutta he olivat silti onnellisia, saadessaan olla yhdessä ja nähdessään että he rakastivat toisiaan enemmän kuin koskaan ennen.
Aamun valetessa alkoi Landry kuitenkin menettää mielenlujuutensa ja pyysi Fanchonin kätkemään hänet ylisille, jotta hän voisi tavata häntä vielä seuraavanakin yönä. Mutta tyttö sai, kuten tavallisesti, hänet nytkin malttamaan mielensä. Hän huomautti nuorukaiselle ettei heidän tarvitse erota enää pitemmäksi aikaa, sillä hän oli päättänyt jäädä taas kotipuoleensa.
"Minulla on omat syyni", sanoi hän Landrylle, "jotka kerron sitte myöhemmin ja jotka eivät hämmennä toiveitamme naimisen suhteen. Mene sinä vaan toimittamaan isäntäsi töitä, koska kummini kertomusten mukaan sinun veljesi terveydelle on hyödyksi, ettei hän näe sinua vielä johonkuhun aikaan."
"Se onkin ainoa syy, joka saa minun sinusta eroomaan", vastasi Landry; "sillä veliraukkani on tuottanut paljo huolta ja minä pelkään että hänestä on sitä yhä edelleenkin. Sinun, Fanchonette, joka olet niin viisas, sinun pitäisi keksiä joku keino, miten hänet parantaa."
"Minä en tiedä muuta neuvoa kuin puhua hänelle järkeä", vastasi tyttö; "sillä hänen sielunsa tekee ruumiinkin sairaaksi ja se, joka parantaa toisen, parantaa samalla toisenkin. Mutta hänellä on niin suuri vastenmielisyys minua kohtaan, että tuskinpa minä saan edes tilaisuutta puhua hänen kanssaan ja häntä lohduttaa."
"Ja kuitenkin sinä olet niin järkevä ja puhut niin hyvin ja sinulla on niin erityinen lahja saada muut tekemään tahtosi mukaan, kun vain itse tahdot itseäsi vaivata, että jos sinä puhut hänen kanssaan tunninkin ajan, niin vaikuttaa jo se häneen. Koeta, hyvä Fadette! Älä anna hänen ylpeytensä tai hänen huonon tuulensa itseäsi pelottaa. Pakota hänet itseäsi kuulemaan. Tee tuo ponnistus minun tähteni, Fanchon, ja omankin onnemme vuoksi, sillä veljeni vastustus ei suinkaan ole pienimpiä vaikeuksiamme."
Fanchon lupasi tehdä mitä hän pyysi ja he erosivat vakuutettuaan toisilleen satoja kertoja, että he rakastivat ja aina rakastaisivat toisiaan.
XXXIII.
Ei kukaan koko seutukunnalla tietänyt että Landry oli käynyt Fadetin mökissä. Jos joku olisi sen kertonut Sylvinetille, olisi tämä sairastunut uudestaan eikä olisi milloinkaan antanut veljelleen anteeksi, että hän oli käynyt katsomassa Fadettea eikä häntä.
Kaksi päivää senjälkeen pukeutui pikku Fadette erittäin hyvään pukineeseen, sillä hän ei ollut enää entinen köyhä tyttö, vaan hänen surupukunsakin oli kauniista, hienosta kankaasta. Hän kulki Cossen kauppalan läpi, ja kun hän oli kasvanut kokolailla pituuttakin, ei häntä heti tunnettu. Hän oli kaupungissa ollessaan paljo kaunistunut; kun hänellä oli ollut parempi ruoka ja parempi asunto, oli hänen hipiänsä muuttunut kukoistavaksi ja hän oli lihonnut hänen ijälleen parahultaisesti, kukaan ei olisi enää voinut häntä luulla tytönvaatteisiin puetuksi pojaksi, sillä niin kauniiksi ja muhkeaksi hänen vartalonsa oli muodostunut. Rakkaus ja onni olivat osaltaan nekin luoneet hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa jotakin, jonka voi ainoastaan havaita, vaan ei selittää. Sanalla sanoen: hän ei ollut maailman kauniin tyttö, niinkuin Landry kuvitteli, mutta hän oli somin, sirovartaloisin ja kukoistavin, ja ehkäpä viehättävinkin tyttö koko niillä seuduin.
Hän kantoi käsivarrellaan suurta koria ja meni Kaksolaan, jossa hän pyysi saada puhutella isä Barbeauta. Ensimäinen, jonka hän siellä tapasi, oli Sylvinet, ja tämä kääntyi poispäin, sillä niin vastenmielistä oli hänelle Fadetten tapaaminen. Mutta tyttö kysyi missä hänen isänsä oli niin kohteliaasti, että Sylvinetin täytyi vastata ja saattaa hänet luuvaan, jossa Barbeau paraikaa nikkaroi. Kun pikku Fadette pyysi saada häntä puhutella kahdenkesken, sulki ukko luuvanoven ja sanoi että nyt hän voi hänelle sanoa mitä vain halusi.
Pikku Fadette ei pelästynyt Barbeaun kylmäkiskoisuutta. Hän istuutui olkilyhteelle, Barbeau toiselle, ja sitte alkoi tyttö:
"Vaikka isoäiti-vainajani oli teille vihoissaan ja te minulle, tiedän kuitenkin että olette oikeatuntoisin ja luotettavin mies koko paikkakunnalla. Siitä ovat kaikki yksimielisiä ja isoäitinikin sen myönsi, vaikka hän moitti teitä ylpeytenne tähden. Sitäpaitsi olen minä, niinkuin tiedätte, kauvan ollut hyvä ystävä poikanne Landryn kanssa. Hän on monta kertaa puhunut minun kanssani teistä ja minä tiedän hänen kauttansa paremmin kuin kaikkien muiden, minkälainen te olette ja kuinka hyvä te olette. Sentähden tulen nyt luoksenne, pyytääkseni apuanne ja uskoakseni teille asiani."
"Se käy kyllä laatuun, Fadette", vastasi Barbeau. "En ole milloinkaan kieltänyt apuani keneltäkään, ja jos asia on sellainen, ettei omatuntoni minua estä, niin voitte kyllä minuun luottaa."
"Minun asiani saatte pian kuulla", sanoi pikku Fadette, nostaen korinsa ja asettaen sen Barbeaun eteen. "Isoäiti-vainajani ansaitsi noilla lääkitsemishommillaan enemmän kuin luultiinkaan. Ja kun hän ei juuri mitään kuluttanut eikä milloinkaan pannut mitään pankkiin, ei kukaan tietänyt minkä verran hänellä oli. Mutta hänen kellarissaan oli muuan kolo, jota hän usein näytti minulle sanoen: 'Sitte kun minua ei enää ole, niin sinä löydät täältä mitä jätän jälkeeni. Se on sinun ja veljesi omaisuus, ja jos nyt olenkin pitänyt teitä vähän tiukemmalla, niin se on johtunut siitä, että saisitte myöhemmin sitä enemmän. Vaan älä anna lakimiesten koskea perintöönne, sillä se menee kaikkityyni kustannuksiin. Pidä se saatuasi ja kätke se koko elämäsi ajan, niin voit sitä käyttää vanhoilla päivilläsi, eikä sinun tarvitse milloinkaan puutetta kärsiä'."
"Kun isoäiti-raukka oli haudattu, tein hänen käskynsä mukaan; otin kellarinavaimen ja rikoin seinän tiilet siinä kohti, minkä hän oli minulle näyttänyt. Sieltä löysin ne, mitkä nyt tuon luoksenne tässä korissa, isä Barbeau, ja pyydän teitä sijoittamaan nuo rahat parhaimman kykynne mukaan, kun ensin olette täyttänyt lain vaatimukset, joita en tunne, ja toivon että siten säästätte minut niiltä suurilta kustannuksilta, joita pelkään."
"Luottamuksenne hyvittää minua suuresti, Fadette", sanoi Barbeau aukasematta koria, vaikka hän olikin vähän utelias; "mutta minulla ei ole mitään oikeutta ottaa rahojanne vastaan eikä hoitaa asioitanne. En ole teidän holhoojanne. Isoäitinne on kai tehnyt testamenttinsa?"
"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia ja äitini on minun laillinen holhoojani. Mutta minä en ole, niinkuin tiedätte, kuullut hänestä pitkään aikaan mitään, enkä tiedä onko se raukka elävä vai kuollut. Paitsi häntä ei minulla ole muita sukulaisia kuin Fanchette-kummi, joka on kyllä hyvä ja rehellinen ihminen, mutta ei kykene hoitamaan omaisuuttani, eipä edes säilyttämään ja estämään sitä häviämästä. Hän ei voisi olla siitä puhumatta ja näyttelemättä sitä kaikille ihmisille, ja pelkäänpä että hän joko sijottaisi ne huonosti tai antaisi uteliaiden niitä pidellä, ja ne hupenisivat ilman että hän voisi sille mitään — kummiraukka ei ole laskutaitoinen."
"Onko niitä sitten niin paljo?" sanoi Barbeau, jonka silmät ehdottomasti suuntautuivat koriin, ja hän nosti sitä sangasta tunnustaakseen paljoko se painoi. Mutta se oli hänestä niin raskas, että hän hämmästyi ja sanoi:
"Jos se on edes kuparia, niin sitähän on miltei hevoskuorma rahaa."
Pikku Fadettea, joka oli suuri veitikka, huvitti kaikessa hiljaisuudessa ukon uteliaisuus. Hän riensi avaamaan koria, mutta Barbeau ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa hänen niin tehdä.
"Eihän se minuun kuulu", sanoi hän, "ja kun en voi sitä tallettaa, niin on parasta etten ota selkoa teidän asioistannekaan."
"Se palvelus teidän kuitenkin pitää minulle tehdä", sanoi Fadette. "En ole paljoa taitavampi kuin kumminikaan, kun summa nousee toiselle sadalle. Sitäpaitsi en tiedä kaikkien vanhojen ja uusien rahojen arvoa, niin että ainoastaan te voitte sanoa olenko rikas vai köyhä ja voitte sanoa juuri täsmälleen paljoko minulla on omaisuutta."
"No niin", sanoi Barbeau, joka ei enää voinut vastustaa uteliaisuuttaan; "kun ette pyydä minulta sen suurempaa palvelusta, niin en tahdo sitä kieltääkkään."
Pikku Fadette kohotti nyt äkkiä korin molempia kansia ja otti sieltä kaksi suurta pussia, jotka kumpikin sisälsivät kaksituhatta frangia.
"Kas, kas, sepä jotain!" sanoi Barbeau. "Onhan siinä sievät myötäjäiset, jotka hankkivat teille koko lauman kosijoita."
"Siinä ei ole kaikki", sanoi pikku Fadette; "on vielä jotain korin pohjassa, jota en oikein ymmärrä."
Hän otti sieltä ankeriaannahkaisen kukkaron, jonka tyhjensi isä Barbeaun hattuun. Siinä oli sata vanhanleiman louisdoria, jotka saivat vanhan miehen silmät ällistyksestä pyöristymään. Kun hän oli ne laskenut ja pistänyt takaisin ankeriaannahkaan, otti tyttö esille toisen samanlaisen, ja sitte kolmannen, ja neljännen — ja yhteensä oli korissa kultaa, hopeaa ja pikkurahoja hiukan vaille neljäkymmentätuhatta frangia.
Se oli jokseenkin kolmasosa enemmän kuin mitä Barbeaulla oli kiinteätäkään omaisuutta, ja kun talonpojat harvoin muuttavat omaisuuttaan rahaksi, ei hän ollut milloinkaan nähnyt niin paljon puhdasta rahaa yhtaikaa.
Ja olkoon talonpoika kuinka rehellinen ja hyvänsuopa tahansa, niin tosiasia on että rahojen näkeminen tekee häneen aina syvän vaikutuksen; niinpä Barbeaunkin otsaan nousi hetkeksi kylmä hiki. Kun hän oli kaikki laskenut, sanoi hän:
"Ei puutu kuin kaksikymmentäkaksi frangia neljästäkymmenestä tuhannesta, toisin sanoen: sinun omalle osallesi tulee kaksituhatta pistoolia helisevää rahaa. Sinä, pikku Fadette, olet niinmuodoin seudun rikkain tyttö ja sinun veljesi Heinäsirkka, olkoonpa hän vaikka koko ikänsä ontuva ja heikko, voi ajella vaan kieseissä maitaan katselemassa. Ole iloinen, kun tiedät olevasi rikas ja voit antaa sen muidenkin tiedoksi, jos tahdot itsellesi pian kauniin sulhasen."
"Sillä ei ole niin kiirettä", sanoi pikku Fadette; "tahtoisin päinvastoin pyytää ettette te, Barbeau, mainitsisi kenellekään tästä rikkaudesta. Ruma kun olen, en halua joutua naimisiin rahojeni tähden, vaan hyvän sydämeni ja hyvän maineeni tähden, ja kun minulla on näillä seuduin huono maine, niin haluan olla täällä jonkun aikaa, jotta ihmiset huomaisivat etten ole sitä ansainnut."
"Mitä rumuuteen tulee, Fadette", sanoi Barbeau kohottaen silmänsä, jotka koko ajan olivat olleet koriin suunnatut, "voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olette kaunistunut oikein ihmeteltävästi ja tullut aivan toisen näköiseksi kaupungissa ollessanne, niin että teitä nyt voi sanoa oikein sieväksi tytöksi. Ja mitä sitte huonoon maineeseenne tulee, niin — jos ette sitä ansaitse, niinkuin mielelläni tahdon uskoa, on tuo tuumanne jäädä tänne vähäksi aikaa ja pitää rikkautenne salassa mielestäni hyvä, sillä on paljo ihmisiä, joita rikkautenne niin häikäisisi, että menisivät kanssanne naimisiin tuntematta teitä kohtaan sitä kunnioitusta, jota vaimo voi mieheltään vaatia.
"Mitä vihdoin tulee rahoihinne, jotka tahdoitte uskoa minun hoitooni, niin sellainen menettely olisi laitonta ja saattaisi minut joskus epäluulonalaiseksi, sillä pahoja kieliä on aina; ja sitäpaitsi, jos olettekin oikeutettu määräämään omista rahoistanne, ette voi mielivaltaisesti päättää siitä, mikä kuuluu alaikäiselle veljellenne. Kaikki, mitä voin tehdä, on kysyä puolestanne lakimiehen neuvoa nimeänne mainitsematta. Olen sitte ilmottava teille paraan tavan saattaaksenne turvaan veljenne ja oman perintönne, ilman että sen tarvitsee kulkea laintuntijain käsissä, sillä ne eivät ole kaikki kyllin omantunnonmukaisia. Viekää siis korinne jälleen kotiinne ja piilottakaa se, kunnes olen antanut teille vastauksen. Kun niin tarvitaan, tarjoudun todistamaan kanssaperijänne asiamiehen edessä nyt laskemamme summan suuruuden; kirjotan sen tänne luuvan kulmaan, etten unohtaisi."
Eikä pikku Fadette muuta tarkottanutkaan, kuin että isä Barbeau saisi tietää kuinka asiat olivat. Ja jos hän samalla tunsi vähän ylpeyttäkin rikkaudestaan, niin se johtui siitä, ettei ukko nyt voisi häntä syyttää Landryn rahojen himoitsemisesta.
XXXIV.
Kun Barbeau näki miten viisas tyttö oli ja ymmärsi hänen sievän viekkautensa, ei hän pitänyt erikoisempaa hoppua tytön rahojen sijottamisella, vaan otti ensin selkoa hänen maineestaan Château-Meillantista, jossa pikku Fadette oli palvellut. Sillä vaikka nuo kauniit myötäjäiset häntä houkuttelivatkin ja saivat hänen tyytymään vähemmän arvokkaisiin sukulaisuussuhteisiin, ei hän ollut yhtä mukaantuvainen poikansa vaimon kunniata koskevan puolen suhteen. Hän meni sentähden itse Château-Meillantiin ja kuulusteli tunnollisesti asiaa. Siellä hän sai tietää ettei pikku Fadette ollut suinkaan tullut sinne siunatussa tilassa eikä synnyttänyt lasta, vaan että hän oli käyttäytynyt niin hyvin, ettei ollut vähintäkään muistuttamista hänen suhteensa. Hän oli palvellut vanhaa aatelisneitiä, entistä nunnaa, joka oli häntä kohdellut pikemmin seuranaisenaan kuin palvelijattarenaan, siinä määrässä oli häntä miellyttänyt tytön hyvä käytös, puhtaat tavat ja terävä äly. Hän kaipasi suuresti pikku Fadettea ja sanoi että tyttö oli jumalaapelkääväinen, työteliäs, säästäväinen, puhdas, järjestystä rakastava ja niin hyvänsävyinen, ettei hän milloinkaan enää tapaisi hänen vertaistaan. Ja kun tuo vanha nainen oli jotenkin rikas, niin hän harjotti melkoisessa määrässä hyväntekeväisyyttä, joissa puuhissa pikku Fadette oli suureksi avuksi sairaiden hoitoon, lääkkeiden valmistamiseen ynnä muuhun nähden, oppien samalla niitä uusia tietoja, joita haltijattarensa oli hankkinut itselleen luostarissa ollessaan.
Barbeau tuli hyvin tyytyväiseksi ja palasi Cosseen päättäen jouduttaa asian päätöstä. Hän kutsui perheensä koolle ja kehotti vanhimpia lapsiaan, veljiään ja kaikkia naispuolisia omaisiaan ennakkoluuloitta ottamaan selkoa pikku Fadetten käytöksestä aina siitä asti, kun hän oli tullut siihen ikään, että oli itse töistään vastuunalainen. Jos kaikki paha, mitä hänestä oli sanottu, johtui ainoastaan lapsellisuudesta, ei siihen olisi pantava mitään huomiota, mutta jos sitävastoin joku voi sanoa nähneensä hänen käyttäytyneen huonosti tai sopimattomasti, tulisi hän yhä kieltämään Landrya seurustelemasta hänen kanssaan. Tehtävä suoritettiin niin varovasti kuin hän oli toivonutkin, ja myötäjäisistä ei mainittu sanaakaan, sillä niistä hän ei ollut virkkanut kellekään, ei edes vaimolleen.
Sillä aikaa eleli pikku Fadette kaikessa hiljaisuudessa pienessä mökissään, jossa hän ei tehnyt mitään muutoksia, paitsi että piti kaikki paikat niin puhtaina, että olisi voinut peilata itseään hänen yksinkertaisissa huonekaluissaan. Hän puki pikku Heinäsirkkansa puhtaisiin vaatteisiin ja hankki, niin että sitä tuskin huomattiinkaan, pojalle, itselleen ja kummilleen parempaa ravintoa, mikä piankin näkyi pojan kasvoilla, sillä hän tuli kokolailla paremman näköiseksi ja hänen terveytensä varttui aivan tyydyttäväksi. Onnelliset olot vaikuttivat niinikään hänen mielialaansa edullisesti, ja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä isoäidin pauhuja eikä kurituksia, vaan hän sensijaan sai osakseen hyväilyjä, ystävällisiä sanoja ja lempeätä kohtelua, tuli hänestä oikein herttainen poika, mieli alati täynnä kaikenmoisia hauskoja päähänpistoja.
Toisekseen oli Fanchon Fadetin olennossa ja käytöksessä tapahtunut niin suuri muutos, että pahat puheet unohtuivat ja moni poika, nähdessään hänen liikkuvan niin kevyesti ja miellyttävästi, toivoi hänen surunaikansa pian loppuvan, jotta voisi häntä lähetä ja pyytää häntä kanssaan tanssimaan.
Ainoastaan Sylvinet Barbeau ei tahtonut muuttaa mielipidettään hänestä. Hän huomasi kyllä että hänen perheessään oli tyttöön nähden jotakin tekeillä, sillä isä puhui hänestä tuon tuostakin, ja kun hän oli saanut kumotuksi jonkun vanhan Fadettea koskevan valheen, iloitsi hän siitä Fadetten tähden ja sanoi ettei hän voinut sietää, että hänen poikaansa oli syytetty viattoman tytön viettelemisestä.
Puhuttiin niinikään Landryn pikaisesta palaamisesta ja Barbeau näytti toivovan että Caillaud siihen suostuisi. Sanalla sanoen, Sylvinet huomasi ettei enää oltaisi niinkään nurjamielisiä Landryn rakkaudelle, ja silloin häneen iski taasen vanha synkkämielisyytensä. Huikenteleva yleinen mielipide oli viime aikoina kääntynyt Fadetten eduksi; hänen rikkaudestaan tosin ei tiedetty mitään, mutta hänestä pidettiin, ja siitä syystä hän oli Sylvinetille sitä vastenmielisempi, koska hän huomasi hänet kilpailijakseen Landryn rakkauden suhteen.
Aika ajoin virkkoi isä Barbeau hänen läsnäollessaan jonkun sanan avioliitosta, mainiten että kaksoset jo pian olisivat naimaijässä. Landryn avioliitto oli aina ollut Sylvinetille suorastaan kauhistuttava ajatus, sillä se merkitsi jotenkin samaa kuin täydellistä eroa veljesten välillä. Hänen kuumeensa palasi ja äiti kysyi uudestaan lääkärien neuvoa.
Eräänä päivänä äiti Barbeau tapasi tiellä Fanchette-kummin, joka, kuullessaan hänen surevan ja valittavan, kysyi minkätähden hän etsi apua niin kaukaa ja kulutti niin paljo rahaa, vaikka hänellä oli lääkäri aivan lähellä, taitavampi kuin kaikki muut niillä seuduin ja sellainen, joka ei harjottanut ammattiaan maksun vuoksi, niinkuin hänen isoäitinsä, vaan ainoastaan rakkaudesta Jumalaan ja lähimäisiin. Hän mainitsi pikku Fadetten nimen.
Äiti Barbeau puhui asiasta miehensä kanssa, jolla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän päinvastoin tiesi että pikku Fadettea oli pidetty Château Meillantissa hyvinkin taitavana ja että kansaa oli tulvinut joka suunnalta kysymään neuvoa niinhyvin häneltä kuin hänen emännältään.
Äiti Barbeau pyysi siis Fadetten käymään heillä Sylvinetiä katsomassa, joka oli aivan vuoteen omana, ja antamassa hänelle apua.
Fanchon oli useampia kertoja etsinyt tilaisuutta puhutellakseen Sylvinetiä, niinkuin hän oli Landrylle luvannut, mutta Sylvinet oli välttänyt taitavasti jokainoan sellaisen yrityksen. Hän ei sentähden odottanut toista kutsua, vaan riensi suoraapäätä Kaksolaan. Siellä hän tapasi Sylvinetin kuume-uneen vaipuneena ja pyysi perheen jättämään hänet kahden sairaan kanssa. Kun tuollaiset "viisaat" naiset tavallisesti tahtovat toimia salassa, ei kukaan tehnyt vastaväitteitä, vaan hänet jätettiin yksin huoneeseen.
Ensin Fanchon otti käteensä Sylvinetin käden, joka riippui alas vuoteen syrjästä; mutta hän teki sen niin varovasti, että poika ei huomannut mitään, vaikka hän oli niin kevyt-uninen, että suriseva kärpänen voi hänet herättää. Sylvinetin käsi oli tulikuuma ja se tuli pikku Fadetten kädessä vieläkin kuumemmaksi. Nuorukainen näytti tulevan levottomaksi, mutta ei koettanutkaan vetää kättään pois. Silloin pikku Fadette pani toisen kätensä hänen otsalleen, yhtä varovasti kuin äskenkin, jolloin poika tuli entistäkin rauhattomammaksi. Mutta vähitellen hän rauhottui, ja Fadette tunsi että sairaan pää ja käsi vähitellen viileytyivät ja että hänen unensa muuttui levolliseksi kuin pienen lapsen. Niin istui Fadette hänen vieressään, kunnes Sylvinet näytti rupeevan heräämään, jolloin tyttö vetäytyi sängynverhojen taakse sekä poistui huoneesta ja koko talosta, sanottuaan ensin Barbeaun muorille:
"Menkää nyt poikanne luo ja antakaa hänelle jotakin syödä, sillä hänen kuumeensa on jo hävinnyt. Mutta älkää mitenkään puhuko hänelle minusta, jos haluatte että minä hänet parannan. Palaan uudelleen illalla niihin aikoihin, jolloin olette sanonut hänen tavallisesti tulevan huonommaksi, ja tahdon koettaa enkö voisi karkottaa kokonaan hänen ilkeätä kuumettaan."
XXXV.
Äiti Barbeau hämmästyi kovin nähdessään Sylvinetin aivan kuumeettomana, ja hän kiiruhti antamaan hänelle vähän ruokaa, jota poika söikin jommoisellakin halulla. Ja kun kuume oli raastanut häntä kokonaista kuusi päivää, jolloin hän ei ollut syönyt einettäkään, ihailtiin suuresti pikku Fadettea, joka sairasta herättämättä ja lääkkeitä antamatta, ainoastaan loihtimalla, niinkuin luultiin, oli saanut aikaan käänteen taudin kulussa.
Illan tullen alkoi kuume uudestaan, ja oikein rajuna. Sylvinet vaipui horroksiin, houraili unissaan ja pelkäsi herätessään ympärillään olevia.
Fadette palasi ja oli, samoinkuin aamulla, tuskin tunnin ajan kahden sairaan kanssa, suorittamatta muita taikatemppuja kuin että piteli hänen käsiään ja laski varovasti kätensä hänen otsalleen ja hengitti viileyttä hänen kuumeisille kasvoilleen. Ja samoinkuin aamulla, poisti hän nytkin sairaan hourailemisen ja kuumeen. Kun hän oli mennyt, uudistettuaan määräyksensä ettei Sylvinetille saisi kertoa hänen avustuksestaan, tavattiin poika rauhalliseen uneen vaipuneena; hänen kasvonsa eivät enää niin punottaneet eikä hän näyttänyt muutenkaan enää sairaalta.
Omituinen oli tuo Fadetten parantamistapa. Sattuma ja kokemus olivat opettaneet sen hänelle, kun hän hoiti pikku Jeanet-veljeään, jonka hän oli monituiset kerrat pelastanut kuolemasta antamatta hänelle mitään lääkettä, vaan ainoastaan virkistäen häntä käsillään ja henkäyksellään, tai lämmittäen häntä samalla tavalla, kun hänellä oli horkkakohtauksensa. Hän kuvitteli että terveen ihmisen ystävyys ja tahto sekä puhtaan, elonvoimaisen käden kosketus voisi poistaa sairauden, kun parantaja on jossain määrin lahjakas ja luottaa lujasti Jumalan hyvyyteen. Koko ajan, kun hän piti sairaan käsiä, luki hän itsekseen äänettömiä rukouksia. Eikä hän suinkaan olisi tahtonut tehdä sitä, mitä hän oli tehnyt pikku veljelleen ja nyt Landryn veljelle, kenellekään muulle, joka oli hänelle vähemmin rakas tai jota kohtaan hän ei tuntenut niin suurta myötätuntoisuutta, sillä hän piti varmana että tämän lääkkeen vaikutus riippui siitä lujasta ystävyydestä, jota hän tunsi sydämessään sairasta kohtaan ja jota ilman Jumala ei antaisi kenellekään valtaa sairaan yli.
Ja kun pikku Fadette siten rauhotti Sylvinetin kuumetta, rukoili hän Jumalaa samoinkuin ennen veljensä vuoteen ääressä: "Hyvä Jumala, auta minua, että minun terveyteni kulkisi minun ruumiistani tuohon sairaaseen ruumiiseen, ja niinkuin Vapahtaja on uhrannut henkensä kaikkien ihmisten lunastukseksi, niin ota henkeni, jos sinä haluat sen ottaa, ja anna se tälle sairaalle; uhraan sen sinulle ilolla hänen terveytensä tähden."
Pikku Fadette oli aikonut koetella tuon rukouksen voimaa isoäitinsä kuolinvuoteella, mutta ei rohjennutkaan, sillä hänestä oli tuntunut että sielun ja ruumiin elämä oli tuossa vanhassa naisessa sammumaisillaan ijän ja luonnonlain mukaan, mikä on Jumalankin säädös. Ja pikku Fadette, jonka parantamiskeino perustui paljoa enemmän uskontoon kuin pimeyden voimiin luottamiseen, pelkäsi suututtaa Jumalaa pyytämällä häneltä semmoista, jota hän ei ihmeitä tekemättä suonut muille kristityille.
Olkoonpa tämän parannuskeinon tehoavaisuuden laita muuten miten tahansa, tosiasia vaan oli että Sylvinet kolmen päivän kuluttua oli vapautunut kuumeestaan. Eikä hän olisi milloinkaan saanut tietää miten se oli tapahtunut, ellei hän olisi herännyt vähän liian aikaiseen Fadetten ollessa viimeistä kertaa hänen luonaan, jolloin hän näki tytön ylitsensä kurottuneena ja varovaisesti vetävän kätensä syrjään.
Alussa Sylvinet luuli sen näköharhaukseksi ja sulki silmänsä päästäkseen sitä näkemästä; mutta kysyttyään sittemmin äidiltään oliko Fadette tunnustellut hänen otsaansa ja valtimoaan vai oliko hän nähnyt unta, vastasi äiti Barbeau — joka nyt vihdoinkin oli saanut vihiä miehensä suunnitelmista ja mielellään näki että Sylvinet luopui vastenmielisyydestään tyttöä kohtaan — että Fadette todellakin oli käynyt siellä kolmena päivänä aamuin illoin ja salaperäisellä hoidollaan merkillisellä tavalla karkottanut hänen kuumeensa.
Sylvinet ei näyttänyt sitä uskovan, vaan sanoi että hänen kuumeensa oli itsekseen hävinnyt ja että Fadetten sanat ja salaisuudet olivat pelkkää hullutusta. Hän oli jotenkin rauhallinen ja hyvinvoipa muutamia päiviä, ja isä Barbeau luuli nyt voivansa ilmaista hänelle vähän veljensä mahdollisesta avioliitosta, kuitenkaan mainitsematta tytön nimeä.
"Ei teidän tarvitse minulta salata tuon valitun nimeä", vastasi Sylvinet. "Tiedän hyvin että se on Fadette, joka näyttää teidät kaikki lumonneen."
Itse asiassa oli Barbeaun salainen selvänotto suoriutunut niin Fadetten eduksi, ettei hän enää kauvemmin epäillyt tytön moitteettomuutta, vaan toivoi hartaasti voivansa kutsua Landryn takaisin. Hän ei enää pelännyt muuta kuin kaksoisveljen mustasukkaisuutta ja koetti parantaa Sylvinetiä noista päähänpistoistaan sanomalla hänelle, ettei hänen veljensä voisi milloinkaan tulla onnelliseksi ilman pikku Fadettea. Tähän vastasi Sylvinet:
"Tehkää miten tahdotte, sillä veljeni täytyy tulla onnelliseksi."
Mutta tuumaa ei uskallettu kuitenkaan vielä toteuttaa, sillä Sylvinet sai kuumeensa takaisin heti, kun hän näytti asiaan suostuneen.
XXXVI.
Isä Barbeau kuitenkin pelkäsi että pikku Fadette kantaisi häntä kohtaan kaunaa entisistä vääryyksistä ja että tyttö nyt oli unohtanut Landryn, tämän poissaollessa, ja ajatteli jotakin toista. Kun hän oli ollut Kaksolassa Sylvinetiä hoitamassa, oli Barbeau koettanut puhua hänelle Landrysta, mutta tyttö ei ollut sitä kuulevinaankaan, jolloin isä Barbeau kävi asiasta aivan epätietoiseksi.
Vihdoin eräänä aamuna hän teki päätöksensä ja meni pikku Fadettea puhuttelemaan.
"Fanchon Fadet", sanoi hän hänelle; "tulen kysymään teiltä jotain, johon pyydän aivan suoraa ja totuudenmukaista vastausta. Oliko teillä jo ennen isoäitinne kuolemaa aavistusta siitä suuresta omaisuudesta, jonka hän teille jätti."
"Oli, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "minulla oli selvä aavistus, sillä olin nähnyt hänen usein laskevan kulta- ja hopearahoja enkä ollut milloinkaan nähnyt vietävän talosta pois muuta kuin kuparirahoja. Ja kun toiset tytöt minua ivasivat ryysyjeni vuoksi, sanoi hän minulle usein: 'Älä ole milläsikään, muruseni! Sinusta tulee rikkaampi kuin heistä kaikista, ja saattaapa sattua että voit jonakin päivänä pukeutua silkkiin kiireestä kantapäähän, jos sinua vain haluttaa'."
"No", sanoi isä Barbeau, "oletteko kertonut tämän asian Landryllekin, ja onko hän ehkä teidän rahojenne takia näyttänyt niin teihin ihastuneelta?"
"Mitä siihen tulee, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette, "niin olen aina toivonut tulevani rakastetuksi kauniitten silmieni tähden, jotka ovatkin ainoat, mitä minulla kaunista on, enkä ole ollut niin typerä, että olisin mennyt kertomaan Landrylle että minun kauniit silmäni olivat ankeriaannahkapusseihin kätketyt. Olisin joka tapauksessa voinut sen vaaratta sanoa, sillä Landry piti minusta niin rehellisesti ja koko sydämestään, että hän ei milloinkaan ole ajatellut olenko rikas vai köyhä."
"Ja voitteko, rakas Fanchonini, vakuuttaa minulle kunniasanallanne, ettei Landry isoäitinne kuoleman jälkeen ole teidän tai jonkun toisen kautta saanut tietoa siitä, kuinka asia on?"
"Voin kyllä", vastasi pikku Fadette. "Niin totta kuin Jumala on, olette te ainoa ihminen, joka, paitsi minua, tietää mitään."
"Ja luuletteko että Landry vielä tuntee teitä kohtaan samoja tunteita kuin ennenkin? Oletteko isoäitinne kuoleman jälkeen saanut mitään vakuutusta siitä, ettei hän ole muuttunut teille uskottomaksi?"
"Olen saanut siitä mitä varmimman vakuutuksen", vastasi hän, "sillä minä tunnustan että hän kolme päivää kuolemantapauksen jälkeen kävi minua katsomassa ja vakuutti silloin kuolevansa surusta, ellei saisi minua vaimokseen."
"Ja mitä te hänelle vastasitte, pikku Fadette?"
"Sitä en ole velvollinen teille ilmottamaan, isä Barbeau; mutta voinhan sen kuitenkin kertoa mieliksenne. Minä vastasin hänelle että meillä on vielä kyllin aikaa ajatella avioliittoa ja etten mielelläni ota sellaista poikaa, joka piti minusta vastoin vanhempiensa tahtoa."
Pikku Fadette sanoi tämän kokolailla ylpeästi ja rauhallisesti.
Barbeau tuli levottomaksi.
"Minulla ei ole oikeutta tehdä teille kysymyksiä, Fanchon Fadet", sanoi hän, "enkä tiedä onko teidän tarkotuksenne tehdä poikani onnelliseksi vai onnettomaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta minä tiedän että hän pitää teistä kovin paljo, ja jos minä olisin teidän sijassanne ja tahtoisin tulla rakastetuksi itseni tähden, niin minä sanoisin itselleni: Landry Barbeau on minua rakastanut kun kävin ryysyihin puettuna, kun koko maailma minua vieroi ja kun hänen vanhempansakin, väärin kyllä, häntä siitä ankarasti moittivat. Hänen mielestään olin kaunis jo silloin, kun koko maailma väitti etten milloinkaan tulisikaan kauniiksi; hän on rakastanut minua huolimatta niistä ikävyyksistä, joita tämä rakkaus on hänelle tuottanut, hän on minua rakastanut lähellä ja loitolla olevana, sanalla sanoen: hän on rakastanut minua niin kokonaisesti, etten voi häntä epäillä enkä milloinkaan halua ketään toista miehekseni."
"Tuon kaiken olen jo aikoja sitte itselleni sanonut, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "mutta sanon vielä kerran, että minusta on perin vastenmielistä joutua sellaisen perheen jäseneksi, joka häpeisi minua ja suostuisi asiaan vain hyvyydestä ja säälistä."
"Ellei mikään muu teitä pidätä, Fanchon, niin voitte kyllä tehdä päätöksenne", sanoi isä Barbeau. "Landryn omaiset teitä kunnioittavat ja haluavat teidät sukuunsa. Älkää vaan luulko että muutos johtuu siitä, että olette nyt rikas. Emme ole teitä karttaneet köyhyytenne tähden, vaan kaiken sen huonon tähden, mitä teistä puhuttiin. Ja jos niissä puheissa olisi ollut perää, en olisi milloinkaan suostunut sanomaan teitä miniäkseni, vaikka Landry olisi kuollut kymmenesti sentähden. Minä olen ottanut noista jutuista selkoa; olen varsin sitä varten käynyt Château Meillantissa, olen ottanut tarkan selon kaikesta sekä siellä että täällä, ja tunnustan nyt. että he ovat valehdelleet ja että te olette älykäs ja rehellinen tyttö, niinkuin Landry niin tulisesti aikoinaan vakuutti. Sentähden, Fanchon Fadet, olen nyt tullut luoksenne pyytämään teitä poikani vaimoksi, ja jos te vastaatte myöntävästi, on hän oleva täällä viikon päästä."
Tuo ehdotus, jota pikku Fadette oli odottanutkin, ilahutti häntä suuresti, mutta hän ei tahtonut näyttää liiaksi iloaan, sillä hän halusi ainaisiksi ajoiksi hankkia itselleen kunnioitusta tulevan perheensä puolelta ja vastasi sentähden aivan rauhallisesti. Silloin sanoi Barbeau hänelle:
"Näen, tyttöseni, että teillä on vielä jotain minua ja omaisiani vastaan. Älkää vaatiko että vanha mies pyytäisi teiltä anteeksi, tyytykää ystävälliseen sanaan, ja kun sanon teille että olette meidän keskuudessamme tapaava rakkautta ja kunnioitusta, niin voitte luottaa isä Barbeauhon, sillä hän ei ole vielä milloinkaan sanaansa syönyt. No niin, ettekö tahtoisi antaa rauhansuudelmaa holhoojallenne, jonka olette itse valinnut, ja isälle, joka haluaa lukea teidät omaistensa joukkoon?"
Pikku Fadette ei voinut enää kauvemmin vastustaa; hän kietoi molemmat kätensä Barbeaun kaulaan niin, että vanhuksen sydän riemastui.
XXXVII.
Pian oli kaikki sovittu. Avioliitto päätettiin solmia heti Fadetten suruajan päätyttyä. Oli enää vain kysymys Landryn kotiinnoutamisesta, mutta kun äiti Barbeau samana iltana kävi Fanchonia katsomassa, syleilläkseen häntä ja antaakseen hänelle siunauksensa, kertoi hän samalla että Sylvinet olikin sairastunut uudestaan kuullessaan veljensä avioliittotuumista, ja hän pyysi että odotettaisiin vielä muutamia päiviä, kunnes Sylvinet tervehtyisi ja lohduttautuisi.
"Ette tehnyt viisaasti, äiti Barbeau", sanoi pikku Fadette, "kun kerroitte Sylvinetille ettei hän ollutkaan nähnyt unta, huomatessaan minut vieressään kuumeesta toipuessaan. Hänen ajatuksensa on nyt haittana meidän välillämme, eikä minulla ole enää samaa valtaa parantaa häntä nukkuneessa tilassa. Onpa mahdollista että hän työntää minut luotaan ja että minun läsnäoloni vain pahentaa hänen sairautensa."
"Sitä minä en usko", vastasi äiti Barbeau, "sillä äsken, kun hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja laskeusi vuoteelle, sanoi hän: 'Missähän se Fadette nyt onkaan? Luulen että hän taaskin parantaisi minut. Eikö hän enää palaakkaan?' Sanoin että lähtisin teitä hakemaan, ja silloin hän näytti tyytyväiseltä."
"Tulen heti kanssanne", vastasi pikku Fadette; "mutta tällä kertaa täytyy minun käyttäytyä toisin, sillä mikä minulle onnistui silloin, kun hän ei tietänyt läsnäolostani, ei nyt enää tee mitään vaikutusta."
"Ettekö ota mukaanne mitään lääkkeitä?" kysyi äiti Barbeau.
"En", vastasi Fadette, "sillä hänen ruumiinsa ei ole sanottavasti sairas, vaan se on hänen sielunsa, joka kaipaa lääkettä. Koetan tunkea oman sieluni hänen sieluunsa, vaikken voi luvata että siinä onnistuisin. Voin ainoastaan luvata että odotan kärsivällisesti Landryn palaamista, enkä pyydä teitä noutamaan häntä ennen, kun olemme ensin tehneet kaiken voitavamme Sylvinetin parantamiseksi. Landry painoi tämän asian niin vakavasti minun mieleeni, että hän aivan varmasti antaa minulle anteeksi, vaikka lykkäämmekin hänen paluunsa ja ilonsa tuonnemmaksi."
Kun Sylvinet näki pikku Fadetten vuoteensa ääressä, kävi hän tyytymättömäksi eikä tahtonut vastata kuinka hän voi. Fadette halusi koetella hänen valtimoaan, mutta Sylvinet veti kätensä pois ja käänsi kasvonsa seinään päin. Silloin pikku Fadette vihjasi että heidät jätettäisiin kahdenkesken, ja kun kaikki olivat menneet, sammutti hän lampun, ettei huoneessa ollut muuta valoa kuin kuunvalo, sillä sattui olemaan juuri täysikuu. Sitte hän meni jälleen Sylvinetin luo ja sanoi hänelle käskevällä äänellä, jota sairas totteli kuin lapsi:
"Sylvinet, ojentakaa minulle molemmat kätenne ja vastatkaa totuuden mukaisesti, sillä minä en ole tullut tänne rahaa ansaitakseni, ja kun kerran olen hyvänhyvyyttäni tullut teitä hoitamaan, niin en siedä liioin että käyttäydytte epäkohteliaasti ja kiittämättömästi. Huomatkaa sentähden tarkoin mitä kysyn ja mitä itse vastaatte, sillä teidän on vaikea minua pettää."
"Kysykää mitä haluatte, Fadette", vastasi Sylvinet hämmästyneenä, kuullessaan tuon vallattoman pikku Fadetten, jolle hän niin useasti ennen oli vastannut kiviä heittelemällä, puhuttelevan itseään noin ankarasti.
"Sylvain Barbeau", sanoi hän; "näyttää siltä kuin tahtoisitte kuolla."
Sylvain epäili hiukan ennenkun vastasi, ja kun Fadette puristi kovasti hänen kättään, ikäänkuin antaakseen hänen tuntea suurta tahdonlujuuttaan, puheli nuorukainen tuskaisena ja hämillään:
"Eikö se olisikin onnellisinta, mitä minulle voi tapahtua — kuolla, kun näen selvästi että tuotan perheelleni surua ja harmia huonon terveyteni kautta ja…"
"Sano vaan kaikki mitä mielessäsi on, sinä et saa minulta salata mitään!"
"Ja oikullisuuteni kautta, jota en voi hillitä", sanoi poika masentuneena.
"Ja ilkeytesi kautta", sanoi Fadette niin ankaralla äänellä, että
Sylvinet sekä suuttui että vielä enemmän pelästyi.
XXXVIII.
"Minkätähden syytätte minua ilkeydestä?" sanoi hän. "Te solvaatte minua, kun näette etten jaksa itseäni puolustaa."
"Sanon teille totuuden, Sylvinet", jatkoi Fadette, "ja sanonpa teille useammankin kuin yhden totuuden. Minä en liioin surkuttele teitä sairautenne vuoksi, sillä ymmärrän ettei se ole erittäin vaarallista ja että jos siinä suhteessa teitä uhkaa joku vaara, niin olette vaarassa tulla hulluksi, ja sitä jouduttaaksenne teette parastanne, tietämättä itsekään mitä seurauksia heikkoudestanne ja pahuudestanne voi vielä olla."
"Sanokaa mielisti että olen heikko", vastasi Sylvinet; "mutta mitä pahuuteen tulee, niin sitä syytöstä en luule ansaitsevani."
"Älkää yrittäkö puolustautumaan!" sanoi pikku Fadette. "Tunnen teidät paremmin kuin te itse, Sylvain, ja sanon teille että heikkous synnyttää vilpillisyyttä, ja sentähden te olette itsekäs ja kiittämätön."
"Jos teillä on minusta niin huonot ajatukset, Fanchon Fadet, niin se johtuu kai siitä, että veljeni Landry on puhunut minusta pahaa ja osottanut teille kuinka vähän hän minusta pitää, sillä jos te tunnette minua tai luulette tuntevanne, niin se ei voi olla mahdollista muuten kuin hänen kauttaan."
"Sitä minä juuri odotinkin, Sylvain! Tiesin ettette voisi puhua kolmea sanaa syyttämättä kaksoisveljeänne, sillä teidän kiintymyksenne häneen on aivan mieletöntä ja uhkaa sentähden muuttua vihaksi ja kiukuksi. Siitä näen että olette puolihullu, ettekä ensinkään mikään hyvä ihminen. Mutta minä sanon teille että Landry rakastaa teitä kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin te häntä, ja todistukseksi voin mainita ettei hän ole vielä milloinkaan teitä moittinut, mutta te sitävastoin kiusaatte ja moititte häntä alituiseen, vaikka hän aina tekee tahtonne mukaan ja palvelee teitä kaikessa. Kuinka voitte luulotellakkaan etten minä näkisi erotusta hänen ja teidän välillä? Ja mitä enemmän Landry on puhunut teistä hyvää, sitä huonommiksi ovat minun ajatukseni teistä muuttuneet, sillä olen tullut siihen johtopäätökseen, että niin hyvää veljeä ei voi syyttää ja soimata muu kuin huono ihminen."
"Vai niin, te vihaatte minua, Fadette? En ole milloinkaan muuta uskonutkaan ja tiesin hyvin että te, puhumalla minusta pahaa, riistitte minulta veljenikin rakkauden."
"Noita sanoja minä myöskin odotin, herra Sylvain, ja olen oikein iloinen että nyt vihdoin alatte minuakin syyttää. Ja nyt saatte kuulla vastaukseni, että olette sydämetön ja valheellinen olento, kun voitte tuollalailla tuomita ja solvata henkilöä, joka on aina teitä palvellut ja puolustanut teitä sydämessään, vaikka tiesikin teidät vihamiehekseen, henkilöä, joka on sata kertaa luopunut suurimmasta ja ainoasta huvistaan, huvista nähdä Landryta ja olla hänen seurassaan, lähettääkseen hänet sensijaan teidän luoksenne ja suodakseen teille sen onnen, minkä hän itseltään kielsi. En ole kuitenkaan ollut teille mitään velkaa. Olette aina ollut viholliseni, ja niin kauvan kun voin muistaa, en ole milloinkaan tavannut niin kovasydämistä ja ylpeätä poikaa kuin te olette ollut minua kohtaan. Olisin voinut monestikin teille kostaa, mutta etten ole sitä tehnyt, vaan tietämättänne päinvastoin palkinnut pahan hyvällä, niin se on johtunut siitä, että minulla on suuret käsitykset kristityn velvollisuudesta antaa lähimäiselleen anteeksi, ollakseen itse Jumalalle otollinen. Mutta kun puhun teille Jumalasta, ette luultavasti ymmärrä minua vähääkään, sillä te olette hänen ja oman autuutenne vihollinen."
"Sallin teidän puhua melkein mitä tahansa, Pädette, mutta tämä on jo liikaa; tehän sanotte minua pakanaksi."
"Ettekö siis äsken sanonut toivovanne kuolemaa? Ja luuletteko että se on mikään kristillinen toivomus?"
"Niin en sanonutkaan, Fadette; sanoin vaan että — —." Sylvinet keskeytti puheensa aivan pelästyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut ja mikä nyt, Fadetten nuhteitten jälkeen, tuntui hänestä itsestäänkin suorastaan jumalattomalta.
Mutta tyttö ei antanut hänelle vähääkään rauhaa, vaan jatkoi yhä hyökkäyksiään.
"Onhan mahdollista", sanoi hän, "ettette ajatellut niin pahasti kuin sananne kuuluivat, ja minäkin uskon ettette toivo kuolemaa ensinkään niin hartaasti kuin koetatte uskotella, voidaksenne olla herrana perheessänne ja kiduttaa äiti-raukkaanne, joka siitä kovin pelästyy, ja kaksoisveljeänne, joka on kyllin yksinkertainen uskoakseen että tahdotte muka tehdä lopun elämästänne. Mutta minua te ette niin helposti petä, Sylvain. Luulen että te pelkäätte kuolemaa yhtä paljon ja vielä enemmän kuin joku toinen ja että teitä huvittaa pelottaa niitä, jotka teitä rakastavat. Teitä huvittaa, kun näette miten viisaimmat ja välttämättömimmät päätökset aina raukeevat tyhjiin, kun te vaan uhkaatte kuolla — onpa todellakin mukavaa ja suurellista, ettei tarvitse sanoa kuin yhden sanan, saadakseen kaikki taipumaan ympärillään. Siten olette täällä kaikkien herra. Mutta kun se on luontoa vastaan ja kun te siten koetatte hallita keinoilla, joita Jumala ei hyväksy, niin rankaisee hän teitä tekemällä teidät vielä onnettomammaksi, kuin mitä olisitte jos tottelisitte, sensijaan että komennatte. Siten väsytte elämään, joka on käynyt teille liian helpoksi. Voin teille sanoa suoraan, mitä olette ollut vailla tullaksenne hyväksi ja järkeväksi pojaksi. Teillä olisi pitänyt olla ankarat vanhemmat, armoton köyhyys ympärillänne, ei leipää moneen päivään, vaan sensijaan selkäsaunoja. Jos teitä olisi kasvatettu samassa koulussa kuin minua ja Jeanet-veljeäni, niin ette olisi kiittämätön, vaan iloinen pienimmästäkin hyvästä. Älkääkä syyttäkö liioin tuota kaksoissuhdettanne. Tiedän että olette kuullut ympäristössänne liiaksikin hölistävän että kaksoisrakkaus muka on luonnonlaki, joka voisi kääntyä teille kuolemaksi, jos sitä vastustettaisiin, ja te olette luullut kuuntelevanne kohtalonne ääntä, liiotellessanne tuon rakkauden merkitystä. Mutta Jumala ei ole niin väärä, että hän määräisi meidät onnettomuuteen jo äidin kohdussa. Hän ei ole niin paha, että antaisi meille päähänpistoja, joista emme voi milloinkaan vapautua, ja taikauskoinen kun olette, teette häntä kohtaan vääryyttä luullessanne että teidän ruumiissanne veressänne muka on enemmän huonoja taipumuksia kuin sielussanne on järkeä ja vastustuskykyä. En voi milloinkaan uskoa, ellette ole suorastaan hullu, ettette voisi voittaa mustasukkaisuuttanne, jos vaan tahtoisitte. Mutta te ette tahdo, sillä tuota luonteenne virhettä on liiaksi hemmoteltu, ja te pidätte oikkujanne suuremmassa arvossa kuin velvollisuuttanne."
Sylvinet ei vastannut; hän antoi Fadetten jatkaa moitteitaan hyvän aikaa, eikä tyttö suinkaan häntä säästänyt. Sairas tunsi että Fadette itse asiassa oli oikeassa ja että hän ainoastaan yhdessä suhteessa erehtyi, nimittäin luullessaan ettei Sylvinet ollut koskaan taistellut virhettään vastaan ja että hän oli tahallaan ollut sellainen, vaikka se oli tapahtunut hänen tietämättään ja tahtomattaan. Se seikka häntä kiusasi ja nöyryytti suuresti, ja hän olisi toivonut voivansa antaa Fadettelle paremman käsityksen oikeudentunnostaan. Mitä taas Fadetteen tulee, niin hän kyllä tiesi liiottelevansa, mutta hän teki niin tahallaan, oikein liikuttaakseen hänen mieltään, ennenkun rupesi häntä lempeästi kohtelemaan ja lohduttamaan. Tyttö siis ponnisti voimiaan puhuakseen ankarasti ja näyttääkseen suuttuneelta, tuntien kuitenkin samalla sydämessään häntä kohtaan niin paljo myötätuntoisuutta ja ystävyyttä, että tällainen teeskentely teki hänet aivan sairaaksi, niin että hän heidän erotessaan oli paljoa väsyneempi kuin Sylvinet.
XXXIX.
Asia oli todellakin niin, että Sylvinet ei ollut likipitäinkään niin sairas, kuin näytti olevan ja kuin suvaitsi itselleenkin uskotella. Kun pikku Fadette koetti hänen valtimoaan, huomasi hän heti ettei kuume ollut ankara ja että jos hän hiukan hourailikin, niin se johtui siitä että hänen sielunsa oli sairaampi ja heikompi kuin ruumiinsa. Fadette luuli sentähden velvollisuudekseen vedota Sylvinetin järkeen ja herättää hänessä pelkoa itsensä suhteen. Hän palasi uudelleen aikaisin seuraavana aamuna. Sylvinet ei ollut juuri nukkunut, mutta hän oli rauhallinen ja ikäänkuin murtunut. Niin pian kun hän näki Fadetten tulevan, ojensi hän hänelle kätensä, sensijaan että olisi vetänyt sen pois, niinkuin edellisenä iltana.
"Miksi ojennatte minulle kätenne, Sylvain?" sanoi Fadette. "Onko se sitä varten, että tutkisin kuumettanne? Näen hyvin kasvoistanne että se on jo ohi."
Häpeissään sentähden, että oli pakotettu vetämään takaisin kätensä, johon tyttö ei koskenutkaan, sanoi Sylvinet:
"Tein niin tervehtiäkseni teitä, Fadette, ja kiittääkseni kaikista vaivoistanne minun tähteni."
"Siinä tapauksessa otan tervehdyksenne vastaan", sanoi hän tarttuen Sylvinetin käteen ja pitäen sitä omassaan, "sillä en milloinkaan työnnä luotani ystävällisyyttä, enkä luule teitä niin teeskenteleväksi, että osottaisitte minulle kiitollisuutta, ellette sitä tuntisi."
Sylvain tunsi nyt, vaikka täysin valveilla, suurta mielihyvää pitäessään Fadetten kättä omassaan, ja hän sanoi hyvin lempeällä äänellä:
"Mutta kuitenkin kohtelitte minua eilen illalla hyvin huonosti, enkä voi käsittää miksen ole teihin suuttunut. Olette mielestäni oikein hyvä, kun tulette tänne minua katsomaan, vaikka teillä on minusta niin huonot ajatukset."
Fadette istuutui hänen vuoteensa ääreen ja puhutteli häntä ihan toisin kuin edellisenä iltana. Hänen puheessaan väreili niin paljon hyvyyttä, lempeyttä ja hellyyttä, että Sylvinet tunsi helpotusta ja tyytyväisyyttä, sitä syvemmin kuin hän oli luullut Fadetten olleen häneen suuttunut. Hän itki, tunnusti kaikki virheensä, jopa pyysi Fadettelta anteeksi niin hienosti ja ystävällisesti, että tyttö kyllä ymmärsi hänen sydämensä olevan paremman kuin hänen järkensä. Fadette salli hänen purkaa tunteensa, moittien häntä vielä silloin tällöin, ja kun tyttö tahtoi vetää kätensä pois, piti Sylvinet siitä kiinni, koska hänestä tuntui että tuo käsi vapautti hänet yhtaikaa sekä sairaudesta että surusta.
Kun Fadette huomasi hänen mielentilansa sellaiseksi kuin oli toivonut, sanoi hän:
"Nyt minä menen ja te nousette, Sylvain, sillä teillä ei ole enää kuumetta eikä teidän pidä laiskotella vuoteella, sillaikaa kun äitinne rasittaa itseään teitä palvelemalla ja kuluttaa aikaansa pitämällä teille seuraa. Teidän on ensinnäkin syötävä mitä äitinne teille antaa minun käskystäni, nimittäin lihaa. Minä kyllä tiedän teidän sanovan ettette pidä lihasta ja että elätte vain viheliäisistä vihanneksista, mutta se asia ei ole sillä autettavissa, vaan teidän täytyy pakottaa itseänne, ja vaikkapa tunnettekin vastenmielisyyttä, ette saa sitä näyttää. Äitinne on suuresti ilostuva nähdessään teidän syövän jotain ravitsevaa, ja mitä teihin itseenne tulee, niin vastenmielisyytenne katoo kokonaan jo kolmannella kerralla. Saattepa nähdä etten ole erehtynyt. Hyvästi siis, ja nyt en soisi teidän enää minua haettavan, sillä tiedän ettette enää sairasta, ellette itse tahdo."
"Ettekö tule illalla takaisin?" kysyi Sylvinet. "Luulin teidän tulevan jälleen."
"Minä en ole mikään palkan edestä toimiva lääkäri, Sylvain, ja minulla on muutakin tekemistä kuin hoitaa teitä, kun ette enää ole sairas."
"Olette oikeassa, Fanchon, mutta nyt luulette minun taasen haluavan nähdä teitä itsekkyydestä; syynä on kuitenkin se seikka, että puheleminen teidän kanssanne tekee minulle niin hyvää."
"No jos niin on, niin ettehän ole rampa ettekä liioin asunnostanikaan tietämätön. Olette kai kuullut että tulen teidän sisareksenne avioliiton kautta, niinkuin jo olen siskonne ystävyyden kautta; voitte siis hyvin tulla luokseni puhelemaan, siitä ei kukaan voi moittia."
"Tulen, tulen; kun kerran saan luvan", sanoi Sylvinet. "Hyvästi siis, Fadette; tahdon nousta vaikka päätäni kivistää kovasti, kun en ole nukkunut, vaan ollut kuin pyörryksissä koko yön."
"Tahdon vielä kerran vapauttaa teidät päänkivistyksestänne, mutta muistakaa että se on viimeinen kerta ja että käsken teidän nukkumaan hyvin ensi yönä."
Fadette laski kätensä hänen otsalleen, ja viiden minuutin kuluttua oli Sylvinet niin virkistynyt, ettei enää tuntenut mitään kipua.
"Huomaan hyvin", sanoi hän Fadettelle, "että olin väärässä teitä vastustaessani, sillä te olette taitava lääkitsijä ja voitte parantaa minun tautini. Toiset lääkärit ovat vaan minua kiduttaneet lääkkeillään, mutta te parannatte minut pelkällä kosketuksella. Luulen että jos saisin aina olla läheisyydessänne, niin en tulisi milloinkaan sairaaksi tai käyttäytyisi tuhmasti. Mutta sanokaa minulle, Fadette, ettekö enää olekkaan minuun suuttunut, ja tahdotteko luottaa siihen lupaukseen, jonka olen teille antanut, että aina alistun teidän tahtoanne noudattamaan?"
"Minä luotan siihen", vastasi tyttö, "ja jos pysytte päätöksissänne lujana, niin rakastan teitä tästedes kuin olisitte kaksoisveljenne."
"Jos ajattelisitte niin kuin nyt sanotte, Fanchon, niin silloin ette suinkaan teitittelisi minua, sillä eihän kaksoisten ole tapana puhutella toisiaan niin juhlallisesti."
"No niin, Sylvain: nouse, syö, puhele, mene kävelemään ja nuku!" sanoi Fadette, nousten seisoalleen. "Se on määräykseni täksi päiväksi. Huomenna sinun pitää tehdä työtä!"
"Ja tulla sinua katsomaan", sanoi Sylvinet.
"Niin, tule vaan", sanoi Fadette ja loi mennessään häneen niin ystävällisen ja anteeksiantavan katseen, että Sylvinet tunsi äkkiä halua ja voimia nousta kärsimysten ja laiskuuden vuoteelta.