E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

PIKKU HERTTUA

eli

RIKHARD PELKÄÄMÄTÖN

Kirj.

MISS YONGE

Suomentanut

Uuno Helve

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

Ensimmäinen luku.

Eräänä kirkkaana syyspäivänä, ajassa takaperin aina vuoteen 943, oli
Bayeuxin linnassa Normandiassa kova kiire ja hälinä.

Sali oli suuri ja matala. Sen kaareva katto lepäsi lyhyiden, paksujen patsaiden kannattamana, melkein kuin salapyhäkkö jossain vanhassa tuomiokirkossa. Muurit olivat paksut ja lasittomat ikkunat tuiki pienet sekä kiinnitetyt niin syvälle muuriin, että ikkunakomero oli tarpeeksi leveä estääkseen sadetta huoneesen tunkeutumasta. Ja jospa sitä olisi sisään tunkeutunutkin, ei siellä ollut mitään, joka olisi voinut turmeltua, sillä seinät olivat karkeaksi hakatusta kivestä ja lattia tiilestä. Tämän ison, pimeän huoneen molemmissa päissä paloi suuri tuli, mutta mahtavan tulisijan päällä ei ollut savutorvea. Siksi kierteli savu hitaasti ympäriinsä kaarevan katon alla paksuina valkoisina pilvinä, kasvattaen yhä nokikerrosta, mikä teki salin entistään pimeämmäksi.

Salin alapäässä palava tuli oli paljoa suurempi ja kuumempi kuin toinen. Sen lieskassa riippui isoja mustia kattiloita ja ympärillä askaroitsi palvelijoita, miehiä ja naisia. Heidän poskensa hohtivat punaisina ja paljaat käsivarret olivat nokiset, kun he siinä häärivät pitkine rautakoukkuineen, saviastioineen ja pannuineen. Salin yläpäässä, joka oli kolmea askelmaa korkeammalla muuta lattiaa, toimielivat toiset palvelijat. Kaksi nuorta tyttöä ripotteli lattialle tuoreita kuusenhavuja. Miehet laativat karkeista laudoista kannatinliepojen päälle pitkää pöytää. Tälle järjestivät he sitte hopeamaljoja, juomasarvia ja puulautasia.

Useimpia vieraita varten pantiin penkit, mutta ihan pöydän edessä, kunniapaikalla, komeili korkea tuoli. Sen karkeihin ristijalkoihin ja käsinojiin oli taidokkaasti leikelty leijonan päitä ja jalkoja. Tuolin edessä oli puiseva puujakkara ja samalla kohdalla pöydällä seisoa sojotti suuri hopeakolpakko. Tämä oli kerrassaan sirompaa tekoa kuin muut, runsaasti somisteltu kaikenmoisilla kuvioilla, niinkuin viinirypäleillä ja lehdillä sekä pikkuisilla viininjumalan seuraajilla eli pukinkoipisilla pojilla. Jos se olisi voinut kertoa historiansa, olisi se varmaan ollut merkillinen. Malja oli näet tehty aikoja sitte vanhaan roomalaisten aikaan ja muuan pohjoismaalainen merirosvo oli tuonut sen ryöstösaaliinaan Italiasta.

Kaiken tämän toiminnan näyttämöltä toiselle liikkui muhkea, ijäkäs nainen. Hänen pitkät vaaleat tuskin vielä harmaantuneet hiuksensa olivat käärityt pään ympäri valkean myssyn sisään, joka oli solmittu nauhalla leuan alta. Hänellä oli pitkä, lattiaa viiltävä tumma hame laajoine, riippuville hihoineen sekä paksut kultaiset korvarenkaat ja kaulanauha. Kukaties nämä viime mainitut olivat samoilta seuduilta kotoisin kuin kolpakkokin. Hän jakeli käskyjä palvelusväelle, piti silmällä sekä ruuanlaittoa että pöydän järjestämistä ja neuvotteli vanhan hovimestarin kanssa. Silloin tällöin vilkasi hän ulos ikkunasta hiukan levottomana ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Lopulta alkoi hän puhua pelkäävänsä, etteivät viipyvät pojat tulisi ajoissa kotiin otustensa kanssa herttua Wilhelmin illalliseksi. Mutta samassa katsahti hän ylös tyytyväisenä, sillä muutamia metsästystorven toitahduksia kuului äkkiä sekä heti perästä kepeiden, rajujen askelten kapsetta. Tuossa tuokiossa syöksyi saliin noin kahdeksan vuotias poikanen. Hänen kasvonsa ja suuret siniset silmänsä säteilivät voimaa, terveyttä ja eloisuutta ja vaaleanruskeat hiuksensa hulmusivat pään ympärillä, kun hän juoksi esiin heiluttaen jousta kädessään ja huutaen innoissaan: "Minä sen ammuin, se oli minun laukaukseni, joka osui! Kuuletteko, rouva Astrida? Se on hirvi, joll'on kymmenen haaraa sarvissa, ja minä ammuin sitä kaulaan."

"Tekö, prinssi Rikhard; tekö sen tapoitte?"

"Eikä mitä, minä ammuin vain ensi laukauksen. Osmondin nuoli se oli, joka kävi sen silmään ja — katsokaa vaan rouva Astrida — se tuli tällä lailla metsän lävitse ja minä seisoin jousineni melkein näin suuren jalavan alla, kas näin" —. Ja Rikhardin piti juuri ruveta näyttämään koko hirvenkaato-kohtausta, mutta Astrida rouvalla oli liian kiire voidakseen kuunnella. Sen vuoksi keskeytti hän poikasen kiihkeällä kysymyksellä: "Onko riista tuotu kotiin"?

"Walter tulee sen kanssa. Mull' oli pitkä nuoli." — Samassa tuokiossa nähtiin kookkaan metsästäjän otuksineen astuvan sisään. Rouva Astrida riensi häntä vastaan antamaan käskyjään. Pikku Rikhard seurasi häntä kaiken aikaa ja selitti niin tulisesti, kuin jos rouva todellakin olisi häntä kuunnellut. Hän kuvasi miten hän itse ampui, miten Osmond ampui, miten eläin hypähti ja mitenkä se kaatui. Ja sarvien haaroja luetellen, lopetti hän aina näin: "Jopa tätä pätii isälle kertoa! Luuletteko hänen kohta tulevan?"

Sill'aikaa astui saliin kaksi miestä, toinen noin viidenkymmenen ikäinen ja toinen noin kahdenkymmenenkahden. Molemmat olivat puetut yksinkertaiseen nahkaiseen metsästyspukuun ja vyötetyt leveillä kirjo-ompeleisilla vöillä, joissa riippui puukko ja metsästystorvi. Vanhempi oli harteva, päivettynyt, punakka ja muodoltaan hieman ankara. Nuorempi oli solea, isokasvuinen ja vilkas, kirkkaine, terävine, harmaine silmineen ja iloisine, hilpeine hymyilyineen.

Miehet olivat Astrida rouvan poika vapaaherra Eerikki de Centeville ja hänen pojanpoikansa Osmond. Näiden huostaan oli Normandian herttua Wilhelm uskonut ainoan lapsensa Rikhardin kasvatettavaksi.

Pohjolassa oli aina tapana jättää nuoret prinssit tällä tavoin jonkun uskollisen vasallin huostaan, sen sijaan että ne olisi kotona kasvatettu. Syynä minkä tähden herttua Wilhelm oli valinnut vapaaherra de Centevillen poikansa kasvatusisäksi oli, että herra Eerikki äitineen puhui ainoastaan tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, jota hän halusi nuoren Rikhardin oppivan hyvin ymmärtämään. Normannit herttuakunnan toisissa osissa sitä vastoin olivat unohtaneet oman kielensä ja ruvenneet käyttämään kieltä, mitä siihen aikaan kutsuttiin Languéd'oui, ja mikä saksan ja latinan välinen kieli oli ensimmäisenä alkuna ranskankielelle.

Herttua Wilhelmiä odotettiin itseään tänään Bayeuxiin poikaansa tervehtimään, ennenkun lähtisi matkalle ratkaistakseen Flanderin ja Montreulin kreivien väliset riidat. Tämä oli aiheena Astrida rouvan suuriin valmistuksiin. Hän ei katsonutkaan, oliko hirvenpaistos, jota pikku pojan piti käännellä tulessa, kunnollisesti vartaasen asetettu, kun alkoi toista puuhaa: pukea nuorta Rikhard prinssiä. Hän vei pojan kanssaan muutamaan linnan ylähuoneesen. Täällä oli Rikhardilla viimeinkin hyvää aikaa pakinoida metsästysseikkailustaan. Korkeasukuinen ja ylhäinen kun oli, kampasi ja silitteli rouva Astrida itse hänen pitkiä, liehuvia kiharoitaan ja kiinnitti hänen tulipunaisen liivitakkinsa. Tämä ylettyi ainoastaan polveen, jättäen kaulan, käsivarret ja sääret paljaiksi.

Rikhard pyyteli hartaasti saada kantaa vyöllään lyhyttä, runsaskoristeista tikaria, mutta tähän ei rouva Astrida ottanut myöntyäkseen.

"Saanette vielä olla kylläksi tekemisissä teräksen ja tikarin kanssa, jos elää saatte", sanoi hän, "tarvitsematta alotella ennen aikojaan".

"No se nyt on varma", vastasi Rikhard. "Minua tullaan kutsumaan Rikhard
Sotakirveeksi tahi Urhoolliseksi, sen lupaan teille, rouva Astrida.
Yhtä urhoollisia olemme me nykyajan pojat kuin Sigurd ja Ragnar, joista
te laulatte! Ollappa täällä Normandiassakin lohikäärmeitä voitettavana!"

"Pelkään, että tulette löytämään niitä liiaksikin", sanoi rouva Astrida. "Pahuudella on lohikäärmeensä täällä ja jokapaikassa, aivan yhtä myrkylliset kuin konsaan saduissani."

"Niitä vain en säikähdä", sanoi Rikhard, joka ainoastaan puoleksi käsitti häntä, "jos te vain tahtoisitte antaa mulle tikarin. Mutta kuulkaas, kuulkaas!" ja hän syöksyi ikkunaan. "Nyt ne tulevat, hei, nyt ne tulevat! Tuoll'on Normandian lippu."

Onnellinen poika juoksi alas eikä pysähtynyt, ennenkun seisoi pitkien jyrkkien kiviportaitten juurella, mitkä johtivat linnoitetulle portille.

Sinne tuli myöskin vapaaherra de Centeville poikineen vastaanottamaan lääniherraansa. Rikhard katsoi rukoilevasti Osmondiin ja sanoi; "Anna minun pitää hänen jalustintaan." Juoksi sitte riemukkaasti huutaen esiin, kun kaarevasta porttikäytävästä näyttäytyi iso musta hevonen, kantaen Normandian herttuan komeata vartaloa. Herttuan purppuraista liivitakkia kiinnitti vyötäröön muhkea vyö kannattaen tuota tavatonta asetta, joka oli hankkinut hänelle liikanimen "Pitkämiekka". Hänen säärensä ja jalkansa olivat verhotut kimmeltävällä teräskankaalla ja kultaiset kannukset kiiltelivät hänen kantapäissään. Lyhyttä, ruskeata tukkaa peitti herttuallinen purppuralakki, joka oli koristettu jalokivisolen kiinnittämällä turkisreunuksella ja höyhentöyhdöllä. Hänen otsansa oli vakava ja syvämietteinen ja kasvoilla oli sekä surun että arvokkaisuuden ilme. Tämä johdatti ensi silmäyksellä mieleen, että hän oli varhain kadottanut nuoren, rakastetun puolisonsa, herttuatar Emman, ja että monet vaivat ja huolet rasittivat häntä. Mutta toinen silmäys teki tavallisesti ilahduttavamman vaikutuksen, niin lempeyttä uhkuvat olivat hänen silmänsä ja niin paljon hyvänsuomaa oli piirteessä suun ympärillä. Ja mikä hymyily kirkastikaan nyt hänen kasvojaan, kun sai nähdä pikku Rikhardin ensimmäistä kertaa osoittamassa kunnioitustaan ritaripoikana, pitämällä jalustinta, kun hän laskeutui hevosen selästä. Sitte polvistui Rikhard vastaanottaakseen hänen siunauksensa, mikä aina lapsen kohdatessa vanhempiaan oli tapana. Herttua pani kätensä hänen päänsä päälle, sanoen: "Jumala armostaan siunatkoon sinua, poikani." Nostaen hänet syliinsä ja sulkien rinnoilleen, antoi hän Rikhardin kietoa käsivartensa kaulaansa ja suudella kerran toisensa perästä. Sitte laski hän hänet taas alas, herra Eerikin astuessa esiin, taivuttaessa polvensa, suudellessa ruhtinaansa kättä ja toivottaessa hänet tervetulleeksi linnaansa. Kävisi liian laveaksi toistaa kaikkia niitä sydämmellisiä ja kohteliaita sanoja, joita lausuttiin, kuvailla herttuan ja jalon Astrida rouvan tervehtimistä sekä lääninherransa saattojoukossa tulleitten vapaaherrojen vastaanottoa.

Rikhardia käskettiin tervehtimään heitä, mutta vaikka hän ojensi kätensä, vetäysi hän ihan isänsä sivulle, katsellen heitä pelolla ja kainoudella.

Siellä oli Harcourtin kreivi Bernard, jota nimitettiin "Tanskalaiseksi", vanukkeisine punatukkineen ja partoineen. Jälkimäiselle oli harmaa vivahdus antanut oudon, epäluonnollisen värin. Hänen tuimat ja hurjat silmänsä sädehtivät tuuheiden kulmakarvojen alla, joista niistäkin toista rumensi miekaniskun poikittain sekä poskelle että otsalle jättämä leveä tummanpunainen arpi. Tulijoiden joukossa oli myöskin kookas vapaaherra Rainulf de Ferrières, puettuna hienoteräsrenkaiseen sotisopaan, joka kalisi hänen kulkiessaan. Lopuksi tulivat kypäri- ja kilpipukuiset taistelijat, jotka näyttivät siltä kuin jos herra Eerikin salissa riippuvat sotatamineet olisivat vironneet henkiin ja astelleet ympäriinsä.

Tulijat asettuivat rouva Astridan vieraspitopöytään, tuo vanha rouva herttuan oikealle ja Harcourtin kreivi hänen vasemmalle puolelleen. Osmond leikkasi herttualle ja Rikhard tarjosi hänen lautasensa ja maljansa. Koko ruokailuajan puhelivat herttua ja hänen vasallinsa vakavasti matkasta, jolle hankkiusivat, tavatakseen Flanderin kreiviä Arnulfia eräällä Sommejoen saarella. Tarkoituksena tällä saarella yhtymisellä oli sovinnon tekeminen, jonka kautta Arnulf suostuisi hyvittämään ja korvaamaan muutamia Montreuilin Herluinille tekemiään vääryyksiä.

Jotkut sanoivat nyt olevan paraimman tilaisuuden pakoittaa Arnulfia luopumaan muutamista rajakaupungeista, joita Normandia jo kauan oli omakseen vaatinut. Mutta herttua pudisti päätään, sanoen ettei hänen tullut etsiä etuja omaksi hyväkseen silloin, kun oli kutsuttuna ratkaisemaan toisten riitoja.

Rikhard väsyi hieman heidän vakavaan keskusteluunsa ja ateria oli hänestä hyvin pitkä. Mutta vihdoinkin päättyi se, ruokarukous luettiin ja pöytälaudat kannettiin pois. Kun päivää oli vielä tähteellä, meni osa vieraita katsomaan hevosiaan, toiset taas tarkastelemaan herra Eerikin hevosia ja koiria. Jälellä olevat keräytyivät pienempiin ryhmiin.

Herttualla oli nyt aikaa antautuakseen pikku pojalleen. Rikhard istui hänen polvellaan ja jutteli sydämmen halulla. Hän kertoi kaikista huveistaan, kuinka hänen nuolensa oli osunut hirveen tänään, kuinka herra Eerikki antoi hänen ratsastaa metsälle pienellä ponyllaan ja kuinka Osmondilla oli tapana ottaa hänet kerallaan uimaan kirkkaassa, raikkaassa virrassa. Sanoipa hän nähneensä naakan pesiäkin ylhäällä vanhasta tornista.

Hymyillen kuunteli Wilhelm herttua häntä, näyttäen yhtä innokkaalta kuulemaan kuin poika kertomaan. "No Rikhard", sanoi hän vihdoin, "eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle Isä Luukkaasta ja hänen suuresta kirjastaan? Mitä, eikö sanaakaan? Katsoppa silmiin, Rikhard, ja sano minulle, mitenkä luvut luistavat?"

"Isä kulta", sanoi Rikhard matalalla äänellä katsellen alas ja leikkien isänsä vyön solella. "Min' en pidä noista juonikkaista kirjaimista kellastuneella pergamentilla."

"Mutta tokihan sinä koetat opetteleida niitä tuntemaan, toivon?", sanoi herttua.

"Koetan, koetan, isä; mutta vaikeita ne ovat ja sanat niin kauhean pitkiä. Isä Luukas saapuu aina silloin, kun aurinko helottaa kirkkaimmin ja metsä vihertää kauneimmin, niin ett'en tiedä, kuinka jaksankaan istua sisällä miettien miettimistään noita mustia koukeroita ja viiruja."

"Poika poloinen!" sanoi herttua Wilhelm hymyillen.

Tämän yllyttämänä jatkoi Rikhard rohkeammin:

"Ettehän tekään, jalo isäni, osaa lukea?"

"En, valitettavasti suureksi ikäväkseni", sanoi herttua.

"Herra Eerikki ei osaa myöskään lukea, eikä Osmond, eikä joku toinenkaan. Minkä tähden minun pitäisi sitte istua ja lukea ja myötänään puristaa sulan pontta aivan kuin olisin mikäkin munkki prinssin asemesta." Rikhard katsoi isäänsä kasvoihin ja oli allapäin, ikäänkuin olisi puoliksi hävennyt, että oli pannut isän tahdon mielevyyden epäilyksen alaiseksi. Mutta ilman tyytymättömyyden sävyä vastasi herttua:

"Se kyllä on sinusta nyt vaikeata ja ikävää, sitä en ihmettele; mutta siitä koituu sinulle paljon hyvää vastaisuudessa. Minä antaisin paljo, jos kykenisin itse lukemaan niitä pyhiä kirjoja, joita nyt saan kuulla ainoastaan papin esiinlukemina. Mutta sen perästä kun tämä halu minussa heräsi, ei minulla ollut opetteluaikaa, kuten sinulla nyt."

"Mutta eiväthän ritarit ja jalosukuiset kuuna päivänä opetteleite lukemaan", uskalsi Rikhard huomauttaa.

"Onko tämä sinun mielestäsi muka syy, jonka vuoksi he eivät lukutaitoa tarvitseisikaan? Väärässä olet, poikani, sillä Ranskan ja Englannin kuninkaat, Anjoun, Provencen ja Parisin kreivit, ja vieläpä Norjan kuningas Hakonkin osaavat kaikki lukea. Sanon sulle, Rikhard, että kun tehtiin sopimus, jonka kautta kuningas Ludvig sai takaisin Ranskan valtaistuimen, hävetti minua huomatessani olevani yksi niitä harvoja kruunun vasalleja, jotka eivät osanneet kirjoittaa nimeään sen alle."

"Mutta kukaan ei ole niin viisas ja hyvä kuin sinä, isä", sanoi Rikhard ylpeillen. "Sen sanoo herra Eerikki usein."

"Herra Eerikki rakastaa ruhtinastaan liiaksi, huomatakseen hänen vikojaan", sanoi herttua. "Mutta paljoa parempi ja viisaampi olisin minä voinut olla, jos minulla olisi ollut semmoiset opettajat kuin sinulla. Ja tiedä, Rikhard, ei ainoastaan kaikki meikäläiset ruhtinaat taida lukea, vaanpa Englannissa kuningas Ethelstan tahtoo, että jok'ainoan jalosukuisen tulee oppia se taito. He harjoittavat lukujaan hänen omassa palatsissaan, yhdessä hänen veljiensä kanssa, lukien niitä hyviä kirjoja, joita kuningas Alfred Oikeamielinen on kääntänyt heidän kielelleen."

"Minä vihaan englantilaisia", sanoi Rikhard nostaessaan päätään uhkamielinen ilme kasvoillaan.

"Vihaat heitä! Ja minkä vuoksi?"

"Koska murhasivat kavaluudella urhoollisen Ragnar merikuninkaan! Astrida rouvalla on tapana laulaa hänen kuolinlauluaan, jota hän lauloi, kun kyykäärmeet pistivät hänet kuoliaaksi ja hän riemuitsi ajatellessaan, kuinka hänen poikansa tulisivat ja antaisivat korppien herkutella anglosaksien ruumiilla. Voi, jos minä olisin ollut hänen poikansa, kuinka olisinkaan kostanut, kuinka olisinkaan nauranut saadessani hakata maahan noita kavaloita pettureja ja polttaa poroksi heidän asuntojaan!" Rikhardin silmät salamoivat. Kun hän puhui tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, tulvivat hänen sanansa hurjana, säännöttömänä runosäkeenä, johon muotoon nuo vanhat sankarisadut olivat sepitetyt. Ehkä hän tietämättään niitä toistelikin.

Wilhelm herttua näytti totiselta.

"Rouva Astrida ei saa laulaa sinulle enää moisia lauluja", sanoi hän, "jos ne täyttävät mielesi noin kostokkailla ajatuksilla, jotka sopivat vain Odenin ja Thorin jumaloitsijoille. Ei Ragnar Lodbrok enemmän kuin hänen poikansakaan ymmärtäneet sen parempaa kuin riemuita tästä julmasta verikostosta. Mutta me, jotka olemme kristittyjä, tiedämme velvollisuudeksemme antaa anteeksi."

"Englantilaiset olivat lyöneet ja surmanneet heidän isänsä," sanoi
Rikhard, katsoen kummastuneena ja pahoilla mielin isäänsä.

"Aivan niin, Rikhard, enkä minä moitikaan heitä, sillä olivathan he juuri semmoisia kuin mekin olisimme olleet, jollei kuningas Harald Kaunotukka olisi ajanut isoisääsi pois Norjasta. He eivät olleet saaneet oppia totuutta; mutta meille on sanottu: 'anteeksi antakaat, niin teille anteeksi annetaan'. Kuuntele tarkasti, poikani: joskin kansamme tätä nykyä on kristitty, laiminlyödään tämä anteeksiannon velvollisuus liian usein. Sinä puolestasi elä käyttäydy sillä lailla. Muista, näitpä milloin tahansa sotalippuumme maalatun tahi kirkoissa kiveen hakatun ristin, että se puhuu meille anteeksiannosta. Mutta tästä anteeksiannosta emme saa koskaan nauttia, jollemme anna anteeksi vihollisillemme. Käsitätkö minua, poikani, ja tahdotko panna sanani mieleesi?"

Rikhard oli ensin kahden vaiheilla ja vastasi sitte: "Tahdon, isä.
Mutta min'en olisi voinut koskaan antaa anteeksi, jos olisin ollut joku
Ragnarin pojista."

"Voit mahdollisesti sinäkin joutua samaan asemaan, Rikhard", sanoi herttua. "Jos minä kaatuisin, mikä helposti saattaa tapahtua, jossakin niistä pikkusodista, jotka pilkkovat tätä onnetonta Ranskaa, niin muista, mitä nyt sanon sinulle. Panen juhlallisesti velvollisuudeksesi Jumalaa ja isääsi kohtaan, ettet saa ylläpitää mitään vainoa tahi vihaa. Kostat minut parhaiten sillä, että kädellä ja sydämmellä annat vihamiehillesi suurimman näytteen sovinnollisuudestasi. Anna lupauksesi, että tahdot näin tehdä."

"Kyllä, isä", sanoi Rikhard hiljaa isän sanojen juhlallisen vakavuuden kukistamana, nojaten päätään hänen poveaan vasten.

Hetkisen äänettömyys syntyi. Rikhard sai vähitellen entisen eloisuutensa, alkoi sivellä herttuan lyhyttä, käherätä partaa ja leikkiä hänen kirjaillulla kaulustimellaan.

Tätä tehdessään sattui hänen kätensä hopeavitjoihin. Kun hän nopealla tempaisulla kiskasi ne esiin, näki hän niissä killuvan hopea-avaimen. "Ai, mikä tämä on?" kysyi hän innokkaasti. "Mihinkä tämä avain käypi?"

"Suurimpaan aarteeseni", vastasi herttua Wilhelm piilottaessaan taaskin vitjat avaimineen pukimensa alle.

"Suurimpaan aarteesesiko, isä? Kruunuko se sitte on?"

"Kai sen vielä kerran saat nähdä", sanoi hänen isänsä, pidättäen pikku kättä liian likeisistä tutkimuksista.

Samassa astui muutamia vapaaherroja takaisin saliin ja herttua ei joutanut enää kauempaa pakisemaan pikku poikansa kanssa.

Seuraavana päivänä, aamujumalanpalveluksen perästä kappelissa ja suuruksen syötyä salissa, lähti herttua taas matkalleen. Mutta Rikhardin jätti hän siihen toivoon, että hän ehkä neljäntoista päivän päästä palaisi. Saipa hän Rikhardilta lupauksenkin, että olisi hyvin kohtelias isä Luukkaalle ja totteleisi herra Eerikki de Centevilleä.

Toinen luku.

Eräänä iltana istui Astrida rouva korkealla tuolillaan liesinurkassa kädessään kehrävarsi, josta hän veteli hienoa, sileätä pellavarihmaa, värttinän hyrrätessä permannolla. Hänen vastapäätään istui herra Eerikki nukkuen tuolillaan. Osmondilla oli paikkansa matalalla rahilla hiillustan vieressä. Hän vuoleksi ja teroitti metsähanhen sulkia, joidenka nyt piti oppia lentämään toisella tavoin kuin ennen, helpoittaen terävän nuolen eikä rauhaisan hanhen lentoa.

Linnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeillä salin toisella seinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan mahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat olivat suletut puuluukuilla, koko huone näytti miellyttävältä ja hauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen valkean edessä, ja niiden keskessä istui Normandian pikku Rikhard. Milloin silitteli hän niiden leveitä silkkihienoja korvia, milloin kutkutteli niiden suuria käpäliä Osmondin sulan kärellä tahi avasi hiljaa unisen silmän. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten vastenmielisyyttään raskaalla örinällä. Pojan silmät olivat koko ajan hievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut hukata sanaakaan tämän tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka Jaarli Rolf Rikhardin isoisä oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka Rouenin arkkipiispa Franco oli tullut häntä vastaan ja jättänyt hänelle kaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eivät olleet tehneet mitään vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte kertoi hän Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka tämä niinä seitsemänä päivänä, joina hänellä oli päällään valkea kastepuku, oli antanut runsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille kirkoille.

"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!" sanoi Rikhard, "ja kuinka
Sigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typerän Kaarlo kuninkaan.
Voi kun minä olisin nauranut sitä nähdessäni."

"En, en, prinssi Rikhard", sanoi rouva, "minä en pidä siitä tarinasta. Se oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyviä tapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin muisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja mitenkä yksitoikkoisia minusta olivat nämä aukeat tasangot ja leveät, hiljalleen liukuvat joet, verraten isäni vuonoon Norjassa. Korkeat, mustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sitä ympäröivät ja etäällä näki lumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinervänä vesi väreilikään istuessani pitkät kesäpäivät isän venosessa pikku vuonollamme ja —"

Tässä keskeytettiin äkkiä rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti linnan portilla. Koirat hyökkäsivät ylös kiivaasti haukkuen. Osmond ponnahti myöskin ylös, huusi: "kuulkaa!" ja koetteli vaientaa koiria. Rikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: "Herätkää, herra Eerikki, herätkää, isä on tullut! voi joutukaa aukaisemaan portteja ja laskemaan hänet sisään."

"Hiljaa koirat!" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen ylös, kun torven toitotuksia toistettiin. "Mene, Osmond, portinvartijan kanssa katsomaan, onko se, ken tähän aikaan tulee, ystävä vai vihollinen. Jääkää te tänne, hyvä prinssi", lisäsi hän, kun Rikhard tahtoi juosta Osmondin perästä. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka hänen jok'ikinen jäsenensä vapisi malttamattomuudesta.

"Tietoja herttualta, luulisin", sanoi rouva Astrida. "Itse hän tuskin lienee näin myöhäiseen liikkeellä."

"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti hän", sanoi Rikhard. "Hän sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten poljenta pihalta. Olen varma, että se on hänen musta sotaratsunsa. Enkä minä ole siellä pitämässä hänen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa minun mennä!"

Herra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain päätään, ja samassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.

Taas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi kasvoillaan ilme, joka heti ensi silmäyksellä osoitti, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mitä hän virkkoi oli vaan: "Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferrières." Sitte astui hän sivulle antaakseen tulijoille tietä.

Rikhard pysähtyi keskelle salia pettyneenä. Herra Eerikkiä tahi muitakaan salissa olijoita tervehtimättä astui Harcourtin kreivi Rikhardin luokse, taivutti polvensa hänen edessään ja sanoi murtuneella, syvästi liikutetulla äänellä: "Rikhard, Normandian herttua, olen sinun läänityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi." Sitte nousi hän ylös ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferrières suoritti samat temput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ääneensä.

"Voipiko asiat olla niin käsin", sanoi vapaaherra de Centeville. Saatuaan Ferrièreltä vastineeksi surumielisen silmäyksen, taivutti hänkin polvensa pojan edessä, toistaen sanat: "Olen sinun läänityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle uskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta."

"Eihän, eihän!" huusi Rikhard, vetäisten kätensä pois tulisessa tuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan unennäön vallassa, josta ei voinut herätä. "Mitä tämä merkitsee? Voi rouva Astrida, sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? Miksi ne tekevät näin? Missä on isäni?"

"Voi lapsukaiseni", sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet aivan itseensä kiinni kyynelten viljanaan virratessa. Hänen syleilynsä tyynnyttämänä seisoi Rikhard. Silmät selkiselällään ja syvin, läähättävin henkäyksin kuunteli hän noita neljää jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat keskenään, hänestä paljoa välittämättä.

"Herttua kuollut!" toisti herra Eerikki de Centeville melkein tajuttomana ja kangistuneena kauhusta.

"Niin on", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta häiritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syvät nyyhkytykset.

"Mutta miten? missä? milloin?" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan. "Eihän tietty mistään sodasta teidän täältä matkatessanne. Voi, miksi en ollut hänen sivullaan!"

"Hän ei kaatunut sodassa", vastasi Rainulf kolkosti.

"Olisiko sitte tauti voinut päättää hänen päivänsä niin rutosti?"

"Eipä tautikaan", vastasi Ferrières. "Kavallus se oli. Hän kaatui
Pecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen käden kautta."

"Ja tuo kavaltaja elää vielä?" kiljahti vapaaherra de Centeville, suonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.

"Hän elää, riemuiten rikoksestaan", sanoi Ferrières, "turvallisena ja huolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan."

"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat", sanoi herra Eerikki. "Herttuamme salavainoisesti murhattuna, hänen vihollisensa turvan takana, ja te täällä tätä kertomassa!"

"Toivon, että makaisin kankeana ja jähmettyneenä herrani vieressä!" sanoi kreivi Bernard, "jollei vain pitäisi olla pystyssä Normandian ja tämän lapsiraukan tähden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein sukunsa ystäväin tukea. Toivoin, että silmäni olisivat soenneet ikipäiviksi välttyäkseni näkemästä tätä näkyä. Ja jospa olisin edes saanut kohottaa kalpani hänen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf, kuinka se tapahtui. Minä en kykene sitä tekemään."

Hän heittäytyi penkille, peittäen kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi: "Te tiedätte, kuinka hyvä herttuamme onnettomuuden hetkenä lupautui kohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella. Oli sovittu että molemmat sekä herttua että kreivi veisivät silloin mukanaan saareen kaksitoista aseetonta miestä. Bretagnen herttua Allan oli yksi meidän miehiämme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho ja minä niinikään. Meillä ei ollut ollenkaan aseita — auta armias, jos meillä oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi! elinpäivänäni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhtiä, kun hän astui maihin ja otti barettinsa päästään tuota Arnulf roistoa tervehtiessään."

"Niinpä kyllä", puuttui Bernard puheesen. "Ja ettekö pannut merkille sen hylkiön sanoja? 'Ruhtinaani', sanoa liperteli hän, 'te olette kilpeni ja suojelukseni.' Oi jos voisin halaista hänen kavalan kallonsa sotakirveelläni!"

"Sitte kävivät he neuvotteluihin käsiksi", jatkoi Rainulf. "Ja sanat kun eivät ole Arnulfille minkään arvoiset, lupasi hän kaiken ajateltavan vahingonkorvauksen tuolle kurjalle Montreuilille ja tarjoutuipa hyväkäs vielä tekemään herttuallemme uskollisuuden valankin Flanderin puolesta. Tämän epäsi kuitenkin meidän Wilhelmimme, sanoen, että olisi häpeällinen vääryys sekä Ranskan kuningasta Ludvigia että Saksan keisaria Ottoa vastaan riistää heiltä vasallinsa. He jättivät toisilleen hyvästit kaikella ritarillisella kohteliaisuudella, ja me astuimme taas veneihimme. Herttua Wilhelmiä halutti soutaa yksinään pikku veneessä, sitä vastoin kuin me toiset yksitoista olimme kaikki toisessa. Juuri kun olimme miltei rannassamme, kuultiin jonkun flaamin huutavan, että heidän kreivillään olisi vielä jotain lisää sanottavana herttualle. Kieltäen meitä perästään tulemasta, käänsi herttua veneensä ja souti takaisin. Mutta hän ei ollut vielä jalkaansa maihin laskenut", jatkoi normanni, puristaen nyrkkejään ja purren hammasta, melkein mielikatkeruuden masentamana, "kun saimme nähdä, miten muuan flaami huitasi tarmonsa takaa, häntä airolla päähän. Herttua kaatui taintuneena maahan, toiset heittäysivät hänen päälleen, ja tuokion perästä heiluttelivat he pilkaten verisiä tikareitaan meitä kohti. Te voitte kyllä mielessänne kuvailla, miten me kiljuimme ja ulvoimme heille ja soudimme kuin mielettömät, mutta kaikki turhaan, he olivat jo veneissään. Ennenkun olimme ennättäneet saarellekaan, olivat he jo joen toisella puolella. Pian hyppäsivät he hevostensa selkään ja pakenivat pelokkaalla kiireellä. Tuossa tuokiossa olivat he niin loittona, ettei yhdenkään normannin kosto voinut heitä yllättää."

"Mutta kauan he eivät sitä vältä!" huudahti Rikhard, syöksyen esiin. Hänen lapsellisesta mielikuvituksestaan tämä kauhistuttava kertomus oli enemmän Astrida rouvan satujen tapainen kuin todellisuus. "Ollappa minussa jo miehen mittaa heitä rangaistakseni! Mutta vielä kerran saavat he nähdä —"

Hän malttoi äkkiä mielensä, muistaessaan kuinka hänen isänsä oli kieltänyt häntä lausumasta kostonhimoisia sanoja. Mutta vapaaherrat puuttuivat innokkaasti hänen sanoihinsa, sillä he, olematta vähääkään sovinnollisia, pitivät verikoston pyhänä velvollisuutena. He vain iloitsivat nähdessään uudessa herttuassaan sotaista luonnetta.

"Haa, niinkö sanotte, mun nuori ruhtinaani!" huudahti vanha Bernard kreivi, nousten ylös. "Niin, näen tulen silmissänne, joka kertoo minulle, että te eräänä päivänä kostatte salamurhan arvokkaasti."

Rikhard kohotti päätään, ja hänen sydämmensä sykki kovasti kun herra Eerikki vastasi: "Sen hän totta tosiaan tulee tekemään! Saisitte hakea koko Normandian, niinpä Norjankin, löytääksenne vapaampaa ja uljaampaa luonnetta. Uskokaa pois, kreivi Bernard, nuoresta herttuastamme on tuleva yhtä kuulu kuin kaikista hänen edeltäjistään."

"Mielelläni uskon sen", sanoi Bernard. "Ryhti kuin isoisällään Rolfilla ja paljo muistuttaa se jaloa isäänsäkin! Mitä sanotte, prinssi Rikhard, tahdotteko tulla normannilaisen heimon urhoolliseksi johtajaksi vihollisiamme vastaan?"

"Tahdonpa tietenkin", sanoi Rikhard, hurmaantuneena siitä mieltymyksestä, minkä hänen äsken lausumansa muutamat sanat olivat herättäneet. "Tahdon ratsastaa etunenässä vielä tänä yönä, jos te vain sallitte meidän matkata kurittamaan noita petollisia flaameja."

"Huomenna ratsastatte kanssamme, prinssi", vastasi Bernard. "Mutta tämä matka on tehtävä Roueniin, pukeutuaksenne siellä herttualliseen miekkaanne ja vaippaanne ja vastaanottaaksenne vasallienne uskollisuudenlupaukset."

Rikhard painoi päänsä alas vastaamatta, sillä tämä palautti hänet tajuamaan, että hänen isänsä todella oli poissa, ja ettei hän koskaan saisi enää nähdä häntä. Hän mietti kaikkia isänsä tuloa varten laatimiaan tuumia, kuinka hän melkein oli laskenut tunnit, ja kuinka hän olisi iloinnut saadessaan kertoa hänelle, että isä Luukas oli häneen tyytyväinen. Ja nyt hän ei saisi enää milloinkaan suikertaa hänen syliinsä, ei kuulla hänen ääntään eikä nähdä hänen lempeitten silmiensä hellää säteilyä. Suuret kyynelet täyttivät hänen silmänsä, mutta kun häntä hävetti niitä näyttää, asettausi hän jakkaralle Astrida rouvan jalkojen juureen. Hän nojasi otsaansa käsiinsä ja kertoi mielessään kaikki, mitä hänen isänsä heidän viime kerran yhdessä ollessaan oli sanonut ja tehnyt. Hän ajatteli luvattua palausta ja antoi mielikuvituksen kuvata eteensä tuon kohtaamisen ja tervehdyksen, kunnes melkein onnistui saamaan itsensä vakuutetuksi, että tuo kauhistuttava kertomus olikin vain unennäköä. Mutta kun hän katsahti taas ylös, istuivat vapaaherrat siinä surullisin, vakavin kasvoin. He keskustelivat ruhtinaallisesta ruumiista, jonka Bretagnen herttua Allan vei Roueniin, siellä haudattavaksi vanhan Rolf herttuan ja herttuatar Emman, Rikhardin äidin viereen. Kuinkahan tämä kankea, vertavuotava ruumis voisi olla sama isä, jonka käsivarret äskettäin olivat sulkeneet hänet syliinsä? Tietääköhän isä miten hän nyt ajattelee häntä? Näihin uneksiviin aatelmiin nukahtui vihdoin isätön ja äiditön Normandian herttua, vasalliensa unhoittamana vakavien neuvottelujensa vuoksi. Hän selvisi tuskin siksikään hereille, että tarkkaavasti olisi voinut lukea rukouksensa, kun Astrida rouva vihdoinkin muisti hänet viedä vuoteelleen.

Kun Rikhard heräsi seuraavana aamuna, saattoi hän tuskin uskoa, että kaikki, mitä illalla oli tapahtunut, oli totta. Mutta pian se hänelle selvisi; kaikki oli järjestyksessä hänen matkaansa varten vasalliensa kanssa Roueniin. Harcourtin kreivi oli tullut Bayeuxiin varta vasten häntä noutaakseen. Rouva Astrida oli ihan onneton, kun "lapsen", niinkuin hän kutsui Rikhardia, piti ratsastaa karskien sotilasten kanssa. Mutta herra Eerikki nauroi hänen levottomuudelleen sanoen ei koskaan käyvän päinsä, että Normandian herttua saapuisi ensikerran pääkaupunkiinsa hoitajattaren vaalimana. Ja niin Astrida rouvan täytyi tyytyä siihen, että saisi seurata heitä jonkun matkan päässä Walter Metsästäjän suojelemana.

Näin jätti hän hyvästit Rikhardille, määräten sekä herra Eerikille, että Osmondille velvollisuudeksi pitää hänestä mitä hellintä huolta. Sitte sanoi Rikhard jäähyväiset kaikille linnanpalvelijoille, vastaanotti isä Luukkaan siunauksen, nousi pikku hevosensa selkään ja lähti matkaan, ratsastaen herra Eerikin ja kreivi Bernardin välissä. Rikhard kun oli vain pikku poika, ei hän miettinyt suurin vahinkoaan ratsastaessaan eteenpäin raikkaassa aamuilmassa. Hän tunsi olevansa ruhtinas vasalliensa etunenässä, sukunsa lipun ylväästi hulmuillessa edessään. Missä hän kulkikin, riensi rahvas virtana häntä näkemään ja rukoilemaan hänelle siunausta. Rainulf de Ferrièrellä oli suuri, raskas kukkaro, täynnä hopeata ja kultaa. Milloin he vain tapasivat tuommoisia katselijajoukkoja, oli Rikhardista hyvin hauskaa pistää kätensä kukkaroon ja kylvää rahoja väkijoukkoon, varsinkin missä näki pikku lapsia.

He seisattuivat syödäkseen päivällistä ja levätäkseen päiväsydäntä eräässä linnassa. Tämän isäntä, niinpian kuin päivällinen oli ohi, nousi myöskin ratsaille ja seurasi heitä matkalla Roueniin. Aina tänne saakka ei matka eronnut viimekertaisesta retkestä, jolloin Rikhard matkusti isänsä luo joulua viettämään. Lähetessä kaupunkia, tunsi hän leveän Seinevirran ja näki tuomiokirkon nelikulmaisen tornin. Hän muisti, kuinka isänsä juuri tällä paikalla oli tullut häntä vastaan ja kuinka hän oli saanut ratsastaa hänen sivullaan kaupunkiin, missä isä oli sitte taluttanut hänet kädestä saliin.

Hänen mielensä oli hyvin apea muistaessaan, ettei nyt enään ollut ketään, joka voisi tulla vastaan toivottamaan hänet tervetulleeksi, tuskinpa ketään, jolle voisi edes ilmaista, mitä sydämmellä oli. Sillä noilla kookkailla, totisilla vapaaherroilla ei ollut mitään sanottavaa niin pienelle pojalle. Itse tuo kunnioitus ja muodollisuus, jolla he kohtelivat häntä, saattoi hänen yhä enemmän arkailemaan heitä. Etenkin kreivi Bernardia tuimine, arpisine kasvoineen hän melkein pelkäsi. Osmond, hänen uskollinen ystävänsä ja leikkitoverinsa, oli alhaisarvoisempana pakoitettu ratsastamaan kaukana jälessä.

Tehtiin juuri tuloa kaupunkiin, kun alkoi pimetä. Kreivi Bernard katseli ympärilleen, järjestäen juhlakulun. Eerikki de Centeville pyysi Rikhardin istumaan suorana eikä näyttäymään väsyneeltä. Sitte seisattivat kaikki ritarit, pikku herttuan ratsastaessa yksinään kappaleen matkaa heidän edellään porttiholvin läpi. Kaikui äänekäs huuto: "eläköön nuori herttuamme!" Ihmisjoukkoja seisoi ylt'ympäriinsä katselemassa hänen tuloaan, niin paljon, että rahapussi tyhjeni pian hänen auliissa käsissään. Koko kaupunki näytti yhdeltä ainoalta suurelta linnalta, jota vallit ja kaivanteet ympäröivät. Toisessa päässä kohousi Rolfin torni. Tätä kohti tahtoi Rikhard ohjata hevosensa, mutta Harcourtin kreivi sanoi: "Ei sinne, hyvä prinssi, Neitsyt Marian kirkkoon."

Siihen aikaan pidettiin omaisten ja ystäväin velvollisuutena kuolleita kohtaan käydä näitä katsomassa, kun he lepäsivät juhlallisilla näytevuoteillaan. Tulipa vielä pirskoittaa muutamia tippoja pyhää vettä vainajan päälle. Rikhardin piti nyt osoittaa isälleen tätä kunnioitusta. Hän vapisi hiukan, vaikkapa tuon tehtävän suorittaminen ei tuntunutkaan hänestä kammottavalta, koska hän siten sai tilaisuuden vielä kerran nähdä isänsä kasvot. Hän ratsasti siis tuomiokirkolle. Siihen aikaan tämä oli vallan toisen näköinen kuin nyt. Muurit olivat hyvin paksut, ikkunat pienet ja melkein kätketyt raskaihin, taidokkaasti laadittuihin holvikaarroksiin. Pilarit sisässä olivat matalat ja kömpelötekoiset. Siellä oli tavallisesti niin hämärä, että kaarevata kattoa tuskin erotti.

Mutta nyt virtaili tulvana valoa jok'ikisestä ikkunasta. Paitsi kahta, alttarin molemmin puolin aina palavaa käsivarrenpaksuista vahakynttilää, oli tällä kertaa kuorissakin kaksikerroksinen kynttilärivi. Tämä oli järjestettynä nelikulmaan ja valoi kirkasta, hiljaista loistettaan koko huoneustoon ja etenkin alttarin kulta- ja hopeakoristuksiin.

Kynttiläin takana oli polvillaan rivi munkkeja mustissa kaapuissaan, päät kumartuneina ristissä olevain kätten yli. He lauloivat virsiä suloisin, juhlallisin sävelin. Tämän pyhitetyn piirin sisäpuolella oli ruumispaarit ja niillä herttuan ojennettu ruumis.

Rikhardin valtasi vapisuttava kunnioitus. Hän olisi mielellään seisattunut, mutta oli pakotettu menemään eteenpäin. Pistäen kätensä pyhävesiastiaan ja tehden otsallaan ristinmerkin, astui hän verkalleen esiin. Jälellä olevat tipat pirskoitti hän elottoman vartalon päälle ja seisoi sitte alallaan. Tuntui kuin paino olisi levännyt hänen sydämmellään, estäen hengittämästä ja liikkumasta.

Siinä makasi Wilhelm Pitkämiekka kuni hyvä ja uskollinen kristitty soturi ainakin. Hän oli puettuna kiiltäviin sotatamineihinsa: miekka sivulla, kilpi käsivarrella ja ristinkuva rinnan yli ristiinasetetuissa käsissä. Herttuallinen kärpännahoilla sisustettu purppurasamettivaippa oli vedettynä olkapäiden ympärille ja kypärin asemesta oli hänellä kruunu päässään. Tämän kallisarvoisen juhlapuvun vastakohtana oli, alaskäännettynä rautapaidan kauluksen yli, lieve karkeata jouhipaitaa, jota herttua oli pitänyt ihokkaansa alla. Kukaan ei ollut tästä tiennyt ennen kuin vasta sitte, kun hengettömän ruumiin päältä riisuttiin veren tahrimat vaatteet. Herttuan kasvoilla oli tyynen, juhlallisen rauhallisuuden ilme, ikäänkuin hän olisi vain hiljaa uinunut odottaen ylösnousemiskehoitusta taas herätäkseen. Ei pienintäkään merkkiä ulkonaisesta väkivallasta ollut näkyvissä, lukuunottamatta toisella ohimolla näkyvää syvää purppurapunaista jälkeä. Tämä oli siinä kohti, mihin aironlyönti, joka oli vienyt hänet tunnottomaksi, ensiksi oli sattunut.

"Näettekö tätä, prinssi?" sanoi matalalla, syvänankaralla äänellä kreivi Bernard, joka ensiksi katkasi äänettömyyden.

Rikhard oli viimeisten tuntien kuluessa kuullut tuskin muuta mitään kuin neuvotteluja flaameja vastaan sekä katkeran vainon ja kostontuumien ilmauksia. Murhatun isänsä näky yhdessä vainajaa niin suuresti rakastaneen tanskalaisen katseen ja äänen kanssa, kiihoitti hänen mieltänsä. Hän kiskaisihe irti äänettömästä kunnioituksen ja surun horroksesta ja huudahti: "Minä näen sen, ja kalliisti saapi kavala petturi tekonsa maksaa!" Ympärillä olevien jalosukuisten hyväksyvien silmäysten yllyttämänä astui hän sen perästä uljaasti esiin. Mielessä kierteli semmoinen tunne kuin jos hän olisi joku Astrida rouvan laulujen sankareja. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hän nostaisi päänsä niin korkealle, että hiukset valahtivat takaisin otsalta. Laskien kätensä isänsä miekan kahvaan, jatkoi hän puhettaan sanoilla, jotka ehkä hänen tietämättään, juontuivat jostakin sankarisadusta. "Niin, Flanderin Arnulf, tiedä, että Normandian herttua Wilhelm ei jää kostamatta! Kautta tämän oiva miekan vannon, että niinpian kuin käsivarressani on kylliksi tarmoa —"

Loppu jäi sanomatta, sillä samassa muuan käsi laskeusi hänen käsivarrelleen. Munkki, joka tähän saakka oli ollut polvistuneena lähellä ruumiin päänalaista, oli noussut ylös, seisoen nyt jyhkeänä ja synkkänä.

Kun Rikhard katsahti ylös, tunsi hän Martin, Jumiègesin apotin, isänsä parhaimman neuvonantajan kalpeat, totiset kasvot.

"Normandian Rikhard, mitä sanotkaan?" lausui hän ankarasti. "Niin, anna vain pääsi painua, eläkä toista moisia sanoja. Tuletko tänne häiritsemään kuolleen rauhaa kostonhuudoillasi? Uskallatko sinä vaatia ja vannoa sotaa tuon miekan nimessä, jota koskaan ei paljastettu muuhun kuin köyhäin ja sorrettujen asian puolustukseksi? Tahdotko reväistä itsesi irti Hänestä, jonka palvelukseen elämäsi on vihitty, ja ruveta Hänen vihamiehekseen? Tätäkö olet oppinut autuaasti edesmenneeltä isältäsi?"

Rikhard ei vastannut, peitti vaan kasvonsa käsillään salatakseen kiihkeästi esille pyrkiviä kyyneleitä.

"Herra apotti, herra apotti, tämä menee liian pitkälle!" kiljasi Bernard Tanskalainen. "Nuori herttuamme ei ole mikään munkki, emmekä me tahdo nähdä, että jokainen jaloa ja sotaisata mielenlaatua osoittava kipene tukahdutetaan heti leimahtaessaan."

"Harcourtin kreivi", sanoi apotti Martti. "Ovatko nämät raa'an pakanan sanoja vai kristityn, joka on puhtaaksi pesty siunatussa kastemaljassa tuolla? Niin kauan kuin minä saatan sitä estää, et sinä koskaan tule pimittämään lapsen sielua syntisellä kostonhimollasi. Ole vakuutettu, ettet kuolleen herrasi läheisyydessä ole saapa häväistä Hänen temppeliänsä, joka ei tullut tuomitsemaan vaan anteeksi antamaan, rikoksella, jota herttua eläissään sisimmästään inhosi. Tiedän vallan hyvästi, että te, Normandian herrat, mielihyvällä vuodattaisitte viimeisen veripisaranne, jos sillä voisitte palauttaa kalliin herttuamme henkiin tahi suojata hänen isätöntä lastansa. Mutta jos lienette rakastaneet isää, niin täyttäkää hänen käskynsä — luopukaa syntisestä vihan ja koston hengestänne. Jos rakastatte lasta, oo, elkää sitte koettako vahingoittaa hänen sieluaan enemmän ja synkemmin kuin hänen katkerin vihamiehensä, olkoonpa hän vaikka Arnulf itse, on voinut tehdä."

Vapaaherrat jäivät mykiksi, mitä lienevätkin ajatelleet, ja Martti apotti kääntyi Rikhardin puoleen. Tällä kyyneleet yhä vielä pisarehtivat sormien lomitse, sillä isänsä viimeiset sanat muistuivat hänelle yhä selvemmin mieleen. Apotti pani kätensä hänen päälaelleen puhellen nyt lempeästi.

"Nämä kyynelet tulevat nöyrästä ja katuvaisesta sydämmestä, toivon", sanoi hän. "Olen halukas uskomaan, että tuskin tiesit, mitä sanoit."

"Anteeksi!" sanoi sanoi Rikhard niin selvästi kuin taisi.

"Katsoppa tuota", virkkoi pappi, osoittaen suurta ristiä alttarin takana, "sinä kai tunnet tuon pyhän ristin merkityksen?"

Rikhard nyökäytti päätään kunnioittavasti myöntäen.

"Se puhuu anteeksiannosta ja sovituksesta", jatkoi apotti. "Ja tiedätkö, ken antoi tämän anteeksiannon? Poika antoi anteeksi murhamiehilleen, Isä niille, jotka surmasivat hänen poikansa. Ja sinäkö sitte kostoa pyytäisit?"

"Mutta oi", sanoi Rikhard, katsahtaen ylös. "Saapiko sitte tuo julma, kavala murhamies rankaisematta ylvästellä rikoksellaan, sill'aikaa kuin tuossa lepää —." Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

"Kosto on varmaan kohtaava rikollista", sanoi Martti. "Jumalan kosto, ja sillä hetkellä kun Hän hyväksi katsoo. Mutta sinun ei tule kostoa etsiä ja rukoilla. Ei, Rikhard, vaan juuri sinulla on edellä kaikkia muita ihmisiä suurimpana velvollisuutena osoittaa kristillistä rakkautta ja laupeutta Flanderin Arnulfille. Niin, kun Herran käsi milloin on sattunut häneen ja nöyristänyt hänet maahan asti, tulee sinun, joka olet saanut enimmän vääryyttä kärsiä hänen puoleltaan, ojentaa auttava käsi ja vastaanottaa hänet anteeksiannolla ja rauhalla. Jos haluat tehdä jonkun lupauksen autuaan isäsi miekalla ja vapahtajasi pyhässä nimessä, niin olkoon lupauksesi siinä tapauksessa kristillinen."

Rikhard itki liian katkerasti voidakseen puhua, ja kreivi Bernard tarttui hänen käteensä ja talutti hänet ulos kirkosta.

Kolmas luku.

Herttua Vilhelm Pitkämiekka haudattiin seuraavana aamuna suurella juhlallisuudella ja komeudella. Monta rukousta ja virttä kohotettiin hänen haudallaan.

Vajonneena raskaasen, unentapaiseen ihmettelyn ja surun horrokseen oli Rikhard seisonut tahi ollut polvistuneena lähimpänä ruumista. Kun hautaus oli ohitse, vietiin hänet takaisin palatsiin. Siellä riisuttiin hänen pitkä, raskas surupukunsa ja hän puettiin tulipunaiseen tunikkaan. Näin puettuna, hiukset huolellisesti järjestettyinä tuli hän taas saliin. Suuri joukko vasalleja oli täällä kokoontuneina, toiset sotatamineissa, toiset pitkiin, nahkareunusteisiin pukimiin puettuina. He olivat kaikki olleet hänen isänsä hautajaisissa. Herra Eerikki de Centevillen huomautuksesta otti Rikhard lakkinsa päästään ja kumarsi syvään vastaukseksi niihin kunnioituksen osoituksiin, joilla vieraat tervehtivät hänen tuloaan. Sen perästä meni hän hitaasti salin poikki ja astui oven luona olevia portaita alas vasallien järjestyessä juhlasaatoksi säädyn ja arvon mukaan. Ensimmäisenä kulki Bretagnen herttua ja sitte muut aina köyhimpään ritariin saakka.

Näin etenivät he verkkaisessa ja juhlallisessa marssijärjestyksessä, kunnes saapuivat tuomiokirkolle. Papisto oli jo siellä, asettuneena riveihin kuorin molemmille puolille. Piispat seisoivat alttarin ympärillä hiipoissaan ja kallisarvoisissa juhlapuvuissaan. Kun pikku herttua astui sisään, korottivat kaikki kuorissa "Te Deum laudamus" täysiäänisenä, helähtelevänä kuorolauluna, joka kajahteli mustissa kattokaarroksissa. Laulun aikana astui Rikhard ylös kuoriin, suuren, raskaan, loistokkaasti valmistetun tuolin luo, mikä seisoi ylhäällä kaksiaskelmaisella korotteella, heti alttarirappujen alapuolella. Siihen pysähtyi hän, Harcourtin Bernard ja Eerikki de Centeville molemmilla sivuillaan sekä muut vasallinsa asetettuina sopivaan järjestykseen kuorissa.

Kun tuo kaunis laulu oli lopussa, alkoi ehtoollismessu. Uhraamisajan tultua antoi jokainen ritari kultaa ja hopeaa. Viimeksi astui Rainulf de Ferrières alttarin kehyställe, kantaen vaatealustalla leveätä, kultaista rengasta — se oli herttuallinen kruunu. Aivan hänen kintereillään seurasi eräs toinen vapaaherra. Hän kantoi pitkää, raskasta miekkaa, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Rouenin arkkipiispa otti vastaan sekä kruunun että miekan ja asetti ne alttarille. Sen perästä jatkettiin jumalanpalvelusta. Siihen aikaan toimitettiin ripille laskenta jo pienokaisina ollessa. Rikhardin oli välittömästi kasteen perästä päästänyt ripille isäkumminsa Rouenin arkkipiispa. Juhlallisella kunnioituksella taivutti hän nyt polvensa ja vastaanotti rippi-isänsä kädestä sakramentin, niinpian kun koko papisto oli nauttinut ehtoollista.

Kun ehtoollisen jako oli loppunut, johtivat kreivi Bernard ja herra Eerikki Rikhardin alttarin askelmalle. Laskien toisen kätensä hänen ristissä oleville käsilleen, kysyi arkkipiispa Rikhardilta Jumalan ja Normandian kansan nimessä, tahtoiko hän tulla hyväksi ja uskolliseksi hallitusmieheksi, suojella heitä vihollisiltansa, ylläpitää totuutta ja oikeutta, rangaista väkivaltaisuutta ja vääryyttä sekä suojella kirkkoa?

"Tahdon", vastasi Rikhard hennolla, vavahtelevalla äänellä, "niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" Sitte taivutti hän polvensa ja suuteli niitä pyhiä evankeliumeja, joita arkkipiispa hänelle kurotti.

Se oli juhlallinen ja vastuullinen vala, ja hän vapisi ajatellessaan, että oli sen tehnyt. Oltuaan vielä hetkisen polvistuneena, pani hän molemmat kätensä kasvoilleen ja kuiskasi: "Jumala, Isäni, auta mua pitämään valani!"

Arkkipiispa odotti, kunnes hän oli noussut ylös, käänsi sitte hänet kansaan päin, sanoen: "Rikhard, Jumalan armosta puen minä päällesi Normandian herttuallisen vaipan!"

Kaksi piispoista ripusti sitte hänen hartioilleen kärpännahkareunusteisen purppurasamettivaipan. Mutta aikamiehelle tehty kun oli, riippui se raskaana lapsiparan olkapäillä ja lepäsi syvissä laskoksissa lattialla. Arkkipiispa pani sen jälkeen kultaisen kruunun hänen pitkäkiharaiseen päähänsä. Kruunu oli kumminkin niin väljä, että herra Eerikin täytyi panna kätensä väliin, pysyttääkseen sitä kyllin ylhäällä. Viho viimeiseksi tuotiin pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, joka pantiin hänen käteensä juhlallisella kehoituksella käyttämään sitä aina oikeuden voimassa pitämiseksi. Oikeastaan se olisi ollut vyötettävä vyötäisille, niin että se olisi riippunut sivulla. Mutta tuo suuri kalpa oli niin paljo pikku herttuata pitempi, että hänen täytyi kurottaa kättänsä ylettyäkseen edes sen kahvaan.

Tämän jälkeen piti hänen palata valtaistuimelle takaisin, mikä ei käynyt vaikeuksitta, sillä niin sälytetty hän oli. Mutta Osmond kantoi hänen vaippansa laahosta, herra Eerikki piteli kruunua hänen päässään ja itse piti hän tukevasti miekkaa, vaikka Harcourtin kreivi tarjoutui kantamaan sitä hänen puolestaan. Rikhard nostettiin nyt ylös valtaistuimelleen, ja sitte seurasi uskollisuuden lupaukset. Allan, Bretagnen herttua, oli ensimmäinen, joka taivutti polvensa hänen edessään. Käsi nuoren isäntänsä kädessä vannoi hän olevansa hänen miehensä, tottelevansa häntä ja täyttävänsä läänitysvelvollisuutensa Bretagnen herttuakunnan edestä. Sitä vastoin Rikhard vannoi olevansa hänen hyvä herransa ja suojelevansa häntä kaikilta vihollisilta. Sitte seurasi Bernard Tanskalainen ja monta muuta. Kaikki toistivat saman uskollisuudenvalan, sill'aikaa kun heidän isoja, karkeita käsiään ympäröi lapsen pienet pehmoiset sormet. Moni ystävällinen ja lemmekäs silmä kiintyi osanotolla orpopoikaan. Moni tyly ääni vavahti valaa tehdessä liikutuksen murtamana. Moni urhoollinen, sotaisa sydän tunsi surun ja kaipauksen angervoa murhatun isän vuoksi. Rajuimpiakin myrskyjä pohjoisilla merillä kestäneiden miesten ahavoittuneita poskia pitkin vierivät nyt viljavat kyynelet, kun he kumartuivat tuon isättömän pojan eteen, jota he rakastivat sekä hänen uljaan isoisänsä että urhoollisen ja hurskaan isänsä vuoksi. Oli harva normanni, jonka sydän ei olisi hehkunut melkein isällistä rakkautta koskettaessaan nuoren herttuansa pikku kätösiä.

Uskollisuudenlupaus-menot kestivät kauan, ja niin toimitukseen kiintynyt ja liikutettu kuin Rikhard alussa olikin, alkoi häntä kuitenkin pian kovasti väsyttää. Kruunu ja vaippa olivat raskaat. Uusia kasvoja seurasi lakkaamatta kuin loppumattomassa unelmassa. Tuo alituinen samojen sanojen toisteleminen kävi uuvuttavaksi. Hän tuli uniseksi, hän ikävöitsi saada hypätä seisoalleen ja nojautua oikealle tahi vasemmalle, taikka virkkoa jotain muuta kuin tuon yksitoikkoisen kaavan sanoja. Kerran haukotteli hän oikein juurta jaksain, mutta näki silloin niin tuiman sävyn Bernardin ankarilla kasvoilla, että hän täydellisesti valveutui useiksi minuuteiksi. Sitte istui hän taas ihan suorana ja otti seuraavan vasallin vastaan yhtä suurella huomaavaisuudella kuin mitä ensimmäiselle oli osoittanut. Mutta hän katsoi rukoilevasti herra Eerikkiin, aivan kuin kysyäkseen, eikö jo kohta olla lopussa. Viimein tuli loitompaa vapaaherrojen keskestä eräs, jota nähdessään Rikhard hiukan elpyi. Se oli poikanen, vain paria vuotta häntä vanhempi, noin kymmenvuotias. Hänellä oli miellyttävät, tummanväriset kasvot, musta tukka ja eloisat mustat silmät, jotka ystävällisyyden ja kunnioituksen välisellä ilmeellä katselivat pikku herttuan viehättyneitä kasvoja. Rikhard kuulosti innokkaasti hänen nimeään. Hän tunsi itsensä ihan tuon lapsellisen äänen virkistämäksi, kun se lausui: "Minä, Alberic de Montémar, olen läänitysmiehesi ja vasallisi linnani ja Montémarin vapaaherrakunnan puolesta Epten varrella." Kun Alberic poistui, seurasi Rikhard häntä katseellaan niin kauas kuin taisi.

Vihdoin loppuivat uskollisuudenlupaukset. Rikhard olisi tahtonut mieluimmin juosta porhaltaa koko matkan palatsille päästäkseen irtautumaan väsymyksestään, mutta hänen oli taas täytymys kulkea verkalleen juhlakulkueen etunenässä. Ja vielä linnan saliin päästyäänkään eivät vastukset olleet lopussa, sillä sinne oli laitettu upi-uhkea juhla-ateria. Hänen täytyi nyt istua samalla korkealla tuolilla, jolla hän muisti isänsä polville kiivenneenä istuneensa viime jouluna koko sen ajan, kun vapaaherrat istuivat vieraspöydässä vakavasti keskustellen. Rikhardin suurimpana lohdutuksena tällä kertaa oli katsella Osmond de Centevilleä ja Alberic de Montémaria, jotka muiden nuorukaisten kera, jotka eivät olleet vielä saaneet ritarilyöntiä, palvelivat pöydässä istujia. Viimein väsyi hän niin perinpohjin, että vaipui sikeään uneen suuren tuolinsa nurkkaan. Tästä heräsi hän säpsähtäen Harcourtin Bernardin karkeasta äänestä, millä tämä käski häntä heräämään, sanoakseen jäähyväiset Bretagnen herttualle.

"Lapsi raukka", sanoi herttua Allan, kun Rikhard unen pöpperössä kohosi pystyyn, "hän on ihan uuvuksissa pitkästä päivätyöstään. Pidä hänestä hyvää huolta, kreivi Bernard. Sinä olet hyvä ja uskollinen hoitaja, vaikka hieman karkea noin pienelle lapselle. Vai niin, nuori herttuani, te punastutte kun teitä sanotaan pikku lapseksi. Pyydän anteeksi, sillä huomaan teissä olevan miehen alun. Ja kuulkaas, Normandian Rikhard, minulla tuskin on syytä rakastaa sukuanne. Tuskinpa luullakseni Kaarlo Yksinkertaisellakaan oli oikeutta tehdä meitä, vapaita bretagnelaisia, ahnaan pohjoismaalais-merirosvosuvun läänityksenalaiseksi. Herttua Rolfin ylivallalle ei isäni koskaan antanut uskollisuudenlupaustaan, enkä minäkään herttua Vilhelmin pitkälle miekalle. Minä annoin sen hänen jalomielisyydelleen ja ylevyydelleen ja nyt annan sen sinun vähäväkisyydellesi ja hänen jalolle muistolleen. En epäile, jottei tuo arka frankki Ludvig, jonka isäsi auttoi jälleen valtaistuimelleen, yrittäisi käyttää sinun nuoruuttasi ja kykenemättömyyttäsi hyväkseen. Jos niin kävisi, muista, että sinulla ei ole luotettavampaa ystävää kuin Bretagnen Allan. Jää hyvästi tällä kertaa, nuori herttuani!"

"Hyvästi, hyvästi, jalo herra", sanoi Rikhard ja ojensi mielellään kätensä ystävälliselle vasallille sekä seurasi häntä katseellaan, herra Eerikin saattaessa herttuata salista.

"Kauniita sanoja, mutta minä en luota bretagnelaiseen", mutisi Bernard, "viha on syöpynyt syvälle heihin."

"Hänen pitäisi tietää, mitä tuo ranskalainen kuningas hautoo mielessään," sanoi Rainulf de Ferrières. "Hän kasvatettiin yhdessä kuninkaan kanssa heidän molempain ollessa maanpakolaisina Ethelstanin hovissa Englannissa."

"Niin, ja sekä Ludvig että Allan saavat kiittää herttua Wilhelmiä siitä, etteivät vielä tänäkin päivänä ole maanpakolaisina. Nytpä nähdään, kummanko kiitollisuus on suuremman arvoinen, frankinko vai bretagnelaisen. Luulen vain, että parasta on luottautua tuohon vanhaan pohjoismaalaiseen urhoollisuuteen."

"Niinpä lie, mutta mitäpä se pohjoismaalais-urhoollisuuskaan ilman rahoja saapi aikaan? Kuka tietää, mitä löytyy herttuan rahastohuoneessa?"

Syntyi neuvottelu matalalla äänellä ja ensimmäinen, mitä Rikhard tämän perästä saattoi selvästi käsittää, oli että eräs ritari piti ylhäällä hopeavitjoja ja avainta sanoen ne löydetyn herttuan povelta. Hän oli tallettanut ne, otaksuen niiden johtavan johonkin tärkeään paikkaan.

"Ah niin", sanoi Rikhard vilkkaasti, "minäpä tiedän sen. Hän sanoi sen olevan kalleimman aarteensa avaimen."

Normannilaiset kuuntelivat tätä suurella mieltymyksellä, ja päätettiin, että muutamat luotettavimmista herroista, niinkuin Rouenin arkkipiispa, Jumiègesin apotti Martti ja Harcourtin kreivi, lähtisivät heti etsimään tätä kallisarvoista aarretta. Rikhard seurasi heitä ahtaita, jyrkkiä kiviportaita myöten tuohon suureen, hämärään huoneesen, jossa hänen isällänsä oli ollut tapana nukkua. Vaikka ruhtinaan makuukammari, oli siellä tuiki vähän huonekaluja. Matala, uutimeton vuode, risti jalustassaan päänalaisen vieressä, yksinkertainen pöytä, muutamia tuoleja ja kaksi isoa arkkua olivat kaikki mitä siellä löytyi. Harcourt koetti nostaa toisen arkun kantta. Se ei ollut lukittu; havaittiin sen olevan täynnä käytettyjä pitovaatteita. Hän meni toiselle, joka oli pienempi, taidokkaammasti leikelty ja koristettu kauniilla rautakiskoilla. Se oli lukossa, ja kun pantiin avain lukkoon, huomattiin sen käyvän, kierrettiin ympäri ja lukko aukesi. Normannilaiset jalosukuiset tunkeutuivat kiivaasti katsomaan herttuansa suurinta aarretta.

Siellä oli kaapu tummasta villakankaasta ja yksi pari sandaaleja, semmoisia kuin munkit Jumiègesin luostarissa pitivät.

"Haa! Tässäkö kaikki? Mitä se olikaan, kun sanoit, lapsi," huudahti
Harcourtin kreivi pikaisesti.

"Hän sanoi minulle sen olevan suurimman aarteensa", toisti Rikhard.

"Ja niin se olikin!" lausui apotti Martti. Ja sitte kertoi tuo kelpo apotti heille kertomuksen, jonka jotkut heistä jo osaksi tunsivat. Noin vuotta viisi tahi kuusi takaperin oli herttua Wilhelm metsästänyt Jumiègesin lähimetsässä. Silloin oli hän äkkiä tullut tuon vanhan luostarin luo, jonka merikuningas Haakon kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitte oli hävittänyt raunioiksi. Kaksi ijäkästä munkkia alkuperäisestä veljeskunnasta eleli vielä siellä ja tulivat nyt esiin tervehtiäkseen herttuata ja tarjotakseen hänelle vierasvaraisuuttaan.

"Niinpä niin", sanoi Bernard, "ja minä muistan vielä hyvästi heidän leipänsä. Kysäsimme, oliko se petäjän kuoresta leivottua, kuten heimolaistemme Norjassa."

Wilhelm, ollen raju ja ajattelematon nuorempana ollessaan, kääntyi inholla tästä viheliäisestä ruuasta, heitti muutamia kultarahoja vanhoille munkeille ja nelistätti edemmäksi jatkaakseen metsästystään. Tämän kestäessä jäi hän sattumalta yksikseen ja yhdytti metsäsijan, joka heitti hänet maahan hevosen selästä, tallasi ja jätti hänet taintuneena ja pahasti vahingoittuneena makaamaan tanterelle. Tässä tilassa löysivät hänet seuralaisensa ja kantoivat takaisin raunioille, ne kun olivat läheisin turvapaikka. Molemmat munkkivanhukset vastaanottivat hänet halpaan asuntoonsa ilomielellä. Heti kun herttua taas tuli tuntoihinsa, pyysi hän hartaasti anteeksi ylpeyttään ja sitä ylenkatsetta, mitä oli osoittanut köyhyydelle ja kärsivälliselle itsensäkieltäymykselle, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa.

Wilhelm oli aina ollut mies, joka valitsi hyvän ja hylkäsi pahan. Mutta tämä onneton sattuma ja sitä seuraava pitkällinen sairaus teki hänestä vielä syvämietteisemmän ja vakavamman. Suurimpana päämääränään oli hänellä valmistautua kuolemaa ja ijankaikkisuutta varten; maallisia asioitaan, sotiaan ja ruhtinaallista komeuttaan mietti hän vähemmän. Hän rakennutti uudestaan tuon vanhan luostarin, antoi sille runsaasti lahjoja ja lähetti noutamaan Martin Ranskasta sen apotiksi. Parhaimpana ilonaan oli hänellä rukoilla siellä, keskustella apotin kanssa ja kuulla hänen lukevan raamattua. Hän katsoi ajalliset asiansa sekä arvolleen kuuluvan komeuden ja ulkopuolisen loiston niin suureksi kiusaukseksi, että hän kerran oli tullut apotin luokse hartaasti pyytäen saada jättää ne syrjään ja tulla veljeskunnan jäseneksi. Mutta Martti oli kieltäytynyt vastaanottamasta hänen munkkilupaustaan. Sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta laiminlyödä tahi luopua niistä velvollisuuksista, jotka kuuluivat sille paikalle, johon Jumala oli hänet asettanut. Olisi synti jättää asema, jota oli pantu suojelemaan. Hänelle viitoitettu tie palvella Jumalaa oli siinä, että käyttäisi oikeutta kansansa keskuudessa sekä valtaansa hyvän suojelemiseen ja ylläpitämiseen. Vasta sitte, kun olisi toimittanut määrätyt tehtävänsä ja poikansa olisi kylliksi vanha täyttääkseen hänen paikkansa hallitusmiehenä, saisi hän luopua ulkonaisista velvollisuuksistaan, jättää maailman pauhaavat taistelut ja etsiä turvapaikkaa luostarissa. Tämän rauhaisan pakopaikan toivossa oli Wilhelmillä ollut ilonsa säilyttää aarteenaan tuota karkeata, halvannäköistä vaatetusta. Sitä toivoi hän kerran saavansa pitää rauhassa ja pyhitetyssä yksinäisyydessä.

"Ja, oi! mun jalo herttuani!" huudahti Martti apotti hyrskähtäen itkemään lopettaessaan kertomuksensa. "Herra on ollut sangen armollinen sinua kohtaan! Hän on ottanut sinut kotiinsa lepoon paljoa ennen kuin uskalsit toivoakaan."

Verkalleen ja hiljaisten, juhlallisten tunteiden valtaamina poistuivat normannilaiset herrat huoneesta. Rikhard, jonka he näyttivät milt'ei unhottaneen, meni portaille etsiäkseen tietä siihen huoneesen, jossa hän oli edellisen yön viettänyt. Ei ollut hän monta askelta ottanut, kun kuuli Osmondin äänen lausuvan: "tulkaa tänne, hyvä prinssi". Hän katsahti sinne päin, näki valkoisen myssyn eräässä aukiolevassa ovessa vähän matkan päässä ylempänä, syöksyi yhdellä harppauksella sinne ja lensi Astrida rouvan avattuun syliin.

Kuinka iloinen hän olikaan saadessaan nyt istua hänen polvillaan ja painaa uupuneen päänsä hänen rintaansa vasten puhjetessaan raukealla ja unisella äänellä puhumaan: "Voi, rouva Astrida! Minä olen hyvin, hyvin väsynyt Normandian herttuana olemiseen!"

Neljäs luku.

Normandian Rikhard oli hyvin utelias saamaan enempi tietoja tuosta pikku pojasta, jonka oli nähnyt vapaaherrainsa joukossa.

"Ah, Montémarin nuori vapaaherra", sanoi herra Eerikki. "Tunsin hyvästi hänen isänsä, hän oli urhokas mies, vaikk'ei vereltään pohjoismaalainen. Hän oli pantu rajain vartijaksi Epten varrelle ja surmattiin isänne sivulla eräässä maahankarkauksessa, jonka Contenin kreivi teki samaan aikaan kun te synnyitte, prinssi Rikhard."

"Mutta missä hän asuu? Enkö mä saa häntä enää nähdä?"

"Montémarin linna on Epten rannalla, alueella, jota ranskalaiset vääryydellä vaativat omakseen, vaikka se kuuluu Normandiaan. Hän elää siellä äitineen, ja ellei hän ole vielä lähtenyt kotimatkalleen, saatte heti häntä tavata. Osmond, mene sinä ottamaan selkoa nuoren Montémarin asunnosta. Sano, että herttua haluaa nähdä häntä."

Rikhardilla ei ollut koskaan ollut samanikäistä leikkitoveria. Hänen intonsa saada tavata Alberic de Montémaria oli siis suuri. Hän seisoi koko ajan ikkunassa ja näki viimein Osmondin tulevan linnan pihaan sivullaan noin kymmen vuotias poika. Heidän perässään kulki vanha, harmaahapsinen hovimestari, koristettuna kultavitjoilla, joiden tuli osoittaa hänen olevan seneschallin eli voudin jossain linnassa.

Rikhard riensi ovelle häntä vastaan ja ojensi innokkaasti kätensä. Alberic paljasti mustat, kiiltävät hiuksensa, kumarsi syvään ja miellyttävästi. Mutta sitte jäi hän paikalleen, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt, mitä nyt oli tehtävä. Tästä ujostui Rikhardkin, ja nuo kaksi poikaista seisoivat katsellen toisiaan saamattomina. Helposti huomasi heidän olevan eri rotua, niin erilaiset olivat nuoren herttuan siniset silmät, kullankeltainen tukka ja vaalakat kasvot verrattuina ranskalaisen vasallinsa mustiin, tulisiin silmiin ja öljypuunruskeihin poskiin. Vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi, oli hän tuskin Rikhardia pitempi, eikä hänen solea, notkea ja nuortea vartalonsa edellyttänyt vastaisen varalta yhtä paljon voimaa kuin Rikhardin pyörevät jäsenet ja leveä rinta. Ne sitä vastoin näyttivät jo nyt ennustavan hänelle yhtä voimakasta vartaloa kuin oli isoisällään Jaarli Rolfilla, joka oli saanut liikanimen Gånge-Rolf, (Kävelijä-Rolf), koska mikään hevonen ei voinut häntä kantaa.

Muutamia minuutteja seisoivat pikku herttua ja nuori vapaaherra katsellen toisiaan sanaakaan virkkamatta. Asia ei parannut siitäkään, että herra Eerikki lausui: "No hyvä prinssi, tässä hän nyt on. Eikö teillä olekaan sen enempää haastamista?"

"Lapset kainostelevat", sanoi rouva Astrida nähdessään, miten molemmat punastuivat. "Onko rouva äitinne tervennä, nuori herraseni?"

Alberic punastui yhä enemmän, kumarsi tuolle vanhalle pohjoismaalaiselle rouvalle sekä vastasi pikaisesti ja matalalla äänellä ranskaksi: "Min' en osaa puhua pohjoismaalaisten kieltä."

Rikhard, iloisena kun sai jotain sanottavaa hänkin, käänsi Astrida rouvan sanat. Heti vastasi Alberic auliisti ja kohteliaasti, että hänen äitinsä voi hyvin, ja hän kiitti jaloa Dame de Centevilleä — ranskalainen arvonimi, joka helähti uudelta ja oudolta Astrida rouvan korvissa. Sitte oli taas entinen pula edessä, kunnes rouva Astrida virkkoi: "Viekää hänet mukananne ulkosalle, prinssi Rikhard, ja näytelkää hälle hevosia tallissa tai koiria tahi mitä hyvänsä löytänettekin."

Rikhard ei ollut hidas tottelemaan, ja he menivät linnan pihaan Rolfin tornin viereen. Raikkaassa ilmassa karkosi kainous tipotiehensä. Rikhard näytti omaa pikku hevostaan ja Alberic kysyi, osasiko hän hypätä satulaan asettamatta jalkaa jalustimeen. Ei, Rikhard ei osannut tuota temppua, eikä Osmondkaan ollut nähnyt sitä tehtävän, sillä ranskalaisen ritariston urheilut ja näppäryydet olivat vielä miltei aivan outoja Normandiassa.

"Osaatkos sinä?" kysyi Rikhard, "ja etkö tahtoisi näyttää meillekin?"

"Omalla hevosellani minä kyllä sen osaan", sanoi Alberic, "sillä Bertrand ei salli minun nousta muulla lailla ratsaille. Mutta koetanmahan teidänkin hevosella, jos niin haluatte, hyvä prinssi."

Rikhardin pony talutettiin pihalle. Alberic tarttui toisella kädellään sen harjaan ja oli yhdellä hyppäyksellä selässä. Osmondilta ja Rikhardilta pääsi kummaltakin äänekäs ihmettelyn huudahdus.

"Mitä joutavia, tämähän nyt ei ole mitään", sanoi Alberic kainosti. "Bertrand sanoo, jotta tämä ei ole niin mitään. Hän, vielä nuori ja notkea ollessaan, hyppäsi satulaan tällä lailla aivan täysissä sotatamineissa. Minun pitäisi toki suorittaa hyppy paljoa paremmasti."

Rikhard pyysi saada oppia hänkin konstin ja Alberic toisti hyppäyksen. Sitte piti Rikhardin yrittää, mutta hevosen kärsivällisyys näytti loppuneen. Alberic sanoi opetelleensa isolla puuhevolla ja harjoitelleensa suurella susikoiralla. Senpä vuoksi Rikhardkin jätti opettelun toiseen kertaan. Kuleskeltuaan vielä hetkisen pihassa, kiipesivät he sitte kieruportaita tornin ylimmäiselle harjalle. Sieltä näkivät he huoneenkattoja Rouenista jalkainsa alla ja Seinevirran, kuinka se toisella haaralla kimalteli ja leveni merta kohti kulkiessaan, ja toisella taholla taas kapeni siniseksi nauhaksi luikerrellessaan kautta Normandian vehreiden tasankojen. He nakkelivat alas piikiviä ja saviruukin muruja, saadakseen kuulla niiden maahan putoavan, koettelivat kumpiko uskalsi olla reunimaisna rintavarustuksella ilman että päätä olisi pyörryttänyt. Rikhard oli vallan mielihyvissaän huomatessaan uskaltavansa mennä reunemmalle. Hän alkoi kertoella Astrida rouvan tarinoita Norjan äkkisyvänteistä ja jyrkistä tuntureista, joilla tämän, nuorena tyttönä ollessaan, oli ollut tapana kapuilla joka paikassa kaiten karjaa pitkinä, valoisina kesäpäivinä. Kun pojat sitte tulivat saliin päivälliselle, olivat he niin tuttavallisia kuin olisivat tunteneet toisensa ilmasen ikänsä. Päivällinen oli laitettu komeimman mukaan, ja Rikhardin täytyi kuten ennenkin istua suuressa nojatuolissa. Toisella sivullaan oli vanha Harcourtin kreivi, toisella hänen lohdutuksekseen Astrida rouva.